Klaanon

Avainsana: matoran

  • Trooppinen saari: Taivaspiraatit

    Lentokone

    Ämkoo tuijotti radiota hetken, huokaisi ja käänsi katseensa lentokoneen menosuuntaan. Snowmanin epätoivoinen optimistisuus sai hänet ärsyyntyneeksi. Paatuneena pessimistinä Ämkoo olikin jo henkisesti varautunut tuleviin ongelmiin. Häiriösignaali. Sitä tämän on oltava. Mistä sellainen tulisi? Viholliselta tietenkin. Torakkalentokone suoraan edessä? Ehkä. Kenties useampia. Kymmenen. Kuusitoista. Näh, viisikymmentä nyt ainakin.

    Ämkoo huokaisi vielä kerran, tietämättä itsekään miksi. Sitten hän siirsi katseensa ohjauslaitteiston vasempaan laitaan ja painoi tummanharmaata nappia.

    Lorin lorin lorin.

    Sitten hän nosti juuri täyttyneen kahvikupposen suunsa tykö ja kulautti herkullisen juoman nopeasti kurkkuunsa.

    ”Snowie?”
    ”Niin?”
    ”Tiedäthän, että tämä lentokone ei ole kovinkaan raskaasti aseistettu?”
    ”Emmehän me ole joutumassa taisteluun?”
    ”Tiedät itsekin, että tuo on toiveajattelua. Lyön vaikka vetoa, että vihollinen tietää jo sijaintimme.”
    ”Mitä tuossa kupissa lukee?”

    Ämkoo vilkaisi kahvikuppiaan. Siihen oli kirjailtu teksti ”me <3 sinua, mestari!” vaaleanpunertavalla kirjasimella.

    Lumiukko ei ollut ihan varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Varmaa kuitenkin oli, että Ämkoo tuijotti kuppia hetken, alkoi huohottaa, huudahti, avasi lentokoneen ikkunan puoliväkisin ja heitti kupin menemään. Sitten Ämkoon hengitys tasaantui ja tämä yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

    – – – –

    Kalastaminen on hieno harrastus. Tämän pyhän salaisuuden tiesi eräs vihreänkirjava matoran, nimeltään Ognam. Matoran istuskeli pienen metsälammikon rannalla onkivapansa kanssa, vihellellen samalla yksinkertaista, joskin tarttuvaa, sävelmää.

    Sitten hänen päähänsä osui taivaalta pudonnut kahvikuppi ja hän kuoli.

    – – – –

    Ämkoo ja Snowie kamppailivat jälleen radion kimpussa. Radio oli nimittäin juuri päästänyt äänen. Joku oli yrittänyt kommunikoida. Ja vieläpä ihan oikeilla sanoilla.

    ”Ääni ei kuulostanut tutulta. Olikohan viesti edes meille?”, kysyi Snowie. Ämkoo vastasi tympääntyneellä katseella. Molemmat odottivat radiolaitteiston uutta kommunikaatioyritystä.

    Heidän odotuksensa palkittiin.

    ”Brrrzzzzantautubrrzzz heti! Teillä on jotain minkä me halubrrzzz ettekä voi mitenkään pärjäbrrrzzzz meille!”

    Snowie ja Ämkoo katsoivat toisiaan.

    ”Tuo ei ollut meille.”
    ”Ei. Vaihda kanavaa.”
    ”Okei.”

    Ämkoo oli juuri aikeissa väännellä radiolaitteiston huippujänniä vipuviritelmiä, mutta liike keskeytyi hänen katsoessaan kauas horisonttiin. Snowman teki samoin.

    – – – –

    Taivaalla räjähteli kahden valtavan ilmalaivan ottaessa mittaa toisistaan. Pienemmän laivan kyljessä komeili Klaanin kauppatavaraliiton mauton tunnus. Mittavamman ja huomattavasti tummemman laivan kylkeä koristi perin ilkeän näköinen skakdi-pääkallo.

    Laivan sisällä ei kuitenkaan ollut skakdeja, vaan matoraneja. Mutta hei, matoran-pääkallo ei olisi läheskään yhtä siisti, eihän?

    ”Kapteeni! Heidän ohjaamonsa taisi saada osuman!”, kuulutti ääni piraatti-ilmalaivan ohjaamohuoneessa.
    ”Mainiota”, vastasivat kaksi hattupäistä matorania täysin samaan aikaan.

    Kapteenikaksikko vilkuili hetken toisiaan, ottaen samalla hieman etäisyyttä. Sitten toinen heistä tarttui laivan ruoriin.

    ”Arrrrrrr. Mitä sinä teet?”
    ”Ohjaan laivaa.”
    ”ARRRR. Kapteeni ohjaa laivaa.”
    ”Niin?”
    ”Taku! Viimeksi kun tarkistin, MINÄ olin tämän laivan kapteeni!”

    Nahkaista kolmikolkkahattua kantava matoran vilkaisi kilpailijaansa. Kapteeni Ghekula oli aikoinaan varastanut laivan häneltä, mutta nyt Taku oli jälleen päässyt mukaan hommiin. Hän aikoi myös ottaa aiemmin menettämänsä viran takaisin.

    ”Ghekula, ystäväiseni…”, kapteeni Taku aloitti. ”Tehdään näin: minä kaappaan tuon laivan sinulle. Saat luvan olla sen kapteeni. Sitten voimme hallita taivaita yhdessä!”

    Kapteeni Ghekula huokaisi.

    ”Arrr… Taku, Taku, Taku, ystäväiseni. Olet ampunut tuon saamarin laivan jo täyteen reikiä. Lisäksi se on tätä nykyistä pienempi. Ja kun sinä olet meistä kahdesta lyhyempi, sinun tulisi ottaa se. Aye?”

    Kapteeni Taku tuijotti kapteeni Ghekulaa syyttävästi.

    ”Olet minua pidempi vain, koska sinulla on isompi hattu!”
    ”ARRRR. NYT NÄPIT IRTI SIITÄ RUORISTA, TAI MINą”

    Kapteeni Ghekula erehtyi vilkaisemaan Takun olan yli, suoraan ulos ikkunasta. Horisontissa saattoi erottaa liikettä.

    – – – –

    Snowman oli onnistunut kaivamaan jostain kiikarit. Ämkoo tuijotti hassun näköistä kiikaroivaa lumiukkoa odottavan oloisena.

    ”Kerro.”
    ”En ole ihan varma…”
    ”Kerro nyt mitä näet.”
    ”No siis, tuolla näkyy kaksi ilmalaivaa ja ne tulittavat toisiaan…”
    ”Ja?”
    ”No siinä se aika pitkälti o- Hei!”

    Ämkoo kaappasi kiikarit itselleen ja vilkuili niillä hetken. Sitten hänen kasvoilleen levisi epämääräinen irvistys. Snowie katsahti häntä kysyvästi.

    ”Piraatteja.”

    – – – –

    Kapteeni Ghekula tuijotti klaanikaksikon lähestyvää lentoalusta valtavan kaukoputken läpi. Kapteeni Taku hivuttautui hänen viereensä sanomatta sanaakaan. Sitten Taku kaivoi esiin oman, huomattavasti lyhyemmän kaukoputkensa, yrittäen epätoivoisesti saada sitä näyttämään pidemmältä.

    Ghekula virnisti, mutta palautti pian kasvoillensa tympeän tavaramerkki-ilmeensä. Silloin ohjaamoon tunkeutui lauma miehistön jäseniä.

    ”Me nähtiin, että joku tulee”, totesi huivipäinen ja varsin raskasrakenteinen matoran.
    ”Onko niistä vaaraa?”, jatkoi toinen, silmälappua kantava matoran.
    ”Me voitais ampua ne alas”, ehdotti kolmas. Tämä matoran oli siinä mielessä erikoinen, että hänen molemmat jalkansa oli korvattu puujaloilla. Tästä syystä hän liikkui pääasiassa ryömimällä.

    Kapteenikaksikko tuijotti hetken toisiaan, ja sitten miehistön jäseniä. Sitten Ghekula alkoi puhua:

    ”Arrrr, valmistautukaa hyökkäykseen! Jos nuo kurjat kehtaavat ampua laukauksenkin upeaa laivaamme kohti, heitä odottaa varrrrrrrma kuolema!”

    – – – –

    ”Mitäs nyt?”, Lumiukko kysyi.
    ”Jospa vaikka ammuttaisiin niitä”, vastasi Ämkoo.

    [spoil]AHAHAHAHAHAHAHAHAHAHHA. …joo, tästä piti tulla pidempi. Ei voi mitään. Kaikki kunnia yökahvittelukirjoittelusessiolle.[/spoil]

  • Kepen eettinen koe

    Portaikko alas Klaanin kellariin

    Kepe kantoi kankaan päällä reunastaan revennyttä laatikkoa. Valkoista, kummallista jauhetta valui sen nurkasta samanväriselle kankaalle, joka esti tomua leviämästä joka paikkaan.
    Hän kiiruhti Guardianilta saamansa paketin kanssa portaita alas kohti Verstasta. Päästyään oikeaan kerrokseen hän kääntyi käytävälle, jonka seinustoilla olivat Klaanin ruoka-, naamio-, polttopuu- sun muut varastot. Yksi varasto-ovi oli hieman jykevämpi kuin muut. Siinä oli monta erilaista lukkoa, joista tosin yksikään ei ollut kiinni. Kepe kiskaisi raolleen jääneen oven jalallaan auki.

    Hän astui sisään oven perässään kiinni potkaisten. Eteishuoneessa oli pimeää, mutta hän ei raaskinut sytyttää valoja, ettei olisi pelästyttänyt jotakuta Verstaan muista asukeista. Hän suuntasi privaattiovelleen, avasi sen, lukitsi tiukasti jäljessään ja hapuili kätensä laboratoriohuoneen oven kahvalle. Jokin pimeässä nurkassa päästi kurauksen.

    Laboratorio toimi samalla myös eräänlaisena valvomona. Klaanilla oli oma valvontakameroihin perustuva turvajärjestelmänsä, jota joku pahaa-aavistamaton matoran jatkuvasti valvoi. Valvoja oli kuitenkin johdottanut itsensä niin tiiviisti Klaanin kaikkiin muihin verkkoihin, että pystyi näyttämään kaikkien valvontakameroiden kuvat laboratorion seinustan monen monituisilla monitoreilla. Plus kuvan, joka näytti edellä mainitun pahaa-aavistamattoman valvojamatoranin. Valvojiakin valvotaan.
    Yksi Valvojan näyttöruuduista näytti sen keräämää lokia kaikesta Klaanin tietoverkon tapahtumista. Kepe huomasi sivusilmällä Killjoyn käyttäneen haarniskointilaitteistoaan, muttei kiinnittänyt tähän suurempaa huomiota.

    Hän laski paketin pöydälle ja veti hengityssuojaimen kasvoilleen siitä huolimatta, että G oli sanonut sen olevan ainakin nyt vaaratonta.
    Hän otti jauheesta pienen näytteen lasilevylle ja asetti sen mikroskoopin alle. Jauhe oli sangen erikoista; se vaikutti rakenteeltaan olevan jotakin muovintapaista. Se kuitenkin käyttäytyi aineena kuin metalli, ja sille ominaisesti myös suli lämmittäessä. Se myös toimi hyvänä säteilyeristeenä, Kepe totesi suojapuku päällään.
    Mitenköhän se vaikuttaisi hengitettynä tai syötynä, Kepe mietti, ja päätti testata tätäkin.

    ”Doo-ox, tulepas tänne…”

    Aine ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan koe-eläimeen mitenkään. Se ei mielenkiintosista kemiallisista ominaisuuksistaan huolimatta osoittautunut Snowmanin huumaamiseen kelpaavaksi. Mitä ihmettä se siis oli?

    Kepe tallusteli ympäriinsä huoneessa ankarasti miettien ja potkaisi erästä tynnyriä. Se kaatui ikävästi kalahtaen. Naamioita levisi lattialle, niiden joukossa pari Kualsia, Mahiki ja… Rahien hallinnan naamio?
    Rah…?

    Kepe muisti G:n maininneen jotain paketin reiän oudosta syntytavasta. Kuin jokin olisi möyrinyt sieltä ulos. Jokin eläin tai robotti?
    Sellainen olisi taatusti paljastunut Klaanin postin röntgentarkastuksissa. Ellei…
    …ellei jauhe ollut tarkoitettu säteilyn eristämiseen. Sen jauhemainen muoto oli ilmeisesti vain hämäystä, jolla oli tarkoitus saada heidät epäilemään sitä huumausaineeksi. Itse syyllinen oli siis päässyt vapaasti temmeltämään. Mutta mikä tuohon pakettiin mahtuva otus olisi voinut saada Snowmanin sellaiseen tilaan ilman yhteyttä hermojärjestelmään?

    Kepe tajusi tilanteen, syöksyi sisäpuhelimelle ja painoi näppäimistön G-nappia. Tämän vastattua Kepe täräytti ilmoille erittäin vaarallisen, mutta ikävä kyllä todennäköisen tilanteen.

    ”Snowmanissa on loinen.”

  • Laivasto järjestäytyy

    Klaanin lentoalushalli

    Matka Manun tiimin kanssa alkaisi pian. Tämä sopi Keetongulle mainiosti, sillä hän ei vieläkään tajunnut, mitä hyötyä oli ollut uhmata kuolemaa laavatunneleissa. Onneksi Manu oli tullut tällä kertaa Klaaniin eikä toisin päin.

    Keetongu piti viimeistä neuvonpitoa Klaanin lentoaluksista vastaavien Onu-Matoranien kanssa. Keetongu piti näistä pikku veikoista. Häntä kuitenkin inhotti ajatus lähettää heidät yksin taisteluun, jos hän ei itse kerkisi Klaaniin Suureksi Taisteluksi. Jos sellaista edes tulisi. Ehkä niin kävi vain elokuvissa. Ehkä Klaani vain räjäytettäisiin maan tasalle.

    ”Kun torakat hyökkäävät, on tärkeää pitää määrätyt ryhmät kasassa. Lohrak-rykmentti hoitaa kevyet ja nopeat alukset, joita on kaksikymmentä kappaletta. Mestari Ornu johtaa Lohrakeja.”

    Kolmisenkymmentä Onu-Matorania teki kunniaa ja marssi virittelemään höyryaluksiinsa vasta-asennettuja tykkejä. Heitä johti Matoran, jolla oli tummanharmaa Kakama.

    ”Keskikokoisten alusten sisäisestä operoinnista vastaa Kane-ra-ryhmä. Aluksia on kolmekymmentäkaksi ja vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sotalaivoja, toivon, että niistä on hyötyä taistelussa. Kane-rojen päämies on Mestari Agnes.”

    Neljäkymmentä Matorania teki kunniaa ja marssi pois johtajanaan Matoran, jolla oli oranssi Hau.

    ”Suurten alusten sisäisestä operoinnista vastaa Kraawa-ryhmä. Aluksia on kolme. Toivon itse pääseväni komentamaan aluksia lippulaivamme Tahtorakin kannelta. Mutta jos en pääse, Mestari Tehmut ottaa komennon. Toivon kuitenkin saapuvani.”

    Loput Matoranit poistuivat tehden kunniaa. Heitä johti vanha matoran, jolla oli violetit olkasuojukset ja samanvärinen jalo Huna.

    Keetongu katsoi sotakuntoon kiireessä muokattua laivuetta ja lähti kävelemään kohti asuntoaan, josta hänen piti hakea vähät tärkeät tavaransa ennen lähtöä.

  • Naamiovaras

    Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

    Klaanin linnakkeen läntisellä laidalla sijaitsevassa lentokonehallissa kuhisi kun kymmenet matoranit puuhasivat ahkeran oloisina harmaanpunaisen lentoaluksen kimpussa.

    ”Kiillotitteko propellit?”
    ”Kyllä!”
    ”Ovatko laskutelineet varmasti kunnossa? Entä vasen siipi?”
    ”Kyllä! Molemmat!”
    ”Onko ohjaamo varmasti imuroitu kunnolla? Te tiedätte kyllä kuka siinä tulee matkustamaan!”
    ”Imuroimme sen viidesti!”

    Ämkoo katseli yli-innokkaiden matoranien touhuilua hieman etäämmältä yrittäen parhaansa mukaan vaikuttaa huomaamattomalta.
    ”Voi luoja”, Ämkoo tuhahti.

    Siivouspataljoonan komentaja huomasi Ämkoon ja tervehti tätä yliampuvin elein. Ämkoo asteli varovasti matoranin tykö väkinäinen virnistys kasvoillaan.

    ”Tuo härveli ei sitten putoa, eihän?”
    ”Annan siitä sanani!”

    Matoranjoukon rakastama viittasankari asteli lentokoneen luo ja tutkiskeli alusta sieltä sun täältä. Sitten Ämkoon katse kiinnittyi koneen kyljessä komeilevaan kuvioon.

    ”Tuossa on lehmä”, Ämkoo totesi.
    ”Mata Nui Lehmä, herra Ämkoo!”
    ”Lehmä.”
    ”Kyllä!”
    ”LEHMÄ.”
    ”…se tuo onnea!”
    ”A-haa.”

    Ämkoo hyppäsi istumaan koneen ohjaamoon. Istuin vaikutti yllättävän mukavalta eikä rattikaan ollut turhan jäykkä. Valtava nappula- ja vipurivistö hieman huolestutti koneen tulevaa hallitsijaa, mutta hän ei suostunut myöntämään sitä ääneen.

    ”Pärjäättehän, herra Ämkoo?”, siivouskomentaja kysyi huitoen kädellään sankarinsa suuntaan. Ämkoo vastasi ilkeällä katseella.
    ”Mietimme vain, jos tarvitsette vielä jotain”, matoran jatkoi katseesta piittaamatta. Ämkoo tuijotti tätä hetken.

    ”Hei, naamiosi.”
    ”Anteeksi?”
    ”Naamiosi. Eikös tuo ole Komau?”
    ”On se! Suuri Komau, herra Ämkoo! Sain sen aikoinaan…”
    ”Anna tänne.”
    ”Mit-”
    ”Haluan katsoa sitä.”

    Matoran tuijotti Ämkoota säikkynä, mutta nieli pelkonsa. Hän irroitti naamion varovaisesti kasvoiltaan ja kurottautui tarjoamaan sitä idolilleen.

    ”Kiitos”, Ämkoo totesi ja piteli naamiota käsissään sulkien silmänsä. Matoranit tuijottivat tilannetta kuin hypnoosissa.

    ”Mitä luulet, että hän tekee?”, uskaltautui yksi matoraneista kysymään toiselta.
    ”Luulen, että hän keskittää siihen voimiaan”, totesi toinen. ”Se tuo varmaan naamion kantajalle voimia tai jotain.”
    ”Kyllä, niin sen on oltava. Toivottavasti hän tekee noin minullekin.”
    ”Ja minulle!”
    ”Minulle myös!”
    ”Mennään kaikki jonoon niin… Hei, missä se naamio on?”

    Matoranit tuijottivat Ämkoota ällistyneinä. He olivat juuri todistaneet mitä hämärintä katoamistemppua. Ämkoo oikoi käsiään ja vilkaisi matoraneja virnistäen. Sitten hän sanoi:
    ”MENKÄÄ POIS.”

    Kanohi Komaun voima toimi heti. Matoranien heikko mieli ei riittänyt vastustamaan ankaraa naamiovoimaa vaan nämä kipittivät kauhuissaan tiehensä. Ämkoo hymyili lähestulkoon ylpeän näköisenä ja nousi ylös ohjaamosta.

    ”Onneksi Snowie ei ollut näkemässä”, hän totesi ja istahti lentokoneen siivekkeen päälle odottamaan. Lumiukko oli myöhässä.

    [spoil]HAHAHAHAHAHA.[/spoil]

  • Uudet työt; ensimmäiset evakot

    Bio-Klaanin saaren ranta

    Pieni joukko matoraneja astui pois teräksenharmaasta veneestä. Heidän seurassaan oli muutamia, raskaasti aseistettuja Steltiläisiä, joilla oli pitkät viitat. Seurue asteli hiekkarannan poikki sanaakaan sanomatta, kohti Klaanin linnaketta. Pian heitä vastaan tuli vihreän värinen matoran. Tämä pikku klaanin saaren asukas kysyi muukalaisilta, keitä he olivat.
    ”En koskaan käytä liikeasioissa oikeaa nimeäni” vastasi ryhmän ensimmäisenä kävelevä harmaa matoran hieman ylimielisesti. ”Olemme tulleet koko matkan Nynrahilta, ja täkäläisellä makutalla on kuulemma meille töitä.”

    Nazorakein tukikohta

    Itse Kenraali 001 oli tarkkailemassa, kun huoneen, jonka ovessa luki 000, oven takaa saapui suurehko joukko nazorakeja kantaen metallisia säiliöitä. Jokaista syväjäädytyssäiliötä kohden oli neljä torakkaa kantamassa. Kenraali asteli joukkion ensimmäisenä kuljetettavan säiliön luo, ja katsoi sen kyljessä olevasta läpinäkyvästä luukusta. Kaikki näytti normaalilta.
    ”Kuljettakaa koko erä SS Rautasiivelle, siellä annetaan lisäohjeita” 001 käski. Torakat lähtivät kuuliaisesti kantamaan raskasta taakkaansa.

    Bio-Klaanin linnake, kahvio

    Snowman oli valmistellut kaiken tehtäväänsä varten, ja istui nyt kahviossa. Se oli melko tyhjillään, ja vähäiset keskustelijat puhuivat melko hiljaa, ja äänensävyt olivat paljon tavanomaista vakavampia.

    Snowman kävi kuumeista keskustelua Keetongun kanssa Klaanin laivastosta. He olivat yhtä mieltä siitä, että se oli aivan liian pieni. Aivan liian pieni kohtaamaan nazorakien ja zyglakien yhdistetyn laivaston.
    ”Ja vaikka zyglakit laskettaisiinkin pois, jäämme silti selvästi suppeammaksi osapuoleksi” Keetongu mietti. Hän oli alkanut asennuttaa Klaanin höyrytoimiseen laivastoon lisää panssarointia ja tulivoimaa, mutta se ei silti tuntunut millään riittävän.
    ”Mutta emmekö voisi olettaa, että vihollisemme joukkojen pääpaino on jalkaväessä? Ehkä emme joudu kohtaamaan heitä meritaistelussa lainkaan?” Snowman ehdotteli optimistisena.
    ”Ei toimi noin” vastasi Keetongu asiantuntevasti ”Nazorakeilla on liian tulivoimaisia laivoja. He saattaisivat hyvinkin käyttää sitä tulitukena linnaketta vastaan. Niiden kantomatka ja tarkkuus mahdollistavat hyvinkin täsmällisen pommituksen, ja pelkään pahoin, että maavoimamme lytättäisiin jo senkin takia.”
    ”Eli jotain olisi kehitettävä.”
    ”Aivan. Vielä kun keksisi, että mitä.”

    Keskustelun jatkuttua vielä hetken melko hedelmättömänä kaksikko hajaantui omille teilleen. Snowman jatkoi pihalle, ja aikoi mennä auttamaan eri puolelta saarta evakoitujen matoranien majoittamisessa.

  • Bobin ensiesiintyminen

    Klaanin linnake, Ämkoon huone

    ”Tästä kaikesta pölystä päätellen täällä ei ole tainnut käydä ketään lähtöni jälkeen. Mikä sotku.”

    Ämkoon katse harhaili hylätyn oloisen työhuoneen pimeydessä. Minkäänlaista valaistusta huoneessa ei ollut. Valokatkaisija saattaisi toki löytyä jostain, mutta Ämkoo ei kaivannut valoa. Pimeänäkö kun sattui olemaan yksi Makuta-voimien mukanaan tuomista eduista.

    Ämkoo asteli peremmälle huoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän nosti nuhjuisella pöydällä lepäävän heittoveitsen käteensä ja pyöritteli sitä sormiensa ympärillä mietteliäänä.

    ”Tuntuu oudolta ajatella, että olen täällä. Vielä hetki sitten vaeltelin aivan toisaalla ja nyt olen palannut. Onneksi klaanilaiset ovat ottaneet minut ihan suopeasti vastaan…”

    Sulava heittoliike. Heittoveitsi törrötti huoneen seinässä.

    ”…mutta vihaan sitä matorania. Voisin vaikka suolistaa sen.”

    Ämkoo asteli ikivanhan näköisen puisen kaapin tykö. Hän avasi oven hillityllä eleellä ja poimi kaapin kätköistä mytyn mustaa kangasta.

    ”No jaa, turha huolehtia… En edes viivy täällä kauaa. Toimitan nyt vain tehtäväni ja sitten voin tehdä mitä sitten ikinä haluankaan…”

    Ämkoo ravisti kangasmyttyä kunnes se alkoi saada muotonsa. Ämkoo puki siistin mustan viitan ylleen.

    ”Vai voinko? Mitä jos minua tarvitaan vielä sen jälkeen? He pitävät minua edelleen yhtenä heistä. Olenko velvollinen auttamaan heitä?”

    Ämkoon tumma käsi kiskaisi heittoveitsen irti seinästä.

    ”No jaa…”

    Ämkoo käveli valtavan ikkunan tykö ja avasi sen. Sitten hän suoritti voimakkaan heittoliikkeen. Heittoveitsi lennähti hänen kädestään kadoten korkealle taivaisiin.

    ”Haha.”

    Ämkoo hyppäsi ikkunasta.

    – – – –

    Erään Klaanin linnakkeen varastorakennuksen katto

    ”Ain raataen työtäs tee…”, totesi iltamyöhään töissään uurtava katonkorjaaja-matoran. Hänen nimensä oli Bob.

    Bob ei pitänyt työstään.

    ”Katsos, ongelmana tässä on se…”, Bob aloitti puhumaan, luultavasti itselleen, ”…että mitään ei koskaan tapahdu. Yhtään mitään. On vain katto. Sitten on reikä. Sitten reikää ei ole, koska minä tulen kuvioihin. Sitten on taas katto ja katossa taas sellainen hemmetin reikä ja…”

    Siinä samassa Bob päästi elämänsä ikävimmän rääkäisyn. Pienen matoranin sydän hyppäsi kurkkuun tämän väistäessä kohti kiitävää mustaa viittahahmoa. Hahmo oli tosin jo poissa.

    Ämkoo ilmestyi Kualsin voimasta muutaman sadan metrin päässä sijainneen savupiipun huipulle. Sitten hän otti vauhtia ja loikkasi viereisen talon katolle. Katolla juostessaan hän vilkuili tuon tuosta taivaalle, etsien katseellaan kiiltävää pistettä.

    Siinä se oli.

    Teleportaatio.

    Ämkoo nappasi veitsen käteensä ja pudottautui alas, jaloilleen.
    Sitten hän nauroi. Ääneen.

    ”No jaa… Ehkä minun on parasta olla heille hyödyksi”, hän mietti kääntyen ympäri.

    Ämkoo heitti veitsen takaisin taivaalle. Harjoitus jatkui.

    [spoil]Tässä ei ollut mitään pointtia. Kunhan fiilistelin.[/spoil]

  • Avde lumiukon unissa

    Riippukeinussaan makaavan, menneitä muistellessaan nukahtaneen Snowmanin mieli, eräs suurehko saari vuosia sitten

    Matoranin kokoiseksi itsensä muokannut Snowman käveli saaren suurimman asutuskeskuksen katuja pitkin. Tarkoituksena oli etsiä saaren matoranvoimien Kapteeni Ryhtinä tunnettu päällikkö, ja saada tämä ymmärtämään, että hänellä oli väärät henkilöt vankilassa. Kaduilla vaelsi tottuneen oloisesti matoraneja sinne tänne. Pian lumiukko löysi matoranvoimien päämajan. Hän koputti oveen, ja jäi odottamaan rauhallisesti. Hän oli hermostunut, mutta onnistui silti säilyttämään tyyneytensä. Kului hetken aikaa. Snowman katseli olkansa yli. Oliko jotain tapahtunut?

    Lopulta oven kuitenkin avasi ko-matoran, joka hieman töykeästi kysäisi: ”Mitä asiaa?”
    Snowman mietti sopivinta lähestymistapaa. Hän ei kuitenkaan keksinyt siihen hätään mitään erityisen fiksua: ”Viekää minut johtajanne luo.”
    ”Hah” hopeinen matoran naurahti ”Meillä on kädet täynnä hommia muutenkin, viimeaikaisten tapahtumien johdosta.”
    ”Oikeasti, minun täytyy saada puhua Kapteeni Ryhdille.”
    ”Kiitos, ja näkemiin.”
    Ko-matoran oli jo sulkemassa ovea, kun Snowman vielä huudahti: ”Kylän siivooja on terroristi!”
    Hetken hiljaisuuden jälkeen ko-matoran aloitti: ”Nuo ovat vakavia syytöksiä. Onko sinulla esittää perusteluja väitteillesi?”
    Matoranin kokoisenakin Snowman oli melko vahva, ja kiskaisi ko-matoranin ovesta ulos, ja veti tämän syrjään kahden talon väliin. Lumiukko tukki matoranin suun ja sitoi tämän kädet ja jalat löytämällään köydellä. Tänään ei ollut Snowmanin paras ”puhu itsesi ongelmista” -päivä.

    Siitä hän tallusti suoraan sisään ja Ryhdiksi kutsutun matoranin huoneeseen. Kapteeni katsoi tulokasta hämillään:
    ”Kuka olet?”
    ”Se ei ole nyt tärkeää, vaan se, että sinulla on kaksi syytöntä henkilöä vangittuina, kun taas syyllinen kauheuksiin on yhä vapaalla jalalla!”
    ”Selitä minulle, miksi nämä kaksi ’syytöntä’ juuri pakenivat vankilasta?”
    Tätä Snowman ei ollut kuullutkaan, ja vetihän se kieltämättä melko sanattomaksi. Nämä paenneet vangit olivat kuitenkin Snowmanin mittavan henkilökohtaisen kokemuksen mukaan sitä tyyppiä, jotka eivät jää istuskelemaan vaaran uhatessa. Kapteeni Ryhti jatkoi:
    ”Tahdotko, että hälytän toat hakemaan sinut pois?”
    ”Älkää hätiköikö, Kapteeni. Ystäväni tässä on täysin kunnollinen” sanoi ovesta sisään asteleva matoran rauhalliseen äänensävyyn.

    Snowman pysähtyi miettimään kuullessaan äänen. Tämä ei nyt ollut oikein, jotain kaavaa rikottiin. Jokin oli pahasti pielessä, ja… Hetkinen. Tämähän on unta, Snowman ymmärsi. Tämä on unta vuosien takaisesta seikkailustani! Mutta siinä tapauksessa, kuka tuo on? Snowman katsoi hämillään tulokasta.

    ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Ryhti tiedusteli kulmat kurtussa huoneeseen saapuneelta, sinipunaiselta matoranilta. Tämä ei kuitenkaan vastannut, heilautti vain sormeaan. Samassa matoranin varjo muuttui valtavaksi kouraksi, joka tarttui Kapteeniin, ja heitti tämän seinään. Ryhti lysähti tajuttomana lattialle. Huoneeseen tullut matoran kääntyi Snowmaniin päin, ja sanoi: ”Yleensä olen joko ’ystäväsi’ tai ’vihollisesi’. Kun olen oikein hienolla päällä, olen ’Punainen Mies’. Tai ’Syvä Nauru’. Tällä kertaa voisin kuitenkin olla ihan vain… Avde.”

    Snowmanille tuli outo olo. Hän tiesi tämän olevan unta, mutta silti se tuntui todelta. Tai ei ainakaan unelta. Huoneeseen tulleessa hahmossa oli sitä paitsi jotain pahasti vialla. Snowman toivoi kovasti heräävänsä pian.
    ”Hyvä on, ’Avde’” hän aloitti. ”Mitä haluat, ja mitä ihmettä teet unessani?”
    ”Erittäin hyviä kysymyksiä, Snowman. Erittäin hyviä” hahmo vastasi ”Minulla on sinulle pari lisää.”
    Lumiukosta tilanne meni hetki hetkeltä huolestuttavammaksi. Mistä tuo tiesi hänen nimensä, ja miksei hän voinut herätä? Avde jatkoi: ”Tämä on unesi. Tämä on mielesi. Miksi kysyt jotain itseltäsi, kun jossain sisimmässäsi tiedät jo vastauksen?”
    Snowman ahdistui enemmän ja enemmän. Oliko tämä enää unta?
    ”Mistä olet varma, että minä en ole sinä?” Avde jatkoi hymyillen vaimeasti. Silloin hänen varjonsa alkoi vääntyä Snowmanin näköiseksi.
    ”…eikö tämä ole jo aika absurdia?” lumiukko sai sanotuksi, eikä ollut varma, oliko se viisasta.
    ”Tämähän on unta, rakas ystävä.” Nyt Avden hymy kävi todella huolestuttavaksi. Huone vääntyi kaikkien luonnonlakien vastaisesti aivan kieroon, ja Snowman alkoi melkein voida pahoin. Avde jatkoi: ”Ja sinulla on todella, todella absurdi mieli, ystäväni. Kaikella kunnioituksella.”
    ”Jos tämä on kerran unta, niin miksen voi herätä? En väitä olevani mikään aamuvirkku, mutta tämä menee jo huolestuttavan pitkälle.” Snowman kysyi.

    Avden hymy leveni entisestään. Snowman huomasi yllätyksekseen sen olevan mahdollista.

    ”Unikaasu huoneessasi auttaa siinä.” Avde valaisi.
    Snowman ymmärsi olevansa todellisessa pulassa. Hän kyllä muisti saaneensa paketin, jota ei ollut vielä ehtinyt avata. Avde jatkoi: ”Okei, tunnustan. En ole alitajunnastasi. Olen ystäväsi. Ystävä, jonka visiittiaika riippuu suuresti siitä, kuinka valveilla olet.”
    ”Huumasit minut? Aikamoinen ystävä. Tohdinko kysyäkään, mitä seuraavaksi?”
    ”Voi, tohdit kyllä. En pyydä sinulta paljoa. Kun yö tulee, päästät minut sisään.”
    ”Silkasta ystävien pettämisen riemusta?”
    Avde naurahti kolkosti. Kaikki huoneen ikkunat paiskautuivat kiinni, ja varjo alkoi täyttää huonetta. Snowman huomasi punaisten silmien avautuvan ympärillään.
    ”Sinä et petä ystäviäsi, Toa. Sinä pelastat heidät” Avde aloitti ”Jos päästät minut sisään, kaikki tulee olemaan ohi. Saan haluamani. Allianssi hajaantuu”
    Snowman kuunteli vaitonaisena, kun Avde jatkoi puhettaan: ”Sinä tiedät, että te ette voita tätä sotaa.”
    Snowman ei sanonut mitään, kuunteli vain Avden sanoja.
    ”Nazorakit. Zyglakit. Skakdit. Metsästäjät. Veljeskunta. Ihan liikaa, eikö?”
    Lumiukko mietti kuulemaansa, sanaakaan sanomatta.
    ”Klaanin lattia tulee lainehtimaan ystäviesi verestä. Se ei tee niin, jos sota loppuu ennen alkuaan.”
    Avde piti tauon, ennen kuin jatkoi: ”Mikä on sinulle tärkeintä?”
    ”Eh, minä… En oikein ole hyvä tekemään päätöksiä omillani. Tämä on todella tärkeä asia, en minä ole oikea henkilö tähän…” Snowman vastasi epävarmana.
    ”Voi, sinä olet juuri sopiva, Snowman. Juuri sopiva.” Avde asteli kiusallisen lähelle lumiukkoa, ja lisäsi: ”Ja enkö minä muka näytä luotettavalta?”
    ”…oikeasti, tahdot ehkä kääntyä jonkun muun puoleen, olen se heppu, joka istuu kahviossa ja syö patonkia…”

    Hetken oli aivan hiljaista.

    ”Tiedätkö, että Ämkoo olisi tuskin voittanut sen saastaisen torakan ilman sinun ja ystäväsi toimia?”
    Snowman tuijotti hiljaisena Avdea silmiin, joka jatkoi:
    ”Olet pieni lumipallo, mutta vieriessään alas mäkeä voi siitäkin tulla jotain suurta.”
    ”Mutta…”
    ”Niin…?”
    Snowman ei keksinyt mitään sanottavaa.

    Samassa Avde kuitenkin haihtui huoneesta. Tai oikeastaan koko huone haihtui. Snowman avasi silmänsä, ja huomasi olevansa turvallisesti omassa riippukeinussaan.

    [spoil]Spoilereista suurin, G kirjoitti Avden osat. Mikä yllätys.[/spoil]

  • Lumiukko – ninjan sidekick

    Bio-Klaani, Suuri sali

    Snowman istui takarivissä pohdiskellen kuulemaansa. Hän oli kyllä tiennyt suunnilleen, mitä oli tekeillä, mutta tilanteen mittakaava alkoi hahmottua hänelle vasta nyt. Hänen vieressään Kepe avasi suunsa:
    ”Tule, mennään verstaalle. Olisi varmaan hyvä tehdä muutamia turvajärjestelyjä tilanteen takia.”
    ”Itse asiassa” Snowman aloitti ”En tule. Minulla on asioita hoidettavana. Tällä kertaa jopa ihan oikeita, ei ’niitä tavallisia’”.
    ”Ymmärrän. No, nähkäämme piakkoin.”

    Snowman poistui salista tapojensa vastaisesti ensimmäisten joukossa. Hän harppoi käytävien halki portaikkoon, ja askelmat ylös päästyään lähti kävelemään huoneelleen. Oven takana odotti tuttu makuuhuone riippukeinuineen. Tällä kertaa Lumiukko kuitenkin suuntasi raskaalle, lukitulle kaapilleen. Yhdistelmälukko aukesi tutulla tavalla hassusti naksahtaen, ja Snowman vetäisi liukuovet syrjään. Hän otti kaapista kaksi suurta hakkuaan, ja testasi niiden mekaanisten osien toimivuutta. Tällä kertaa hän ottaisi aseistusta mukaan. Tehtävillä oli tapana onnistua sulavammin, kun oli varustusta mukana.

    Snowman mietti, oliko ollut hyvä ajatus lupautua Ämkoon avuksi tälle tulevalle tehtävälle. Mustavihreä admin oli pyytänyt lumiukkoa ’tärkeälle tehtävälle’, vähän niinkuin Guardian ennen venereissua. Asiat saisivat tällä kertaa mennä hieman sulavammin, hän ajatteli, ja se taas puolestaan voi olle hieman vaikeaa. Viime yrittämällä olin sentään täysissä voimissani, nyt olen vielä hieman toipilas.

    Viime päiviä lukuunottamatta Snowman ei ollut suorittanut kenttähommia aikoihin, eikä muutenkaan omannut mitään kovin kummoisia kykyjä tai voimia. Kaikesta huolimatta hän ymmärsi vielä mieltää itsensä mielessään sankariksi: kerran hän oli pelastanut kokonaisen saaren orjuudelta ja riistolta. Tosin hän ei ollut tehnyt sitä yksin, ja päivän tapahtumat pyörivät hänen mielessään vielä näinä päivinäkin.

    Snowman oli huomannut sen saaren suurimpaan kylään saapuessaan matoran-ystävänsä makaavan pienen kiven takana kauhusta kankeana.
    ”Oletko kunnossa?” Snowman oli huohottanut toverilleen. Pieni matoran oli kohottanut katseensa lumiukkoon, sanomatta kuitenkaan sanaakaan. Taistelusta huolimatta Snowman oli tuntenut oleellisimmaksi rohkaista matorania, mutta se oli tuntunut kaikin puolin vaikealta. Eikä vähiten sen takia, että tämä matoran, Weltey nimeltään, oli eräs urheimmista lumiukon tuntemista henkilöistä. Hän oli etsivä, eikä ollut ainoastaan taistellut mitä vaarallisimpia petoja vastaan, hän oli myös uskaltanut toimia koko saaren yleistä mielipidettä vastaan aiheuttaen itselleen mitä huonoimman maineen. Kuitenkin Weltey oli lopulta ollut avaintekijänä saaren todellisen pahan paljastamisessa.

    Snowman oli onnistunut rohkaisemaan ystäväänsä tuona epätoivon hetkenä, ja yhdessä he olivat liittyneet taisteluun. Jälkikäteen lumiukko, hänen ystävänsä veden toa Elgen, sekä paikallisen toatiimin johtaja olivat yhteistuumin naureskelleet Snowmanin onnistuneen rohkaisussaan ehkä vähän liiankin hyvin: Weltey piti mahtipontista puhetta ja poseerasi kukistetun vihollisen päällä.

    Toinen kyseisen päivän tapahtuma, joka oli jäänyt Snowmanin mieleen harvinaisen hyvin, oli hänen yllättävä liittolaisensa. Tai pikemminkin ’vihollisen vihollinen’, mutta silti lumiukosta oli tuntunut harvinaisen hämäävältä työskennellä yhdessä arkkivihollisensa kanssa. Valkoinen toa ja sinivihreä mutanttiskakdi olivat yhdistäneet voimansa, ja lyöneet näin kaikkia uhkaavan pahan. Yhteistuumin he olivat myös todenneet sen olleen virkistävää. Ja kun skakdi oli lopulta poistunut paikalta, tällä kertaa poikkeuksellisesti koettamatta murhata Snowmania, oppi lumiukko viimeistään silloin, kuinka apu tulee aina odottamattomalta suunnalta.

    Kuitenkin riippumatossaan makaavan Snowmanin mieltä vaivasi yksi asia: Olisiko hänen roolinsa tällä Ämkoon tehtävällä ’apu odottamattomalta suunnalta’ vaiko ’sankari, joka kuitenkin tiukan paikan tullen jäätyy’?