Oraakkeli oli juuri saapunut pienellä purjeveneellään Eteläiselle mantereelle. Oli sumuinen ilma, mutta sumunkin läpi kiiltelivät tähdet taivaalla. Matoran katseli puisia rakennuksia ja huokaisi. Jossain oli vielä kaunista ja koskematonta, kaikkea eivät makutat olleet vielä pilanneet. Hän nousi laiturille ja kiinnitti veneensä köyden. Sitten hän hyppäsi takaisin veneeseensä ja alkoi kaivella tavaroitaan. Hänen pitäisi löytää rahaa majatalopaikkaa varten.
Siinä samassa hän kuuli huudon. ”Hohoi!” Se kuului mereltä. Oraakkeli suoristi selkänsä ja kohotti katseensa. Satamaa kohti purjehti toinen pieni purjevene, jonka matkustajaa ei sumussa näkynyt. Oraakkeli uskoi erehtyneensä luullessaan tämän huutavan häntä ja jatkoi tavaroidensa penkomista. Kun hän oli löytänyt rahapussinsa, hän kuuli nimeään huudettavan. ”Oraakkeli!” Nyt hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka vene lipui hänen veneensä viereen. Kyseisessä veneessä seisoi toinen Ath-munkki. Oraakkeli uskoi nähneensä hänet aiemminkin. ”Sinähän olet Oraakkeli, etkö olekin?” tulija sanoi, vaikka kysymys taisikin olla kaikin puolin turha. Oraakkeli kohotti kulmiansa ja nyökkäsi. ”Olen yrittänyt tavoittaa sinua koko matkasi ajan”, toinen vastasi puuskuttaen hieman. Oraakkeli astui veneestään rantahiekalle. ”Kerroin lähdöstäni vain itse Pyhälle Äidille”, matoran-munkki sanoi tyynesti, mutta epäileväisyyttä äänessään. ”Mistä tiesit etsiä minua?” Toinen Matoran empi. Sitten hän sanoi: ”Näin aluksi, nimeni on Yaius.” Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä.
Oraakkeli tarttui tiukasti matoranin käteen, hymyili hetkellisesti ja piirsi toisella kädellään ilmaan Isä Athin kuvion. ”Tervehdys, veli Yaius.” ”Tulin… varoittamaan sinua”, Yaius sanoi varovasti. Hänen kasvoillaan oli vakava ilme, jota oli vaikea tulkita. Oraakkeli vakavoitui ja laski äänensä melkein kuiskaukseksi. ”Veli hyvä. Jos tiedät, mihin olen menossa, tiedät taatusti myös, että en tarvitse varoituksia tehtäväni vaarallisuudesta.” ”Minä tiedän, että sinä et tarvitsisi varoituksia, mikäli tietäisit, miten asiat ovat. Jos menet Nynrahille, kuolet hetkessä. Näin kävi Bartaxin siellä oleville kannattajille.” Oraakkeli hämääntyi. Hänen katseensa jäätyi. ”Ovatko… he…” Oraakkeli kuiskasi. Yaius katsoi häntä silmiin. Oraakkeli näki totuuden tämän silmissä ja nielaisi kuuluvasti. ”… kaikkiko?” Yaius nyökkäsi vakavana. Sitten hän jatkoi: ”Lauma Rahksheja vartioi saarta, koska – kuulemani mukaan – ne saivat vihiä Rautaisen kuoleman valmistuksesta saarella.” Oraakkeli sulki silmänsä ja henkäisi syvään. Hän etsi jotain sisimmästään. ”Rauha heidän sieluilleen ja mielilleen”, munkki sanoi hiljaa. Hän pohti, millaista olisi ollut kuolema Makutain palvelijoiden käsissä. Ne olivat armottomia, julmia, tappavia. Oraakkeli tiesi sen. Yaius nyökkäsi jälleen. ”Bartax ei yritä enää tappaa näitä klaanilaisia, jotka olivat Nynrahilla. Mutta…” Oraakkeli avasi silmänsä ja katsoi Yaiusta silmiin. ”Mutta mitä, veljeni?”
Yaius empi jälleen. Oraakeli näki hänen pyörittelevän ajatuksiaan päässään. Yaius mietti, miten muotoilisi asiansa. ”Minä… olen itsekin osa Bartaxin kannattajistoa, mutta viime aikoina… hänen toimintansa on alkanut arveluttaa minua.” Hän sulki silmänsä. ”Minusta tuntuu, että hän aikoo murhata Pyhän Äitimme.” Kylmä hiki valui pitkin matoran-papin muinaista sinistä Pakaria, mutta Oraakkelin ilme pysyi tyynenä. Hän otti muutaman askeleen kohti Yaiusta. ”Ei hän tekisi sitä.”
Oraakkeli mietti. Hänen päähänsä palautui satunnaisia osia Bartaxin puheista. Isä Bartax oli edustanut aina uskonnon ääripäätä. Hän oli ollut aina vahva, karismaattinen ja aggressiivinen johtajahahmo. Niin hän oli asemaansa kiivennytkin. Ja vaikka Oraakkeli ei ollut Bartaxin kanssa kaikesta samaa mieltä, hän arvosti tätä. Viime aikoina jotain oli kuitenkin muuttunut. Bartaxin opit olivat alkaneet painottaa aivan uudenlaisia puolia uskonnosta. Ei kestänyt kauan, ennen kuin Atheonin nimi ei ollutkaan enää vain kirous. Lopulta huhut siitä, että Bartaxin olisi pitänyt olla jo kuollut, muuttivat kaiken. Hän oli kuollut, mutta hän käveli yhä. Oraakkeli ei voinut enää katsoa hiljaa sivusta.
”Veli Yaius”, Oraakkeli sanoi varoen. Yaius katsoi Oraakkelia silmiin. ”Minusta tuntuu, että ne varjostavat minua”, hän sanoi hitaasti katsomatta taakseen. ”Arvelin juuri samaa”, Oraakkeli kuiski vilkuillen matoran-munkin olan yli. ”Kerropa, veli Yaius. Häiritseekö sinua, jos… siirrän tämän keskustelun vähän yksityisemmäksi?” Yaius kurtisti kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten. Oraakkeli sulki silmänsä hitaasti ja laski kätensä Yaiuksen otsalle.
Yaius tunsi jotain. Hän tunsi läsnäolon. Hän tunsi toisen mielen läsnäolon oman päänsä sisällä. Tämä oli hänelle uusi tunne. Hän ei ollut ennen saanut kokea mielen kosketusta, miksipä olisikaan. Ensimmäinen asia, joka hänen mieleensä tuli Oraakkelin ajatuksista, oli erikoinen. Toinen mieli oli erikoinen, jos hän vertasi sitä omaansa. Hän ei ollut tuntenut muita mieliä, joten uusi kokemus oli – erikoinen. Ja Oraakkeli tunsi synkkyyttä Yaiuksen mielessä. Hän ei uskonut tämän valehtelevan – tai valehdelleen – missään vaiheessa. Kaikki oli totta, ulkoisten merkkien ja ajatusten pintakerroksen perusteella.
Kuuletko minua? sanoi Oraakkelin telepaattinen ääni Yaiuksen päässä. Toinen hätkähti hermostuneesti, mutta nyökkäsi sitten. Jälleen jotain uutta. Olet aivan oikeassa, Yaius, Oraakkeli viesti. Meitä kuunnellaan tuon sumun takaa. Aistin neljä hahmoa. Jos onni ja isä Athin varjelus on mukanamme, yksikään niistä ei ole telepaatti.
Bartax piileskelee Eteläisen mantereen rannikolla, Yaius viestitti hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän pohti, mitä nämä neljä mahtoivat puuhata pimeydessä nyt, kun eivät enää kuulleet heitä. Minun täytyy siis mennä sinne. Onko sinulla tarkkaa sijaintia? Kyllä. Piirsin sen karttaan ja nimesin paikan, Yaius sanoi, kaivoi taskustaan resuisen paperinpalasen ja ojensi sen Oraakkelille. Hänen otsaltaan valui hikipisara. Oraakkeli kurtisti kulmiaan kuin Yaius hetki sitten. Oletko kunnossa? Minulla on ikävä tunne… Minun on syytä lähteä takaisin. Jos Bartaxin aikeet ovat ne, mitä kerroit, on kiire. Hän voisi toteuttaa suunnitelmansa milloin tahansa. Yaius nyökkäsi. Hän vilkuili ympärilleen. Oraakkeli oli näkevinään vilahduksen pimeässä. ”Lähtekäämme molemmat nyt eri teille”, Oraakkeli sanoi nyt ääneen kuitenkin erittäin hiljaa, melkein kuiskaten. ”Olkoon Ath kanssasi.” ”Samoin sinun”, vastasi Yaius ja kiipesi takaisin veneeseensä. Samoin Oraakkeli hyppäsi omaansa. Hän irrotti köyden ja olikin heti lähtövalmis. Yaiuksen köydet taas olivat sotkussa ja hän alkoi, selvitellä niitä.
Oraakkeli sytytti lyhdyn, otti airot ja alkoi soutaa pois satamasta. Yaius ei ollut vielä ehtinyt poistua laiturilta, kun Oraakkeli oli kymmenisen metrin päässä satamasta. Hän katseli Yaiuksen venettä pitäen silmällä munkin liikkeitä. Yhtäkkiä Yaius näytti ponkaisevan pystyyn ja pyrkivän ulos veneestä. Silloin suuri liekkisoihtu valaisi sataman Yaiuksen veneen räjähtäessä valtaisalla voimalla. Oraakkeli katsoi kauhuissaan, kuinka hänen äsken tapaamansa Matoranin vene katosi liekkimereen ja laituri syttyi tuleen. Ilmassa leviävä paineaalto puhalsi kuumaa ilmaa Oraakkelin kasvoille ja pakotti tämän sulkemaan silmänsä hetkeksi. Kaupungissa herättiin, ja hetken kuluttua väkeä alkoi tulla rannalle. Liekkien valossa lamaantunut Oraakkeli, joka oli lopettanut soutamisen, näki, kuinka jotkut osoittelivat hänen venettään kohti. Luulisivatko he, että hän oli räjäyttänyt laiturin?
Oraakkeli oli järkyttynyt. Hänen ei olisi pitänyt vain jättää mahdollisia kuuntelijoita huomiotta. Olisi pitänyt arvata heidän yrittävän murhata Yaiuksen. Se oli myöhäistä nyt.
Rauha hänen muistolleen.
Oraakkeli jatkoi soutamista yrittäen olla katsomatta liekehtivää satamaa. Hänen täytyisi pysäyttää Bartax, ennen kuin tämä aiheuttaisi lisää kuolemia. Ath-uskonto oli vaarassa.
[spoil]Gurvana kirjoitteli Oraakkelin reploja ja vähän muutakin. Lisäksi, jos musiikki ei ole jo loppunut, se kannattanee pysäyttää.[/spoil]
Nazorak-pesät
Helmekan päässä oleva pussi poistettiin ja hänet istutettiin tuoliin. Hän ei jaksanut vastustaa. Hän ei jaksanut pohtia, miksi näin kävi. Hän ei jaksanut liikkua. Hän ei jaksanut.
Hän oli suuressa salissa. Huoneen korkeat seinät olivat mustat, samoin lattia – ja kattoa Matoran ei erottanutkaan korkeuksista, sillä oli niin pimeää, että kaikki musta katosi mustuuteen. Samoin teki hänen järkensä ja mielenkiintonsa mitään kohtaan.
Vihreitä spiraalimaisia pilareita nousi korkeuteen suunnilleen kymmenen metrin välimatkoin. Niiden sisällä näytti virtaavan jotain nestettä, joka teki ne sen värisiksi, kuin ne olivat. Helmeka erotti särkevillä ja puolisokeilla silmillään, että jokin lillui lähimmän putken sisällä olevassa nesteessä.
Keskellä huonetta oli leikkauspöytä. Sen ympärillä oli leikkausvälineistöä, kuin koko salin keskusta olisi ollut leikkaussali. Tämä alue ei vienyt kaikkea salin tilaa, vaan Helmeka, joka alkoi nähdä yhä paremmin, huomasi, että erilaisia tietokoneistoja löytyi ympäri huoneen. ”Tiede”, kuului synkkä ääni jostain Helmekan takaa, ”on haussskaa.” Makuta Abzumo käveli Helmekan eteen kylmän rauhallisesti. ”Luulit varmaankin, että olin unohtanut ssssinut, rakasss ysssstäväni. Mutta en minä unohda.”
Helmeka nostettiin tuolistaan. Hänellä ei ollut voimaa vastustella. Hänet nostaneet hahmot sitoivat hänet leikkauspöytään käyttäen kettinkejä, joilla hänen jalkansa ja kätensä kahlittiin jonnekin. ”Meillä on paljon tehtävää. Voi olla, että elämänhalusssi on poissssa, Helmeka, mutta minä olen varma, että sssse on vain hyvä assssia ssssinun kannaltassssi.” Makuta saapasteli leikkauspöydän eteen. Joka puolella häärivät oudot olennot valmistelivat tutkimuksen alkamista. ”En ole ikinä ennen yrittänyt luoda mitään tämän kaltaissssta, yssstäväissseni, mutta jossss Suuri Henki pyssstyi, miksssen pysssstyisssi minäkin.” Abzumon naamalle levisi sairas virnistys. ”Ja ssssitä varten tarvitsssemme nyt sssssinua. Elämässssi voi päättyä pian, mutta pidämme huolen, että muisssstossssi ssssäilyy ikuissssessssti.”
Helmeka ei välittänyt. Hän ei enää välittänyt Makutasta, tuskasta, kärsimyksestä, kivusta, väsymyksestä. Hän vain oli.
Omituiset olennot, jotka tekivät töitä tietokoneilla, valmistelivat leikkausvälineitä, tekivät työtä Makutan puolesta, olivat jotain, mitä Helmeka ei ollut ikinä ennen nähnyt. Ne eivät olleet Rahksheja, ne eivät olleet Visorakeja. Ne eivät olleet Exo-Toia, eivät mitään, mitä Makutalla voisi olla palveluksessaan. Ne olivat mustia, Toan muotoisia. Niillä ei ollut kasvoja, ei yksityiskohtia. Ne olivat vain mustia. Niillä oli pitkät sormet, joilla jotkin näpyttelivät näppäimistöjä ympäri huonetta. Niiden kädet olivat pidemmät kuin jalat, ja niiden ruumis oli myös pitkä, Abzumon olomuotoa reilusti pidempi. Makuta olikin lyhyin henkilö huoneessa. Lyhyin, joka seisoi.
Helmeka ei kuitenkaan välittänyt. Tästäkään. Abzumo hymyili Helmekalle. ”Ei kiinnosssta, vai mitä. Ehkä niin on parempi. Tämä nimittäin voi olla tussskallisssta.”
Helmeka tunsi, kuinka jokin mustista olennoista iski veitsen hänen käsivarteensa. Hän ei jaksanut huutaa, parkaista, kiljaista, inistä, älähtääkään. Veri hädin tuskin valui. Abzumo katseli tunteettomasti, kuinka palanen Helmekasta asetettiin analysoitavaksi. Suurelle näyttöruudulle yhdellä seinistä – näytön leveys oli useita kymmeniä metrejä, samoin korkeus – ilmestyi kuvaa DNA-ketjusta. Abzumo myhäili. Kesti minuutin, sitten toisen. Viiden minuutin kuluttua yksi mustista olennoista sanoi pelkistetyllä robottimaisella äänellä: ”Koko genomin emäsjärjestys selvitetty. Intronit tunnistettu ja silmukoitu. Lopullinen aines kerätty tietokantaan.” ”Hieno, hienoa”, Abzumo sanoi maireasti. ”Nyt sitten jatkotoimenpiteet.”
Lisää näppäilyn ääni kantautui Helmekan korviin. Hän ei jaksanut välittää Makutan sanoista. Eikä kivusta. Enää. Ikinä. Hän halusi nukkua. Väsymyksellä ei ollut väliä, mutta mitä muutakaan sitä tekisi.
”Täsmääkö se?” kysyi Abzumo lopulta. Yksi mustista olennoista nyökkäsi. ”Tällä on samat kuin muillakin”, olento sanoi. Abzumo nyökkäsi. ”Tietysti, tietyssssti, mutta olihan sssse tarkisssstettava. Hän tosssiaan on käyttökelpoinen tuollaisssenaankin.”
Sitten kuului repeämisen ääni, nesteen valumista ja tömähdys. Abzumo kääntyi selin Helmekaa päin ja sanoi: ”Ah, kuoriutumissssaika, viimein!” Sitten hän käveli pois Helmekan näkökentästä. Helmeka ei jaksanut ajatella asiaa sen enempää. Hän lepäsi.
”Umbra? Nimesi on siis Umbra? Luulin että tässä universumissa on vain kaksi Umbraa, minä ja se rullaluisteleva värihirviö Voya Nuilta…” Umbra huudahti kun hän sai kuulla edessään olevan ylisuuren Ba-Matorania muistuttavan olennon olevan nimeltään Umbra. Moderaattori ajatteli että tämä oli joko Paaco tekemä temppu Mahikillaan, tai Visokki leikki illuusiokyvyillään Umbran hajanaisessa mielessä.
”Puhun totta, ystäväiseni”, Matoran köhisi. Hänen oransseilla kasvoillaan oli jotenkin tutunoloinen pilkahdus. Ne muistuttivat Umbran omia silmiä, jotka hän näki aina peilikuvassaan. Muuten koko matoran oli ihan uppo-outo.
Umbra muisti joskus kuulleensa juttua siitä ettei heidän maailmansa olisi ainoa todellisuus. Kohtalolla oli kuulemma voima luoda erilaisia vaihtoehtoismaailmoja jotka eroavat toisistaan mitä erilaisimmin tavoin.
”Oletko toisesta maailmasta?” Moderaattori kysyi ihmeissään. Hän tunsi oudon yhteyden hänen ja matoranin välillä. Yhteyden, joka kertoi heidän olevan samanlaisia, mutta samalla hyvin erilaisia.
”Miten päädyit tähän maailmaan?” Umbra kysyi, katsellen surkeaa olentoa edessään. Putket loivat lisää protodermistä tämän panssarille, samalla kun protodermis katosi ja syöpyi pois pikkuhiljaa, sitä mukaan kun se oli kasvanut takaisin.
Se on pitkä tarina, mutta voin näyttää sen sinulle, Matoran sanoi, sulkien silmänsä. Kolmisorminen violetti koura otti kiinni Umbran kädestä ja kaksikko sukelsi mielen syvyyksiin. Kaksi samankaltaista mieltä kohtasi toisensa tässä universaalissa kohtaamisessa. Samanlainen mieli, erilainen kohtalo. Kohtalo Miten kohtalo muuttuukaan
Kaikki alkoi pyöriä vinhasti kun moderaattorimme syöksyi mielen syvyyksiin. Hän näki ympärillään muistojen kuvia mitä moninaisemmista ja oudoimmista tapahtumista ja olennoista. Olentoja joita hän ei koskaan tulisi tapaamaan ja olentoja, jotka olivat Umbrallekin tuttuja tai tutunoloisia Lentäen läpi oudon avaruuden ja nähden mitä moninaisempia kuvia muistoista.
Umbra tunsi pahoinvoivansa kun hän tömähti valkoiseen huoneeseen, valkoiseen steriiliin huoneeseen. Hänen henkensä meni tämän violettimustan matoranin ruumiiseen. Umbra katseli käsiään kun hän sai uuden ruumiin. Koko tämä olemus oli hyvin voimaisa, mutta myös erityisen haavoittuvainen, Umbra ajatteli. Hän oli nyt matoran, eikä voisi puolustaa itseään juuri mitenkään. Umbra katseli mielenkiinnolla kuinka hopeiset putket menivät hänen sydänvaloonsa ja sen takana olevaan pieneen punaiseen kiveen. Ne syöttivät häneen energiaa, joka tuntui elementaalienergialta.
Kesti jonkun aikaa ennen kuin Umbra huomasi valkokaapuiset tiedemiesmatoranit. Jokaisen matoranin kaavussa oli violetilla karikatyyrinen teksti Bateh. Umbra tiesi että Ba viittasi painovoimaan, mutta ei tiennyt mihin teh sana viittasi.
Koe: Umbra, miten sujuu elementaalienergioiden kanssa? yksi tiedemiehistä huusi. Hopeista hauta kantava ko-matoran tuli lähemmäs Umbraa mukanaan laite joka mittasi ja tutki energiatiloja.
Umbraa puistatti tämä että hän oli nyt koekaniini, jossain oudossa projektissa joka näemmä viittasi elementaalienergioiden antamiseen matoraneille. Moderaattori katseli mielenkiinnolla näitä tavlllisia mutta älykkäitä tiedemiehiä jotka tutkivat häntä. Moderaattori näki eräällä pöydällä muutamia erilaisia kuulia, jotka epäilemättä liittyivät tähän kokeeseen jonka osallinen hän nyt oli. Umbra otti muutaman askeleen tässä uudessa olomuodossaan. Totuttelu matoranin ruumiiseen oli hiukan hankalaa ja letkut vaikeuttivat liikkumista entisestään. Entinen Valon toa oli nyt taas vaihteeksi matoran
Sinun ei kannata liikkua liikaa, yksi tiedemiehistä sanoi, kun näki kuinka putket alkoivat kiristyä. Energiansyöttösi on vielä kesken, hän jatkoi.
Umbra katseli kovin uteliaana steriilillä pöydällä olevia kuulia, joita oli monenlaisia. Oli isoja, jotka muistuttivat eri elementtejä ja pieniä joita oli 42 eriväristä. Umbra tajusi että nämä ehkä liittyivät Makutojen rahkshi-voimiin.
Katsellen ympärilleen, Umbra huomasi huoneen valkoisuuden ja puhtauden. Tässä paikassa todella satsattiin puhtauteen ja järjestykseen. Seinät olivat täynnä hyllyjä väärällään keksintöjä ja erilaisia lasipurkkeja ja säiliöitä joissa oli mitä ihmeellisimpiä asioita. Sankarimme huomio kiinnittyi kuitenkin erääseen pöytään, jossa oli musta tykki. Tykin yläpuolella koreili hologrammikuvana Kanohi Olmak, ulottuvuusporttien naamio.
Tiedemiehet paiskivat kovasti töitä ympäri huonetta. Jotkut kirjasivat ylös mitä säiliöissä tapahtui, toiset keskittyivät oudon tykin korjaamiseen tai muihin askareisiin. Erilaiset näyttöpäätteet olivat yleisiä matoranien työskentelypaikkoja.
Sankarimme päätti harhailla ja tutkia tätä uutta muistojen maailmaa, vaikka pahaenteinen varjo oli juuri laskeutumassa ja työntämässä lonkeroitaan
Toisen maailman Umbra, violettimustassa matoranin kehossa oleva sankarimme, kieppui vinhasti läpi mielen ja muistojen syövereiden. Erilaiset ikkunat avautuivat ja heijastivat kuvia tämän maailman Umbran eri elämän vaiheilta.
Yhdessä muistojen ikkunassa, noppa putosi lattialle, kääntyen Metru Nuin symboli ylöspäin. Matkaajamme näki kuinka nopan joka toisella sivulla oli violetilla Bateh-koron tunnus. Hän näki myös kuinka suuri neuvostontapainen, joka koostui mitä moninaisemmista olennoista, pidätti hengitystään, jolloin joku pudotti lattialle valkoisen kuulan.
Matoran, taikka Toa, silti sankari kantaja voiman naamion, vain Toa hän on. Muodonmuutos petomainen, tulee muuttamaan kaiken. Kokee muodonmuutoksen, hyvän, pahan, huonon, sellaisen , jakaantuen kahdeksi, jotka tahtovat yhdeksi. Valon voimat valjastaen synkän varjon poistaen sankari nousee taistelee ja kaatuu. Valo ilman Varjoa Varjo ilman Valoa Tulee tuho kauhea sielun syövyttää ja tuhoaa. Makutan tiedot saatuaan, sankari tulee muuttumaan, lopulliseen muotoonsa, tuoden mukanaan tuhoa.
kuului kuulan sisältä. Muisto vaihtui, ja sankarimme näki edessään, kuinka harmaakultainen Toa murskaantui taistelutantereella sinivalkoisen peikon iskun voimasta. Syntyi sokaiseva valonsäde jolloin keltavihreä, kirjurinsauvaa ja Rurua kantava matoran muuttui Toaksi.
Uusi ikkuna ja muisto. Tällä kertaa matoranimme seisoi suuren linnoituksen edessä. Taivaisiin kohoava mahtava kivilinnoitus, jonka suuri portti ja kyltti sen yläpuolella säteilivät rauhaa ja turvaa, Bioklaanin linnoitus. Matoranimme huomasi kuinka kokematon ja nuori soturi meni linnoituksen sisätiloihin
Muisto vaihtui niin nopeasti kuin oli alkanutkin. Seuraavassa hetkessä sankarimme tuntui repeytyvän kahtia, kun pitkän keihään säde osui häneen. Maahan vierähti musta, eloton ruumis ja syntyi suuri voiman aura, jonka turvin keltainen soturi pakeni paikalta, jättäen mustan olennon pahuuden olentojen kynsiin. Muisto vaihtui ja Umbra pyöri päättömästi mielen avaruudessa. Ba-Matoran Umbran ruumis siirtyi outoon, keltamustaan Toan ruumiiseen. Totuttelu Toan ruumiiseen sai alkaa, Umbra ajatteli. Matoran, joka oli nyt tämän maailman vastineensa ruumiissa, rojahti maahan kehon painosta. Polvilleen maassa oleva valon toa nousi hitaasti ylös. Tumma, hiiltynyt ja kuollut maa allaan, toa nousi kunnes hänen katseensa kohtasi jotain kammottavaa.
Joukko eriskummallisia Toia oli jäätyneenä paikalleen taisteluntiimellyksessä. Toat olivat niin eriskummallisen näköisiä, ettei edes hän, toisen maailman olento, joka oli kokenut mitä moninaisempia asioita, tiennyt mitä elementtejä toat edustivat. Tämä ei tosin ollut kauhean tärkeää, mutta kumminkin. Syy miksi toat olivat paikoillaan, oli heidän edessään. Suuria voimia hallitseva, varjo-olento.
Äkkiä pääkipu iski lujasti matoranin mieleen. Hän oli nyt väärässä kehossa, se voisi olla syy, muttei se ollut pääkivun aiheuttaja. Jokin iski mielensisäisen iskun häneen. Jokin outo, mutta samalla tuttu.
Ystäväsi ovat minun, veljeni, ääni soturin pään sisällä sanoi. Luovuta ruumiisi minulle ja Toiveiden kivi, kuten on tarkoitettu, sillä kaksi joiden täytyy olla yksi, ääni rahisi ja jatkoi. Olen sinua voimakkaampi ja olet ollut ilman minua jo tarpeeksi pitkään, etkö olekin?
Umbra ei sanonut mitään, vaan muisto jatkui. Jokin häiritsi telepaattista kanavaa. KraUmbra siirsi mielensä tutkimaan häiriötä, jolloin myös Umbra sai saman kuvan ja yhteyden itselleen.
Pienellä kukkulalla, hiukan kauempana riutuneen taistelukentän suurimmilta taistelutantereilta, joukko Zyxaxin johtamia Zyglakeja odotti kärsimättömästi että heidän johtajansa, vihreäsininen Zyxax, tekisi päätöksensä hyökätä toain kimppuun. Suurin osa Zyglakeista oli joko tapettu tai paennut, koska makuta ei ollut kertonut tarvitsevansa elinvoimaa itselleen, jolloin zyglakit oli uhrattu Rhakelakkin lepyttämiseksi, joka tässä tapauksessa tarkoitti sitä että liskomiehet tekivät rituaali-itsemurhat, antaen KraUmbralle elinvoimaa.
Zyxax katseli pientä, eliittisotilaista koostuvaa joukkiotaan. Hänen urheimmat ja lojaaleimmat miehensä, jotka olivat valmiita kuolemaan Zyglakien herrarodun puolesta taistelussa vääräuskoisia, eli Toia vastaan. Zyxax mietti miten parantaa joukkojensa hiukan latistunutta mielialaa ja päätti pitää taistelutahtoa nostattavan puheen. Vihreäsininen zyglak nousi seisomaan maasta, kavuten kivipaadelle. Zyxax katsoi joukkojaan. Niin ylväitä ja taistelunkaraisemia sotureita saisi hakea ja kaukaa. Nämä olivat hänen heimoveljiään ja Zyglakien herrarodun uljainta kastia. Rhakelakkin sotureita, valmiina kuolemaan uskontonsa ja kansansa takia.
Veljeni. Jo ammoisina aikoina suuri rotumme on ottanut mittaa universumin taisteluihin, taistellessaan vapauden ja uskomme puolesta. Meidän pitää muistaa että aikana ennen aikaa, Suuri Rhakelakk jumalamme, joka syntyi kuun säteistä ja tähtien tuikkeista ja nousi meren syövereistä, tuoden mukanaan meidät, Zyglakit, tähän maailmaan. Rhakelakk, Jumalamme, polvistumme eteesi ja vuodatamme sinun kunniaksesi vääräuskoisten verta, verta joka ruokkii pohjattoman olemuksesi ja syvyyksien minäsi. Ota vastaan uhrauksistamme suurin, marttyyrina, uskon, sinun puolestasi taisteleminen, meidän henkemme. Me olemme Zyglakeja, jumalamme valittu kansa. Turvaamme sinuun, Valkoiseen demoniisi ja Karzahniin, manalan portinvartijaan, johtajiimme, oi suuri Rhakelakk. Anna meille voimaa tänä yönä voittaa tämä taistelu, Sinun kunniaksesi, sillä me taistelemme, valtaamme ja voitamme. Me olemme Zyglakeja! Miehet, jos emme voita, Tänä iltana illastamme Karzahnissa! Zyxax lopetti puheensa ja nosti kätensä ilmaan, alkaen karjua ilmaan, nostaen taistelutahtoa.
Muut hänen miehensä yltyivät suosionosoituksiin ja taistelumieliala kohosi ihan silmissä. Tämän jälkeen soturit kumartuivat johtajansa edessä, tehden pyhän kolminaisuuden triangelin merkin rintaansa. Zyglakit nousivat ja pukivat taisteluhaarniskansa ja ottivat räjähtävät keihäänsä sekä suuret kilpensä käyttöön. Oli aika teurastaa Toia.
KraUmbran mieli kommunikoi kärsimättömästi Zyxaxin, Zyglakien johtajan kanssa. Puoli-makuta halusi että Zyglakit tulisivat tappamaan staattisen kentän ja hidastusvoimien alla olevat Toat, joiden paikallaan pitäminen vei voimia.
Voisitko pitää kiirettä joukkojesi kanssa? Makuta iski Zyglakin mieleen. Oi kyllä, johtajani. Joukkoni lähtevät juuri taisteluun näitä vihollisiasi vastaan. Eliminoimme nämä Toat mielihyvin, Zyglak ajatteli, alkaen johtaa joukkojaan kohti toia. ’ Umbra kuunteli kauhistuneena mitä telepaattisella kanavalla keskusteltiin. Makuta puhui absoluuttisesta voimasta ja siitä että Toat olivat hänen ja hänen tavoitteensa tiellä, hänen piti yhdistyä Veljensä, Umbran kanssa, koska Kohtalo niin määräsi.
Ba-Matoranin mieli ei voinut tehdä mitään, mikä olisi muuttanut muistoa, sillä muistojaan ja historiaa ei voi muuttaa
Klaanin sairaalaosasto Umbra ja hänen toisen maailman vastineensa olivat joutuneet johonkin transsimaiseen tilaan. Heidän silmäluomensa välkkyivät jatkuvasti ja molempien suusta tuli pientä vaikerrusta ja välillä huutoakin. Moderaattorimme oli pudonnut velttona lattialle, hytkyen aina välillä, kuin kouristuksen saaneena. Ba-Matoranimme oli vielä pysynyt sängyssään, mutta hänkin kouristeli ja oli vaarassa että hän putoaisi lattialle.
Sairaalan hoitajat tulivat nopeasti katsomaan mitä oli tapahtunut. Lattialla makaava toan röhjäke oli liian vaikea nostaa ylös, mutta Ba-Matoranin he saivat sidottua sänkyynsä, ettei tämä putoaisi alas kovalle lattialle.
Matoranit koettivat herättää Umbraa, joka makasi lattialla, läpsimällä tätä ja heittämällä vettä tämän päälle. Toa ei reagoinut ja matoranien neuvot alkoivat käydä vähiin. Tarvitsemme mielispesialisteja auttamaan, sillä uskon että tämä johtuu vain mielestä, eräs hoitaja tuumasi
Klaanin juuriadmin katsoi viimeinkin siistiä huonettaan. Viimeisetkin pommituksen aikana tulleet sotkut oli saatu siivottua, ja nyt Tawa istahti mukavalle työtuolilleen. Ergonomia oli kaiken a ja o. Pian Tawa sai kuitenkin huomata, ettei hän saanut töitä tehtyä. Hän oli liian väsynyt työskentelemään paperien parissa. Niinpä hän päätti lähteä alas kahvioon viettämään vapaa-iltaa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt päästä kuin ovelle saakka tarrautumaan kahvaan, kun oveen koputettiin. Valmiiksi ovella seisova Tawa väänsi kahvasta puisen oven auki ja käänsi sitten katseensa alas, sillä häntä noin puolet lyhyempi riisihattuinen matoran seisoi hänen edessään. ”Hyvää iltaa, Admin-Tawa”, Matoran sanoi vakavasti. ”Minulle sanottiin, että voisin tavata teidät nyt.” ”Kyllä… kyllähän se sopii”, Tawa sanoi häkeltyneenä. ”Kiitoksia.”
Matoran käveli sisään ja istahti Tawan pöydän edessä olevalle tuolille. Tawa itse huokaisi ja käveli takaisin pöytänsä luo, missä hän istahti omalle tuolilleen jälleen. Häntä kiinnosti, mitä matoranilla olisi sanottavanaan, mutta häntä väsytti erittäin paljon, eikä uusi diplomaattinen keskustelu välttämättä olisi paras keino viedä sitä. Tawa sulki silmänsä, hieroi ohimoitaan ja avasi sitten suljetut silmänsä jälleen. Hän katsoi matoraniin, joka katsoi häneen. Sitten hän havahtui Matoranin sanoessa: ”Teillä on kauniit silmät, rouva admin.” ”Oletko sitä mieltä?” Tawa virkkoi ja laski kätensä puiselle pöydälle, jonka pinnalta paperit loistivat poissaolollaan. Täysin sileä puupinta näkyi kokonaan. ”Kyllä olen, aivan rehellisesti”, matoran sanoi äänellä, joka oli jotain pirteän ja synkeän väliltä. ”Minulle kerrottiin, että teillä on tämän kommuunin ylin johto.” ”En haluaisi sanoa, mutta niin se valitettavasti taitaa”, Tawa huokaisi ja nojautui tuolissaan niin taakse kuin suinkin. ”Minä toivoin, että te pystyisitte auttamaan minua, Mestariamme, meitä.” ”Millä asialla sinä Klaanissa olet, pikkuinen?” ”Minä edustan Ath-uskovaisten päälahkoa. Meidän Pyhä Äitimme lähetti minut matkaan kertomaan teille, että aika on kypsä.” Tawa käänsi katseensa ikkunasta, josta ulos oli katsellut, takaisin matoraniin, joka tuijotti avoimesti Tawan kasvoja. Heidän katseensa kohtasivat, ja Tawasta alkoi tuntua ahdistavalta. Hän halusi katsoa muualle, mutta ajatteli sen olevan epäkohteliasta, joten hän säilytti katsekontaktin. ”Kypsä mihin?” hän kysyi varovasti. ”Me olemme päättäneet, että voimme uskoa Nimdan siruista ainoan jäljellä olevan teidän Klaaninne haltuun”, matoran sanoi hiljaisella äänellä. Tawa ei ollut uskoa korviaan. ”Te… annatte sen meille? Noin vain?” ”Kyllä”, matoran sanoi. ”Näin minun käskettiin kertoa. Minulle annettiin kirje, jossa on Pyhän Äitimme sinetti. Se kirje on osoitettu teille, admin Tawa.”
Matoran ojensi ohuen kirjekuoren viittansa syövereistä Tawalle, joka otti sen varovaisesti vastaan. Hän repi hitaasti kuoren auki ja otti esiin kirjeen sisällön.
Arvoisa Bio-Klaanin admin Tawa, olemme päättäneet, että on tullut aika pelata uhkapeliä ja luottaa teidän sanaanne siitä, että ette tahdo käyttää Nimdaa saadaksenne valtaa, kunniaa, mainetta, hyötyä. Olemme päättäneet antaa teille tilaisuuden osoittaa, että olette luottamuksemme arvoisia. Pyydämme teitä lähettämään kuuden henkilön ryhmän hakemaan ainokaista jäljellä olevaa Nimdan siruamme teidän huostaanne. Teillä ei ole mitään syytä luottaa teihin – ainakaan sen enempää kuin meillä on teihin, mutta juuri siksi, että me emme voi täysin luottaa teihin, pyytäisin, että toisitte oman Nimdan sirunne todisteeksi siitä, ettette aio vain hyväksikäyttää meidän hyväntahtoisuuttamme ja varastaa pyhää Artefaktia. Haluamme nähdä, missä Nimdaa on säilytetty ja missä kunnossa se on tällä hetkellä. Jos tämä suinkin käy, lähettäkää siru saattueen mukana. Uskollisen Sadjen ei tarvitse vastata mistään, mikäli ette halua. Vaikka ette suostuisikaan lähettämään sirua, lähettäkää edes saattue luotettavia klaanilaisia – ja vain ehdottoman luotettavia – noutamaan sirua. Mikäli ette lähetä mukana hallussanne olevaa Nimdan sirua, emme voi taata, että saisitte Epsilonin mukaanne. Ath kanssanne, rakkain terveisin Ath-uskovaisten Mestari
Tawa luki kirjeen loppuun epäluuloisena. Hän katsoi Mestarin sinettiä ja kääntyi sitten sinettiarkistonsa puoleen. Hänellä oli kymmeniä virallisia sinettejä juuri tällaista tilannetta varten: jos joskus täytyi tarkistaa, mikä olisi tietyn henkilön virallinen sinetti, hänellä olisi arkisto sitä varten. Sadje odotti kärsivällisesti, kuinka salaman toa kaiveli hetken, löysi sitten oikean kohdan ja otti esiin pergamentinpalasen, johon virallinen sinetti oli painettu. Tawa vertasi sinettejä eikä huomannut niissä mitään eroa. Hän totesi sinetin aidoksi, laittoi pergamentin takaisin arkistoonsa ja kääntyi takaisin Sadjen puoleen. ”Minä kokoan teille ryhmän”, hän sanoi vakavasti. ”Ei ole tarvetta”, sanoi Sadje hymyillen. ”Ystävänne – luotettavalta vaikuttava herra Matoro – suostui keräämään kuusipäisen saattueen jo minulle. Nyt puuttuu enää lupa siirtää Nimdan siru.” Matoranin silmät tuikkivat. Tawa katseli tätä ja pohti, mitä etua hänelle olisi siirtää tai olla siirtämättä sirua.
Jos sirun siirtäisi, olisi aina uhka, että se varastettaisiin. Tämä saattoi olla ansa – juoni Betan varastamiseksi. Mutta sinetti oli aito, joten tottahan kirjeenkin täytyi olla athistien Mestarilta? Sadje vaikutti rehelliseltä, mutta monet rehelliset olivat tuottaneet Tawalle pettymyksen. Lisäksi hyveellisiä voitiin huijata tekemään, mitä julmat olennot tahtoivat. Olisivatko Mestarin aikeet rehelliset?
”En tahtoisi olla epäkohtelias, admin Tawa”, Sadje sanoi ystävällisellä äänellä, ”mutta näytätte hyvin väsyneeltä. Oletteko varmasti kunnossa?” Tawa liikuttui matoranin sanoista hieman. Hän kohautti olkiaan. ”Uskoisin, että olen, Sadje”, hän huokaisi jälleen, ”ja väsynyt tosiaan olen. Mutta en tiedä, uskaltaisinko antaa sirun teidän haltuunne.” ”Voi, ei teidän tarvitse luottaa minuun. Kunhan luotatte Matoroon ja hänen kokoamaansa ryhmään.” Matoran hymyili haikeasti. ”Aivan niin”, Tawa hymähti ja hänen luottamuksensa horjui. Oliko tämä Nimdan vaikutusta? Tekisikö se vainoharhaiseksi? Eihän se ollut edes samassa huoneessa. Tekivätkö hänen ajatuksensa tepposet? ”Minä… harkitsen asiaa.” ”Minä tahtoisin vastaukseni, sillä ajattelimme lähteä niin pian kuin suinkin voisimme.” ”Minä annan vastauksen huomenna, jos sopii.” ”Voi, kyllä. Kiitos, arvoisa rouva.” ”Sano Tawa vain. Rouvittelu saa minut kuulostamaan niin… vanhalta…” ”Anteeksi, admin Tawa, pyydän anteeksi”, Sadje sanoi ja nousi seisomaan. Sitten hän kumarsi niin, että hänen hattunsa reuna osui lattiaan ja hattu putosi hänen päästään. Hän nosti sen takaisin päähänsä ja asteli ovelle. ”Hyvää yötä, admin Tawa.” Sitten matoran oli poissa. Ovi jäi raolleen ja narisi hieman.
Tawa istui yhä tuolissaan, mietteissään. Hän pohti edelleen eri vaihtoehtoja. Hän oli puun ja kuoren välissä. Ussalin ja kuoren välissä, Tawa pohti huomatessaan Nöpön kipittävän ovesta sisään. Se oli ollut hieman alla päin koko sen ajan, kun Visokki oli ollut kateissa. Tawa nousi tuoliltaan, meni ravun luokse ja nosti tämän syliinsä alkaen silittää tämän selkää. Ussal käpertyi Tawan syliin ja alkoi nukkua tuhisten. Tawa kääntyi työtasojaan kohti Nöpö yhä sylissään ja katsoi pöydällä lojuvaa kirjettä. Hän nosti sen toisella kädellään ja vilkaisi vielä sinettiä. Sitten hän pusersi paperin tolloksi ja heitti sen roskakoriin. Klaanin admin käveli ovelleen, avasi sen, sammutti valot ja asteli portaisiin jättäen oven ammottamaan aukinaiseen, pimeään huoneeseen.
[spoil]Päätin postata näyttämättä G:lle, mutta se ei haitanne, koska en oikeastaan tehnyt mitään isoa.[/spoil]
Veljeskunnan linnoitus Gekko ja Peelo olivat palanneet ulkoa, iltakin alkoi jo hämärtää.
Ja veljeskunnan matoran soitti tuoden iltahämärään vähän virkistystä, soihtujen lepattaesssa Gekko ja Peelo rentoutuivat päivän työstä piirissä jossa olivat myös Äksä, KB ja pari muuta veljeskunnan matorania. Gekko aloitti keskustelun vaivaantuneena: ”Oletteko te kuullet. Petturista? Samassa toa sai päähänsä ajatuksen listasta. Ja Killjoysta. Killjoysta jolla oli lista pettureista, kuva hävisi Gekon päästä lähes heti, mutta hän oli jo nähnyt tarpeeksi. Oman nimensä. Äksä ihmetteli kun toa oli äsken ollut valmis puhumaan ja nyt hän ei sanonut hetkeen mitään. Oli kuin Gekko olisi ollut jossain toisaalla pienen hetken. ”Öh… minulla on vain päänsärkyä… tällaisia harmittomia sivuvaikutuksia. Minä en itse asiassa tiedä petturista yhtään mitään. En niin mitään.”, sitten Gekko vaihtoi nopeasti puheenaihetta: ”Hmh. Minulla ei ole muuten aavistustakaan mitä meidän pitäisi itseasiassa tehdä nyt. Pitääkö meidän odottaa ohjeita Ämkoolta?”. Matoran kohautti olkapäitään.
Kepe pinkoi pakoon kahta salamurhaajaa minkä kintuistaan pääsi. Hän yritti parhaansa mukaan suunnata kohti valtaisaa katedraalia, jonne muu ryökälejoukkoo oli suunnannut. Hän puuskutti, salamurhaajat kirivät pikkuhiljaa kiinni, zamor viuhahti ohi, hän jäädytti kadunpintaa, salamurhaajat liukastelivat, sama uudestaan.
Pian hän saapui katedraalin juurelle. Snowieta ei näkynyt missään, mutta onneksi ei myöskään salamurhaajia. Missä Snowie mahtoi olla? Kaukana ylhäällä olevasta ikkunasta paistoi valoa, mutta ei kai…
Läheisestä läjästä hilloa alkoi kuulua ähkintää, ja valkoinen otus kohosi mönjän keskeltä kuin sieni ulkohuussin pohjalta. Hedelmäisen raikkaan tahnan peittämä Snowie muistutti jäätelöannosta. Kepelle tuli nälkä.
Nälkä tosin katosi heti kun melkoisen ylikypsän soseen tuoksu leijaili hänen nenäänsä.
”Vielä hetki sitten nuo olivat kokonaisia hedelmiä. Kehnoa laatua täälläpäin, täytyy sanoa”, Snowie totesi tahmaa päältään pyyhkien.
”Sangen. Mitä jos pistetään juoksuksi”, Kepe ehdotti viitaten kahteen salamurhaajaan jotka ilmestyivät hänen takaansa. Myös katedraalin ovesta sinkoutui muutama yönmusta, vihamielinen hahmo.
”Hyvä idea.”
He juoksivat sivukujalle, joka vaikutti ainoalta avoimelta kulkutieltä. Ahdas kuja ahtautui ahtautumistaan kahden kivitalon välillä. Snowie nappasi kasvoillaan koomisen tahattomasti mukaansa jonkun puhdasta pyykkiä, joka roikkui pään tasalla muuannen ikkunan tienoilla.
Kuja päättyi tiehen. Salamurhaajat tulivat kolmesta suunnasta: takaa sekä oikealta ja vasemmalta. Tälläkin kertaa etenemisvaihtoehtoja oli vain yksi. Suoraan eteenpäin. Suor…
”…aan joen poikki. Pahus.”
Snowie perässään Kepe syöksyi joenpenkalle. Taidokkaasti hän pyöräytti hoksottimistaan idean ja ryhtyi pudottamaan veden lämpötilaa. Joen pinta hyytyi lasimaiseksi sillaksi. Kepe ja Snowie liukastelivat kokeneesti sen yli, ja ensinmainittu räsäytti sillankorvikkeen rikki ensimmäisten salamurhaajien ennätettyä vasta puoliväliin. Rannalle jääneet lähtivät kiertämään läheisen sillan kautta ja jokeen pudonneet polskivat leppymättömästi tarinan sankareita kohti. Kuu möllötti taivaalla. Sudet ulvoivat jossain.
Kaksikko suuntasi Mmöhnä-kapakan suuntaan. Sen epämääräisen loukon rannalla, jonka eteen oli pysäköity huolimattomasti muutama purjevene ja jonka he olivat ohittaneet aiemmin päivällä. Sieltä alati vainoavaiset salamurhaajat eivät heitä osaisi etsiä.
”…eikä siellä ollut kuin tämä hölmö t-paita. Onko tämä tosiaan se aarre…” pussihousuinen matoran valitti kolmelle piraattikonkarille. Kepe ja Snowie istuivat autioon nurkkapöytään. Se olikin koko paikan ainoa autio pöytä; koko sali oli täynnä iloisesti remuavua jokirosvoja grogimukeineen. Kattokruunussa kieppui muuan miekkonen. Heidän naapuripöydässään istui merimiesasuinen, juron näköinen kaappi jonka hatussa luki ”Kysy minulta KANGASPUISTA.”
”Kuulepa…” Kepe aloitti aloitettuaan tilaamansa kummallisen juoman.
”…onko sinustakin tässä paikassa jotain outoa. Kuin joku olisi yrittänyt sovittaa jonkinlaisen huonon viittauksen tähän hypoteettiseen fantasiakertomukseen, josta taisin joskus mainita.”
”Taisitpa juu. Mitä muuten luulet, jos siis elämme tarinassa, voitaisiinko tämän luvun kirjoittaja haukkua lyttyyn neljännen seinän härnäämisestä.”
”Aika varmasti. Miksi hän kuitenkaan kirjoittaisi tällaista?”
”Koska hän olisi väsynyt eikä keksisi parempaakaan dialogia meidän suuhumme pantavaksi?”
”Ehkä vähän kaukaa haettua.”
”Mutta toimii.”
”Emmekö voi kuitenkin aika pitkälti olettaa että tämä on todellisuutta. Tai siis, eikö tällaisen dialogin kirjoittaminen olisi yksinkertaisesti aika tyhmää.”
”Mutta täysin mahdollista.”
”Jollain tasolla.”
”Miksi muuten tätä lukua venytettäisiin tällaisella tekstillä?”
”Koska osa olisi muuten liian lyhyt? Rivikiintiö ei tulisi täyteen?”
”Vähän outoa.”
”Mitä pirua näihin juomiin laitetaan?” Kepe tiirasi tyhjentynyttä lasiaan.
Sillä hetkellä kun Kepen lasi pamahti pöytään pamahti myös kapakan ovi auki – ja Snowien lasi lattiaan.
Kolme salamurhaajaa, viiksimies, sävelmä ja se yksi kolmas, astuivat sisään.
”Neljä tuntia. 12 minuuttia. 32.6 sekuntia”, kaikui Nazorak-kenraali 001:n karismaattinen ääni läpi heikosti valaistun kokoushuoneen.
Kenraali 001 asteli ryhdikkäin marssiaskelin kokoushuoneeseen, jossa odotti vain kaksi henkilöä hänen lisäkseen: Makuta Abzumo ja skakdi Gaggulabio. Huoneen takaseinällä oli suuri holografinen näyttö, joka toimi huoneen ainoana valonlähteenä näyttäen videokuvaa nazorakien lippulaiva Koin tuhosta. Itsestään uudelleen käynnistyvässä videokuvassa mahtava ilma-alus räjähti liekehtiviksi kappaleiksi meren yllä uudelleen ja uudelleen valaisten melkein koko synkän kokoushuoneen vaikuttavalla oranssilla hehkulla. Makuta Abzumo istui tuolinsa takana niin, että hänen kasvonsa jäivät täysin varjoon ja vain punaiset silmät hehkuivat pimeyden syvyydestä, jonne holografisen näytön valo ei heijastunut. Gaggulabio oli nojannut tuolillaan tylsistyneenä keskellä kokoustilaa seisovaa pöytää vasten, mutta nousi kenraalin nähdessään salamannopeasti ryhdikkäämpään asentoon.
”Oppikaa tämä, liittolaiseni. Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia. Säälittävät matoranit vastaan mahtava Nazorak-imperiumi”, kenraali jatkoi, kävellen kokouspöydän taakse ja kääntäen selkänsä suurelle näytölle. Nazorak-johtajan mainitsema luku vilkkui suuren näytön vasemmassa yläkulmassa punaisilla numeroilla. ”Vihollisen aliarviointi johtaa kuolemaan. Ylpeys on heikkous.”
Kenraali seisoi kokouspöydän edessä hetken ylpeän näköisenä, ja takaseinän videolla uusiutuva räjähdys värjäsi hänen ylvään viittansa oranssiksi muutamiksi sekunneiksi. Gaggulabio lysähti jälleen ryhdittömään asentoon pöydän toisella puolella.
”Teidän ilmaiskussanne ei ollut mitään järkeä”, Gaggulabio sanoi äänessään sekä välinpitämättömyyttä että ärtymystä. ”Se oli itsemurha.” Kenraali vilkaisi vihaisena skakdiin. ”Itsemurha, Gaggulabio?” Abzumon silmät kiiluivat varjoista ilmeettöminä. ”Olen eri mieltä”, Kenraali jatkoi pohdiskelevana. ”Tohtori 006 kutsuisi tätä… tieteelliseksi kokeeksi”, 001 sanoi ovelasti. ”Jos tämä oli tieteellinen koe, se epäonnistui. Eikö niin?” Gaggulabio mutisi. ”En näe mitään voittoa hyökkäysjoukon täydellisessä tuhossa.”
001 tuijotti Gaggulabiota ilmeettömänä. ”Opetettiinko Zakazin sisällissodassa strategista ajattelua?” ”Zakazilla riitti, että omisti enemmän tulivoimaa kuin vastustaja.” ”Sssskakdit ovatkin aina olleet… barbaareja”, Abzumo naurahti kuivasti. ”Siitä minä heille maksankin”, 001 hymähti melkein hyväntuulisesti, mutta torakkajohtajan ilme kertoi muuta. ”Ja tulivoima on tärkeää, liittolaiseni. Teillä on sitä. Tämä sota tarvitsee sitä.” 001 piti puheessaan hetkellisen tauon ennen kuin kumartui Gaggulabiota kohti, pitäen molemmilla hyönteiskäsillään kiinni kokouspöydästä. Torakkajohtaja yritti piilottaa ärtymystään ammattimaisesti asiallisen ilmeen ja äänensävyn taakse. ”Strategioitasi en taas tarvitse”, 001 lausui artikuloiden hyvin tasaisesti. ”Tämä hyökkäys toi Nazorakien vakoiluyksikölle tuntikaupalla videokuvaa Klaanin Laivaston puolustuksesta.”
Oli pienen hetken ajan hiljaista. Gaggulabio raapi terävällä skakdinkynnellään sotavasaramaista skakdileukaansa ja näytti pohtivan hieman, oliko häntä jotenkin loukattu. Sitten 001 jatkoi: ”Nyt tiedämme, mihin he pystyvät. En halua jättää mitään yllätyksen varaan.” Skakdikenraali joutui nöyrtymään torakan edessä. Hän tajusi 001:n olevan oikeassa, vaikkei halunnut myöntää sitä. ”Tiedämmekö?” Abzumo kysyi hymyillen maireasti. ”Tiedämmekö yhden hyökkäyksen perusteella, mihin Klaani pysssstyy? Tiedämmekö, mikä on heidän täyssssi puolussstusssvoimansssa, jossss hyökkäämme ssssilloin, kun he ovat toipumassssa ja vajain joukoin paikalla?” 001 kääntyi Abzumon puoleen sotilaallisen jäykästi kuin mekaaninen robotti. ”Samaan aikaan ilmaiskun kanssa 003:n joukot alkoivat vallata pientä viidakkosaarta Klaanin eteläpuolella. Tämä saari on kohta käsissämme”, hän sanoi kireästi, puristaen puoliksi huomaamattaan vasemman kämmenensä nyrkkiin, kuin tarttuen johonkin näkymättömään. Tähän Abzumo vastasi ovelan näköisenä: ”Miksi pieni ssssaari olisssi meille tärkeä?”
”Tämä saari on täydellisessä paikassa puolustaakseen Bio-Klaanin linnoitusta eteläisiltä hyökkäyksiltä. Se on siksi myös täydellinen paikka valtausjoukon piilottamiselle”, 001 vastasi. ”Abzumo, liittolaiseni. Miksi antaisimme Klaanin palautua täyteen puolustusvoimaan? Miksi antaisimme heidän toipua tästä iskusta?” Abzumo nyökkäsi pitkään ymmärtäväisen näköisenä, vilauttaen pientä käärmemäistä hymyä varjoista.”Steve, entäpä sssaaren asutussss?” ”Mitä olen kuullut, saaren valloitus ei suju lainkaan suunnitellusti. Ilmavoimat eivät hallitse maataistelua”, Gaggulabio pisti väliin omahyväisesti.
Kenraali huokaisi. ”Ymmärrän huolenaiheenne. Voin kuitenkin vakuuttaa, että saari tulee olemaan meidän päivien sisällä”, 001 tuhahti itsevarmana. Ja jos se ei onnistu, tiedän kyllä, kenestä tulee toukkien aamupalaa ensimmäisenä, hän jatkoi ajatuksissaan. Abzumo vetäytyi takaisin tuolinsa perälle ja hänen nuolenkärkiä muistuttavat kyntensä riipivät pöydän puiseen pintaan pitkät urat. ”Mutta mitä herra kivipää on sssaanut aikaan koko tänä aikana?” makuta kysyi ivallisesti. ”Missstä Steve on maksanut teille koko tämän ajan?” Kuullessaan sanan ”Steve” 001 vilkaisi pikaisesti ärtyneenä Abzumoa. Torakkajohtaja ei kuitenkaan vaivautunut keskeyttämään Abzumoa, sillä tämän kysymys kiinnosti myös häntä. ”Tässä on vähän paha tehdä mitään, kun emme saa hyökätä minnekään. Olemme täällä vain, koska palkka juoksee”, Gaggulabio ilmoitti närkästyneenä. Hän ei pitänyt makutan äänensävystä laisinkaan. 001 käänsi katseensa takaisin skakdijohtajaan. ”Kuinka paljon joukkoja sinulla on, Gaggulabio?” hän kysyi kohottaen kulmaansa. ”Kaksisataa skakdia”, Gaggulabio arvioi summittaisesti kalkinvalkoiset hampaat vilkkuen ja äänensävy omahyväisyyttä tihkuen. ”Kuinka tottuneita joukkosi ovat taistelemaan tavallista hankalammassa maastossa?” 001 kysyi. ”Jos kävisit Zakazilla, näkisit koko saaren olevan hankalaa maastoa. Mieheni pärjäävät missä haluavat”, Labio päti ylpeänä.
001 näytti miettivän pitkään. Nazorakit ja skakdit eivät yleensä olleet erityisen hyvä yhdistelmä samalla taistelukentällä. Lajien suhtautuminen taisteluun oli tunnetusti hyvin erilainen. Kun nazorakit suhtautuivat taisteluun suorastaan matemaattisen tarkasti, tapasivat skakdit niin sanotusti antaa tunteiden komentaa. Tämä näkemysero aiheutti monia hyvin noloja riitoja nazorak- ja skakdi-sotilaiden välillä. Lisäksi niillä oli paha tapa tapattaa puolivahingossa toistensa joukkoja. ”Hyvä on”, 001 sanoi yllättäen. ”Lähetä joukkosi saarelle Klaanista etelään. Varmistakaa, että saamme sen haltuumme.” ”Suonet, että otamme Laivastoltasi ne kuljetusalukset, joita tarvitsemme?” skakdi tiedusteli yllättyneenä saadusta luvasta. Torakkakenraali käänsi katseensa pois Gaggulabiosta ja jäi jälleen katsomaan takaseinän videota. ”Ottakaa, mitä tarvitsette.”
Gaggulabio nyökkäsi tyytyväisenä. Viimeinkin he saisivat tehdä oikeasti jotain. Abzumo näki tilaisuutensa tullen ja virkkoi: ”Kuinka ollakaan, tarvitsssssisssin tilan. Ssssuuren tilan, jossssa suorittaa… toimenpiteitäni.” Kenraali kääntyi jälleen Abzumoon päin. Hän ei aikonut päästää tätä helpolla näin isossa asiassa. ”Arvostan apuasi Uuden Sukupolven kanssa, Abzumo. Nyt kuitenkin haluan tietää, mitä aiot.” Abzumo ei sanonut sanaakaan vaan tyytyi tuijottelemaan liittolaistaan. ”Huoneessa ei ole ylimääräisiä korvia. Olen varma siitä”, 001 jatkoi. Gaggulabio vilkaisi ovelle ja hätkähti hieman huomatessaan ensimmäistä kertaa, että puoliksi aukinaisen oven kummallakin puolella ovea seisoi musta, sinikätinen torakka. Skakdijohtaja ei ollut edes kuullut torakka-agenttien saapumista. Siniset Kädet eivät päästäneet ääntäkään. Siniset Kädet eivät ikinä edes puhuneet. Eikä kukaan mennyt heidän ohitseen. Abzumo sihahti hiljaisen naurun. ”Minä loin uuden sukupolven. Minä hoitelin telomeerit. Minä skannasin joka hemmetin intronin ja eksonin binääridataksi. Minä muotoilin uudestaan entsyymintuotannon. Minä tein lajistanne täydellisssssen. Ja voin sanoa, että 006 oli hyvä apu. Etkä sinä vieläkään, kaiken tämän jälkeen, tahdo luottaa hyväntahtoisssssuuteeni?” 001 katsoi makutaa pitkään silmiin. ”Voin luottaa sinuun silloin kun olet täysin rehellinen kanssani, Abzumo.”
Kenraali napsautti sormiaan, ja vasemmanpuoleinen Sinisistä Käsistä asteli vähin äänin kokoushuoneeseen kantaen jotain vaivattomasti toisella sinihohtoisella robottikädellään. Se heitti kasan valokuvia kokouspöydälle, ja Gaggulabio kääntyi heti niiden puoleen kiinnostuneena. 001 oli edelleen ilmeetön. Torakka-agentti puolestaan marssi takaisin vartiopaikalleen niin hiljaa, että edes sen hengitystä ei kuulunut.
”Taisit unohtaa kertoa minulle tästä, Abzumo hyvä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti tuijotellen valokuvia. Gaggulabio näki kuvissa makuta Abzumon ja androidisen olennon marssimassa viidakon siimeksessä kohti tuntematonta. Lopulta Abzumo ja mekaaninen olento katosivat kuvista kokonaan jonnekin metsän syvyyteen. Skakdikenraali kohotti kulmiaan ilmeisen hämmentyneenä. ”Mitä luulit löytäväsi sieltä?” 001 tiukkasi. Abzumon ilmekään ei värähtänyt. ”Avdeko sinua on informoinut, Steve?” 001 hymähti pitäen katseensa tiiviisti Abzumossa. ”Yhteinen hyväntekijä ei ole ollut linnoituksessa viikkoihin. Enkä usko, että hän ottaisi asiakseen kertoa tästä.” Hitaasti makuta sulki silmänsä. ”Minä uskoisin, Steve. Minä usssskoissssssin. Sssinä olet siissss varjosssstanut minua, ysssstäväissseni?” ”Mihin me edes tarvitsemme Avdea?”, Gaggulabio keskeytti ärtyneenä kuultuaan Avden mainittavan. ”Minusta tuntuu, että hän pelaa omaa peliään välittämättä meistä.” Gaggulabion tajunnan syvyyksissä pihisi raivo ja hän alkoi vähitellen kaivata rauhoittavaa sikaria. Se pieni punainen rääpäle saisikin pysyä erossa heidän asioistaan. Abzumo ja kenraali 001 tuijottivat äänettöminä toisiaan silmiin. Hiljaisuus oli piinaava.
”Siinä olet täysin väärässä, ystäväni”, tuttu ääni kuului oviaukosta.
Yhtäkkiä sisään asteli punainen, sinistä Pakaria kantava Matoran. Tämän takana käveli valkoinen, pitkänhuiskea ja laiha olento, joka hirviömäisen luonnottomasta kasvottomuudestaan ja silmättömyydestään huolimatta vaikutti siltä, kuin se olisi tarkkaillut jokaista huoneessa olijaa. Taukoamatta. Laiha ja pitkäraajainen Marionetti ja sen pienikokoinen mestari ohittivat Siniset Kädet, jotka eivät tehneet elettäkään estääkseen kaksikon pääsyä huoneeseen. Pieni matoran pysähtyi neuvottelupöydän eteen, kun taas tappava sätkynukke jäi seisomaan tästä hieman kauemmas, kuin vartioon. ”Onko teillä ollut ikävä minua?” Avde kysyi hymyillen katse siirtyen Allianssin johtajahahmosta toiseen.
”Ah, Avde. Kuten aina, ssssaapumassa kreivinajan jälkeen”, Abzumo sanoi hunajaisella äänellä. ”Ai, itse taikurikin suvaitsee saapua paikalle?” Gaggulabio lausahti kevyesti ottamatta edes katsekontaktia tulijaan. Avde huomioi Gaggulabion ja Abzumon ivailun hymyillen näille, mutta ei vastannut sanallakaan. Hän viittoili Marionettia pysymään paikallaan katsomatta tämän suuntaan, ja Marionetti totteli mukisematta, kun Avde puolestaan jäi seisomaan matorania muistuttavalle hahmolle hieman liian ison neuvottelupöydän ääreen. ”Viime tapaamisestamme taitaa olla pitkä aika. Pyydän anteeksi poissaoloani ja vähäistä tiedonvälitystä, hyvät ystävät. Olen ollut… kiireinen.”
”Suvaitsetko valaista meille mitä olet tehnyt kaiken tämän ajan?” Gaggulabio kysyi hieman vakavoituneena. ”Kenttätyötä, Gaggulabio hyvä”, Avde vastasi yksinkertaisesti. ”Omien taitojeni lisäksi minulla on teille tarjottavana vain joukko äärimmäisen hyviä ystäviä… ja ystävien ystäviä… ja ystävien ystävien ystäviä.” Kaikki katsoivat nyt Avdea, joka hymyili. ”Tämä sota ei toimi, jos joku ei ylläpidä jonkinlaista verkostoa.” Hänen hymynsä näytti siltä, kuin hän olisi puhunut rakkaasta ystävästä. ”Tokihan jokaisssella meissstä on jonkinlaisia verkosssstoja, eikö vain?” Abzumo sihisi. ”Ssssinä sssiisss väität keränneesssi joukkoja meidän puolellemme. Ehkäpä ssssinä voit sssiisss selittää, mitä kätyrisssi puuhailivat ssssillä välin. Piilotteletko sssssinä jotain, rakasssssss Avde?”
001 katsoi Abzumoa epäluuloisesti. Hän ei ollut ehtinyt unohtaa äskeistä selkkausta. Ei varsinkaan, kun joukko paljastavia valokuvia Abzumon hämärähommista lojui yhä hänen näkökentässään. Abzumo tuijotti Avdeen hymyillen terävillä hampaillaan ja yrittäen lukea mysteerien peittämää matoran-hahmoa parhaansa mukaan. Telepatiaan hän ei kuitenkaan voinut enää turvautua. Avde käänsi päätään hieman kenoon ja katseli vuorotellen Allianssin eri johtajia kuin arvioiden näitä. Gaggulabion oli jo vaikea saada makutan puheesta selvää. Hän pudisti päätään ja hieroi sormillaan ohimoitaan ärsyyntyneenä. Migreeni teki paluutaan skakdijohtajan otsalohkoon. Hän tarvisi kohta sikaria.
”Minusta tuntuu, että meillä on vahva luottamusongelma”, 001 huokaisi. ”Ihanko totta?” Abzumo hämmästeli sarkasmia tihkuvalla äänellä. ”No haahuileminen maailmalla ei ainakaan auta asiaa”, Labio totesi pistävästi. ”Olen täysin samaa mieltä Kenraalin kanssa”, Avde myöntää. ”Tosiystävät eivät piilottele asioita toisiltaan.” Tämän sanottuaan hän otti kaksi askelta laiskasti nojaavaa Gaggulabiota kohti.
”Eiväthän, Gaggulabio hyvä?” Avde kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen kuin vastauksena Gaggulabion aiempaan huomautukseen. ”Minulla ei ole mitään salattavaa tässä operaatiossa”, Gaggulabio sanoi halveksuvasti. ”Te saisitte sen sijaan kertoa, mitä puuhaatte, ihan vain edistääksenne meidän ’luottamustamme’.” Avde hymyili skakdille leveästi. ”Gaggulabio. Ystävä. Minusta olisi hyvä, jos aloittaisimme sinusta.” Gaggulabio tuijotti pientä, heiveröisen näköistä matorania kummissaan. Hänen suunsa jäi auki. ”On jotain, mitä sinä halusit niin paljon, että tarvitsit kuuluisaa palkkasoturia”, Avde lausui hymyillen. ”Mutta et kuitenkaan voinut käyttää omaa satapäistä palkkasoturiarmeijaasi.” Skakdi muuttui selkeästi kalpeammaksi hetkessä. ”En halua tehdä mitään oletuksia, hyvä ystävä… mutta ulkopuolisen palkkaaminen ainakin varmistaisi, että toimesi eivät näy nazorakien miellyttävän tarkoissa raporteissa.” Abzumo tutkiskeli nyt kynsiään näyttäen välinpitämättömältä keskustelua kohtaan. 001 kääntyi hitaasti Gaggulabion puoleen yrittäen kovasti näyttää neutraalilta, mikä oli koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa. Gaggulabio mietti kuumeisesti mitä tekisi. Jos hän kieltäisi kaiken, hän näyttäisi että hänellä olisi jotakin salattavaa. Jos hän taas kertoisi tavoittelevansa Nimdaa, hänellä olisi siltikin jotakin salattavaa.
”Pssssykologisessssti kiehtova tilanne, eikö totta, Kivipää?” Abzumo tirskahti. Gaggulabio mulkaisi vihaisena makutaa ja puraisi huultaan. ”T-tämä on naurettavaa. Palkkasin Amazuan kiinteäksi osaksi joukkojani. Teen kaiken, mistä Kenraali minulle maksaa!” Gaggulabio korotti ääntään ja nousi seisomaan nojaten pöytään kahta isoa graniittimurikkaa muistuttavilla nyrkeillään. ”Oletko aivan varma, että haluat pitää tuon vastauksen, Gaggulabio?” 001 sanoi tuijottaen skakdijohtajaa silmiin.
Gaggulabio oli ansassa. Hänen olisi pakko niellä ylpeytensä. ”Skarrarrar teidän kanssanne, hyvä on! Tavoittelin sitä skarrarrarin Nimdaa ja epäonnistuin siinä! Oletteko nyt niiin skarrarrarrin tyytyväisiä?” Gaggulabio miltei karjui. 001 huokaisi syvään. ”Nimda?” hän sanoi epäuskoisena ja tuijotti Nazorak-pesän orgaaniseen, tasaisesti sykkivään kattoon. ”Edistystä, ystäväiseni”, Avde sanoi Abzumon mielestä epäilyttävän lempeästi. ”Sinulla ei ole mitään syytä hävetä. Nopeuttaaksemme asioita sanon suoraan, että minäkin olen… tutkinut asiaa.” ”Vai olet sinä tutkinut!” Abzumo karjaisi. ”Sinä, piru vieköön, yritit varastaa minun ssssssiruni!”
001 kääntyi nyt kohti Abzumoa. Torakkajohtajan silmäkulma nyki. Hän vilkaisi pöydällä lojuvia vakoilukameran kuvia ja alkoi viimein hahmottaa yhteyden, joka tapahtumalla oli kaikkeen. Abzumo tuijotti nyt Avdeen avoimen vihamielisesti. ”Mitään sirua ei ollut varastettavaksi, eihän?” Avde vastasi nyökäten hitaasti. ”Pyydän kyllä anteeksi siitä, mitä rakas Silmäni teki. Se oli epäkohteliasta ja hän pyytäisi takuulla anteeksi, jos voisi.” ”Aivan, hän oli tavatesssammekin niin monisssanainen”, Abzumo tuhahti. ”Hän ei ole ystäväni puheenlahjojensa takia”, Avde vastasi. ”Minulla on siihen aivan toinen ystävä. Uskon, että pitäisit hänestä.” ”Näin olen kuullut, ystäväiseni. Verkostonsa kullakin.” Abzumo myhäili hampaat vielä vihaisesti yhdessä. Gaggulabio pohti, oliko Abzumo tarkoituksella sanomassa aina viimeisen sanan. 001 tuijotti turtana kaksikkoa. ”Minun kärsivällisyyteni alkaa olla lopussa. Mitä te kaksi olette tehneet?”
”Sinä taidat aika hyvin tietää, mitä minä olen puuhaillut, Steve hyvä. Ja jos tahdot tietää, mitä Avden nukkesotilaat ovat käpälöineet, voit kysyä sitä heidän mestariltaan.” 001 käänsi katseensa Abzumosta jälleen Avdeen, jonka hymy hiipui vain vähän. Kenraali tuhahti ja vilkaisi vielä nopeasti Gaggulabioon. ”Ei”, Avde sanoi myöntyvästi. ”Minusta tuntuu, että hänen ei tarvitse kysyä.”
Kenraali nojasi pöytään tuijottaen Sinisten Käsien tuomia valokuvia. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään epäuskoisena. ”Nimda. Nimda, liittolaiseni? Oikeasti?” Hän suoristi ryhtiään ja vilkaisi heistä jokaista vuoron perään. ”Abzumo, olet älykäs. Arvostan tieteellistä kyvykkyyttäsi nazorakien puhtaan ja pyhän veren kanssa. Avde, arvostan strategiantajuasi ja yhteyksiäsi, joita tuot tälle liittoumalle. Gaggulabio, arvostan pääasiassa tulivoimaasi ja joukkojesi taistelutaitoa, mutta sinäkään et ole tyhmä. Nimda… on säälittävää matoran-tarustoa”, 001 pihisi äänessään inhoa. ”Pakanallista vouhotusta mielen pyhyydestä ja jumaluuksista. Jotain, mitä köyhät ja heikot käyttävät uskotellakseen itselleen, että heillekin löytyy vielä toivoa.”
001 pudisti päätään pettyneen näköisenä. ”Älkää väittäkö, että uskotte siihen.”
”Minä en itse usko Nimdaan, mutta tiedän, että jotkut rahakkaat tahot uskovat. Haluan Nimdan rahan takia”, Gaggulabio sanoi puolustautuen nopeasti Kenraalin kysymykseltä. ”Mitä ovat nämä rahakkaat tahot, ssskakdiyssstäväisssseni?” tivasi Abzumo silmät kiiluen. ”Metsästäjät, Nektann ja monet muut antaisivat mitä vain edes yhdestä legendaarisesta Nimdan sirusta”, Gaggulabio jatkoi. Häntä alkoi kaduttaa koko kokoukseen osallistuminen. Lisäksi hän kaipasi kipeästi sikaria. ”Missstä he olissssivat sssaaneet kuulla niisssstä, yssstäväisssseni? Ssssain ssssellaissssen kässsitykssssssen, että sssssinä sssssait kuulla koko assssiassssta vassssta kuultuasssssi sssssiitä Avdelta.” Gaggulabio kuunteli sihinää yrittäen käsittää, mitä ääntelijä tarkoitti sanoillaan. ”Minä en tiedä heidän lähteistään, sihisijä. Se ei ole minun asiani.” ”Kertokaapa minulle, liittolaiseni…” 001 aloitti. ”Miksi? Miksi arvoton muinaisjäänne on sen arvoinen?” ”Ssssteve, josss ottaisssit asioisssta ssselvää”, Abzumo sanoi halveksuntaa äänessään, ”sssaattaisssit sssaada tietää jotakin.” ”Sillä ei ole minulle mitään väliä. Pääasia on, että se on arvokas”, Gaggulabio selitti entistä kiivaammalla puhenopeudella. Avde oli ollut hiljaa jo pitkään, ja hänen ilmeensä oli vakavoitunut hieman.
”Ystävät”, hän sanoi hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä, joka kuitenkin kantoi huoneen joka nurkkaan asti, ”tietääkö kukaan teistä, minkälaisesta asiasta puhumme?” ”Voi kyllä, minä tiedän, mistä puhun”, Abzumo kuiskasi.
Koko muu Allianssin johto kääntyi katsomaan Abzumoa, joka istui yhä vakavailmeisenä tuolissaan punaiset silmät uhkaavasti kiiluen. ”Kerro siis meille”, 001 sanoi auktoriteettia huokuvalla äänellä ottaen pari askelta kohti Abzumoa. ”Mitä tämä liittouma hyötyy säälittävien matoranien muinaisjäänteestä?” Abzumo nousi seisomaan. Hän tuijotti heitä kaikkia. Sitten yhtäkkiä hän iski nyrkkinsä puiseen kokouspöytään, johon tuli iskun voimasta suuri halkeama. ”Nimda”, hän sihahti, ”on maailmankaikkeuden voimakkain ase.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumo sanoi: ”Kuvitelkaa, mitä voitte saada aikaan aseillanne.” 001 kohotti kulmaansa. ”Kuvitelkaa, mitä voitte saavuttaa tappamalla, murhaamalla, ryöstämällä, alistamalla fyysisesti.” Gaggulabio hymyili. ”Se kaikki on turhaa Nimdan edessä.” Abzumo nousi pöydän yltä ja istahti takaisin tuoliinsa. ”Puhut mielenvoimista”, 001 sanoi hiljaa. ”Telepatia. Telekinesia.” Gaggulabio ryhtyi miettimään, kuinka paljon hän voisikaan saada aikaan tässä kammiossa vanhalla kunnon zamorkonekiväärillä. ”Eräs arvostettu sotastrategikko joukoissamme sanoi kerran, että paras ase on sellainen, jota ei tarvitse edes käyttää”, 001 luennoi.
”Zyxax”, Avde tarkensi hymyillen. ”Zyglakien komentaja. En usko teidän huomanneen hänen täyttä telepaattista potentiaaliaan.” 001 katsoi Avdea silmiin. ”Hän on kuollut nyt. Mitä se kertoo meille?” Abzumo vastasi kysymykseen. ”Se kertoo meille… että hän oli typerysssss…” ”Ehkä olikin, Abzumo hyvä”, Avde sanoi pohdiskelevasti, ”mutta hän ymmärsi psykologisen sodankäynnin arvon. Hän ymmärsi mielen voiman aseena.” ”Sodankäynnin ymmärtämisestä ei ole etua, jos tietojaan ei osaa käyttää taistelussa”, Gaggulabio pisti väliin. ”Zyglakit, Gaggulabio”, Avde lausui rauhallisesti. ”Zyglakit ja heidän meridemoninsa, Rhak’elakk. Vaikka Zyxax olikin hyvä esittämään muuta, hän ei koskaan uskonutkaan tähän jumalolentoon. Mutta jos ohjaat kansan uskoa…” ”… ohjaat kansaa”, 001 jatkoi kohottaen kulmaansa. Gaggulabio tyytyi olemaan hiljaa. Hän halusi kuulla, mitä Avde ajoi takaa. ”Ymmärrän, että teidän voi olla vaikea uskoa Nimdan olemassaoloon, ystäväni”, Avde sanoi rauhallisesti – mihin Abzumo vastasi vääntämällä naamansa groteskiin irveeseen, ”mutta se on täysin todellinen. En koskaan halunnut sotkea teitä mukaan, sillä halusin pitää asian minun ja työnantajani välillä.”
”Haluan kuitenkin vakuuttaa, että työnantajani ja minä arvostamme apuanne. Emme jätä velkaanne maksamatta”, Avde lopetti puheensa. ”Sinä autat meitä, Avde”, 001 sanoi tiukasti. ”Ymmärrä paikkasi.” Gaggulabio katseli Avdea vahingoniloisesti virnistäen. Abzumo istui jälleen tuolinsa perällä niin, että hänen kasvonsa eivät juuri erottuneet varjoisasta massasta. ”Minun puolestani te saatte uskoa vanhoihin taruihin. Te saatte uskoa Nimdaan ja saatte tehdä sillä mitä ikinä haluatte”, torakkakenraali jatkoi määrätietoisella äänellä. ”Mutta hyväksyn sen vain ja ainoastaan niin kauan, kuin se ei haittaa Allianssin ensisijaisten tavoitteiden suorittamista”, torakka puhui nyt käskevämmin. ”Voi, Steve kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti. ”Voit olla varma, ettei Nimda haittaa sinun sodankäyntiäsi vielä pitkään aikaan.” ”En pidä äänensävystäsi, Abzumo”, 001 sanoi ärtymystään piilotellen. ”Eikä minua kiinnosta tippaakaan, mitä haluat matoran-muinaisjäänteillä. Minulle on tärkeää, että jatkatte tieteellisiä kokeilujanne Tohtori 006:n kanssa. Minulle on tärkeää, että saatte tuloksia.” ”Jatkan toki kokeilujamme”, Abzumo sanoi pilkallisesti. ”Tieteen puolesta. Mutta haluaisin myös tilat omia erillisiä… tarkoitusperiäni varten. Nazorak-sukulinja ei ole ainoa asia, jota tieteen avulla voi kehittää.” ”Muistat taatusti, että et missään nimessä saa sekoittaa meidän puhdasta vertamme muiden lajien saastaiseen vereen”, 001 sylkäisi inhoa äänessään. Jo pelkkä ajatus sai hänen sappensa kiehumaan. ”Älä huoli, Steve. Miten voisinkaan olla niin julma, että likaisin teidän puhtautenne.” Gaggulabio kiinnitti jälleen huomion siihen, miten Abzumo sanoi viimeisen sanan.
Sitten kenraali kääntyi skakdin puoleen. ”Gaggulabio, en vaadi sinulta paljoa. Haluan sinun ja joukkojesi varmistavan, että trooppinen saari Klaanin eteläpuolella jää tämän liittouman käsiin.” ”Sen voin luvata”, Gaggulabio vastasi jämerästi. ”Lisäksi haluan sinun pistävän Zyglakeihin vähän kuria.” Hymy nousi skakdin suulle. ”Mitä… tarkoitat?” ”Te skakdit olette parempia sellaisten… eläinten käsittelyssä”, 001 sanoi ääni inhoa tihkuen. ”Luulen, että niiden kyvyt pitää vain valjastaa oikeaan tarkoitukseen.” ”Kyllä… meillä on kokemusta eläimistä”, Gaggulabio vastasi hymyillen ja muisteli miinakenttien paljastukseen käytettyjä kinlokia Zakazin sodan ajoilta. ”Ja Avde, mitä sinuun tulee. Sinä olet osa Allianssia. Ymmärräthän, että liiton toimivuuden vuoksi kukaan ei saisi toimia yksin. Olemme tiimi, Avde. Sinä saat tulevaisuudessa tiedoittaa retkistäsi meille kaikille”, Kenraali puhui tasaisella mutta päättäväisellä äänellä katsoen punaista matorania suoraan silmiin.
”Minusta tuntuu, että olen hyödyllisempi koko liittoumalle omillani, Kenraali 001”, Avde sanoi. ”Mutta myönnän jättäneeni teidät liian pimentoon toimistani. Olettehan sentään osa verkostoani, joten ehkä teidän täytyy tietää.” Kenraali tunsi pienoista onnistumisen iloa. ”Oletan, että kerrot toimistasi tulevaisuudessa enemmän?” ”Kyllä”, Avde sanoi nyökäten, ”mutta pahoittelen, että kaikkea teille en voi edelleenkään kertoa.” ”Kukapa voissssssi…” Abzumo sihisi omahyväisesti. ”Työnantajani pitää tietynasteisesta… kasvottomuudesta. Ymmärrättehän, rakkaat ystäväni?” ”Ymmärrän sen”, 001 nyökkäsi. Sitten tuli täysin hiljaista. Kukaan ei sanonut mitään. Lopulta kenraali huokaisi. ”Onhan meillä erimielisyytemme”, 001 sanoi nousten seisomaan. ”Mutta jos meitä jokin yhdistää, niin päämäärämme. Bio-Klaani kaatuu.” Abzumo käänsi katseensa torakkaan. Avde ei yllättäen hymyillyt ja näytti tuijottavan tyhjyyteen pohdiskellen asioita, joiden ajatteleminen ajaisi hieman hidasälyisemmän hulluksi. Gaggulabio kaivoi esiin sikarin ja sytytti sen.
”Kokous on päättynyt. Voitte kukin poistua asioillenne”, 001 julisti. Abzumo nousi ja katosi varjoihin. Skakdikenraali löhösi tuolissaan eikä näyttänyt huomaavankaan, että kokous oli päättynyt, ennen kuin huomasi Avden katselevan häntä. Skakdi poistui kammiosta mutisten jotakin, mitä kumpikaan jäljelle jääneistä ei kuullut. Avde hymyili Kenraalille vielä kerran ja lähti kävelemään hitaasti pois huoneesta. Valkoinen ja kasvoton soturi seurasi tämän perässä. Vain Kenraali ja Siniset Kädet jäivät huoneeseen. Kenraali sammutti takanaan välkkyvän holonäytön napinpainalluksella ja istahti kokouspöydän päässä olevalle tuolille. Hän nojasi kyynärpäät edellä kokouspöytään pohdiskelevan näköisenä.
Kenraali tuijotti Avdea siihen asti, että matorania muistuttava hahmo oli kaukana. Silloin hän vilkaisi merkillisesti molempia Sinisistä Käsistä. Niitä ei tarvinnut käskeä erikseen. Ne tietäisivät tehtävänsä ilman sanaakaan. ”… ja kun hän palaa, haluan hänet valvontaan. Haluan vähintään viisi 007:n valvontakameraa seuraamaan sen pirulaisen toimia.
Ympäri. Vuorokauden. Ymmärretty?”
001 nojasi syvemmälle tuoliinsa ja hymähti hieman. Allianssin keskinäinen luottamus oli hyvä asia.
[spoil]Gurputse ja Martini kirjoittivat omien hahmojensa puheen, minä tukin reiät ja Guartsu hioi tasaiseksi. Sitten suoritin kielenhuoltotarkistuksen epämääräisesti lukien koko roskan läpi, joten virheitä voi olla edelleen. Urgh.[/spoil]
Matoran kompastui juurakkoon. Raskaasti huohottaen po-matoran kömpi pystyyn ja jatkoi juoksemista. Hän joutui haromaan kasvillisuutta jatkuvasti sivuun. Viidakkoveitsi oli kadonnut jo aikaa sitten. Ne olivat vieläkin hänen perässään.
Matoranin kuparinvärinen Pakari helmeili hiestä. Yö oli kylmä, sademetsän kuumuus ja kosteus oli tiessään. Ainut, mikä enää merkitsi, oli selviytyminen.
Viidakossa liikahti jotakin. Kuului kahinaa. Askelia. Matoran hyppeli kantojen ja juurien yli ja juoksi niin kovaa kuin vain pääsi. Tällä saarella käymisen jälkeen kaikki oli kääntynyt jyrkkänä alamäkeen, matoran ajatteli. Hän oli aliarvioinut tarut ja legendat. Hän oli aliarvioinut Nimdan ja se oli hänen kohtalonsa.
Arupak katsoi taakseen. Pimeydessä hän näki kolmen siluetin vain seisovan hänen takanaan metsässä. Matoran kääntyi paniikissa ja jatkoi juoksemista. Puiden oksat loivat aavemaisen katon metsään, jonne vain kuu loisti himmeää valoaan.
Tähtiä ei näkynyt.
Puu. Ei, se liikahti. Arupak näki liekkejä. Hän hyppäsi eteenpäin oksiston ja hämähäkinseittien läpi. Jostain kuului kohinaa. Naurua. Po-matoranin näkökenttä sumeni epämääräisesti. Hänellä oli yksi kohde, yksi mikä voisi pelastaa hänet. Pitäisi vain päästä rantaan.
Arupak kieri kovaa vauhtia hiekkaista rinnettä alas. Hän yritti päästä pystyyn voihkien jalkaansa, joka oli vahingoittunut pahasti Temppelissä. Matoran nousi ja jatkoi syöksyään, nyt avoimella hietikolla. Laiva näkyi jo. Hän vilkaisi taakseen. Olentoja. Kuunvalossa kuusi siluettia.
Kuului naurua. Pelottavaa, mielipuolista naurua. Arupak näki sivusilmällään yhden olennon lähestyvän. Jokin koski matorania. Maailma tuntui murenevan po-matoranin näkökentässä.
Hietikko kuunvalossa, hirviöt, laiva. Kohina, tuhannet muut äänet. Matoran pakotti itsensä eteenpäin, hän ei voisi epäonnistua enää. Hän oli aivan lähellä turvapaikkaa.
Arupak ajatteli hänen vyöhönsä kiinnitettyä valkoista sirua ja sai voimaa yrittää loppuun asti. Hän ei enää katsonut taakseen, hän vain pyrki eteenpäin. Rantavedessä odottotti pieni purjevene, jonka mastossa liehui edelleen Arupakin kuuluisa merirosvolippu. Jokin hahmo seisoi veneessä. Arupak näki silmäkulmistaan takana palavaa tulta. Musta lonkeromainen käsi tavoitteli Arupakia, mutta matoran onnistui väistämään. Jokin valkoinen liikahti hänen takanaan. Arupak hyppäsi veneeseen puskien päällään siinä seisseen olennon alas. Se loiskahti rantaveteen. Kuului kohinaa, joka painosti Arupakin mieltä.
Hän ei kestäisi enää kauaan. Naurua. Liekkejä. Tunnistamattomia ääniä. Liikettä. Pimeyttä.
Arupak kaivoi veneen pohjalla olevaa kassia. Hänen käsiinsä osui viimein se, mitä hän oli etsinyt. Hän koski nopeasti kanoka-kiekon keskisoan painikkeisiin. Merirosvo tunsi kovan kivun selässään. Samalla hetkellä teleportaatiokanoka aktivoitui, ja matoran katosi.
Majatalo ja myöhäisillan eläväiset kadut, Nui-Koro
Kepe nappasi penkintä hankkimansa repun ja syöksyi lämpimästä majatalon salista illan viileään hämärään. Molemmat miljööt olisivat olleet oikein miellyttäviä, ellei hän juuri olisi nähnyt ikkunasta mustiin pukeutuneita, hyvin salamurhaavaisen näköisiä hahmoja hiipivän kohti katedraadia. Katedraalia, jossa ei tiettävästi ollut muita kuin Snowie ja ehkä jokunen rukoileva paikallinen. Ensinmainittu oli kuitenkin todennäköisempi kohde. Tai vaikka ei olisikaan, kannattaisi silti pelata varman päälle.
Kuka mystiset hiipparit oli lähettänyt? Allianssi? Tuskin. Pormestari? Ehkä. Tämä oli varmastikin yrittänyt myrkyttää Maken, ja nyt yritti päästä kahdesta jäljellejääneestä eroon vielä lopullisemmalla keinolla.
Kepe yritti pysyä mahdollisimman näkymättömissä hahmoja seuratessaan, vaikkei omannutkaan Snowien erinomaisia hiiviskelytaitoja. Miten hän pääsisi hiippareiden edelle? Ne etenivät suorinta reittiä ja niin vikkelästi ettei kiertotie auttaisi. Kattoja pitkin Kepe ei osannut hyppiä (eikä nähnyt keinoa päästä niille), ja tuskin hän noin vaarallisen näköisiä tyyppejä taistelussakaan kykenisi päihittämään. Ainoaksi keinoksi jäi näiden kintereillä pysyminen ja parhaan toivominen. Ellei…
Kepen ajatus katkesi kun hän huomasi joukon hämäräperäisen kutistuneen. Pari matoranin kokoista hahmoa oli tiessään. Olivatko he ottaneet toisen reitin? Vai olivatko ne huomanneet hänen varjostuksensa ja-…
Kepe kuuli piilukkopistoolin klaksahduksen takaansa. …hiipineet hänen taakseen, hän jatkoi päänsisäisen lauseensa loppuun. ”Herra on hyvä ja nousee esiin sieltä jokisilliltä löyhkäävän tammitynnyrin takaa”, ääni ehdotti. Yllättävän säädyllinen ääni kuului matoranille, jolla oli mustat viikset ja tylsistynyt katse. Tämän seurassa oli toinen, joka kasvot näyttivät chiptune-sävelmältä (älyttömän mielleyhtymän selitykseksi Kepe ei keksinyt mitään järkevää). Kumpikin heistä oli yhtäläisen uhkaava. Pistoolit, vyöllä veitset ja varmasti paljon muuta ninjamaisen puvun kätköissä kielivät näiden heppujen ammattimaisuudesta.
”Olemme pahoillamme aiheuttamastamme väliaikaisesta häiriöstä, mutta jatkamme matkaamme heti kun olemme poistaneet olemuksenne palkanmaksajamme kuvioista”, huolitellut mustat viikset kertoivat. Toinen matoran piippasi C-duurissa.
Kätensä kohottanut Kepe tajusi tilanteen toivottomaksi. Hänellä ei ollut mitään kättä pidempää, häntä osoitettiin esineellä joka olisi hyvin voinut olla naamioitu raidetykki ja hän oli pimeällä kujalla jolle kenelläkään ei-valonaroilla asioilla liikkuvilla ei ollut mitään asiaa.
”Tuota noin”, Kepe yritti.
Outo tila
Doxista tuntui kuin hän olisi vaeltanut kummallisten olentojen joukon kanssa tyhjässä, valkeassa tilassa jo puoli vuotta. Hän ei enää potenut koti-ikävää ja oli miltei täysin unohtanut hatut. Hän oli jo sopeutunut uuteen ympäristöön.
Verstas auttoi häntä sopeutumaan. Kauan sitten hän joutui sopeutumaan sinne, paikkaan, jossa oli kaikkea. Siispä hän joutui sopeutumaan kaikkialle yhtä aikaa. Kaikki ne olennot, kaikki ne kolot ja paikat, kaikki päähineet ja kaikki selittämättömät ilmiöt vaikuttivat miltei koko kosmoksen referaatilta. Mutta samalla se oli tehnyt hänestä kykenemättömän elämään tavallisessa maailmassa tavallisten olentojen tavoin. Mutta hänelle ne eivät enää olleet tavallisia. Hän oli pikku hiljaa erkaantunut koko Bio-Klaanista. Jollain tasolla hän tunsi kasvaneensa siitä ulos, toisella kokenut itsensä liian mitättömäksi niin suuren luokan asioihin.
Kaksittain, kätöset siniset.
Hänen mieltään oli viime aikoina alkanut kopeloida jokin, joka ei ollut Verstaasta eikä hänen tuntemastaan ulkomaailmastakaan. Siihen ei voinut sopeutua. Ja se tahtoi häneltä jotain.