Nui-Koro, katedraalikaupungintalokirjasto
Kepe ja Snowie raahasivat Maken huoneeseen pormestarin toimiston lähellä. Kepe ei ollut varma uskaltaisiko Makea jättää pormestarin huomaan. Siksipä hän jätti Makelle pienen hälyttimen kaiken varalta, niitä Kepe kantoi aina mukanaan. Pian paikalle kuitenkin saapui pormestarin sihteerin tilaama lääkäri, joka vaikutti kaksikon mielestä vilpittömältä.
Kepe ja Snowie palasivat kiviseinäistä käytävää pitkin kirjastoon. Matkan varrelle sattui yksi kirkon sisäänkäynneistä, josta he vilkaisivat sisään. Suureen tilaan, jota valaisi jättimäisen kultaisen, sinisen ja punaisen lasimaalauksen läpi tulviva valo, oli jo täynnä väkeä. Pian itse pormestari ilmestyi papin vaatteissa alttarille.
”Mikä tuo tyyppi on olevinaan”, Kepe kuiskasi.
”Ainakin tosi epäilyttävä.”
Hämyisen, miltei kliseisen näköisen vanhan kirjaston tunkkainen ilma oli jo hieman ehtinyt vaihtua heidän poissa ollessaan; tässä kaupungissa ei lienisi suuresti lukutoukkia. Paikalla oli heidän lisäkseen ainoastaan toiseen ikivanhaan kirjaan syventynyt mustakaapuinen munkki, jolla oli valkoinen Pakari.
Kepe otti puisesta, korkeasta hyllystä taas yhden kirjan puhtaaksi kaluttujen seuraan. Ne hän tosin vei takaisin paikoilleen, lukuun ottamatta muutamaa, joissa saattoi olla vielä vihjeitä. Snowie oli syventynyt löytämäänsä sarjakuvaan.
Pian Kepen käsi osui kummalliseen, nahkakantiseen, käsin sidottuun kirjaan, joka saattoi hyvin olla tuhansia vuosia vanha. Hauras ja kuiva nahka, joka oli kuvioitu kummallisilla ja sekamelskaisilla viivoilla, oli lähellä hajoamispistettä, mutta Kepe saattoi silti erottaa kannesta sanan, joka oli hyvin vanhahtava mutta jonka merkitys oli selvä. Lottopottia täydentämässä oli vielä kuvio: kolmio, jonka ympäriltä loisti sinisiä säteitä. Kepen kädet tärisivät hänen viedessään kirjan pöydälle.
”… Snowie. Kultasuoni.”
”Ai missä?” tämä havahtui.
”… Tule katsomaan.”
Snowie raahasi tuoliaan lähemmäksi Kepen avatessa kirjan ensimmäisen sivun. Teksti oli vanhempaa kuin millään painokoneella tehty, se oli kirjoitettu käsin. Kepe huomasi siistin käsialan vapisevan aina, kun kirjoittaja oli kirjoittanut ”Profeetta” tai ”Suuri mestarimme”.
Kauan sitten, muinaisina aikoina, ennen Klaania, pienessä kylässä
Sulkakynä raapusti käsintehtyyn paperiin:
Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien, hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…
…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
Kylän keskusthan paikalle Jumalan työsthä syntyneen cuopan me täytämme wedellä ja theemme siitä ikiaikaisen muisthomerkin tälle päiwälle.
Sen wierelle rakennamme kirkon, pyhäthön Pelastajallemme ja Mestarillemme joka thaivaasta annetuilla woimillaan meithä puolustaa. Kirkon jonca koreistamme caivostheme cullalla, hopealla ja muila arwomethalleilla…
Jälkimerkinthä: etheläisiltä mannuilta joilla Messiaamme ja tämän oman wäen kiellethy maa on näkyi wiime yönä outho walo, kuni ukkonen itse olisi maasta ylös taiwaaseen syöksynyth’
Thämän jälken Suuren pelastajan thas ilmestyttyä thämä näytti kokeneen valaisthuksen vielä jumalaisemmalla thasolla kuin me hänen palwelijansa woisime kuunaan kuwithella.
Näin ollen ylistäcämme Herraamme ja Mesthariamme, Pelasthajaamme, thätä sielua korceampaa kuin Matha Nui itse. Hän suojaa meithä joca päiwä viisaudellaan, nälältä, janolta, culkutaudeiltha, pahuuden woimiltha jotca yössä waeltavat.
– Jumalaistha awittajaamme sywimmin kunnioithaen kyläläinen, jonka nimi on aiwan liian waathimaton tässä kerrottawaksi
Nui-Koro nykypäivänä
”… Vau vau vau”, Kepe aloitti. ”Tämä opus on jonkinlainen…pyhä kirja siitä hepusta jolla oli Nimdan pala!”
”Mutta hei, eihän tässä puhuttu Nimdasta vielä muuta kuin että…”
Snowie käänsi muutaman sivun taaksepäin.
”…Saapui merelthä kolme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii…”
”Hmm, totta”, Kepe myönsi. ”Tässä tekstissä on kyllä paljon outoa. Välähdys etelästä? Ja kirkko jonkin kraaterin vieressä?”
”Hetkonen, odotas”, sanoi Snowie kuin tajuten jotain. ”Emmekös me juuri nyt… ole kirkossa lammen rannalla?”
Kepe näytti hetken kaivavan muististaan karttaa kuin roolipelin kirjoittaja kolmanneksi viimeisintä postaustaan.
”…Totta. Tämä muinainen kylä oli siis Nui-Koro!”
He jatkoivat vanhan kirjan selaamista.
Kauan sitten
Kaapuun pukeutunut hahmo istui kivellä selkä vastasyntyneeseen kraateriin päin. Kraaterista, jonka ympärille kylän eloonjääneet olivat järkyttyneinä kerääntyneet, kohosi yhä savua. Lumi oli sulanut kymmenten metrien säteeltä kuopan ympäriltä. Kylmä tuuli puhalsi savuvanan kohti etelää. Hahmo haistoi käristyneen pikkukylän tuoksun.
Mitä olen tehnyt?
Yksi ruskea matoran, jolla oli kasvoillaan jalo Matatu, asteli varovaisesti kyläläisjoukon keskeltä edemmäs kohti häntä. Tämän kasvoilta paistoi yhä järkytys. Hän näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta lopetti ja näytti yhä murheellisemmalta.
Aikovatko he nyt lynkata minut?
Toiset matoraneista huomasivat jotain; vähäiset viljavarastot olivat jääneet räjähdyksen kantomatkan ulkopuolelle. Lumi oli romahtanut niiden katoilta alas. Joku matoraneista asteli lähemmäksi, näytti hieman laskelmoivalta ennen kuin julisti harventuneelle joukolle ruuan riittävän talveksi.
Väkijoukko… hurrasi.
Kaapuun itsensä verhonnut hahmo piteli päätään. Mitä hulluja nämä olivat? Mikseivät he tahdo rangaista häntä tästä kaameasta teosta?
… Vai oliko hän itse täysin höperö ja kuvitteli kaiken? Oliko tämä Voiman perimmäisen lähteen hänelle tekemä koe? Koe mielen lujuudesta?
Hän nyyhkytti hieman, ennen kuin tunsi jonkun, tai joidenkuiden ilmestyneen luokseen. Hän kohotti päätään. Matoranien joukko oli ympäröinyt hänet. Parin metrin välin he pitivät, mutta hahmo oli varma että pian he kävisivät hänen kimppuunsa, hirttäisivät tai nylkisivät elävältä, söisivät kuin kannibaalit. Lihavarantojahan tuho ei ollut pelastanut, eläimet hytisivät yhä kylmissään.
Hän häkeltyi suuresti huomattuaan mitä matoranit tekivät. Yksi toisensa jälkeen nämä lankesivat piirissä polvilleen maahan hänen ympärilleen, toistakymmentä kyläläistä monissa eri väreissä, kuin hankeen pudotetut karamellit.
Ruskea matoran julisti: ”Messiaamme! Pelastajamme! Ylistäkäämme häntä!”
Joukko aloitti kiihkeän palvonnan ja rukoilun, he ryömivät maata pitkin kuin madot kohti häntä. Mantraa toistaen yksi joukosts tarrasi hänen kaapuunsa. Hän ponnahti seisomaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hänet oli piirittänyt joukko Aarteen voimasta umpihulluiksi tulleita matoraneja; vai oliko hän sittenkin itse se hullu?
Hahmo kaavussa huusi ja juoksi pois, huitoen kiiluvasilmäiset kyläläisparat kimpustaan. Hän juoksi pois, pois, kauas kylästä, pois.
Seuraavina päivinä hän kuitenkin palasi kylään. Matoranien kiihko oli hieman laimentunut, ja kummaa kyllä, näiden elo oli palannut miltei tavallisiin uomiinsa. Heillä ei kuitenkaan kestänyt kauaa huomata hänen läsnäoloaan; uteliaat silmät tapittivat häntä herkeämättä.
Mikä tässä paikassa on vikana?
Hieman myöhemmin hän päätti lähteä pois. Hän ei kestänyt tätä; hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin matoranit saattaisivat hypätä hänen kurkkuunsa tai mikä pahempaa alkaa taas kiemurrella hänen jaloissaan minä hetkenä hyvänsä. Hän päätti siksi lähteä lopullisesti pois tästä kylästä; takaisin tovereidensa luokse hän ei voinut enää mennä, heitä ei enää ollut. Hän suuntasi kohti länttä ja lämpimämpiä alueita saadakseen tämän talven pois mielestään.
Me thulemme rakentaman tästä kylästä waltakunnan suurimman kaupungin, niiden opetuksien awulla jotka Varjelijamme täällä ollessaan meille soi, caupungin joka kesthää ajan millenioitthain wuosia tästhä eteenpäin sorthumatta ja walloithamata. Kylästäme on tulewa mailman kescipiste jonne kaikki tiet viewät ja josta cuullan halki kaickeuden. Toisten maiden kuningat owat tulewia ryömimän meidän jalcaimme juuressha ja ceisarit tulewat tarjoamaan meile culta ja jalokiwiä.
Nyt hän Profeettamme wiimein muuthamia päiwiä sithen poistui keskuudesthamme, waatien rauhaa ja hiljaisuutha mietiskelyään warthen. Toiwothawasti hän saa Lännen cansat kaukaisten soiden myös ymmärthämään hänen opetusthensa perimmäiset sanomat.
Nui-Koro, nykypäivä
”… Maailman keskipiste, vai? Eivät he ihan siihen yltäneet, mutta saavutus tämäkin kaupunki jo on”, Kepe sanoi. Hän selasi kirjan rapisevat sivut loppuun. Tämän kohtauksen jälkeen kirjassa oli vain epämääräisiä rukouksia ja saarnoja, mutta niissäkin saattoi piillä jotain tärkeää. Kirja olisi kaluttava kannesta kanteen, muttei täällä.
”Hmh. Voimmekohan me lainata tätä kirjaa?” Snowie pohti.
”Meillä ei ole täkäläistä kirjastokorttia ja tuskinpa ystävämme herra pormestari meille sellaista myöntääkään”, Kepe totesi.
Hmm, pitäisikö se vain… muiluttaa.
He panivat suunnitelman täytäntöön. Sitä ennen Kepen mielessä vielä välähti kysymys: Välähdys etelässä Nui-Korosta katsottuna? Etelärannikolla?
[spoil]Manulle tattiit kuvan efekteistä.
Ja suoritin myös kieliasun tarkistuksen. Hi hi hii.
Manu[/spoil]