Umbra katseli linnoituksen muurin harjalta merelle oransseilla hohtavilla silmillään. Hänen saapumisensa tähän maailmaan oli ollut outo. Ensin hän oli pudonnut mereen, jolloin ulottuvuusporttitykki oli kadonnut, esine joka olisi ainoa keino päästä tästä maailmasta kotiin. Tykki oli kai hukkunut jonnekin meren aaltoihin.
Saaren rantaan päätymisen jälkeen hän oli tutustunut Orton Levahiin, josta oli tullut hänen ensimmäinen ystävänsä tässä maailmassa. Valitettavasti Levah oli nyt palasina arkussa…
Umbra pyyhki silmäkulmiaan. Pieniä kyyneliä valui hänen Pakarissaan kun hän ajatteli ystävänsä uhrausta.
Lokkirahit raakkuivat auringon alkaessa painumaan mailleen. Katsellessaan rannalle linnoituksen harjalta, Umbra kaivoi laukustaan löytyneen kiikarin, koska huomasi liikettä muutaman sadan bion päässä rannalla.
Muutama Zyglak oli löytänyt erikoisen tykin, joka muistutti paljon ulottuvuusporttitykkiä, jolla Umbra oli päätynyt tähän maailmaan. Liskomaiset olennot lähtivät viemään sitä metsään, pois rannalta.
”Nuo ovat löytäneet Ulottuvuusporttitykin!” Umbra huusi, tajutessaan aseen olevan kuin se jolla hän oli päätynyt tähän maailmaan. Muutama Matoran-vartija katsahti Umbraan kuin tämä olisi menettänyt järkensä ja jatkoi sitten partiointiaan ja valonheittimien liikuttelua.
Umbra lähti juoksuun, kohti huonettaan, tai sitä minkä oletti hänen vastineensa huoneen olevan.
Juosten portaikossa tuhatta ja sataa, Umbra päätyi huoneelleen. Huoneen ovi oli kaadettu lattialle, ja sieltä oli pengottu tavaroita. Modekomentokeskuksen tietokone oli yhä päällä ja sieltä näkyi selvästi että tietoja oli vuodettu Klaanin vihollisille.
Varoittamatta, Umbran Fikou Qewa, hyökkäsi nurkan takaa tunkeilijan kimppuun, ampuen verkkoja hänen päälleen. Rahi oli hämmentynyt koska tämä tunkeilija muistutti sen isäntää ja samalla se oli niin kovin etäinen, kuin muusta maailmasta tullut olento.
”Tule tänne Fikou. Älä pelkää”, Umbra sanoi, kun oli katkonut verkot miekallaan ja alkanut lähestyä nurkkaan piiloutunutta Rahia.
Umbra puhutteli Rahia hellästi ja leperteli kaikkea somaa Rahille. Pian pieni olento tuli ulos seittikääröstään ja alkoi hitaasti lähestyä Umbraa, samalla tunnustellen ympäristöä eturaajoillaan, joissa oli myrkkyrauhaset.
Umbra kumartui Fikoun lähelle kun se oli tullut tarpeeksi lähelle häntä. Hän laski kolmisormisen violetin kätensä Rahin eteen ja Fikou haisteli ilmaa ja tunnusteli raajoillaan ilman väreilyä. Sitten, odottamatta tai ei, se hyppäsi Umbran kädelle, juosten Umbran selkään.
”Onneksi tässäkin maailmassa Umbralla on lemmikki-Fikou”, Umbra ajatteli, lähtien Fikounsa kanssa kohti portaikkoa. Guardian pitäisi tavata ennen tutkimusretken aloittamista.
Metsässä
Joukko Zyglakeja tutkaili lahonneella jättiläispuunrungolla löytämäänsä laitetta. Yksi liskoista piteli laitetta käsissään, kun toinen painoi sen sinistä hohtavaa nappia ja laite sinkautti ulottuvuusportin, joka imi sisäänsä yhden joukkion tyhmimmistä Zyglakeista.
”Mitä tapahtui?! Minne Gehrax katosi?” harmaa Zyglak kysyi hätääntyen. Gehrax oli kadonnut hänen viereltään kuin Kinloka Zakazille.
”Tämä laite tekee varmaan jotain hienoa ja tätä pitäisi tutkia tukikohdassa”, yksi silmälapulla varustettu Zyglak sanoi, hän vaikutti joukkion aivoilta. ”On kai parasta viedä tämä piiloon Klaanilta ja Allianssilta”, hän jatkoi. ”Emmehän halua että Nazorakit pompottavat meitä taas kuin jotain typeriä Kikanaloja”, silmälappuinen valkomusta Zyglak jatkoi.
”Hyvä idea Flygel”, yksi turpaansa saanut Zyglak sanoi tutkien laitetta. Flygel otti aseen pois Nazorakeilta turpaansa saaneelta lajinsa jäseneltä ja päätti tutkia sitä tarkemmin.
”Mielenkiintoisia yksityiskohtia”, Flygel sanoi, painellen nappuloita ja analysoiden vekotinta.
”Mutta, nyt on aika lähteä tukikohtaan”, Flygel ilmoitti, lähtien johdattamaan ryhmää kohti Zyglakien tukikohtaa, joka sijaitsi jossain.
Pieni ryhmä alkoi taivaltaa havumetsikössä kohti tukikohtaa.
”Woooaaaaaah!” Snowman huusi liukuessaan jyrkkää katonharjannetta alas. Hän näki, kuinka matoralaiset hänen edessään ponnistivat, ja loikkasivat juuri ajoissa seuraavalle katolle. Lumiukko teki perässä, lensi ilman halki, laskeutui, ja säilytti tasapainonsa niukin naukin. Sitten hän jatkoi pikkuväen perässä juoksemista.
Matoralaiset olivat kertoneet suunnitelman menneen hienosti, Snowmanin taistellessa vangit oli saatu käytäviin kohti rannassa odottavia veneitä. Pahaksi onneksi nazorakit olivat kaivautuneet läpi aiemmin löytämästään tallin sisäpihan tunnelista, ja päässeet perille koko vastarintaliikkeen maanalaisesta tunneliverkostosta. Nyt matoralaiset, niin orjatyöstä vapautetut vangit kuin vastarintatiimikin oli siirtynyt ”suunnitelma B:hen.” Toisin sanoen villi kirmaus ennakolta sovittuja ja ansoitettuja reittejä pitkin halki tukikohdan. Viidakossa he olisivat käytännössä selvillä vesillä, suurimmalta osin Le-Matoraneista koostuvaa tiimiä eivät torakat millään saisi kiinni metsässä.
Snowman vain toivoi, ettei parkoreitti olisi ollut ”tällaista ihmeen telinejumppaa” hyppiessään katolta toisille ja heilahdellen milloin mistäkin tukirakenteesta ja palkista.
Juuri, kun lumiukko pelkäsi jääneensä matoralaisista lopullisesti jälkeen, huomasi hän muutaman pikkukaverin odottavan varjoisassa suuaukossa. ”Tänne päin!” he kuiskasivat. Snowman katsoi takaansa tulevaa torakkapartiota, ja sukelsi sisään.
Kirmaus jatkui suurehkon, mutta tyhjän hallin läpi. Kun nazorakit rymistivät sisään zamorit laulaen, työnsi varjoihin vetäytynyt matoran vivusta. Kattoon kiinnitetyt tukit ja laatikot romahtivat takaa-ajajien päälle kammottavasti rymisten, mutta ovesta puski sisään lisää torakoita, ja meno jatkui.
Snowman ja matoranit juoksivat ulos mutaiselle kadulle, ja eräs vihreä pikkumies jäi taas kyttäämään pimentoon. Torakoiden tullessa hallista muuan vivu tuli vedetyksi, ja tunneli kadun alla romahti vieden mutaisen kulkutien mukanaan. Nazorakit putosivat kadun mukana parin metrin pudotuksen, ja lähtivät kammottavasti kiroten kapuamaan ylös. Jahti jatkui.
Aikansa taas juostuaan matoranit tulivat puiselle lauta-aidalle. He ottivat läheisestä kaiteesta tukea, ja heilauttivat itsensä jalat edellä puuaidan alla olevasta ohuesta raosta. ”Öh?” Snowman reagoi maan ja aidan väliin jäävää pienen pientä tilaa, ja otti vauhtia. Hän heittäytyi olka edellä ohueksi toivomaansa aitaa vasten, ja se räsähtikin rikki. Matoralaiset auttoivat lumiukon jaloilleen, ja Snowman mutisi jotain sekavaa oikoteistä.
Siitä päästyään joukkio huomasi päässeensä tukikohdan rajamuurille. Matoralaiset kiskoivat auki naamioidun luukun, ja hyppäsivät esiin tulleesta reiästä sisään. Snowman teki perässä. He kulkivat enää lyhyen pätkän tunnelia, kunnes eteen tuli tikkaat. Yksi kerrallaan he kapusivat ylös, ja viimeisenä ylös tullut Snowman pällisteli ympärilleen sademetsässä, muurin toisella puolella. ”Kiitos, toa. Toivattavasti näemme vielä” eräs matoraneista sanoi lumiukolle, ja niine hyvineen koko matoralais-joukkio viiletti sademetsän suojiin. Snowman teki vakiotemppunsa, kiinnitti valkean ruuminsa täyteen kasvillisuutta ja heittäytyi pensaikkoon, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Nazorakit tulivat juuri luukusta ylös, ja lähtivät painamaan viidakkoon. Snowman tiesi, että matoranit olivat jo käytännössä laivoilla.
Hän oli tehnyt sen. Hän oli auttanut matoralaiset vapaiksi. Sitten seurasikin se vaikea osuus. Piti etsiä ninjasoturi hälytyksessä olevasta vihollistukikohdasta, ja sitten paikantaa mystinen Nimda-siru. Ja poiskin olisi kiva päästä.
Makuta Nuin tiimi rynnisti torakoiden läpi uudessa voimassaan. Takaapäin ammuttiin, mutta ammukset osuivat aina muihin torakoihin. Kukaan ryhmän jäsenistä ei loukkaantunut enää pahemmin. Pian he olivat käytävässä, joka vei suoraan keskelle pesää. He käyttivät kaikki yhdessä voimiaan tunnelin suun sorruttamiseen. Nyt torakat eivät seuraisi heitä tätä reittiä. Tietysti heillä olisi muita, mutta ne olisivat… muualla.
Klaanilaiset hiippailivat kohti keskuskammiota miettien, mitä se mahtaisi sisältää. He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Suuren onkalon eräs seinämä oli tasaisen pyöreä ja metallinen, eikä oikein sopinut muuhun maisemaan. Valtavan metallipallon kyljessä oli kulkemiseen tarkoitettu aukko. He avasivat sen.
Sisällä oli jonkinlainen lyhyt käytävä. Virkailijatorakka istui pöytänsä ääressä. Hän näki tulijat ja kirkaisi. Pian hänen päänsä lensi kaaressa huoneen poikki. Leikki oli lopussa. Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Ovessa luki ”000”. ”Tässä se nyt on, pojat”, Manu sanoi. He avasivat oven ja astuivat sisään.
Huone, tai oikeastaan halli oli valtava. Sinne olisi mahtunut monta Tahtorakia. Seinät olivat outoa materiaalia. Ne tuntuivat jotenkin orgaanisilta. Seinillä muhi jotain elävän näköistä. Jonkinlaisia ”lonkeroita” roikkui sieltä täältä. Ne liikkuivat välillä.
Sitten he huomasivat sen. Se oli iso. Se liikkui. Ei paljon, mutta liikkui kuitenkin. Se oli samaa, likaisen ruskeaa väriä kuin Nazorakit. Sillä oli kuusi valtavaa raajaa. Sen paikoitellen hieman piikikäs ulkokuori näytti muinaiselta, ja siihen näytti kasvaneen levää. Se oli kahlehdittu seiniin ja maahan kiinni, mutta liikkumavaraa sillä näytti silti olevan runsaasti. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suuntapainen aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Sen peräpää oli paksun liman peitossa, ja aivan alaruumiin kärjestä avautui tasaisin väliajoin reikä, josta työntyi esiin saman tahman peittämä muna. Se oli Nazorakien kuningatar.
Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan tätä irvokasta, limaista, inhottavaa olentoa. Paitsi Makuta Nui: tämä katseli sitä kasvavan säälin ja halveksunnan tuntein. Nyt sen elämän oli päätyttävä. ”Manu…” sanoi Matoro hiljaa. Manu katsoi häneen päin. ”Se on…” ”Kyllä”, Makuta vastasi.
He katsoivat sitä pitkään. Välillä se kierähti toiselle kyljelleen ja korisi epämääräisesti. Se oli reilusti äskeistä Tahtorakia isompi. Se voisi murskata heidät kierähtämällä päälle. ”Tämänkö takia et kertonut meille?” Summerganon kysyi. ”Ette olisi lähtenyt mukaan”, Makuta vastasi. ”Emmekö?” Make kuiskasi. ”Emme…” Matoro sanoi pelokkaasti. ”Se on iso…” ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, Manu sanoi yrittäen kohentaa taistelumoraalia.
Hetken hiljaisuus. ”En olisi aiemmin uskonut Tahtorakin olevan senpäiväisistä vihollisistamme toiseksi isoin ja toiseksi väkevin”, sanoi Keetongu. Summerganon nyökkäsi kalpeana. ”Miten me… tapamme… sen?” kysyi Make. ”Meidän tulee…” Makuta vastasi. ”… niin?” Matoro sanoi. ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa.” ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa. ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti.” ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” sanoi Keetongu. Raivo alkoi nousta hänen päähänsä. ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” Manu sanoi hiljaa. ”Miksi?” Summerganon kysyi. ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi. ”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää”, sanoi uusi ääni. Abzumon ääni.
Varjoista astui esiin julma, violettihaarniskainen, mustaviittainen Makuta. ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ilkeästi. Makuta Nui katsoi häntä murhaavasti. ”Teidän ihanalla Makutallanne on yhteys torakoihin.” ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, sanoi Matoro. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.” ”Ah, niin”, Abzumo jatkoi. ”Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.” ”Mistä sinä puhut?” tivasi Suga. ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti.” Abzumon kasvoilla oli julma hymy. Suhiseva s oli poissa. Tiimiläiset katsoivat Manua. Tämä oli ilmeetön. Hänen kasvonsa olivat varjossa. Abzumo hymyili yhä leveämmin.
”Siitä on jo kauan…” Abzumo jatkoi. ”Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia hirviömäisiä raheja. Päätimme luoda yhdessä jotain kammottavaa. Jonkinlaisen älykkään rahilajin, joka osaisi lisääntyä massavasti. Kuningatar loisi meille hienon armeijan näitä olentoja.” Makuta hymyili. ”Pikkuinen 000 ei ollut näin suuri vielä tuolloin.” ”Senkin saasta”, Makuta Nui kuiskasi. ”Minä? Älä viitsi, tämä oli sinun ideasi. Miksi kaduit? Miksi jätit minut tämän armoille? Kun arvoisa torakka numero 0001 oli syntynyt, lähdit pois. Häivyit, pois veljeskunnasta, pois luotamme. Miksi teit sen?” ”Minä en ollut, kuten sinä.” ”Voi, kyllä olit. Muistan selkeästi, kuinka juonimme veljeskunnan tuhoa. Minä jätin heidät tässä äskettäin… Nyt olen palannut rakkaideni luokse. Ja sitten tuhoan Bio-Klaanin. Se on tärkeintä. Ja kosto.”
Kaikki katsoivat Abzumoa. Makuta Nui näytti äärimmäisen synkältä. ”Miksi et kertonut meille?” Matoro sanoi. ”Olet salannut kaiken meiltä…” Make jatkoi. Abzumon nauru kaikui huoneessa pelottavasti. Se tunkeutui heidän päihinsä. Se raastoi heidän hermojaan. Se tappoi heidän kärsivällisyytensä. ”Eikö pikku Manu kertonut teille, että me olemme vanhoja kavereita? Eikö pikku Manu kertonut, että me loimme Nazorakit?” Abzumo käkätti. ”Eikö hän kertonut teille… mitään?”
Kaikki olivat hiljaa. Abzumo hykerteli itsekseen. ”Te ette taidakaan tuntea häntä. Ette ollenkaan.”
Abzumo tunsi valtaisan paineaallon osuvan ruumiiseensa. Hän paiskautui päin seinää kirkaisten kovaa. Makuta Nui seisoi paikallaan käsi eteenpäin ojennettuna, siivet auki. ”Onnitteluni, veliseni”, hän sanoi kylmällä, inhottavalla äänellä, joka tihkui vihaa ja raivoa. ”Sait minut suuttumaan.”
Yhtäkkiä 000 liikkui. Tavallista enemmän siis. Se nousi käsiensä varaan ja käänsi ruman päänsä kohti klaanilaisia. ”Ohoo, lapsi heräsi”, Abzumo sanoi. ”Olet huono isä, Manu. Todella huono.” ”Turpa kiinni, kivirotta”, Makuta Nui sanoi kylmästi ja ampui varjosäteen. Hänen voimansa alkoivat palautua. Viha täytti hänen mielensä. Abzumo väisti iskun täpärästi. Hän oli menettää päänsä.
Nazorak-kuningattaren pää oli silmätön. Suuri suu oli täynnä teräviä hampaita. Kuola valui pitkinä noroina lattialle. Se alkoi kääntyillä kohti saalista. ”Pieni torakkavauva lähtee saalistamaan. Ehkä se löytää teidät”, Abzumo ilkkui. Hän nousi ylös ja katosi pian 000:n taakse. Tämä syöksähti klaanilaisia kohti nopeammin, kuin sellaiselta massalta voisi odottaa. Makuta Nui nousi lentoon ja etsi katseellaan Abzumoa. Muut yrittivät pysyä hengissä. Matoro pujotteli torakan käsien välistä toiselle puolelle huonetta. Keetongu yritti avata oven, mutta Abzumo räjäytti sen eteen kiviä jostain korkeuksista. Pian Makutoilla olisi uusi ilmataistelu. Make ja Summerganon yrittivät väistellä 000:aa, joka yritti liiskata heidät. Make ehti kierähtää pois alta, mutta Suga melkein murskautui. Hän ehti kuitenkin tarttua kiinni selälleen kierähtävän 000:n mahasta. Limaisesta ihosta oli vaikea pitää kiinni, mutta Summerganon onnistui hyvin. Nyt hän oli jättimäisen torakan päällä.
Suga tuijotti pedon kitaa vain parin askeleen päästä. Epämuodostuneen leuan pakkoliikkeet kuvottivat häntä. Suusta valuva, pahanhajuinen kuola kuvotti häntä. Koko olento kuvotti häntä. Summerganon kiepautti miekkaa päänsä yläpuolella, ja samanaikaisesti otti harppauksen eteenpäin. Yhdellä taitavalla liikkeellä hän keskitti sekä oman että miekkansa liike-energian sivallukseen, ja hyökkäsi kohti pedon vasenta alaleukaa. Sugan säilä sivalsi suuren palan irti kuningattaren raajamaisesta leuasta. Purppuraa nestettä ruiskusi villisti joka suuntaan, ja Sugan oli vaikea nähdä eteensä nesteen suihkutessa hänen kasvoilleen. Kuitenkin hän jatkoi huitomista, ja leuasta irtosi lisää paloja. Tämä kuitenkin aiheutti kuningattaren karjaisevan tuskissaan, ja pelkkä ääni oli niin kova, että Summerganon tippui olennon vatsan päältä. Maken onnitui kuitenkin lentää toverinsa luo, ja hän nappasi Sugan ilmasta.
Purppuraa ”verta” lensi Matoron päälle. Se alkoi syövyttää hänen panssareitaan. Mitä h-… hän ajatteli, ennen kuin sai päälleen kuningattaren suuren käden. Se puristi häntä maahan. Hän haukkoi henkeään. Abzumo laskeutui hänen vierelleen. ”Onko kivaa, Blacksssssnow?” tämä ilkkui ja aikoi potkaista Matoron naamion irti. Mutta sitten Manu lensi Abzumon päälle tönäisten tämän lattiaan. Abzumo nousi nopeasti ja teki kierrepotkun, joka osui Manun kasvoihin niin, että tämä lensi suoraan 000:n pehmeää ruumista vasten. ”Et ole koskaan ollut mikään lähitaistelija, Manu-parka”, Abzumo sanoi ilkeästi. Makuta Nui nousi ja veti esiin miekan. Abzumo teki samoin. ”Tällainen on tarpeeksi hienostunutta minulle, veliseni”, Manu sanoi ja hyökkäsi. Kummaltakin puolelta jaeltiin iskuja, mutta jokainen torjuttiin. Kumpikin osasi käyttää miekkaansa tarpeeksi hyvin estääkseen toista viipaloimasta itseään. Sitten Abzumo yhtäkkiä lisäsi Manun painovoimaa niin, että tämä rusentui lattiaa vasten. Abzumo heittäytyi koko painollaan miekka edellä Manua kohti, mutta tämä teleporttasi pois hänen edestään. Abzumo huomasi virheensä liian myöhään, hänen miekkansa meni poikki osuessaan lattiaan niin suurella voimalla, ja palanen terästä tunkeutui hänen kätensä läpi. Manu oli nyt hänen takanaan ja huohotti raskaasti.
Kuitenkin, juuri kun Manu oli hyökkäämässä, Kuningattaren valtava raaja heitti tämän kauas Abzumon luota. Hän paiskautui Sugaa kantavaa Makea päin, ja koko kolmikko rysähti hallin lattialle. Keetongu juoksi kolmen Klaanilaisen luo. ”Oletteko kunnossa?” Make avasi suunsa ensimmäisenä: ”Pernani on kestänyt kovempaakin.”
Matoro hyppi ja heitti kuperkeikkoja väistelläkseen 000:n raajojen iskuja. Kuitenkin hänenkin ketteryytensä raja tuli vastaan, ja eräs tälleistä paiskasi Blacksnowin monta metriä ilmaan. Matoro paiskautui hallin lattiaan kivuliaan näköisesti. Abzumo hyökkäsi ainoan tolpillaan olevan Klaanilaisen, Keetongun, kimppuun. Kaksi vahvaa hahmoa kävi tiukkaa vääntöä, mutta kun Makuta käytti lämpökatsettaan, Keltainen Jättiläinen kaatui maahan huutaen tuskissaan.
Makuta Nui oli pökerryksissä maassa. Matoro lojui toisella puolella huonetta. Keetongu paloi maassa. Summerganon makasi tajuttomana Maken päällä. Abzumo näytti voitonriemuiselta. ”Minä voitin, Makuta Nui ja bioklaanilaiset, minä voitin!” Hän kääntyi katsomaan kuningatartorakkaa juuri parahiksi nähdäkseen tämän iskevän valtaisan takapuolensa häneen. Abzumo lensi kaaressa pesän seinän sisään. Kyllä, sisään. Seinään tuli aikamoinen lovi, ja se alkoi sulkeutua Makutan ympärille. ”Eiiih”, tämä voihkaisi, kun seinä vei hänet sisäänsä.
000 alkoi riehua hullun lailla. Makuta Nui alkoi toeta iskustaan. Hän katsoi kuningatarta. ”Me päästämme hänet irti”, Manu julisti. Muutkin alkoivat heräillä. ”M-mitäh?” Make sanoi. ”Hulluko olet?” Torakoiden kaivuun ääniä kuului kivikasan takaa. ”Ne tulevat”, Manu sanoi. ”Me päästämme hänet irti.” ”Hyvä on”, muut vastasivat.
He kohdistivat kaiken energiansa torakkakuningattaren ketjuihin. Ne olivat äärimmäisen vahvat: 000 ei saisi päästä niistä irti, joten niiden tuli kestää. Tämä muodostikin ongelman, kun torakan oli tarkoitus päästä irti. Mutta kyllähän viisikon yhdistetty voima sai kettingit katkeamaan, kun 000 itse repi ketjuja tehokkaasti. Kuningatar pääsi irti, mikä ei välttämättä ollut mikään paras mahdollinen asia torakoille, jotka pääsivät kivikerroksen läpi; kuningatar söi ne. Torakat alkoivat karjua: ”Hakekaa hoitajat!”
Viisikko karkasi ulos ovesta torakoiden läpi. Pian he olivat käytävänhaarassa, jossa ei ollut torakoita. Niiden kaikki huomio kiinnittyi nyt irti päässeen kuningattaren taltuttamiseen.
Pesässä Abzumo oli päässyt jo irti seinästä. Klaanilaiset olivat poissa. Abzumon sappi kiehui. Erikoisvarusteisia torakoita saapui sisään. Heidän mukanaan tuli kenraali 001.
Kenraali 001 katsoi kylmän viileästi vierestä, kuinka erikoistuneet Nazorakit lähettivät aseistaan tainnutussäteitä kohti Kuningatarta. Tässä menisi taas kauan, siitä hän oli varma. Viimeksi, kun 000 oli vapaana, oli mennyt lähemmäs kaksi päivää saada se leppymään.
Sitten Kenraali siirsi huomionsa Abzumoon. Makuta näytti turhautuneelta. 001 asteli pitkän, violetin hahmon luo. ”Päästit heidät sitten menemään.” ”Näemmä.” ”Vaikka olit voittanut heidät jo.” ”Sssssssinun lemmikkisssi oli sse, jonka tähden klaanilaisssssset päässssivät pakoon.”
Kenraali ei jaksanut väitellä suhisevan kummajaisen kanssa. Hän asteli pois metallipallosta, pois riehuvan Kuningattaren luota. Häntä ärsytti. Abzumo ajatteli raivoissaan, kuinka hänen saaliinsa oli päässyt karkuun vain, koska 000 oli heittäytynyt hankalaksi. Ja seinä… oli syönyt hänet. Se oli lievästi sanottuna outoa.
Klaanilaiset juoksivat tunnelia pitkin. He olivat juosseet erittäin pitkään, ja jokainen oli väsynyt. Heidän voimiaan oli koeteltu toden teolla, ja nyt heidän oli juostava kilometrikaupalla pimeässä käytävässä. He näkivät ylöspäin menevät tikkaat. Vapaus! Pian he jo kiipesivät tikkaita pitkin kohti raitista ilmaa. Make pullahti ulos ensimmäisenä. Hän haukkoi henkeään, kuin ei olisi hengittänyt tunteihin. Matoro romahti maahan heti päästyään ylös. Keetongu sai raahattua tajuttoman Sugan pihalle ennen kuin istahti hengähtämään. Makuta Nui käveli sivummalle ja istuutui maahan. Kukaan ei voinut edes arvata, mitä hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua, mutta mitä tahansa se olikin, se ei varmasti ollut kovin positiivista.
[spoil]Snowie kirjoitti suunnilleen puolet tästä viestistä. Badum-tish. Puolet kunniasta hänelle.[/spoil]
Summerganon ja Keetongu yrittivät kuumeisesti keksiä jotain. Tahtorak ei pääsisi heidän luokseen, mutta sen karjunta ei tehnyt heidän oloaan mukavaksi. Ja heidän vihollisensa saattaisivat pahimmassa tapauksessa yrittää napata heitä…
Tyrmässä ei tuntunut olevan mitään erityisen hyödyllistä. He eivät onnistuisi kaivamaan minkäänlaista tunnelia, mutta heitä ei houkuttanut heittäytyä taisteluun Tahtorakia vastaan tuhatpäisen vihollislauman edessä. He katsoivat parhaaksi varustautua taisteluun niin hyvin kuin taisivat, keräämällä teränpalasia ja sen sellaista. Ehkä he onnistuisivat tekemään heittoaseiksi paremman puutteessa kelpaavilla teränpaloilla ja miekoillaan tarpeelliset vahingot Tahtorakiin. Yleisö meuhkasi, mutta näreissään. Se ei pitänyt tällaista enää lainkaan huvittavana. Muutama oli noussut katsomon laidoille seisomaan ja osoittelemaan tyrmää suutuksissaan. Sankarikaksikko näki siinä tilaisuutensa. Nazorakien kiihtyessä he päättivät tehdä jotain uhkarohkeaa ja he säntäsivät takaisin areenalle, sillä Tahtorak oli kiinnittänyt huomionsa katsomon reunoilla meuhkaaviin nazorakeihin. Keetongu väänsi kalterit tieltään ja kömpi areenalle. Summerganon ja Keetongu heittivät molemmat kevyimmät sarvenpalat, jotka he olivat löytäneet kohti reunalla seisovia nazorakeja ja heidän suunnitelmansa toimi: yksi putosi areenalle saatuaan osuman jalkaansa. Yleisö raivostui ja Tahtorak sai ateriansa Summerganonin ja Keetongun kiitäessä kohti porttia. Torakanmokoma ei pedolle riittänyt, vaan se säntäsi hurjan raivon ja himon vallassa sankarien kimppuun ja yhyttikin kaksikon areenan päädyssä, josta lähti pienet tikapuut tasanteelle, jossa oli portti. Peto sai tikapuiden juurella päähänsä syvät vammat kaksikon miekoista ja ne pari sokeaa sekunttia, jotka peto koki, olivat pelastus Sugalle ja Keetongulle, jotka kipusivat peräkkäin tikkaille. Pienelle tasanteelle päästyään he ryntäsivät ovesta käytävään. Käytävä oli pimeä, eikä sieltä kuulunut ollenkaan ääniä. Tämä oli oletettavasti huoltoreitti siltä varalta, että areenalla täytyisi tehdä jotain. Nazorakit tajusivat, että sirkus oli ohi ja takaa-ajon pitäisi alkaa. Summerganon ja Keetongu pistivät juoksuksi, sillä Nazorakit tunsivat epäilemättä tämän paikan kuin omat taskunsa. Tahtorakin karjunta kuului yhä: ”KERTOKAA! ja seinät tuntuivat tärisevän.
Summerganon ja Keetongu juoksivat pimeää käytävää jokusen minuutin ajan ja he päätyivät avarampaan käytävään. Alkoi kuulua useiden askelten kaiku. He ryntäsivät eteenpäin ja pian näköpiiriin ilmestyi muutama vihollinen, mutta vapaudenhimoista sankarikaksikkoa ne eivät pidätelleet, vaan jäivät miettimään mikä iski…
Summerganon ja Keetongu tiesivät, että koko luolasto on hälytystilassa, mutta ketään ei näkynyt missään. Takaapäin alkoi kuitenkin kuulua jälleen askelten ääniä, heidän perässään oli massiivinen vihollislauma.
Suga ja Keetongu löysivät käytävän varrelta oven ja siitä astuttuaan he näkivät avaria tiloja. He olivat ilmeisesti seuranneet varastointia ja areenan kunnossapitoa varten tarkoitettua käytäväverkostoa pesän keskustan tienoille. Nazorakit etsivät heitä ilmeisesti aivan muualta tai sitten valtavan väkijoukon kaaosta ei oltu saatu kunnon järjestykseen, vaan vain pieniä ryhmiä oli päässyt takaa-ajoon. Heidän aikaisemmin kuulemansa askeleet voimistuivat. Kaksikko pisti jälleen juoksuksi ja suuntasi kohti keskustaa. He kuulivat aiemmin havaittujen takaa-ajajien lisäksi muidenkin askelia, jotain tutumpaa… Ja ääniä. ”Elleivät vaistoni ole erehtyneet pahemman kerran, meillä kävi juuri mahtava tuuri.”, sanoi Summerganon iloisesti, vaikka olikin yhä varuillaan. Keetongukin piristyi, sillä keskustaan saapuessan (ja pari vihulaista tyrmättyään) he törmäsivät tovereihinsa keskustassa. Harmi vain, että monikymmenpäinen vihollislauma oli aivan lähellä ja uloskäyntejä varmaan tukittiin koko ajan. Mutta kun Manu, Matoro ja Make olivat siinä ja ryhmä oli jälleen yhdessä, syttyi heihin toivo ja taistelutahto rajummalla liekillä kuin aikoihin. ”Tästä se lähtee.”, totesi Make. ”Me pääsemme ulos.”, totesi Summerganon ja niin ryhmä ryntäsi yhtenä rintamana takaa-ajajia päin, joiden suuri joukko ilmestyi keskustaan.
Luolasto on muuttunut ”metallikaupungiksi”. Tunneleiden seinämiä on päälystetty metallilla ja ne ovat täynnä ovia. Käytävät ovat jo suhteellisen valoisia ja hyvin järjestäytyneet Nazorak-osastot partioivat käytävillä. Pakeneminen on erittäin vaikeaa.
Metorakk avaa nopealla vedolla ruosteisen teräsoven ja potkaisee Matoron sinne. Skakdit heittävät taaempana Summerganonin ja Keetongun sisään. Metorakk vetää ovea kiinni. ”Älkää haaskatko voimianne pakoyrityksiin, ette onnistu”, sinihopea Skakdijohtaja ilmoittaa vielä ennekuin huoneen ainut valonlähde sulkeutuu.
Matoro on täysin puhki koko operaatiosta. Hän ei näe juurikaan sellissä, ja vain vajoaa lattialle ja nukahtaa.
Läheinen komentohuone
”No, mitä meinaamme vangeillemme tehdä?”, Metorakk tiedustelee pöydän ääressä istuvalta 001:ltä ja Abzumolta. ”Tee mitä lystäät. Makuta Nui ja se Klaanin moderaattori ovat edelleen vapalla jalalla. He ovat tärkeämmät.”, 001 sanoo kylmästi ja tutkailee pesän kartastoa tietokoneelta. ”Saan siis vapaat kädet?”, Skakdi varmistaa. ”Kyllä, mutta älä riko heitä. Saatamme tarvita heitä vielä.”, torakka vastaa. Metorakk lähtee pettyneenä.
Matoron selli
Matoro on herännyt. Hän nukkui vain jonkin aikaa, mutta tuntee itsensä silti hyvin pirteäksi ja rentoutuneeksi. Painelukon ääni kuuluu seinän sisältä. Avaimen kilinää. Ovissa on ilmaisesti paineilmavarmistukset peruslukon lisäksi. Teräsovi aukeaa, Metorakk tulee sisään. Skakdi on Matoroa päätä pidempi ja uhkaavan näköinen raskaassa metallihaarniskassaan. ”Tulin hieman juttelemaan. Etkös sinä ole se ’Matoro the Blacksnow’?”, Metorakk kysyy. ”Jokainen Gaggulabion mies minut tuntee”, Matoro vastaa. ”Miksi tulitte tänne?” ”…Tänne Nazorak-pesäänkö?” ”Niin. Miksi? Klaanin salainen operaatio?” ”Itseasiassa en tiedä aivan tarkkaan”, Matoro vastaa, puhuen totta. ”Et tiedä? Miten se on mahdollista?”, Metorakk kysyy ilkeästi hymyillen. ”Tiedätkö sinä sitten kaikki suunnitelmat missä olet mukana? Tiedätkö tarkkaan Mitä Nazorakit suunnittelevat? Entä se Makuta?”, Matoro vastaa takaisin. Metorakk tajuaa että hänellä ei itseasiassa ole tarkkoja tietoja heidän suunnitelmistaan. ”Se ei ole nyt tärkeää. Mitä te teette täällä?”, Skakdi tivaa. ”Enpä tiedä. Meidän piti tunkeutua Nazorakien pesän keskelle tuhoamaan se, mistä niitä tulee lisää. Mitään tarkempaa tietoa ei ole.” ”Et siis tuon enempää tiedä?”, Metorakk sanoo ärsyyntyneenä. ”Ei minulle ole mitään kerrottu. Tiedäthän, alaisiin ei luoteta.”
Metorakk lähtee tylsistyneenä pois sellistä. Hän tietää että Matorosta ei saa mitään irti, joten turha jatkaa. Hän miltei toivoo pakoyritystä, että hän saisi ylemmiltä tahoilta luvan koviin otteisiin.
Massiivista zamorlaukaisinta kantava nazorak kyyristyi ruosteisen peltitynnyrin taakse ja valmistautui ampumaan. Kohde olikin pian tähtäimessä ja ammus lähti lentoon. Nazorakin yllätykseksi ammus kuitenkin lensi suoraan kohteen läpi ja räjähti osuessaan tämän takana olevaan seinään.
Ämkoo kirosi. Aineettomuuden naamiovoima oli kieltämättä kätevä, mutta lyhytkestoinen. Viittasankari ei ollut ehtinyt etsiä uutta piilopaikkaa ja olikin materialisoitunut suoraan torakkajoukkojen nenän edessä. Ämkoon onneksi naamiovoima riitti juuri ja juuri äsken häntä kohti lentäneen zamor-kuulan välttämiseen.
Nazorakit alkoivat ripeästi piirittää Ämkoota. Aukiolle tunkeili jatkuvasti lisää etsintäpartioita, joista osa kantoi keihäitä ja osa miekkoja. Korkeammassa asemassa olevat sotilaat jäivät etäämmälle ampuma-aseidensa kera.
Huomattavan pitkää keihästä kantava torakka käveli Ämkoon yllätykseksi varsin päättäväisin askelin lähemmäs. Torakka pysähtyi muutaman askeleen päähän Ämkoosta ja alkoi puhua. ”Olet piiritetty. Jos antaudut ilman vastarintaa, säästämme henkesi.” Ämkoo naurahti tahattomasti. Torakka jatkoi. ”Kerro missä ystäväsi on”, tämä sanoi ja otti paremman otteen keihäästään. Lähitaisteluaseilla varustetut torakat lähestyivät. ”Hieman vaikeaa”, Ämkoo vastasi. ”En nähkääs tiedä.” Vastaus ei miellyttänyt torakkaa. ”Laske aseesi.” ”En ajatellut.” ”Omapahan on virheesi.”
Nazorakit asettuivat muodostelmaan ja syöksyivät Ämkoon kimppuun aseitaan heiluttaen. Ensimmäisenä kimppuun hyökkäsivät miekoin aseistautuneet torakat. Nämä huomasivat kuitenkin oitis hyökkäyksensä tehottomuuden Ämkoon ripeiden miekaniskujen iskiessä torakoiden miekat kappaleiksi. Taitavan torjunnan jälkeen Ämkoo kierähti torakoiden ohitse, nousi pystyyn ja löi kahta lähinnä seisonutta torakkaa miekallaan. Iskusarjaa seurasi voimakas loikka jonka avulla Ämkoo sai reilusti välimatkaa itsensä ja torakoiden välille.
Tästä huolimatta Ämkoolle ei jäänyt aikaa hengähtämiseen, sillä taaempana odotelleet ampujatorakat laukaisivat oitis aseensa. Ämkoo katosi ammusten aiheuttaman räjähdyspilven sisään ja torakat jäivät tuijottamaan tapahtunutta tarkkaavaisina.
”Saimmeko me hänet..?”, yksi torakoista kysyi ääneen. ”Emme”, toinen torakka vastasi ja osoitti savupilveä kohti.
Ämkoo astui esiin savun keskeltä. Räjähdys oli sotkenut hänen naamioonsa ja panssareihinsa harmaita tomuläikkiä, mutta muuten hän vaikutti olevan suurin piirtein kunnossa. Ämkoon viitta oli kuitenkin kokenut pahoja vaurioita; sen repaleinen reuna liehui dramaattisesti räjähdyksen jälkivaikutuksien seurauksena.
Massiivista sinkoa kannatteleva nazorak nousi vuorostaan esiin. Tämä huusi jotain kielellä jota Ämkoo ei kyennyt tulkitsemaan. Sitten torakka latasi aseensa ja painoi liipaisinta.
Laukaisuhetkellä tapahtui kuitenkin jotain. Nazorakin ilme vääntyi hyvin epämääräiseksi tämän kääntäessä aseensa vauhdikkaasti muita torakoita kohti. Torakat huusivat järkyttyneinä räjähdyksen keskellä samalla kun Ämkoo etsi katseellaan uutta pakoreittiä.
”Jonain päivänä vielä kiitän sitä rääpälettä tästä komausta”, Ämkoo mietti.
Siinä samassa huomattavasti äskeistä voimakkaampi räjähdys heitti Ämkoon syrjään. Ämkoo kierähti nopeasti ylös välittämättä osuman aiheuttamasta polttavasta kivusta ja huomasi aukiolle ilmestyneen taisteluajoneuvon. Valtava panssarivaunu oli ilmeisesti ampunut hieman ohi, mutta se näytti lataavan jo toista ammusta.
[spoil]Kamala kieli und torakkamättö – osa II[/spoil]
”…ja täällä säilytämme aseistustamme” Ternok-niminen Le-Matoran lopetti puheensa.
Snowman katseli melko vaikuttuneena ympärilleen pölyisessä tilassa. Hän katseli hyllyssä olevia aseita: Kanoka-laukaisimia, keihäitä, puukkoja, Zamor-aseita… Tämän kaiken matoranien vastarintaliike oli onnistunut haalimaan nazorakeilta, ja he olivat myös saaneet huomaamatta eristettyä osia tukikohdasta omiksi tiloikseen. Kaikesta huolimatta toiminnassa oli paljon epäkohtiakin, joista Snowman olisi saanut lohkaistua montakin hyvää vitsiä.
Häntä ei kuitenkaan varsinaisesti huvittanut.
Lumiukko ei jaksanut uskoa Ämkoon toimineen niin kylmästi. Hän oli jättänyt nämä matoranit vaille apua. Totta kai Snowman itsekin tiesi tehtävän suorittamisen äärimmäisen tärkeäksi, mutta hänestä olisi silti ollut täysi vääryys hylätä matoralaiset. Sitä paitsi miten Ämkoo muka oli varma, ettei pala olisi yhtä hyvin voinut tulla esille vastarintaliikettä auttaessa?
Mutta ennen kaikkea Snowmania häiritsi hänen oma suuttumisensa. Ämkoo oli vain ajatellut Klaanin parasta, ja Lumiukko oli huutanut toverilleen. Snowman ei ollut tottunut kiihkoilemaan, ja tämä oli todella vaikea tilanne. Varsinkin, kun hän tiesi mahdollisesti riskeeranneensa tehtävän.
Ikkunan ääressä pihalle tarkkaillut matoran viittoi äkkiä kaikkia menemään matalaksi ja olemaan hiljaa. Snowman liimautui lattiaan, ja vilkaisi huoneen katon tuntumassa olevasta ikkunasta ulos. Hän näki torakkapartion marssivan rakennuksen ohi, ja sireeneistä päätellen he yhä etsivät Klaanilaisia.
Nazorakit kuitenkin kulkivat ripeästi ohi, ja Snowman kiitti tästä kellarin naamioitua ovea. Vaaran mentyä ohi lumiukko tallusti taas asehyllylle. Eräs Suurta Komauta kantava matoran esitteli ylpeänä hyllyn pisintä asetta: ”Ja tämä tässä on zamor-tarkkuuskivääri. Saimme sen vastikään, kumppanisi tempauksen ansiosta.” Snowman ymmärsi matoranin viittaavaan Ämkoon kaatamaan torniin. Ilmeisesti matoranit olivat sen tähden saaneet käsiinsä tämän aseen. Kivääri näytti sitä pitelevät matoranin kannossa suorastaan koomiselta pituutensa vuoksi, mutta matoran jatkoi: ”Ajattelimme antaa sen sinulle kiitoksena.” Snowman oli hieman hämillään. ”Öh, kiitos.” Hän sanoi, ja otti aseen vastaan. Ilokseen hän huomasi sen piipun olevan kokoon taitettava, ja sai sen tungettua varustelaukkuunsa hakkujen, oman painetykkinsä ja Kapherin vanhan Cordak-tykin seuraksi.
Pian matoranit kutsuivat Snowmanin seuraamaan pieneen tunnelliin josta he olivat tulleetkin. Lumiukko kyyristyi, ja lähti tarpomaan pikkukavereiden perässä kohti pimeyttä.
Tukikohdassa kuhisi. Nazorakit olivat järjestäytyneet ryhmiin ja etsivät järjestelmällisesti tukikohtaan pudonneita tunkeilijoita. Jokainen rakennus, kuja, nurkka ja muu piilopaikka tuli vuorollaan torakkapartion tutkimaksi.
Eräs keihäin varustettu partio tutki parhaillaan ahdasta asevarastoa. Hämärän huoneen perukoilta löytyi runsaasti mahdollisia piilopaikkoja, joten torakat astelivat varovaisin askelin eteenpäin, pitäen tiukasti kiinni aseistaan.
”Olkaa varuillanne”, yksi torakoista totesi tovereilleen. Toiset nyökkäilivät vastaukseksi ja nostivat keihäänsä hieman koholle. ”Minulle väitettiin…”, sama torakka aloitti, ”…että toinen niistä on yksi Klaanin johtajista.”
Muut torakat pysähtyivät ja kääntyivät säikähtäneen näköisinä puhujaa kohti. Tämä nielaisi äänekkäästi ja jatkoi vielä: ”Sama, joka voitti yliluutnantin.”
Huoneeseen laskeutui häiriintynyt hiljaisuus. Torakat katselivat tuon tuosta olkansa yli vaihtaen jatkuvasti painoaan jalalta toiselle.
”Voin tietenkin olla väärässä”, puhelias torakka sanoi yrittäen kuulostaa toiveikkaalta. Hän kuitenkin epäonnistui ja sai toiset tuijottamaan itseään tuimin ilmein.
”Ämkoo”, taaempana seisonut torakka sanoi. Hän tunsi nimen. ”Makutansurma. Miekkapaholainen. Olen kuullut tarinoita.” Hieman muita raskasrakenteisempi torakka otti askeleen lähemmäs muita ja liittyi keskusteluun. ”Minäkin. Tappanut joskus Makutan.” ”Yksinkö? Eihän Toa mitenkään voi…” ”Ei se ole pelkkä Toa, kuulemma.” ”Mikä sitten?” ”En minä tiedä. Etsitään se niin voit kysyä.” ”Pärjätäänkö me edes sille?” ”No… Onhan meillä keihäät.”
Torakat tuijottivat hetken keihäitään ja sitten toisiaan.
”Mutta jos se kerran voitti yliluutnantin… Eikä se ole edes yksin. Onko se toinenkin vahva?” ”Rauhoitu! Me vain etsitään ne. Tehdään hälytys heti jos jotain löytyy. Niitä on vain kaksi ja meitä on… Paljon.”
Vielä hetki sitten epäröinyt torakka muodosti iljettäville kasvoilleen ilkeän hymyn.
”Joo.” ”Noniin, juttutuokio on ohi. Jatketaan.”
Silloin joukon hiljaisin jäsen asteli esiin. Tämä nazorak oli hieman muita tummempi eikä ollut sanonut vielä sanaakaan. Torakka pysähtyi seisomaan muiden eteen ja heitti keihään syrjään.
Silloin illuusionaamion vaikutus lakkasi. Ämkoo seisoi torakkapartion keskellä mairea ilme kasvoillaan.
”Olen otettu. Jopa tuollaiset raukat tuntevat nimeni.”
Torakat kavahtivat kauhuissaan taaksepäin. Joukon urhein kuitenkin toipui säikähdyksestä muita nopeammin ja syöksyi huutaen Ämkoota kohti. Mustanvihreä käsi nappasi nopealla liikkeellä kiinni hyökkääjän keihäästä. Seurasi väistöliike ja kierrepotku jonka jälkeen torakan ote keihäästä irtosi. Nazorak kaatui maahan Ämkoon viereen. Tämä koitti nousta ylös, mutta yritys keskeytyi Ämkoon iskiessä torakkaa niskaan tämän omalla keihäällä.
Muut torakat eivät ehtineet tehdä mitään. Ämkoo kiskaisi miekkansa esiin ja pyöräytti sitä muutaman kerran ilmassa. Torakat kaatuivat yksitellen huoneen lattialle.
”En pidä tästä”, Ämkoo totesi puoliääneen itsekseen. ”En hitto soikoon pidä tästä.”
Mikään ei mennyt nyt suunnitelmien mukaan. Ämkoon ja Snowien tehtävään kuului ainoastaan mystisen palan etsintä. Pakkolasku yllättäen matkalle sattuneeseen nazorak-tukikohtaan oli jo itsessään valtava ongelma, eikä Lumiukon käytös parantanut millään tavalla tilannetta. Ämkoo ei ollut osannut odottaa Snowien itsepäisyyttä. Hän tiesi kyllä Lumiukon olevan avulias luonne, mutta tämä meni liian pitkälle.
Ne matoranit. Ämkoo tunsi itsekin sääliä heitä kohtaan, mutta tässä tilanteessa tehtävän onnistuminen tuli asettaa kaiken edelle. Eikä Ämkoo kokenut edes olevansa millään tapaa velvollinen auttamaan matoranien vastarintaliikettä.
Matoranien suojeleminen oli vielä joskus ollut Ämkoon ensisijainen tehtävä, mutta ei enää. Ämkoo ei ollut enää aikoihin nimittänyt itseään Toaksi. Se arvonimi vietiin häneltä kauan sitten.
Klaania Ämkoo oli kuitenkin mielestään velvollinen auttamaan. Hän ei ollut edes varma miksi, mutta niin kuitenkin oli. Tunsiko hän olevansa klaanilaisille jotain velkaa? Kenties.
Ämkoo astui ulos varastorakennuksesta ja aktivoi aineettomuuden naamiovoiman. Yksikään torakka ei ehtinyt nähdä kun Ämkoo haihtui ilmaan ja jatkoi matkaansa kevyen tuulenvireen lailla. Pian tämän jälkeen Ämkoon silpomien nazorakien ruumiit löydettiin.