Killjoy tunsi olevansa taas elossa. Kaksikymmentä vahkia marssi hänen perässään sysimustia käytäviä pitkin. Hän oli saapunut tukikohtaan. Aizen ja Saraji olivat johdattaneet hänet maan alla sijainneeseen Black Handin tukikohtaan. Tukikohtaan, jota ei pitänyt olla olemassa.
Marssi jatkui. Huoneiden ovet vilisivät ohi, kun Kenraali oli päässyt taas komentamaan hänelle kuuluvia joukkojaan.
Jos vahkikaksikko puhui totta, olisi Herra, Mustan Käden perustaja yhä hengissä ja tässä salaisessa tukikohdassa. Sinne Killjoy nytkin marssi. Aizen ja Saraji olivat myöntäneet Killjoyn komentoon kahdenkymmenen vahkin joukkion. Tämä joukkio oli hoitanut muurien päällä olleet metsästäjien puolustukset.
Nyt nämä vahkit marssivat jälleen. Vahkit, joiden piti olla piilossa, mutta osa niistä oli täällä, paikassa, jossa Killjoy tulisi päättämään vuosia kestäneen piinansa. Keraaminen lattia kolisi joukon marssiessa tasatahtiin. Killjoyn mieli oli verkeämpi kuin aikoihin, hän muisti jälleen Metru Nuin ajat, jolloin tämä oli hänen työtään. Komentaa joukkoja kohti taistelua, marssia eturintamassa kohti ylivoimaista vastustajaa, voittaen joka kerta, tai ainakin melkein.
Ovi oli nyt aivan heidän edessään. Killjoy viittoili vahkit pysähtymään ja astui yksin ovesta sisään. Siellä häntä kuitenkin odotti raju shokki.
Herra oli ennen pitkä ja vahva maan toa, mutta se mitä hänestä oli jäljellä oli vain pieni heppoinen turaga. Turaga astui pimeydestä Killjoyn eteen ja naulitsi palavan katseensa häneen.
”Kenraali, olet vihdoin palannut.”
”Herra, olen pahoillani, että minulla kesti näin kauan. Minä en… en tiennyt, että olitte edelleen elossa…”, Killjoy mutisi.
”Kaikki tekevät virheitä Kenraali. Minulla kävi tuuri, pääsin palavasta linnoituksesta ulos, mutta kamppaillessani menetin kaikki voimani ja minusta tuli… tällainen”, Turaga sanoi kalistellen lattiaa samalla sauvallaan.
Pieni toivonkipinä syttyi Killjoyn sisällä, hän avasi suunsa kysyäkseen kysymyksen, jota ei ollut koskaan uskonut kysyvänsä: ”Onko hän elossa? Selvisikö hänkin?”
Mustaan lieriömäiseen kypärään sonnustautunut Vahki juoksi pitkin käytäviä, kuin helvetin tulet olisivat olleet hänen kannoillaan. Vahkin kainalossa oli rullalle kääritty paperi. Lopulta Vahki saapui tuttujen ovien taakse. Se koputti oveen kolmesti ja astui sisään.
Turaga istui siellä jälleen. Kädet poskillaan, ilme vakavana hän tuijotti sisään rynnännyttä vahkia. Vahki kumarsi ja aloitti selityksensä.
”Herra, muutama minuutti sitten keskustietokoneemme havaitsi yksikön 2 stealth-mallin puvun tuhoutuneen. Käyttäjä oli puvun sisällä tämän tapahtuessa.”
Turaga nousi pystyyn järkyttyneenä.
”Kenraali!”
Vahki nyökkäsi: ”Tämän jälkeen tukikohta 8 ei ole ylläpitänyt yhtään elämää. Kenraali ei ole ollut läsnä.” Vahki ojensi paperikäärön Turagalle, joka uppoutui siihen välittömästi.
”Tämä sanoo… Kenraali tuhosi puvun itse…”, Turaga sanoi mietteliäänä.
”Tapahtumat ovat edelleen hämärän peitossa herra. Meillä ei ole mitään lisätietoja tapahtuneesta”, Vahki jatkoi.
”Mutta herra. Kymppi on valttikorttimme, hänet täytyy pitää tääl-”
”Lähetä yksitoista myös”, Turaga keskeytti ja päästi läpitunkevaan katseen Vahkiin. ”Ykkösprioriteettimme on saada kenraali tänne turvallisesti ja jos hänelle on sattunut jotain täytyy meidän välittömästi selvittää asia.”
Hiljaisuus vallitsi hetken, kunnes Vahki kumarsi ja poistui huoneesta.
Samaan aikaan kaksi ovea aukesi käytävällä juuri kyseisen huoneen alla. Kaksi tummaa hahmoa käveli ovista ulos ja tapasi toisensä käytävällä.
”Ilmaa, en muistanutkaan millaista se oli.”
”Hiljaa, Aizen! Nyt ei ole aikaa maisemille. Me etsimme kenraalin ja me etsimme hänet nyt!”
Pieni huone oli tupaten täynnä torakoita. Kenraali 001 istui yksin suuren, kartan peittämän pöydän ääressä, muut nazorakit seisoivat tiiviisti pöydän toisella puolella. Eräs seisojista kumartui pöydän ääreen, ja alkoi selostuksensa: ”Kenraali, tukikohdan laajennukset ovat hyvällä alulla. Tunneliverkosto on katkeamaton ja hyvin vartioitu. Olemme levittäneet pesäämme näille saarille.” Hän naputteli sormellaan muutamaa kohtaa kartassa.
”Hyvä” Kenraali vastasi. ”Meidän on tärkeää saada pian se viidakkosaaren asevarasto valmiiksi ja turvatuksi.”
Seurasi kiusaantunut hiljaisuus. Muutamat huoneessa seisovista nazorakeista vilkuilivat toisiaan hermostuneina, mutta suurin osa piti katseensa tiukasti harmaassa lattiassa. Eräs torakka sai rohkaistua itsensä: ”Johtaja… Me…” ”Me olemme saaneet tiedon, että Klaanilaiset ovat sabotoineet kyseisen tukikohdan rakennustöitä” toinen, hieman tukeva nazorak päätti lauseen. ”Aikataulumme viivästyy monella viikolla, ellei peräti kuukaudella. Huhutaan, että itse Ämkoo olisi siellä.”
Seurasi täydellinen vaiteliaisuus. Huoneessa seisovat upseerit katsoivat, kuinka Kenraalin käsi tärisi holtittomasti. Jos 001:llä olisi ollut silmälasit, tämä oli sellainen hetki, että hän olisi varmasti ottanut ne pois päästään. Tukahdutetun vihan selkeästi värittömällä äänellä Kenraali kehotti kaikkia, jotka olivat tekemisissä Pesän Ulkopuolisten Laajennustöiden Komitean kanssa poistumaan huoneesta välittömästi.
Ainoastaan kolme upseeria jäi seisomaan Kenraalin eteen, ja he kaikki olivat jähmettyneet paikalleen epävarmoina. Silloin Kenraali päästi ilmoille sellaien torakankielisen vimman ja solvausten syöksyn, että kukaan muista nazorakeista ei kehdannut nostaa katsettaan kengänkärjistään. Huoneen ulkopuolelle jääneet torakat kuulivat huudon oven läpi, ja eräs heistä jopa nyyhkytti hieman.
Kun Kenraali suuttui, kellään ei ollut kivaa.
[spoil]…anteeksi. Mutta minulla oli hauskaa.[/spoil]
Makuta Nuin tiimi rynnisti torakoiden läpi uudessa voimassaan. Takaapäin ammuttiin, mutta ammukset osuivat aina muihin torakoihin. Kukaan ryhmän jäsenistä ei loukkaantunut enää pahemmin. Pian he olivat käytävässä, joka vei suoraan keskelle pesää. He käyttivät kaikki yhdessä voimiaan tunnelin suun sorruttamiseen. Nyt torakat eivät seuraisi heitä tätä reittiä. Tietysti heillä olisi muita, mutta ne olisivat… muualla.
Klaanilaiset hiippailivat kohti keskuskammiota miettien, mitä se mahtaisi sisältää. He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Suuren onkalon eräs seinämä oli tasaisen pyöreä ja metallinen, eikä oikein sopinut muuhun maisemaan. Valtavan metallipallon kyljessä oli kulkemiseen tarkoitettu aukko. He avasivat sen.
Sisällä oli jonkinlainen lyhyt käytävä. Virkailijatorakka istui pöytänsä ääressä. Hän näki tulijat ja kirkaisi. Pian hänen päänsä lensi kaaressa huoneen poikki. Leikki oli lopussa. Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Ovessa luki ”000”. ”Tässä se nyt on, pojat”, Manu sanoi. He avasivat oven ja astuivat sisään.
Huone, tai oikeastaan halli oli valtava. Sinne olisi mahtunut monta Tahtorakia. Seinät olivat outoa materiaalia. Ne tuntuivat jotenkin orgaanisilta. Seinillä muhi jotain elävän näköistä. Jonkinlaisia ”lonkeroita” roikkui sieltä täältä. Ne liikkuivat välillä.
Sitten he huomasivat sen. Se oli iso. Se liikkui. Ei paljon, mutta liikkui kuitenkin. Se oli samaa, likaisen ruskeaa väriä kuin Nazorakit. Sillä oli kuusi valtavaa raajaa. Sen paikoitellen hieman piikikäs ulkokuori näytti muinaiselta, ja siihen näytti kasvaneen levää. Se oli kahlehdittu seiniin ja maahan kiinni, mutta liikkumavaraa sillä näytti silti olevan runsaasti. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suuntapainen aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Sen peräpää oli paksun liman peitossa, ja aivan alaruumiin kärjestä avautui tasaisin väliajoin reikä, josta työntyi esiin saman tahman peittämä muna. Se oli Nazorakien kuningatar.
Klaanilaiset katsoivat kauhuissaan tätä irvokasta, limaista, inhottavaa olentoa. Paitsi Makuta Nui: tämä katseli sitä kasvavan säälin ja halveksunnan tuntein. Nyt sen elämän oli päätyttävä. ”Manu…” sanoi Matoro hiljaa. Manu katsoi häneen päin. ”Se on…” ”Kyllä”, Makuta vastasi.
He katsoivat sitä pitkään. Välillä se kierähti toiselle kyljelleen ja korisi epämääräisesti. Se oli reilusti äskeistä Tahtorakia isompi. Se voisi murskata heidät kierähtämällä päälle. ”Tämänkö takia et kertonut meille?” Summerganon kysyi. ”Ette olisi lähtenyt mukaan”, Makuta vastasi. ”Emmekö?” Make kuiskasi. ”Emme…” Matoro sanoi pelokkaasti. ”Se on iso…” ”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, Manu sanoi yrittäen kohentaa taistelumoraalia.
Hetken hiljaisuus. ”En olisi aiemmin uskonut Tahtorakin olevan senpäiväisistä vihollisistamme toiseksi isoin ja toiseksi väkevin”, sanoi Keetongu. Summerganon nyökkäsi kalpeana. ”Miten me… tapamme… sen?” kysyi Make. ”Meidän tulee…” Makuta vastasi. ”… niin?” Matoro sanoi. ”En ole itse asiassa ajatellut asiaa.” ”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa. ”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti.” ”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” sanoi Keetongu. Raivo alkoi nousta hänen päähänsä. ”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” Manu sanoi hiljaa. ”Miksi?” Summerganon kysyi. ”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi. ”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää”, sanoi uusi ääni. Abzumon ääni.
Varjoista astui esiin julma, violettihaarniskainen, mustaviittainen Makuta. ”Ettekö tiedä?” hän sanoi ilkeästi. Makuta Nui katsoi häntä murhaavasti. ”Teidän ihanalla Makutallanne on yhteys torakoihin.” ”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, sanoi Matoro. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.” ”Ah, niin”, Abzumo jatkoi. ”Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.” ”Mistä sinä puhut?” tivasi Suga. ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti.” Abzumon kasvoilla oli julma hymy. Suhiseva s oli poissa. Tiimiläiset katsoivat Manua. Tämä oli ilmeetön. Hänen kasvonsa olivat varjossa. Abzumo hymyili yhä leveämmin.
”Siitä on jo kauan…” Abzumo jatkoi. ”Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia hirviömäisiä raheja. Päätimme luoda yhdessä jotain kammottavaa. Jonkinlaisen älykkään rahilajin, joka osaisi lisääntyä massavasti. Kuningatar loisi meille hienon armeijan näitä olentoja.” Makuta hymyili. ”Pikkuinen 000 ei ollut näin suuri vielä tuolloin.” ”Senkin saasta”, Makuta Nui kuiskasi. ”Minä? Älä viitsi, tämä oli sinun ideasi. Miksi kaduit? Miksi jätit minut tämän armoille? Kun arvoisa torakka numero 0001 oli syntynyt, lähdit pois. Häivyit, pois veljeskunnasta, pois luotamme. Miksi teit sen?” ”Minä en ollut, kuten sinä.” ”Voi, kyllä olit. Muistan selkeästi, kuinka juonimme veljeskunnan tuhoa. Minä jätin heidät tässä äskettäin… Nyt olen palannut rakkaideni luokse. Ja sitten tuhoan Bio-Klaanin. Se on tärkeintä. Ja kosto.”
Kaikki katsoivat Abzumoa. Makuta Nui näytti äärimmäisen synkältä. ”Miksi et kertonut meille?” Matoro sanoi. ”Olet salannut kaiken meiltä…” Make jatkoi. Abzumon nauru kaikui huoneessa pelottavasti. Se tunkeutui heidän päihinsä. Se raastoi heidän hermojaan. Se tappoi heidän kärsivällisyytensä. ”Eikö pikku Manu kertonut teille, että me olemme vanhoja kavereita? Eikö pikku Manu kertonut, että me loimme Nazorakit?” Abzumo käkätti. ”Eikö hän kertonut teille… mitään?”
Kaikki olivat hiljaa. Abzumo hykerteli itsekseen. ”Te ette taidakaan tuntea häntä. Ette ollenkaan.”
Abzumo tunsi valtaisan paineaallon osuvan ruumiiseensa. Hän paiskautui päin seinää kirkaisten kovaa. Makuta Nui seisoi paikallaan käsi eteenpäin ojennettuna, siivet auki. ”Onnitteluni, veliseni”, hän sanoi kylmällä, inhottavalla äänellä, joka tihkui vihaa ja raivoa. ”Sait minut suuttumaan.”
Yhtäkkiä 000 liikkui. Tavallista enemmän siis. Se nousi käsiensä varaan ja käänsi ruman päänsä kohti klaanilaisia. ”Ohoo, lapsi heräsi”, Abzumo sanoi. ”Olet huono isä, Manu. Todella huono.” ”Turpa kiinni, kivirotta”, Makuta Nui sanoi kylmästi ja ampui varjosäteen. Hänen voimansa alkoivat palautua. Viha täytti hänen mielensä. Abzumo väisti iskun täpärästi. Hän oli menettää päänsä.
Nazorak-kuningattaren pää oli silmätön. Suuri suu oli täynnä teräviä hampaita. Kuola valui pitkinä noroina lattialle. Se alkoi kääntyillä kohti saalista. ”Pieni torakkavauva lähtee saalistamaan. Ehkä se löytää teidät”, Abzumo ilkkui. Hän nousi ylös ja katosi pian 000:n taakse. Tämä syöksähti klaanilaisia kohti nopeammin, kuin sellaiselta massalta voisi odottaa. Makuta Nui nousi lentoon ja etsi katseellaan Abzumoa. Muut yrittivät pysyä hengissä. Matoro pujotteli torakan käsien välistä toiselle puolelle huonetta. Keetongu yritti avata oven, mutta Abzumo räjäytti sen eteen kiviä jostain korkeuksista. Pian Makutoilla olisi uusi ilmataistelu. Make ja Summerganon yrittivät väistellä 000:aa, joka yritti liiskata heidät. Make ehti kierähtää pois alta, mutta Suga melkein murskautui. Hän ehti kuitenkin tarttua kiinni selälleen kierähtävän 000:n mahasta. Limaisesta ihosta oli vaikea pitää kiinni, mutta Summerganon onnistui hyvin. Nyt hän oli jättimäisen torakan päällä.
Suga tuijotti pedon kitaa vain parin askeleen päästä. Epämuodostuneen leuan pakkoliikkeet kuvottivat häntä. Suusta valuva, pahanhajuinen kuola kuvotti häntä. Koko olento kuvotti häntä. Summerganon kiepautti miekkaa päänsä yläpuolella, ja samanaikaisesti otti harppauksen eteenpäin. Yhdellä taitavalla liikkeellä hän keskitti sekä oman että miekkansa liike-energian sivallukseen, ja hyökkäsi kohti pedon vasenta alaleukaa. Sugan säilä sivalsi suuren palan irti kuningattaren raajamaisesta leuasta. Purppuraa nestettä ruiskusi villisti joka suuntaan, ja Sugan oli vaikea nähdä eteensä nesteen suihkutessa hänen kasvoilleen. Kuitenkin hän jatkoi huitomista, ja leuasta irtosi lisää paloja. Tämä kuitenkin aiheutti kuningattaren karjaisevan tuskissaan, ja pelkkä ääni oli niin kova, että Summerganon tippui olennon vatsan päältä. Maken onnitui kuitenkin lentää toverinsa luo, ja hän nappasi Sugan ilmasta.
Purppuraa ”verta” lensi Matoron päälle. Se alkoi syövyttää hänen panssareitaan. Mitä h-… hän ajatteli, ennen kuin sai päälleen kuningattaren suuren käden. Se puristi häntä maahan. Hän haukkoi henkeään. Abzumo laskeutui hänen vierelleen. ”Onko kivaa, Blacksssssnow?” tämä ilkkui ja aikoi potkaista Matoron naamion irti. Mutta sitten Manu lensi Abzumon päälle tönäisten tämän lattiaan. Abzumo nousi nopeasti ja teki kierrepotkun, joka osui Manun kasvoihin niin, että tämä lensi suoraan 000:n pehmeää ruumista vasten. ”Et ole koskaan ollut mikään lähitaistelija, Manu-parka”, Abzumo sanoi ilkeästi. Makuta Nui nousi ja veti esiin miekan. Abzumo teki samoin. ”Tällainen on tarpeeksi hienostunutta minulle, veliseni”, Manu sanoi ja hyökkäsi. Kummaltakin puolelta jaeltiin iskuja, mutta jokainen torjuttiin. Kumpikin osasi käyttää miekkaansa tarpeeksi hyvin estääkseen toista viipaloimasta itseään. Sitten Abzumo yhtäkkiä lisäsi Manun painovoimaa niin, että tämä rusentui lattiaa vasten. Abzumo heittäytyi koko painollaan miekka edellä Manua kohti, mutta tämä teleporttasi pois hänen edestään. Abzumo huomasi virheensä liian myöhään, hänen miekkansa meni poikki osuessaan lattiaan niin suurella voimalla, ja palanen terästä tunkeutui hänen kätensä läpi. Manu oli nyt hänen takanaan ja huohotti raskaasti.
Kuitenkin, juuri kun Manu oli hyökkäämässä, Kuningattaren valtava raaja heitti tämän kauas Abzumon luota. Hän paiskautui Sugaa kantavaa Makea päin, ja koko kolmikko rysähti hallin lattialle. Keetongu juoksi kolmen Klaanilaisen luo. ”Oletteko kunnossa?” Make avasi suunsa ensimmäisenä: ”Pernani on kestänyt kovempaakin.”
Matoro hyppi ja heitti kuperkeikkoja väistelläkseen 000:n raajojen iskuja. Kuitenkin hänenkin ketteryytensä raja tuli vastaan, ja eräs tälleistä paiskasi Blacksnowin monta metriä ilmaan. Matoro paiskautui hallin lattiaan kivuliaan näköisesti. Abzumo hyökkäsi ainoan tolpillaan olevan Klaanilaisen, Keetongun, kimppuun. Kaksi vahvaa hahmoa kävi tiukkaa vääntöä, mutta kun Makuta käytti lämpökatsettaan, Keltainen Jättiläinen kaatui maahan huutaen tuskissaan.
Makuta Nui oli pökerryksissä maassa. Matoro lojui toisella puolella huonetta. Keetongu paloi maassa. Summerganon makasi tajuttomana Maken päällä. Abzumo näytti voitonriemuiselta. ”Minä voitin, Makuta Nui ja bioklaanilaiset, minä voitin!” Hän kääntyi katsomaan kuningatartorakkaa juuri parahiksi nähdäkseen tämän iskevän valtaisan takapuolensa häneen. Abzumo lensi kaaressa pesän seinän sisään. Kyllä, sisään. Seinään tuli aikamoinen lovi, ja se alkoi sulkeutua Makutan ympärille. ”Eiiih”, tämä voihkaisi, kun seinä vei hänet sisäänsä.
000 alkoi riehua hullun lailla. Makuta Nui alkoi toeta iskustaan. Hän katsoi kuningatarta. ”Me päästämme hänet irti”, Manu julisti. Muutkin alkoivat heräillä. ”M-mitäh?” Make sanoi. ”Hulluko olet?” Torakoiden kaivuun ääniä kuului kivikasan takaa. ”Ne tulevat”, Manu sanoi. ”Me päästämme hänet irti.” ”Hyvä on”, muut vastasivat.
He kohdistivat kaiken energiansa torakkakuningattaren ketjuihin. Ne olivat äärimmäisen vahvat: 000 ei saisi päästä niistä irti, joten niiden tuli kestää. Tämä muodostikin ongelman, kun torakan oli tarkoitus päästä irti. Mutta kyllähän viisikon yhdistetty voima sai kettingit katkeamaan, kun 000 itse repi ketjuja tehokkaasti. Kuningatar pääsi irti, mikä ei välttämättä ollut mikään paras mahdollinen asia torakoille, jotka pääsivät kivikerroksen läpi; kuningatar söi ne. Torakat alkoivat karjua: ”Hakekaa hoitajat!”
Viisikko karkasi ulos ovesta torakoiden läpi. Pian he olivat käytävänhaarassa, jossa ei ollut torakoita. Niiden kaikki huomio kiinnittyi nyt irti päässeen kuningattaren taltuttamiseen.
Pesässä Abzumo oli päässyt jo irti seinästä. Klaanilaiset olivat poissa. Abzumon sappi kiehui. Erikoisvarusteisia torakoita saapui sisään. Heidän mukanaan tuli kenraali 001.
Kenraali 001 katsoi kylmän viileästi vierestä, kuinka erikoistuneet Nazorakit lähettivät aseistaan tainnutussäteitä kohti Kuningatarta. Tässä menisi taas kauan, siitä hän oli varma. Viimeksi, kun 000 oli vapaana, oli mennyt lähemmäs kaksi päivää saada se leppymään.
Sitten Kenraali siirsi huomionsa Abzumoon. Makuta näytti turhautuneelta. 001 asteli pitkän, violetin hahmon luo. ”Päästit heidät sitten menemään.” ”Näemmä.” ”Vaikka olit voittanut heidät jo.” ”Sssssssinun lemmikkisssi oli sse, jonka tähden klaanilaisssssset päässssivät pakoon.”
Kenraali ei jaksanut väitellä suhisevan kummajaisen kanssa. Hän asteli pois metallipallosta, pois riehuvan Kuningattaren luota. Häntä ärsytti. Abzumo ajatteli raivoissaan, kuinka hänen saaliinsa oli päässyt karkuun vain, koska 000 oli heittäytynyt hankalaksi. Ja seinä… oli syönyt hänet. Se oli lievästi sanottuna outoa.
Klaanilaiset juoksivat tunnelia pitkin. He olivat juosseet erittäin pitkään, ja jokainen oli väsynyt. Heidän voimiaan oli koeteltu toden teolla, ja nyt heidän oli juostava kilometrikaupalla pimeässä käytävässä. He näkivät ylöspäin menevät tikkaat. Vapaus! Pian he jo kiipesivät tikkaita pitkin kohti raitista ilmaa. Make pullahti ulos ensimmäisenä. Hän haukkoi henkeään, kuin ei olisi hengittänyt tunteihin. Matoro romahti maahan heti päästyään ylös. Keetongu sai raahattua tajuttoman Sugan pihalle ennen kuin istahti hengähtämään. Makuta Nui käveli sivummalle ja istuutui maahan. Kukaan ei voinut edes arvata, mitä hänen päänsä sisällä mahtoi liikkua, mutta mitä tahansa se olikin, se ei varmasti ollut kovin positiivista.
[spoil]Snowie kirjoitti suunnilleen puolet tästä viestistä. Badum-tish. Puolet kunniasta hänelle.[/spoil]
Abzumo käveli läpi tunneleiden komentohuoneeseen. 001 odotti häntä. Hän seisoi selin Makutaan, joka saapui ovesta. Sitten hän käänsi kasvonsa kohti Abzumoa ja sanoi: ”Sinä epäonnistuit, rakas ystävä.” Hän hymyili pirullisesti Makutalle. Tämä irvisti. ”Makuta Nui on kiero olento, sssssinähän tiedät ssssen, etkö vain, 0001?” ”Älä kutsu minua siksi.” ”Mikssssssi en?” ”Koska nimeni on 001.” ”Sssssssh.” ”Sihinä vaietkoon. Minulla on parempaakin tekemistä kuin kuunnella vähä-ä-” ”Niiiiin? Minkä?” Älä menetä hermojasi, 001 ajatteli. Miksi hän yrittää saada sinut suuttumaan? Ihan omaa piruuttaan. Eikö sssssse olekin ilkeä? Kenraali katsoi Makutaa. Makuta tuijotti takaisin. Äärimmäisen häijysti. ”Olkoon”, 001 sanoi lopulta. ”Olkoot”, Makuta vastasi. Kumpikin käänsi katseensa isoon näyttöruutuun, jossa näkyi kuva pommitukselta suojautuneista klaanilaisista.
”Minä kossssstan tämän vielä tänään”, Abzumo sanoi. ”Varmastiko?” ”Kyllä.” ”Toivon mukaan he eivät pääse keskustaan asti.” ”Niin. Toivoa sssssopii.” Kumpikin oli hiljaa. Klaanilaisilta alkoivat loppua piilopaikat. Kumpikin ilkeistä juonittelijoista katsoi tyytyväisinä torakoiden tuloksia. Klaanilaiset olivat ansassa.
Pitkä maanalainen käytävä on tullut päätökseensä ja huppupäiset hahmot astuivat päädyn ovesta sisään. Huone, johon he astuivat oli täysin punainen. Sen räikeys sai tulokkaat peittämään silmänsä käsillään, sillä katossa sijaitsevat lamput saivat huoneen värit polttamaan heidän verkkokalvojaan.
Kun heidän silmänsä olivat tottuneet tilaan, hahmottivat he vihdoin huoneen päätyseinään maalatun mustan kämmenen ja vanhan kyyryselkäisen turagan istumassa pöydän ääressä.
Hahmot kävelivät turagan luo ja kumarsivat. Toinen heistä ojensi kapselin, jonne Purifier oli vähän aikaa sitten antanut mustan kortin. Turaga nosti kortin käteensä ja hymyili.
”Olette tehneet loistavaa työtä, olemme entistä lähempänä tavoitettamme.”
Hahmot pudottivat vihdoin viittansa päältään ja niiden alta paljastui kaksi isokokoista Vahkia, jotka tuijottivat turagaa tiiviisti.
”Kenraali on tulossa tänne. Oletamme, että toinen avain on hänellä”, sanoi toinen vahkeista.
Turaga nyökytteli tyytyväisenä: ”Hienoa. Odotan innolla tapaavani hänet, hän on varmasti iloinen kuullessaan, että suunnitelma etenee.”
Vahkit seisoivat hiljaa ja katsoivat, kuinka Turaga asteli kaapilleen ja nosti sieltä pienen valkosinisen pallon, jonka sisällä värisi jokin.
”Kenraalilla on varmasti ollut kiireitä, kun ei ole pitänyt yhtettä näin pitkään aikaan. Kauankos siitä onkaan?”
”438 päivää”, ilmoitti toinen vahkeista.”
”Ahh, aivan. Kohtalaisen pitkä aika, kyllä, mutta jätti meille aikaa toteuttaa hänen suunnitelmansa”, turaga mutisi, ”ja olen varma, että hän haluaa saada tämän käsiinsä niin pian, kuin mahdollista”, turaga jatkoi osoittaen palloa kädessään.
”Voitte poistua. Jatkamme huomenna radan korjausta.”
Vahkit kumarsivat ja poistuivat paikalta. Turaga asetti pallon varovasti takaisin laatikkoon ja laittoi kortin aivan sen viereen. Ennen, kuin turaga sulki laatikon, hän sanoi vielä yhden asian:
Etelä-Zakaz, Warrekin linnake Sisällissodan kolmas viikko
Ilmassa leijui vahva palaneen käry. Linnakkeen muurilla valtavan kivipaaden takana piilossa seisova Skakdi haisteli ilmaa hetken, mutta vältti ottamasta suurempia henkäisyjä. Hän oli kokenut valtavan kredipselleenimäärän vaikutuksen jo kerran aikaisemmin ja halusi kyseisen kerran jäävän viimeiseksi. Muurin suojissa olevat sensorit eivät kuitenkaan vaikuttaneet käynnistävän korvia riipivää hälytystään, joten oli turvallista hengittää.
Siniseen ja hopeaan verhottu Skakdi kurkisti varovaisesti vasemmalla silmällään kivipaaden taakse ja nosti käsissään olevaa vahvalla kiikarilla varustettua Vartija-kivääriä hieman toimivampaan asentoon. Kivääri hehkui edellisistä laukauksista vielä tulikuumana, mutta ammuksia oli vielä kolmelle pataljoonalle ja laatutyötä oleva Vartija-kivääri kestäisi taatusti pienen kuumentumisen.
Skakdi tarkkaili muurien yli vasemmalla silmällään, jonka hän oli huomannut vuosien saatossa olevan selvästi tarkempi. Kenraali Warrekin linnoituksia lähestyi palavilla ja raatoja täynnä olevilla kentillä marssiva monivärinen Skakdi-armeija. Armeija, jonka joukkoon mahtui myös kymmeniä vetojuhtina toimivia Raheja veti takanaan ketjuilla jonkinlaisia valtavia tykkejä. Niiden ulkoasu oli yksinkertainen ja muistutti vain valtavaa Zamor-laukaisinta, mutta Nektannin insinöörit pitivät tunnetusti terävistä metalliosista. Tykkien kyljet olivat täynnä valtavia teriä, joilla ei vaikuttanut olevan raskaissa kenttäaseissa mitään järkevää toimintoa.
Valtavien tykkien sisällä vaikutti latautuvan jotain vihreää.
”Tiedätkö, miksi ne kutsuvat noita?” tuttu ääni sanoi sinisen Skakdin takaa. Skakdi kääntyi ja näki toisen siniseen ja hopeaan verhotun Skakdin, joka oli häntä lyhyempi, mutta tukevampi ja lihaksikkaampi. Tämän Skakdin vasemman olkapään ympäri oli kiedottu paksu side, mutta se näytti silti pitelevän kyseisellä kädellä omaa Vartija-kivääriään aivan hyvin.
Kivipaaden taakse suojautunut Skakdi ei vastannut, mutta katsoi puhujaa tympeänä. Puhuja vain hymyili hieman ja katsoi asiakseen vastata omaan kysymykseensä. ”Nuo tykit ovat ihan oikeasti ’Nektann-energiakanuunoita’.”
Pidempi ja hoikempi Skakdi katsoi puhujaa epäuskoisena. ”Oletko ihan tosissasi.”
”Kyllä. Nektann-energiakanuuna. Tämä käry on todennäköisesti peräisin siitä, kun yksi osui siipikarja-aitaukseen.”
Kivipaaden taakse kyykistynyt tarkka-ampuja kääntyi poispäin puhujasta ja ampui muutaman plasmalaukauksen kohti vihollisia. Toinen Skakdi jatkoi puhumistaan, mutta tarkka-ampuja ei tiennyt, olisiko hänelle pitänyt vastata.
”Kyllä on selvää, mikä vihollisemme synti on”, tukevampi Skakdi sanoi äänekkäästi. ”Nektannin on ylpeys, eikä hän edes yritä piilottaa sitä. Kohta hän järjestää oman naamansa noihin lippuihinkin.”
Puhuja latasi Vartija-kiväärinsä äänekkäästi ja liittyi tuleen, mutta ei hiljentynyt taistelunkaan keskellä. ”Toisaalta mitä me olemme puhumaan, kun käytämme samaa koodinimeä kuin kiväärimme. Ja ainoa ero Warrekin ja Nektannin välillä on se, että Warrek maksaa meille.” Tukevamman Vartijan kivääristä viuhahtava tulisen plasmalaukaus syöksyi hiljaisemman Skakdin olkapään yli ja pudotti yhden Nektann-kanuunan ohjaamossa seisovista vihollisista. Musta Skakdi putosi poukkoillen tykin ohjaamoon vieviä siirrettäviä portaita pitkin eikä enää noussut. ”Ja kun Nektann on saasta, joka haluaa olla jumala”, taaempana seisova Vartija jatkoi. ”on Warrek vain saasta, joka haluaa olla kuningas. Ero sekin.”
Aiemmin hiljaisena pysynyt Vartija päätti vihdoin vastata jotain. ”Tahtorakien olisi pitänyt tulla jo puoli tuntia sitten”, hän sanoi sivuuttaen aiemman puheenaiheen. ”Saatamme joutua turvautumaan panssarintorjuntavälineisiin.”
”Hahaa, sehän puhuu!” suurempi Vartija sanoi innokkaana. ”Minä olen Roqce. Olemme nähneet aikaisemmin, mutta en koskaan saanut nimeäsi.” Roqce otti toisen kätensä kiväärinsä alta ja tarjosi sitä hiljaiselle Skakdille. Skakdi katsoi kättä hetken epävarmana ennen kuin tarttui siihen.
”Ei nimiä”, Skakdi sanoi Roqcelle. ”Kaikki Vartijat, joille olen kertonut nimeni ovat kuolleet viikon sisällä. Ensimmäinen ja toinen saivat sirpaleesta ja kolmas ampui itsensä panikoituaan kaasuhyökkäyksessä. Haluaisin katkaista putken.”
Roqce hymyili leveämmin ja kätteli hiljaista Vartijaa voimakkaasti. ”Kelpaa. Mutta haluan jonkun nimen, jolla kutsua sinua. Sinä olet tästä lähtien Vahtikoira. Vuh vuh.”
Hiljaisempi Skakdi katsoi Roqcea hetken tympeänä. ”Miten vain”, hän sanoi huolettomasti täyttäessään muurin yli pyrkivän kirvestä heiluttavan Nektannin sotilaan plasmalla.
Nuori vartijatorakka katseli hieman peloissaan Kenraalia. Tämä näytti todella ärtyneeltä tuijottaessaan suurta näyttöä, joka näytti pelkkää lumisadetta. Vaikutti siltä, että toljottaessaan tuota valkoisen ja mustan sähköistä hytinää Kenraalin mielessä kasvoi ilmeisen suunnaton viha tilannetta kohtaan.
Abzumon taistellessa rahksiensa kanssa Klaanilaisia vastaan oli koko alueelta katkennut yhteys muuhun tukikohtaan. Videokamerat eivät toimineet ja radioyhteydet olivat sökönä. Lisäksi Kenraali oli ollut hieman pahalla tuulella Manun kanssa käymänsä videopuhelun jälkeen.
Yllättäen Kenraali kuitenkin kohdisti vihansa viattomaan kaukosäätimeen, joka räsähti hassusti torakan nyrkissä murskautuessaan pieniksi palasiksi.
Nuori vartija katsoi Kenraalin poistumista huoneesta. Hän oli erottavinaan johtajansa suusta sanat ”vihaan makutoja.”
Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta
Snowman katseli tyynesti pensaasta, kuinka torakkapartio marssi ohi. Tässä hän oli hyvä, ja tunsi olonsa luontevaksi. Kun nazorakein äänet eivät enää kuuluneet, nousi lumiukko pensaasta, ja Ämkookin hyppäsi piilostaan. ”Eli…” Snowman aloitteli ”Mitäs nyt?” ”Mietin.”
Snowmanin mieleen ei tullut mitään henkevää sanottavaaa, ja hänkin keskittyi pohtimaan. Hän penkoi laukkunsa tarvikkeita inspiraation toivossa, muttei oikeastaan keksinyt mitään, jolla pääsisi pois pahojen nazorakein tukikohdasta. Saati löytäisi mystisen ”Nimdan” osaa.
Niin paljon kuin Snowman arvostikin naamiotaan, Kanohi Aixoria, ja sen johdattavaa voima, oli se silti hänestä vähän turhan valikoiva auttamisensa suhteen.
Silloin läheisen rakennuksen perustuksista kuului rapinaa.
Ämkoo tarkensi katseensa, ja täysin liikkumatta havainnoi äänen lähteitä. Snowman taasen avasi suunsa. ”Öh, haloo?”
Rapina lakkasi hetkeksi, mutta pian varjoista astui esiin kaksi lyhyttä hahmoa. Ne olivat matoralaisia, mutta väriä oli vaikea erottaa, kummatkin olivat pukeutuneet tummiin kaapuihin. Klaanilaiset tarttuivat aseisiinsa, ja ottivat taisteluasennontapaiset valmiiksi.
Toinen kaavutetuista matoralaisista otti hupun päästään, ja paljastui Le-Matoraniksi. Sama hahmo näytti kantavan vyöllään Kanoka-kiekonheitintä. ”Ei, ei kai taas…” Ämkoo kuvasti pahoja pelkojaan.
Klaanilaisten onneksi matoran ei kuitenkaan näyttänyt vihamieliseltä, ylimieliseltä, eikä muutenkaan merirosvomaiselta. Sen sijaan pienen hahmon silmistä kuvastui vakavuus, ja kenties alakuloisuuskin. Se viittoi kahta Klaanilaista seuraamaan. Ämkoo ja Snowman vilkaisivat toisiaan, eivätkä oikein keksineet mitään pikku kaverin seuraamista vastaankaan. He kumartuivat pieneen tunneliin, josta matoranit olivat tulleet, ja lähtivät seuraamaan. Ämkoo ei kuitenkaan päästänyt kättään miekaltaan.