Satoi kaatamalla. Se auttoi viimeistenkin tulipalojen kanssa, mutta sai Klaanin näyttämään vieläkin masentavammalta.
Kotipuolessa korjaustyöt olivat alkaneet heti. Jake oli tullut henkihieverissä, herättänyt huonosti nukkuneen Keetongun ja pyytänyt renkaita.
Keetongu oli hakenut varastosta kaksi vankkaa rengsta ja yhdistänyt ne Jaken alavartaloon. Ne näyttivät toimivan Jaken uusilla tulivoimilla ja reisilihasten tyngillä.
Nyt Keetongu käveli sateessa takaisin Telakkaa kohden. Hän oli saattanut Jaken Klaaniin mahdollisten konevikojen takia. Oli vielä paljon tehtävää. Heidän piti löytää kahden kuolleen lentäjän ruumiit ja haudata heidät Telakan taakse perustetulle sankarihautuumaalle.
Keetongu todella toivoi, ettei hautuumaa kasvaisi. Mutta sota ei ollut vielä edes kunnolla alkanut.
Keetongu oli säilinyt tiimistään parhaiten matkasta. Hänen kehossaan kehittyvät parantavat eritteet olivat jo tukkineet haavat ja Keetongu pystyi liikkumaan kivuttomasti. Henkinen rasitus oli huomattavasti suurempi. Manu ei ollut kertonut, miten tehtävä oli onnistunut. Keetongun piti vain luottaa häneen. No, ainakaan kukaan matkalaisista ei kuollut.
Keetongu saapui Telakalle. Sade oli laskenut loputkin sitä piilottavasta höyrystä. Keetongu astui sisään. Apeat Onu-Matoranit valmistautivat hakemaan sankarivainajia Darackilta kylmiöstä.
Feterra lähestyi Makuta Nuita. Tämä seisoi rauhallisena paikallaan. Sitten se iski nyrkkinsä kohti Makutaa. Tämä teleporttasi sen toiselle puolelle. Mutta Manu ei ehtinyt paljon hyötyä tempustaan, kun Feterran kourat olivat jo tarttuneet häneen. Pian hänet paiskattiin pää edellä maahan.
”Tuo oli ilkeää, robotti”, Manu sanoi. ”Olen voittanut sinua pahempiakin olentoja.” ”He eivät olleet Avrah Feterroja.”
Taistelu alkoi toden teolla. Makuta veti miekkansa esiin. Feterra alkoi ampua plasma-ammuskia kohti häntä. Makuta väisteli niitä ja pääsi tarpeeksi lähelle robottia iskeäkseen tätä miekalla kylkeen. Feterraan tuli pieni lommo.
”Kysymys: Monet ovat yrittäneet. Luulitko olevasi poikkeus?”
Feterra otti kiinni Manun miekasta ja napsautti sen poikki. ”Jaha”, Manu sanoi, ”tämä on taas näitä päiviä.” Feterra otti kiinni Makutan rintapanssarin piikeistä. ”Voi ei…” Pian Makuta paiskautui seinän läpi. Ja toisen. Ja kolmannen. Montako hemmetin seinää tässä on tiellä? Manu ajatteli tuskaisesti.
Feterra oli voittanut vastustajansa. Nyt oli aika auttaa muita eliminoimaan loput klaanilaiset. Kolmesta Feterrasta riitti taisteltavaa kaikille paikalla oleville klaanilaisille, mutta kun ne saivat yhden lisää, taistelu ei olisi tasaväkinen.
Feterra lähestyi klaanilaisia plasmaa ampuen. Mutta sitten tummanpunainen varjosäde leimahti sen kyljen vierestä. Klaanilaiset katsoivat Feterraa. Sen kylki oli mustunut. Se näytti ärsyyntyneeltä. Makutaa päin kääntyen se sanoi: ”Kysymys: Miksi et kuole?”
”Minä olen Makuta Nui”, Manu sanoi ja hyppäsi Feterran kimppuun ylhäältä päin. Feterra empui ylös. Manu torjui iskun suojakilvellä ja iski nyrkillään Feterran päätä. Se sattui. Feterra otti kiinni Manun siivestä ja alkoi pyöriä ympäri. Se pyöritti ja pyöritti. Sitten se päästi irti. Manu lensi taas seinien läpi. Minähän otan turpaani pahemmin kuin siltä hullulta haarniskatorakalta, Manu ajatteli. Feterra lähestyi. Manu hidasti sitä lisäämällä painovoimaa. Se ampui plasmalaukauksia, samoja, joilla se oli tappanut Levahin. Makuta sai siipiinsä reikiä, mutta suojakilpi torjui useimmat. Tämä ottaa voimille. Minun täytyy voittaa ja pian.
”Vahva yksilö. Äärimmäinen vaara.” Muuta Feterrat jättivät klaanilaiset rauhaan ja hyökkäsivät kaikki Makutan kimppuun. ”Eiii… menkää pois, yhdestä oli jo tarpeeksi harmia”, Manu valitti. Feterrat yhdistivät voimansa ja ampuivat suuren plasmasäteen. Manu ampui myös plasmasäteen. Säteet kohtasivat, ja syntyi valtaisa räjähdys, josta syntynyt paineaalto pyyhkäisi klaanilaiset seinän läpi. Joku suuttuu tästä, Manu ajatteli. Tawa ei taida tykätä siitä, että tuhoamme linnan. Feterrat olivat melkein kunnossa. Muutamia vammoja lukuun ottamatta ne etsiskelivät Manua täysissä voimissaan. Manu piileskeli rakennuksen takana. Yksi Feterra tuli aivan hänen näköpiiriinsä ja käänsi katseensa häneen. Se tähtäsi kaikki tykkinsä Makutaan. Manu mietti epätoivoisesti. Mitä nämä robotit olivat? Metallia? Millaista metallia?
Hän käytti magnetismivoimiaan ja veti Feterran lähemmäs. ”HOO! Sehän toimii!” Manu ei saanut kauan nauttia tästä voiton tunteesta, sillä Feterra oli raivoissaan siitä, että sitä vedeltiin ympäriinsä. Se oli vetänyt esiin suuren terän ja lävistänyt sillä Makutan vatsan. Makuta katseli, kuinka terä tuli ulos hänen selästään. Feterran silmissä välkkyi punainen valo. Manu laittoi kätensä Feterran kuoren päälle ja laukaisi sähköisen impulssin. Feterran sätki hetken sähköisenä ja näytti sitten sammuvan. Manu yritti irrottaa terän vatsastaan, mutta sitten Feterra yhtäkkiä heräsi ja laukoi hänet täyteen reikiä plasma-ammuksillaan. Taidan tarvita taas uuden haarniskan…
Piru vieköön. Feterra oli tullut hulluksi. Onneksi suojakilpi- ja haavoittumattomuusvoimat estivät hieman iskujen osuvuutta. Mutta ne voimat alkoivat loppua, ja antidermis alkoi valua ulos ruumiista. Terä oli vieläkin sisällä. Muut Feterrat tulivat esiin. Ne löysivät Manun, jota niiden hullu toveri pahoinpiteli.
”Hän tarvitsee korjausta”, totesi yksi kolmesta Feterrasta. Sitten nekin hyökkäsivät. Aijai… en taida voittaa tätä ottelua, Manu ajatteli. Sitten muut klaanilaiset ilmestyivät. He huomasivat Feterrat ja alkoivat tulittaa elementaalienergiaa. Feterrat kääntyivät takaisin. Sitten Manu keksi. Hän kulutti kaiken voimansa kahteen pikku temppuun. Ensimmäinen, johon hän kohdisti voimistaan suurimman osan, oli tyhjiön luominen. Hän sai sen luotua Feterran alaosan sisään.
Feterra alkoi romahtaa sisäänsä. Manu romahti myös kasaan. Feterra näytti niin tuskastuneelta, kuin tunteeton robotti vain voi. Klaanilaiset katsoivat, kuinka sen alavartalo alkoi luhistua.
Se jäi maahan. Muut Feterrat katsoivat sitä, mutta sitten käänsivät huomionsa klaanilaisten tappamiseen. Muut klaanilaiset olivat turtuneen näköisiä. Yhden Feterran tuhoaminen oli maksanut Manun hengen.
Mutta sitten Feterra nousi. Se oli pahasti vahingoittunut, mutta se nousi. Sen koneiston täytyi olla kunnossa. Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan, miten se liikkui heitä kohti ja alkoi ampua muiden mukana.
Eipä sen kummemmin Manukaan ollut kuollut. Pieni hämähäkkimäinen olento kipitti esiin Makutan osien alta. Hän katseli klaanilaistovereitaan. Pelkkää epäonnistumista. Koko elämäni… En saanut edes yhtä niistä hengiltä.
Klaanilaiset jatkoivat tulittamistaan. ”Olet vahingoittunut. Kommunikaatiovälineesi ovat selvästi vaurioituneet. Mene heti korjaukseen”, yksi ehjistä Feterroista sanoi loukkaantuneelle. Tämä totteli ääneti, silmät pimeänä. Poistuessaan muurien ulkopuolelle se ampui vielä viimeisen plasmasuihkun erääseen rakennukseen, joka sen johdosta kaatui muutaman Matoranin päälle tappaen nämä julmasti.
Viisi Klaanilaista istuskelevat maassa lepäämässä. He pääsivät pesästä elossa pois. Kaikki ovat heikentyneitä ja väsyneitä, mutta he eivät välitä siitä. Nyt pitää päästä vielä Klaaniin.
Joukkio lähtee kävelemään pimeää metsätietä pitkin rannikkoa kohti. ”Mitä luulette Klaanissa tapahtuneen tänäaikana?”, SUmmerganon miettii. ”Tuskin mitään ihmeellistä.”, Matoro toteaa. Hän tulisi perumaan tämän kohta.
Matoron mieltä kalvaa hänen rakkaitten miekkojensa menetys. Ne olivat palvelleet hänellä vuosituhansia, ja nyt häne menetti ne.
Nazorak-pesä
Metorakk katselee huoneensa asekaappia. Erilaisia nuijia, kirveitä ja teriä roikkuu siellä rivissä. Alempana on tuliaseita, kuten hänen Zamor-pistoolinsa. Sinihopea Skakdi asettaa pitkän, valkoisen ja suoran miekan hyllyn päälle telineeseen. Miekkaan on upotettu energian elementtikiviä ja varsi koristeltu monimutkaisilla kuvioilla. Metorakk asettaa hopeisen laatan miekan alle.
”Matoro the Blacksnow’n Energiaterä”
Rannikkotie
Klaanilaiset saapuvat näköetäisyydelle Klaanista kohta juuri. He nousevat tietä pitkin rannalla olevalle mäelle, ja avautuva näky on karmaiseva. Yötaivasta vasten näkyy pimeä Klaanin linnoitus. Erivärisiä välähdyksiä näkyy. Plasmaa. Matorankylä Klaanin lähellä palaa. Kuuluu henkeäsalpaavaa kiljuntaa. Korkealla Klaanin linnakkeen päätornissa on suuri reikä seinässä.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Mahriking huutaa. ”…Sanoit muistaakseni ’tuskin mitään ihmeellistä’”, Keetongu sanoo Matorolle. ”Hei, erehtyminen on inhimillistä. Selvitetään mitä täällä tapahtuu”, Matoro toteaa.
Viisikko juoksee kohti Klaanin pääporttia. Se on revitty auki väkivalloin. Prototeräksinen portti on katki, se vaatii valtavia voimia. Klaanilaiset kävelevät Klaanin pihalle. Se on täysin autio, Matoraninruumiita löytyy sieltätäältä. ”Ei punaista mattoa…”, Mahriking toteaa. ”Verenvihreää. Älä ole niuho, käy tämäkin”, Manu lausahtaa.
Matoro on rutiininomaisesti syöttämässä jäsenkorttiaan oven kortinlukijaan, mutta laitteen sijaan seinässä on vain polttoreikä. Manu potkaisee oven kumoon.
Sisällä on vielä valtava kaaos. Tuhoutuneita huonekaluja, sortuneita seinä, klaanilasenraatoja. Metallinen sylinteri näkyy kauempana. Kaksi plasma-ammusta lähtee lentoon, Manun suojakenttävoima torjuu ne. Makuta ampuu itsevarmana varjosalamoita kohteeseen. Ei mitään vaikutusta.
Makuta Nuin tiimi rynnisti torakoiden läpi uudessa voimassaan. Takaapäin ammuttiin, mutta ammukset osuivat aina muihin torakoihin. Kukaan ryhmän jäsenistä ei loukkaantunut enää pahemmin. Pian he olivat käytävässä, joka vei suoraan keskelle pesää. He käyttivät kaikki yhdessä voimiaan tunnelin suun sorruttamiseen. Nyt torakat eivät seuraisi heitä tätä reittiä. Tietysti heillä olisi muita, mutta ne olisivat… muualla.
Klaanilaiset hiippailivat kohti keskuskammiota miettien, mitä se mahtaisi sisältää. He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Suuren onkalon eräs seinämä oli tasaisen pyöreä ja metallinen, eikä oikein sopinut muuhun maisemaan. Valtavan metallipallon kyljessä oli kulkemiseen tarkoitettu aukko. He avasivat sen.
Sisällä oli jonkinlainen lyhyt käytävä. Virkailijatorakka istui pöytänsä ääressä. Hän näki tulijat ja kirkaisi. Pian hänen päänsä lensi kaaressa huoneen poikki. Leikki oli lopussa. Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Ovessa luki ”000”. ”Tässä se nyt on, pojat”, Manu sanoi. He avasivat oven ja astuivat sisään.
Huone, tai oikeastaan halli oli valtava. Sinne olisi mahtunut monta Tahtorakia. Seinät olivat outoa materiaalia. Ne tuntuivat jotenkin orgaanisilta. Seinillä muhi jotain elävän näköistä. Jonkinlaisia ”lonkeroita” roikkui sieltä täältä. Ne liikkuivat välillä.
Sitten he huomasivat sen. Se oli iso. Se liikkui. Ei paljon, mutta liikkui kuitenkin. Se oli samaa, likaisen ruskeaa väriä kuin Nazorakit. Sillä oli kuusi valtavaa raajaa. Sen paikoitellen hieman piikikäs ulkokuori näytti muinaiselta, ja siihen näytti kasvaneen levää. Se oli kahlehdittu seiniin ja maahan kiinni, mutta liikkumavaraa sillä näytti silti olevan runsaasti. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suuntapainen aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Sen peräpää oli paksun liman peitossa, ja aivan alaruumiin kärjestä avautui tasaisin väliajoin reikä, josta työntyi esiin saman tahman peittämä muna. Se oli Nazorakien kuningatar.
Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan tätä irvokasta, limaista, inhottavaa olentoa. Paitsi Makuta Nui: tämä katseli sitä kasvavan säälin ja halveksunnan tuntein. Nyt sen elämän oli päätyttävä. ”Manu…” sanoi Matoro hiljaa. Manu katsoi häneen päin. ”Se on…” ”Kyllä”, Makuta vastasi.
He katsoivat sitä pitkään. Välillä se kierähti toiselle kyljelleen ja korisi epämääräisesti. Se oli reilusti äskeistä Tahtorakia isompi. Se voisi murskata heidät kierähtämällä päälle. ”Tämänkö takia et kertonut meille?” Summerganon kysyi. ”Ette olisi lähtenyt mukaan”, Makuta vastasi. ”Emmekö?” Make kuiskasi. ”Emme…” Matoro sanoi pelokkaasti. ”Se on iso…” ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, Manu sanoi yrittäen kohentaa taistelumoraalia.
Hetken hiljaisuus. ”En olisi aiemmin uskonut Tahtorakin olevan senpäiväisistä vihollisistamme toiseksi isoin ja toiseksi väkevin”, sanoi Keetongu. Summerganon nyökkäsi kalpeana. ”Miten me… tapamme… sen?” kysyi Make. ”Meidän tulee…” Makuta vastasi. ”… niin?” Matoro sanoi. ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa.” ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa. ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti.” ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” sanoi Keetongu. Raivo alkoi nousta hänen päähänsä. ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” Manu sanoi hiljaa. ”Miksi?” Summerganon kysyi. ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi. ”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää”, sanoi uusi ääni. Abzumon ääni.
Varjoista astui esiin julma, violettihaarniskainen, mustaviittainen Makuta. ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ilkeästi. Makuta Nui katsoi häntä murhaavasti. ”Teidän ihanalla Makutallanne on yhteys torakoihin.” ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, sanoi Matoro. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.” ”Ah, niin”, Abzumo jatkoi. ”Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.” ”Mistä sinä puhut?” tivasi Suga. ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti.” Abzumon kasvoilla oli julma hymy. Suhiseva s oli poissa. Tiimiläiset katsoivat Manua. Tämä oli ilmeetön. Hänen kasvonsa olivat varjossa. Abzumo hymyili yhä leveämmin.
”Siitä on jo kauan…” Abzumo jatkoi. ”Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia hirviömäisiä raheja. Päätimme luoda yhdessä jotain kammottavaa. Jonkinlaisen älykkään rahilajin, joka osaisi lisääntyä massavasti. Kuningatar loisi meille hienon armeijan näitä olentoja.” Makuta hymyili. ”Pikkuinen 000 ei ollut näin suuri vielä tuolloin.” ”Senkin saasta”, Makuta Nui kuiskasi. ”Minä? Älä viitsi, tämä oli sinun ideasi. Miksi kaduit? Miksi jätit minut tämän armoille? Kun arvoisa torakka numero 0001 oli syntynyt, lähdit pois. Häivyit, pois veljeskunnasta, pois luotamme. Miksi teit sen?” ”Minä en ollut, kuten sinä.” ”Voi, kyllä olit. Muistan selkeästi, kuinka juonimme veljeskunnan tuhoa. Minä jätin heidät tässä äskettäin… Nyt olen palannut rakkaideni luokse. Ja sitten tuhoan Bio-Klaanin. Se on tärkeintä. Ja kosto.”
Kaikki katsoivat Abzumoa. Makuta Nui näytti äärimmäisen synkältä. ”Miksi et kertonut meille?” Matoro sanoi. ”Olet salannut kaiken meiltä…” Make jatkoi. Abzumon nauru kaikui huoneessa pelottavasti. Se tunkeutui heidän päihinsä. Se raastoi heidän hermojaan. Se tappoi heidän kärsivällisyytensä. ”Eikö pikku Manu kertonut teille, että me olemme vanhoja kavereita? Eikö pikku Manu kertonut, että me loimme Nazorakit?” Abzumo käkätti. ”Eikö hän kertonut teille… mitään?”
Kaikki olivat hiljaa. Abzumo hykerteli itsekseen. ”Te ette taidakaan tuntea häntä. Ette ollenkaan.”
Abzumo tunsi valtaisan paineaallon osuvan ruumiiseensa. Hän paiskautui päin seinää kirkaisten kovaa. Makuta Nui seisoi paikallaan käsi eteenpäin ojennettuna, siivet auki. ”Onnitteluni, veliseni”, hän sanoi kylmällä, inhottavalla äänellä, joka tihkui vihaa ja raivoa. ”Sait minut suuttumaan.”
Yhtäkkiä 000 liikkui. Tavallista enemmän siis. Se nousi käsiensä varaan ja käänsi ruman päänsä kohti klaanilaisia. ”Ohoo, lapsi heräsi”, Abzumo sanoi. ”Olet huono isä, Manu. Todella huono.” ”Turpa kiinni, kivirotta”, Makuta Nui sanoi kylmästi ja ampui varjosäteen. Hänen voimansa alkoivat palautua. Viha täytti hänen mielensä. Abzumo väisti iskun täpärästi. Hän oli menettää päänsä.
Nazorak-kuningattaren pää oli silmätön. Suuri suu oli täynnä teräviä hampaita. Kuola valui pitkinä noroina lattialle. Se alkoi kääntyillä kohti saalista. ”Pieni torakkavauva lähtee saalistamaan. Ehkä se löytää teidät”, Abzumo ilkkui. Hän nousi ylös ja katosi pian 000:n taakse. Tämä syöksähti klaanilaisia kohti nopeammin, kuin sellaiselta massalta voisi odottaa. Makuta Nui nousi lentoon ja etsi katseellaan Abzumoa. Muut yrittivät pysyä hengissä. Matoro pujotteli torakan käsien välistä toiselle puolelle huonetta. Keetongu yritti avata oven, mutta Abzumo räjäytti sen eteen kiviä jostain korkeuksista. Pian Makutoilla olisi uusi ilmataistelu. Make ja Summerganon yrittivät väistellä 000:aa, joka yritti liiskata heidät. Make ehti kierähtää pois alta, mutta Suga melkein murskautui. Hän ehti kuitenkin tarttua kiinni selälleen kierähtävän 000:n mahasta. Limaisesta ihosta oli vaikea pitää kiinni, mutta Summerganon onnistui hyvin. Nyt hän oli jättimäisen torakan päällä.
Suga tuijotti pedon kitaa vain parin askeleen päästä. Epämuodostuneen leuan pakkoliikkeet kuvottivat häntä. Suusta valuva, pahanhajuinen kuola kuvotti häntä. Koko olento kuvotti häntä. Summerganon kiepautti miekkaa päänsä yläpuolella, ja samanaikaisesti otti harppauksen eteenpäin. Yhdellä taitavalla liikkeellä hän keskitti sekä oman että miekkansa liike-energian sivallukseen, ja hyökkäsi kohti pedon vasenta alaleukaa. Sugan säilä sivalsi suuren palan irti kuningattaren raajamaisesta leuasta. Purppuraa nestettä ruiskusi villisti joka suuntaan, ja Sugan oli vaikea nähdä eteensä nesteen suihkutessa hänen kasvoilleen. Kuitenkin hän jatkoi huitomista, ja leuasta irtosi lisää paloja. Tämä kuitenkin aiheutti kuningattaren karjaisevan tuskissaan, ja pelkkä ääni oli niin kova, että Summerganon tippui olennon vatsan päältä. Maken onnitui kuitenkin lentää toverinsa luo, ja hän nappasi Sugan ilmasta.
Purppuraa ”verta” lensi Matoron päälle. Se alkoi syövyttää hänen panssareitaan. Mitä h-… hän ajatteli, ennen kuin sai päälleen kuningattaren suuren käden. Se puristi häntä maahan. Hän haukkoi henkeään. Abzumo laskeutui hänen vierelleen. ”Onko kivaa, Blacksssssnow?” tämä ilkkui ja aikoi potkaista Matoron naamion irti. Mutta sitten Manu lensi Abzumon päälle tönäisten tämän lattiaan. Abzumo nousi nopeasti ja teki kierrepotkun, joka osui Manun kasvoihin niin, että tämä lensi suoraan 000:n pehmeää ruumista vasten. ”Et ole koskaan ollut mikään lähitaistelija, Manu-parka”, Abzumo sanoi ilkeästi. Makuta Nui nousi ja veti esiin miekan. Abzumo teki samoin. ”Tällainen on tarpeeksi hienostunutta minulle, veliseni”, Manu sanoi ja hyökkäsi. Kummaltakin puolelta jaeltiin iskuja, mutta jokainen torjuttiin. Kumpikin osasi käyttää miekkaansa tarpeeksi hyvin estääkseen toista viipaloimasta itseään. Sitten Abzumo yhtäkkiä lisäsi Manun painovoimaa niin, että tämä rusentui lattiaa vasten. Abzumo heittäytyi koko painollaan miekka edellä Manua kohti, mutta tämä teleporttasi pois hänen edestään. Abzumo huomasi virheensä liian myöhään, hänen miekkansa meni poikki osuessaan lattiaan niin suurella voimalla, ja palanen terästä tunkeutui hänen kätensä läpi. Manu oli nyt hänen takanaan ja huohotti raskaasti.
Kuitenkin, juuri kun Manu oli hyökkäämässä, Kuningattaren valtava raaja heitti tämän kauas Abzumon luota. Hän paiskautui Sugaa kantavaa Makea päin, ja koko kolmikko rysähti hallin lattialle. Keetongu juoksi kolmen Klaanilaisen luo. ”Oletteko kunnossa?” Make avasi suunsa ensimmäisenä: ”Pernani on kestänyt kovempaakin.”
Matoro hyppi ja heitti kuperkeikkoja väistelläkseen 000:n raajojen iskuja. Kuitenkin hänenkin ketteryytensä raja tuli vastaan, ja eräs tälleistä paiskasi Blacksnowin monta metriä ilmaan. Matoro paiskautui hallin lattiaan kivuliaan näköisesti. Abzumo hyökkäsi ainoan tolpillaan olevan Klaanilaisen, Keetongun, kimppuun. Kaksi vahvaa hahmoa kävi tiukkaa vääntöä, mutta kun Makuta käytti lämpökatsettaan, Keltainen Jättiläinen kaatui maahan huutaen tuskissaan.
Makuta Nui oli pökerryksissä maassa. Matoro lojui toisella puolella huonetta. Keetongu paloi maassa. Summerganon makasi tajuttomana Maken päällä. Abzumo näytti voitonriemuiselta. ”Minä voitin, Makuta Nui ja bioklaanilaiset, minä voitin!” Hän kääntyi katsomaan kuningatartorakkaa juuri parahiksi nähdäkseen tämän iskevän valtaisan takapuolensa häneen. Abzumo lensi kaaressa pesän seinän sisään. Kyllä, sisään. Seinään tuli aikamoinen lovi, ja se alkoi sulkeutua Makutan ympärille. ”Eiiih”, tämä voihkaisi, kun seinä vei hänet sisäänsä.
000 alkoi riehua hullun lailla. Makuta Nui alkoi toeta iskustaan. Hän katsoi kuningatarta. ”Me päästämme hänet irti”, Manu julisti. Muutkin alkoivat heräillä. ”M-mitäh?” Make sanoi. ”Hulluko olet?” Torakoiden kaivuun ääniä kuului kivikasan takaa. ”Ne tulevat”, Manu sanoi. ”Me päästämme hänet irti.” ”Hyvä on”, muut vastasivat.
He kohdistivat kaiken energiansa torakkakuningattaren ketjuihin. Ne olivat äärimmäisen vahvat: 000 ei saisi päästä niistä irti, joten niiden tuli kestää. Tämä muodostikin ongelman, kun torakan oli tarkoitus päästä irti. Mutta kyllähän viisikon yhdistetty voima sai kettingit katkeamaan, kun 000 itse repi ketjuja tehokkaasti. Kuningatar pääsi irti, mikä ei välttämättä ollut mikään paras mahdollinen asia torakoille, jotka pääsivät kivikerroksen läpi; kuningatar söi ne. Torakat alkoivat karjua: ”Hakekaa hoitajat!”
Viisikko karkasi ulos ovesta torakoiden läpi. Pian he olivat käytävänhaarassa, jossa ei ollut torakoita. Niiden kaikki huomio kiinnittyi nyt irti päässeen kuningattaren taltuttamiseen.
Pesässä Abzumo oli päässyt jo irti seinästä. Klaanilaiset olivat poissa. Abzumon sappi kiehui. Erikoisvarusteisia torakoita saapui sisään. Heidän mukanaan tuli kenraali 001.
Kenraali 001 katsoi kylmän viileästi vierestä, kuinka erikoistuneet Nazorakit lähettivät aseistaan tainnutussäteitä kohti Kuningatarta. Tässä menisi taas kauan, siitä hän oli varma. Viimeksi, kun 000 oli vapaana, oli mennyt lähemmäs kaksi päivää saada se leppymään.
Sitten Kenraali siirsi huomionsa Abzumoon. Makuta näytti turhautuneelta. 001 asteli pitkän, violetin hahmon luo. ”Päästit heidät sitten menemään.” ”Näemmä.” ”Vaikka olit voittanut heidät jo.” ”Sssssssinun lemmikkisssi oli sse, jonka tähden klaanilaisssssset päässssivät pakoon.”
Kenraali ei jaksanut väitellä suhisevan kummajaisen kanssa. Hän asteli pois metallipallosta, pois riehuvan Kuningattaren luota. Häntä ärsytti. Abzumo ajatteli raivoissaan, kuinka hänen saaliinsa oli päässyt karkuun vain, koska 000 oli heittäytynyt hankalaksi. Ja seinä… oli syönyt hänet. Se oli lievästi sanottuna outoa.
Klaanilaiset juoksivat tunnelia pitkin. He olivat juosseet erittäin pitkään, ja jokainen oli väsynyt. Heidän voimiaan oli koeteltu toden teolla, ja nyt heidän oli juostava kilometrikaupalla pimeässä käytävässä. He näkivät ylöspäin menevät tikkaat. Vapaus! Pian he jo kiipesivät tikkaita pitkin kohti raitista ilmaa. Make pullahti ulos ensimmäisenä. Hän haukkoi henkeään, kuin ei olisi hengittänyt tunteihin. Matoro romahti maahan heti päästyään ylös. Keetongu sai raahattua tajuttoman Sugan pihalle ennen kuin istahti hengähtämään. Makuta Nui käveli sivummalle ja istuutui maahan. Kukaan ei voinut edes arvata, mitä hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua, mutta mitä tahansa se olikin, se ei varmasti ollut kovin positiivista.
[spoil]Snowie kirjoitti suunnilleen puolet tästä viestistä. Badum-tish. Puolet kunniasta hänelle.[/spoil]
Summerganon ja Keetongu yrittivät kuumeisesti keksiä jotain. Tahtorak ei pääsisi heidän luokseen, mutta sen karjunta ei tehnyt heidän oloaan mukavaksi. Ja heidän vihollisensa saattaisivat pahimmassa tapauksessa yrittää napata heitä…
Tyrmässä ei tuntunut olevan mitään erityisen hyödyllistä. He eivät onnistuisi kaivamaan minkäänlaista tunnelia, mutta heitä ei houkuttanut heittäytyä taisteluun Tahtorakia vastaan tuhatpäisen vihollislauman edessä. He katsoivat parhaaksi varustautua taisteluun niin hyvin kuin taisivat, keräämällä teränpalasia ja sen sellaista. Ehkä he onnistuisivat tekemään heittoaseiksi paremman puutteessa kelpaavilla teränpaloilla ja miekoillaan tarpeelliset vahingot Tahtorakiin. Yleisö meuhkasi, mutta näreissään. Se ei pitänyt tällaista enää lainkaan huvittavana. Muutama oli noussut katsomon laidoille seisomaan ja osoittelemaan tyrmää suutuksissaan. Sankarikaksikko näki siinä tilaisuutensa. Nazorakien kiihtyessä he päättivät tehdä jotain uhkarohkeaa ja he säntäsivät takaisin areenalle, sillä Tahtorak oli kiinnittänyt huomionsa katsomon reunoilla meuhkaaviin nazorakeihin. Keetongu väänsi kalterit tieltään ja kömpi areenalle. Summerganon ja Keetongu heittivät molemmat kevyimmät sarvenpalat, jotka he olivat löytäneet kohti reunalla seisovia nazorakeja ja heidän suunnitelmansa toimi: yksi putosi areenalle saatuaan osuman jalkaansa. Yleisö raivostui ja Tahtorak sai ateriansa Summerganonin ja Keetongun kiitäessä kohti porttia. Torakanmokoma ei pedolle riittänyt, vaan se säntäsi hurjan raivon ja himon vallassa sankarien kimppuun ja yhyttikin kaksikon areenan päädyssä, josta lähti pienet tikapuut tasanteelle, jossa oli portti. Peto sai tikapuiden juurella päähänsä syvät vammat kaksikon miekoista ja ne pari sokeaa sekunttia, jotka peto koki, olivat pelastus Sugalle ja Keetongulle, jotka kipusivat peräkkäin tikkaille. Pienelle tasanteelle päästyään he ryntäsivät ovesta käytävään. Käytävä oli pimeä, eikä sieltä kuulunut ollenkaan ääniä. Tämä oli oletettavasti huoltoreitti siltä varalta, että areenalla täytyisi tehdä jotain. Nazorakit tajusivat, että sirkus oli ohi ja takaa-ajon pitäisi alkaa. Summerganon ja Keetongu pistivät juoksuksi, sillä Nazorakit tunsivat epäilemättä tämän paikan kuin omat taskunsa. Tahtorakin karjunta kuului yhä: ”KERTOKAA! ja seinät tuntuivat tärisevän.
Summerganon ja Keetongu juoksivat pimeää käytävää jokusen minuutin ajan ja he päätyivät avarampaan käytävään. Alkoi kuulua useiden askelten kaiku. He ryntäsivät eteenpäin ja pian näköpiiriin ilmestyi muutama vihollinen, mutta vapaudenhimoista sankarikaksikkoa ne eivät pidätelleet, vaan jäivät miettimään mikä iski…
Summerganon ja Keetongu tiesivät, että koko luolasto on hälytystilassa, mutta ketään ei näkynyt missään. Takaapäin alkoi kuitenkin kuulua jälleen askelten ääniä, heidän perässään oli massiivinen vihollislauma.
Suga ja Keetongu löysivät käytävän varrelta oven ja siitä astuttuaan he näkivät avaria tiloja. He olivat ilmeisesti seuranneet varastointia ja areenan kunnossapitoa varten tarkoitettua käytäväverkostoa pesän keskustan tienoille. Nazorakit etsivät heitä ilmeisesti aivan muualta tai sitten valtavan väkijoukon kaaosta ei oltu saatu kunnon järjestykseen, vaan vain pieniä ryhmiä oli päässyt takaa-ajoon. Heidän aikaisemmin kuulemansa askeleet voimistuivat. Kaksikko pisti jälleen juoksuksi ja suuntasi kohti keskustaa. He kuulivat aiemmin havaittujen takaa-ajajien lisäksi muidenkin askelia, jotain tutumpaa… Ja ääniä. ”Elleivät vaistoni ole erehtyneet pahemman kerran, meillä kävi juuri mahtava tuuri.”, sanoi Summerganon iloisesti, vaikka olikin yhä varuillaan. Keetongukin piristyi, sillä keskustaan saapuessan (ja pari vihulaista tyrmättyään) he törmäsivät tovereihinsa keskustassa. Harmi vain, että monikymmenpäinen vihollislauma oli aivan lähellä ja uloskäyntejä varmaan tukittiin koko ajan. Mutta kun Manu, Matoro ja Make olivat siinä ja ryhmä oli jälleen yhdessä, syttyi heihin toivo ja taistelutahto rajummalla liekillä kuin aikoihin. ”Tästä se lähtee.”, totesi Make. ”Me pääsemme ulos.”, totesi Summerganon ja niin ryhmä ryntäsi yhtenä rintamana takaa-ajajia päin, joiden suuri joukko ilmestyi keskustaan.
Matoro alkoi menettää tajunsa. Mutta sitten: jotain tapahtui. Jokin syöksähti käytävästä ja iski lattian mäsäksi. Abzumo putosi kirkaisten alas – suoraan läpi jäästä repijärahien altaaseen. Matoro roikkui puolikuolleena reiän reunasta. Hän katsoi ylös. Hän näki Makuta Nuin ja Maken, jotka olivat tulleet käytävästä. Hälytyskellot alkoivat soida. Make auttoi Matoron ylös. Manu katseli alas; piikit olivat poissa. Lattia alkoi täyttyä sisään virtaavista torakoista. Niillä oli raskas aseistus. ”Me häivymme. Nyt”, Manu sanoi kiireesti. ”Juoskaa!” Torakat tähtäsivät. Jokainen niistä ampui. ”Voi pas-” Make aloitti, mutta Manu tyrkkäsi hänet käytävään. Huoneessa räjähti.
Abzumo nousi pintaan altaassa. Suurin osa kaloista oli jättänyt hänet rauhaan hänen käytettyään rahienhallintavoimiaan. Mutta nyt katto romahti hänen päälleen.
Makuta Nui, MahriKing ja Matoro the Blacksnow juoksivat pitkin käytävää. Joka puolella hälytyskellot kiljuivat heidän korviinsa. Käytäviltä juoksenteli esiin torakoita vähän väliä. Onneksi käytävässä oli paljon mutkia ja sivuhaaroja. Skakdilauma hyökkäsi heidän kimppuunsa suoraan edestäpäin. He päättivät juosta nopeasti takaisin päin. Torakoiden läpi pystyi rynnimään, Skakdien ei. He löysivät itsensä juoksemassa kaikkea pakoon jälleen uudesta sivuhaarasta. Lopulta he tulivat suurehkoon huoneeseen, jossa oli useita ovia. Jokaisesta tuli torakoita ja Zyglakeja. Skakdit ja monet torakat seurasivat heitä. ”Tämä ei jää tähän”, Manu kuiskasi. Torakat piirittivät heidät. ”TE TOTTELETTE MINUA JA TAPATTE TOISENNE.”
Torakat katsoivat toisiaan. Mitä tämä hullu huusi? Luuliko hän heitä aivottomiksi raheiksi, joita voi hallita Makuta-voimilla? ”Eikö teille kelpaa tämä kohtalo, jota tarjoan?” Makuta kysyi. Hän sai vastaukseksi ärinöiden kuoron. ”Hyvä on sitten. Matoro, vapauta Nova-räjähdys.” Matoron suu loksahti auki. ”Mitä?” hän sanoi peloissaan. ”Oletko tosissasi?” ”Kyllä.” ”Sehän… voisi tuhota koko saaren.” ”Ei voisi. Olet liian heikko.” ”…”
Nazorakein joukossa oli alkanut kuhista. Mikä oli Nova-räjähdys? Skakdit tiesivät sen. Heitä alkoi pelottaa. ”Hoidellaan nuo nyt äkkiä pois, ennen kuin ne ehtivät oikeasti räjäyttää jotain”, joku Skakdeista sanoi. ”Ne bluffaavat”, eräs toinen vastasi. ”Sellainen tuhoaisi kaiken täältä.” ”Mutta jos se oikeasti on niin heikkona, että ei pystyisi? Jos se tuhoaa vain… meidät?” ”Sitten meillä on huono tuuri.” ”Älä viitsi…”
Matoro alkoi ladata vähäisiä voimiaan. Torakat katsoivat pelokkaina. Manu hymyili. Hajota ja hallitse. Make värkkäsi heidän suunnitelmansa viimeistä vaihetta Matoron selän takana.
Matoro huusi kuin viimeistä päivää. Hänen takaansa alkoi nousta savua. Suuri savupilvi lehahti ympäriinsä. Koko luola peittyi savusta. Alkoi kuulua räjähdysten ääniä. Torakat menivät paniikkiin. Skakdit painuivat maahan. Zyglakit ihmettelivät, mistä on kyse.
Pian Manu, Matoro ja Make olivat yhdellä ovista. Temppu oli onnistunut. Make oli räjäytellyt pieniä tuliammuksia ja tehnyt valtaisan savupilven. Matoro oli ladannut elementaalienergiansa ja sitten purkanut latauksen niin, että maahan oli tullut jäinen rengas. Nyt komikko juoksi käytävää pitkin kohti pesän keskustaa.
Labion poistuttua Abzumo ja 001 jatkoivat tarkkailuaan. ”Minulla taitaa olla käyttöä vangeille”, Abzumo sanoi. ”Vie pois, en tarvitse heitä. Haluan vain, että ne kaksi vapaata pysäytetään”, torakka vastasi. Abzumo hykerteli hetken itsekseen ajatellessaan, mitä kaikkea kivaa hän tekisikään vangeilla. Hän saapasteli ulos huoneesta. 001 jäi yksin. Hän katseli Makutan ja sen toisen klaanilaisen, jonka nimeä hän ei pystynyt muistamaan, kulkua pimeässä tunnelissa. Kamerarobotti oli löytänyt nämä kaksi jostain syvyyksistä. Pian se kuitenkin tuli tiensä päähän kaksikon huomattua sen. Kenraalilla oli paha aavistus siitä, mitä pian tulisi tapahtumaan.
Vankityrmä
Matoro vihasi uutta tyrmää. Hän oli yrittänyt jo kaikkea. Summerganon oli myös yrittänyt kaikkea. Keetongukin oli yrittänyt kaikkea. Ja he kaikki vihasivat sitä kaikkea. Elämä ei ollut helppoa.
Sitten he kuulivat askeleita. Makuta Nui ilmestyi nurkan takaa. He olivat ihmeissään. ”Kuinka löysit meidät?” Summerganon kysyi. ”Ja missä Make on?” Keetongu jatkoi. ”Hän on tuolla piilossa. Minulla on avain”, Makuta vastasi. Hän avasi oven. Siitä he mahtuisivat ulos yksi kerrallaan. ”Matoro, tule ulos ensimmäisenä. Sitten Summerganon, viimeisenä Keetongu, joka on isoin.” Matoro alkoi kiivetä ovesta ulos. ”Pidä kiirettä”, Manu hoputti, ”ne varmassssti tarkkailevat meitä.” Matoro astui ulos sellistä.
Hänen aivonsa raksuttivat. Varmasssstiko? Illuusio rikkoutui. Abzumo paiskasi oven kiinni, ennen kuin muut ehtivät tulla ulos. Pian Matoro oli kuristusotteessa. ”Meillä tulee olemaan hausssskaa, vai mitä, Blacksssssnow?” Suga ja Keetis hakkasivat ikkunaa. Tämä ei ollut totta. Heille oli annettu turhaa toivoa ja sitten riistetty se. Pian julma Makuta oli kadottun nurkan taakse. Epätoivo valtasi heidät. He lysähtivät lattialle. ”Ehkä meidän kannattaisi nukkua”, Summerganon ehdotti. ”Olisi hyvä olla hyvissä voimissa, jos pakomahdollisuus koittaa.” Kumpikin tiesi, että sen koittaminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä.
Pian Summerganonkin haettiin. Keetongu jäi yksin. Hän masentui vielä enemmän. Tosin loppujen lopuksi hänetkin haettiin pois. Se oli melkeinpä helpotus. Hän ei jäisi yksin siihen mahdottomaan selliin. Torakat noutivat hänet. Hän ei taistellut vastaan, niitä oli liikaa. Hänet kuljetettiin – uuteen selliin.
Toinen selli
Summerganon, Zyglakien saattelemana, päätyi uuteen selliin hänkin. Häntä ärsytti erittäin paljon tällainen pelleily. Hän näki, kuinka Matoro raahattiin hänen häkkinsä vierestä. Abzumo hymyily Sugalle ilkeästi. Pian he olivat poissa. Summerganon pystyi vain odottamaan, mitä tapahtuisi. Pian tapahtui jotain julmaa: tuskanhuudot alkoivat.
Suga ei olisi todellakaan halunnut kuunnella ystävänsä kärsimysten ääntä. Kuinka julma otus tuo Makuta olikaan.
”En tiedä mitään!” ”Kyllä sssssinä tiedät.”
”Minä vain värväsin tämän ryhmän kasaan, en muuta.” ”Valehtelet, ruoja.”
”Meille ei kerrottu mitään. Vain se, että tuhoamme torakoiden lähteen.”
Abzumon naama vääntyi irvokkaaseen irvistykseen. Hänen päässään kaikuivat äänet. Hän yrittää tuhota sen. Hän ei saa onnistua. Hän ei saa päästä keskustaan. Eivätkö muuta tiedä, mitä heidät tarkoitettiin kohtaaman?
”Makuta Nui on paha olento, rakas Matoro”, Makuta sanoi. ”Hänen takiaan sinä kärsit tänään.”
Huudot jatkuivat.
❋❋❋
Matoroa raahattiin jälleen. Abzumo oli repinyt hänen parannuskivensä irti. Hänen panssarinsa oli murskana. Hän valutti vihreää nestettä käytäville. Vihainen torakka kulki mopin kanssa perässä.
He saapuivat isoon huoneeseen. Huone oli suuri ja pyöreä. Sen lattiassa oli suuri vesiallas. Allas oli täynnä jonkinlaisia pieniä raheja. Jostain kaikui Makutan ääni: ”Tämä ihana pikku rahi on ikioma luomukseni. Sillä on tapana silpoa saaliinsa pieneksi silpuksi. Pienemmät palaset mahtuvat paremmin suuhun, vai mitä?” Abzumo nauroi julmasti. Matoroa kuljettaneet Skakdit ripustivat tämän ketjuun, joka riippui katossa olevasta vinssistä. Hänet rullattiin ylös. Sotilaat menivät pois. Lattiasta nousi piikkejä. Ovi sulkeutui. Vinssi alkoi hitaasti laskea sidottua Matoroa kohti allasta, joka oli täynnä silpojakaloja. Lattialle heilahtaminen tarkoittaisi kuolemaa piikkeihin. Tai olisi tarkoittanut, mikäli hänellä olisi ollut voimia tai liikkuvuutta heilahtamiseen. Samaan aikaan myös myrkyllistä kaasua pääsi huoneeseen.
”Hyvästi, Matoro Mutalumi. Ei ollut hauska tutustua sinuun, ja onneksi olet kohta poissa. Kuolemasi katseleminen lienee erittäin hauskaa.”
Jossain
Summerganon oli päättänyt nukahtaa huutojen lakattua. Hänen mielenterveytensä vaati sitä. Herätessään hän oli ollut jossain aivan muualla, kuin minne hän oli nukahtanut. Hän oli nimittäin herännyt jostain pienestä, pimeästä paikasta, jossa oli kaksi kalteriovea. Toinen vei johonkin käytävään. Toinen vei ulos avaraan tilaan. Hän kuuli yleisön huutoa. Portti aukesi. Hän oli gladiaattoriareenalla.
Joka puolella katsomossa oli siviili- ja myös sotilastorakoita. Niitä oli satoja. Suurin osa taisi olla melko nuoria. Suga huomasi, että hänellä ei ollut yhtä ainoata haarniskan palasta yllään. Joka ikinen oli revitty irti. Hänen ruumiinsa tunsi suurta tuskaa. Toisella puolella areenaa oli valtava portti. Se oli noin viitisenkymmentä kertaa suurempi kuin hänen omansa. Tämä ei luvannut hyvää.
Ensimmäinen ajatus, joka hänen mieleensä tuli, oli: ”Miten maan alle mahtuu tällainen areena?” Toinen ajatus oli: ”Tahtorak…”
Sellin ovi avautui. Pakosuunnitelmaa tekevät Matoro, Keetongu ja Summerganon nousivat kohtaamaan tulijat, mutta ovensuuhun ilmestyneet lukuisat Skakdi-aseet saivat heidät nostamaan kätensä kohti kattoa. Metorakk ei halunnut heidän karkaavan tällä kertaa. Hänellä oli mukanaan kymmenkunta häijynnäköistä ja tappavaa skakdisoturia.
”Nyt ulos ja liikettä. Teidät siirretään.”, Metorakk murahti. Hänen äänensä oli vakava. Pari Skakdia osoitte heitä ilkeän näköisillä skakdikivääreillä.
Kolmella Klaanilaisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tanssia Metorakkin pillin mukaan siihen asti, että Make ja Manu lentäisivät pelastamaan heitä. Jos he olivat enää elossa.
Skakdit marssivat vakavana. Matoron aivot raksuttivat. Hän voi jo paremmin, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli skakdien vankina vaihtamassa selliä. Helkkari, tämähän oli rutiinia. Metorakk, vartijoita, pako. Kaikki oli selvää. ”Seuraavan tolpan kohdalla hyppäämme”, hän kuiskasi Summerille. Summer viestitti saman Keetongulle.
Tolppa tuli. Matoro pinkaisi skakdikehän läpi juoksuun kuten tuhat kertaa aiemminkin.
Mutta vauhti pysähtyi. Kauimmaisena oleva, erittäin häijynnäköinen sikaria polttava skakdi otti kiinni Matoron käsivarresta, vetäisi salmannopeasti vyöltään yksinkertaisen mutta tehokkaan skakdimutkan ja osoitti sillä Matoron takaraivoa.
”Ei tällä kertaa, Mutalumi… Me emme ole ötököitä.”
Skakdinyrkki heilahti. Matoro kaatui tajuttomana maahan.
”Kanna hänet, kasa!” Skakdi karjaisi ja osoitti aseellaan Keetongua. Keetongu nosti maassa makaavan Matoron varovasti. He jatkoivat kulkuaan sieluttomien, metallisten käytävien läpi.