Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.
Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.
Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.
”Aika mainio ajoitus”, Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi: ”Tämä ei taida olla vielä oli.”
Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.
Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.
”Turha yrittää päästä pakoon”, ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.
”Se saavuttaa meitä!” huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.
Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.
Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.
”Tuon luulisi riittävän”, Enki murahti. ”Riittävän mi- se ampuu taas!” kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.
Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.
Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.
Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.
Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.
”Mahtavatko olla vielä hengissä… Nooh, varmistetaan”, torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran. ”Tai jos ei.” ”Häh?”
Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.
Vehreä puusto vilisi nazorakien silmissä kaksitasosiivillä varustetun rakettireppukaksikon koittaessa saavuttaa edellään lentävää matorania. Torakat ymmärsivät vallan hyvin miksi vihreä matoran oli paennut viidakon sekaan. Pakoratsuna toimiva petolintu oli kuin kotonaan metsän kätköissä ja rahi väistelikin rutiininomaisesti viidakon kattokerroksen tiheää kasvustoa. Torakoilta sama ei luonnistunut läheskään yhtä sutjakkaasti ja nazorakit eivät voineetkaan kiitää eteenpäin rakettireppujensa täysnopeudella. Pelkkä törmäys paksuun oksaan saattaisi olla kohtalokas.
Kotikenttäedusta huolimatta tilanne ei ollut helppo Otlekillekaan. Koulutukseltaan Otlek oli yksi veljeskunnan viestinviejistä ja siitä syystä hän oli tottunut nopeaan matkaamiseen. Varsinaiset takaa-ajotilanteet eivät kuitenkaan olleet Otlekin erikoisalaa eikä ratsu ollut edes aseistettu.
Otlek tiukensi otettaan kotkalintunsa ohjaksista samalla kun lintu madalsi lentoaan entisestään. Veljeskuntalainen heittäytyi sitten ympäri lintunsa satulassa, totutteli hetken lentämään selkä kohti menosuuntaa ja tarttui sitten selässään kantamaansa jouseen.
Toinen torakoista oli törmätä pystyyn kuolleeseen puuhun saadessaan kypäränsä koristeeksi terävän (ja myrkytetyn) nuolen. Otlekin pettymykseksi nuoli ei kuitenkaan uponnut tarpeeksi syvälle raskaaseen kypärään vaan ammus jäi törröttämään hölmösti keskelle nazorakin otsaa. Normaalisti näky olisi huvittanut matorania suuresti, mutta nyt se sai vihollisen näyttämään entistäkin uhkaavammalta. Tilannetta ei parantanut lainkaan se, että kumpainenkin torakoista kohotti aseensa.
Ka-blammo.
Linturahi kiljahti hädissään nähdessään räjähdyksen. Torakka-ammus ei ollut saavuttanut kohdettaan. Sen sijaan kevyen tykin ammus iskeytyi yhteen viidakon puista ja sai sen latvan kaatumaan. Otlek tiesi, että tuollaisen aseen osuma tuskin jättäisi hänestä paljoa jäljelle.
Toinen ka-blammo.
Lintu äännähti uudestaan, entistäkin tuskaisammin. Torakan ammus oli hipaissut rahin siipeä ja linnun liikehdintä muuttui levottomaksi. Otlek koitti epätoivoisesti kääntää tilanteen voittoisammaksi ja matoran tulittikin urheasti takaa-ajajiaan kovin vähäisiksi käyvillä nuolillaan. Nuolet eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi vahvoja vahingoittaakseen torakoiden siipilaitteita, ja ammukset putoilivat harmittomasti viidakon siimekseen.
Kolmas ka-blammo.
Lintu sai osuman. Petolintu rääkäisi viimeisen kerran samalla kun räjähdyksen aiheuttama voimakas paineaalto heitti hätääntyneen Otlekin korkealle ilmaan. Kuin ihmeen kaupalla Otlek säilyi kuitenkin itse yhtenä kappaleena, ja vieläpä tajuissaan. Tästä syystä matoran saikin tartuttua yhteen viidakon monista köynnöksistä, ja siten veljeskuntalainen toivoikin hidastavan pudotustaan.
Neljäs ka-blammo.
Torakka-ammus räjäytti kappaleiksi juurikin sen oksan jossa Otlekin viimeiseksi toivoksi muodostunut liaani roikkui. Matoran huusi pudotessaan kohti viidakon pohjakerrosta.
Sitten molskahti.
Otlek upposi kokonaan pinnan alle pudottuaan viidakon keskellä voimakkaasti virtaavaan jokeen. Matoran koitti epätoivoisesti pakottaa itsensä pintaan, mutta raju virtaus vaikeutti yritystä huomattavasti. Lopulta Otlek kuitenkin onnistui työntämään kasvonsa pinnan yläpuolelle – vain huomatakseen voimakkaan virtauksen syyn.
”Tämä ei ole todellista”, Otlek ajatteli tuijottaessaan lähestyvää putousta.
Torakat lensivät vieretysten matoranin yläpuolella katsellen vihreän olennon epätoivoista porskuttamista. Kumpikaan nazorakeista ei voinut olla virnistämättä matoranin ajautuessa yhä vain lähemmäs hengenvaarallista jyrkännettä.
Nazorakit pettyivät hieman huomatessaan, että matoran onnistui tarttumaan hieman ennen putouksen alkua veden alta uhmakkaasti nousevaan kallionkappaleeseen. Otlek tarttui tiukasti liukkaaseen kiveen ja nosti katseensa sitten yläpuolellaan leijailevia vihollisia kohti.
Toinen nazorakeista osoitti matorania aseellaan, muttei ampunut. Torakkakaksikko tuntui pohtivan, olisiko matoranista enemmän hyötyä elävänä vaiko kuolleena. Pohdiskelunsa keskellä torakat eivät ehtineet huomata, että Otlekin yllättynyt katse siirtyi kauemmas taivaalle.
Sekunnin kuluttua sinertävänmusta jättiläismerimetso iskeytyi taivaalta toisen rakettitorakan kimppuun.
”Mitä sinä sanoit?” ”Torakoita. Paljon torakoita.”
Tummanvihreää kanohi Mirua kasvoillaan kantava keholtaan musta matoran nousi ylös matalalta istuimeltaan ja siristi kirkkaita silmiään tuijottaessaan edessään seisovaa vihreänkirjavaa viestinviejää. Johtajan ajatukset vilisivät. Älykäs ja sotatoimien suhteen kokenut matoran oli vastuussa veljeskunnan toiminnasta aina kun Ämkoo itse ei ollut fyysisesti läsnä, ja pitkästä aikaa Johtaja joutui tekemään vaikean päätöksen.
”Ne siis miehittävät saarta”, Johtaja lausui miltei kuiskaten ja suuntasi pohtivan ilmeensä huoneen rusehtavaan seinustaan. Viestinviejä nyökkäsi hiljaa ja tapitti ylempiarvoista veljeskuntalaista hieman kysyvästi kanohi Rurun takana hohkaavilla keltaisilla silmillään. ”Emme voi hukata aikaa”, Johtaja sanoi sitten, tarttui edessään seisovaa matorania olkapäästä ja sanoi tälle: ”Tehtävänanto, Otlek. Ota nopein lintumme ja lähde mestari Ämkoon luo ilmoittamaan tapahtuneesta. Löydät hänet valkoisen Turagan luota.” ”Selvä”, Otlek vastasi, teki johtajalleen kunniaa ja kääntyi lähteäkseen. ”Kiirehdi”, Johtaja lisäsi vielä vihreän naamionsa takaa ja poistui itsekin huoneesta.
Hetken kuluttua tukikohdassa kaikui tasainen rummutus. Vajaa satakunta vihreää matorania kokoontui hälytyksen kuullessaan luolastotukikohdan keskellä sijaitsevaan paalupuin kannateltuun aukeaan tilaan. Johtajan ohjeet kuultuaan matoranit hajosivat juoksuaskelin eri suuntiin ja pian kaikki olivat työn touhussa. Ämkoon veljeskunta olisi pian valmis toivottamaan vieraansa tervetulleiksi.
– – –
Ruskeanmusta petolintu kiljui valittavaan sävyyn Otlekin pakottaessa eläimen lentämään vielä hieman lujempaa. Viidakon latvusto vilisi vihreänä sotkuna veljeskuntalaisen silmissä tämän kiitäessä valtaisalla vauhdilla kohti turaga Bakmein asuinsijoja.
Otlek oli kuullut huhuja torakoiden liikehdinnästä lähivesillä. Vihreä matoran ei kuitenkaan olisi osannut odottaa nazorakien siirtyvän veljeskunnan saarelle. Tai no, olihan saari toki lähellä Klaania ja siinä mielessä mitä loogisin valloituskohde, mutta miten ihmeessä näin pian? Otlek ei todellakaan uskonut veljeskunnan joutuvan näin nopeasti sotatilaan, sillä olivathan Ämkoon kouluttamat matoranit piileskelleet saarella kaikessa rauhassa jo pitkän tovin.
Mahtoivatko torakat edes tietää veljeskunnan olemassaolosta, taikka sen sijainnista? Otlek tiesi hyvin sen, että veljeskunnan toiminta oltiin tähänkin asti salattu varsin hyvin eivätkä edes useimmat klaanilaiset olleet varmoja ninjamatoranien nykyisestä piilopaikasta. Ajatus lohdutti Otlekia hieman, sillä noin ajatellen torakat tuskin olivat ilmestyneet saarelle varta vasten hävittämään veljeskuntalaisia. Matoranit olisivat mitä luultavimmin turvassa jos vain pysyisivät piilossa ja…
WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.
Otlek oli pudota ratsunsa kyydistä kaksitasosiivillä varustetun rakettirepputorakan ilmestyttyä lentävän matoranin oikealle puolelle. Matoranin kauhistunut ilme peilautui takaisin torakan kasvoja peittävästä kypärästä, joka peitti torakan hämmentyneen ilmeen.
Kaksikko matkasi hetken yhtä vauhtia jaellen hämmentyneitä katseita suuntaan jos toiseen. Sitten.
WOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOSH.
Toinen ilmatorakka ilmestyi Otlekin vasemmalle puolelle. Rakettireppujen korvia vihlova ääni sai epätoivoiseen tilanteeseen ajautuneen matoranin heräämään järkytyksestään. Otlek kiskaisi lintunsa ohjaksista ja pudottautui siivekkään ratsunsa kanssa viidakon tiheän puuston sekaan.
Torakat tuijottivat hetken toisiaan visiiriensä läpi. Sitten hyönteismäiset sotilaat suuntasivat matkansa alas metsikön sekaan. Matoran ei pääsisi pakenemaan.
Pieni sinivalkoinen matoran vaelsi lakeuksilla. Kaikkialla näkyi valkoista lumiaavikkoa. Taivas oli yönmusta, ja tuhannet tähdet hohtivat puhdasta kirkkauttaan. Matoranilla oli kylmä, mutta hänellä oli hyvä olla. Hän sai tehdä sitä mitä halusi. Nauttia kauniista luonnosta ja tyydyttää seikkailunhalunsa.
Matoran hyppäsi selälleen lumeen. Hän katseli sinisen Akakunsa läpi ääretöntä taivasta. Niitä tuhansia tähtiä. Hän toivoi, että saisi olla joskus niiden joukossa. Hän tahtoi nimensä tähtiin. Hän halusi, että hänet muistettaisiin.
Lämmin tuuli kävi läpi saaren. Se nosti ilmaan hiekkaa ja kuivia lehtiä. Polttava aurinko porotti armottomasti jostain. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta oranssi laskeva aurinko oli silti kuuma.
Valkoisen ja sinisen värinen Jään Toa nojasi puiseen kaiteeseen. Syystuuli puhalsi hänen kasvojaan vasten, ja taustalta kuului iloisten matoranien hälinää. Matoro katseli pilvistä yötaivasta. Tähdet eivät hohtaneet kuten tavallisesti. Palmut huojuivat navakassa tuulessa. Puinen vartiotorni natisi luonnon alla, mutta kesti.
”Mitä luulet”, toa aloitti. ”Että jatkuuko tämä ainiaan?” Karax käänsi hopeista päätään. Maan Toa katsoi ystäväänsä hetken. ”Jos se meistä riippuu, niin jatkuu”, hän vastasi matalalla äänellä.
”Mietin vain. Muistan kuinka joskus kauan sitten halusin olla Toa. Olla kunnioitettu matoranien keskuudessa. Okei, olen saavuttanut sen. Silti minusta tutnuu siltä, että elämällä on paljon enemmän annettavaa”, Matoro puhui.
”Meidän velvollisuutemme on varjella tätä saarta. Me teemme sen, koska olemme sen velkaa Zokolle”, Karax puhui rauhallisesti. Hän lausui turagan nimen kunnioittavasti.
”Joo, tiedän. Minä vain haluaisin seikkailua ja toimintaa enemmän. Olen ollut paikallani liian pitkään.”
”Sammuiko tuo taas?” ”Matoro! Matoro!” Umbra ravisteli toveriaan lujaa olkapäistä. Toa mumisi jotain, muttei vaikuttanut hereillä olevalta.
Kun sininen kristallinterävä keihäs iskeytyi muskelikasta olentoa valtimoon, Matoro irvisti. Verta roiskusi kaikkialle. Jään Toa hyppäsi taaksepäin. Räjähti. Tomua ja ruumiiden silppua lenteli. Toa pyyhki Pimeyden Metsästäjän verta naamiostaan inhoa täynnä.
Tomupatsas kohosi ilmaan. Kuului vaimea tärähdys, ja suuri halli romahti. Jään Toa syöksyi kohti vihreää toa-kumppaniaan, mutta sortuva kivimassa hautasi toan raa’asti alleen. Kuului papatusta. Sinivalkean toan haarniska oli aivan tummunut. Hän hyppäsi kivien taa ammusten kaikuessa taistelutantereella. Toan ilme oli järkyttynyt ja pahoinvoiva. Hän ei kestäisi tätä helvettiä yhtään pitempään.
”Noniin, kaatakaa nuo puut! Te haette noita liaaneja! Te pistätte leirin pystyyn! Te grillaatte turskaa!” ”Aye” kuului monelta suunnalta yhtä aikaa. Hiekkaranta peittyi jäljellä olevien piraattien vilinään. Kaikki heistä olivat järkyttyneitä viimeaikaisista tapahtumista, ja nyt vain alkoholi ja muu tekeminen piti heidät tolpillaan.
Matoro istui päättäväisenä tuolissa, kädet ja jalat sidottuna sen taa. Sinikeltainen lihaskasa kierteli kylmän rauhallisesti Toaa ympäri, osoittaen tätä jatkuvasti zamor-pistoolilla.
”Et koskaan opi, Radak”, Matoro sanoi hiljaa. Punamusta vortixx kauempana nyökkäsi. ”Åke, ammu”
Kuului laukaus ja sinikeltainen hahmo iskeytyi taaksepäin. Mustan ja valkoisen värinen hahmo hyppäsi korkealle ilmaan ja tarttui johonkin katossa.
Radak ei ollut uskoa mitä oli tapahtunut. Ritarikunnan agentin köydet olivat katkenneet, ilmeisesti elementtivoimien takia. Vortixx veti vyöstään agentilta takavarikoimansa zamor-pistoolin ja vaihtoi tainnuttavat kuulat tappoon.
Sitten mustavalkea hahmo syöksyi voltilla päin Radakia. Kierrepotku osui salakuljettajaa rintaan, ja Matoro napapsi aseensa. Hän tähtäsi salamannnopeasti päin syöksyvään lihaskasaan, Åkeen.
Laukaus.
”Me tulimme siis hakemaan Nimdan sirua tuolta temppelistä”, Äks selitti kuunteleville Toille. ”Kaikki kääntyi huonosti parin ansan jälkeen. Saimme tietää Nukeista.” Viimesiessä sanassa kuului pelko. ”Matoro meni eri huoneeseen kuin me. En tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta se teki pahaa jälkeä. Me emme löytäneet sirua pääsalista”
Umbra kuunteli kiinnostuneena ja samalla hieman pelokkaana. Äks kertoi vielä tarkemmin nukeista sekä erityisesti Vatsapuhujan tarkka kuvailu loi kylmiä väreitä Valon Toan selkään.
Lumi sädehti auringon valossa. Sää oli kirkas ja raikas. Matoron musta hahmo katseli lähes pystysuoran jyrkänteen laelta jäätikköä.
Matoro tunsi olonsa tyytyväiseksi ja vapaaksi. Kaikkien tapahtumien jälkeen hän oli vapaa. Ei enää saarensa kahleissa, ei enää Ritarikunnan kahleissa. Hän sai matkata ja jakaa oikeutta. Hän sai tehdä sitä, mistä nautti. Nauttia elämästä.
Matoron silmät aukesivat rävähtäen. Hän tunsi pistävän kivun ensin rinnassaan ja sitten kädesään. Toa tipahti paarientapaiselta hiekkaan irvistäen.
Hän hieroi päätään ja katseli ympärilleen. Ranta alkoi hämärtyä, ja oranssi aurinko horisontissa loi punaista kajoa.
Matoro huokaisi. Ketään ei näkynyt kahden hätäisesti kasatun teltan lähellä. Jossain ritisi nuotio ja kuului puheensorinaa. Matoro tunsi lämpimän henkäyksen kasvoillaan ja nukahti.
Matoro lähetti minulle tämän viestin otsikolla sgoreytryuiiyr. Koska tämä on Matoron viesti, minut lienee oikeutettu tuplapostaamaan.
Nimdan pyhättö Ranta
Umbra ei uskonut silmiään. Järven pinta oli laskenut hetkessä monta metriä. Aivan kuin amme, jonka pohjasta olisi poistettu korkki. Deleva ja Nurukan tulivat Valon Toan perässä rannalle. Samol oli juossut parinkymmenen metrin päässä olevaan Nimdan pyhättöön katsomaan, olisiko matoranit siellä. Sitten kivinen luukku nousi hiekasta ja punamusta matoran syöksyi ylös. Heti sen perään luukusta änki ylös harteikas olento, jonka Umbra tunnisti Axonnin lajiksi. Olennolla oli olkapäällään – Matoron ruumis. Umbra järkyttyi ja syöksyi luukulle. Nyt alhaalta tuli sekalaista joukkoa merirosvoilta näyttäviä matoraneja sekä valkoasuisia, siistejä matoraneja. ”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Umbra ihmetteli ääneen. Äks juoksi nopeasti sivuun väkijoukosta ja heitti Matoron ruumiin hiekalle ja tarkisti pulssin. Ei mitään. Klaanilainen yritti unohtaa sisällään vellovan pelon, muttei kyennyt siihen.
Sinä hankit sen minulle.
”Hei, oletteko te klaanilaisia?” Umbra syöksyi Äksän viereen ja kysyi. ”Olemme…”, Äks mumisi hiljaa, antaen äänen kadota ilmaan. Valon Toa katseli Matoron ruumista. Hän ei suostunut uskomaan, että Matoro olisi kuolleena hänen edessään. ”Mitä on tapahtunut?” Umbra kysyi. Äks ei vastannut. Rinnan lävistyshaava puhui karua kieltään.
Teet sen, koska et voi muutakaan
Kaikki tuntui hidastuvan Umbran ympärillä.
Sitten hän kuuli tutun äänen.
Olen elossa
Umbra olisi pudonnut tuoliltaan, jos olisi istunut.
”Matoro?” hän kysyi. Äks katsoi Umbraa hämmästyneenä.
Olen naamiossa
Umbra horjahti maahan. Mielensisäisiä viestejä.
Parannuskivi
Valon Toa puristi nyrkissään Metorakkilta saamaansa sinistä kiveä. Täydellinen ajoitus.
Umbra kumartui ruumiin ylle. Hän ei ollut aivan varma, miten kiveä käytettiin kunnolla, mutta se näytti toimivan jollain tasolla itsekseen. Hän asetti sinisen kiven Matoron sammuneen sydänkiven päälle. Siniset säikeet lähtivät lentoon haavoja kohti, mutta sitten kiven hohde sammui. Keltainen toa ihmetteli tapahtunutta. Tarvitsiko kivi ulkoista energiaa, vai pitäisikö sen latautua? Umbra asetti kätensä kiven päälle ja loi säteen elementaalivoimaansa kiveä kohti. Valonsäde imeytyi siniseen kiveen, joka alkoi taas hohtaa.
Toa alkoi syöttää elementaalienergiaansa kiveen. Siniset kipinät lentelivät kivestä, joka muutti elementtienergiaa voimaksi kudosvaurioiden korjaamiseen. Umbra syötti lisää ja lisää elementaalivoimaa, kunnes se yhtäkkiä loppui kuin seinään. ”Hei! Sinä! Axonnin lajilla on elementtivoimia. Käytä niitä kiveen”, Umbra määräsi nopeasti. Äks näytti neuvottomalta. ”En minä osaa niitä käyttää kunnolla”, hän vastasi. ”Yritä!” Umbra sanoi ja syöksyi väkijoukon halki etsimään muita Toia.
Äks kumartui ruumiin ylle ja koitti loihtia käsistään energiaa. Hän muisteli vanhalla kotisaarellaan saamiaan opetuksia.
”Keskity”, hän mumisi.
Deleva syöksyi Äksän takaa mustan ruumiin luo. Plasman Toa kumartui Umbran viereen ja alkoi kanavoida plasman elementaalivoimaa siniseen kiveen. Ruumiin vammat alkoivat kadota näkyvistä sinisten kipinöiden iskeytyessä niihin. Deleva keskittyi ja kanavoi viimeisetkin voimansa ruumiiseen.
Mitä aiot, Makuta?
Herättää sinut henkiin.
Sinä kykenet hallitsemaan mieltäni. Mikset ole ottanut ruumista hallintaani?
Miksi olla maalitaulu, kun voi ohjata muita kuin marionettinukkeja?
Matoro alkoi tajuta mihin kaikkeen Itroz oli vaikuttanut. Sama Makuta kykeni ohjaamaan hänen ja kaikkien hänen ympärillä olevien mieliä.
Mutta valitan, nyt sinun on mentävä. Hankkimaan Nimda minulle.
Matoro tunsi putoavansa kylmyyden läpi.
Ruumis puhkesi huutoon. Kovaan huutoon. Matoro kouristeli oudosti ja tunsi samalla kivun kaikista ruumiinsa osista valtavana poltteena. Matoro näki sumeana usean henkilön olevan kumartuneena hänen ylleen. Hän koitti liikuttaa ruumistaan, muttei onnistunut. Toan päässä kiisi yksi ajatus.
Nimda.
Matoro ravisteli päätään. Hän huokaisi helpotuksesta kun huomasi ympärillään tuttuja – Xxonn, Umbra. Taivas oli sininen ja leppoisa tuuli kävi rannan läpi. Hän nosti itseään vaivoin istuma-asentoon. ”M-mitä on tapahtunut?” hän kysyi tokkuraisena, muistamatta mitään.
TÄSTÄ ALKAA JAKEN POSTI
Kun Äksä, Umbra ja Jardirt olivat kumartuneet Matoron ympärille, Notfun käveli ympäri rantaa. Hän oli huomannut jotain erittäin huolestuttavaa.
”Jardirt. Et ikinä arvaa mitä huomasin”, Notfun huusi perämiehelleen.
”Yarr. Kerro”, Jardirt huudahti takaisin.
”Yön Timo kolmas on viety. Ne veivät sen. Ne. Hipit. Taikka se kaapumies”, Notfun ärisi.
Seurasi syvä hiljaisuus laivan muistolle, jonka jälkeen Notfun alkoi kiertää miehistöä joka seisoi rivissä.
”Tehtävänne on rakentaa meille uusi laiva. Ja sinä, Matoro, nouse ylös. Sinäkin saat auttaa”, Notfun komensi, ”Laivan nimeksi tulee jotain omaperäisempää kuin aiemmin.. Miten olisi.. ..Yön Timo neljäs?”
Tässä kohtaa tapahtuu naamapalmu.
Äläpäs tuplapostaa. -MK Muttakun toinen on Matoron posti. Se ei ole minun postini. Nyt ne sekoittaa. Laita ne takaisin. -Jake Ainakaan Modeilla ei ole mahista siihen. Ja mikä tuossa muka niin sekaisin menee? -MK
Tunneli oli kaaoksessa. Oven alta valui vettä, ja merirosvot yrittivät munkkien kanssa päästä ylös meneviin portaisiin. Samoihin, joista munkit olivat tulleet. Valkohopea matoran oli vielä hetki sitten hallinnut tilannetta. Nyt se oli riistäytynyt käsistä, eivätkä munkit kyenneet tekemään mitään järjestäytynyttä. Kaikki yrittivät pakokauhun vallassa kapeaan kierreportaikkoon. Äks ampui suurella käsitykillään pari laukausta ilmaan. Tässä ei ole mitään paniikkia! Emme huku, vettä ei tule tarpeeksi nopeasti. Pääsemme kaikki pois hyvässä järjestyksessä! hän yritti sovitella.
Kaikki oli hetken hiljaa. Xxonn luuli onnistuneensa, mutta sitten hänkin havaitsi sen, mikä oli muita pelottanut.
Parin valokiven valaisemana näkyi Po-Matoran piraatinvermeissä ja naamio halki. Tämä matoran, Pegeg nimeltään, oli kuollut pudottuaan Trollaajamadon kuoppaan. Nyt se seisoi rentona muun joukon edessä. Jokin musta piti matoranista kiinni takaa. Notfunin oikea silmä nyki. Kylmä hiki valui merirosvokapteenin naamiota pitkin ja sen alaleuka vapisi. ”Pogeg?” Notfun sanoi, pakotettu hymy kasvoillaan. ”Eheh. Pogeg, vanha juomakamu ja…tosi…tosi…epähippi heppu. Älä nyt ota tätä mitenkään vakavasti, mu-mu…”
Rusentuneen, mutta paikallaan seisovan matoranin suu aukeili veltosti ja sanoja tuli ulos. Ne eivät olleet hänen sanojaan. ”Niin, kapteeni?”
Notfun kalpeni ja nielaisi niin äänekkäästi, että kammiossa kaikui. ”…sinä olet kuollut. Ei…ei millään pahalla.” Pogegin suulla naurettiin ja kuollut matoran otti pari ontuvaa, löysän nukkemaista askelta eteenpäin. Monesta osasta vakavasti vahingoittuneen ja kaikin puolin selvästi kuolleen matoranin löysät kädet heiluivat puolelta toiselle sen astellessa. Polvilumpiottomat jalat kestivät viisi askelta, mutta kuudennella raato rojahti eteenpäin. Se ei kuitenkaan kaatunut maahan, sillä jokin jäi pitämään sitä ylhäällä. Musta, suorastaan lonkeromaisen letkeä käsi piti neljällä pitkällä sormella kiinni Pogegin päästä. Matoranin silmät hohtivat aavemaisesti kuin kaksi pientä kynttilää.
Mustan käden omistaja käveli pois varjoista ja aavemaisesti hohtavien silmien valoon. Notfunin sekalaisesti kuiskaileva miehistö vaikeni lopullisesti nähdessään, mikä piteli kiinni Pogegin päästä.
Pogegin suu nauroi kylmästi ja sieluttomasti. ”Hi. Hi. Hi.”
Nukke oli yönmusta, mutta sen iho ja haarniska olivat jonkinlaista kiiltävää materiaalia. Merirosvojen ja Xxonnin epäuskoiset kasvot heijastuivat olennon rintakehästä. Olento oli pitkä, mutta sen löysän ryhdin takia sen pää oli Toan korkeudella. Sen pikimusta vartalo oli kaukana minkäänlaisista ihannemittasuhteista. Olennon hartiat olivat käsittämättömän leveät, mutta sillä oli ohut ja suorastaan siro vyötärö. Hirviön kädet olivat uskomattoman pitkät muuhun vartaloon verrattuna. Toinen piti tiukasti kiinni kuolleen matoranin halkeilevasta päästä ja toinen roikkui löysästi paikallaan, ylettyen helposti olennon omiin polviin. Nuken jalat olivat melko tasaista Toa-kokoluokkaa, mutta käsiin verrattuna ne vaikuttivat lyhyiltä. Kun olennon epäsuhtaista anatomiaa tarkasteli, vaikutti siltä, kuin se olisi kursittu kasaan kymmenistä kuolleista olennoista.
Groteski ja vääristynyt, nukkemaisesti mutta jäykästi edestakaisin liikkuva yönmusta vartalo kantoi olkapäillään ellipsimäistä, liikkumattoman ja hieman etukenossa roikkuvan kaulan huipussa olevaa päätä. Kyseinen pää oli aivan oma lukunsa. Mustan, ellipsimäisen ja kiiltäväpintaisen pään keskellä oli vitivalkoiset kasvot.
Kasvot olivat kiiltävää, puhdasta ja elotonta posliinia. Hahmottomassa ja kylmässä posliinissa oli pieniä kulumajälkiä ja haaleita tahroja. Orgaanisen näköiset, mutta pupillittomat, täysin aukinaiset ja kuvottavan kuivat silmät pyörivät kiiltäväpintaisten kasvojen silmäkuopissa kuin tarkkaillen merirosvoja ja Xxonnia. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin silmät katsoivat. Silmien alla oli posliiniin muotoiltu, leveähampainen hymy. Hampaat olivat epätodellisen valkoiset ja hymyilivät Nuken edessä olevalle joukolle. Hymyssä ei kuitenkaan ollut mitään aitoa, vaan sen laskelmoitu tekoystävällisyys karmi koko joukkoa. Suuren, leveästi hymyilevän suun molemmilla puolilla oli punertavat posket. Punainen väri näytti kuitenkin enemmän kuivuneilta veritahroilta kuin oikealta lämmöltä.
Jostain olennon sisältä kuului radioaaltomaista kohinaa. Kohina ei kuulunut selvästikään olennon suusta, vaan pikemminkin jostain syvältä sen sisältä. Välillä kuulosti siltä, kuin kohinan seasta erottuisi kirkkaita, lapsellisia ääniä.
Matoron liikkumatonta ruumista kantava Xxonn kalpeni. Hän kalpeni entisestään tajutessaan, että tekokasvoinen nukkeolento keskitti katseensa Äksän ystävän liikkumattomaan ruumiiseen. Kylmä tunne hiipi läpi titaanin selkärangan. ”Ku-kuka olet”, hän yritti kysyä vahvana.
Posliinikasvoisen painajaisen pää retkahti sivuittain, jolloin selvisi, että pää ei ollut kovin tukevasti kiinni vartalossa. Pää jatkoi heilumista hetken aikaa, mikä sai sen näyttämään ontolta ja kevyeltä.
Olento näytti siltä, että se olisi halunnut vastata. Se osoittautui kuitenkin vaikeaksi ilman suuta. Nuken kourassa kiinni oleva matoran avasi suunsa ja puhui kylmästi. ”Suu.” Oli hetken hiljaista. Sitten se jatkoi. ”Tuon viestin.”
Äksä nielaisi. Hän hengitti raskaasti. ”Jään sotilas kaivautui liian syvälle.” Hirviömäisen vatsastapuhujan pää retkahti toiselle puolelle. Tyhjä, aavemainen posliinihymy pysyi samana. Xxon katsoi olallaan lojuvaa ystäväänsä. Alakulo ja pelko hiipi urhean näköisen jättiläisen kasvoille. ”Älkää tehkö hänen virhettään.” Pogegin ruumis rojahti lattialle ja sen silmävalot sammuivat. Posliinikasvoinen painajainen käveli takaisin pimeyteen täysin äänettömästi. Radioaaltojen kaltainen kohina ja siitä erottuvat lapsenomaiset äänet joutuivat vähitellen pimeyden syömiksi.
[spoil]Gurkku teki tästä ison osan. Krediitit siihen suuntaan.[/spoil]
”Keho ilman mieltä on tyhjä kuori, Matoro. Se voi kuolla, mutta jos mieli ei mene mukana…”
”Mmmitäh?”
”Matoro. Minä haluan sen Nimdan. Siksi autan sinua näin.”
”… sinähän olet se olento naamiostani?”
”Nyt sinä olet olento samalla tavalla naamiossa. Sinun piti löytää Nimda, mutta tuhosit ruumiisi. Sinä epäonnistuit tehtävässäsi.”
”E-en ymmärrä. Olenko naamiossani? Kuka sinä olet?”
”Ah, niin. En ole esittäytynyt. Olen Makuta Itroz, naamiosi luoja.”
”Ja sinä haluat Nimdan. Miksi olettaisit, että hankkisin sen sinulle?”
”Voi Matoro, ehkä siksi koska et voi muuta. Ajattele asiaa seuraavalla tavalla: Mitä jos, ihan vain jos, sinä olisit ikäänkuin tarkoitettu jonkun sinua suuremman… ruumiiksi?”
”Minä muutuin Toaksi tiimini kanssa normaalisti.”
”No, mitä tapahtui välissä josta et muista mitään? Miksi haarniskasi muuttui mustaksi ja tiimisi hajosi?”
Matoro olisi tuntenut kylmää, jos mieli olisi voinut tuntea mitään. Hän tunnusteli noita mieleensä tulleita sanoja yksi kerrallaan.
”Ei”, hän sanoi.
”Ei se ole mahdollista! Sinä tulit naamiooni vasta Destralilla!”
”Nyt. Kuuntele. Minä haluan sen Nimdan kostaakseni muille Makutoille. Sinä hankit sen minulle ennen kuin Ne saavat sen.”
Sitten oli aivan hiljaista. Matoro ei tuntenut kenenkään mieltä lähistöllä.
Nimdan temppeli Pyhä kammio
”Se aukeaa!” ”Vetäkää!”
Sekalaiset huudot kaikuivat kammion eteisessä. Kiveä oven alta oli tuhottu, ja nyt alle oli saatu täysirautainen seremoniakeihäs eräältä patsaalta. Ovi kankeutui hitaasti ylöspäin, ja jotkut matoranit heittelivät kiviä oven alle pitämänä sen ylhäällä. Notfun yritti oven alta toiselle puolelle, mutta aukko ei ollut vielä tarpeeksi suuri.
Matalat vesivanat valuivat kapteenin jalkoihin. Atheonin kammion oviaukko oli pettämässä, sillä vettä tuntui tulevan koko ajan enemmän.
Ovi nousi tuskallisen hitaasti. Notfun alkoi olla varma Matoron kuolleen naapurikammioon, ja nyt heidän pitäisi pelastaa itsensä. Kun kaikki olisivat turvallisesti toisella puolella, ovi suljettaisiin.
”Hei! Mitä te haudanryöstäjät teette!” kuului huuto jostain. Keihäs lävisti yhden merirosvon vatsan kohdalta. Jardirt kääntyi joukkonsa keskellä ja huomasi käytävän katossa olevasta luukusta tulleet soturimunkit. Valkoinen ja hopea matoran olivat pudottautuneet käytävälle ja ylhäällä näkyi lisää matoraneja.
”Te olette häpäisseet pyhän Nimdan rauhan ja nyt yritätte saada auki palvontakammioita”, matoran selitti rauhallisesti.
”Tappakaa ne”, hän jatkoi.
”EI! Yritämme pelastaa ystäväämme toiselta puolelta! Täällä ei ollut Nimdaa!” Jardirt miltei huusi. Hän huitaisi yhdeltä merorosvolta pistoolin alas.
”… ei Nimdaa?” munkki sanoi tyrmistyneenä.
”Ei Nimdaa?”, muut munkit toistivat.
KRA-KAM
Veden paine ylitti kiven kestokyvyn. Oviaukon suma repesi ja lähti liikkeelle valtavan vesimuurin syöksyessä saliin. Äks kankesi oven nopeasti enemmän auki, ja silloin aalto vettä iskeytyi koko joukkoon, Notfuniin, kaikkeen irtaimeen ja paiskasi heidät päin käytävän seinää, Sankareiden onneksi fysiikan lait sulkivat oven välittömästi Äksän rautakangen kadotessa sen alta.
Siinä pitkin huonetta makasi nyt toistakymmentä matorania sekä yksi Toan veroinen Klaanilainen kaiken kivisen roinan ja muun materiaalin seassa metrin syvyisessä vedessä.
Sitten Äks järkyttyi. Hän näki Matoron elottoman ruumiin kelluvan vatsallaan lähellä ovea.
Guardian istui teräksisen laatikon päällä kuunnellen Makuta Nuin tarinaa mietteliäänä. Nynrah-haamu Pordok istui lattialla ja räpytteli silmiään vilkkaasti. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta siinä kesti hetken aikaa. ”Miltä…tarkoitan…miltä”, matoran aloitti epävarmasti. ”Tarkoitan…haarniskathan ovat makutoille kuin kehoja. Miltä haarniskan menettäminen tuntuu? Se, kun se vahingoittuu?” Matoranin ja skakdin edessä leijuvan Avhrak Va:n sininen silmä pätki. Luoti oli repinyt sen kylkeen aukon, josta näkyi vihreää ja mustaa nestekaasua, joka leijaili robotista ulos ja takaisin sisään. Haarniska on ruumiimme, Makuta Nui sanoi. Ainoa ruumis, joka meillä on koskaan ollut. Ilman sitä en tunne asioita samalla tapaa. En tässä robotissa, en suloisessa väliaikaiskehossani. Kun olen haarniskassani, minä…öh. Tunnen kaiken. Myös sen kivun, joka tulee sen tuhoutuessa.
Guardian puri hampaansa yhteen. Hän mietti kaikkea sitä vahinkoa, jonka hän oli nähnyt Manun erilaisille haarniskoille tapahtuneen. Makuta kuitenkin vaikutti ottavan kehonsa tuhoutumisen suhteellisen kevyesti, joten skakdin mielessä kävi hetken ajatus, että ehkä kipu ei ollut niin suuri. Tai ehkä makutat olivat yksinkertaisesti jo tottuneet vartalon täydellisestä tuhoutumisesta aiheutuvaan kipuun. Guardian katsoi Avhrak Va:n sisällä olevaa vihreää kaasua mietteliään näköisenä. Voiko sellaiseen koskaan tottua, skakdi mietti.
Eli kyllä, Manu sanoi. Se sattuu. Yllättävän paljon. Senkö vain halusit tietää? Matoran ei uskaltanut katsoa Avhrak Va:n ainoaa silmää. Se tyytyi nyökkäämään varovaisesti.
”Mutta Manu hyvä”, Guardian sanoi vaitonaisesti. ”Eikö se, että ei tunne mitään ole pahempaa kuin mikään kipu?”
Avhrak Va käänsi sinisen robottikatseensa Guardianiin ja katsoi skakdia pitkään. Telepaattinen kanava oli täysin hiljainen. Vihreä nestekaasu liikehti yhä samalla tapaa. Hiljaisuutta kesti pitkään. Makuta ei vaikuttanut tietävän itsekään, mitä vastata. Niinpä, se aloitti hämääntyneen kuuloisena. Niinpä…kai.
Guardian nojasi takanaan olevaan seinään ja piti katsekontaktinsa sinisessä kamerasilmässä. Hän otti selästään pienen kangaslaukun, johon oli ommeltu Klaanin laivaston kankainen tunnus. Laukussa oli jotain isoa. Guardian avasi napit ja näytti laukun sisältöä Avhrak Va:lle. Laukussa oli musta, metallinen naamio. ”No mitä sitten odotat?” Guardian sanoi keveä hymy kasvoillaan.
Tummanvihreä ja musta makuta-haarniska seisoi ylväänä Makuta Nuin takana. Katosta ja seinistä roikkuvat ketjut ja vaijerit pitivät Toan kokoista haarniskaa juuri ja juuri pystyssä. Pitkien, vihreän ja mustan väristen laihojen raajojen päissä oli teräväkyntiset kädet ja jalat. Suuret, mustat lepakonsiivet sojottivat haarniskan selkäosasta, mutta ne oli suljettu tilankäytön vuoksi. Joitakin teräksisiä varaosia lojui haarniskan jaloissa. Lommoinen Avhrak Va leijui aivan Mutranin haarniskan edessä. Sininen kamerasilmä hohti ja tuijotti suoraan sisälle haarniskaan. Sitten se kääntyi takaisin Guartsun puoleen ja katsoi kangaskassin sisällä olevaa naamiota.
Jos Va olisi voinut hymyillä, se olisi tehnyt niin juuri nyt. Sininen silmä räpsähti sammuksiin. En. Mitään.
Teräksinen lautanen kolahti lattialle tyhjänä. Aavemaisesti leijuva vihreä ja musta nestekaasu lensi ulos sen sisältä. Se kierteli ja kaarteli läpi ilman, liikkuen kohti tummanvihreää haarniskaa kuin tuulen puhaltamana. Kaasussa ja sen liikehdinnässä oli jotain äärimmäisen epäluonnollista. Sen sisältä kuului hiljaisia, epäinhimillisiä ääniä. Vähitellen kaasu imeytyi päättömän ja kaulattoman Makuta-haarniskan sisälle, pois näkyvistä. Haarniskan aukoista hohti vihreä kajo kuin toisesta maailmasta. Makutan ääni oli innostunut, mutta hidastempoinen. Minun…ruumiiini. Minun ruumiini.
Guardian nousi seisomaan ja nosti molemmin käsin kangaskassista pikimustan ja teräksisen naamion, jonka pinta oli kylmän jäinen. Hän katsoi naamiota sen tyhjiin silmäaukkoihin hetken ja otti askeleen kohti vihreänhehkuista haarniskaa. ”Olen kanniskellut tätä ihan tarpeeksi kauan”, Guardian sanoi. ”Ja en yhtään pidä siitä, miltä tämä näyttää. Mutta pidän siitä, kun keskustelukumppanillani on kasvot.”
Makuta-haarniskan käsi nousi yhtäkkiä tönkösti ja elottomasti ylös ja kohottautui kohti Guardiania. Minun. Guardian ojensi mustan naamion makutan käteen. Se tarttui siihen tiukasti petomaisilla kynsillään ja asetti haarniskan verkkaisesti siihen kohtaan, missä pään olisi pitänyt olla. Vihreä nestekaasu syöksyi haarniskan sisältä suoraan naamioon, muodostaen kaasusta eräänlaisen kaulan. Silmäaukoissa syttyi välittömästi punainen hohde ja kylmän metalliseen naamioon repesi suuaukko. Suu puhui ensimmäiset sanansa välittömästi innokkaalla äänensävyllä. Sanoista ei vain ikävä kyllä sattunut saamaan selvää.
”Arrrar ghfjlyk grrrrruaaah”, suu karjahteli Manun tutulla äänellä. Äänessä oli järjettömästä sisällöstä huolimatta innokkuutta. ”Suusi uu. Usiusiu. Siu uus. Suuuuuuusshhh!” Vihreän kaasun ympärille muodostui jokseenkin groteskisti kaula, joka rakentui osa osalta haarniskasta kohti päätä, joka alkoi muodostua naamion alle. Pikimustat lonkerot ja jänteet yhtyivät toisiinsa ja pian antidermis ei enää hohtanut mistään aukosta.
Haarniska natisi uhkaavasti. Sen sisällä liikehti jotain ja koko haarniska heilahteli voimakkaasti puolelta toiselle. Ketjut ja vaijerit eivät kestäneet, vaan napsahtivat kaikki keskeltä poikki, vapauttaen haarniskan. ”Haha ha. Ha ha ha. HA HA AAAH.” Makuta köhäisi. ”Suusi uu. UUSI SUU. Noin.”
Guardian kohotti kulmaansa. ”Vaikeuksia?” Makutan pää kääntyi naksahdellen ja tutut silmät katsoivat Guardiania tuttu lämpimän punainen kiilto sisällään. ”Oletko koskaan joutunut opettelemaan käyttämään uutta suuta?” Makuta kysyi. Se ilmehti kasvoillaan hämmentävästi samalla. ”Oho, uusi naama. Tai oikeastaan tuttu naama, mutta…en osaa.”
”Tiedätkö, mitä sanotaan Muakalla ratsastamisesta?” Guardian sanoi hymyillen.
”Se, että se on epätasaista ja ratsu haisee pahalle”, Manu sanoi psykoottinen virne naamallaan. Guardian oli sanomassa, että hän ei tarkoittanut aivan tätä. Hänen puheensa keskeytyi, kun Makuta Nui päätti pyöräyttää päänsä kokonaan ympäri. ”Ai, tällä niskalla voi tehdä näinkin”, Manu sanoi innostuneena, kääntäen päänsä pöllömäisesti takaisin oikein päin. ”Tämä niska on hyvä. Minä pidän.”
Sitten Makuta liikautti jalkojaan varovaisesti. Hän otti pari pientä askelta eteen ja taakse. Sitten hän napsautti teräväkyntiset sormensa petomaiseen asentoon ja liikutteli käsiään edestakaisin. ”Oooh, jalat. Jalat. Ja kädet. Minä pidän. En ehkä väristä, mutta…”
Manun ”ihon” läpi myllersi inhottavan näköinen värähtelevä aaltoliike, joka vaihtoi jokaisen vihreän kohdan siniseksi. Oli kuin makuta olisi luonut nahkansa kuin käärme. Aaltoliike toistui pian ja hetkessä haarniskan siniset kohdat olivat verenpunaisia. Verenpunainen vaihtui pian kuitenkin takaisin alkuperäiseksi vihreäksi. ”…se on korjattavissa.”
”Minusta vihreä kyllä sopii sinulle”, Guardian sanoi, vaikka ei ollut ihan varma, ymmärsikö näkemäänsä täysin.
”Ai, sehän mukavaa”, Manu sanoi katsellen uusia raajojaan. ”Onkohan tässä vielä jotain…”
Tapahtumaa suu auki tarkkaillut matoran Pordok nosti kätensä ylös ja päätti vihdoin puhua. ”Siivet, herra makuta. Olin mukana kokoamassa noita Mutranin mittojen muk-” Matoran keskeytyi Makutan huudahdukseen. ”Siivet!” Sillä sekunnilla suuret, lepakkomaiset siivet räjähtivät auki kuin kaksi mustaa sateenvarjoa ja saivat makutan näyttämään huomattavasti kookkaammalta ja uhkaavammalta. Siipien kärjet osuivat joihinkin varaston seinillä roikkuviin työkaluihin ja varaosiin ja ne putoilivat lattialle. Makuta sulki ne takaisin kiinni selkäänsä ja otti muutaman askeleen. ”Kävelyä pitää vielä vähän harjoitella”, Manu sanoi. ”Mutranilla on tyhmät jalat. Mutta…ööö…kiitos kovasti, pikku matoran.”
”O-o-ole hyvä”, matoran sanoi varovaisesti.
Guardian tarkisti parhaillaan kiväärinsä lippaita ja tarkkaili varastohuonetta, jossa kolmikko oli. Seinillä oli paljon erilaisia aseita ja työkäluja. Jossakin lojui Exo-Toan pää ja jossakin sen tykki. Seinissä erottui useita erikokoisia Makuta-haarniskoja varten luotuja syventymiä, joissa oli kaikissa ketjuja ja vaijereita haarniskojen pystyssä pitämiseen. Ainoastaan yhdessä syventymässä oli kuitenkin ollut haarniska. Guardianin ilme oli pohdiskeleva.
”Hei”, hän sanoi katse seinissä. ”Matoran. Pordokhan sinä olit?” ”…niin?” ”Sinä olet ollut vastuussa tämän huoneen huoltamisesta, etkö?” ”Kyllä, herra Gurvana”, matoran sanoi. ”Täällä säilytetään makuta-haarniskoja, eikö?” ”Kyllä?” Guardian kääntyi kohti matorania. ”Missä kaikki muut haarniskat sitten ovat?”
Matoran nielaisi. ”Se…Arstein piti näkemästään. Ei haarniskoista, vaan niiden metallista. Sulatti ne kaikki osaksi sitä seosta, josta se tekee niitä…’Feterroja’. En voi väittää ymmärtäväni…” ”Miksi tämän kaverini tässä haarniska ei sitten kelvannut hänelle? Onko se tehty eri materiaalista?” Matoranin ilme oli hämmentynyt. ”Öööh, ei?”
Guardian nousi välittömästi seisomaan ja katsoi Manun haarniskaa tiiviisti. ”Miksi se jätti tänne yhden haarniskan.”
Makuta avasi suutaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sitten hän ymmärsi. ”Haarniskassani on jotain.” Makuta ja sininen skakdi katsoivat toisiaan silmiin. Molempien katse oli jäätynyt. ”Voi”, Manu aloitti. ”Skarrarararr”, Guardian jatkoi.
”Aivan!” innokas, omahyväinen ja matala miesääni kaikui metallisesti koko huoneen läpi. Vaikutti siltä, että se tuli tehdasrakennuksen yleiskaiuttimista. ”Olen positiivisesti yllättynyt, rakkaat ystäväni. Ymmärsitte, että tämä on ilmiselvä ansa.”
Guardianin ilme vääntyi vihaiseksi. Valkoiset, terävät hampaat pilkistivät skakdin suusta. ”Zorak von Maxitrillian Arstein, otaksun”, skakdi sanoi vihansa läpi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein”, ääni kaikui täsmälleen samalla sävyllä kuin Guardian oli puhunut, mutta lisäsi: ”Kahdeksas. Ja te taas olette käsittääkseni…Pordok, ahkera matoran. Guardian, viimeinen vartija. Makuta Nui, saastainen hirviö.” Arsteinin äänensävy katkeroitui huomattavasti, kun hän puhui Manusta. Manu olisi halunnut räyhätä Arsesteinille hieman, mutta nyt oli ilmeisesti parempi keskittyä kuuntelemaan. ”Asiakas- ja työntekijätiedot löytyivät yllättävän helposti. Aaveet ovat perin järjestelmällisiä. Mutta, menkäämme asiaan.”
Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu käynnistyi. Sen sininen silmä heijasti nyt huoneen seinälle suoraa videokuvaa. Jonkinlainen skakdi istui tuolillaan hämärässä huoneessa, jonka metalliset seinät olivat tummat, mutta kellertävää väriä. Huone ei vaikuttanut olevan tehdasrakennuksista. Se muistutti enemmänkin jonkinlaista ohjaamoa. Skakdin piirteitä ei hahmottanut huonon kuvanlaadun ja vähäisen valaistuksen takia, mutta sillä vaikutti olevan jonkinlainen peittävä vaate hartioillaan. Guardian veikkasi jonkinlaista viittaa.
”Asia on perin yksinkertainen ja kerron sen nopeasti, että pääsen tarkkailemaan, mitä tämä sekasorto toisessa tehtaassa on. Makutanne haarniskassa on kolmekiloinen Kralekus 4 000 -luokan nanoräjähde. Saatatte tietää, että se on xialaista tuotantoa.”
Pordok oli jäätynyt paikoilleen kauhusta. Guardian puri hampaansa yhteen ja katseli Manun haarniskaa, yrittäen päätellä, missä kohtaa pommi voisi olla.
”En ole vielä aktivoinut räjähdettä, koska…no, minä arvostan työkykyisiä matoraneja. Minä arvostan myös sinua suuresti, Guardian. Olen kuullut kaikesta tekemästäsi, ja täytyy sanoa, kuulut harvinaiseen ryhmään.”
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII nojasi syvemmälle tuoliinsa. ”Meidän kaltaisiamme skakdeja ei ole enää paljoa. Siksi annan sinulle täyden mahdollisuuden selviytyä tästä.”
Makuta Nuin ilmeessä oli sekä hienoista paniikkia että vihaa. ”Ai, ja entäs minä sitten?” hän kysyi happamasti.
”Sinä olet makuta. Se riittäköön vastaukseksi. Kun aktivoin räjähteen, aikaa räjähdykseen on tasan kolmekymmentä sekuntia. Minua tavallaan kiinnostaa, ehditkö irroittaa tai edes löytää räjähdettä siinä ajassa.”
Arstein naurahti. Guardianin käsi puristui nyrkkiin. ”Aika alkaa nyt. Hei hei, matoran. Hei hei, vartija. Hei hei, makuta.”
Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu sammutti kaikki valonsa ja seinälle heijastettu videokuva katosi näkyvistä. Jokin alkoi piippaamaan hiljaa Manun haarniskan sisällä.