Klaanon

Avainsana: linnut

  • Veljeskunnan saari: Torjuntavoitto

    Mäksän veljeskunnan saari, vesiputous

    Yliluonnollisen kokoinen merimetso heilutti päätään villisti puolelta toiselle pidellen nokassaan kauhuissaan huutavaa ilmailutorakkaa. Torakan kaksitasosiivillä varustettu rakettireppu oli kärsinyt pahasti vahinkoa jättiläislinnun ja nazorakin väkivaltaisessa yhteentörmäyksessä ja laite olikin jo täydessä räjähtämispisteessä.

    Nazorak-lentäjä syöksyi räjähdyksen voimasta kauas viidakon kätköihin. Repekk-lintu yskäisi nokastaan savuavia koneenkappaleita ja käänsi sitten pitkänokkaisen päänsä toista, vielä ilmassa leijailevaa torakkaa kohti. Torakka otti vaistomaisesti hieman korkeutta päästäkseen keskellä jokea virtauksesta välittämättä seisovan merilinnun ulottumattomiin.

    Repekkin selässä istuva matoran Enki heitti nopeasti köyden veden varassa kärvistelevälle kumppanilleen. Otlekin tarttuessa pelastusköyteen lähti jättiläislintu liikkeelle muutamalla väkivahvalla siiveniskulla ja pian merimetso olikin taas ilmassa.

    ”Aika mainio ajoitus”, Otlek kiitti ottaessaan tukevan asennon Enkin takana. Akaku-kasvoinen pelastaja tuhahti ja sanoi:
    ”Tämä ei taida olla vielä oli.”

    Ja eihän se ollutkaan. Enki oli onnistunut hoitelemaan toisen ilmatorakoista ainoastaan yllätyksen suoman edun turvin. Repekkistä ei olisi vastusta raskaasti aseistautuneelle lentäjänazorakille, sillä valtavasta koostaan huolimatta lintu oli ainoastaan kestävä ratsu ja kuormajuhta, ei niinkään taistelija. Merilintu tiesi tämän vallan hyvin itsekin, eikä se uhmakkaasta katseestaan huolimatta edes suunnitellut hyökkäystä takanaan lentelevää torakkaa vastaan.

    Enki komensi Repekkin pudottautumaan alas putouksen suuntaan. Valtavan kokonsa puolesta lintu olisi mitä helpoin maali siipitorakan tykille, eikä tilanteen ihmettely paikallaan olisi muutenkaan erityisen fiksu veto. Lintu teki työtä käskettyä ja syöksyi kohti vellovaa vesimassaa sulkien siipensä ja ojentaen kaulansa.

    ”Turha yrittää päästä pakoon”, ajatteli torakka. Nazorak nosti tykkiään ja lähti linnulla ratsastavan matorankaksikon perään.

    ”Se saavuttaa meitä!” huusi Otlek lintua ohjaavalle ystävälleen katsellen hätääntyneenä olkansa yli. Enki ei kuitenkaan vastannut, vaan puristi otettaan jättiläislinnun ohjaksista. Enki vaikutti miltei häiritsevän määrätietoiselta tilanteen vaarallisuudesta huolimatta.

    Repek kaarsi jyrkästi saavutettuaan putouksen alaosan. Linnun vatsa hipoi joen terävää kivikkoa tämän iskiessä lujasti siivillään säilyttääkseen valtaisan nopeutensa. Maaston muuttuessa avarammaksi saattoi kuitenkin nazoraksotilas kasvattaa omaa nopeuttaan, ja torakka pysyikin helposti merilinnun kannoilla.

    Sitten torakka ampui. Enki onnistui täpärästi ohjaamaan Repekkin sivuun hehkuvan ammuksen tieltä. Kauempana siintävässä bambumetsikössä räjähti.

    ”Tuon luulisi riittävän”, Enki murahti.
    ”Riittävän mi- se ampuu taas!” kuului Otlekin vastaus. Enki ohjasi Repekkin jyrkästi ylemmäs, ja lintu saikin uudemman kerran väistettyä torakan ammuksen.

    Nazorak nauroi hiljaa kypäränsä sisällä. Hyönteismäinen olio huomasi, että pakenijoitten ratsun voimat alkoivat hiljaa hiipua. Oli vain ajan kysymys milloin lintu saisi osuman ja urheat matoranit jäisivät torakan armoille.

    Siinä samassa lentäjänazorakin kasvoille levisi hölmistynyt ilme. Torakka tuijotti ihmeissään kun matoranit hyppäsivät alas linnun kyydistä keskelle bambutiheikköä. Luulivatko hölmöt pikkumiehet todellakin kykenevänsä piiloutuvaan metsikön sekaan? Tarvittaessa nazorak olisi valmis pommittamaan vaikkapa koko pöheikön matalaksi, joten matoranien suunnitelma vaikutti suorastaan naurettavalta.

    Torakka hidasti vauhtiaan ja pyörähti muutamaan kertaan bambumetsän yläpuolella. Sitten torakka laskeutui metsikön edustalle, kohotti hihittäen tykkinsä ja ampui muutaman laukauksen.

    Räjähdyssarja sai kaikki lähistön linnut pakenemaan kauhuissaan taivaalle. Jopa kauas horisonttiin parasta aikaa katoava merimetso kaakatti hädissään.

    ”Mahtavatko olla vielä hengissä… Nooh, varmistetaan”, torakka ajatteli ääneen ja kohotti asettaan uudemman kerran.
    ”Tai jos ei.”
    ”Häh?”

    Punainen energiakoura tarttui torakan aseeseen ja painoi tämän leveän piipun kurttuun. Hämmästynyt torakka päästi irti aseestaan, muttei ehtinyt edes kääntää katsettaan vieressään seisovaa tummaa hahmoa kohti. Nopea sivallus Ämkoon miekasta riitti irrottamaan torakan pään tämän moniraajaisesta ruumiista ja nazorakin ruskea ruumis valahti kuolleena maahan.

  • Veljeskunnan saari/Profeetan polku: Porakat

    Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa

    003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.

    Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.

    Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse.
    ”Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!”
    003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. ”Ja sen sisältö on?”
    Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. ”Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh.”
    ”Ja viesti loppui siihen?”
    ”Kyllä, sir.”
    ”Hmh.”

    Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.

    Outo tila

    Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.

    Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.

    Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?

    Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:

    ”Kaksittain, kätöset siniset.”

    ”Kaksittain, kätöset siniset.”

    Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?

    Ja koska hän pääsisi kotiin?

    Mt. Ämkoon rinne

    Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.

    Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.

    Kepe tutkaili karttaa. ”Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me…” Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi.
    ”Katsokaa”, Snowie sanoi.

    Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.

    ”Mikä piru tuo on?” Kepe kysyi.
    ”Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on.”

    Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.

    ”Ja mitä NUO ovat!?”

    Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.

    ”004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!” huusi käheä ääni.

    ”Ai niillä on semmoisetkin.”

  • Bakmein toivoton koulu

    Veljeskunnan saari

    Norsupäästäinen torkkui ääneti bambumetsän katveessa. Välillä taistelun äänet kuitenkin herättivät massiivisen olennon, jolloin se käänsi valtavat silmänsä metsikköä kohti yrittäen erottaa jossain kauempana tapahtuvan taistelun.

    Ämkoo paiskautui maahan sankan tomupilven saattelemana. Käsipuoli Toa loikkasi nopeasti takaisin seisomaan, muttei ehtinyt torjua vastustajansa nopeaa lyöntiä. Ilman Toa perääntyi kasvoihinsa iskeytyneen nyrkin voimasta, yritti puolestaan itse lyödä vihollistaan ja huomasi jälleen iskeneensä ohi.

    Turaga Bakmei nauroi. Valkomustan turagan viikset heiluivat tuulessa tämän tarkkaillessa oppilaansa epätoivoista kompurointia. Ämkoo oli aikoinaan selvinnyt turagan koulutuksesta kunnialla, muttei nykyisessä tilassaan pärjännyt opettajalleen alkuunkaan.

    Turaga asteli harjoituskentän laitaan, poimi sieltä keihään ja heitti sen vihreämustalle Toalle. Sitten turaga tarttui omaan turaga-sauvaansa ja jäi odottamaan Ämkoon siirtoa.

    Norsupäästäinen oli torkkunut tarpeeksi. Se kipitti bambujen läpi taistelukentän laidalle ja ennätti juuri sopivasti todistamaan Ämkoon täydellistä epäonnistumista. Toasta ei yksinkertaisesti ollut lainkaan vastusta väkivahvalle turagalle.

    Bakmei naurahti jälleen ja heilautti viiksiään vasemmalla kädellään. Ämkoon yllätykseksi Bakmei ei kuitenkaan sen jälkeen tarjonnut uutta asetta vaan istahti alas. Sitten turaga aloitti keskustelun.

    ”Tästä ei ole sinulle hyötyä. Et ikinä opi taistelemaan ilman toista kättäsi”, Turaga totesi ja tuijotti Ämkoota naamionsa takaa. Toa huokaisi, istahti turagan eteen ja uskaltautui katsomaan tätä suoraan silmiin.
    ”Pakko kuitenkin yrittää, eikö?”

    Turaga tuhahti ja katseli edessään istuvaa Toaa hieman tarkemmin. Ämkoon panssarointi oli muuttunut jo viikon kestäneen harjoittelun aikana reippaasti tummemmaksi, mutta sen alta paistoi silti vihreä Toa-keho. Tästä huolimatta Ämkoo ei kyennyt hallitsemaan elementtivoimiaan, saati sitten Makutalta ryöstämiään varjokykyjä. Ämkoo oli kuin varjo entisestä voimallisesta olemuksestaan.

    ”Annoit Äären viholliselle”, Bakmei sanoi. ”Se on ainut syy, miksi edes vaivaudun auttamaan sinua.”
    ”Ja se riittää minulle”, vastasi Ämkoo. Toa nousi seisomaan, väänteli hetken ajan niskaansa ja kysyi sitten:
    ”Jatketaanko?”

    Turaga ei voinut olla panematta merkille sitä, että sinnikkyyttä Ämkoolta ainakin löytyi.

    – – –

    Jossain kylmässä paikassa

    Haukkapartio pudottautui lähemmäs lumista maastoa ja valmistautui pudottamaan suksin varustautuneet vihreät matoranit kyydistään. Kuului vaimea tömähdys kun le-matoranit tipahtivat lintujen kynsistä kulahtaneen havumetsikön sekaan.

    Enki tutki lyhyen hetken ajan johtajan piirtämää karttaa, tarkkaili sitten hetken ympäröivää maastoa ja viittoi kumppaninsa seuraamaan. Matoranit laskettelivat sulavasti pitkin mäkistä metsikköä, kunnes saapuivat lopulta avoimeen maastoon.

    Enki pysähtyi maasta kohoavan kallion juurelle. Muut veljeskuntalaiset seurasivat perässä, riisuivat suksensa ja alkoivat sitten yhteisvoimin tutkia jäistä kiveä. Löytämiensä merkkien perusteella matoranit olettivat olevansa oikeassa paikassa.

    Sitten he alkoivat kaivaa. Routaisen maan tonkiminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, mutta veljeskunnan matoranit olivat selvinneet vaikeammistakin toimenpiteistä.

    – – –

    Harjoituskentän laidalla

    ”Miten luulet edes taistelevasi Äärellä aseistautunutta vihollista vastaan?”, tivasi Bakmei jälleen kerran maahan iskemältään Ämkoolta. Turaga ei edes vaivautunut odottamaan vastausta vaan jatkoi:
    ”Sitä vahvempaa miekkaa ei olekaan. Et taatusti löydä mistään tehtävään sopivaa asetta!”

    Oli Ämkoon vuoro naurahtaa. Toa pyyhkäisi veret suupielestään, nousi seisomaan täyteen mittaansa ja puhui.
    ”Älä siitä huolehdi. Minulla on suunnitelma.”

    – – –

    Kylmässä paikassa jälleen

    Yksi vihreistä matoraneista huudahti ja viittoi muut katsomaan. Enki tarttui matoranin löytämään avaimeen ja kohotti sen kaikkien nähtäväksi.

    ”Tehtävä suoritettu. Palataan tukikohtaan”, Enki komensi. Sitten matoran vihelsi taivaalla partioivat linnut luokseen ja pian joukkio olikin jo matkalla kohti veljeskunnan saarta.

    [spoil]Bläblälbälbä. En jaksa lukea tätä läpi. Pahoittelen kuitenkin mahdollisia kielioppisolmuja ja kirjoitusvirheitä.[/spoil]

  • Valottujen suosekoilu osa 25: Kuinka Flygel menetti silmänsä

    Järvi

    Flygel oli kyllästynyt kirjoittamiseen. Hän avasi huoneensa ulko-oven, jolloin ilmakuplia karkasi veteen. Zyglak hyppäsi veteen, jatkaen kävelyään kotarykelmässä. Joskus kävely piristi hänen päiväänsä. Outo tykki oli osoittautunut vaikeaksi korjattavaksi Zyglakien tekniikoilla, niinpä Flygel päätti lähteä etsimään Skakdeja tai Nazorakeja joilta voisi saada teknologiaa ja korjausvälineitä tykkiin.

    Astellen vedenalaisen kylän autioita katuja, Flygel ihmetteli miksi täällä oli näinkin hiljaista. Yleensä kaupungin kaduilla olisi ollut ainakin muutama taistelu kala-apajan tai muun asian omistusoikeudesta tai siitä kuka sai uida missäkin. Flygel kuitenkin muisti että nyt oli erikoinen päivä. Tähdet olivat suotuisassa asennossa Rhak’elakkille ja suurin osa Zyglakeista oli mennyt palvomaan hirviöjumalaa suurimpaan kotaan, jossa he suorittivat palvontamenojaan.

    Flygel istahti pienelle penkille, jääden nuokkumaan veden virtauksien tahtiin. Tämä rentoutti Flygeliä niin että hän vaipui uneen, jossa muisteli sitä miksi oli tällainen, hullu…

    Orto Nui, tuhansia vuosia sitten

    Nuori Flygel katseli erään Zyglakien lippulaivan kannelta kuinka liskomaiset heimolaisensa lähtivät Zyxaxin johdolla taisteluun läheisen saaren alkuperäisasukkaiden kanssa. Saari oli pieni ja se koostui enimmäkseen Matoraneista, joille oli ominaista se että he tekivät taideteoksia valokivillä. Zyglakit eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon että saarta vartioi kuudesta Toasta koostuva Toa-tiimi, joka oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja saarta.

    Matoranit olivat nopeasti haivanneet vihollisensa, kun Zyglakit olivat ampuneet alas muutaman Gukko-voimien pilotin, jolloin linnut olivat palanneet tyhjin käsin tukikohtaan. Matoranit olivat tämän jälkeen pitäneet neuvoston hätäkokouksen, jonka seurauksena kaikille saaren asukkaille annettiin elementtiaseet, joita oli säilytetty lukkojen takana, ettei kukaan kävisi väkivaltaiseksi saarella.

    Nyt Zyglakit hyppivät laivoistaan rantaveteen. Satamakaupunkiin oli ollut helppo hyökätä ja monet Matoranien alukset ja hökkelit oli sytytetty tuleen. Musta savu nousi taivaisiin kun Matoranien kukoistava dynastia alkoi tuupertua barbaarien ikeen alla.

    Kuusi saaren Toaa olivat rientäneet nopeasti taisteluun. Elementtikiviensä avulla Toat olivat saaneet parannettua elementtivoimiensa käyttöä ja voimakkuutta, mutta nämä eivät silti tehneet suurempaa vahinkoa liskoihin.

    Zyglakien eturivissä marssi Zyxax, vihreäsininen johtaja, jonka viitta hulmusi taistelun tuoksinnassa. Hän tappoi julmasti vastaansa tulleita Matoraneja, useimmiten lyömällä näiden niskat poikki ja heittämällä näillä ruumiilla matoran-sotureita, jotka lähtivät juoksuun pakokauhun voimalla.

    Flygel oli joutunut taisteluun muutaman Toa Ortonin kanssa. Sinikeltainen salaman Toa iski miekastaan salamaa päin Flygeliä. Isku osui Zyglakin ihoon, tehden tuskin nimellistäkään jälkeä. Flygel otti keihäänsä ja riuhtaisi sillä iskun kohti naisToaa, rikkoen tämän olkapanssarin. Toa kaatui haavoittuneena marmorilattialle.

    Zyglakien joukot etenivät kokoajan syvemmäs, kohti saaren suurinta temppeliä, jossa saaren päättäjät elivät.

    Flygel oli päässyt eroon Toa-sotureista, mutta saanut vastaansa Toista voimakkaimman, Tulen Toa Ruthin, joka iski kahdella porallaan Flygeliä. Tuli-iskut eivät tehneet yhtään vahinkoa Zyglakiin, jolloin Ruth joutui vaihtamaan taktiikkaansa. Hypäten ketterästi ilmaan, Ruth heitti pyörivän poransa päin Zyglakin silmää.

    Pora pyöri vimmatusti Flygelin silmässä, Zyglakin huutaessa tuskissaan. Polttavan kuuma ja terävä pora porautui tiukasti Zyglakin kalloon, jolloin Flygel joutui riuhtaisemaan sen irti tuskissaan. Silmästä valui paljon verta jota roiskui marmorilattialle, värjäten kolmea hyvettä kuvaavan mosaiikin punaiseksi.

    Maailma Flygelin toisen silmän ympärillä pyöri. Verta valui paljon ja hänen edessään oli itse syyllinen, Tulen Toa joka oli mieltynyt poriin. Poran isku oli vahingoittanut pahoin Flygelin aivoja ja silmän puuttuminen teki asioista mutkikkaampaa, mutta nyt Flygel vannoi tuhoavansa saaren Toat…

    Flygel heräsi, kuullessaan ääniä herkillä korvillaan. Hän näki jonkin oudon Zyglakmaisen olennon muotoutuvan keskelle vedenalaista kylää. Punaruskea olento muistutti Zyglakia, mutta oli paljon isompi ja vaarallisemman näköinen.

    ”Onkohan tuo se olento joka tuli tykin mukana tähän maailmaan?” Flygel sanoi, alkaen hitaasti hiipiä kohti jättiläismäistä olentoa.

    Olennon punaiset silmät kiiluivat kun se skannasi ympäristöään voimiensa avulla. Jossain täällä oli pakko olla Glatorianking, olento ajatteli, huomatessaan valkomustan Zyglakin joka lähestyi häntä. Punaisen voiman auran ympäröimä olento skannasi Zyglakin mieltä ja sai tietää ulottuvuusporttitykistä, joka olennolla oli piilossaan.

    ”Jos haluan saada tuhottua veljeni, joudun tekemään liiton tämän mielenvikaisen tiedemiehen kanssa”, olento mutisi itsekseen, tervehtien Flygeliä joka tuli häntä vastaan.

    ”Oletko sinä tullut toisesta ulottuvuudesta tähän maailmaan?” Flygel kysyi suurelta jättiläiseltä kun oli päässyt tarpeeksi lähelle. Flygel tärisi innostuksesta ja pelosta sillä olento oli iso ja voimakas.

    ”Olen tykin käyttäjä ja kyllä saavuin toisesta maailmasta”, olento valehteli ilmeenkään värähtämättä. Varjo-olento alkoi pikkuhiljaa ottaa kiinteää muotoa itselleen. ”Tykkiä on tulossa etsimään kaksi olentoa, valkoinen Toa ja musta isohko Matoran”, olento kertoi. ”He eivät saa ottaa tykkiä käsiinsä”, olento kertoi.

    ”Tykki on minulla varmassa tallessa, mutta se ei toimi kunnolla”, Flygel kertoi. Jostain syystä häntä epäilytti tuo outo olento, mutta liittolainen oli tarpeen jos vastassa olisi Toa ja Matoran jotka olivat tarpeeksi tyhmiä tullakseen tänne.

    ”Voin auttaa sinua korjaamaan tykin, jos viet minut sen luokse”, punainen olento sanoi, jolloin Flygel lähti viemään uutta liittolaistaan mökkiään kohti.

    Umbra ja Glatorianking katselivat pilarien takaa Flygeliä ja Glatoriankingin pahaa kaksoisolentoa. Nyt heillä olisi vastassaan kaksi vihollista yhden sijaan, ja ulottuvuusporttitykki oli luisumassa vihollisten syliin.

    ”Mitä teemme?” Glatorianking kysyi, kun heidän pällensä putosi kolmikulmainen verkko jossa oli kiinni ankkureita. Joukko Zyglakeja ui Umbran ja Glatoriankingin luokse ja otti verkon mukaansa. Zyglakit olivat napanneet heidät helposti ja alkoivat viedä heitä kohti pintaa…

    ”Menimme ihan liian helppoon ansaan”, Umbra mutisi kun oli pää alaspäin pahnan pohjimmaisena ja katseli kuinka hökkelirakennelma loittoni heistä koko ajan. Sinne meni tykki ja tie kotiin, Umbra ajatteli…

  • Trooppinen saari: Merimetso

    Sukellusvene

    ”Montako teitä on?”, radiolaitteesta kuuluva matoranille kuuluva ääni kysyi.
    ”Kaksi Toan kokoista ja… isohko rahi”, vastasi Ämkoo.
    ”Rahi? Sukellusveneessä?”
    ”Kerron koko tarinan myöhemmin. En suostu jättämään sitä tänne.”

    Tapiiri kurkisti sisään ohjaamon oviaukosta. Kärsäeläimen onneksi Ämkoo ei ehtinyt huomaamaan sen suusta pilkottavia sormia.

    – – –

    Snowie huomasi torkahtaneensa. Ämkoo istui tiukasti radiolaitteen edessä, jaellen sinne harvaan tahtiin satunnaisia käskyjä ja komentoja. Vaikutti siltä, että Ämkoo piti yhteyttä saapuviin pelastajiin ihan vain tavan vuoksi.

    ”Saanko kysyä…”, Lumiukko aloitti.
    ”Niin?”
    ”Ketä sieltä on oikein tulossa?”

    Ämkoo vastasi kevyellä naurahduksella, muttei suostunut selittämään. Radiolaite särähti jälleen ja tällä kertaa huomattavasti kirkkaamman ja selkeämmän kuuloinen ääni ilmoitti:

    ”Taidamme olla kohdalla. Tarkistamme.”
    ”Kaikin mokomin”, Ämkoo vastasi ja painautui ikkunaa vasten. Snowie toimi samoin.

    Mitään ei näkynyt. Tummahko merivesi peitti näkyvyyden vallan tehokkaasti. Kaksikko tuijotti meren pimeyteen pettyneenä.

    Silloin vihreä akaku-kasvoinen matoran uiskenteli ikkunan eteen. Matoran virnisti, kiskaisi vyötäisilleen sidotusta köydestä ja katosi sitten näkyvistä.

    Snowie tuijotti yhä eteensä, eikä sanonut sanaakaan. Ämkoo syöksyi takaisin radion kimppuun.

    ”Taisitte löytää meidät.”
    ”Niin todellakin teimme. Tulkaa ulos sieltä. Otamme teidät mukaan seuraavalla sukelluksella. Kai kaverisi osaa pidättää hengitystään?”

    Ämkoo vilkaisi Snowieta, joka tuijotteli yhä hämillään ulos ikkunasta.

    ”Parasta olisi”, Ämkoo murahti laitteeseen ja syöksyi aluksen pimeälle käytävälle.

    – – –

    Meren yllä liiteli kymmenkunta linturahia. Valtaosa näistä edusti jonkinlaista haukkaa muistuttavaa nopealiikkeistä lajia, ja nämä linnut kiljahtelivat toisillensa tasaiseen tahtiin samalla kun näiden selässä istuskelevat vihreät matoranit jakoivat komentoja toisilleen. Petolinnut jäivät kuitenkin kokonsa puolesta kevyesti itseään moninkertaisesti suuremman valtavan merimetson varjoon.

    Lintu oli valtava. Sen pitkä kaula työntyi veltosti esiin olennon solakasta ruumiista. Suurella nokallaan se oli viime sukelluksen aikana napannut mukaansa epäonnisen vasarahain, jota lintu nyt nieleskelikin omahyväisesti.

    Merimetson selässä istui Enki. Vihreä akakua kantava matoran Ilmoitti yllään leijaileville kumppaneilleen käsimerkillä aikeensa sukeltaa uudestaan. Enki kaivoi varustevyöltään alkeellisen näköisen hengityslaitteen samalla kun merimetso sulki siipensä ja ojensi kaulansa suoraksi. Linturahi pudottautui veteen ja lähti uimaan huimalla nopeudella kohti pohjaa.

    Ämkoo ja tapiiri odottivat lumiukkoa aluksen sivuovella. Snowie syöksyi pian itsekin oven tykö hätäisesti pakkaamaansa tarvikelaukkua kantaen. Lumiukko näytti hieman jännittyneeltä, joskin tämä ei siitäkään huolimatta voinut olla hymyilemättä.

    ”Millainen alus heillä on?”, Snowie kysäisi kun Ämkoo avasi oven turvalukon.
    ”Sellainen iso ja kaakattava”, Mäksä vastasi ja kiskaisi oven auki.

    Vesi hyökkäsi sisään sukellusveneeseen. Ämkoo tarttui ainoalla kädellään kiinni Snowmanin ranteesta ja kiskaisi tämän mukanaan ulos sukellusveneestä. Tapiiri lähti epävarmoin liikkein seuraamaan kaksikkoa kylmään meriveteen.

    Snowie ei ollut varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Jokin yksinkertaisesti tarttui kolmikkoon ja lähti sitten kiskomaan näitä miltei väkivalloin kohti pintaa. Kesti hetki, toinen ja sitten Lumiukko haukkoikin henkeä merenpinnan tuntumassa.

    Ämkoo nauroi ääneen samalla kun veteen loikanneet matoranit auttoivat mestarinsa yhden haukkarahin kyytiin. Samaan aikaan Enki sitoi köyttä hämmentyneesti röhkivän tapiirin ympärille. Takaisin merimetson kyytiin noustuaan Enki heitti Snowielle köyden jonka turvin Lumiukkokin pääsi valtavan linnun selkään.

    ”Vau”, Snowie totesi puoliääneen katsellen ympärilleen.
    ”Nimi on Enki. On ilo tavata”, totesi Snowien edessä istuva vihreä matoran samalla kun merimetso nousi lentoon muutamalla laiskalla siiveniskulla.

    Tapiiri törähti sankarillisesti noustessaan ilmaan.

  • Lohikäärmeen sydän

    Varoitus: sisältää lihansyöntiä, paljon lyhyitä lauseita ja mäntyjä

    Bio-Klaanin linnoitus (tai mitä siitä on jäljellä), korkea torni, seinästä pullottavan tukipalkin päällä

    Make istuskeli palkin päällä, katsellen horisonttia. Alhaalla Matoranit työskentelivät ahkerasti Klaanin linnakkeen korjausten parissa, suruajasta huolimatta. Aurinko oli jo lähes laskenut, ja alkoi olla pimeää. Tämä yö tosin ei vetänyt vertoja sille synkälle yölle, jona hän saapui tähän paikkaan. Silloin, kun hän käyttäytyi kuin mikäkin aivoton Rahipeto…

    Klaanin linnakkeen läheinen metsä, joitakin aikoja sitten

    On synkkä jä myrskyinen yö. Puut ovat ovat taipuneet aika lailla kovan tuulen takia ja vesipisarat osuvat maahan kuin kaatopaiakn yli lentänyt lintuparvi. Punainen, viirusilmäinen olento lentelee metsän puiden yläpuolella. Tuo otus on Make. Hänen olisi muuten ollut helppo lentää tällaisessakin säässä, mutta hän oli melko väsynyt lennettyään putkeen monia päiviä, etsien rauhasiaa asuinpaikkaa. Täältäkään sitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Täällä häntä eivät jättäeen rauhaan edes liskomaiset, kahdella raajalla kävelevät olennot, jotka olivat melkein oudompia kuin hän itse. Maken voimat alkoivat jo hiipua. Hän huomasi pian melkein osuvansa erääseen mäntyyn, onnistuen väistämään sen täpärästi, osuen kuitenkin toiseen, matalampaan puuhun. Pian hän joutui pujottelemaan ahtaikossa metsässä puiden lävitse, mikä ei ollut ollut hänen elämänsä helpoin tehtävä. Lopulta hän joutui räpyttelemään siipiään hyvin kolibrimaisesti välttääkseen omaperäiseksi pannukakuksi muuttumisen.

    Make onnistui vaivoin nousemaan takaisin puiden yläpuolelle. Mutta hänen olisi pakko levähtää. Pian hän huomasi pienehkön kanjonin (tai sen tapaisen). Se näytti hyvältä levähdyspaikalta. Make laskeutui varovaisesti (niin varovaisesti kuin siinä puuskassa pystyi) pienen lammen luokse. Hetken ajan hän ehti katsella ympärilleen, ennen kuin löysi seinään muodostuneen kolon, johon hän hyvin mahtuisi. Ja jos ei mahtuisi, ainakin itkisi ja mahtuisi. Ei siinä mitään, hyvin hän sai sinne ängettyä itsensä. Hän valutti hieman tulta suustaan makuupaikkansa alle mukavuuden lisäämiseksi. Hän asettui kyljelleen, jalat koukkuun, siivet kiedottuna kehonsa ympärille, yrittäen nukahtaa. Ulkona jyrisi ja salamoi. Pian Make kuuli vierestään alapuolelta pinetä vikitystä. Hän raotti vasenta silmäänsä. Suurisilmäinen, pieni nisäkäsrahi katseli häntä anovasti. Make käänsi molempien silmiensä katseen siihen. Rahi katseli Makea hurmaavilla silmillään jonkni aikaa kunnes Make poimi sen eturaajallaan maasta. Ja puraisi sen pään irti, maiskutellen sitä hetken. Puan hän kuitenkin sylkäisi sen ulos päästäen melko häiritsevän ilmeen ja epämieltyneisyyttä kuvaavan äännähdyksen. Maistuu pahalta… Jäänteet hän heitti ulos sateeseen. Takaisin nukkumisyritykseen…

    Aamu sarasti. Make heräsi oudon linnun pitämään ääneen. Ääni oli rasittava. Make ampui lintua tulipallolla. Palava linnunraato putosi metsään. Make asteli lammikon luo, päivien lentomatkan jälkeen vesi oli poikaa. Vedessä ui myös kaloja, jotka tosin olivat liian vikkeliä hänen kidalleen. Tämä paikka kuitenkin oli mukavan viihtyisä (kunhan linnut vain pysyvät poissa), tänne hän jäisi. Tämä olisi hänen oma reviirinsä.

    Illemmalla, aiemmin alas ampumaansa lintua syödessään hän huomasi pienen, vihreän olennon astelevan hänen mailleen. Make tunnisti olennon ruumiinrakenteen. Se oli yksi niitä pieniä olentoja, joita hän oli ennen auttanut aina kun mahdollista, mutta hänen muutoksensa jälkeen ne kaikki olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Make seurasi olennon touhuja hämärästä kolostaan rauhattomana. Olento otti käteensä kepin, josta roikkui jotain, paiskaten sen veteen. Make katseli häiriintyneenä, kuinka tuo olento kehtasi roskata hänen lammikkoaan? Pieni hetki kului, kun olento nosti keppinsä vedestä, kala mukanaan. Tämä alkoi olla jo liikaa Makelle. Hänen kalojaan ei vohkittaisi ilman seurauksia. Make lähti syöksyyn. Olento ei ehtinyt paljon reagoida, ennen kuin löysi itsensä painettuna selkä kiveä vasen, Maken sormet kurkullaan. Make tuijotti olentoa raivoissaan. Hänen riistansa varastaminen oli vakava asia. Make avasi kitaansa. Hänen olisi tehnyt mieli puraista olentoa naamaan. Jostain syystä hän kuitenkin epäröi. Ihan kui nvanhasta tottumuksesta hän ei voisi vahingoittaa tuon pienen rodun edustajia. Make teki siirtonsa. Hän karjaisi kovaa päin olennon naamaa, valuttaen vähän sylkeään tämän päälle. Toimenpiteen jälkeen hän pästi olennosta irti. Ei tapahtunut mitään. Olento vain seisoi hiljaa paikallan. Make päästi vielä sähisevän äänen. Olento pinkoi pakoon maantiekiitäjämäisesti jättäen taakseen paksun pölypilven. make poimi olennon varastaman kalan maasta hampaisiinsa, vieden sen mukanaan koloonsa. Minun kala…

    Rauhaa ei kuitenkaan jälleenkään kestänyt kauaa. Sama olento palasi takaisin hänen alueelleen. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut yksin. Sen mukana oli pidempi, vihreän lisäksi kultaisia sävyjä omaava olento. Se pieni olento viittoi maken koloa päin, jolloin pidempi olento alkoi lähestyä koloa. Make päätti ajaa myös tuon toisen tunkeilijan matkoihinsa. Make syöksyi ulos kolostaan olentoa päin, odottamatta kuitenkaan raivokasta vastahyökkäystä…

    Maken muistelot keskeytyivät ukkosen jyrinään, mikä sai hänet hätkähtämään. Oli ilmeisesti viisasta siirtyä sisätiloihin…

    [spoil]Eipä ollut hahmolleni juuri muutakaan käyttöä…[/spoil]

    Gaggulabion vartiolinnakkeen lähellä oleva teltta

    Gaggulabion lähettiläsSkakdi astui teltan ovesta sisään. ”Hei, sinä, minulla on viesti Gaggulabiolta”, Skakdi ärisi. Matalan pöydän edessä, selin sisäänkäyntiä päin oleva tummahaarniskainen hahmo käänsi päätään luoden katsekontaktin Skakdin kanssa. Tuo hetki tosin oli Skakdille melko hämmentävä. Tämän ilme vääny sellaiseksi, että se vasta yhtäaikasita hämmennystä ja pelkoa. Pöydän ääressä istuva hahmo lopetti uusimman proteesivälineensä asetti kasvomaskinsa takaisin päähänsä. ”Mitä asiaa?” ”Niin, oh, eeh, Gaggulabio halusi kysyä, milloin lähdet suorittamaan tehtävää”, Skakdi kysyi hermostuneena ja änkyttäen. Palkkasoturi asteli Skakdin viereen, tuottaen tätä kasvomaskinsa silmäraon lävitse, ”Heti.” Skakdi nyökkäsi. Samassa hahmo kuitenkin tarttui Skakdilähettilästä kurkusta. Vaikka kasvomaskin silmäraosta ei juuri näkynyt, pystyi Skakdi näkemään hahmon tuijottavan häntä melko murhaavalla katseella. ”Et sitten kerro kenellekään mitä näit. Ja olettele koputtamaan”, hahmo sanoi hiljaisesti ja tiukasti, päästäen uhrinsa irti, joka valahtu lattialle. Palkkasoturi käveli teltan oviaukosta ulos.

  • Sankarit palaavat kotiin

    Ranta

    666 ja hänen sotilaansa juoksivat metsiköstä rannalle. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan voimakkaasti. Ketään ei ollut paikalla. Vain veneenromu makasi hietikolla, ja jokin rapu-Rahi kipitti sen rungolle. 666 nosti suuren aseensa, mahtavan zamor-konekiväärinsä, ja tulitti. Rapu kuoli jo ensimmäisestä osumasta. 666 oli turhautunut. Ei mitään. Tyhjää. Klaaniin ei kannattaisi hyökätä. Heillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin lähteä takaisin tukikohtaan.

    Bio-Klaani

    Matoran nimeltä Helmeka käveleskeli Bio-Klaanin puutarhassa lähellä eteläistä porttia. Kuinka kaunis päivä olikaan. Hän hiipi ulos portista. Muutama Matoran oli myös kävelyllä; Urnip ja Peluk kävelivät hänen edellään tietä pitkin poispäin.
    Kuinka ihanaa, Helmeka ajatteli, linnut laulavat, kukat kukkivat… Nui-Rama sieppasi Urnipin… Helmeka raapi päätään ja ajatteli hetken. Ehkä hänen tulisi tehdä ilmoitus asiasta.

    Silloin hän näki jotain: olentoja käveli metsästä häntä päin. Hän katsoi tarkasti. Ensimmäinen tulijoista oli Skakdi.
    ”APUA!” Helmeka huudahti ja yritti juosta karkuun. Skakdi sai kuitenkin hänen olkapäästään otteen ja veti hänet takaisin. Helmeka katsoi kauhuissaan Skakdia. Metallinen kiikarisilmä katsoi häntä punaisena hohtaen. Guardian.

    ”Oho”, Matoran sanoi, ”Guartsu palasi.”
    ”Hienoa, että huomasit sen”, Guardian sanoi happamasti ja laski Matoranin alas. ”Menisimmekö takaisin sisään?”
    Helmeka katsoi muita tulijoita. Mr.Killjoy, joka oli aina pelottanut häntä, tallusteli Guardianin jäljessä, ja vihreää ainetta lillui hänen vanavedessään. Kerosiinipelle ja Snowman tulivat heidän jäljessään. Viimeisenä marssi Ämkoo. Helmeka järkyttyi niin, että ei ollut pysyä pystyssä.
    ”Ämkoo!” hän huudahti innoissaan ja alkoi pomppia adminin ympärillä. Tämä yritti estää Matorania pomppaamasta päälleen.

    He kävelivät sisään portista. Yllättäen Tawa juoksi heitä vastaan.
    ”Guartsu, oletteko kunnossa?”
    ”Totta kai”, Guardian vastasi. ”Miksi emme olisi?”
    ”Yhteys katkesi. Paaco otti teihin yhteyttä, mutta…”
    ”Mutta?”
    ”Emme saa enää yhteyttä Paacoon. Hänenhän piti tulla teitä vastaan”, Tawa sanoi huolissaan.
    ”Asialle täytyy tehdä jotain”, Guardian vastasi. ”Muuten… tarvitsisimme jonkinlaisen yleiskokouksen. Voisitko järjestää kaikki klaanilaiset, jotka kykenevät tulemaan, suureen saliin ”lehdistötilaisuutta” varten?” Tawa kurtisti kulmiaan.
    ”Lehdistötilaisuuden?”
    ”Niin… no… ei”, Guardian sanoi vaivaantuneena, ”en keksinyt parempaakaan sanaa.”
    ”Okei…” Tawa huokaisi. ”Toivottavasti asiasi on tärkeä.”
    ”Äärimmäisen tärkeä”, Guardian painotti.

    Tawa siirtyi seuraavaan kohtaan. Hän tarkasteli Killjoyta hetken.
    ”En näe pahemmin jutusteltavaa sinun kanssasi”, hän tokaisi. Killjoy jatkoi linnaan kaupungin läpi. Manu yritti lipua hänen perässään, mutta Tawa pysäytti hänet.
    ”Eipäs mennä mihinkään, senkin limainen mönjä”, Tawa sanoi julmasti. ”Sinulle pitää saada ruumis, etkä varmasti kulje puhtoisen linnani läpi ilman sellaista.”
    Pah, en minä valuta, Manu valitti.
    ”Älä siinä mutise, mene tapaamaan Keetongua. Hän palasi juuri matkalta sinun luoksesi. Ja kantoi loukkaantunutta Summerganonia.”
    Kyllä, rouva.
    ”Älä rouvittele minua, Manu. Minä kyllä tiedän juttusi. Täysi hulluhan sinä olet, mutta et tyhmä. Sinä suunnittelet jotakin.”
    Voi kiitoksia, rouva.
    Tawa huokaisi ja siirtyi Kepen ja Snowmanin kimppuun.
    ”Mitä teille on tapahtunut? Olette molemmat palasina. Sairaalasiipeen. NYT. Radiak odottaa teitä, kullat.” Kepe ja Snowman raahautuivat paikalta hyvin kiusaantuneina.

    Seuraavaksi Tawa katsoi Ämkoota. Hänen silmänsä kapenivat. Suu vetäytyi vain ohueksi viivaksi.
    ”Päätit sitten palata.”
    ”Joo…”
    ”Oliko hauskaa?”
    ”Kuinka niin?”
    ”Aiheutit suurta surua lähtiessäsi.”
    ”Minulla oli syyni…”
    ”Niin.”
    ”…”
    ”Minun vakiositaattini!”
    ”Niinkö?”
    ”On.”
    Ämkoo näytti hetken hämmentyneeltä. Sitten Tawa hymyili hänelle.
    ”Tervetuloa takaisin, jäsen numero 2.”

  • Telttailu loppuu nyt

    Jossain Klaanin ulkopuolella, tuntemattomalla saarella

    Domek istui ruohikon päällä. Hän tuijotti kiven palasta hänen edessä ja kuunteli kuinka linnut lensivät hänen yläpuolella ja kuinka tuuli ulvoi hänen takana. Hän vilkaisi hetken harmaan jyrkänteen alla pystytettyä tumman vihreää teltaansa ja käänsi päänsä takaisin kivipalan puoleen ilman minkäänlaista ajatuksenkiertoa.
    Hän ei kestänyt enään.
    Domek oli saapunut saarelle viiko sitten. Hän oli ollut matkustanut Klaanin ulkopuolella katselemaan maailmaa, jolloin hän samalla luki itäisien kylien Matoralaisten kirjoja ja novelleja, joita hän vieläkin piti laukunsa sisällä. Tarinat olivat inspiroineet häntä yrittämään taas piirtämistä ja kirjoittelemista, joten hän päätti asettua saarelle saadakseen yksityisyyttä. Suurinosa Domekin töistä jäivät kesken tai hän ei keksinyt mitä olisi voinut tehdä niillä, mikä tietenkin ärsytti häntä erittäin pahasti.

    Mutta jos oli mitään, mitä ärsytti häntä enemmän tai yhtä paljon kuin Kirjailijan Seinä, niin se oli saarella oleskelu.
    Domek saapuessaan saarelle puiden lehtiä oli hyvin runsaasti vaikka olivatkin hyvin keltaiset. Sää oli aurinkoinen ja lämpötila suotuisa.
    Valitettavasti, kolmantena päivänä sää kylmeni ja lehdet alkoivat pudota. Neljäntenä päivänä alkoi nousta sumua ja viidentenä päivänä lehdet ovat pudonneet kokonaan ja usva näytti kuin se olisi niellaissut koko saaren. Näky oli hyvin karu ja aavemainen.
    Joka ilta Domek olisi asettanut viisi valokiveä telttansa ympärille ja aseensa kätensä ulottuvilla. Hän nousi aina kesken iltaa jos sattui kuulemaan ääniä, asetti valokivet aina suoraksi niiden kaatuessaan ja palasi telttaansa niin nopeasti kuin pystyi.
    Mutta viime iltana asioille tuli muutos. Viime iltana Domek kuuli hyvin äänekkään ja muukalaisen äänen. Se kuulosti metalliselta, teolliselta ääneltä, mutta myös hämmentävän orgaanisen tuntuinen; aivan kuin hyönteinen. Hän nousi tavallista tapaa ja kurkisti teltasta ulos, jolloin hän huomasi jokaisen valokiven kadonneen telttansa ympäriltä. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ja sytytti valon lieskan kädestään. Hän katseli hätäisesti ympäristöään ja piteli hilpariaan tiukasti käsissä eikä pystynyt kuin istumaan teltan sisällä nukkumatta.
    Silloin hän päätti viimein, ettei enään pysyisi saaressa. Se oli viimeinen pisara. Hän päätti lähteä heti pois aamunkoitolla.

    Domek viimein nousi ylös ruohikolta. Hän venytteli raajojaan, laittoi lierihattunsa ja huivinsa päähän, pakkasi tavaransa ja tarkisti piirustuksiaan yksitellen. Hän käveli rannalla olevaa kaislikkoa päin, jossa hän oli piilottanut puuveneensä. Hän raivasi itselleen kaislikosta polun pidellen laukkua veden yläpuolella ja työnsi puuveneensä avoimille vesille, nousten samalla veneen päälle ja tarkisti laukunsa sisältöään ottaen sisältään kompassin, kartan ja pienen mustekynänä.
    Hän katsoi hetken kompassiaan ja merkitsi rastin kartalle mustekynällä. Hän vilkaisi saarta päin jota voi tuskin hahmottaa paksun usvapilven läpi ja nosti purjeet.

    ”Hiivatti, unohdin kokonaan piirtää kuvan tuosta kalliosta”, Domekin ääni kaikui usvameren keskellä.