Bio-Klaanin suuri pääovi aukesi, ja Makuta Nui astui ulos linnoituksesta. Hänen edessään kiemurteleva polku ja ympäröivät rakennukset näyttivät autioilta iltahämärässä. Manu hätkähti kuullessaan ääniä takaansa: ”Manuko se siinä! Siitähän on aikaa.” ”Make, sinäpä näytät… hyvältä tänään.” Paikalle saapunut moderaattori irvisti ja vilkaisi vyötäröään peittävää valkoista sidettä. ”Zyglak-hyökkäyskö?” Manu tiedusteli. Make nyökkäsi, ja seurasi hiljainen minuutti.
Manu vihelteli perin ärsyttävän kuuloisesti, naputti jalallaan tahtia seisoessaan kädet puuskassa ja odotellessaan Tedniä, jonka oli määrä saapua pian. ”Sinä oletkin ollut seikkailemassa viime aikoina”, Make virkkoi keskustelua herättääkseen. Manu ei käsittänyt, miksi tämä oli yhä hänen vieressään, vaikka hänen viheltämisensä karkotti jopa kaikki linnut heitä varjostavalta katokselta. ”No juu”, makuta sanoi teennäisesti. Make nyökkäsi ja jatkoi: ”Minä olen vain ollut täällä.” ”Ja sinulla on side.” ”Sinä huomasit.” ”Niiin tein.” ”Täälläkin on tapahtunut kaikenlaista.” ”Ahaa.” Manu pohdiskeli hetken ajatusta zyglakien hyökkäyksestä ja muodonmuutoksista, joista oli kuullut. ”Sinähän et polta sikaria, vai mitä?” hän kysyi yhtäkkiä Makelta. Tämä selvästikään ei ollut odottanut kysymystä. ”Enhän minä.” ”Hyvä.” Make raapi hieman leukaansa, mutta päätti antaa asian olla.
Kului vartti. Kumpikin oli hiljaa. Hiljaisuus oli kiusallinen Makelle, mutta Manusta ei voinut tulkita mitään. ”Juuh”, Make sanoi yrittäen jälleen luoda keskustelua. ”Mitäs sinä olet viime aikoina puuhaillut?” ”Ollut – miten sanoitkaan? – seikkailemassa.” ”Hmphm.” ”Aivan.” Manu yritti saada selville Maken epämääräisiä aikeita, mutta joutui keskeyttämään kuulustelutoimenpiteen aloituksen kuullessaan melua muurin portilta. Make oli jo menossa, ja makuta kiirehti moderaattorin perään hypähdellen oudosti.
Portilla odotti yllättävä näky: steltinpeikko yritti selvästikin päästä sisään portista, mutta pelästyneet vartijat sohivat tätä keihäillään. Make heti tilanteen analysoituaan astui portista ja kysyi: ”Mitäs täällä tapahtuu?” ”Tuo… yrittää päästä sisään”, toinen vartija sanoi ääni hieman vapisten. ”Joo, se väitti, että sillä on asiaa johtajille”, toinen vahvisti. ”Ja te ette usko häntä?” Manu sanoi naurahtaen ilkeästi. Vartijat pudistivat päätään ja katsoivat makutaa nyrpeästi. ”Erilainen on paha”, Manu sanoi pahansuovalla äänellä. ”Se pitää tuhota, eikä sitä todellakaan voi päästää sisään, vaikka se esittäisikin käyttäytyvänsä asiallisesti.” Vartijat näyttivät entistä synkemmiltä. ”Anteeksi”, sanoi steltinpeikko itse. ”Haluaisiko joku kuunnella, miksi halusin sisään?” ”Toki, toki”, Manu sanoi. ”Me kuuntelemme.” ”Kuuntelemmeko?” Make kysyi epäilevästi. ”Kuuntelemme”, Manu sanoi vakavasti. ”Olen Kapher ja minulla on asiaa johtajille. Se liittyy Nimdaan”, isokokoinen olento sanoi rauhallisella äänellään. Make huomasi tämän olevan itse asiassa melko mukavan näköinen. ”Aivan, ystävä hyvä. Jos vaikka tulet sisään, ja Make jäisi pitämään näille moukille pienen oppitunnin suvaitsevaisuudesta, johon pitää sekoittua pieni määrä epäluuloa ja viisasta vainoharhaisuutta kuitenkaan ylitsevuotavaa rakkautta unohtamatta?” Vartijat katsoivat makutaa nyt puhtaan ärsyyntyneenä. Manu virnisti heille kierosti ja vilkaisi sitten Makeen, joka kohautti olkiaan ja kääntyi vartijoiden puoleen. Manu lähti kävelemään takaisin Klaaniin, ja Kapher kiirehti seuraamaan häntä. ”Anteeksi tuo äskeinen. Meidän kimppuumme on hyökätty useaan kertaan viime aikoina, ja väki alkaa olla vainoharhaista kaikkea erilaista ja uhkaavana pidettyä kohtaan. Meidän joukossamme ei taida olla sinun lajisi edustajia, ellen vallan erehdy”, makuta rupatteli. ”Ainakaan kovin monta.”
Mielenkiintoisen näköinen kaksikko käveli sisäpihan halki. Kapher katseli mielenkiinnolla ympärilleen: Vihreä Matoralainen ajoi nurmikkoa Ussal-ravulla, johon oli teipattu leikkurihärpäke ja paksulla muurilla partioi muutama pikku-ukko, mutta muuten ympäristö oli rauhallinen. Kyseisen muurin takana alkoi metsä, josta Kapher oli tullut polkua pitkin satamasta, vaikka ilmeisesti toinenkin satamasta lähtevä tie olisi tuonut linnakkeelle. Se olisi tosin ensin kulkenut kaupunkiin, joista Kapher ei kummemmin pitänyt. Osittain, koska hän oli kasvanut Steltissä. Oikeastaan täysin sen takia.
”Mutta, peikkoseni”, Manu aloitti. ”Puhut Nimdasta. Mikä on asiasi?” Ennen kuin Kapher ehti vastata, makuta jatkoi. ”Onko peikko loukkaava ilmaisu? Ja saanko käyttää sitä siitä huolimatta? Myöskin on tärkeää, ettet kerro asioita niille, joihin ei voi luottaa. Siispä, sinun on luotettava minuun.” Kapher kohotti hieman matalia kulmiaan. ”Sinä, Ussal-poika!” Makuta Nui huudahti Matoralaiselle. ”Minä?” ”Olenko minä luotettava?”
Hämmennys loisti pienen vihreän miehen kasvoilta. ”… etkö sinä kerran miinoittanut läntisen puutarhan…” Manu oli vastaamassa jotain, kun Matoralainen jatkoi. ”… teepannuilla?”
Kapherin kulmat nousivat hieman enemmän.
”Sinä, vartio-poika”, Makuta Nui huudahti muurilla partioivalle Matoralaiselle. ”Minä?” ”Olenko minä luotettava?” ”… eeeh.” ”Artikuloi selvästi, poika”, Manu ohjeisti. ”… minä olen nainen.” ”Ja minä luotettava?” ”Joo?”
Makuta Nui kääntyi Kapherin puoleen. ”Siinä näet. Nyt, kerro minulle asiasi.” Steltinpeikko hieroi leukaansa, ja alkoi matalalla äänellä kertoa tarinaansa siitä, kuinka oli kohdannut mökissään Nimdan, vuosia sitten…
… sitten Manu keskeytti. ”Valmistaudu sitten kertomaan tämä myös johtajistolle. Itsehän en ole millään lailla pomo tai mitään. Ja jos saan suositella, sen jälkeen suosittelen paikallisia nähtävyyksiä. Meillä on erinomaiset porkkanaviljelmät tuolla lännen tuntumassa. Kunhan et harhaile merkityltä polulta.”
[spoil]Snowie kirjoitti osan tästä. Ja Makelle kiitos hahmonsa lainaamisesta.[/spoil]
Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi. Ah, Kepe aloitti tunnelmoinnin. Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä? Ei? …miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon- Eikun en minä mitään haasta, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä. …eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.
Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.
Kepee, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää. Niin? Miksi linnut eivät laula? Ehkä niitäkin massiivinen haukotus väsyttää. Hmm. Okei.
Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.
Kepe huokaisi syvään. No jos minä sitten. Snowie hymyili voitonriemuisesti. Mutta muista, Kepe varoitti. Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin. Tositarina? Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…
Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin
Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.
Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.
Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.
Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.
”Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.” ”Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia. ”Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.” ”Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.” ”Pahus.” ”Hei katso, lima.” ”Lima missä?” ”Tuossa”.
Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.
Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.
”Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?” ”Oho, katsos, niitä on lisää.”
Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.
Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. ”Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”
Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.
”Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan. ”Hei, katso, smaragdi!” ”Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.” Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä. ”Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.
He kaivoivat vielä syvemmälle.
”Jokohan täällä on nyt laavaa?” ”En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.” ”Kokeillaan.” Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola. ”Jes! Luola!” ”Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!” ”Mene sinä ensin.” ”Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.” ”Heh.” ”Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.
Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan. ”Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä. ”Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti. Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku. ”ARKKU.” ”MINÄ ENSIN.” ”EIKUN MINÄ.”
Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.
Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan. Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. Tästä on varmasti vielä hyötyä.
Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.
Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.
Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?
Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa… Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.
Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.
Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.
Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.
Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?
Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.
Hah. Jättien välistä kemiaa Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.
Vasemmalle vaiko oikealle? Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle. Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.
Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.
Kivi, paperi, sakset?
Jep.
* * *
Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.
Hah, mitäs minä sanoin! Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Hei, katsopa ylös, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.
Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.
Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?
He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.
Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi, hän ehdotti. Tehdään niin, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen. Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen… Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.
Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.
He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.
Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.
Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.
Punaista väriä?
Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.
Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.
He saisivat pian tietää.
* * *
Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.
Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?
Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.
Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.
Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.
Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.
Ja lisää.
Ja lisää.
Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.
Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.
Ja huomasi jotain jaloissaan.
Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.
Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?
Hei, Joy, vilkaisepa tätä. Mikäs tuo on? Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista. Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee. Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää. Pyh, ei se räjähdä.
Joy tökkäsi nappia.
Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa. Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.
* * *
Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.
Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.
Joy… miten pitkä tuo on? Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä. …en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan. Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain? Eeeeehk-
Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.
Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.
Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.
No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?
Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.
Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.
Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…
Toivottavasti kätesi ei väsy…
Huaaarghhh
* * *
Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.
Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia. Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.
Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.
Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.
Kuulostit aivan Paacolta. Se oli se pelle? Jep.
Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.
Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti. Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle. Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot? Jep. Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee. Nössö. Älä kutsu minua nössöksi. Nöööööösssö. Ohjus. Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani. Mrh… … …nössö. SINÄ SENKIN-
Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä
…ja niin siinä sitten lopulta kävi, valkovihreä Toa päätti tarinansa. … …mitä. Minä en usko sinua. Mii- haukotus -ksiet? Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli tuolla puskassa vailla selitystä. …mut- Öitä Spinnylä. …öitä.
[spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]
”Miten on mahdollista, että alle kilometrin säteellä ainut oleva puu on se mihin törmääm-n”, robotti ihmetteli ja käännähti katsomaan matoranin raatoja hetkeksi.
Robotti käveli tylsistyneenä eteenpäin kivikkoisessa maastossa. Metsää siinti edessäpäin. Hyppien pienten kivien ylitse ja hieamn nopeuttaakseen matkaansa käyttäen avuksi rakettikenkiään joilla sai vähän lisävauhtia ja metsään päästyään hiljensi sillä näki jotain edessäpäin ja sitten pysähtyi tarkkailemaan. Kuusiraajaisia, aseilla varustautuneita ruskean, harmaan, mustan ja puanisen erisävyissä olevia torakkamaisia olentoja. ”Tiedätkös 1006”, Yksi niistä sanoi.
”No?”, Päästä punertava torakka kysyi. ”Täällä rannikolla on tappavan tylsää. Ikinä ei tapahdu mitään mielenkiintoista. Jokunen matoran juoksee ohi… kuukaudessa ja se pitää sitten ampua”. Siihen tulee nyt muutos… Torakka hätkähti ääntä joka kuului hänen takaansa, sitten mustakaapuinen olento hyppäsi esiin pusikosta torakan eteen, tarttui aseeseen joka makasi maassa ja ampui tämän, tämä kaikki tapahtui noin kahdessa sekunnissa ja toisen torakan havahtuessa uniltaan kaapuneito työnsi jalkansa tämän naamaan ja käynnisti rakettimoottorinsa polttaen torakan naaman tunnistamattomaksi möykyksi.
Kolmas etäällä oli havahtunut ja lähestyi robottia. Robotti kaivoi esiin mukaan ottamansa zamor pistoolin ja laukaisi kaksi tarkkaan tähdättyä ammusta torakan otsaan ja potkaisi tämän kumoon. ”Suunta taitaa olla oikea”, robotti sanoi itsekseen. Metsää riitti senkin edestä mitä rannalta metsään oli kulunut. Mutta sen sijaan, että matkalla vastaan olisi tullut lisää torakoita riitti maanpinnassa jos jonkinmoista möngertäjää ja puissa kaikenkarvaista vipeltäjää. Nyt maasto muuttui, kaatuneita ja jostain kohti palaneita puita ja aluksen rämiä. ja sitten puussaroikkuva mätä matoranin raato jota linnut nokkivat. Robotti katsoi inhoten tyhjiä Le-matoranin silmiä ja sen luihin asit kaluttuja kasvoja. Naamio oli tippunut maahan. Vieressä näkyi kuollut Lorahki joka oli myös lintujen ja kaikenlaisten mätäpaisekärpästen ruokaa.
Robotti käveli eteenpäin metsikköä ja aurinko alkoi jo laskea ja hieman aukealla paikalle mennessä hän huomasi auringon jo lähes laskeneen, hänen kasvoistansa tuleva näes hämäsi vuorokaudenajan ja mitä pimeämpää oli sitä kirkkaammin valo hehkui. ”Mitenkäs tämän saisi näyttämään normaalimmalta…”,robotti mietti ja teki mielessään säätöjä ja sai valon silmistään sammutettua. Oli kyllä turhan pimeää, mutta nyt hän saattoi erottaa pientä valonloistetta edessäpäin joka tuli ilmeisesti klaanin linnakkeesta. Tielle tuli hyvin leveä joki. ”Mitenkäs… vesi” Tätä hän ei ollut ottanutkaan huomioon ”Tuonne ei varmaan ole syytä sukeltaa…”
Vähän kauempana näkyi korkea puu. ”Jos minä, kiipeän tuonne ja leijun hiljaa alas toiselle puolelle niin ehkä en kasti merkittävästi” Robotti suuntasi puun luo ja kiipesi sen latvaan, sinne päästyään hän leijui alas ja yritti saada otetta vastarannalla olevasta oksasta, mutta ei onnistunut ja kastui polviaan myöten. Rakettimoottorit kastuivat eivätkä käynnistyneet uudestaan, mutta mutuen hän oli kunnossa. Pienen patikoinnin jälkeen näkyi tuo jylhkeä linnoitus ja sen suuret portit.
Toinen auringoista oli nousemassa. Sen punertava valo paistoi horisontista ja alkoi jo häikäistä pienellä luodolla lojuvan ilma-aluksen matkustajia. Viidessä hahmossa oli havaittavissa pientä väsymystä minimaalisten yöunien takia. Metalli kalahteli ja hiki virtasi, kun onu-matoran Ontor ja tämän toveri Ternok paiskoivat pienillä lapioilla innokkaasti hiiliä tuliseen pätsiin. Kohta tulikuuma höyry suihkusi, kun rautaisen konelinnun moottori kehräsi Muakan lailla. Keetongu makasi ilma-aluksen valtavan siiven päällä tehden viimeisiä varmistuksia. Keetongu nyppäsi muutaman naulan hampaidensa väleistä ja nuiji ne kiinni siipeen. Kuka tahansa muu olisi saattanut tarvita vasaraa. Guardian käveleskeli luotoa pitkin käsissään koko joukko aluksen hansikaslokerosta kaiveltuja karttoja. Sininen skakdi tiiraili taivaan tähtien kosmista tuiketta ja auringon noususuuntaa. Sitten hän teki muutamia merkintöjä karttoihin sulkakynällä. Arvio luodon sijainnista alkoi tarkentua. Makuta Nui puolestaan istuskeli kivellä ja keskittyi tuijottelemaan horisonttiin. Kun kiveä, sen päällä istuvaa makutaa ja hyvin tyyntä mertä katseli, olisi voinut luulla ajan pysähtyneen täysin. Kukaan ei tiennyt, mitä makutan mielessä liikkui. Olennon puhtaan punahehkuisten silmien hohdossa oli pieni hippunen ikiaikaista viisautta ja hetkellisiä välähdyksiä mielestä, joka oli maksanut järkensä vain nähdäkseen totuuden.
Monen tarkistuksen jälkeen alus alkoi näyttää jo lähtövalmiilta. Tulikuumana hehkuva moottori lämmitti aluksensisäistä ilmaa. Höyry suihkusi aluksen takaosasta kuin kuumasta lähteestä. Sähköjärjestelmät napsahtivat varoittamatta päälle ja tuulilasinpyyhkijät näyttivät ilman erillistä komentoa, mihin pystyivät. Aluksen kaikkien sisäänkäyntien sulkeuduttua viisihenkinen miehistö asettui paikoilleen lentoonlähtöä varten. Makuta Nui rojahti tuolille silmissään iloa. Vaikka istuin ei ollut varsinaisesti mukava, se ainakin peittosi juomatelineen.
Lopulta Keetongu asettui aluksen ohjaamoon valtavalle tuolilleen. Keltainen jättiläinen henkäisi syvään tyytyväisenä ja puristi siirtolohkaremaisen kouransa suuren vivun ympärille. Nopea ja väkevä riuhtaisu laukaisi Ilmaraptori 1:n peräosasta valtavan höyrypilven, joka peitti kokonaan pienen luodon alleen ja pelotteli sillä asustavat merilinnut kirkuen lentoon. Valtavan lähtölaukauksen räjähdettyä ilmoille Ilmaraptorin pohja halkoi hopeisen meren pintaa kymmenien sekuntien ajan. Sitten se nousi.
Valtava alus nousi kymmeniä metrejä sekunneissa. Se lähestyi taivaan ja ulkoavaruuden rajaa hitaasti mutta varmasti elegantissa kaaressa. Aluksen takaa pohjoisesta nouseva ja meren ja taivaanrannan oranssiksi värjäävä aurinko alkoi myös tavoittelemaan taivaita. Käytännössä pilvetön oranssi taivas oli aivan omanlaisensa näky. Kestäisi vielä kaksi tuntia ennen kuin toinenkin aurinko nousisi horisontista.
”Hyvät matkustajat”, Keetongu sanoi veikeästi aluksen nousun tasoituttua. ”Voitte irroittaa turvavyönne.” Guardian hymähti. ”Hei, pirun hyvää jälkeä tunnissa”, sininen skakdi sanoi siirtäen katsettaan aluksen nurkasta toiseen. ”En olisi välttämättä uskonut tämän edes lentävän enää.” ”Pikku kaverit tekivät parhaansa”, Keetongu sanoi näyttäen vasemman kätensä peukulla taaksepäin. Guardian ja Makuta Nui kääntyivät ja näkivät, kuinka Ternok ja Ontor kuorsasivat äänekkäästi penkeillään. Ternokin pään alle tyynyksi kelpasi näemmä jopa Ontorin jalka, kun Ontor taas roikkui paljon isommalle olennolle tarkoitetun istuimen käsinojalla. Ainoa, mikä esti häntä rojahtamasta alas tuolilta oli Ternokin painavan pään tuoma tasapaino. Ontor nukkui kuorsaten suu auki, kun Ternokin hengitys taas rahisi flunssaisesti. Näyssä oli jotain huvittavaa.
”Kääpiöt saavat nukkua aivan rauhassa”, Keetongu sanoi hymyillen, ”ei matkaa taida enää kauan ollakaan.” ”Ei arvioideni mukaan”, Guardian sanoi sormi kartalla. ”Koska auringot nousivat tulosuunnasta, kuljemme etelään. Arvioisin, että olemme Steltin lähellä.”
”Pysyttäisinkö kaukana sen ilmatilasta?” Makuta Nui sanoi vainoharhaisesti. ”Minulla on siellä… vanhoja ystäviä.” ”Ystäviä kuten se makuta torakkapesissä?” Keetongu kysyi varoen.
”Ei, ei ollenkaan samanlaisia”, Manu sanoi nojaten syvälle tuoliinsa ja ristien sormensa. ”Nämä tyypit minä vain murhaisin.” Guardian päätti jättää kysymättä, mitä Manu halusi Abzumolle tehdä.
Keetongu hymyili ja kiihdytti alusta. Ilmaraptori halkoi taivasta niin sutjakasti ja tasaisesti, että oli entistä vaikempaa uskoa, että se oli kone. Höyrymoottorin voimakasta ääntä lukuunottamatta alus tuntui valtavalta linnulta. Guardian nojasi aluksen seinään ja katsoi ulos ikkunasta. Aallot liikehtivät rauhallisesti ja linnut lensivät matalalla. Aamu oli kaunis, mutta se ei poistanut pientä epävarmuuden tunnetta, joka vaivasi koko kolmikkoa. Se oli epävarmuutta siitä, että tilanne ei olisikaan täysin hallinnassa. Se oli tietämättömyyttä siitä, mitä Klaanille olisi voinut tapahtua niinä kahtena viikkona, jotka tämä matka oli kokonaisuudessaan vienyt.
Ternok ja Ontor nukkuivat autuaan tietämättöminä. Hyvä, että toiset osaavat rentoutua, Guardian ajatteli.
Aamu alkoi hiljalleen sarastaa ja valo rupesi jälleen tulvimaan asuntoloiden sisään. Gukko-linnut rääkyivät Klaanin yllä ja aamuvirkut alkoivat jo nousta ylös. Tiluksilla näkyikin jo ensimmäisiä Matoraneja juomassa aamukahvejaan. Rakennustyömiehet istuivat väsyneenää ympäri muureja. Nämä olivat jääneet töihin koko yöksi ja nyt muutamat hyväntahtoiset kantoivat työmiehille ruokaa ja juomaa, palkkioksi ahkerasta työstä.
Killjoyn huoneessa tunnelma oli unelias. Harmaa Pimeyden Metsästäjä makasi selällään sängyllä, auringonsäteiden heijastuessa tämän kypärästä, luoden säkenöiviä valopilkkuja ympäri huonetta. Hahmo makasi täysin liikkumattomana, toisin kuin tämän toveri, joka makasi vääntyneen näköisessä asennossa lattialla, ainoastaan pään levätessä sängyn reunaan. Veden Toan silmät alkoivat värähdellä huoneen valon vähitellen kirkastuessa. Toa siirsi kätensä silmiensä eteen ja mumisi. Vähitellen tämä kuitenkin alkoi väkisin heräämään ja lopulta Toan silmät rävähtivät kokonaan auki.
Ruki väänsi itsensä istuma-asentoon ja vilkaisi haukotellen olkansa yli sängylle, jossa Killjoy edelleen makasi. Ruki hieroi silmiään, katseli hetken nousevaa aurinkoa ja nousi sitten seisomaan, venytellen makeasti. Hoi Joy, herää. Nyt on aamu. Ruki keskeytti venyttelynsä ja jäi tuijottamaan Killjoyn reagoimatonta ruumista. Hoi! Herätys! Aamu!, Ruki huomautti nyt jo kovaan ääneen. Hetken aikaa odotettuaan Ruki kuitenkin totesi, ettei Joy reagoinut edelleenkään mihinkään. Sininen Toa huokaisi syvään ja käveli Joyn sängylle. Ruki sulki kätensä nyrkkiin ja koputti Killjoyn kypärää. Hoi unikeko! Herää! Miten monesti minun täytyy vielä se kertoa?
Sillä sekunnilla kun Rukin nyrkki osui Killjoyn kypärään, alkoivat sähköimpulssit Joyn kehossa hurjaan viestintään, jonka seurauksena tämän ruumis nousi välittömästi istuma-asentoon. Joyn kypärä kailotti kovaäänisesti sanoja: Hälytys, tuntematonta liikettä havaittu, aktivoidaan asejärjestpzzzzzzzt… asejärjestelmiin ei saatu yhteyttä… yritetään uudelleeen… uudelleen… uudelleen…
Virta täytti vähitellen Killjoyn kehon ja muutamien sekuntien päästä hän alkoi saamaan tajuntaansa kasaan. Aamun ensimmäiseksi havainnoksi Killjoy totesi Rukin, joka makasi selälleen maassa silmät sepposen selällään. Mmmmitä sinä teet? Säikäytit minut puolikuoliaaksi pomppaamalla noin. Mikset sinä herännyt?
Killjoy odotti hetken ja antoi virran kulkeutua koko hänen kehoonsa. Hän katsoi sormiaan ja testasi niiden liikkuvuutta ja todetessaan niiden toimivan jo normaalisti, hän kumartui ja jäi katsomaan lattialla nyt risti-istunnsassa oleilevaa Toaa. Aaah, anteeksi… olin kovin ajatellut herääväni vasta hieman myöhemmin. Äläkä välitä tuosta mekanismista, sen tarkoitus on pitää tunkeilijat loitolla, jos nukahdan taistelukentälle.
Ruki tuijotti Joyta suu ammollaan, samalla kun Metsästäjä kampesi itsensä ylös sängystä. …nukahdat taistelukentälle? Mit… miksi? Killjoy tarttui päähänsä ja väänsi sitä sivuille kunnes se rasahti. Pienen niveltarkistuksen tehtyään Joy kopautti rintaansaja päästi sen jälkeen pienen sähkönkipinän sormistaan. Virtaa. Toisin kuin teillä sydämellisillä olennoilla, minun kehoni toimii virralla. Keinotekoinen, epävarma tapa elää, kyllä. En voi koskaan täysin ennustaa milloin sen senhetkinen käyttövirta kuluu loppuun. Toa-kivi sisälläni luo minulle sitä lisää ainoastaan kun nukun. Tämän takia minulle saattaa käydä onnettomuus, jossa kehoni sammuu kesken taistelun.
Ruki meni sanattomaksi saamastaan vastauksesta ja tyytyi vain nyökkäämään hieman nolostuneena. Kehosi, miltä se tuntuu? Onko kipu kadonnut? Killjoy hätkähti, hän ei ollut ajatellut koko asiaa, mutta nyt kun hän ajatteli, hän tajusi kivun kaikonneen. Hän testasi raajojaan uudelleen, hyppäsi ilmaan muutaman kerran ja venytteli lihaksiaan. …se on miltei poissa. Ruki hymyili leveästi: Ah, se siis toimii. Parantava vesi. Se vie kivun pois ja hitaasti parantaa vammoja. Onnistuin pitämään hoitoa yllä mukavat viisi tuntia, ennen kuin väsyin liikaa ja jouduin lopettamaan. Luulen, että pari yötä lisää ja olet taas kunnossa. Nyt sinun pitäisi kuitenkin olla kunnossa liikkumaan. Killjoy katsoi kehoaan ja yllättäen kumarsi syvään. Kiitän valtavasti tästä vaivannäöstä, toivon kuitenkin, että ymmärrät, ettei sinun tarvitse tehdä tät-
Killjoy, sinun ei tarvitse kiittää. Rukin keskeytettyä Killjoyn puhe, oli Metsästäjä istahtanut takaisin sängylleen. Kaksikko tuijotti nyt hetken toisiaan, kunnes Ruki yskäisi kevyesti ja asteli Joyn ovelle. Niin tuota, jos minä palaan taas illalla. Killjoy nyökkäsi ja katseli Rukin hitaasti astelevan ovesta ulos. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään, mutta Ruki oli hänelle paljon mukavampi, mitä hän olisi itse kenties ansainnut.
Joyn mieleen palasivat edellisillan tapahtumat ja hänen oivalluksensa Rukin päänmäärästä. Hän ei haluaisi kouluttaa taistelijoita, tämä maailma sisälsi niitä jo liikaa. Mutta toisaalta, Ruki oli auttanut häntä, hänen pitäisi maksaa jotenkin takaisin. Joy tunnusteli karheita jalkojaan ja totesi tarvitsevansa rakettitöppösensä takaisin. Hän lähti määrätetoisesti kävelemään kohti Admin-tornia, tietäen Creedyn puuhastelevan jossain siellä. Joyn ei kuitenkaan tarvinnut lähteä kotioveltaan kovinkaan kauan, kun Matoran ja Vahki saapuvat tätä käytävällä vastaan.
Hei hei hei, sinähän et saisi vielä liikkua! Creedy huuteli välittömästi, nähdessään Killjoyn tulevan tätä vastaan. Killjoy murahti tilanteen olevan jo parempi ja kiinnittikin huomionsa Creedyn perässä tulevaan kyyryssä laahustavaan Vahkiin. Lähempi tarkastelu osoitti Sarajin valtavan painolastin alla, selässään metallinen pinkki haarniska. Creedy hoputti Sarajia ja virnisti Killjoylle: Se puku on valmis, mitäs jos mennään vähän tutustumaan?
Hetkeä myöhemmin, jälleen Killjoyn huoneessa
Vaaleanpunaisella pohjavärillä maalattu haarniska lepäsi nyt Killjoyn edessä lattialla, samalla kun koville joutunut Saraji lepuutti selkäänsä Joyn sängyllä. Killjoy tuijotti tätä uutta, rakenteeltaan hyvin tuttua pukua. Hän huomasi päällepäin muutamia muutoksia, mutta hänen silmäänsä pisti vain puvun pinkki väri.
Miksi se on pinkki?
Creedy oli kuin ei olisi kuullutkaan Killjoyn lausetta ja alkoi innoissaan selittämään puvun ominaisuuksia. Okei, ensiksi pääpiirteet. Puvun panssarointi on himpun verran kevyempi normaaliin nähden, joten sinun täytyy kompensoida pienempää kestävyyttä nopeudella, se tuskin tulee olemaan ongelma, koska nämä uudet nivelet auttavat asiaa varmasti paljon.
Miksi se on pinkki?
Lisäksi, onnistuin säilyttämään vanhan Glide-pukusi siivekkeet, joten voit säästää rakettimoottoridesi toiminta-aikaa reilusti. Puvun pienempi koko tosin valitettavasti tarkoittaa sitä, että olkapäidesi ohjuspattereihin mahtuu enää vain neljä kärkeä per patteri, johtuen puvun pienemmistä ammustiloista.
Miksi helkutissa se on pinkki?
Sitten, tulee ominaisuus, josta on paljon hyötyä, mutta myös haittaa. Onnistuin voimistamaan elementalivoimasi materialisointigeneraattoria, joten rannekiväärisi panosten läpäisevyys paranee huomattavasti ja sen pitäisi nyt vihdoin tehdä kunnollista vahinkoakin vihollisten panssareihin. Tässä on nyt vain se varjopuoli, että se ei jätä elementäälienergiaa lainkaan enään itsesi käyttöön… joten sinun ei auta kuin luottaa aseistukseesi.
NYT HELKUTTI SOIKOON MIKSI SE ON PINKKI? Creedy keskeytti yli-innokkaan puheensa puvun ominaisuuksista Killjoyn karjaisuun ja hätkähti askeleen taaksepäin. Oh, tosiaan. Anteeksi. Katsos, ainoa panssarimaali mitä oli tarjolla oli… noh pinkki. Loput ovat siellä kellarissasi puvun vaihtokoneen sisällä. En voinut muutakaan.
Killjoyn silmäluomi väreili, hän ei ikinä käyttäisi tuon väristä pukua. Saraji ilmeisesti huomasi tämän ja huomautti, että Killjoyn pitäisi keskittyä enemmän käytännön puoleen, kuin tyylitietoisuuteen. Killjoy kuitenkin tiesi mitä hänen tulisi tehdä. Pukujen vaihtaminen manuaalisesti oli kivulias ja pitkä prosessi. Vaihtoehtoja jöi vain yksi:
Me menemme mökilleni ja kaivamme sen laitteen ylös. Saraji, vuokaa meille moottoripyörät, en kuuntele vastalauseita. Saraji hautasi kätensä kasvoihinsa, mutta tietäen, että Killjoy ei muuttaisi mieltään, hän nousi ylös ja ryhtyi johtamaan joukkoja käytäville. Noh, viimeisestä ajelusta taitaakin olla aikaa.
Ulkomuodoltaan tuoretta patonkia muistuttava merialus oli pysähtynyt saaren rantaan. Peelo oli matkan loppumetreillä siirtynyt ohjaamoon ja neuvonut aluksen ohjaajaa viemään sukellusveneen aivan rannan tuntumassa olevaan äkkisyvään kohtaan. Täten sukellusvene pysyi juuri ja juuri näkymättömissä rannalta käsin, vaikka kallioiseen rantaan olikin matkaa enää vain jokunen metri. Koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Klaanilaiset eivät jääneet miettimään turhia. Ei ehtinyt kulua kuin jokunen minuutti ja sukellusveneen hatara laskusilta rämähti rantakalliolle. Ensimmäisenä rannalle kipitti kymmenkunta matorania, ja näiden perässä Peelo.
”Tulkaa sieltä”, Peelo komensi ja katsoi perässään astelevaa Äksää ja Gekkoa. Hieman epäröivän näköinen kaksikko vilkuili tarkkaavaisena pimeyden harmaaksi värjäämää kallioista rantakaistaletta, jonka molemmilla puolilla levittäytyi mittava rantahietikko. Kymmenen metrin päässä alkoi sankka viidakko, jonka kätköissä saattoi piileksiä ties mitä vaarallista.
”Kiva metsä”, tokaisi lääkintävahkin kanssa viimeisinä rantaan noussut Koobee yrittäen keventää tunnelmaa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, ja ilman Toa jäi vilkuilemaan ympärilleen tympääntyneenä.
”Muu miehistö jää pitämään alustamme lähtökunnossa”, yksi matoraneista selvitti. ”Olen saanut sellaisen käsityksen, että lähdemme täältä oitis kunhan vain saamme pelastettavat mukaamme.” ”Kyllä”, kuului Peelon vastaus. ”Ei jäädä turhaan pitämään torakoille seuraa.”
”Miten me oikein löydämme heidät?” Gekko kysyi kyyristyen hieman itseään reippaasti lyhyemmän Peelon suuntaan. ”Tiedämmekö me edes mihin suuntaan lähdemme?”
Peelon ilmeettömän kaasunaamarin taakse levisi kevyt virne.
”En tiedä Ämkoon veljeskunnasta paljoa”, Peelo aloitti. ”Mutta vähän tietämäni perusteella… He tulevat löytämään meidät.”
”Mutta tällä saarellahan on kokoa vaikka millä mitalla, eivätkä ne voi edes tietää mihin rantauduimme…” selitti Gekko puoliääneen.
”Ei kai auta muuta kuin lähteä metsään”, Äksä murahti ja lähti ensimmäisenä kohti tummanpuhuvaa metsärajaa.
– – –
Sillä välin viidakossa
”Kolme etsintäpartioistamme haravoi parasta aikaa pohjoista ja luoteista rantametsää”, Leiter selvitti savimaahan hätäisesti piirrettyä karttaa tutkailevalle Ämkoolle. ”Hyvä, hyvä”, Ämkoo mutisi. ”Klaanilaiset saattavat jo olla täällä, eikä meillä ole varaa hukata aikaa. Ovatko välinevarastot jo tyhjät?” ”Kyllä”, vastasi Leiter. ”Kaikki on pakattu valmiiksi kuljetusta varten.” ”Hienoa”, Ämkoo vastasi ja nousi seisomaan. ”Entä linnut?” Tavoistaan poiketen Leiter hymyili. ”Et kai kuvitellut, että emme olisi kouluttaneet niitä myös tällaisia tilanteita varten? Suurin osa siivekkäistämme osaa seurata meitä Klaanin saarelle kunhan niille vain antaa suunnan. Ratsastaminen ei tosin tule kysymykseen, sillä…” ”Se ei jäisi torakoilta huomaamatta, tiedetään”, Ämkoo keskeytti tehden samalla tilaa vieressään juoksenteleville matoraneille. Veljeskunta piti tällä hetkellä majaa yhden maanalaisen tukikohdan piilosisäänkäynnin kohdalla, ja matoranit kuljettivat parasta aikaa kaikkea mahdollista tukikohdan materiaalia ulkosalle. Samalla muutama veljeskuntalainen puuhasi sisällä räjähteiden parissa. Torakoille ei annettaisi mahdollisuutta höytyä maanalaisesta luolastosta.
– – –
Nazorak-ilmalaiva
Tulikärpänen kuhisi nazorak-sotilaiden valmistautuessa laskeutumaan yksi toisensa jälkeen maan pinnalle. Samalla Tulikärpäsen aseistusta valmisteltiin ottamaan vastaan mahdollisia hyökkääjiä. Ilmavoimien komentaja ei ollut vieläkään päässyt perille viidakosta peräisin olevan vastarinnan laadusta, mutta 003 ei aikonut jättää mitään sattuman varaan. Jos suora hyökkäys tapahtuisi, vihollinen otettaisiin vastaan täydellä tulivoimalla.
003 istui tällä hetkellä erään pöydän takana siistissä nahkatuolissa pyöritellen samalla sormiaan mietteliäänä. Komentaja ei pitänyt vastapuolen taistelutavasta. Salamyhkäiset ja täysin sattumanvaraisilta vaikuttavat iskut eivät noudattaneet lainkaan selkeää kaavaa ja niiden oli kenties tarkoitus peittää jotain paljon ilmiselvempää. Jos näin oli, mitä oli tekeillä? Puuhattiinko saarta valloittavien nazorakien selän takana jotain? Asiasta oli otettava selvää.
003 rykäisi ja viittoi yhden luottoapulaisistaan luokseen. Hyvin hillityn näköinen torakka harppoi nopeasti johtajansa tykö ja jäi sitten odottamaan käskynantoa.
”Kutsukaa eversti tänne. Minulla on hänelle töitä”, ilmavoimien yliherra lausui ja jakoi sitten pitkän katseen palvelijansa kanssa. Apulaistorakka näytti hetken ajan miltei säikähtäneeltä, käännähti sitten kuin väkisin väännettynä ja lähti sitten miltei juoksuaskelin toteuttamaan komentajan antamaa käskyä.
Klaanilaisseurueen mittava sukellusaparaatti otti tasaiseen tahtiin syvyyttä. Kulkuneuvo kiihdytti samalla nopeuttaan, ja pian raivoisan moottorin tasainen pauhu kaikui pitkin veneen vankkoja rakenteita.
”Mikä perhana täällä mylvii”, kärttyisä turaga totesi pakottautuessaan istumaan sukellusveneen varastoruuman pimeimpään ja huomaamattomimpaan nurkkaan kyhäämässään punkassa. Turaga Nidhiki katseli hetken ympärilleen, ymmärsi sukellusveneen liikkuvan ja tajusi siinä samassa, että Klaanin kiskurivuokrista huolimatta jäniksenä yöpyminen linnoituksen alta hassun sattuman kautta löytyneessä sukellusveneessä ei ehkä ollutkaan ihan niin loistava ajatus.
”No voi perhana”, Nidhiki sanoi.
Viidakkosaaren ranta
Vihaiset linnut olivat lentäneet lentonsa. Hyökkäys oli ohi.
Alkujärkytys ei ollut lamaannuttanut torakkasotilaita muuten kuin hetkellisesti. Ilmavoimien komentaja oli käskyttänyt alamaisensa nopeasti asemiin ja tällä hetkellä useampi kaksitasosiipitorakkain partio parveili rannan yläpuolella pitäen tarkasti silmällä pimeää viidakkoa. Maasta käsin toimivat torakat valaisivat rannan suurilla valokeiloilla samalla kun jalkaväen sotilaat aseistautuivat. Vihaisten lintujen iskusta huolimatta suuri osa aseteltoista oli vielä pystyssä eikä valloitusarmeija ollut kärsinyt mittavia tappioita.
”Vihollinen iski rantametsiköstä”, yksi torakkakomentajista selvitti kovaan ääneen johtamilleen sotilaille. ”Varustautukaa ampuma- ja lähitaisteluasein ja tutkikaa sitten lähin osa viidakosta. Emme tiedä mikä siellä on meitä vastassa, mutta sillä ei ole nyt merkitystä. Paikantakaa ja tuhotkaa!”
Sotilaat vastasivat käskyyn taktisella käsimerkillä ja lähtivät sitten rivissä kohti lähintä asetelttaa. Vihollisen mielipuolisesta hyökkäystaktiikasta huolimatta torakat eivät osanneet enää olla peloissaan. Pian he olisivat täysissä aseissa, ja torakat osasivat pahimman paikan tullen odottaa taivaalta käsin saatavaa suojatulta. Tämän seikan vallan hyvin tiedostaen lähtivät nazorak-sotilaat hetken kuluttua kohti rannan tuntumassa tiheästi kasvavaa viidakkoa.
Torakat saapuivat metsän tykö. Jossain huusi pöllö. Ja sehän ei toki ollut merkkiääni tai mitään.
Rantametsän puut hajosivat säpäleiksi niiden juurelle asetettujen pommien räjähtäessä yksi kerrallaan hieman loitompana maaston kätköissä piileksivän matoranin painaessa pientä punaista nappulaa. Tumman kankaan kasvojensa peitoksi solminut ninja hymyili omahyväisesti kuunnellessaan räjähdysten seasta kuuluvia tuskaisia huutoja. Torakat olivat kävelleet suoraan ansaan.
Kuin ihmeen kaupalla räjähdyksestä hengissä selvinnyt torakkajohtaja nousi pystyyn räjähdyksen nostattaman tomupilven takaa ja karjui: ”Ne ovat panostaneet metsän! Vetäytykää! Toistan, vetäytykää!”
Pöllö huhuili uudemman kerran.
Torakkakeskittymän suurin varusteteltta räjähti ilmaan. Taivaalta sataneiden lintujen aiheuttaman kaaoksen turvin oli nazorakien rannalle kyhäämään tukikohtaan hiljaa hiipinyt veljeskunnan soturi asentanut teltan alle kiitettävän kasan räjähteitä, ja tällä hetkellä pieni vihreä pahantekijä ihaili kättensä töitä yhden viidakkopuun latvaoksilta käsin. Hih hih, matoran ajatteli.
Kaiken tämän kaaoksen yläpuolella pyörivät nazorak-lentäjät kuin pesästään eksyneet ampiaiset. Kevyin tykein aseistautuneet lentäjät hakivat katseellaan pakonomaisesti viholliseksi tunnistettavaa kohdetta ihan vain päästäkseen iskemään takaisin. Lentäjät näkivät kuitenkin ainoastaan sinne tänne säntäileviä lajikumppaneitaan. Vihollinen tuntui pelaavan äärimmäisen likaisesti.
Alhaalla roihuavat räjähdysten jälkiliekit ja metsän pahaenteiset varjot veivät torakkalentäjien kaiken huomion. Tästä syystä johtuen eivät torakat osanneet reagoida tarpeeksi vikkelästi taivaalta täysin varoittamatta kimppuunsa iskeneeseen hyökkäykseen. Viiden pimeänäkölaseilla ja matoran-ratsastajilla varustetun petolinnun ryhmä viiletti tuulispään lailla taivaan pimennosta kohti äänekkäin lentovermein ilmoja pitkin liikkuvia torakoita. Le-matoranit latasivat syöksyn aikana kukin mukanaan kantamansa jykevän sarjatulivarsijousen. Pian taivas täyttyi nuolista.
Yllätyshyökkäyksen suunnitellut Leiter oli sitä mieltä, että torakat eivät olleet nähneet vielä tarpeeksi räjähdyksiä. Nazorak-sotilaiden huomion siirryttyä taivaalle kipitti asetelttoja kohti parvi räjähdevöin varustautuneita ja hyvin itsetuhoisen näköisiä kiivilintuja. Päästyään perille pitkänokkaiset karvapallot pysähtyivät, katselivat hetken toisiaan ja räjähtivät.
Kauempana viidakossa Ämkoo kuunteli Leiterin tilanneraporttia ja koitti muistella mistä veljeskunnan sairas lintufiksaatio oli saanut alkunsa.
Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.
”Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.
”Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.
”Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.
”Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta. ”Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. ”Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.” ”Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta. ”Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.
Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.
Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.
”Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.
”Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.
Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.
Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.