Klaanon

Avainsana: matoran

  • Isku Nazorak-pesään: Klaanilaiset donitsivarkaissa

    Laavazone

    Aurinko nousee kauniisti horisontista merta vasten. Päivän ensimmäiset säteet herättävät luonnon taas henkiin, ja pyyhkivät pois yön painajaiset.
    Kuusi Klaanilaista ovat lähteneet tarpomaan Klaaniin. Manu haluaa mahdollisimman nopeasti itselleen kunnon ruumiin.

    ”Hei, minä käyn tuolla Killjoyn mökillä katsomassa onko hän kotona. Menkää te edeltä Klaaniin.”, Matoro ehdottaa. He tarpovat laavakivisellä maaperällä eteenpäin, ja Matoro kääntyy sivuun. Killjoyn mökki näkyy parinkymmenen Bion päässä.

    Matoro syöttää Klaanin jäsenkortin oven viereen ja ovi aukeaa.
    ”Killjoy, oletko täällä?”, Matoro huhuilee. Hänellä olisi ollut asiaa tälle.
    Matoro huomaa ison kaapin jonka ovessa lukee matoran-aakkosilla ”Donitseja”. Jään Toan päivä saa heti valoisamman käänteen. Hän avaa kaapin ja ottaa alkajaisiksi parikymmentä donitsia. Hän astuu ovesta ulos, iloisena donitseista mutat pettyneenä siitä ettei löytänyt Killjoyta.

    Joku potkaisee matoroa niskaan talon katolta, jään Toa lentää suoraan naama edellä tuhkaiseen maahan. Matoro potkaisee heti ylöspäin, osuen päälle hypänneeseen kohteeseen. Se kaatuu kyljelleen. Matoro ponnistaa käsillä ylös, mutta saa potkun mahaansa.

    Kuka tämä vihollinen on?, Matoro miettii. Hän ei ole saanut kunnon katsekontaktia kohteeseensa.
    Jään Toa kierähtää maassa, nousee ja hyppää. Hän ponnistaa Killjoyn talon katon reunasta. Hän tuntee jalaknsa osuvan johonkin, sitten hän iskeytyy kovaan maahan. Refleksinomainen jääsäde iskeytyy ylöspäin, hän vetäisee miekkansa esiin. Ohjus vie jalat Matoron alta ja tämä lentää kovaan maahan.

    ”Luulin sinua kovemmaksi, Toa.”, Eversti 437 lausuu vertahyytävällä äänellä. ”Tämä taistelu päättyy nyt. Jos liikahdat, ammun sinut. Jos et liiku, ammun sinut. Sinulla ei ole vaihtoehtoja,”, se sanoo ja osoittaa renneohjukseneheittimiellä kohdettaan.

    ”Onhan, voit aina antautua”, sutkauttaa Matoro.
    ”Olet vitsikkäällä tuulella.”, Metallitorakka sanoo. Se valmistautuu painamaan liipaisinta.

    Torakan metallinen, ohut sormi kiertuu liipasimelle, painaen sitä. Liipasin ei liiku. Hän painaa kovemmin, se pysyy ylä-asennossa.

    ”Opetus numero yksi: jäädytetty liipasin ei toimi”, Matoro ilmoittaa, hyppää ilmaan, vetäisee miekkansa ja ampuu siitä energiasäteen Torakan rintaan.

    Badass vetäisee lonkallaan olevan hopeisen laserpistoolin, laukaisee. Matoro väistää ammuksen, hyppää kierteellä ja iskee miekalla kohti torakkaa. Tämä iskee ranneteränsä miekkaa vastaan.
    Matoron kierre pysähtyy kun miekka ottaa kiinni torakan teriin. Badass tekee nopean ranneliikkeen, saaden Matoron Energiaterän hänen ranneteriensä väliin, jumiin.
    Se riuhtaisee ja Matoron miekka lentää kauas omistajaltaan. Potku kaataa Jään Toan maahan, mutta vastapotku maasta kaataa Torakan.
    Torakka iskee toisen käden ranneterän Matoron rintaan. Jään Toa parkaisee ja tavoittelee vyöltään toista miekkaansa, tai oikeammin tikaria. Tämä kakkosase on pelastanut hänet monesti. Hän saa Sähkösäilän käteensä ja iskee sen ylöspäin. Torakan teräksisen panssarin läpi iskeytyy valtava määrä sähköä ja yksi prototeräksinen terä. Matoro kierähtää alta pois. Eversti Badass repii tikarin karjuen pois ja heittää sen maahan, tavoittaen Matoroa. Hän painaa ohjuslaukaismen liipaisinta, se on jo sulanut. Sarja pieniä nuolenkärkiä iskeytyy Matoroa päin, ja ne heittävät Jään Toan kauemmas.

    Matoro tajuaa olevansa nyt aseeton.
    Eversti ”Badass” 437:alla taasen on koko arsenaali käytössä.
    Jään Toa lähtee juoksuun, heittäytyen Killjoyn talon takaikkunan lasin läpi, taloon sisään. Torakka menee taloon ovesta, joka oli jäänyt Matorolta auki.

    ”Voi pikkuinen, etkö tajua että et voi voittaa tätä. Piilottelu ei auta.”, Torakka lausuu.

    ”Opetus numero kaksi: suojaa aina selustasi”, Matoron ääni kuuluu. Energiasalama lähtee matoron valkoisesta miekasta taloon sisään, iskeytyen kuin seinä torakkaa päin. Tämä lentää suoraan Killjoyn 80-tuumaisen teleruudun näyttöön.

    Badass ampuu ohjuksia, Matoro väistää taitavasti, mutta seinän läpi lentävä lasersäde osuu Matoroa jalkaan.
    Vihainen torakka syöksyy suihkumoottorin voimalla kohti Jään Toaa, iskeytyy tätä päin kovaa ja nostaa korkeutta.

    ”Haluatko nähdä maailmaa? Tiputtaisinko sinut kenties Coliseumiin, tai vaikkapa Karzahnille, saasta?”, 437 karjuu. Matoro pääsisi helposti pois, mutta on toinen juttu kannattaako se.
    Torakka lentää ylöspäin.
    ”Hyvästi, mikä nimesi lieneekään”, Eversti Badass murahtaa ja irroittaa otteensa. Edes Prototeräksinen panssari ei kestä iskua maahan näin korkealta.
    ”Hei, odota. yksi asia vielä.”, Matoro sanoo kohteliaasti. Liian myöhään. Hän tippuu alaspäin, tuulee kovaa. Aamuaurinko sokaisee.
    ”Opetus numero kolme: Tämä tullaan muistamaan päivänä, jolloin melkein hoideltiin Matoro The Blacksnow!”, hänen huutaa tuuleen. Seuraava miete, miten itseasiassa hän selviytyy.

    Jään Toa keksii keinon joka saattaa toimia. Hän ampuu jalkojensa suuntaan alaviistoon elementaalienergiaa, saaden hänet kiitämään alaviistoon, kohti merta. Edelleen yläilmoissa oleva Eversti Badass 437 tajuaa Matoron yrittävän laskeutua mereen. Hän ottaa vyöstään hopeisen pistoolin. Vihreä kyborginen torakansilmä katselee kohdetta. Helppo osuma hänelle.
    Hänen torakankäsi puristaa jo aseen liipaisinta. Punainen välähdys, ja kuolettava säde lähtee liikkeelle valon nopeutta.

    Matoroon osuu.

    Tyytyväinen Torakka lähtee katsastamaan loppujen Klaanilaisten sijaintia.

  • Jake toivoo Vartijan palaavan kotiin

    Klaani, edelleen, miksi tämä pitää kirjoittaa?

    Jake mietti. Ehkä hänen piti unohtaa. Mutta silti hänen piti saada tietää kuka se oli. Guardian osaisi auttaa, ehkä, mutta missä hän oli, sitä Jake ei tiennyt. Sen kohtalokkaan tapahtuman jälkeen Jake oli ollut viikkoja eristäytyneenä ja yksin, meditoimassa ja miettimässä, hän ei uskaltanut puhua kenellekkään, hän vain halusi tietää kuka ja mikä se matoran oli ollut. Toivottavasti Guardian palaisi kohta, Jakesta tuntui että hän kokeneena ja entisenä pimeyden metsästäjänä osaisi ajatella kuten pahis ja ehkä jopa tuntisi matoranin.

  • Salaperäinen Matoran

    Klaanilinnake, tiedät kyllä että olen siellä.

    Jake käveli ympäriinsä. Hän mietti, missä Avde oli ollut, mihin hän oli vienyt Jaken. Hän käveli klaanin arkistoihin ja kysyi: ”Mm… Onko järjestelmäämme kirjautunut punaista matorania jolla on sininen Pakari, viime viikolla?” Arkistonhoitaja meni katsomaan tietoja ja tuli takaisin. ”Ei, viime viikolla moniakaan ei ole kirjautunut takaisin, ja jos etsit tuntematonta niin uusia jäseniä järjestelmäämme ei ainakaan ole kirjautunut.” ”Selvä, kiitos.” Jake sanoi ja lähti pois. Kuka matoran oli ollut? Mistä se oli tullut? Ja tärkeimpänä: Mikä se oli…? Jake ei viitsisi tehdä sopimuksia klaanin pettämisestä muutenkaan, mutta tuntemattoman kanssa, mahdottomalta kuulosti. Kuitenkin tarjous houkutteli… Jake tiesi sisimmässään ettei ole se ainoa, hän oli varma että matoran, tai mikä lieneekään oli houkutellut muitakin. Mutta mistä Jake tiesi oliko tuo puhunut totta. Ehkä oli, ehkä ei…

  • Jääsaari 15: Pako tahdottomien kylästä

    Eteläisen saaren metsä

    Guardian ja Killjoy juoksivat kovempaa kuin vuosiin. Tai olisivat juosseet, jos metsän lumi ei olisi ollut heidän pahin vihollisensa.
    Nuo kaksi entistä pimeyden metsästäjää upposivat juostessaan joka epätoivoisella askeleella vain syvemmälle lumeen. Lopulta juokseminen muuttui enemmänkin uinniksi. Guardian ja Killjoy kauhoivat molemmin käsin läpi kinoksen. He repiytyivät sen läpi kaikin voimin, raapien ja kauhoen aggressiivisesti.
    Välillä toinen heistä katsoi taaksepäin tarkistaakseen, missä matoranit olivat. Se ei ollut erityisen mukava näky.

    Aiemmin robottimaisesti tasatahtiin marssinut matoran-armeija oli muuttunut täysin. Nyt matoranit juoksivat kuin lauma nälkäisiä villipetoja turvautuen välillä etenemisessä jopa neljään raajaan. Tunteettomien ”Nimda”-lausahdusten kuoro oli muuttunut epätasaiseksi kiljunnaksi. Aina välillä Killjoy ja Guardian kykenivät erottamaan muutaman tutun sanan Matoranien huutojen joukosta, mutta suurimmaksi osaksi heidän korviinsa kantautui vain vihan ja pelon täyttämää laumaeläinten ääntä.
    Matoranit etenivät päättäväisesti ja aggressiivisesti. Ne pomppivat toistensa päältä ikään kuin kilpaillen keskenään. Jos joku kaatui lumihankeen, hänen päälleen astuttiin. Ja kaiken tämän keskellä kykeni erottamaan Matoranien sinisenä hohtavien silmien muuttuvan aina vain tummemmiksi.

    ”Tämä on liian hidasta!” Killjoy huusi hengityksensä alta. ”Ne saavat meidät kohta kiinni. Sulatetaan lumi edestämme!”

    Guardian tutki hankea hetken kiikarisilmänsä tarkennuksella. Hän mietti kuumeisesti juostessaan.
    ”Ei”, Guardian sanoi tiukasti. ”Raivaamme vain tietä niille.”

    ”Mitäköhän ne edes tekevät, jos saavat meidät kiinni”, Killjoy kysyi.

    ”Mielenkiintoinen kysymys”, Guardian sanoi. ”Jättäisin mieluiten sen vain sairaan mielikuvitukseni vastattavaksi.”

    He jatkoivat etenemistään. Lumi alkoi tiheytyä ja välillä siinä pystyi juoksemaankin kunnolla, mutta Guardian ja Killjoy upposivat siihen edelleen.
    Matoranien raivo tuntui vain kasvaneen. Ne etenivät entistä ripeämpää vauhtia läpi metsän.

    ”Hei”, Guardian sanoi. ”Aivan.”
    ”Mitä nyt?” Killjoy kysyi.

    Guardian vilkaisi lumeen, jossa juoksi. Hän sulki oikean silmänsä.
    ”Skanneri. Päälle”.

    Kiikarisilmän valon muututtua siniseksi Guardian tiesi, mitä oli tehtävä. Skanneri analysoi lunta mekaanisen piipityksen säestämänä. Osa hangesta oli selvästi paksumpaa ja kestävämpää ja pehmeä lumi vaikutti muodostavan alueelle jonkinlaisen luonnon oman miinakentän.

    ”Äkkiä”, Guardian huusi. ”Seuraa askeliani!”

    Guardian ja Killjoy hyppivät läpi metsän. Välillä he arvioivat hyppynsä väärin ja menettivät muutamia sekunteja, mutta heidän vauhtinsa nopeutui kaikin puolin. Matoran-lauman petomainen joukkomieli ei kyennyt ymmärtämään eroa pehmeän ja kovan lumen välillä ja jatkoi uimista läpi hangen. Killjoyn ja Guardianin pakovauhdin nopeutuessa ath-korolaisten silmissä ja äänissä oleva raivokkuus nousi huippuunsa.

    Hetken juoksemisen jälkeen Guardian ja Killjoy saapuivat rantaan.
    ”Skanneri. Pois.”

    Rannan vedet olivat yhtä tyynet kuin Guardianin saapuessa, mutta itse rannalla oli taisteltu. Savuavia metallinpalasia lojui ympäri rantaa ja niiden suurimmassa keskittymässä makasi suurta Nazorakia muistuttava ruumis. Sen keskivartalo oli lävistetty jollain.
    Rannassa oli myös pakoajoneuvoksi tarkoitettu vene, mutta Guardian ja Killjoy eivät havainneet kuljettajaksi tarkoitettua Snowmania itse veneessä.
    Kepe ja Snowman olivatkin rannalla savuavan metallinkasan takana. Guardian ja Killjoy juoksivat heitä kohti. Pian he huomasivat, että Kepe makasi maassa tiedottomana vatsapanssarissaan suuri halkeama. Snowman oli polvillaan ja tuo suuri valkoinen Toa piteli kiinni kaulastaan yskien. Pieniä lumihippuja lensi hänen suustaan.
    Snowmanin ja Kepen seurassa oli tumma hahmo, joka käytti vihreää naamioita. Hän oli kääntynyt Snowmania kohti ja näytti keskustelevan tämän kanssa.

    Snowman käänsi katseensa kohti lähestyvää Guardiania ja Killjoyta. Hän yski edelleen, mutta lumiukon kasvoille ilmestyi pieni hymy.
    ”Isot hiton sankarit saapuvat”, hän sanoi kurkku käheänä. ”Terve.”
    Guardian ja Killjoy tervehtivät nopeasti. Toan kokoinen vihreänaamioinen hahmo kääntyi kohti heitä.

    Guardian ja hahmo jakoivat katseen.
    ”Ai, sinuakin näkee”, Guardian sanoi. ”Terve, Ämkoo.”
    ”Terve, Guardian.”

    Killjoy katsoi hämmentyneenä sivusta.
    ”Olenkin…kuullut sinusta”, hän sanoi kunnioitusta äänessään. ”Mitä teet täällä?”
    ”Ehkä kerron, kun olemme veneessä”, Ämkoo vastasi. ”Nyt on pieni kiire. Nämä kaksi pitää saada äkkiä hoitoon ja luulen, että ette juosseet metsän halki ihan vain lenkkeilymielessä.”

    Guardian ja Killjoy katsoivat toisiaan.
    ”Hyvä arvaus”, Guardian sanoi. ”Vilkaise metsään.”

    Pian Ämkoo havaitsi matoran-lauman, jonka silmät hohtivat tummansinisinä ja joka eteni läpi kylmän metsän raivaten tiensä läpi lumen ja huutaen vertahyytävästi.
    Vaadittiin paljon, että Ämkoon kasvoille sai reaktiota, mutta tämä oli ilmeisesti tarpeeksi. Hän kurtisti kurmiaan ja avasi suunsa epäuskoisen näköisenä.
    ”Mitä hittoa”, hän kysyi jäisesti. ”te olette menneet tekemään.”

    Guardian ja Killjoy vilkaisivat taaksepäin.
    ”Jos jakaisimme kuulumiset veneessä?” Guardian kysyi.

    Pian kaikki viisi olivat veneessä. Snowman sijoittui peräosaan. Vaikka hän oli pahasti vahingoittunut, oli hän edelleen joukon paras ohjaaja.
    Pian teräksinen paatti syöksyi läpi aaltojen. Se jätti saaren jälkeensä ja kukaan veneessä istujista ei katsonut taaksepäin.

    Matoran-lauma pääsi metsän reunaan. Sitten sen raivokas ryntäys pysähtyi kuin seinään.
    Matoranit jäivät seisomaan rannan ja metsän väliselle rajalle tuijottaen horisontissa kiitävää venettä siniset silmät loistaen. Niiden kasvoilla oli havaittavissa surua ja alakuloa.
    Yksi Matoran avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta se lopetti kesken. Oli liian myöhäistä.

    Ranta

    Yliluutnantti 955 avasi silmänsä. Hän oli ollut tajuttomana jo hetken aikaa.
    ”Minä”, yliluutnantti sanoi pakottaen kivuliaasti jokaisen sanan torakkamaisesta suustaan. ”Tapan. Sen.”
    Yliluutnantin keskiruumis oli tuskissa. Ämkoon miekka oli läpäissyt kaiken, mutta sydän oli vielä toimiva, vaikka sen lyönti hiipui vähitellen. Torakan silmissä alkoi hämärtää.
    Yliluutnantti pakotti yhden käsistään ylös ja löi itseään raivokkaasti rintaan. Hän ei kuolisi tänne.

    Torakka katseli ympärilleen. Hän makasi keskellä metallirojua. Mikään ase ei toiminut eikä haarniskaa saanut tästä toimintakuntoiseksi ilman taitavaa insinööriä.
    Torakka yritti nousta pystyyn, mutta silloin hän tajusi, että jalat eivät vastanneet.
    Yliluutnantti katsoi haavaa keskivartalossaan. Sitten hän katsoi jalkojaan. Torakka karjaisi raivokkaasti kohti taivaita.

    ”Tämä ei ole mitään sellaista, mihin genetiikkaosasto ei pystyisi”, 955 sanoi vihaisesti. ”Nyt, liikuta yläruumistasi.

    Yliluutnantti siirsi kättään. Hän yritti vetää raskasta ruumistaan käsillä kohti haarniskan irronnutta kypäräosaa. Kommunikaattorin täytyisi olla vielä kunnossa.
    Jostain syystä torakka muisti toukka-aikansa kömpiessään kohti kypärää.

    ”Minä. Tapan. Sen.”

    Juuri kun 955 oli saamassa kiinni kypärästä, pieni sininen matoran-jalka astui sen päälle.
    Yliluutnantin kasvoille muotoutui ilme, joka viesti puhdasta vihaa. Se nosti katseensa kohti Matoranin kasvoja.

    Sininen matoran katsoi tummansinisenä hohtavilla silmillään suoraan yliluutnanin sieluun. Matoran piti käsissään oranssin naamion kahta kappaletta. Matoranin silmillä oli alakuloa. Se yritti käsiensä hitailla liikkeillä yhdistää kahta naamion palasta.
    ”Ystävä”, matoran sanoi hiljaa katsoen naamion palasia. ”Ystävä.”

    Torakka oli ärtynyt. ”En ole”, se sanoi vihaisesti. ”Mene pois.”
    ”Ystävä”, matoran toisti.
    Yliluutnantti suuttui tosissaan. Se tarttui oikealla kädellään vyötäröllään olevaan hätäpistooliin ja tähtäsi sillä sinisen matoranin kasvoihin.

    ”Tässä on minun paras ystäväni”, yliluutnantti sanoi hymyillen raivonsa keskellä pirullisesti. ”Se ei pyydä liikoja ja voin luottaa siihen aina.”

    Laukauksen ääni kaikui rannalla. Sininen matoran kaatui maahan. Oranssin naamion palaset putosivat lumeen. Yliluutnantti hymyili. Hän kurkotti kätensä kohti kypärää uudelleen.

    Hänet keskeytettiin taas. Tällä kertaa musta matoran-jalka astui hänen asekätensä päälle.
    ”Ystävä”, musta matoran sanoi osoittaen oranssia naamiota ja sen vieressä makaavaa sinistä matorania.
    ”Ystävä”, toinen matoran sanoi alakuloisesti vierestä.

    Pian hajanainen kuoro toisti sanaa ”ystävä” joka puolelta. Yliluutnantti katsoi ympärilleen. Hänet oli piiritetty. Matoranien tummansiniset silmät katsoivat häneen syyttävästi. Sitten koko joukon kädet nousivat petomaiseen taisteluasentoon.

    ”Ei”, yliluutnantti sanoi hiljaa katsellen oranssia naamiota ja omaa kypäräänsä. ”Ei.”
    ”Ystävä.”
    ”Ei.”
    ”Ystävä.”
    ”Ei.”
    ”Ystävä.”

    Silloin koko matoran-joukko tarttui yliluutnanttiin samanaikaisesti.

    Hänen huutonsa kaikui kylään asti.

    Sitä kesti noin kymmenen minuuttia.

    Sen jälkeen oli vain hiljaista.

  • Jääsaari 12: Kepe ja Snowman kohtaavat voittajansa

    Meren yllä, lumisesta saaresta huolestuttavan vähän pohjoiseen

    Yliluutnantti 955 tiesi pääsevänsä kohta tositoimiin. Rannan tuntumassa oli kaksi toamaista hahmoa, juuri ne samat kuin videokuvassakin, ja tämä oli selvästikin heidän määränpäänsä. Nyt hän eliminoisi silminnäkijät, ja etsisi Guardianin käsiinsä.

    Vaikka toisaalta, ei nazorakin matka ollut suinkaan ollut tylsä. Kohokohta oli ollut, kun hän oli päässyt kuulustelemaan jonkinsorttisen matoran-huoltoaseman työntekijöitä. Erityistä mielihyvää 955 oli saanut oranssin, itsepäisen matoranin puhuttelusta. Pikkukaveri oli taistellut viimeiseen asti. Lisäksi tästä naamiosta tulee hieno koriste, hän ajatteli katsoen kädessään olevaa, kahti halkaistua oranssia naamiota.

    Sitten hän vielä varmisti aseistuksensa toimivuuden, kaksi kohdetta näkyivät jo paljaalla silmälläkin. Vasemman käden pientä laavavammaa huomioimatta koko haarniska toimi Klaanilaisten kannalta suorastaan huolestuttavan hyvin.

    Luminen metsä eteläisellä saarella, aivan rannan tuntumassa

    ”Okei, tämä taitaa olla hyvä paikka leirille” Kepe ilmoitti tyytyväisenä seisoessaan pienellä aukiolla. Hän tiesi, että he saattaisivat joutua odottelemaan hyvinkin pitkään, joten he tarvitsivat kunnollisen leiripaikan. Snowman kyhäsi kinoksista jonkinmoista igluntapaista, kun Kepe näki taivaalla jonkin pienen liikkuvan esineen. Hän kiinnitti toverinsa huomion, ja sanoi:
    ”Katso tuonne! Meitä kohta tulee jotakin. Ja kovaa.”
    ”Totta. Mikä se oikein on, uusi vakoojakamera?”
    ”Ei” Kepe sanoi tarkentaessaan naamionsa optisella apuvälineellä. ”Tämä on jotain huolestuttavampaa.”

    Siinä samassa Snowmanin ja Kepen eteen laskeutuikin jonkinsorttinen haarniskoitu hahmo. Yliluutnantti ei tahtonut suin päin rynnätä taisteluun, vaan päätti ensin oppia vastustajistaan jotain, Klaanilaisetkin olivat samoilla linjoilla. Oli hiljaista, osapuolet tuijottivat toisiaan. Lopulta Snowman aloitti puhumisen:
    ”Kukas kumma se sinä olet?”
    ”Nimeni ei taivu teidän kielillenne” haarniskoitu hahmo vastasi kalseasti.
    Hmm. Nazorak, Kepe ajatteli kuunnellessaan tulijan puhetta.
    ”Okei” Snowman tyytyi vastaukseen. ”Et tainnut tulla vain sanomaan tuota meille?”
    ”Aivan oikein.”
    Puvun vasen käsi tuntuu olevan hieman epäkunnossa, Kepe pohti tutkiessaan katseellaan tarkasti edessään seisovaa haarniskaa. Ilmeisesti muutamat osat ovat sulautuneet toisiinsa.
    Snowman jatkoi: ”Voinen olettaa, että tällä visiitilläsi on hyvinkin tarkoin määritelty tarkoitus?”
    ”Oikeassa jälleen.”
    Hetkinen, Kepe ajatteli. Kuuluuko tuo naamiolla roikkuva kahtia isketty naamio sille huoltoaseman pikku jääräpäälle? Kepe puristi kätensä nyrkkiin.
    ”Ja vielä tähän loppuun…” Snowman vielä puheli. ”Mikä ihmeen draamakuningatar oikein luulet olevasi, kun noin taivaalta tupsahdit? Eikö vähemmän dramaattinen sisääntulo olisi riittänyt?”

    Yliluutnantti ei tiennyt, yrittikö valkoinen, tukeva toa ärsyttää häntä, vai oliko hänellä vain outo maailmankuva. Kuitenkin torakka kohotti äkisti kätensä, ja ryöpytti kahden toan kimppuun joukon pienoisohjuksia.

    Kepe onnistui vaivatta hyppäämän hyökkäyksen tieltä sivuun, kömpelömpänä Snowman kuitenkin kaatui heittäytyessään. Kepe huomasi ystävänsä olevan maassa, ja päätti harhauttaa hyökkääjää. Hän sinkosi käsistään jäähyökkäyksiä kohti Nazorakia, joka ei kuitenkaan reagoinut millään lailla. Haarniskoitu torakka potkaisi maassa makaavaa Snowmania kovaa, ja tämä huudahti tuskissaan.

    Kepe päätti kokeilla toista strategiaa. Hän kaivoi esiin vanhan Cordak-laukaisimen, ja tähtäsi sillä nazorakia päähän. Ammukset osuivat maaliinsa, ja torakka horjahti taaksepäin. Samanaikaisesti Snowman nousi istumaan, ja vetäisi esiin painetykkinsä, jonka oli ottanut saareen mukaan. Hänkin ampui torakkaa, joka kaatusi paineen vaikutuksesta.

    Yliluutnantti huomasi, että vastustajat eivät suinkaan luottaneet pelkkiin elementaalivoimiin. No, sopii minulle, hän ajatteli. 955 nousi seisaalleen ja loikkasi Kepen luokse. Torakka tarttui Klaanilaisen aseeseen vasemmalla kädellään, ja oikean käden ranneterillä huitaisi kohti Kepeä. Toan oli pakko päästää aseestaan irti, ja hypätä taaksepäin. Sitten torakka kääntyi salamanopeasti, ja sihtasi Cordak-ammuksen Snowmanin aseeseen, joka lennähti pois hölmistyneen lumiukon käsistä. Lopulta Yliluutnantti heitti vielä Cordak-laukaisimenkin pois aukiolta. Näin, hän ajatteli, pääsemme taistelemaan ilman pyssyjä. Terän uppoamisesta saa aina enemmän tyydytystä.

    Kepe huomasi Klaanilaisten taistelevan selvää ylivoimaa vastaan, nyt piti olla tarkkana. Tosin paras idea, jonka hän keksi, oli iskeä ilmeiseen heikkoon kohtaan, vasempaan käteen.
    ”Snowman!” Kepe huusi. ”Vasen käsi!”
    Samassa Kepe koetti harhauttaa torakkaa, ja potkaisi haarniskoitua hahmoa naamaan. Vaikka torakka ei ollut moksiskaan, osti se riittävästi aikaa. Snowman heitti suurehkon osan itsestään nazorakin vasempaan käteen, ja lumi meni käden panssaroinnin sisään.

    Yliluutnantti oli hämillään vain silmänräpäyksen. Pian hän kuitenkin irrotti vasemman kätensä haarniskointia, poistaen siten Snowmanin hallitseman lumen itsestään.
    ”Pois kädestäni, kummajainen.” Hän tokaisi Snowmanille.
    Lumiukko kuitenkin vastasi nopeasti: ”Mutta kuinka nyt meinasit pärjätä? Huomaatko, kuinka jouduit myös pudottamaan oman tykkisi?”
    Yliluutnantti ei kieltämättä olisi halunnut menettään kätensä ohjustenlaukaisinta, mutta viallinen haarniska teki pienempien osakokonaisuuksien poistamisen mahdottomaksi.
    ”Ei mitään nokkelaa palautusta?” Snowman sanoi hymyillen.

    Yliluutnantti kuitenkin vain puhkesi nauramaan. Sairasta, kovaäänistä naurua kesti hetken. Sitten torakka syöksähti luonnottoman nopeasti kohti Kepeä, ja upotti ranneteränsä tämän vatsaan.

    Snowman katsoi kauhun vallassa, kuinka hänen ystävänsä liikkumaton ruumis valahti maahan. Sitten torakka kääntyi kohti lumiukkoa, ja avasi suunsa: ”Mitä, ei nokkelaa palautusta?”

    Snowmanin oli helppoa piiloutua kinokseen. Vasta nyt hän kunnolla ymmärsi, millaista vihollista vastaan taisteli. Hyökkääjä ei ainoastaan ollut äärimmäisen hyvä taistelemaan ja tappavasti aseistettu, torakka selvästi rakasti joka hetkeä. Ja jos joku tulee sydämestä, se ei voi olla väärin.

    Yliluutnantti huomasi vihollisensa piiloutuneen hyvin. Hän suhtautui tilanteeseen kuitenkin rauhallisesti, ja tutkaili kinoksia järjestelmällisesti. Snowman keräsi rohkeutensa, ja syöksähti hangesta vihollisensa selkään. Lumiukko kohdisti nopean potkun torakan polvitaipeeseen horjuttaen tämän tasapainoa, ja hyppäsi koko painollaan nazorakia kohti. Torakka kaatusi maahan. Snowman istui torakan selän päällä, ja hakkasi haarniskoitua päätä maahan hampaitaan kiristellen.

    Yliluutnantti kuitenkin kierähti ympäri, tarttui Snowmania kurkusta ja nosti tämän ilmaan. Lumiukon silmissä pimeni.

  • Kapher

    Pienehkö saari

    Snowman ohjasti veneensä laituriin, ja nousi Kepen kanssa maihin. Saari oli pieni, ja sitä hallitsi jyrkkärinteinen kukkula. Hieman rannasta sisämaahan oli puinen mökki, jonka savupiipusta kiemurteli savuvana. Snowman sanoi iloisesti: ”Mennään kysymään, josko kaksi Toaa saisivat lepopaikan, jossa odotella myrskyn laantumista.”

    Suuri hahmo katsoi ikkunastaan ulos sateeseen. Myrskystä lähestyi kaksi hahmoa, jotka eivät olleet mitään matoraneja. Hahmo huolestui. Kukaan ei käynyt hänen mökillään, paitsi postin tuova matoran. Hän nousi tuolistaan, asteli raskaasti kaapilleen, ja kaivoi sieltä vanhanaikaisen mutta silti hyvin toimivan Cordak-laukaisimensa.

    ”Tai siis, mikä voisi mennä pieleen, kuka nyt ei haluaisi tämmöistä kahta hilpeää kaveria vieraakseen pitämään vähän sadetta?” Snowman puheli tarpoessaan polkua mökille.

    Hahmo latasi asettaan, ja vilkuili ikkunasta ulos. Viimeksi, kun jotain tällaista oli käynyt, oli ovella ollut Steltiläinen sotilas hakemassa karkuria takaisin.

    ”Olemme ihan harmittomia. Plussaa myös siitä, että minulla on näin kaunis hymy” Snowman jatkoi monologiaan.

    Mökin asukki pysähtyi ulko-ovelle. Hän antaisi vieraiden koputtaa ensin.

    ”Sitä paitsi, mitä muutakaan voimme?” Snowman tokaisi, ja koputti oveen kolme kertaa. Oven avasi suuri, roteva ja oikeastaan melko groteski hahmo, joka osoitti heitä pirun isolla tykillä suoraan naamaan.
    ”Öh, tässä on nyt varmaan sattunut pieni väärinkäsitys” Snowman aloitti, mutta hahmo ei näyttänyt kuuntelevan, vaan laukaisi aseensa. Molemmat Klaanilaiset onnistuivat heittäytymään sivuun, ja kaksikosta nopeampana Kepe pääsi ensin jaloilleen. Hän jäädytti Cordak-laukaisimen tilapäisesti, ja jäi odottamaan körilään seuraavaa siirtoa. Hyökkääjä heitti Kepeä aseellaan, mutta tämä väisti täpärästi. Hahmo rynnisti Kepen kimppuun, vain saadakseen Snowmanin hyppäämään selkäänsä. Lumiukko tuli kuitenkin melko vaivatta heitetyksi pois selästä, vaikka painava olikin.

    Kepe yritti tapansa mukaan keksiä nokkelaa ratkaisua tilanteeseen. Toistaiseksi fiksuimmalta tuntui kuitenkin potkaista möhkälettä naamaan ja kiinnittää huomio pois maassa retkottavasta Snowmanista. Hahmo ei kuitenkaan ollut potkusta moksiskaan, vaan tarttui Kepeä nilkasta, ja nosti roikotettavaksi. Saman hän teki Snowmanille.

    Siinä kaksi Klaanilaista nyt sittten roikkuivat, valtavan hahmon kourissa.

    Hetken hiljaisuuden jälkeen saaren asukki avasi suunsa: ”Mutta tehän olette toia!” Sitten hän laski kaksikon maahan, ja ojensi kätensä Kepelle ja Snowmanille: ”Minun nimeni on Kapher.”

    Klaanilaiset tuijottivat hahmoa epäuskoisesti, mutta pian Snowman vastasi: ”Olen Snowman, ja tuo tuossa on hyvä ystäväni Kerosiinipelle, kavereiden kesken Kepe, minä kutsun häntä kyllä välillä myös Spinnyksi tai Rätsieksi.”

    Hetken kuluttua kolmikko istukin jo mökissä selvittelemässä väärinkäsitystä lämpimän kupposen äärellä.
    ”Juu, pahoittelen äskeistä” Kapher sanoi, ja selitti, miksi oli niin epäluuloinen muukalaisia kohtaan. Snowman ja Kepe hyväksyivät selityksen, niin humaaneja kun olivat. Siitä eteenpäin jutustelu siirtyikin leppoisampaan sävyyn, ja äskeiselle pikku nahinalle/päänräjäyttämisyritykselle naureskeltiin jo.

  • Kenraali 001

    Keskustelukammio

    Hänen nimensä oli Kenraali 001 ja hän oli ensimmäinen. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään.
    Torakkaimperiumin ensimmäinen mies tutkiskeli kammion keskellä olevan pöydän päällä lojuvia karttoja. Kartat olivat vanhoja ja pölyisiä, mutta niistä sai tarpeeksi hyvän kuvan Klaanin linnakkeen kokoonpanosta.

    ”Täytyy olla jokin aukko”, kenraali mutisi itsekseen. ”Puolustus täytyy murtaa, jotenkin.”
    Kenraalin ajatukset harhailivat. Hän mietti kaikkia mahdollisia toimintatapoja ja kaikkia mahdollisia strategioita ja vertaili niitä toisiinsa päänsä sisällä. Hän kykeni näkemään omin silmin pienten sotilaiden juoksevan ja lentävän erilaisissa muodostelmissa sisään. Hän pystyi päättelemään potentiaaliset vaarapaikat ja otti ne huomioon.
    Kenraalin kasvoilla ei ollut minkäänlaista liikettä, mutta hänen päässään oli sota.

    Kun kenraali sulki silmänsä ja keskittyi sisimpäänsä, hän kykeni kuulemaan tykkien pauketta. Hänen sotilaansa huusivat raivokkaasti. Vihollinen karjui tuskissaan.

    Kenraalin tavallisesti tyynet kasvot muodostivat hetkeksi onnellisen hymyn.

    Avden ääni keskeytti kenraalin hetken.
    ”Voinko tulla sisään, ystäväiseni?” matoran-hahmoinen olento kysyi. ”Vai onko sinulla jotain kesken?”
    Kenraali avasi silmänsä ja kääntyi. Avde seisoi oviaukossa, mutta hänen varjonsa ei poikkeuksellisesti yrittänyt tappaa pieniä eläimiä.

    ”Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. ”Onko sinulla asiaa?”

    ”Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. ”Tarvitsen sotilaitasi.”
    Kenraali näytti epäuskoiselta.
    ”Mihin?”
    ”Olen menossa eteläiselle mantereelle”, Avde sanoi. ”Erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka…”
    Avde hiljeni. Kenraali nautti saamastaan parin sekunnin hiljaisuudesta täysin rinnoin.
    ”…kiinnostaa minua”, Avde jatkoi. ”Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”

    Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
    ”Miksi tarvitset siihen Nazorakeja?”
    ”Tarvitsen henkivartijoita”, Avde vastasi. ”Sinun joukkosi saavat riittää.”

    ”Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?” kenraali kysyi skeptisesti.
    ”Älä kysele liikaa, ystäväiseni”, Avde vastasi. ”Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”

    ”Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”

    Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
    ”Kaksi vain.”
    Kenraali oli pöllämystyneen näköinen. ”No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”

    ”Kiitos, ystävä”, Avde sanoi poikkeuksellisen pirteästi ennen poistumistaan. ”Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”

    Ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista, mutta kenraali ei pystynyt enää keskittymään. Hän katsoi karttoja, mutta ei pystynyt jättämään huomiotta huoneen pimeää nurkkaa.
    Kenraali katsoi nurkkaa. Liikettä ei näkynyt, mutta hän ei tuntenut oloaan enää yksinäiseksi.

    Pöydän päällä oleva lyhty heijasti kenraalin varjon seinälle. Hän katsoi sitä hetken.
    Hän otti kommunikaatiovälineen vyöltään ja painoi puhenappia.

    ”Luutnantti”, hän sanoi virallisesti mikrofoniin. ”Tarvitsen lisää valoja huoneeseen.”

    ”Kuinka paljon, herra kenraali?” torakkamainen ääni kysyi toisessa päässä.
    Kenraali tuijotti pimeää nurkkaa.
    ”Niin paljon, että täällä ei ole varjon varjoa”, hän sanoi korottaen ääntään huomaamatta sitä itse.

    Kenraali sulki yhteyden. Hän istui pöydälle ja katsoi lattiaan. Sitten hän katsoi takaisin varjoihin. Ja nyt takaisin lattiaan.

    ”Polvenkorkuinen saasta”, hän sanoi rotunsa kielellä.

  • Karaokesaari

    Pieni asutettu saari

    ”Ei onnistu, senkin pullukka!”
    ”Pätkä, älä ala tähän leikkiin kanssani!”
    Kepe seurasi sivusta Snowmanin ja pienen oranssin matoranin kiivasta sanaisten säilöjen mittelöä. Kepe itse oli niin lukemattomat kerrat väitellyt Snowmanin kanssa oikeastaan kaikesta mieleen tulevasta, ettei hän oikein osannut ottaa Lumiukkoa todesta. Mutta pakko hänen oli silti ihailla ystävänsä sitkeää inttämistä, Snowmanilla oli kyky vääntää joka asiasta suorastaan loputtoman pitkä kiista.

    Mutta nyt hän tuntui löytäneen vertaisensa. Tämä pieni matoran jaksoi tosiaan väittää vastaan Lumiukolle ilmeisen loputtoman pitkän ajan. Keskustelu oli lähtenyt siitä, kun Snowman oli kysynyt ilmaista korjausta veneen moottoriin, ja siitä se oli siirtynyt moraalin, yksilönvapauksien ja yleisen filosofian kautta inttämiseen ja ilmeisesti nyt myös nimittelyyn. Kepe alkoi saada tarpeekseen tästä saarenrääpäleestä, jonne he olivat kotikutoisella purjeveneellään päässeet, ja kiskaisi Snowmanin sivummalle.
    ”Hei, mitä nyt, tuo heppu oli selvästi suostumassa korjaukseen! Sitä paitsi…” Snowman aloitti, mutta Kepe keskeytti nopeasti: ”Ei, eikä ollut. Tuolla et saa mitään aikaiseksi. Tarvitsemme uuden lähestymistavan.”
    ”Hmm, ehkä. Mutta ei veneessä ole mitään, mikä olisi minkään arvoista. Kaupankäynti ei onnistu.”
    ”Kieltämättä on ikävää, kun emme saaneet mukaan varusteita. Vähän käteistä, ja tätäkään ongelmaa emme kohtaisi.”
    ”Kysyn pikkukaverilta, josko hän keksisi jotain vaihtamisen arvoista.”
    Snowman oli jo kääntynyt kannoillaan, mutta Kepe pysäytti hänet: ”Kenties on parempi, jos minä kysyn?”

    Kuitenkaan Kepen kohtelias tiedustelukaan ei tuottanut toivottua tulosta, heillä ei ollut mitään, mitä matoran olisi kaivannut. Kepe käveli hermostuksissaan laiturilla, johon he olivat veneen kiinnittäneet.
    ”Tästä ei tule mitään” hän aloitti ”Tiedät, etten yleensä lannistu vähästä, mutta tämä on jo hieman epätoivoista.”
    ”Hei, älä nyt. Okei, on meillä ollut matkalla pikku pulmia, ja joo, tilanne on nyt hieman kiusallinen, mutta on meillä ollut hyvääkin onnea matkassa. Pääsimme kuitenkin saareen, ja täällä on sentään huoltoasema, mitä nyt pitäjä on hieman pihi.”
    Lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen Snowman jatkoi:
    ”Pakko kysyä, mitä tapahtui matoraneille, jotka kunnioittivat toia?”
    ”He ryhtyivät liikealalle?”
    Hetken hiljaisuuden jälkeen kahden Klaanilaisen kasvoille levisi väsynyt hymy, ja molempien olo vapautui hieman. Snowman alkoi lauleskella itsekseen, ja Kepe meni vielä kerran sörkkimään moottoria.

    Muutaman hetken kuluttua Kepe kuuli pienen matoranin huoltoaseman suunnalta musiikkia. Hän kertoi havainnostaan Snowmanille, ja he lähtivät tallustamaan kohti rakennusta. Nurkan taa päästyään he huomasivat jotain samanaikaisesti todella viihdyttävää, ja todella häiritsevää. Joukko paikallisia matoraneja soitti iloista musiikkia, ja joku lauloi lavalla. Ei siinä vielä sinänsä mitään, mutta lavan vieressä oli kangas, jossa luki ”laulukilpailu”. Palkinnoksi se lupasi kasan käteistä. Riittävän ison kasan. Snowman loi Kepeen merkitsevän katseen.
    ”Älä, Snowman, älä. Tiedät, ettet ole niin hyvä laulaja.”
    ”Jos se tulee sydämmestä, se ei voi olla väärin.”
    ”Niin, mutta…”
    Kepe luovutti suosiolla, hän tiesi, että Lumiukko aikoisi yrittää. Ja ehkä niin olikin hyvä, jotain täytyi kokeilla. Lyhyen ilmoittautumisprosessin jälkeen Snowman sai luvan nousta lavalle kilpailemaan palkinnosta. Kepe katsoi hieman huolissaan sivusta, tämä ei luultavasti päättyisi kovin hyvin.

    Sitten, aivan yllättäen, hän sai idean. Se ei välttämättä ollut aivan parhaasta päästä ideoiden historiassa, mutta se saattaisi toimia. Juuri kun Snowman oli aloittamassa performanssinsa, Kepe kapusi lavalle, ja kuiskasi jotain toverilleen. Snowman nyökkäsi kylmän rauhallisesti, ja Kepe loikkasi pois estradilta. Hän kirmasi sisään huoltoaseman myymälään. Kuten hän oli olettanutkin, se itsepäinen pieni matoran ei ollut paikalla.

    Kepen suunnitelma oli yksinkertainen, ja saattaisi jopa toimia, Snowman ajatteli. Ainakin rooli oli Lumiukolle sopiva. Hänen piti vain ”nostaa show uudelle tasolle” ja toivoa, että se pieni ärsyttävä matoran pistäisi jonkun tuuraamaan itseään myymälään samalla, kun itse tulisi katsomaan, että mitä kummaa pihalla oikein tapahtui. Se perustui siihen karuun faktaan, että hommat delegoitiin työnantajalta työntekijälle aina, kun jotain tekemistä kiinostavampaa ilmaantui. Joten ehkäpä pieni oranssi matoran, joka ilmeisesti johti puljua, lähettäisi jonkun yhteistyöhaluisemman työntekijän palvelemaan Kepeä.

    Sillä välin myymälän puolella Kerosiinipelle kilkutti nappulaa tiskillä, toivoen saavansa asiakaspalvelua joltakulta muulta kuin pieneltä oranssilta matoranilta. Hänen onnekseen nurkan takaa tiskin toiselle puolelle ilmaantui vihreä Kakamaa kantava matoran, joka näytti olevan hieman harmissaan siitä, että missasi Snowmanin esityksen. Äänestä päätellen Lumiukko pisti parastaan.

    Hetken kuluttua, kun esitys oli päättynyt, Snowman käveli toiveikkaana satamaan, Kepen luokse. ”No?” Lumiukko kysyi ”Saitko ilmaisen mootorinkorjauksen?”
    ”Kylläpä vain, vaikka parastani piti pistää. Jouduin oikein tosissaan kuvailemaan tehtäväämme eeppisenä taisteluna pahaa vastaan.”
    ”Niinhän se onkin.”
    ”Luulin Guartsun valinneen sinut hakemaan hänet, koska olet ainoa, joka jaksaa odotella jollain kalliopahasella täysin virikkeettä tuntemattoman pitkän ajan.”
    ”Kuka näitä tietää, maailma on täynnä mysteerejä.”
    ”…”
    ”Mitä muuten pidit laulustani?”
    ”Aika kamalaa, mutta hyvänä harhautuksena se toimi.”
    ”No, jos se tulee sydämmestä, se ei voi olla väärin.”
    ”…”