Klaanon

Avainsana: matoran

  • Sodan hinta

    Paja Klaanin liepeillä

    Vielä yksi isku. Kuumana hohkaava ahjo kuumensi huonetta tuskaisasti ja Hain piti välillä käydä ulkona hengähtämässä. Hän löi vielä yhden iskun, ja miekan melko paksu terän alaosa oli avattu. Hai katseli kuumana hohkaavaa miekkaa. Hän oli ostanut miekan lomapaikastaan eteläisiltä saarilta. Se oli ollut alueen sepälle tusinatuotantoa. Oli aika tehdä siitä vähemmän tusinatavara. Hän kaivoi laukustaan sinisenhohtoisen kiven. Hai höllensi otettaan kivestä, katsellen siihen vuosien saatossa tulleita naarmuja ja kulumia. Kivi kiilsi ikkunoista tulevasta auringonvalosta. Hai katsoi kiveä vielä hetken ja asetti sen sitten koloon jonka hän hetki sitten oli tehnyt miekkaansa. Hai sulki aukon metalliseoksella, odotti hetken ja kastoi miekan kylmään veteen. Hetken kuluttua Hai nosti miekan pöydälle ja kaiversi siihen nimen. Kalem. Aiemmin se oli ollut tavanomainen Craon-sarjan miekka. Jos kaikki oli onnistunut, se oli nyt elementaalivoimien kanavointiin sopiva, kauan sitten kuolleen Toan mukaan nimetty miekka.

    Hetken aikaa Hai katsoi miekkaa tyhjin silmin. Kalem. Ystävä.

    Taistelukentälle alkoi nousta savua. Pudonneet lentokoneet. Kuolleiksi palaneet ja kappaleiksi räjähtäneet matoranit. Tuho oli ollut jo valtavaa, mutta loppua ei näkynyt.

    Jos Vapausrintama voittaisi, he voisivat valloittaa Itsenäisyysallianssin pääkaupungin. Taistelu olisi ratkaiseva sodan lopun kannalta.

    Nuori matoran Hai yritti epätoivoisesti tähdätä näkymättömyyteen. Hän oli rättiväsynyt. Taistelu oli jatkunut kaksi tuntia, ja vihollinen yritti taas läpimurtoa. Hai valmistautui kuullessaan vihollisen taisteluhuudon. Sumusta alkoi erottua hahmoja. Hai ampui laukauksen ja kuuli tuskanhuudon. Hän latasi aseensa ja kurkki välillä lähestyvää vihollisjoukkiota. Joukossa oli jotain poikkeavaa.

    Matoraneja johti skakdi. Punavalkoinen, kookas ja hyvin panssaroitu skakdi. Skakdin punavalkoiset terät välähtelivät.
    Juoksuhaudoissa kaikui huuto: ”Lähitaisteluryhmä 1 taisteluun!” Hai säpsähti. Lähitaisteluryhmä 1 oli erikoisjoukko. Sitä johti saaren viimeinen Toa. Toa Kalem. Joukkio nousi haudoista, ja Toan johdolla lähti puolustamaan alueitaan. Ensimmäisen taistelukosketuksen saivat matoranit. Skakdi silpoi nämä. Skakdi oli silpomassa seuraavan matoranin, kunnes hänen teränsä osui miekkaan. Kalem pyöräytti taidokkaasti skakdin terän poispäin matoranista. Matoran sännisti kiitollisena taisteluun toista matorania vastaan. Skakdin repaleinen viitta lehahti. ”Kalem. Odotinkin sinun tulevan.” Skakdi sanoi rahisevalla äänellä. Kalem katsoi skakdia hieman hämmästyneenä, mutta pysyi silti valmiina. ”Työni on jäänyt ikävästi kesken. Sinun ansiostasi voin päättää sen,” skakdi rahisi. ”Sinä… Sinä olit murhaaja?” Kalem kysyi. ”Kyllä. Ja sinun kaatumisesi jälkeen, tämän saaren Toat ovat lopullisesti poissa pelistä.” Skakdi vastasi rauhallisesti. Kalem ei enää vastannut, vaan nosti miekkaansa ja löi todella kovaa. Skakdi väisti, kuin huomaamatta kohtitullutta iskua. Skakdi lähti vastahyökkäykseen ja Kalem torjui vain vaivoin.

    Matoran Hai katseli hämmästyneenä näiden kahden taitavan miekkamiehen taistelua, jotka olivat kuin eivät huomaisikaan ympärillä olevaa, jatkuvasti raa-emmaksi muuttuvaa taistelua. Hai ampui jälleen.

    Miekkamiesten terät kohtasivat, luoden keltaisena hohtavia kipinöitä ympäristöönsä. Kalem väisti ylhäältä tulevan iskun ja löi. Skakdi torjui vaivattomasti.

    Miekkamiehet taistelivat kymmeniä minuutteja. Kalem alkoi jo väsyä. Skakdi ei osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä. Kalem hypähti taaksepäin, keräten kaiken voimansa iskuun. Kalemin miekka lähti liikkeelle, kohti skakdin kalloa. Ennen kuin miekka osui skakdiin, tämä teki matalan hypähdyksen eteenpäin, lävistäen Kalemin vatsan. Kalemista alkoi hiljalleen tursuta verta. ”Toa. Minä voitin,” Skakdi sanoi, ja hävisi salamannopeasti paikalta. Vaikutus Itsenäisyysallianssin joukkoihin oli valtava. Heidän johtajansa oli juuri haihtunut savuna ilmaan. Rohkea Vapausrintaman upseeri, Erkal, karjaisi: ”Hakkaa päälle, Kalemin puolesta!”

    Vapausrintaman sotilaat lähtivät uhkayrityksille. Kaikki konepistoolimiehet ja lähitaistelusotilaat säntäsivät taisteluun. Itsenäisyysallianssin vasen sivusta alkoi horjua. Vapausrintaman konekiväärit tulittivat jatkuvaa sarjaa kohti vihollista. Vasen sivusta murtui.

    Käytännöllisesti katsoen Vapausrintama oli voittanut sodan. Mutta millä hinnalla. Taistelukentällä lepäsi tuhansia ruumiita, silvottuja, ammuttuja.

    Sodalla oli hintansa.

    Hai heräsi transsistaan. Unen viimeisinä hetkinä hän oli puristanut miekkansa kahvaa luonnottoman kovaa, ja sen punos olisi hajonnut hetken kuluttua.
    Huolimatta huoneen järjettömästä kuumuudesta, Hain otsalla valui kylmää hikeä. Hän alkoi teroittaa miekkaansa, mietiskellen.

    Tunnin kuluttua miekka oli valmis. Hai meni ulos kokeilemaan sitä. Hän keskitti vieläkin väsyneitä elementaalivoimiaan ja miekan kärjestä alkoi pursuta vettä. Salamannopeasti vesi jäätyi ja putosi maahan.

    Hai oli lepoa vaille valmis Nimdan hakemista varten.

  • Oraakkeli ja hänen mestarinsa

    Isä Athin katedraali
    Etelä

    Auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamat valkoiset seinät ja lattiat olivat nähneet parempia päiviä. Nämä paremmat päivät olivat olleet todennäköisesti hyvin monia vuosia sitten.
    Vuosikymmeniä, vuosisatoja. Isä Ath ei laskenut.

    Valtavan temppelirakennuksen muinaiset seinät nousivat korkeuksiin asti. Monia metrejä paksun, karaistumattomalle silmälle tuntemattoman bunkkerimaisen steriilin seinämateriaalin läpi kulki vuosisatojen siihen repimiä halkeamia. Majesteettista katedraalia ympäröivä viidakko työntyi hitaasti mutta varmasti läpi halkeamien, sisälle temppelin pyhyyteen. Munkit eivät edes yrittäneet enää harventaa halkeamista sisään kasvavia köynnöksiä ja satavuotisen paksuja oksia, jotka kylpivät katedraalin kuperasta, muodoltaan silmää muistuttavasta kattoikkunasta sisään huokuvassa auringonvalossa.

    Muinaisen kauniista seinistä sisään tunkeutuvat erilaiset ja eriväriset köynnökset ja viidakkokasvit kietoutuivat harmonisesti toisiinsa. Miellyttävästi kukkiva kasvusto vaikutti kurottautuvan hitaasti mutta varmasti joka puolelta temppeliä kohti auringonvalon päälähdettä, Athin kaikkinäkevää silmää.

    Taivaansinistä, antiikkista rukoustekstein koristeltua Pakaria kantava munkki marssi läpi valtavan salin pitkin pitkää, sinistä mattoa. Tämä matoran tunnettiin vain Oraakkelina.
    Hänellä oli lahja. Toiset kutsuivat sitä Isä Athin siunaukseksi uskolliselle palvelijalleen.
    Toisten mielestä se oli Atheonin, Maailmojen Repijän kirous ylimieliselle miehelle.

    Oraakkeli itse ei osannut ajatella sitä kumpanakaan. Hän oli ollut kontaktissa ympäröiviin mieliin jo vuosia.
    Vuosikymmeniä. Vuosituhansia. Isä Ath ei laskenut.

    Oraakkelin lahjan siunaus oli se, että sen kautta oppi ymmärtämään jokaista pientä mieltä. Matoran-munkki oppi hahmottamaan kaikki näkökannat. Hän näki haaveet, unelmat ja tavoitteet ja sen, mitä kukin olisi valmiina tekemään niiden eteen.
    Toiset olivat valmiina tekemään enemmän. Paljon enemmän.

    Yksittäinen ajatus, toive tai haave olisi tarpeeksi kaatamaan valtakuntia. Yksittäinen ajatus voisi määrittää aikakausia. Ajatuksien pohjalta perustettiin uskontoja.
    Ajatuksista aloitettiin sotia.
    Vain Mestari näki tämän Oraakkelia paremmin. Vanha nainen ei nähnyt silmillään, mutta hän näki uskollaan. Mieli toimi Pyhän Äidin silminä.
    Hän näki sinne, minne Oraakkelinkaan katse ei ylettynyt. Athismin Pyhä Äiti näki katseellaan jopa sellaisiiin pimeyden ja tyhjyyden syvyyksiin, joissa tavallinen mieli palaisi tuhkaksi ja jäisi Atheonin ravinnoksi.

    Oraakkelilla oli kiire. Hän tarvitsi Mestarin katsetta.

    * * *

    Katedraali
    Mestarin kammio

    Katoltaan puolipallon muotoisen kammion puhdas valkoisuus ei hahmottunut täysin, koska ikkunat oli suljettu eikä trooppista lämpöä hehkuvien kaksoisaurinkojen valo päässyt sisään. Huoneen ovettomasta sisäänmenoaukosta huokui kuitenkin lämmintä valoa.
    Oraakkeli astui varovaisesti oviaukkoon ja nuuhkaisi sisältä leijailevaa rukouskynttilöiden ja suitsukkeiden tuoksua. Monenväriset mutta hengitettyinä täysin harmittomat savut täyttivät huoneen ilman niin, että näkeminen vaikeutui.

    Huone ei ollut esteettisesti erityisen kaunis, eikä sille ollutkaan tarvetta. Mestariksi ja Pyhäksi Äidiksi kutsuttu matoran-nainen ei ollut nähnyt silmillään moniin vuosiin.
    Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Isä Ath ei laskenut.

    Valkoisilla lattioilla makasi muutama punainen tyyny, joita jokaista koristi kultaisella ompeleella ikuistettu Athin silmä. Huoneen ainoa pöytä oli askeettinen ja näytti kuuluvan kirkon sijaan jonkinlaiseen tehtaaseen. Kuusisakarainen kynttilä seisoi pöydällä palaen hitaasti.
    Aivan huoneen perällä liekehti takka, jonka edessä lattialla oli suuri punainen rukousmatto. Kultaista muinaisnaamiota kantava Pyhä Äiti istui matolla ristiasennossa ja katse liekeissä.

    ”Pyhä Äiti”, Oraakkeli sanoi arvokkaasti. ”Pyydän lupaa astua sisään.”

    ”Lupa myönnetty, Oraakkeli”, Mestari sanoi. Täysin hiljaa meditatiivisessa tilassa istunut Ath-uskonnon ylin johtaja vaikutti liikahtavan ensimmäistä kertaa tunteihin.
    Oraakkeli kumarsi kevyesti, vaikka Mestari ei tätä elettä näkisikään. Sitten hän astui huoneen oviaukosta sisään. Mestari ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen Oraakkelia kohti, vaan piti katseensa edelleen takan lämpimissä liekeissä.

    ”Jokin estää näkyni, Mestari”, Oraakkeli sanoi huomattavasti hiljaisemmin. ”On kuin edessäni olisi jonkinlainen… synkkä pilvi.”
    Mestari henkäisi rauhallisesti sisään ja ulos.
    ”Taidan tietää, mitä tarkoitat, Oraakkeli hyvä. Mitä luulisit sen olevan?”

    Oraakkeli hymyili hyvin huomaamattomasti.
    ”En voi kuin arvailla, Mestari. Näkyni ovat olleet hyvin epäselviä jo monen päivän ajan.”

    ”Minulle se on kuin olisin menettämässä näköni, ystäväiseni. Sinulla ei liene siitä kokemuksia. Tarvitset kykyjäsi eri tavalla…”

    Oraakkeli otti muutaman varovaisen askelen kohti Pyhää Äitiä.
    ”Minulla on kyllä arveluksia, Mestarini.”

    ”Ehkä niin, ehkä niin”, Mestari vastasi. ”Mikä onkaan perimmäinen syysi tulla tapaamaan minua?” hän kysyi keskittyen sielunsa silmällä silti edelleen jonnekin kauemmas. Jonnekin, jossa oli rauhallisempaa.

    ”Ensiksi ajattelin, että joku vahvempi estää minua näkemästä tarkoitusperiään”, Oraakkeli spekuloi varovaisesti. ”Te tietäisitte taatusti tällaisesta telepatiasta enemmän, arvon Pyhä Äiti. Pian kuitenkin mieleeni tuli, että ehkä näin jonkun mielessä jotain niin synkkää, että se on pimentänyt näköni useiksi päiviksi.”
    Oraakkeli antoi Pyhän Äidin maistella tätä mielikuvaa hetken aikaa ennen kuin jatkoi kysymyksellä.
    ”Voisiko se olla mahdollista, Mestarini?”

    ”Mikä vain on mahdollista…” Pyhä Äiti luennoi ymmärtäväisellä äänellä, ”mieli on mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien pesäke, joka kuhisee ajatuksia siitä, mikä on ja mikä voisi olla. Ehkäpä sinä puhut nyt Punaisesta miehestä?”
    Oraakkeli oli hetken hiljaa ymmärrettyään, kenestä Mestari oli puhunut. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi sisimpäänsä hengittäen syvään.
    Kun Oraakkeli avasi silmänsä, ensi töikseen hän pudisti päätään hitaasti.
    ”En tiedä, Mestari”, Oraakkeli myönsi. ”Näköni on ollut synkkä sen jälkeen kun yritin katsoa kokouksessa…”
    Oraakkeli haki sanoja hetken.
    ”… Isä Bartaxiin.”

    Mestari istui edelleen samassa meditoivassa asennossa, mutta ei vastannut sanallakaan.
    ”Pyhä Äiti, Mestarini”, Oraakkeli lausui syvää arvostusta ja yllättävää vakavuutta äänensävyssään. ”Aion kysyä jotain, mutta teidän ei ole pakko vastata.”

    Tämän kuultuaan Ath-uskonnon Pyhä Äiti kääntyi ensimmäistä kertaa Oraakkeliin päin tämän keskustelun aikana. Pian Oraakkeli tuijotti suoraan ajan hampaan syömän muinaisen kultanaamion silmiin, jotka tuijottivat sokeina eteenpäin.
    ”Tiedättekö te, mistä on kyse?” Oraakkeli kysyi vakavasti. Mestari oli jälleen hetken hiljaa.

    ”Rehellisesti sanottuna minä en tiedä”, Mestari joutui myöntämään ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Oraakkeli kuuli naisen äänestä, kuinka vanha tämä oli. ”Enkä ole varma, haluanko tietää. Hänelle on tapahtunut jotain sen jälkeen, kun hänet oletettavasti… tapettiin hänen omalla saarellaan. Minulla on epäilyksiä, mutta en voi todellakaan sanoa mitään varmaa.”

    Oraakkeli nyökkäsi syvään ymmärtäväisenä.
    ”Ymmärrän, Mestarini. En voi vaatia enempää. Minulla on kuitenkin vielä yksi pyyntö.”
    Mestari näytti yllättyneeltä, mutta viittoi Oraakkelia jatkamaan.
    ”Pyydän lupaa lähteä Bartaxin perään.”

    Ath-uskonnon Pyhä Äiti huokaisi syvään. Vanhan naisen väsynyt katse siirtyi hitaasti takaisin takan liekkeihin.
    ”Jos sinun on pakko.”

    Oraakkeli otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs Mestariaan.
    ”Bartax ei tiedä, mitä tekee. Moni hyvä soturimunkki… moni hyvä mies tai nainen tulee vielä kuolemaan tuolla ristiretkellä.”

    ”Minusta tuntuu, että hän tietää hyvinkin pitkälle, mitä tekee”, Mestari sanoi synkästi, ”mutta ehkä olet oikeassa. Ehkä jonkun on hyvä yrittää pysäyttää hänet.”

    Oraakkeli hymyili jälleen hienovaraisesti kerran. Vanha soturimunkki kumarsi syvään Pyhän Äitinsä edessä ennen kuin otti muutaman askeleen kohti kammion oviaukkoa.
    ”Teen parhaani. Kiitos, Mestari.”

    Mestari hymähti kevyesti ja keskittyi jälleen mielensä silmään. Kuten Oraakkelikin, myös hän oli nähnyt paljon pimeyttä viimeaikoina. Oli asioita, jotka jopa hänen tasoisensa telepaatin oli pyrittävä unohtamaan. Jos niitä ajattelisi liikaa, voisi menettää järkensä.

    ”Oraakkeli”, Mestari sanoi niin hiljaa, että vain Oraakkeli pystyisi kuulemaan. ”Ole varovainen.”

    [spoiler=* * *]Tämä on se kohta, jossa kerron syöneeni munkkia kirjoittaessani tätä viestiä.

    heh

    Manu on vastuussa Mestarin repliikeistä.[/spoiler]

  • Linnake viidakossa

    Veljeskunnan linnake

    Peelo katseli ympärilleen. Veljeskuntalainen, vihreähkö matoran oli johdattanut heidät kapeaa tunnelia pitkin huoneeseen, jota valaisi muutama soihtu. Kummallista siinä oli se, että soihdut näyttivät lahonneen, ja tuntui kuin ne olsiivat olleet siinä vuosisatoja. Silti ne jotenkin onnistuivat vielä palamaan harvinaisen kirkkaasti. Huonetta koristi pari tuolia ja muutama pöytä, joiden päälle oli levitetty papereita, joihin oli rustattu jotain.

    Peelo kääntyi katsomaan KooBeeta suhteellisen kiinnostuneen näköisesti. Häntä nauratti, mutta samalla ihmetytti KooBeen käytös, jolloin hän käänsi katseensa Gekkoon. Gekko näytti erittäin turhautuneelta KooBeehen, ja vaikutti erittäin mietteliäältä. Peelo oli jo kysymässä vaivasiko häntä jokin, mutta sama vihreähkö matoran avasi huoneen päässä sijaitsevän pölyisen oven, ja huikkasi joukkiolle ”Alkakaa tulla, ei tässä ole koko iltaa aikaa ihmetellä”. Peelo katsahti taakseen käytävälle, josta he saapuivat huoneeseen. Muut olivat jo ovella, kunnes Gekko kääntyi katsomaan taakseen, ja älähti ”Tule jo”.

    Peelo säpsähti hieman, ja kaivoi vyöltään esiin radiopuhelimen. Hän heitti sen Gekolle, ja Gekko nappasi sen ilmasta refleksinomaisesti. ”Mitä minä tällä?” hän kysyi, johon Peelo vastasi nopeasti ”Menen ulos vartioon. On parempi jos joku vahtii ettei niitä torakan pirulaisia änkeä niskaamme”. Gekko nyökkäsi, ja oli jo sulkemassa oven, kunnes hän tokaisi ”Sinä sitten tulet ehjänä takaisin”. Gekko riuhtaisi oven kiinni, ikään kuin yrittäen saada sitä tiukemmin kiinni.

    Peelo lähti astelemaan käytävää pitkin takaisin.

    Veljeskunnan Linnakkeen salaoven lähettyvillä

    Peelo pukkasi luukun olkapäällään auki, ja hypähti ylös. Hän tarkisti ettei lähistöllä ollut ketään, sulki luukun, ja peitti sen oksilla ja lehdillä. Tämän jälkeen hän katsahti ympärilleen, ja huomasi puun, jota pitkin näytti helpolta kiivetä. Hän asteli sen luokse, tarrautui alimpiin oksiin kiinni, ja alkoi kiivetä puun runkoa ylös. Hän saapui oksiston luo, ja istahti siihen. Hän poimi kiväärinsä selästään, asetti siihen 12 ammuksen lippaan, ja laittoi piipun päähän pitkähkön äänenvaimentimen, saaden aseen näyttämään entistä pidemmältä. ”Nyt eivät kuule mitään muuta kuin ystäviensä tuskistelut… jos ehtivät”, hän mietti itsekseen, ja syystä. Kivääri oli kuin jousipyssy, ja ammuttaessakin kuului vain pieni napahdus, jonka äänenvaimennin kadotti täysin. Kiväärin pitkähköön kylkeen oli maalattu tuulenpuuska, jonka päässä oli virnuileva pääkallo, ja tuulenpuuskan kuvan alle oli kirjoitettu pienellä, mutta tyylitellyllä tekstillä ”kuoleman puhallus”.

    Peelo asetti kiväärin olalleen, ja katsoi öistä taivasta. Sade peitti kirkkaana hohtavat tähdet, mutta pilvenreunojen välistä pilkisti kirkkaana hahkuva tähti sieltä täältä. Mietteliäänä hän katsahti alas, tarkistaen näkyykö ketään. Ainoa mitä hän näki, oli tiheää viidakkokasvustoa, jonka seassa hän havaitsi kuolleen rahin. Rahia hän ei tunnistanut, mutta hän oli varma että se oli kuollut kohtaamisesta Nazorakien kanssa.

    Peelo sääli tätä rahia. Se oli pieni, ja näytti puolustuskyvyttömältä. Nazorakit ovat julmia, eivätkä selvästikänä anna kellekään, tai millekään armoa. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, ja katseli syvästi miettien tähtiä, jotka näkyivät pilvien alla siellä täällä. Häntä näkymä muistutti siitä kuinka pahuus ja kuolema on peittänyt tämän maailman, mutta kaiken sen pahuuden seassa piili toivo. Toivo selviytymisestä, ja paremmasta maailmasta. Sade vain yltyi, ja piiskasi Peelon kasvoja, ikään kuin pilkaten tätä.

    Hänen ajatuksensa siirtyivät toisaalle. Klaaniin, ja sen asukkeihin. Hän oli ollut Klaanissa pitkään, muttei ikinä käynyt edes tervehtimässä. Hädin tuskin hän tunsi ketään kunnolla, ja tässä hän silti oli, tärkeällä tehtävällä Klaanin toimesta. Hän luotti klaanilaisiin. Mutta luottivatko he häneen.

    Siinä samassa pieni oksa napsahti poikki samaisesta puusta hänen vierestään. Peelo säpsähti, ja oli jo valmiina iskemään mahdollista vihollista kasvoihin. Mutta ei, se oli vain oksa.

    Peelo katsahti taas alas, mutta tällä kertaa, siellä oli viiden Nazorakin partio. Peelo siirsi muutaman lehtien peittämän oksan päälleen, piilottaen itsensä, ja kaivoi esiin radiopuhelimen.

    ”Gekko. Meillä on vieraita.”

  • Hildemar 6: Killjoyn värvääminen

    Bio-Klaani

    Matoro käveli rauhallisesti aamuisen Klaanin käytävillä. Hän pähkäili, kenet nappaisi mukaan kuudenneksi. Lisäksi hänen pitäisi tänään käydä katsomassa, joko Kapura olisi saanut hänelle uuden miekan.

    Siispä Jään Toa päätti mennä ensin tapaamaan Kapuraa, jos hän vaikka lähtisi mukaan Nimdansaattotehtävälle.
    Klaanin iänikuiset vaaleanharmaasta kivestä kaiverretut kierreportaat alkoivat pikku hiljaa tympiä. Matoro kirosi sitä nazorakia, jonka pommi oli tuhonnut hissiin menevät sähköjohdot.

    Aivan liian monen portaan jälkeen Matoro koputti huoneen numero 338 oveen. Kapura avasi ja Jään Toa tuli lyhyesti tervehtien sisään.
    ”Tota, kaksi asiaa”, Matoro aloitti.
    ”Mennään istumaan”, Kapura sanoi väliin. Pian kaksi Toaa istuivat Kapuran huoneiston takkatulen loisteessa.
    ”Niin, siis. Ensin. Onko miekkani valmis?” Matoro aloitti.
    ”Ei ole. Myöskään harppuunan osat eivät ole valmiit. Nyt minulla on ollut paljon töitä”, Tulen Toa selitti. Klaanin taitavimpana seppänä hän sai hoidettavakseen Laivaston aluksien monimutkaisimmat osat ynnä muut.
    ”… okei. Sinä tuskin pääset tulemaan eräälle tehtävälle, liittyen Nimdaan?”
    Kapura mietti hetken.
    ”Ei, en pääse”, Kapura vastasi lyhyesti. ”En välitä pätkääkään Nimdasta”
    Matoro jätti kysymättä Kapuran oudosta mielenmuutoksesta. Hänhän oli ollut vain vajaa kuukausi sitten hakemassa Nimdaa Metsästäjien käsistä Xialta.
    ”Mutta minulla on sinulle yksi asia”, Kapura jatkoi. ”Runo. Nukeista.”

    Matoro ei voinut peittää hämmästystään. Miten Kapura tiesi asiasta?
    Välittömästi tämän ajatuksen jälkeen Matoron mieleen palasi häilyviä kuvia: verellä kirjoitettu runo, Taripin luuranko, Kezenin elävä ruumis, valkoinen nukke, patsas, vettä…

    ”Nuk-” Matoro sopersi. ”Miks- mit- Miten sinä tiedät?”
    ”Sanotaanko, että pikkulinnut visersivät, että näit runon. Haluan tietää, mitä siinä runossa sanottiin”, Kapura kysyi rennosti.

    Matoro yritti tasata ajatuksensa. Yhtäkkiä niin luotettavan ja ystävällisen oloinen Toa vaikutti pelottavalta.

    ”Saat sen… joku päivä. Nyt minulla on muuta”, Matoro yritti siirtää ajatuksensa pois Temppelin tapahtumista. ”Mutta niin joo, harppuunani ei siis valmistu ajoissa. Mitä jos… voisitko tehdä jokaista osaa neljä kappaletta?”
    ”Mitä meinaat?”
    ”Tee osat neljään harppuunaan”
    ”Okei, eiköhän se onnistu”, keskustelu sujui taas aivan kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut.

    Noin viidentoista minuutin kuluttua Matoro oli taas Klaanin käytävillä. Hän halusi jotakin tekemistä, joka peittäisi ajatukset Nukeista. Hän ei halunnut ajatella niitä.

    Hyvin pian Matoro huomasi myös Killjoyn ja hänen seurueensa kävelevän käytävällä. Matoro otti pari juoksuaskelta.

    ”Hei, Joy”, Matoro huudahti, puoliksi tervehtien, puoliksi kiinnittäen Killjoyn huomion.
    Killjoy nykäisi edellä juoksevaa Sarajia olkapäästä, saaden tämän pysähtymään. Joy käski muita odottamaan, samalla kun hän itse asteli takavasemmalta tulleen Matoron luokse.

    ”Onko sinulla hetki aikaa?” Matoro kysyi, mennen suoraan asiaan.
    Joy vilkaisi sivummalle jääneitä tovereitaan, nyökkäsi näille ja kääntyi sitten takaisin Matoron puoleen. ”Riippuu, kerro asiasi.”
    ”No siis. Klaania pyydetään apuun yhden Nimdan sirun turvallisessa saattamisessa Klaaniin. Luulen, että tehtävä alkanee tässä parin päivän sisään. Mitäs sanot?”

    Killjoy ei voinut olla peittämättä hämmästyneisyyttään. ”Siru? Tänne? Miten te oikein järjestitte tämän?”
    ”Rehellisesti sanottuna minä en tiedä. Tänne saapui eilenn aamulla eräs Ath-munkki, joka kertoi, että he haluavat siirtää yhden sirun Klaaniin. Sain vain tehtäväksi kerätä joukon klaanilaisia suojamaan kuljetusta.”

    Joy katseli ympärilleen ja varmisti ettei lähettyvillä ollut ulkopuolisia. Tämän jälkeen hän madalsi ääntään, haluten pitää keskustelun mahdollisimman huomaamattomana. ”Kuulostaa liian epäilyttävältä. Minkä takia he yhtäkkiä ilmestyvät paikalle tarjoten sirua… en pidä ideasta en yhtään… ja siksi voisin hieman perehtyä asiaan.”
    ”… mitä tarkoitat?” Matoro kysyi, myös hieman matalemmalla äänellä.

    ”En ole aivan varma. Koko tuo tarjous vain haiskahtaa ja pahasti. Aivan liian hyväntahtoista, aivan merkilliseen aikaan. Minä lähden mukaan. Jos valmistaudumme hyvin ja olemme varuillamme, voimme ehkä saada selville jotain ennen kuin vahinko ehtii tapahtua”, Killjoy murahti. Hän alkoi kuitenkin havaitsemaan levottomuutta takanaan. Hän näytti pienellä sormiliikkeellä, että hänellä menee vielä pieni hetki.

    ”Hmmm… selvä. Nyt kun sanot, se matoran alkaa vaikuttaa hieman epäilyttävältä. Mutta joo, informoin varmaan lisää kun saan tietää lisää. En tiedä vielä koska meidän on määrä lähteä, joten tavoitanko sinut Klaanista lähipäivinä?”
    Killjoy nyökkäsi. ”Lähden käymään mökilläni, toivon voivani pelastaa sieltä jotakin. Palaan iltahämärissä, löydät minut huoneestani jos asiaa tulee.” Tämän sanottuaan Joy kääntyi takaisin Sarajin ja Creedyn luokse, viittoillen näille matkan jatkumisesta. ”Ai niin”, Killjoy muisti viime hetkellä, ”Maksa se televisio.”
    ”…” Matoro ei vaivautunut vastaamaan. Hän lähti takaisin päin, kohti Klaanin aulaa ja Sadjen väliaikaista huonetta kertoakseen, että sai tiimin kokoon.

    [spoil]Tein vuoropuhelun Joyn kanssa.[/spoil]

  • Ankeriaan ostos

    Meri

    Pienen purppuraisen soudetuveneen kyydissä istuskeli Matoran. Matoran näytti puhuvan jollekin.

    ”Sähän halusit Vuata Macan hedelmiä?” kyseli Matoran karhealla äänellään.

    ”Kuten siinä vanhassa ilmoituksessa mainitsin.” Kuului vastaus näkymättömästä lähteestä. Korkealla äänellä, joka oli samalla erittäin kaunis, että turhautunut.

    ”Tässähän niitä olis. Löysin puun Urojengeilt- äh…” Matoran selitti. ”Tiiät kuitenki sen saaren.”

    ”Niin.”

    ”Ehdot ois tässä: heitän tän tynnyrin mereen jos hankin mulle muutaman sataa kalaa.” Sanoi Matoran kaivaen kahden litran metallisen tynnyrin esille.

    Kului hetki. Vesi alkoi hiljalleen kuplia yltyen lopulta räjähdyksen tapaiseksi loiskahdukseksi. Matoranin oli vaikea pitää venettään pinnalla, eikä hänellä ollut aikaa huomata kuolleiden kalojen nousua pinnan alta. Tynnyri putosi yli laidan ja rupesi uppoamaan syvälle meren pohjaan.

    ”Mikä sä oot?” Huusi matoran kauhuissaan. Ja kauhu vain yltyi järjettömän pitkän, mustan rahin hypätessä kohti venettä, iskien Matoranin paloiksi.

    —

    Tapahtumapaikalta oli päässyt pakoon jäätävän sininen, saksikätinen, ankeriasmainen rahi. Hän oli siepannut tynnyrin mukaansa.

    ”Veliseni on varmasti onnellinen kuullessaan ostoksestani… Missä hän onkaan.”

  • Jalka Miehen Punaisen

    Bio-Klaanin saari
    Ranta
    Seitsemän kilometriä Nazorak-pesistä

    Sade oli puhdistanut ilman savusta, jonka yöllinen taistelu oli ilmakehään nostattanut. Rantavesi oli tyyntä ja lyhyen hiekkarannan takaa häämöttävä nurmikko alkoi jo kuivata varhaisen aamun auringossa. Kevyt syystuuli alkoi vähitellen yltyä.
    Pieni puinen vene ajelehti rantaveteen täysin varoittamatta. Tummanvihreää kokovartalokaapua kantava luonnottoman pitkä lautturi laski pitkän aironsa veneeseen ja astui hitaasti veneen reunan yli matalaan rantaveteen. Lautturin raajat natisivat ja naksahtelivat ruosteisesti sen kahlatessa kohti hiekkarantaa.
    ”Perillä”, lautturi sanoi pikaista öljyämistä kaipaavalla ja kuihtuneella äänellä.
    ”Kiitos, Nihilisti”, vastasi veneessä vielä istuva sinipunainen matoran.

    Kun Nihilisti ja Avde olivat molemmat astuneet pois veneestä, se upposi.
    Useimmat veneet upposivat joskus. Tästä uppoamisesta teki maininnan arvoista täyden selittämättömyyden lisäksi se, että rantahiekkaan tiukasti ankkuroituneen veneen alla ei ollut vettä, johon upota. Hiekkaan ei myöskään jäänyt jäljen jälkeä puuveneen mystisestä katoamisesta.
    Oli kuin kulkuneuvo ei olisi koskaan ollutkaan tällä rannalla.

    Avde astui vedestä rantahiekkaan kevyesti. Punainen matoran käveli harkitusti ja hitaasti nurmikolle ennen kuin kääntyi hetkeksi kohti vihreäkaapuista lautturiaan.
    Matoranin kasvoilla oli hymy. Hän katsoi Nihilistin kaavun sisään.
    ”Ilmoitan kun tarvitsen sinua”, Avde sanoi lämpimällä äänensävyllä. ”Nyt sinua kuitenkin tarvitaan muualla. Minulla on kolme ystävää, jotka saattavat kaivata kyytiä hyvinkin pian.”
    Vihreäkaapuinen hahmo katsoi hetkeen mestariaan hengittäen hiljaa. Kevyt syystuuli riepotteli hahmon kaapua hieman ja myös hahmo itse huojui hitaasti. Hahmon huojumisesta lähti ääni, joka kuulosti vanhojen saranoiden kitinältä.
    ”Lähetti”, Nihilisti sanoi kysyvästi vuosisatoja vanhalla äänellä. ”Torni. Sotilas?”
    Avde hymyili uskolliselle lautturilleen ja nyökkäsi pitkään. ”He. Käsittele ystäviäni hellävaraisesti.”
    Nihilisti ei vastannut, mutta se ymmärsi.

    Punainen Mies kääntyi ympäri. Jäljelle jäivät vain täysi hiljaisuus ja kevyt syystuuli, joka riepotteli lehtiä rannalla ja hälvensi yöllisen ilmataistelun viimeisiä savuja.
    Vihreäkaapuinen hahmo kääntyi ruosteisesti natisten ja vinkuen kohti tuulen kulkusuuntaa ja katseli kaukana siintävään horisonttiin kuin pohdiskellen hetken olemassaoloaan.
    Silloin kuului hiljainen, vanhalta ovelta kuulostava narahdus ja Nihilisti astui läpi Ikuisen.

  • Veljeskunnan saari: Eversti 437 metsästää

    In the jungle, the mighty jungle

    Kolme veljeskunnan matorania johdatti klaanilaispitoista joukkoa pitkin viidakon pohjalla kiemurtelevaa polkua. Sinertävät tulikärpäset olivat jääneet hetki sitten taakse ja nyt kulkua valaisi ainoastaan yhden matoran-ninjan pitelemä vaimea valokivi. Kiven keltainen valo värjäsi matoranin vihreän naamion kullanhohtoiseksi.

    Matkaa oli kulunut jo tovi ja veljeskuntalaiset olivat sivistäneet klaanilaisia näiden tehtävän luonteesta. Klaanilaisten tulisi siirtää veljeskuntalaisten materiaali sukellusveneelle mahdollisimman huomaamattomasti. Operaatio tulisi olemaan hankala ja riskialtis, sillä tehtävää suoritettiin kirjaimellisesti aikaa vastaan. Torakat saattaisivat keskeyttää kuljetusoperaation hetkenä minä hyvänsä, eikä se tekisi veljeskuntalaisten evakuoinnista ainakaan yhtään helpompaa.

    ”Lähestymme leiriä”, vihreä matoran huomautti ja jäi hetkeksi odottamaan loitompana matkaavia seuralaisiaan. Klaanilaiset tavoittivat hänet ja katselivat sitten hetken toisiaan.
    ”Kaikki hyvin tähän asti”, Peelo sanoi. Gekko ja Äksä nyökkäsivät kommentille.
    ”Ei kuitenkaan iloita vielä”, veljeskuntalainen jatkoi. ”Torakat saattavat tavoittaa meidät hetkenä minä hyvänsä.”
    ”Ja pah”, Koobee tuhahti. ”Eivät ne varmaan edes näe näin pimeässä. Hoidetaan homma tämän yön aikana ja kaikki sujuu hyv-”
    ”Hetkinen”, lääkintävahki keskeytti. ”Kuuletteko te tuon?”

    Porukka pysähtyi kuin seinään. Kaikki olivat hiiren hiljaa. Veljeskuntalaiset kuulustelivat ympäristöään tarkkaan. Kaukainen, konemainen ääni kaikui siellä täällä. Kaukaisen äänen siivittämä ahdistava hiljaisuus keskeytyi jonkin tömähtäessä maahan kumaraiseen asentoon. Olento nousi pian pystyyn. Klaanilaiset tunnistivat sen pian nazorakiksi. Ninjamatoranit asettuivat tottuneesti taisteluasentoon samalla kun 437 silmäili sekalaista joukkoa objektiivisella silmällään. Ei epäilystäkään. Klaanilaisia. Hetkessä torakan mekaaninen käsi vetäytyi sisäänpäin, antaen tilaa kiväärimäiselle aseelle.

    Pian vasemmalla sivulla oleskellut ninjamatoran sännähti eteenpäin torakkaa kohti. Ninjajoukon etummainen yritti huudella jotain tämän perään. Eversti osasi reagoida nopeasti ja painoi liipaisinta. Muutama ammus melkein murjoi taaperoninjan panssaria. Ollessaan noin kahden metrin päässä Nazorakista matoran ponnahti ilmaan. Nazorak ampui muutaman laukauksen lisää. Eräs hipaisi ninjan olkapäätä, kuitenkaan hidastamatta tämän vauhtia. Hetkessä veljeskuntalainen kaivoi laukustaan muutaman terävän esineen, heittäen ne. Eversti ei ehtinyt ragoida kunnolla ja pian hänen rintakehänsä sai osuman useammasta heittoaseesta. Yhden hän kuitenkin sai torjuttua mekaanisella raajallaan. Nazorak ehti vain hetken ihmetellä ennen kuin mustanvihreä Matoran oli melkein tarttumassa häneen terä kädessään. Nopeasti torakka asetti tykkinsä uudelleen kohteeseensa, joka kuitenkin refleksinomaisesti ehti iskeä puukkonsa pään everstin aseen koneistoon.

    Pamaus.

    Tumma savupilvi muodosti melkein kuin seinän polun poikki. Hetkessä likainen ja vuotava matoran lennähti korkeassa kaaressa osuen lopulta maahan. Pölyä nousi ilmaan. Pari muuta veljeskuntalaista sekä loukkaantuneen havainnut lääkintävahki ryntäsivät loukkaantuneen luo. Toinen matoraneista antoi tukea toverinsa pään taakse.
    ”Idiootti…”
    Vahki analysoi vammat nopeasti.
    ”Lähinnä pintanaarmuja, kuitenkin todennäköisesti myös sisäisiä vammoja.” Matoran aukaisi silmänsä varovaisesti. Hänen katseensa harhaili kolmikossa hetken. Pian tämä kuitenkin suuntasi katseensa savun keskeltä ilmestyvään hahmoon.

    Toinen matoraneista tarttui hetkessä omiin aseisiinsa. Pian hän kuitenkin huomasi torakan pitelevän äskeisiä heittotähtiä käsissään, vetäisten sormillaan viimeisenkin niistä pois. Poppoo oli tyrmistynyt. Ei verta, saati sitten haavoja. Nazorak pudotti tähdet maahan. Ne olivat pysyneet täysin puhtaina.
    ”Mikä tuo oikein on…?”, taisteluvalmis matoran ajatteli itsekseen. Torakka nosti oikeassa kädessään vielä äsken sijainneen aseensa savuavat jäänteet esille.
    ”Tuo ei ollut kovin kilttiä”, eversti oli sarkastisen närkästynyt. ”Nämä eivät ole halpoja.”
    Torakka heilautti kättään sivulle. Erilaisten tiksuttavien äänien saattelemana tykin jäännökset irtosivat mekaanisesta raajasta, kalahtaen maahan.

    Siinä samassa toa Koobeen elementti-isku oli kaataa everstin kumoon. Ilman Toan vikkelä hyökkäys jatkui voimakkaalla kirveeniskulla, jonka eversti kuitenkin väisti rivakasti. Eliittinazorak heilautti kertaalleen nyrkkiään ja ilman Toa sai raskaan osuman suoraan kasvoihinsa. Koobee kaatui huudahtaen maahan ja pudotti aseensa. Eversti lennätti Toan suunnilleen parin metrin päähän tujulla mekaanisella potkulla joka osui Toaa kylkeen. Koobee voihkaisi tarttuen kipeään kylkeensä.

    Lääkintävahki kiinnitti katseensa hetkeksi ilman Toaan. Tässä tilanteessa ei ilmeisesti säästlety lääkintätarvikkeita. Vahki pisti maassa makaavaa Matorania nopeasti kipua lievittävällä ensiapuaineella. Maahan polvistunut matoran laski ystävänsä pään hellästi takaisin maahan.
    ”Koeta kestää”, matoran sanoi ja palasi taisteluun.
    Hetkessä kaksi terin ja muunlaisin teräasein varustautunutta ninjaa valmistautui hyökkäykseen. Vasemmanpuoleinen ninjoista lähti kiertämään eliittitorakan taakse. Eversti seurasi katseellaan lähestyvää matorania, mutta ymmärsi tämän sitten toimivan ainoastaan hämäyksenä. Samalla kun matoran oli lähtenyt juoksemaan nazorakia kohti, oli toinen loikannut pimeän metsän aluskasvillisuuden sekaan ja tehnyt katoamistempun.

    Eipä aikaakaan kun torakka sai väistellä joka puolelta lenteleviä pienikokoisia heittoaseita. Hyökkäystä siivitti tilanteen kaoottisuudesta toipuneiden klaanin matoranien tarjoama suojatuli ja Äksän ampuma tehokas ammus. Voimakas räjähdys kätki eversin taakseen ja hetken ajan ilmassa leimuavat lieskat valaisivat lähimetsän. Ninjamatoranit kirosivat hiljaa huomatessaan, että isku ei ollut osunut. Eversti 437 oli viime hetkellä hypännyt ilmaan, tarttunut yläpuolellaan leviävään oksistoon ja kiepauttanut itsensä yhdelle alaoksista. Nazorak naurahti ja tähtäsi aseellaan klaanilaisia kohti.

    ”Väistöliikkeitä!” Äksä karjahti kuuluvan käskyn ilmoille. Hetkessä klaanilaiset juoksivat ympäriinsä väistellen nazorakin nopeaa tulitusta. Vahki poimi vammautuneen matoranin varovaisesti maasta, Peelon puolestaan auttaessa Koobeen pystyyn. Ninjamatoran valmistautui iskemään puun takaa, päätyen kuitenkin melkein reikäjuustoksi. Tuon vihollisen reaktiokyky oli ärsyttävä.

    Maassa hyökkäystä seurannut ninja kaivoi varustelaukustaan pitkän teräsketjun ja heitti sen toverilleen. Puuhun juuri kiivennyt ninja otti ketjun kiinni ja loikkasi sitten 437:n ohi yrittäen saada tämän satimeen. Torakka huomasi matoranien suunnitelman, yritti tarttua ketjuun mutta matoranit onnistuivat kerrankin olemaan tälle liian nopeita. Pian le-matoranit kiskaisivat yhteisvoimin puun oksalla seisoneen soturin alas. 437 laskeutui kuitenkin jaloilleen ja karjahti kiskoessaan itsensä väkivalloin irti matoranien ketjuotteesta. Siinä samalla torakka ehti myös väistää toisen matoranin heittämän myrkkynuolen. Le-matoranit kirosivat tapahtumaketjua puoliääneen ja hyppäsivät samaan aikaan kauemmas vastustajastaan.

    Tilanne seisahtui. Vaikka Klaanilaiset yrittivät mitä, puolimekaanisella torakalla tuntui olevan jatkuvasti vastahyökkäys valmiina. Äksä pohti tarkoin.
    ”Onhan se riskialtista, mutta täytyy yrittää…”

    Hetkessä Klaanilainen suunnisti katseensa Peelon lähellä kompuroivaan Koobeehen. ”Koobee, taktiikka 15”, Äksä uuhdahti Toa-toverinsa suuntaan. Koobee ihmetteli hetken, nyökäten pian myöntävästi.

    437 ehti ihmetellä hetken, ennen kuin Äksä suuntasi kanuunansa piipun tätä kohti. Eversti ehti analysoida tilannetta hetken. Jätti kenties aikoi yrittää ampua harhautustulta jotta muut voisivat paeta metsän suojiin. Torakka suuntasi pian oman aseensa kohti Äksää. Klaanilainen kuitenkin kohdisti aseensa alas, ampuen maahan useita laukauksia. Suuri pölypatsas kohosi Äksän eteen.

    Koobee toimi. Yhdellä aseen heilautuksella pölyvuori suuntasi eliittitorakkaa kohti. 437 hätkähti sankan pölyn ympäroidessä hänet.

    ”Liikkuu, liikkuu!”, Äksän ääni kuului pölyn seasta. Matoranit ilmestyivät pölyn seasta klaanilaisten luo, aikeinaan avustaa hietä pääsemään piiloon metsään. Toimet kuitenkin keskeytyivät korvia raastavan metallisen äänen kulkeuduttua metsikön läpi.

    Joukkio suuntasi katseensa osuman saaneeseen lääkintävahkiin. Sen käsi kolahti maahan. Sen jälkeen vahkin poikkileikattu ylävartalo valui pois muun torson päältä, tipahtaen maahan. Huojuva ja veltto alaruumis läsähti elottomasti kumoon. 437 astui esiin romukasan vierestä. Tämä oli aseistanut kätensä pitkällä, suoralla terällä. Hänen vastustajansa jäätyivät paikoilleen.

    Äksä kirosi itsekseen. Tämä liike oli ollut virhe…

    ”Jos en joutuisi terminoimaan teitä, saisitte siivota tämän sotkun”, 437 kuulutti. Tämä leikki oli jo kestänyt kyllin kauan. Torakka otti askeleita kohti joukkiota. Nämä tajusivat olleensa ikään kuin ahdistettuna nurkkaan. Torakan naamalla oli mielihyväinen hymy.

    ”Kenet teistä paloittelen seuraavaksi?” eversti naurahti ja tarkkaili joukkiota omahyväisenä. Torakka osoitteli joukon jäseniä terällään vuoron perään, päättäen lopulta kohteensa. ”Sinä”, nazorak sanoi osoittaen Koobeetä. ”Valmistaudu kohtaloosi.”
    Eversti otti muutaman askeleen eteenpäin pölypilven yhä haitatessa tämän ja klaanilaisten näkyvyyttä. Yhtäkkiä nazorak kuitenkin pysähtyi äkisti, ja kääntyi kannoillaan.
    ”Hetkinen, mitä…” nazorak aloitti, mutta torjui sitten viime hetkellä takaansa iskeytyneen samuraimiekan salamannopean sivalluksen.

    Ämkoo loikkasi hämmentyneen torakan yli, iski ilmasta käsin miekallaan kuin kokeillakseen vielä kerran torakan refleksejä ja laskeutui sitten pehmeästi maassa makaavien lääkintävahkin jäännösten tykö. Ämkoo kumartui vahkin paloiteltujen osien luo, tunnusteli sormenpäillään vielä hetki sitten ehjänä olleen panssarin siististi leikattua pintaa ja sanoi sitten: ”Vaikuttavaa.”

    Eversti 437:n ilme vakavoitui Ämkoon noustessa takaisin pystyasentoon. Nazorak-eliittisotilas katseli edessään seisovaa Klaanin adminia, joka piteli valkeana hohkaavaa katanaansa ainoassa kädessään. Eliittisotilas päästi pakotetun naurahduksen, ja sanoi sitten:
    ”Klaanin admin, pelastamassa alamaisiaan kuten kunnon johtajan kuuluukin. Mutta eikö ole hieman uhmakasta liittyä taisteluun raajapuolena? Miten mahtaa entiseltä miekkamestarilta onnistua miekkailu ilman toista kättä.”

    ”Voi, se ei ole ongelma”, Ämkoo murahti ja vilkaisi klaanilaisia. ”Kiva nähdä teitäkin, mutta nyt… menkää.”
    Yksi veljeskunnan matoraneista tuijotti paikalle äkisti saapunutta johtajaansa voitonriemuisesti, mutta tämän ilme muuttui hämmentyneeksi Ämkoon esittäessä perääntymiskäskyn.
    ”Teistä ei ole tuolle vastusta”, Ämkoo selitti. ”Jos jäätte tänne, olette vain tiellä. Teillä on myös tehtävänne, joten alkakaa painua.”

    Tyrmistyneet klaanilaiset nyökkäsivät varovasti. Käskyn saaneet ninjat kaivoivat kukin esiin savukranaatin, heittivät ne maahan ja pian sysimusta savu teki tilanteen seuraamisesta mahdotonta.

    Ämkoo pyöräytti hetken kuluttua miekkaansa tottuneesti ilmassa ja savu alkoi hälvetä. Nazorak-sotilas katseli adminia vakavana ja huomasi sitten klaanilaisten kadonneen.

    ”Teet virheen haastaessasi minut yksin, miekkapiru”, 437 sanoi ja nosti teräaseensa kasvojensa tasalle.
    ”Tunnut tuntevan nimeni”, Ämkoo vastasi ja kohotti myöskin asettaan. ”Kerro toki omasi, jotta voin kirjoittaa sen hautakiveesi.”
    ”Eversti 437”, nazorak sanoi raskaalla äänellä. ”Tosin mitäpä pian kuoleva hölmö tuolla tiedolla tekee.”

    Mäksä virnisti ja lähti astelemaan lähemmäs vastustajaansa.

    [spoiler=Spoileroink]Tämän viestin teille tarjosivat MK & MK[/spoiler]

  • Hildemar 2: Sadje

    Respa
    Bio-Klaani

    Matoro oli saapunut Klaanin aulaan heti Rukin puhelun jälkeen. Hän oli kysynyt lyhyesti respan takana puuhaavalta Rukilta asiaa, ja hänelle oli selvinnyt, että muuan matoran halusi puhua jonkun Klaanilaisen kanssa.

    ”Hmm, oletko sinä se… matoran, joka halusi puhua Klaanilaisten kanssa?” Matoro kysyi pistävästi joukosta erottuvalta riisihattuiselta matoranilta.
    ”Minäpä juuri. Hauska tavata. Nimeni on Sadje”, vastasi penkillä viimeisinät Klaanilehteä lukenut matoran.
    ”Päivää, olen Matoro. Mitä asiasi koski?”, toa aloitti asialliseen sävyyn.
    ”Asiani on… arkaluontoinen. Olisiko mahdollista, että menisimme johonkin vähän rauhallisempaan paikkaan? Korvillakin on seinät, jos tiedät, mitä tarkoitan”, Matoran aloitti hiljaa.
    ”Hmm… selvä. Tässä lähellä, toisessa kerroksessa on yksi vapaa kokoushuone. Mennään sinne”, Matoro ehdotti. Kaksikko lähti nopeasti portaita pitkin ylempään kerrokseen. Sadje kulki rivakasti Matoron perässä kokoushuoneeseen, eikä kumpikaan sanonut mitään.

    Kokoushuone #3
    Bio-Klaani

    Huone oli vaaleanharmaa ja pitkänomainen. Sen päädyssä oli kuusikulmion mallinen ikkuna, josta avautui näkymä Klaanin kauppatorille.
    Itse kokoushuoneen kalustus oli yksinkertainen: suuri puinen pöytä, jonka ympärillä oli lukuisia tuoleja sekä muutama seinien värinen hyllykkö tavaroiat varten.

    Kun ovi oli lukossa, Sadje alkoi puhumaan.

    ”Tämä teidän Klaaninne on erittäin mielenkiintoinen paikka.”
    Hiljaisuus.
    ”Taidat olla hiljaista sorttia, Matoro?”
    ”En nyt niinkään, odotan vain asiaasi. Olet herättänyt mielenkiintoni”, Matoro vastasi.
    ”Niin olen tainnut. Näytin herättävän mielenkiintoa Matoranienkin silmissä.”, naurahti matoran.
    ”Saattaa johtua hatusta”
    ”Jos menisin itse asiaan. Olen Ath-uskonnon päälahkon edustaja. Olet ehkä kuullut meistä. Todennäköisesti olet kuullut meistä”, Sadje sanoi heti vakavampaan sävyyn.
    ”Mmhh, kyllä. Olen kuullut teistä, varmaan enemmän kuin arvaatkaan”, Matoro vastasi hieman vaivautuneena. Hän ei pitänyt Athinpalvojista juurikaan.
    ”Ehkäpä minäkin tiedän teistä enemmän kuin sinä arvaat, rakas ystävä. Tuon viestin uskonlahkomme Mestarilta.”

    Kokoussalin hiljaisuus oli käsinkosketeltava.

    ”Me olemme ajatelleet, että teihin voi mahdollisesti luottaa. Saattaisimme olla halukkaita siirtämään Nimdan sirun Klaanin huostaan.”
    ”Siinä te kyllä teette oikean ratkaisun. Näkisitpä täällä olevan sirun turvatoimet”, Matoro mainosti.

    ”Minä näin, millaiset turvatoimet ulkona oli, ja minua alkoi arvelluttaa. Mutta tiedän kyllä, mitä olette kokeneet lähiaikoina, joten uskon sinua, Matoro. Joka tapauksessa, sirun siirtäminen on nyt ajankohtaista. Saimme juuri tietää, että eräs Makuta tunkeutui Epsilonin temppeliin ja varasti siellä olevan sirun. Onneksemme olimme jo vaihtaneet sirun väärennökseen, ja oikea siru on meillä piilossa. Sen siirtämiseen haluamme ryhmän luotettavia klaanilaisia”, Sadje selitti nopeaan mutta asialliseen tahtiin.

    ”… selvä juttu. Se kyllä hoituu. Monenko henkilön ryhmää tarvitsette?” Matoto kysyi. Uusi tehtävä vaikutti mielenkiintoiselta, ja hän olisi valmis lykkäämään Metru Nuin -reissuaan sen takia.
    ”Onko luku kuusi tuttu?”, matoran kysyi.
    ”… miksi aina kuusi?”
    ”Kuusi on meille – ja monille muillekin Matoraneille – tärkeä, jopa pyhä luku. Kuusi olisi juuri suotuisa määrä, ja kuusi Toaa voi muodostaa Toa Nuin.”
    ”Ja haluat siis, että kerään ryhmän ja autamme sirun siirtämisessä?” Matoro varmisti.
    ”Haluan – tai siis Mestari haluaa – ryhmän äärimmäisen luotettavia klaanilaisia. Olemme kuulleet siitä, että joukossanne saattaa lymyillä petturi. Onko se totta?”
    ”Ikävä kyllä, näyttää että se on totta.”
    ”Emme voi ottaa riskiä, että siru päätyisi Allianssin käsiin. Jotkut sen jäsenistä näyttävät tietävän, mitä siruilla voi tehdä ja saisivat hirveätä jälkeä aikaan siruja käyttäessään.”
    ”Ei huolta, vaikka yksi kuudesta olisi petturi, viisi muuta pystyy suojaamaan Nimdaa. Tiedämme, mitä Nimdan joutuminen Allianssille merkitsisi.”
    ”Ei, ette te tiedä. Kiitoksia tästä keskustelusta. Oletan, että saan jäädä Klaaniin, kunnes olemme valmiit lähtemään. Toimin oppaananne ja vien teidät kohtaamaan Mestaria.”
    ”Selvä. Koska haluat että lähdemme?”
    ”Kiirettä ei ole ainakaan näillä näkymin, mutta eiköhän muutama päivä riittäisi? Olisitko itse lähdössä matkaan? Vaikutat siltä, että voisit jopa ymmärtää mielen mysteereistä hieman enemmän, ja olisit juuri sopiva ryhmään.”
    ”Noh, alunperin suunnitelmissa oli yhden sirun etsinnän jatkaminen, mutta kun tälläinen tilaisuus tulee, totta kai olen mukana.”
    ”Hienoa. Toivottavasti pääsen puhumaan Admin Tawalle jossain vaiheessa. Nyt olen väsynyt matkasta ja kaipaisin lepoa.”
    ”Selvä. Kysy Rukilta vapaita huoneita, täällä on kyllä tilaa matkalaisille.”
    ”Kiitos”, matoran sanoi vielä lopuksi. Vain hetken kuluttua hän oli muualla. Matoro jäi huoneeseen miettimään keitä pyytäisi ryhmään.

    [spoil]Manf kirjoitti matoranin osuudet.[/spoil]