Klaanon

Avainsana: matoran

  • Deltan temppeli 20: Muinaista munkkiteknologiaa

    Nimdasaari, maanalaiset käytävät

    ”Minulla on huono tunne tästä…” Matoro mumisi irroittaessaan katseensa matoranista.
    ”Jokin on syönyt sen aivot”, Notfun selitti ja tökki pienellä miekallaan ruumista.
    ”Se oli varmasti hippi”, hän jatkoi.
    ”Mitä sinulla on niitä hippejä vast-”
    Seinämä aukosta syöksyi köynös. Se iskeytyi Jään Toaa naamioon ja löi Notfunin maahan.
    Seinistä tuli lisää kasvilonkeroita. Matoro huitaisi yhden poikki miekallaan, ja se paljastui ontoksi.
    ”Mitä nämä ovat?” Äks kysyi ääneen yrittäessään repiä hänen ympärilleen kietoutuvia lonkeroita irti. Hänelle tulee väkisinkin mieleen Destralin seinä, jonka sisään hän joutui.
    ”Koetetaan päästä eteenpäin”, Matoro huusi ja löi kasveja poikki Energiaterällään. Notfun hakkasi kasveja pienellä sapelillaan mutisten jotakin hipeistä.
    Jardirt ei nähnyt mitään. Kasivt peittivät hänen päänsä ja yrittivät naamion aukoista sisään. Hän tunsi niiden porautuvan hänen päänahkaansa, mutta sitten ne veltostuivat ja putoilivat. Matoron vetäisi kädellään Jardirtin pois pätkittyjen kasvien joukosta. Hieman edempänä Äks ja Notfun syöksyivät pois käytävästä, ja Jään Toa sysäsi myös Jardirtin juoksuun. Hän latasi miekkaansa energiaa ja juoksi itsekkin.
    Aalto energiaa korvensi lonkerot matkalta.

    Minuuttien kuluttua Toat olivat jättäneet tuon ansan taakseen ja harhailivat taas tunneleissa.
    ”Huh”, Äks kommentoi lyhytsanaisesti.
    Matoro puhisi jotain puhdistaessaan valkoisesta miekastaan vihreää mössöä.
    ”Aivoja imeviä kasviksia. Mitä vielä?”

    ”Kamut hei. Kattokaa”, Jardirt huusi. Hintelä matoran osoitti päättyvään käytävään. Se päättyi kuin seinään. Itseasiassa seinän vastakohtaan, tyhjyyteen. Metrien päässä alapuolella oli puinen silta, joka näytti olevan kiinni vain huoneen keskellä olevasta tolpasta.

    Matorokin saapui oviaukkoon. Pimeyden läpi näki, että seinässä oli vastaavanlainen aukko toisella puolella huonetta. Sillan toisella puolella oleva osa oli ylhäällä, oven tasalla.

    ”Minä menen”, Matoro sanoi hiljaa ja asetti harppuunansa vapaalle. Hän sitoi vaijerin kiviin ylhäällä ja lähti laskeutumaan varovasti sillalle.

    Pikkukiviä putoili alas. Allaoleva kuilu oli niin syvä, ettei yökiikarilla nähnyt sen pohjalle.
    Toa kelasi varovasti harppuunaansa ja pudottautui onnisutneesti puiselle sillalle, joka rusahteli hänen allaan.
    Toa lähti kävelemään varovasti siltaa pitkin. Kun hän pääsi puolivälin yli, hänen takanaan oleva pää sillasta nousi ja edessä oleva laski.

    Matoro pähkäili muodostunutta dilemmaa. Heitä oli neljä, ja raskaamman piti olla aina toisessa päässä jotta muut pääsisivät ylös toisesta päästä.
    Kevyet matoranit astuivat ensimmäisinä varovasti sillalle.
    ”Fun, Jar, tulkaa tänne painoksi. Äks, tule vasta sitten”, Matoro ohjeisti.

    Silta natisi uhkaavasti matoranien kävellessä varovaisesti sen läpi Matoron vierelle. Kun Äks astui sillalle, Matoro ja Matoranit nousivat ylöspäin ja toinen puoli sillasta laski. Kaikki neljä kävelivät varovasti sillan keskelle.
    ”Mitä nyt?”, Xxonn kysyi pohtivan näköiseltä Matorolta.
    ”Hmm. Jos sinä menet ensin, sillä me kolme pystymme pitämään sillan tuosta päästä ylhäällä. Sitten matoranit menvät yksi kerrallaan ja… minä keksin jotakin”, Matoro selitti.

    Suunnitelma pantiin käytäntöön. Äks oli pian turvallisesti toisessa oviaukossa ja sitoi Matoron harppuunan sille puolle. Matoranit siirtyivät toiselle puolelle.
    Kun sillan toinen pää oli vielä ylhäällä, Jään Toa syöksyi juoksuun. Silta siirtyi alemmas kovaa vauhtia, mutta Matoro luuli ehtivänsä juosta sen päähän vielä sen ollessa tarpeeksi korkealla.
    Yksi lankku petti ja Jään Toan jalka syöksyi sen läpi.
    Silta pamahti ala-asentoon ja Matoro joutui yrittämään uudestaan. Silloin hän tajusi, että hänhän voisi kiivetä harppuunansa avulla kun kerran Äks piteli sen päätä oikeassa paikassa.

    Toa painoi jalkansa kivistä, pystysuoraa seinää vasten ja veti vaijerin tiukaksi.
    Hän otti askeleen seinää pitkin.
    Toisen.

    Kivipinta tuntui luistavan herkästi. Jään Toa onnistui nousemaan yhä ylemmäks, ja lopulta sai kiinni reunasta.

    ”Hyvä. Jatketaan”, Notfun sanoi ja astui eteenpäin. Ilmeisesti se oli painolaatta, sillä jostain kuului hammasrattaiden kolinaa.

    Kattoon muodostui piikkejä ja se alkoi laskea.
    ”Eih”, Matoro ehti todeta. Nyt pitäisi syöksyä nopeasti käytävän läpi tai he jäisivät tähän jumiin.
    ”Oooops…”, Notfun valitteli. Ajattelematta hän pysähti juoksuun Jardirt kintereillään.
    Äks ja Matoro sinkoutuivat mukaan.

    Näytti hyvältä, käytävän loppu häämötti. Notfun ja Jardirt syöksyivät siitä, mutta ilmeisesti uusi painolaatta aiheutti käytävän molemmissa päissä olevien ovien sulkeutumisen.
    Äks kirosi. Katto laskeutui koko ajan.

    ”Saatteko sitä auki!” Matoro huusi oven läpi. Hän kumartui mahdollsiimman matalaksi pois piikkien tieltä.

    Oven toisella puolella matorankaksikko oli paniikissa. Mitä pitäisi tehdä.
    Notfun yritti ampua paksua kiviovea turhaan. Jardirt tunnusteli muutamien valokivien valaisemia käytäviä ja hänen köätensä osui mekanismeihin.
    Hän väänsi jotakin hammasratasmaista. Myös sen huoneen katto alkoi laskeutua. Hän väänsi paniikissa toista osaa. Ei mitään. Hiki helmeili matoranin otsalla.
    Notfun oli myös hieman hermostunut. Hän ryntäsi perämiehensä luo ja tunnusteli kivisiä hammasrattaita.

    Nopean päätöksen jälkeen hän otti sapelinsa ja iski sen poikittain kaikkien rattaiden väliin.

    Kaikki pysähtyi.

    Matoro ja Äks makasivat aivan lattiaa vasten. Kylmät piikit koskivat jo heidän selkäänsä eikä katto ollut kaukana.

    ”Työnnetään nämä pyörimään päinvastaiseen suuntaan”, Notfun selitti. Hän otti miekasta kiinni kaksin käsin ja työnsi Jardirtin kanssa. Rattaat saivat alkuvauhdin ja alkoivat muuttaa koneiston suuntaa.

    Äks ensin ryömi ja sitten juoksi ovesta läpi Matoro kannoillaan.
    ”Huh”, oli Jään Toan ensimmäinen toteamus turvassa. Hän pyyhki hikeä naamiostaan ja osoitteli joukko lähtemään käytävää eteenpäin.

    ”Tuo taisi olla seitsemäs ansa, vai?”, Äks kysyi.
    ”Aye. Ja nämä näyttävät pahenevan loppua kohden”, Jään Toa vastasi.

  • Valottujen suosekoilu osa 43: Verkonkutoja pelasti henkesi (Deltan temppeli crossover)

    Metsä, NINJOJA!

    Umbra riuhtoi hyökkääjää irti hänen kimpustaan. Hyökkääjä käytti pitkää viikatetta ja tikareita, joilla se koetti osua Umbran pehmytkudoksiin. Valitettavasti hyökkääjäkään ei nähnyt sen paremmin pimeässä viidakossa, joten Umbran onnistui ottamaan viikatteesta kiinni, ja viskaamaan soturi viikatteen avulla maahan. Tämän jälkeen muutama tikari lensi päin Umbraa, mutta keltamusta panssari pysäytti iskut.

    Umbran lähettyvillä, Samol oli hylännyt sotavasaransa, ja tappeli nyr nyrkein muutamaa tummaa hyökkääjää vastaan. Heittotähtiä lensi päin kiven toaa, mutta kivestä tehty suojamuuri torjui osan iskuista. Yksi sotureista heitti Samoliia pitkällä, silmukaksi laitetulla metalliketjulla, jolloin ketju kiertyi toan kivinyrkkien ympärille. Toa oli nyt ansassa.

    ”Auttakaa minua näiden kanssa”, Samol mutisi, jolloin Deleva laukaisi jousellaan plasmakärkisen nuolen päin yhtä tummapukuista soturia. Soturi pudotti suuren shurikeninsa maahan, koska kipu oli kova. Deleva oli itse joutunut taisteluun yhtä soturia vastaan, joka taisteli kahdella katanalla kilvellä ja jousella varustettua plasman toaa vastaan.

    Äänetön skakdi iski katanansa kohti Delevaa, joka koetti torjua iskuja kilvellään, mutta prototeräsmiekat osuivat vain Delevan mekaaniseen, hopeiseen käteen. Skakdi vaihtoi iskusarjan suuntaa, sohaisten Delevan tervettä kättä toisella katanallaan. Toa pudotti kilven maahan, jolloin punainen hehku sammui.

    ”Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!” Deleva huusi, ottaen mustapukuista olentoa kurkusta. Deleva heitti olennon päin maata, mutta ketterä soturi osasi ilmalennon aikana laittaa jalkansa oikeaan asentoon, ja lensi kaaressa maahan. Skakdi oli nelinkontin maassa, jolloin katanat viistivät maata.

    Skakdi ei sanonut mitään, vaan laukaisi silmäsäteen sinisistä silmistään. Säde painoi Delevaa päin maata, jolloin Toan oli vaikeaa liikkua.

    ”Ahaa. Käytät painonsuurennussädettä”, Deleva mutisi. Hän sai kätensä nostettua ilmaan, laukaisten plasmapallon kädestään. Kuumaa ainetta lensi päin skakdia, joka väisti iskun takaperinvoltilla. Skakdin keskittyminen silmäsäteistään herpaantui, ja Deleva pääsi vapaaksi.

    Deleva oli lähdössä hyökkäykseen kohti mustapukuista olentoa, kun Nurukan huusi apua. Maan Toan käsi vuoti verta ja toa koetti taistella yhden kätensä avulla. Vanha Toa oli joutunut pinteeseen näiden koulutettujen soturien kanssa.

    ”Miten voit, Nurukan!” Deleva huusi, kun skakdi hyökkäsi hänen päälleen. Skakdilla oli suussaan tämän katana, ja toisessa kädessä toinen terävä katana. Skakdi koetti lävistää Delevaa terällä, mutta osui ohi.

    Deleva heitti ninjan päältään, mennen suojelemaan Delevaa, jonka kimpussa vihreäsilmäinen soturi oli. Nunchakuja käyttävä soturi pyöritti aseitaan meditoivan Nurukanin edessä kun Deleva saapui paikalle. Soturi iski vinhaa pyörivät keppinsä päin toaa, joka lensi kaaressa maahan.

    ”En tarvitse enää apua”, Nurukan sanoi, nostaen sormellaan maata nunchakusoturin alta. Ninja kaatui maahan, jolloin maan toa ohjasi maan imemään sisuksiinsa maahan pudonneet aseet.

    Äkkiä kaikki pysähtyi. Skakdit, jotka olivat alkaneet piirittää Umbraa ja Samolia saivat kokea suuren ilotulituksen, kun Umbra sokaisi pimeyteen tottuneet soturit.

    ”Nyt lähdetään täältä!” Umbra huusi, pidellen haavoittunutta miekkakättään. Kädestä tihkui vähän verta mättäille kun Toa juoksi hidas Samol perässään kohti Nurukania ja Delevaa, jotka olivat hekin vähän sokaistuneita.

    ”Käyttäkää Kanohi Kakamoitanne”, Umbra sanoi, kun ninjat alkoivat heräillä. Heittotähtiä ja tikareita alkoi lennellä kohti toia. Kaikilla Toilla oli pieniä haavoja kehoissaan, mutta he eivät jaksaisi kauaa taistella.

    ”Sisämaassa. On. Matoranien. Kylä”, Samol sanoi uupuneena. Kiven Toa oli uupunut vähäisen energiansa takia ja tarvitsi nopeasti jotain syötävää. Muutkin toat olivat uupuneita.

    ”Otan sinut selkääni”, Deleva sanoi. ”Umbra, toimivatko jalkojesi turbiinit?”

    ”Kyllä toimivat, ainakin joten kuten. Meidän on lähdettävä nyt!” Valon Toa vastasi. Nurukan säpsähti meditaatiostaan, nousten seisomaan. Hän piteli toista olkapäätään, josta valui yhä verta.

    ”Sinun pitää jaksaa kylään asti naamiosi voimalla”, Umbra sanoi vanhalle Toalle, joka katsoi vihreillä silmillään takana olevia mustia sotureita.

    Samassa toan musta kakama alkoi hehkua harmaana, ja toa suhahti viidakkoon. Samol reppuselässään oleva Deleva lähti Nurukanin perään, kun Umbra jäi viimeiseksi. Hän koetti saada jalkojensa turbiineja toimimaan, mutta vain savua tuli ulos.

    Viimein Umbra muisti, että hänellä olisi vähäisiä valovoimiaan jäljellä. Koska turbiinit eivät toimineet ja juoksuun ei olisi aikaa, valon toa päätti käyttää todella paljon elementaalienergiaa vievää temppua, valoksi muuttumista.

    Umbra latasi itsensä kullankeltaiseksi, alkaen muuntautua puhtaaksi energiaksi. Tämä oli todella vaarallista, sillä Umbra voisi aiheuttaa järjetöntä tuhoa tässä muodossa. Lisäksi hän oli perin epävakaa viimeaikojen tapahtumien takia.

    ”Tästä se lähtee”, Umbra sanoi, ampaisten silmänräpäyksessä matoranien kylään, läpi tiheän metsän, jättäen jälkeensä vanan kaatuneista puista ja tuhotuista esteistä.

    Klaanin sairasosasto

    Pieni violettimusta olento uneksi klaanin sairasosastolla. Hänet oli tuotu vaivihkaa, kenenkään huomaamatta ja vain harvojen tietäessä klaanin sairaosaston ovelle, jätetty tajuttomana ja pahoin haavoittuneena avun luokse. Pieni sankarimme näki juuri unta, unta jonka hän oli nähnyt jo niin monesti…

    Kipu hänen rinnassaan, ja ympäri kehoa oli suunnaton. Matoranin panssarin palasia putoili maahan hänen liikkuessaan ja hän yski kuolan, oksennuksen ja sisäisten hammasrattaiden palasia suustaan. Hänen naamionsa, musta pakari oli vääntynyt ja täynnä taisteluarpia ja hänen miekkansa oli hänen vierellään. Hiukan kauempana oli rikkoutunut tykki, suuri tykki toisesta maailmasta, joka oli ollut sankarimme ainoa tie kotiin.

    Sankarimme raotti harmaita silmäluomiaan. Hän näki oransseilla silmillään, kuinka utuinen, punertava, nelijalkainen rahi tuli hänen lähelleen, tutki häntä ja tuli siihen lopputulokseen että haavoittunutta oli autettava ja että tämä oli avun arvoinen. Sitten rahi nosti haavoittuneen selkäänsä, lähtien viilettämään poukkoilevaa metsätietä kohti klaania. Miekka ja tykin rippeet jäivät mättäille, kuivuneen veren sekaan, muistuttamaan elämän raadollisuudesta ja epäreiluudesta…

    Uni loppui. Sankarimme heräsi ties kuinka monetta kertaa. Hän vaipuisi taas pian uneen, jos ei saisi jotain tekemistä. Sairaspedissä tekemistä oli aika vähän. Matoran yskäisi. Verta ja muttereita lensi valkoiselle sairaspedille. Lakanat olivat taas likaisia. Viehkeä ce-matoran-hoitaja saisi taas vaihtaa hänen lakanansa, kuten oli usein tehty.

    Nyt jokin oli kuitenkin erilailla. Ovi avautui, mutta sisään ei tuntunut astuvan ketään.

    Fikou hyppäsi Umbran päälle, koettaen nuolla hänen kasvojaan. Rahi oli vihdoin löytänyt isäntänsä, ja oli iloinen löydöstään. Nyt olento osoitti innostuksensa löytönsä johdosta.

    ”Et voi jäädä tänne. Kannan tautia joka voi tappaa sinut”, Umbra sanoi. Rahi heilutti iloisesti eturaajojaan, tanssien voitonriemuisesti. Kuin ihmeen kaupalla olento oli löytänyt kauan kaivatun isäntänsä. Mikään ei erottaisi isäntää ja rahia toisistaan.

    ”Mene siitä! Hus!” Umbra huusi. Hän tiesi että Qewa oli hänen ainoa ystävänsä tässä maailmassa ja rahi oli todella uskollinen ja luotettava ystävä. Mutta Umbra ei halunnut Fikoun saavan tätä Zyglakien kantamaa vaarallista tautia.

    Qewan koettaessa osoittaa hellyydenosoituksiaan isäntäänsä kohtaan, Umbra ei voinut muuta kuin työn, tuskan ja suurien ponnistusten avulla kurottaa kätensä kohti Qewan selkää, jossa oli hopeinen Pakari. Umbra riuhtoi sen irti, heittäen ovesta klaanin kivikäytävään.

    Qewa inhosi sitä että sen naamioon koskettiin. Rahi puri Umbraa, lähtien surumielisenä ja vihaisena pois Umbran luota. Isäntä ei enää välittänyt hänestä, rahi ajatteli, lähtien etsimään muuta tekemistä.

    Umbra jäi yksin sairasvuoteelle, nukahtaen. Sama uni pyöri kerta toisensa jälkeen hänen mielessään. Kuka hänet pelasti? Kuka se oli? Ja missä pelastaja nyt oli?

  • Hurmaava Tedni

    Klaani

    Ilta alkoi vaihtua yöksi. Vihreänturkoosi matoran katseli edessään kutsuvasti avautuvaa discobaarin ovea ja virnisti. Tedni sitoi päähänsä asuntoalueen läpi kävellessään pyykkinarulta lainaamansa kirkkaansinisen huivin ja laittoi sitten eräästä krääsäkaupasta matkaansa tarttuneet valtavat pyöreälinssiset aurinkolasit päähänsä. Aurinkolasit tekivät iltahämärän tummentamassa maailmassa etenemisestä silkkaa helvettiä, mutta Tedni koki niiden siitä huolimatta jotenkin kuuluvan asiaan. Lopuksi Tedni sylkäisi käsiinsä, hieraisi niitä yhteen ja levitti kasvoillensa harvinaisen häiritsevän hymyn.

    Tedni huikkasi hyväntuulisen tervehdyksen ovensuussa tärkeän näköisenä toljottavalle portsarille, heilautti nopeasti passiaan tämän nenän edessä ja astui sisään villisti vilkkuvaan rakennukseen.

    Tasaisen jumputuksen säestämä konemusiikki tappoi oitis le-matoranin korvat samalla kun tämä nyki kaulaansa edestakaisin musisoinnin tahdissa. Veljeskuntalainen vilkuili viekkaasti tanssilattian suuntaan, mutta päätti kuitenkin ensin pistäytyä baaritiskin puolella.

    Sulava liikesarja johdatti Tednin valtavan sähkökyltin alla lepäävän violetiksi maalatun tiskin tykö. Tiskin toisella puolella tottuneen oloisesti juomia sekoitteleva mustavioletti matoran huomasi saapujan ja ilmestyi pian ottamaan vastaan tilauksen. Eipä aikaakaan kun Tedni nautiskeli oliivilla ja koristeltua drinkkiään. Samalla Veljeskunnan lähetti luuli harrastavansa kiivasta silmäpeliä muutaman penkin päässä istuvan kainon näköisen ga-matoranin kanssa. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen tytön paettua kovin ahdistuneen näköisenä ulkosalle.

    ”Ei väkisin”, suurenakin hurmurina itseään pitävä matoran naurahti ja pomppasi ylös. Sitten vihreänkirjava sankarimme tanssahteli lipevin liikkein tanssilattian suuntaan.

    – – –

    Puolen tunnin kuluttua portsari onnistui viimein heittämään baarin jokaista naispuolista ja hassun erehdyksen vuoksi myös yhtä herrapuolen matorania ahdistelleen ninjasankarin ulkosalle.

  • Tedni säikyttelee naisia

    Klaanin linnake

    ”Miten niin hän ei ole täällä?”

    Ämkoon veljeskunnan viestinviejä katseli pettyneenä edessään seisovaa Klaanin virkailijaa. Nais-matoran vilkuili vihreänkirjavaa Tedniä pahoittelevasti ja suoristi kantamaansa paperinippua.

    ”Olen kovin pahoillani, mutta saamiemme tietojen mukaan hän on matkoilla”, virkailija sopersi. Ga-matoran oli säikähtänyt Tednin esittäydyttyä Veljeskunnan jäseneksi ja nainen vaikutti nyt suorastaan pelokkaalta.

    ”Milloin tämä arvon herra mahtaa palata?”, Tedni kysäisi tympeästi ja vei kätensä niskansa taakse. Le-matoran oikoi hieman itseään ja haukotteli äänekkäästi.

    ”E-en tiedä. Hän on ollut kaiketi poissa jo pidemmän aikaa, joten…”
    ”Ahaa. Kiitos.”

    Tympääntynyt veljeskuntalainen kääntyi ja harppoi tiehensä. Hetken kuluttua Tedni palasi ulos, katseli Klaanin vilisevää katukuvaa ja totesi ääneen:
    ”Noooh, enköhän saa aikani jotenkin kulumaan.”

  • Profeetan polku: Turaga Uhrak

    Mt. Ämkoon rinteet, Ko-Huna-Koro

    Lumen ja jään keskelle kätkeytyneen kylän reunalla seisoi iso, yksikerroksinen rakennus. Paksut puuhirret törröttivät sen nurkista. Seinät olivat lumen peitossa eikä ainuttakaan ikkunaa näkynyt, mikäli niitä edes oli. Katon savupiipusta tuli hieman mustaa savua, joka tosin katosi nopeasti ulvovaan tuuleen.

    ”Siellä on siis joku”, Snowie kommentoi. Kylä vaikutti muuten täysin autiolta.

    Kepe koputti puiseen oveen. Pian se raottui ja valkoinen matoran kasvoillaan juro Sanok kurkisti ulos. Tämä murahti ja avasi oven auemmaksi.

    Kolmikko astui sisään. Palavien päreiden ja takan aikaansaamat varjot leikkivät seinillä.
    Rakennus oli täynnä matoraneja.

    ”Iltapäivää”, kolmikko tervehti kyläläisiä.

    Hetken hiljaisuuden jälkeen matoranit tajusivat sisään astuneen joukon muukalaisia ja muistivat käsitteen ”vieraanvaraisuus” merkityksen. Pian kyläläiset jo sytyttelivätkin lisää soihtuja ja tarjosivat syötävää. Snowie aloitti leppoisan keskustelun parin matoranin kanssa. Make istui hiljaa ympärilleen pälyillen. Kepe etsiskeli kyläläisten päämiestä.

    ”Tahtoisimme tavata johtajanne. Tulemme Bio-Klaanista ja meillä on tärkeää asiaa. Asiaa, joka vaikuttaa tämänkin kylän turvallisuuteen”, Kepe aloitti.
    Sauvaan nojaava turaga asteli saliin toisesta huoneesta. Tällä oli kasvoillaan jalo Rode. Hän asteli pöydän ääressä istuvan kolmikon luokse ja istui itsekin penkille.

    ”Olen Uhrak, Ko-Huna-Koron kylänvanhin. Tämä tässä on Alpok, kirjurini. Tuolla taas ovat Atsum, Upaak, Allim ja Aigam, pienen kylämme neuvoston jäsenet. Mikä tärkeä asia tuo teidät tänne?”
    ”Olette varmasti tietoisia meneilläänolevasta sodasta saaren pohjoisosan Nazorakien sekä näiden liittolaisten ja Bio-Klaanin välillä. Ymmärrämme, jos tahdotte pysyä konfliktissa puolueettomina, mutta me tarvitsemme apua. Ja vakuutamme, etteivät nazorakit pidä puolueettomia kyliä muuna kuin miehityskelpoisina resurssivarastoina.” Kepe katsoi parhaaksi kertoa täyden totuuden heidäm tehtävästään. ”Tietoa, oikeastaan. Kauan sitten tällä saarella tapahtui jotain, joka mullisti maailman. Me emme tiedä mitä, tosin. Siksipä toivomme löytävämme siitä tietoja saaren kylien historiankirjoituksista. Maksuksi avustanne takaisimme teille Bio-Klaanin suojeluksen” – tämä lupaus Kepen täytyi antaa – ”ja kylänne tarvitsemia hyödykkeitä. Luotatteko meihin?”

    Turaga ei miettinyt pitkään. ”Hyväksymme tarjouksenne. Nazorakit koetaan uhkana kaikkialla. Ja lisäksi naamiossani on vielä jonkin verran ytyä.” Tämä viittasi apulaiselleen joka kiiruhti päärakennuksen takahuoneeseen.
    Hetken kuluttua tämä palasi saliin mukanaan iso sylillinen kivitauluja.”

    ”Tässä on Ämkoon vuoren, kuten te sitä kutsutte, lähiympäristön historia tuhansien vuosien ajalta. Toivon että löydätte etsimänne.”

  • Koneistetun syntytarina

    Pieni saari Odinan lähellä, menneisyys

    Punavalkoista haarniskaa kantava Kakama-naamioinen Toa katseli kuinka hänen matoranystävänsä kantoivat raskaita laatikoita laivoista sataman kivisille penkereille. Matoranit olivat juuri saaneet vaihtotavaraa Eteläiseltä mantereelta, ja olivat lähettäneet vastalahjaksi tekemiään taidokkaita kullan värisiä naamioita, joita käytettiin seremoniatarkoituksissa.

    Deleva oli jätetty tälle Aeriksi kutsutulle saarelle ihan yksin. Hän oli aikaisemmin puolustanut saarta sekalaisista Toista koostuvan joukkion kanssa, johon kuului Halaweksi kutsuttu magnetismin Toa, ja yksinäisenä vaeltajana tunnettu viisas ja vanha tulen toa Svarle. Nämä kaksi Toaa tulivat ja menivät mielensä mukaan, he eivät pahemmin piitanneet saaren asukkaista. Delevaa vähän harmitti se että hänen toa-toverinsa laittoivat omat intressinsä näiden mukavien ja helposti haavoittuvien matoran-kyläläisten edelle. Toana Deleva tunsi velvollisuudekseen suojella Mata Nuin pyhintä kansaa, Matoraneja.

    Deleva meni auttamaan matoraneja, jotka kantoivat isosta laivastaan suurikokoisia puulaatikoita satamaan. Sataman pienehköt, matoraneille mitoitetut puuhökkelitalot ja kalastajamajat paistoivat räikeästi harmaan saaren rannalta. Erivärisiä matoraneja parveili satamassa, rahdaten tavaraa pois tulevista ja lähtevistä laivoista, käyttäen usein apunaan ystävällisiä Ussal-rapuja, joita matoranit olivat kouluttaneet kuormajuhdiksi.

    Deleva kurotti kätensä yhden laatikon ympärille. Hän ponnisti jaloillaan voimaa, jonka avulla hän sai laatikon nousemaan puiselta kannelta. Laatikko tuntui oudon painavalta, ja sisällä tuntui kuin jokin olisi äännellyt laatikkoa nostaessa. Sisällä oleva tavara myös haisi rahin raadoilta ja muulta mukavalta.

    ”Mitä teillä on täällä?” Deleva kysyi ohi kulkevalta matoranilta, jolla oli värikäs sulka pakarinssaan. ”Haisee näet aika kuvottavalta, ainakin tämä laatikko”, toa jatkoi.

    ”Rahtikirjan mukaan nämä ovat harvinaisia, parantavia sieniä Kerokero-korosta, Eteläiseltä mantereelta”, sulkapäinen, punaoranssi matoran kertoi.

    ”Kuuluuko niiden haista noinkin pahalta?” Deleva kysyi, nyrpistäen nenäänsä ja painottaen sanoja haista ja paha. Delevan äänensävystä huomasi ettei hän pelleillyt.

    ”Tarkastamme asian pikimmiten”, Matoran sanoi hätääntyneenä, kun tajusi toan olevan tosissaan. Hän oli jo aistinut jonkin olevan väärällä tolalla, kun joukko outoja kasvomaskeja kantavia toia oli tuonut laatikot laivaan, matoran-kyläläisten sijaan.

    Sulkapäinen matoran meni puhumaan muiden miehistön jäsenien kanssa, ja jonkunaikaa supateltuaan, joukkio saapui Delevan luokse.

    ”Olemme tulleet siihen päätökseen, Deleva, että”, sulkapäinen piti tauon, ”että sinun on parasta avata yksi laatikoista. Emme tiedä mitä sisällä oleva on”, hän sanoi, katsoen Toaa suoraan silmiin.

    ”Hyvä on, katsotaan”, Toa vastasi, kaivaen taskustaan punaisen puukkonsa, joka kesti hänen elementaalivoimiensa kanavoimisen. Deleva iski puukon lähimpään laatikkoon, alkaen leikata puuta, lastujen tippuessa lattialle. Jokin laatikon sisällä liikkui, ja pian Deleva pudotti puukon hämmästyksestä lattialle.

    Laatikosta pilkisti esiin orgaanista, liskon harjaa. Pian tuli näkyviin myös valkoisena säteilevä hammasrivi, kun olento laatikon sisällä päästi itsensä vapaaksi väkivaltaisesti, lennättäen puunkappaleita ympäriinsä.

    Deleva hyppäsi vaistonvaraisesti kauemmas skakdista, joka huusi muita skakdeja heräämään.

    ”… Skakdeja?” Deleva kysyi itseltään. Suuret laatikot alkoivat räjähdellä auki niin satamassa kuin aluksessakin.

    ”Näyttää siltä että ette saaneetkaan niitä sieniänne?” Deleva sanoi matoraneille, jotka juoksivat pakokauhun vallassa ympäri laivaa. ”Nyt tosiaan tarvitsisin toa-veljiäni”, Deleva mutisi, katsellen surumielisenä kuinka skakdit kylvivät tuhoa ympäriinsä.

    Seuraten tilannetta keskittyneesti, ja pysytellen takavasemmalla, Deleva sai nopeasti selville, että sininen, hopeista kypärää kantava Skakdi määräili muita groteskeja liskoja, ja vaikutti johtajaluonteelta.

    Sininen skakdi komensi osan joukoistaan hyökkäämään satamakaupunkiin, osan valtaamaan aluksen. Liskoarmeija jakautui muutamiksi pienemmiksi ryhmiksi, ja lähti kylvämään tuhoa ympäriinsä.

    Deleva piilotteli laivan peräpäässä, lähellä kapteenin hyttiä ja ohjainjärjestelmiä. Toa koetti keksiä suunnitelman miten pienehkön Skakdi-armeijan voisi voittaa, vaarantamatta matoranien henkiä. Punavalkoinen toa piilotteli erilaisten tynnyreiden takana, mutta hänen värityksensä ei toiminut kovin hyvänä suojavärinä.

    Muutama skakdi huomasi Delevan, lähtien juoksemaan kohti toaa. Liskot latasivat elementaalienergiaa lyömäaseisiinsa ja olivat valmiita mukiloimaan toan Mata Nuin luokse, kun jokin pysäytti joukkion. Heidän johtajansa halusi itse taistella Toaa vastaan.

    ”Haluan tuon Toan naamion itselleni ja kokoelmiini”, Sininen skakdi sanoi, pyörittäen toisella kädellään kahden käden piikkinuijaa, jossa oli ketjun päässä suuri moukari, joka oli täynnä piikkejä.

    Skakdit perääntyivät ja lähtivät potkimaan laivan miehistöä kohti ruumaa. Toa ja johtaja-skakdi jätettiin kahden laivan perään.

    ”Kukas se sinä olet?” veden skakdi kysyi, lähestyen toaa. Itsevarma skakdi oli valmis reiluun taisteluun, joka kääntyisi mitä todennäköisimmin hänen voitokseen.

    ”Olen Plasman Toa Deleva, Aerin saaren suojelija!” Deleva kuulutti itsevarmasti. Hän hyppäsi sinisen skakdin eteen, kilpi ja miekka valmiina. ”Ketä rohkenen puhutella, skakdin rumilus?”

    ”Olen Metorakk, Gaggulabion joukkojen komentaja. Paina mieleesi se nimi loppuelämäksesi”, Metorakk myhäili hopeisen kypäränsä alta.

    ”On sinullakin johtaja, Gaggulabio”, Deleva sanoi, naurahtaen. ”Pahoittelen sitä tulevaa kärsimystä, jonka joudut kohta kokemaan”, Plasman toa sanoi, kanavoiden plasmaa kilpeensä, ja iskien sen päin Metorakkia.
    Skakdi paiskasi moukarinsa päin kuumennettua kilpeä, jolloin moukari meni kuumentuneen kilven lävitse, ottaen mukaansa kuumentunutta materiaa kilvestä ja iskien punaisen metalliplasmapallon päin Delevan vatsapanssaria. Iskun voimasta, Plasman toa pudotti kilpensä ja horjahti taaksepäin, kaatuen muutamien tynnyreiden päälle. Toan paino rusensi tynnyreitä rikki, ja pian tynnyreiden sisältöä oli laivan kannella ja Delevan päällä.

    ”Voi sinua, Deleva”, Metorakk sanoi, katsellen kuinka hänen vastustajansa piteli vertavuotavaa alavatsaansa. ”Etkö tiedä, että minua ei ole kukaan Toa voittanut?” Skakdi sanoi Toalle, jonka mielen täytti suuri viha.
    ”Kerta se on ensimmäinenkin”, Deleva sai suustaan hampaitaan purren.
    Deleva näki satamaan, joka oli ilmi liekeissä ja musta savu täytti ilman. Matoraneja tapettiin surutta, otettiin orjiksi ja heitettiin mereen. Muutama Skakdi alkoi leikkiä matoraneilla, sytyttäen näitä palamaan silmäsäteillään, tai heitellen näitä kuin koripalloja.
    Deleva oli saanut tarpeekseen tästä. Hän otti miekkansa kannelta, kanavoiden siihen plasman voimaa, jolloin miekka kuumentui hohtavaksi. Hän taistelisi tuota Metorakkia vastaan. Ja toden totta hän taistelisi.
    Isku Delevan miekasta osui Metorakkia jalkaan, kun toa riuhtoi miekallaan ilmaa. Hopeinen jalkapanssari suli nesteeksi. Skakdi karjaisi tuskasta mutta pakotti itsensä pysymnään pystystä palovammoista huolimatta. Hän tajusi että toa olisi tosissaan, eikä tämä tässä mielentilassa kuuntelisi toa-koodia.
    Metorakk torjui joitain plasman toan iskuja omalla aseellaan, pyörivällä piikkimoukarilla. Skakdi onnistui saada moukari kietoutumaan Delevan miekan ympärille, ja alkoi armoton vääntö siitä, kumpi menettäisi aseensa.

    ”Olet hyvä soturi, haavoittuneenakin”, Metorakk sanoi, riuhtaisten kovalla otteella moukariaan, joka oli kiinni miekassa, ”mutta nyt ei vain hyvän soturin arvonimi ole kummoisenkaan arvoinen”, skakdi sanoi, jolloin miekka lennähti Delevan kädestä, lentäen mereen.
    ”Mitä nyt teet, Toa?” sininen skakdi murahti, ilkeän hymyn noustessa hänen kasvoilleen. Hän tiesi että hän oli voitolla.
    ”Taistelen. Taistelen. Ja vielä kerran taistelen”, Deleva sanoi, kuumentaen nyrkkeihinsä plasmaa. Ennen kuin Metorakk ehti reagoida, aalto plasmaa syöksyi polttavana aaltona sokaisten hänet. Hän tunsi veden skakdin ihonsa miltei palavan ja panssarien sulavan.
    Deleva puski kahdella nyrkillään Metorakkia rintaan, mutta juuri oikealla hetkellä Skakdi heilautti moukariaan, jonka piikikäs pää paiskautui suurella voimalla Delevaa kylkeen, rikkoen sisäelimiä. Deleva lensi päistikkaa läpi kapteenin hytin seinästä, kolisten alas rappuja ja kadoten näkyvistä.

    ”Helppo voitto”, Metorakk murahti peittäen kipunsa. Hän halusi jostain nopeasti vettä palovammoihinsa.

    Puisen kannen läpi syöksyi kaksi oranssina hohtavaa kättä, jotka alkoivat puristaa Metorakkin alaraajoja, samalla polttaen skakdin jalkoja kuumalla energialla. Suuret palovammat syöpyivät skakdin jalkoihin Metorakkin karjuessa.

    ”Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!”, Metorakk karjaisi, potkaisten itsensä irti Toan kahleista. Skakdi työnsi kätensä rikkoutuneiden lankkujen läpi, nostaen toan kannelle. Kun Deleva roikkui hänen edessään, hopea nyrkki iskeytyi Toaa naamioon.

    Delevan maailma pyöri hänen ympärillään. Hän tunsi suunnatonta kipua ylävartalossaan, ja sai koko ajan iskusarjan hopeisista skakdinyrkeistä, joita sateli päin naamiota ja yläruumista. Iskut olivat voimakkaita ja tekivät pahaa jälkeä, jolloin verta alkoi vuotaa entistä enemmän.
    ”Ehkä on parasta lopettaa sinun kärsimyksesi”, Metorakk sanoi, ottaen käyrän, tummanhopeisen tikarinsa. Hän iski sen syvälle toan rintaan, hiukan ohi valokivestä, ja alkoi viiltää sitä kohti toan alaruumista.

    Kipu lähes tajuttoman Delevan ruumiissa oli suunnaton, niin suurta ei monikaan osaisi edes kuvitella. Sisäelimet olivat monesta kohtaa murskana, ja ruostunut terä viilsi tappavaa vanaansa toan panssariin ja ruumiiseen. Plasman Toa tunsi menettävänsä tajuntansa.

    Metorakk jätti pahoin haavoittuneen Delevan kannelle virumaan, mennen tarkistamaan miten hänen joukkonsa olivat edistyneet. Skakdit pitivät hauskaa matorankyläläisillä, ampuen niitä jalkoihin ja potkien mereen, mutta Metorakkin lähestyessä, skakdit menivät vakaviksi.

    ”Tajuatteko että pilaatte kauppatavaraa!?” Metorakk karjui skakdille. Samalla jonkinlainen rhotuka lensi hänen olkansa yli ja osui sihisten laivan kanteen. Metorakk käänsi katseensa ja näki kaksi Metsästäjien lipun alla olevaa laivaa.
    ”Häivytään!” Metorakk komensi ja potkaisi Delevan ruumiin laivasta mereen. Skakdit alkoivat välittömästi vangita viimeisiä matoraneja, ja tuuppia kyläläisiä aseilla osoittaen kohti laivaa. Metorakk valvoi joukkojaan, ja skakdit siirtyivätkin hyvässä järjestyksessä laivaan käynnistelemään moottoreita. Osa lastasi suurta ryöstösaalista ruumaan vankien kera.

    ”Osuimme liian lähelle Metsästäjien reviiriä. Odina on ihan tässä lähellä. Lähdetään ettei tule ongelmia”, Metorakk selitti skakdille, joka meni ohjaamoon. Suuri rahtilaiva lipui matoranien lipuissa poispäin saarelta Metästäjien laivan rantautuessa saarelle.

    [spoil]Matoro kirjoitti lopun.[/spoil]

  • Nynrah osa 14: Robotit rakentavat robotteja

    Nynrah

    Metsän reuna tuli vastaan ja viisikko hahmotti edessään yhden suurimmista matoran-kylistä tällä puolella maailmaa. Oli vaikea puhua enää pelkästä kylästä, sillä Nynrah-haamujen asuinalue oli kooltaan lähempänä pientä kaupunkia. Tiilistä, kivestä ja teräspalkeista kyhätyt asunnot olivat kukin rakenteiltaan omankaltaisiaan arkkitehtuurisia taideteoksia, mutta niistä näki hyvin, että kovin harva Aaveista oli taiteilijoita. Toisiaan isommat ja rakenteiltaan toistaan uskaliaammat talot olivat väreiltään suurilta osin hyvin perinteisiä ja tehdasmaisen hillittyjä. Niissä pystyi kuitenkin todennäköisesti asumaan erittäin mukavasti.
    Nyt rakennukset kuitenkin näyttivät enemmän henkilökohtaisilta vankiloilta. Seinissä oli pieniä plasma-ammuksien ja Kanoka-kiekkojen jälkiä, mutta taistelu oli jäänyt lyhyeksi.

    Kylässä oli hiljaista. Joka ikinen ovi ja ikkuna oli järjestelmällisesti suljettu ja sisältä ei tullut edes valoa. Matoraneja ei ollut kaduilla, mutta katujen epäsiistiydestä päätellen he olivat juuri lähteneet kävelemään poispäin äärimmäisellä kiireellä. Tai ainakin he olivat yrittäneet sitä erittäin tiiviisti.
    Avhrak Vat leijuivat hiljaisesti läpi katujen ja katselivat ympäriinsä punahohtoisilla silmillään. Ne eivät vaikuttaneet yksinään erityisen uhkaavilta, mutta metallisten lautasten suuri määrä herätti kunnioitusta. Lisäksi jokainen tämänkaltaisen lentävän lautasen aikaisemmin nähnyt oli todennäköisesti joskus nähnyt myös, minkä seurassa ne yleensä liikkuivat.

    Klaanilaisten viisikko oli hipsinyt pienen tiilisen pajan taakse ja kurkisteli varovaisesti kaduille nurkan takaa. Keetongu siirsi päänsä mahdollisimman lähelle Guardiania ja kuiski.
    ”Lisää lautasia. Fantastista.”
    Guardian kiikaroi varovaisesti lämpökatseesta oranssilla silmällään. ”Möröt yrittävät piilotella taloissa. Näitä se ei taida kiinnostaa.”

    Lentävien lautasten pienimuotoinen joukkue sujahti viisikon ohi. Parin sekunnin ajan kaikki olivat Makuta Nuita lukuunottamatta aivan hiljaa. Vihreän antidermiksen ajatukset kaikuivat kaikkien pääkopissa. Tavallaan hieman kaoottisen olennon monenlaisissa ajatuksissa oli muiden mielestä jotain rauhoittavaa, mutta tilanteen paine häiritsi kaikkia.

    Mekaaniset lautaset kantoivat yhdessä pohjastaan sojottavilla pitkillä käsiraajoilla suurta laatikkoa, joka oli täynnä raskasta metalliainesta. Lautaset ja laatikko kiisivät kohti kylän suurimpia rakennuksia, joiden tehdasmaisista piipuista nousi tummanharmaata savua.
    Robotit rakentavat robotteja. Aika perverssiä.
    ”Hiljaa”, Guartsu kuiski hampaat irvessä peittäen Manun purkin kourallaan.
    Laivaston matoran Ternok hymyili kevyesti katsellessaan Avhrak Va -ryhmittymien lentoa. ”Hehehe, nuohan ovat tavallaan todella suloisia…”
    Ontor henkäisi raskaasti. Hän ei nauttinut tilanteesta yhtään. Matoran oli mekaanikko eikä taistelija ja katseli taaksensa jatkuvasti huolestuneen näköisenä. Mikä tahansa metsikön suunnalta kutsuvista äänistä oli potentiaalinen syy huolestua. Ontor kuitenkin ymmärsi, että hänet oli koulutettu tällaisia tilanteita varten. Matoran sulki pian silmänsä ja henkäisi syvään laskien mielessään kuuteen. Avattuaan silmänsä hän yritti näyttää mahdollisimman rohkealta ja päättäväiseltä, vaikka se vaikeaa olikin.

    Viisikko hiipi lähemmäs suuren kylän keskiosissa erottuvaa koollaan kunnioitusta herättävää tehdas- ja pajarakennusten ryhmittymää. Konemainen kilke kaikui tehtaiden ytimistä ja yönmustaksi muuttunut savu purkautui varjomaisesti piipuista tuoden ilmaan hajun, joka muistutti vanhaa Vartijaa sodasta. Monenlaiset työkalut kilisivät, metalli suli ja sähkönpurkaukset rätisivät.
    Haamujen suurta keskuspajaa ympäröi armeija sen erilaisista ikkuna- ja oviaukoista sisään ja ulos lenteleviä Avhrak Va -lautasia. Ne kantoivat metalliosia täynnä olevia laatikkoja kohti tehtaita eri suunnista. Myös pieni joukko teräksenvärisiä matoraneja kantoi laatikoita lannistuneina kohti tehdasrakennuksen portteja. Ruuveja putoili täyteen ahdattujen laatikoiden kansien välistä harmaille kaduille.

    Yksi ainoa nelikätinen, kasvoton ja tunteeton metallihirviö leijui ”TAKOMO”-nimellä kulkevan rakennuksen suurten teräsporttien yllä tarkkaillen sisään kulkevien matoranien ja lentävien lautasten kiireistä massaa kylmän sinisellä ja sieluun porautuvalla katseellaan.

    Voi piru, Makuta Nui sanoi. Niillä on selvästi iso tilaus toimitettavana.
    Keetongu murisi. ”Takomo…” hän sanoi hiljaa kieli hampaidensa välissä.
    Guardian kääntyi keltaista jättiläistä kohti. ”Kyvykkäimmät Aaveet työskentelevät tuolla, eikö niin? En pelkäisi vanhojen ystäviemme puolesta.”
    ”No niinpä niin. Nuo tarvitsevat heitä johonkin. Mutta…”
    Keetongu hiljentyi, kun lähiympäristöä kamerasilmällään tarkkaileva Avhrak Va ilmestyi noin metrin päähän klaanilaisviisikosta. Se katseli heidän piilopaikkansa suuntaan pitkään, mutta kuittasi havaitsemansa liikkeet pian jonkinlaisena näköhäiriönä.

    Guardian tarkisti pistoolinsa ja kiväärinsä lippaat moneen kertaan. Hän vilkuili, kuinka uupuneiden matoranien suuret joukot kantoivat nyt sisään massiivisia kontteja. Tehtaiden omistajan vaihduttua tätä kontteihin pakattua Bio-Klaanin laivastolle tarkoitettua kalustoa oltiin sijoittamassa uudelleen. Guardian, Keetongu ja matoranit vilkuilivat toisiaan.
    Jos ketään nyt yhtään kiinnostaa, niin yhden tuollaisen suurimman kokoluokan kontin tilavuus on… Manu aloitti, mutta Guartsu hyssytteli makutaa välittömästi.
    ”Tiedämme kaikki kyllä, mitä haet.”
    Hienoa, Manu hyrisi. Nyt pitäisi vain löytää lisää xialaisia miinoja.
    Guardian hymyili ja pyöritti silmiään. ”Ei.”
    Minä pidin ideastani.
    ”Niin me kaikki”, Guardian sanoi. ”Mutta ei. Tongu, nosta matoranit mukaasi. Tästä voi tulla vähän ahdasta.”

    Kymmenen minuutin päästä valtava teräskontti liikkui verkkaisesti nynrahilaisen tehtaan liukuhihnaa pitkin. Automatisoidut magneettikourat siirsivät sen valtavan punertavan kannen irti ja neljä kahdella jalalla kävelevää hahmoa hyppäsi vaivihkaa vilkkaalle liukuhihnalle. Tehtaassa haisi öljy ja kuolema. Koneiden takana työskentelevien matoranien katseissa hehkui pelko.
    Viisi kulkijaa kiipesivät yksi kerrallaan toisen kontin päälle ja odottivat, että liukuhihna vei sen valtavan ja karusellimaisesti pyörivän osanlajittelukoneen ohi, jolloin kaikki kiipesivät sen päälle. Laitteen päältä he tarkkailivat tehdasympäristöä yrittäen puhua mahdollisimman hiljaa.
    ”Saanen kysyä seuraavaa siirtoamme, komentaja”, Ternok kuiski.
    ”Sinä ja kaverisi voisitte ensinnäkin yrittää pysyä mahdollisimman kaukana niistä nelikätisistä”, kyykyssä istuva Guardian sanoi hieroen leukaansa.
    Minä olen nähnyt niitä vilaukselta kaksi. Ehkä vaara ei ole niin suuri.
    Guardian kiristeli hampaitaan. ”Jos me emme jotenkin pysäytä koko laitosta, niitä on kohta sadoittain.”
    Klaanilaiset tuijottelivat toisiaan synkeinä. Muutaman viikon takaisen tuhoisan yön tapahtumat muistuivat hetkessä jokaisen mieleen. Matoranit katsoivat toisiaan epävarmoina. Manu sihisi poikkeuksellisen hiljaa. Keetongu istui kädet puuskassa.
    Tehtaan hajuja nuuhkivan Guardianin mieleen tuli jälleen kerran, kuinka paljon tehdasrakennuksen aseisiin tarkoitettu rauta-aines haisi vereltä jo ennen valmistumistaan. Admin nojasi käteensä.
    ”Ajattele, ajattele, ajattele…”, hän sanoi. Sininen skakdi naputti otsaansa kevyesti rystysillään.

    Koneiden hypnoottinen liike oli kuin jonkinlaista raivokasta tanssia. Valmiit muotit iskeytyivät tulikuumana hehkuvaan teräsainekseen ja pian niiden jäähdyttämiseen tarkoitetusta nesteestä nousi osia. Osat siirtyivät parille Nynrah-haamulle, jotka vastentahtoisina hioivat ja kiillottivat niitä. Suurella koneiden yläpuolella hohtavalla näytöllä näkyi tehtaan tällä hetkellä tuottamien osien malleja, muotteja ja pohjapiirustuksia. Avhrak Feterran ilmeettömien, tuhoa ja kuolemaa tarkoittavien kasvojen siluetti piirtyi näytölle uudelleen ja uudelleen.

    Keetongu nousi varovaisesti täyteen mittaansa. Hän katsoi jonnekin kauemmas yksinäisellä silmällään ja hieroi leukaansa. ”Nyt jos koskaan olisi hyvä hetki jututtaa Q-miestä.”

  • Z.I.L.L.A

    Luola Killjoyn mökin alla

    Cainautuessaan vasten luolan kauimmaista nurkkaa hiki otsallaan Creedy alkoi vähitellen tajuta ettei hänellä olisi enää kauaa aikaa. Hän oli viettänyt viimeisimmät minuutit koluten sadannetta kertaa läpi loukkoaan, pettyen jälleen sadannen kerran. Katon oli tukkinut edelleen tuo mystinen metallinen valli, eikä luolaan pudonneita lohkareita saanut siirrettyä matoranin voimilla.

    Hän kuolisi tänne, näiden päivien aikana kukaan ei ollut vaivautunut etsimään häntä. Hänen oletettavasti ainoa ystävä olisi nyt kuollut ja se nazorakinriekale olisi nyt tekemässä tuhojaan jo muualla. Hän tunsi kuinka ilma oheni hetki hetkeltä. Creedy vilkaisi suruissaan viereensä kaatamaansa pinoa. Hän ei saisi hätiköidä ja hänen aivonsa tarvitsivat tekemistä pysyäkseen virkeänä pidempään, hänhän ei lähtisi ilman taistelua.

    Vapisevin käsin hän nosti vielä yhden lukemattoman päiväkirjan palasen ja alkoi lukea:

    Bio-Klaani, toinen viikko

    Metru Nui näyttää surullisemmalta kuin koskaan. Tehtävämme päättyi Le-metrun rannikolle, jossa törmäsimme pieneen metsästäjien joukkioon. Säikähdin heidän aluksi tunnistavan minut, joukkio kun työskenteli aiemmin Airwatcherille. Unohdin kuitenkin uuden ulkomuotoni, tosin vain hetkellisesti.

    Tawa lähetti minut tehtävälle vaikken ollut täysin toipunut vammoistani. Umbran ja Keetongun johtama tehtävä oli osoittautunut voitokkaaksi, ja onnistuimme pelastamaan Klaanista kaapatun matoranin. En ollut missään vaiheessa osoittanut olevani mieltynyt tähän toimeksiantoon, mutta Visorakille tekemäni lupaus olisi pidettävä, hän tuntuu olevan ainoa joka todella välittää…

    Tehtävän lopulla nuo metsästäjät kuitenkin asettuivat tiellemme ja olivat miltei tuhota Keetongun aluksen, jonka oli tarkoitus toimia kyytinä takaisin Klaaniin. Rahtausasemalta löytynyt vanha Zilla-luokan rahtauspuku kuitenkin osoittautui hyödylliseksi ja sain pidäteltyä joukkiota sen sisällä, muiden valmistellessa aluksen. Tuo tonnin painava rautajätti lepää nyt mökkini lattian alla, sen viedessä muualla liikaa tilaa.

    Creedy hieraisi silmiään, lukiko hän oikein… ”Tuo tonnin painava rautajätti lepää nyt mökkini lattian alla…” Syy kirveen pysähtymisiin aiemmin oli löytynyt ja uusi toivonkipinä syttyi Creedyn pieneen rintaan.

    Kirves nousi lattialta vielä kerran ja uuvukissaan oleva Matoran alkoi hakkaamaan sillä aiemmin katosta pilkottaneen metaalin ympäriltä. Hän syöksyi alta pois isomman lautakasan romahtaessa hänen viereensä ja silloin hän löysi etsimänsä. Kiinteässä metallissa oli iso luukku, jonka viereen oli painettu: Z.I.L.L.A. Yksi rivakka veto sai luukun rävähtämään auki ja painovoiman vastustaessa, matoran vaivalloisesti sai itsensä kammettua sisään.

    ”Paljon nappuloita… entten tentten…”

    Killjoyn huone, sairaspeti
    Killjoy makasi sängyllään tuijottaen kattoaan. Neljä päivää oli kulunut hänen ystävänsä kuolemasta ja hänen ankarasta häviöstään. Hän oli juuri vilkuilemassa ikkunastaan ulos, mutta hänen raajansa eivät vieläkään olleet täysin kunnossa. Sen sijaan hänen huomionsa kiinnitti yöpöydällä lojuva kypärä, josta kuului ääniä:

    Z.I.L.L.A:n jälkipolttimet käynnistetty, kohde lukittu, asejärjestelmät aktivoitu…