Valkoisessa laboratoriossa oli hiljaista. Kello tikitti seinällä ja jossain sen lähellä nazorakien koko geeniperimän sisältävä vati porisi, kun entsyymit liikehtivät, kuumenivat, höyrystyivät ja muuttuivat toisenlaisiksi. Tohtori 006 kuunteli porinaa tarkkaillen vatia ja nojaten syvälle tuoliinsa. Valkoinen suojapuku oli hiostavan ilmapiirin ansiosta auki ja Tohtorin kädessä oli kupillinen viileää juotavaa. Nazorak-tiedemies näytti lievästi väsyneeltä.
Muut tiedemiehet olivat menneet tauolle kahdenkymmenen tunnin tuloksettoman työputken jälkeen, mutta 006 pysyi laboratoriossaan. Hän tunsi olevansa lähellä läpimurtoa. Se olisi voitokas tunne, jos hän ei olisi ollut lähellä läpimurtoa viimeiset yhdeksän tuntia. 006 alkoi turhautua lievästi. Sisimmässään torakkatiedemies tiesi, että avain täydelliseen sukupolveen ei välttämättä ollut nazorakein perimässä. Sen voisi löytää myös jostain toisesta rahista. 006 vilkuili epäröiden pöydällään lojuvaa skalpellia ja muisti, kuinka hän oli joskus yömyöhään tutkinut pientä määrää kudosmassaa, joka oli saatu kerättyä, kun eräs Klaanin joukoissa toimiva Keltainen Jättiläinen oli hyökännyt pesään joitakin viikkoja sitten. Jättiläisellä oli ollut eräs geeni, joka olisi sopinut täydellisesti nazorakeille.
Ennen edes testihenkilön kutsumista 006 oli kuitenkin muistanut kaikkien nazorakien johtajan, Kenraali 001:n järkkymättömän puheen.
Me olemme puhtaita. Jokainen toukka, joka kuoriutuu munastaan. Jokainen aikuinen, joka kasvaa toukasta. Kaikki meistä kantavat pyhää perintöä, joka meille on siunattu. Olemme ainutlaatuisia. Ruumiissamme virtaa verta, jollaista ei löydy yhdeltäkään olennolta tästä maailmasta. Kenelläkään ei ole meitä puhtaampaa verta.
Miksi saastuttaisimme puhtautemme? Miksi yhdistyisimme kummajaismaisiksi Kaitoiksi toisten, epäpuhtaampien olentojen kanssa? Miksi edes sylkisimme fuusiosauvojen suuntaan? Ja ennen kaikkea, miksi muuttaisimme puhdasta, pyhää vertamme?
Yksikään sekaverinen hirviö ei ole oikeutettu kutsumaan itseään Nazorakiksi.
006 huokaisi. ”Jääräpäät.” Hän joi juomansa loppuun ja tarttui mustekynään pöydällään. Hän ryhtyi jälleen piirtelemään valkoisen raporttilomakkeen kääntöpuolelle. Torakkatohtorin kynästä ilmestyi tällä kertaa kuitenkin vain valkoisia kuutioita ja tikku-ukkomaisia nazorakeja. Lopulta kynänjälki meni pelkäksi sotkemiseksi. Paperi täyttyi mustesotkusta ja tulisi päätymään hyvin pian roskakoriin, mutta se auttoi Tohtoria ajattelemaan. Usein hän ei edes katsonut paperia, vaan kohdisti silmänsä jonnekin kauas.
Hetken sotkemisen jälkeen 006 katsoi paperia ja ymmärsi, mitä oli mennyt tekemään. Sotkun keskelle oli ilmestynyt siistejä nazorak-kielisiä kirjaimia. Stephen. Minä olen Stephen.
Torakkatohtorin silmät laajenivat. Nimi. Ei. Nimistä ei saanut puhua. Ne eivät vain käyneet. Hiekanruskeat hyönteiskädet tarttuivat paperiin ja rytistivät sen palloksi. Sitten 006 laittoi paperipallon pöytänsä vieressä olevaan pienikokoiseen polttouuniin. Nimi. Miksi hän oli kirjoittanut itselleen nimen? Mikä oli pistänyt hänet tekemään sen? Torakkatohtorin sydän pamppaili aggressiivisesti. Ei hätää. Ne eivät…ne eivät…ne eivät kuule. Ne eivät ole kuuntelemassa. Kätöset, siniset. Niillä on muuta tekemistä. Niillä täytyy olla parempaa tekemistä.
006 henkäisi ja nojasi kämmeniinsä. Hän ei pitänyt yhtään Abzumosta. Makuta oli hirviömäinen, julma, epävakaa ja inhottava, mutta jostain Tohtori hänessä silti piti. Hän piti nimestä. Hän ei välttämättä pitänyt Abzumon antamasta nimestä, mutta hän piti siitä, että joku kutsui häntä nimellä. Jotain muuta palasi 006:n mieleen. Jotain, jonka kaikkien nazorakien johtaja oli joskus sanonut.
Ette tarvitse nimiä. Nimet ovat tarpeettomia. Teillä on vain yksi tehtävä elämässänne ja tiedätte sen tehtävän, kun katsotte tunnistelaattaanne. Minun omassani lukee Kenraali. Siinä lukee 001.
Se tarkoittaa, että minut on tarkoitettu johtajaksi. Se tarkoittaa, että olen ensimmäinen. Se tarkoittaa, että kukaan ei ole yläpuolellani. Vaikka voitte nousta joukoissa, teidän täytyy ymmärtää, että ette tule koskaan olemaan ensimmäisiä. Rotumme ei elä ilman kaikkien panosta. Kaikilla on paikkansa. Kone ei pyöri, jos osia puuttuu.
Nimet ovat saastaisille, epäorganisoiduille ja omasta olemassaolostaan ylpeille matoraneille. Me emme tarvitse niitä.
Veremme on pyhää. Järjestys on pyhää. Työ on pyhää. Na Zora.
006 heitti kynän sivuun ja yritti unohtaa ”Stephenin” parhaansa mukaan. Tällaiset asiat vain häiritsisivät työtä. Työ oli pyhää.
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
Domek ja Pegghu istuivat pöydän äärellä, johon heidän puuarkunsa oli laitettu.
Siinä kaikki? Domek kyseli Zaiggeralta, joka seisoi seinää vasten. Ehjiä tuoleja ei riittänyt kaikille. Siinä kaikki, naispuolinen Skakdi vastasi lakonisesti. Domek hieroi hieman leukaansa ja ajatteli.
Oletko varma, ettei kyseessä ole toinen Z.M.A? Pegghu jatkoi kyselyä Toan sijasta. Kuinka monta henkilöä tunnet, joiden nimi on Zorak Maxitrillian Arstein? Zaiggera vastasi tunteettomasti, mutta silti jollain tapaa ivallisen kuuloisella sävyllä. Pegghu vaikeni ja päätti pysyä loput keskustelustaan hiljaa.
Tämä ei kyllä käy järkeen, Domek lausui itselleen ja nousi tuolistaan kävelemään sen ympärillä, kuten hän perinteisesti teki, miksi siinä kirjassa hän on täysin erilainen Sisällissodan historia on pitkä ja monimutkainen, en minäkään tunne jokaista yksityiskohtaa, Zaiggera vastasi seuraten Toan kävelemistä, sinun on parasta kysyä joltain muulta. Domek pysähtyi viimein paikoilleen ja istui takaisin tuolilleen. Niinpä kai.
Hei, luutnantti!
Kiväärin pauke kuului. Vieraat eivät osanneet päättää yllättyivätkö he siitä vai yhtäkkisestä tervehdyksestä. Siitä huolimatta, seinään oli ilmestynyt uusi reikä majan suuren aukon viereen, mistä vierailija ilmestyi. Kolmas kerta, Zaiggera laittoi savuavan kiväärinsä alas. … Kenraali. Kiitos, kulta, vieraileva keltaisenmusta Skakdi-kenraali sanoi pitäen yhä typerän hymynsä kasvoillaan, vaikka ei yhtä leveästi kuin tullessaan. Skakdi-kenraali hyppäsi aukon läpi suoraan majan sisään, eikä edes ollut huomaavinaan Domekia tai Pegghua. Missä sinä olit? Zaiggera kysyi, vaikkakin hyvin välinpitämättömästi ja kääntyi laittamaan kiväärinsä takaisin huoneen vastakkaisen seinän viereen. Pegghu yritti pyytää puheenvuoroa, mutta kumpikaan Skakdeista eivät näyttäneet edes huomaavan hänen olemassaoloa, saatiin sitten Domekin. Huomasin vain, että aavikon kukka ei olisi entisensä ilman hänen terälehtiään, Skakdi-kenraali sanoi hyvin nuoleskelevalla äänensävyllä, mikä hänen tietämättään vain sai Zaiggeran ärsyyntymään enemmän. Warrek, mitä sinä oikein haluat?
Skakdi-kenraali otti esiin punaisen huivin, joka oli tarkemmin katsottuna hieman revitty reunasta. Tulin tuomaan kaulaliinasi takaisin, Warrek sanoi ylpeästi kuin olisi suorittanut suuren urotyön. Zaiggera nappasi huivin takaisin ja katseli sitä hetken. Skakdien huomaamatta, Valon Toa yhtäkkiä ilmestyi heidän molempien väliin. Näyttäisitkö tuota huivia, Domek sanoi pitäen katseensa liimautuneena huiviin. Miksi? Zaiggera kohotti kulmansa, mutta päätti antaa huivin Toalle. Kukas tämä on? Warrek kysyi luutnantiltaan ja huomasi vähitellen myös Pegghun olemassa olon. He ovat Klaanilaisia, Zaiggera vastasi vieraidensa sijaan. No voi skrararar, mikä sattuma. Onpa maailma pieni.
Domek katseli tarkasti punaista huivia. Sen repeytyneellä päällä oli kirjailtu merkillinen symboli, jolta puuttui sen toinen puoli.
Keneltä sait tämän huivin? Domek kääntyi heti Zaiggeraan päin. Miten niin? Zaiggera kyseli Toalta uudestaan. Sano mistä sait tämän huivin, Domek vastasi tyynellä äänensävyllä, mutta oli selvästi erittäin kärsimätön. Sain sen eräältä Toalta vuosia sitten, Zaiggera vastasi, muttei ollut varma mitä Valon Toa oli ajamassa takaa. Hänellä oli pitkä, ruskeanharmaa takki, vihreä keppi ja lierihattu? Domek lisäsi. Zaiggera katsoi Toaan päin hämmästyneenä ja hyvin hämmentyneenä. … Miten sinä tiedät tämän?
Domek kääntyi pöydälle lojuvaan arkkuun päin ja avasi sen. Pegghu oli Warrekin kanssa yhtä sekaantuneita koko tapahtuman kulusta. Domek otti arkusta lierihattunsa ja näytti tämän Zaiggeralle. … Mutta, miten? Hän antoi tämän minulle. Zaiggera hiljeni, hän ymmärsi viimein mitä Toa ajoi takaa. Niinkö hän teki… Domek katseli huivia uudestaan ja kääntyi majan nurkan luokse. Pegghu seurasi tätä mukana. Eli… häh? Warrek viimein päätti avata suunsa, mutta ei keksinyt hyvää kysymystä. Domek, mistä oikein puhut? Kenen tuo huivi siis on? Pegghu yritti päästä perille asioista. Mutta yrittäessään kääntyä Domekin eteen, hän huomasi kyyneleiden valuvan Toan kasvossa.
Näyttää siltä, etten olekaan ainoa joka on hänelle velkaa, Zaiggera vastasi itselleen ja vilkaisi hattua, joka lojui pöydän päällä.
Bio Klaanin tyrmä
Moderaattori Same, mitä sinä teet?! BodyGuard kysyi, tai pikemminkin huusi valkopunaiseen moderaattoriin päin.
Same kuristi kalterien läpi Sheelikaa.
Tiedätkö, mitä Karzahnia sinun ZMA:si teki? Same puhui vihaisesti Sheelikaan päin. Sheelika yritti irrottaa moderaattorin otetta, mutta elementtivoimiaan estävän käsirautojensa takia ei kyennyt. Ai anteeksi, voisitko toistaa? Same kiristi otettaan entisestään.
Moderaattori Same, lopeta! Älä satuta häntä! GT yritti pyytää moderaattoria, mutta hän ei kuunnellut. Same kuristi yhä enemmän aggressiivisesti. Same, lopeta, Tawa astui nopeasti paikalle. Admin, tiedättekö mitä tämä Pirakan penikka on ollut te- En, mutta tiedän missä sinä tulet olemaan jos et lopeta tällä sekunnilla, Tawa keskeytti moderaattorin ja vastasi uhkaavammalla äänensävyllä. Same viimein alkoi hillitä otettaan ja lopulta päästi Sheelikan irti. Moderaattori kääntyi pois muiden katseilta. Same Moderaattori poistui paikalta. Tawa päätti olla kysymättä hänen perään ja käski muiden lähtemään myös. GT vilkaisi lähtiessään Sheelikaa päin, joka käänsi katseensa heti pois. Ainoastaan Tawa jäi paikalle.
Mitä sinä haluat? Sheelika sanoi äkkipikaisesti, eikö riitä, että telkesit minut tänne? Sheelika, miksi Same yritti kuristaa sinua, Tawa kysyi tyynesti. Kysymyksiä, aina vain lisää kysymyksiä, Sheelika vastasi vihaisesti, eikö sinulle koskaan riitä? Sheelika, yritä ymmärtää, Tawa yritti puhua kärsivällisesti, mutta se ei auttanut. Ymmärtää mitä? Mitä minun pitäisi enää ymmärtää? Minä en halunnut riistää elämääsi, Tawa vastasi. Sheelika hiljeni ja kääntyi pois Tawalta.
Sheelika… Olen pahoillani…
Mene pois
Sheelika…
HÄIVY TÄÄLTÄ!
Tawa ei enää sanonut mitään ja lähti, jättäen Sheelikan yksin.
Matkalla Tawa huomasi, kuinka yksi vangeista näytti irvistävän häntä päin siteiden takaa.
Hämärä, melko pieni Gaggulabion työhuone sijaitsi Skakdeille pyhitetyssä, pintaa lähellä olevassa Pesän osassa. Rikollispomo johti sieltä käsin palkka-armeijaansa.
Hänellä oli tylsää. Ennen hän oli hoitanut nopeita keikkoja ja tehnyt monia bisneksiä samaan aikaan. Hän muisteli lämmöllä niitä Sisällissodan jälkeisiä vuosia, jolloin aseet ja viina kävivät täydellisesti kaupaksi Zakazilla. Hän ja hänen vortixx-salakuljettajansa, Radak, käärivät suurimmat voitot sodasta.
Gaggulabio ymmärsi, että 001:n valtava palkkio oli kaiken odottamisen arvoinen. Hän ei aikoisi luovuttaa kesken. Oli vain vaarallista odotella pitkään, skakdit eivät saaneet olla rauhassa. Siksipä Labio olikin antanut näille luvan ryöstellä ja tuhota matorankyliä.
Ovi aukesi.
”Kenraali”, yksi musta skakdi aloitti puhumisen johtajansa pöydän edessä. Gaggulabion itsevarma hahmo istui jalat pöydällä polttaen paksua sikaria. ”Käskit kertoa tärkeistä pesän tapahtumista. No, se hullu makuta leikkasi yhden laboratorioapulaisen kädet irti. Moottorisahalla”
Kiven Skakdi oli hetken hiljaa. ”Pysykää erossa siitä hullusta”, Labio määräsi nopeaan. Hän ei pitänyt lainkaan Abzumosta. Eikä varsinkaan silloin, jos tämä tekisi jotakin Skakdeille. ”Moinen vainoharhainen pahistelija on vain vahingoksi Allians-” hän keskeytti yhtäkkiä. Violetti Makuta käveli oven ohi.
”Kasss päivää. Kessskeytinkö jotakin?”, hän sanoi hyytävästi.
Gaggulabio nielaisi. ”Ei, et mitään”
”Hyvä. Sssinä olet aina sssamanlainen, ulkonäöltässsi kakku ja älyltässsi lapio”, Abzumo sanoi ja lähti.
Kiven Skakdi istui aivan hiljaa. Hän veti savua paksusta Steltiläisestä sikaristaan.
Bio-Klaani
Projekti Nimda
704 eDv. Rozumin tukikohta perustetaan. Saarella asuu matoran-populaatio ja turaga. Turaga kertoo Nimdasta minulle.
689 eDv. Matoran-populaatio kuoli makutojen testaamaan Hopearuttoon. Tukikohta rakennettiin pysyväksi.
688 eDv. Matkasin Pohjoisen Mantereen rannikolle Turagan kertomaan paikkaan. Löysin suuren temppelin. Tapasin siellä vanhan Toan joka näytti Nimdaa minulle. Siru oli mielensisäinen ase niissä käsissä. Tämä oli varmaan tilanne, jossa innostuin mielitutkimuksesta. Sitä ennen olin tutkinut bakteereita.
687 eDv. Aloitin laajamittaiset Nimda-tutkimukset. Lainasin sirua tutkimuksiin. Pelkäsin Makutoiden ottavan sirun minulta. Tarpeellisten testien jälkeen piiloitin sen takaisin temppeliin.
Muistiinpanoja sirusta
-valkoinen, tunnistamatonta metallia. -delta-kirjain. -mitat noin 2,5 – 1 – 1 cm -massa muutama gramma. -altistettuna elementaalienergialle aiheuttaa valtavan välähdyksen. -luokitellaan mielenvoimien elementtiä käyttäväksi.
686 eDv. Tein testejä eräällä Mielenvoimien matoranilla. Löysin aivoista sen osan, jonne elementaalienergia säilöytyy. Kykenin eristämään metalliin Mielenvoimien Matoranin elementtienergiaa. Aloitin Projekti Nimdan kehittääkseni sirun kaltaisen naamion.
557 eDv. Sain kehitettyä ensimmäisen Mielen naamion. Se ei kuitenkaan toiminut odotetusti, joten jatkoin kehittelyä.
556 eDv. Tutkin koe-Ko-matoranin aivoja ja niiden toimintaa. Löysin keinon manipuloida muistia lähettämällä sähköimpulsseja hermoihin.
345 eDv. Aikaa muiden Makutojen kanssa tehtävillä kului paljon. Mielen naamion toinen koekappale valmistui ja epäonnistui.
17 eDv. Kolmannen Mielen naamion prototyyppi näyttää lupaavalta. Naamio heikkomielisen halltsee mieltä täydellisesti oikein käytettynä. Saarella on jotakin. Ei. Vainoharhaa.
0 eDv. Sain naamion valmiiksi. Destralilla tapahtui vallankumous. Kannatin Miserixiä.
20 235 jDv. Itroz 1 – kuolema 0.
Jään Toa havahtui kovaan, hyytävään nauruun joka tuntui kuuluvan kaikkialta. Hän pudotti kansion ja miltei horjahti tuoliltaan.
Matoron pulssi oli hypännyt korkeuksiin sillä sekunnilla. Hän huohotti penkillä yksinäisessä odotushuoneessa.
Äks tuli valkoisesta ovesta sisään jonkin sortin juoman kanssa. ”Pääsemme kohta tapaamaan Funia”, hän sanoi pirteästi. Matoro ihmetteli mitä oli juuri tapahtunut.
[spoiler=Jotain]eDv ja jDv = ennen Destralin vallankumouksen ja jälkeen Destralin vallankumouksen [/spoiler]
[spoil]Minä ja Suga teimme tämän yhdessä. Kiitokset hänelle.[/spoil]
Seran, Kapura ja Summerganon astuivat veneeseen, jolla he taittaisivat matkansa. Heitä taisi hieman jännittää, vaikka kolmikko lähtikin matkaan iloisin mielin. Kapura aloitti ohjaajana ja Seran vilkaisi vielä kerran Klaanin rantaa hieman haikeana, mutta tietäen ja uskoen, että hän palaisi. Summerganon näperteli miekkaansa hieman hermostuneesti. Vene lähti matkaan jättäen Klaanin sataman ja saaren taaksen ja pian sumu peittikin sen näkyvistä. Kun sumu lopulta hellitti, olivat he jo hyvässä vauhdissa merellä, vaikka Klaanin rannat yhä näkyivätkin selvästi.
Meri
”No, nyt sitä sitten ollaan matkalla”, huikkasi Kapura iloisesti. Hän ohjasi varmoin ottein Seranin ja Summerganonin kyhjöttäessä penkeillä ja katsoen ympärillään levittäytyvää merta. ”Sinä olet siis ollut aiemminkin Kapuran kanssa tehtävässä?”, Seran kysäisi Sugalta, joka nyökkäsi ja kertoi jotain vaiheikkaasta matkasta Xialle, jonne Kenraali Killjoy oli heidät johdattanut Nimdan sirun hakuun. Aamu muuttui pikkuhiljaa päiväksi, kun aurinko kohosi yhä korkeammalle ja valo lisääntyi. ”Minä voin ohjata sitten seuraavaksi”, Summerganon sanoi ja Kapura nyökkäsi. ”Mihinköhän me matkalla törmäämme?” Mietti Seran ääneen. ”Hyvällä tuurilla muutamaan Rahiin”, Summerganon sanoi optimistisesti.
”Hei, mikä tuo o-” Kapura aloitti, mutta ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, kun jokin jättimäinen nousi pintaan. Olento näytti orgaaniselta ja oli tummanpunainen. ”Taitaa olla Jättiläismustekala”, Summerganon totesi. Mustekala ei näyttänyt liikkuvan. ”Hyökkääkö se?” Seran kysyi huolestuneena ja hieman kauhistuneena jättimäisestä otuksesta. ”En usko. Paina kaasua kuitenkin”, Suga sanoi Kapuralle. Kapura ryhtyi kaasuttamaan. Hetkeen Toat eivät sanoneet mitään vaan tuijottivat merirahia hiljaa.
Jättiläismustekala ilmeisesti päätteli että kolmikko sopi syötäväksi ja hyökkäsi. Se kiri veneen kiinni ja töytäisi sitä lujasti. ”Pitäkää kiinni”, Kapura mutisi ja painoi kaasua entistä enemmän. Vene nytkähti aavemaisesti ja lähti kiihdyttämään. Mustekala seurasi perässä. ”Se saa kiinni!” Seran huusi. Jättiläismustekala kiihdytti myös vauhtiaan ja kiri venettä kiinni. ”Sinähän olet Raudan Toa! Saatko tätä kulkemaan yhtään lujempaa?” Summerganon tiedusteli Seranilta.
”En kesken ajojahdin”, Seran sanoi. ”Meidän pitää pysähtyä.” ”Selvä on”, Kapura sanoi ja hiljensi vauhtia kääntäen venettä niin, että Jättiläismustekala hipaisi vain keulaa. ”Tule!” Summerganon sanoi Kapuralle ja kaksikko hyppäsi veteen. Seran ahersi moottorin kimpussa.
Mutta mustekala ei joko huomannut kahta Toaa tai piti venettä parempana saaliina, kääntyi ympäri ja syöksyi venettä kohti. ”Ei onnistu! Pitää kiinnittää sen huomio jotenkin”, Summerganon sanoi. Mustekala töytäisi venettä ja melkein pudotti Seranin veteen. ”Yrittäkää pitää se kiireisenä!” Raudan Toa ähkäisi.
”Tuo mustekala keikuttaa venettä. Aika hankkiutua eroon siitä”, Kapura sanoi ja kuumensi vettä mustekalan lähellä. Rahi raivostui ja syöksyi Kapuraa kohti melko nopeasti kokoonsa nähden. Kapura yritti taas kuumentaa vettä, mutta se vain ärsytti Rahia. Jättiläismustekala tönäisi Kapuran veden alle.
”Kapura!” Summerganon huusi. Mustekala kiinnitti nyt huomionsa häneen ja syöksyi Sugaa kohti. Summerganon teki ainoan loogiselta tuntuvan ratkaisun ja hyppäsi otuksen päälle. Kummissaan Rahi kiihdytti vauhtia ja pyöri veneen ympärillä yrittäessään pudottaa Toan alas.
Summerganon teki taktisen tilannekatsauksen. Kapura oli juuri noussut pintaan ja sylki merivettä suustaan. Seran oli kiireinen moottorin kanssa eikä luultavasti kovin hyvä taistelija. Hän itse ratsasti pillastuneella Jättiläismustekalalla.
Guardian ja Manu olivat ehtineet kulkea rotkon pohjaa myöten ehkä noin minuutin, kun Manu alkoi valittaa: Aaaaargh! Minä vuodan! Ja niin hän totta tosiaan teki. Makutan ruumis oli kulunut melkein puhki ja täynnä reikiä. Guardian katsoi ympärilleen. Hän etsi muutamia pieniä kiviä ja tukki niillä Makutan reikiä. Tämän siitä saa, kun yrittää puhdistaa itsensä hiekasta Manu mutisi. Guartsu hymähti. Sitten he lähtivät jatkamaan vaivalloista matkaa. Hetken taivalluksen jälkeen kaksikon eteen ilmestyi rotkon seinämä. Valtava ja jyrkkä kallioseinämä seisoi edessä esteenä, jonka voisi vain ylittää. Vuosituhansien eroosio oli kuluttanut seinämää niin tasaiseksi, että sen pinnassa ei erottunut paljonkaan ulkonemia jalansijoiksi. Ilman oikeita varusteita seinämän kiipeäminen osoittautuisi suoranaiseksi mahdottomuudeksi.
Tai mahdotonta se ainakin olisi ollut, jos Guardianilla ja Makuta Nuilla ei olisi ollut omia keinojansa. Skakdin terävät kynnet tarttuivat kallion pintaan kevyesti, kun taas makutan Nazorak-kämmenissä ja jaloissa oli miljoonittain seinillä kiipeilyyn soveltuvia huomaamattoman pieniä piikkejä. Seinämän jyrkkyys kuitenkin varmisti, että kaksikon kiipeäminen ei ollut aivan helppoa. Etenkin Manu huomasi joutuvansa ottamaan etenemisen äärimmäisen varovaisesti, sillä hänen sisällään epätoivoisesti roikkuva antidermis oli jatkuvassa vaarassa syöksyä ulos ja kadota kanjonissa puhaltavaan tuuleen. Makutan ilme oli jännittynyt.
Monien tuskallisten minuuttien kiipeilyn jälkeen Guardian sai vihdoin otteen kuilun korkeimmasta kohdasta ja veti itsensä vaivalloisesti huohottaen ylös. Manu seurasi pian perässä. Guardian ojensi makutalle oman kätensä ja auttoi hänet kielekkeelle. Väsynyt vartija istahti maahan lepäämään. ”Sinähän olet kevyt kuin mikä”, Guardian sanoi virnistäen. ”Kai se on kaasumaisen olemuksen hyviä puolia.” Aivan yhtä väsynyt makuta ei näyttänyt vastaavan. Hän tuijotti jonnekin Guardianin selän taakse ja nosti vähitellen sormensa osoittamaan samaan suuntaan. Guardian näytti hämmentyneeltä. Hän ymmärsi Manun pointin vasta kun kuuli revolverin iskuvasaran napsahtavan aivan selkänsä takana. ”Älkää liikkuko senttiäkään, jos teitä ei erikseen käsketä.”
Guardianin ilme vääntyi ärtyneeksi. Hän tuijotti kiipeilystä rakontäyteistä kämmenpohjaansa ja kuiskasi jotain hampaidensa välistä. ”Tyhmä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.” ”Aivan oikein”, palkkasoturien johtajan voitokas ääni sanoi. ”Olimme ampua teitä jo kun kiipesitte. Mutta kun yrititte niiiiin kovasti.” Jossain takaa räjähti voimakas skakdimainen naurunremakka. Ei kestänyt sekuntiakaan ennen kuin joku tarttui kiinni Guardianin harjasta ja veti hänet maahan selälleen. Kaaduttuaan sininen skakdi löysi zamor-revolverin piipun juuri ainoan silmänsä edestä. Hän päätti pysyä hiljaa ja liikkumatta. Joku skakdeista käveli Manun taakse ja potkaisi tämän voimalla maahan, jolloin Makutan päälaki kolahti väkivaltaisesti tiheään hiekkaan. Manu nousi hieman maasta ja piteli päästään kiinni molemmin käsin, pitäen silmänsä kiinni. Palkkasoturit nauroivat lisää ja yksi heistä potkaisi Manua kylkeen.
”Tuossako on päitä räjäyttelevä korttihuijarimme?” yksi skakdi kysyi hihittäen. ”Tämänkö otuksen pitäisi hallita kaikkia mahdollisia pimeyden voimia?” Skakdit nauroivat lisää.
Guardian avasi suunsa hitaasti. ”Saanen kysyä, miksi elämme vielä”, hän kysyi luonnottoman rumalta ja mulkosilmäiseltä palkkasoturijohtajalta. Tämä naurahti vastaukseksi. ”Kenraali Nektannin mukaan tuosta makutasta saa hyvät rahat elävänä”, punainen mulkosilmä vastasi. ”Sinut hän taas haluaa tapetuksi. Mieluiten mahdollisimman perusteellisesti.” Joku palkkasotureista naurahti psykoottisesti kauempana. Guardian kuuli samasta suunnasta jonkinlaisen teräaseen teroittamisen ääniä. Guardian nosti päätään varovaisesti ja vilkaisi Manua. Tämä piteli edelleen päästään kiinni. Joko Makuta Nuin päänsärky oli noussut legendaariselle tasolle tai sitten tämä oli keksinyt jotain. Guartsu päätti yrittää pelata aikaa.
”Mmm-m”, hän äännähti. ”Miten ajattelitte tappaa minut?” Palkkasoturien johtajan ääni muuttui pohdiskelevaksi. ”Se onkin erittäin hyvä kysymys! Sinut voi kuitenkin tappaa vain kerran, joten siihen pitää panostaa!” ”Pistetään ’Sätky’ sen kimppuun!” jonkun skakdin kumea ääni huudahti. Tätä seurasi uusi psykoottinen naurahdus, joka tuli ilmeisesti ’Sätkyn’ suusta.
”Ei, ei!” joku huusi. ”Miksi Sätkyn pitäisi saada kaikki hupi? Minusta voisimme sitoa tuon silmäpuolen jokaisesta raajasta eri lehmään ja pelotella ne eri suuntiin!” Tämä ehdotus sai skakdeissa aikaan useita naurahduksia. Joku taputti. Pian palkkasoturit sylkivät terävien ja harvalukuisten hampaidensa välistä useita uusia ehdotuksia, joista jokainen oli toistaan sadistisempi. Ehdotukset huipentuivat siihen, kun jonkun ehdotuksesta skakdit yhdessä suostuivat käyttämään lähimpänä olevaa ilmatorjunta-Nektannia Guardianin räjäyttämiseen. Muutama skakdi lähti kävelemään kohti tätä tykkitornia. Se vaatisi käynnistämistä ja lämmittämistä ennen kuin toimisi täysin. ”Hehe, pojat innostuvat aina niin kovaa”, palkkasoturien johtaja sanoi. ”Pääsevät harvoin tappamaan sinunkaltaistasi julkimoa.” Punainen skakdi osoitti Makuta Nuin suuntaan ja tirskui vaimeasti. ”Tuo Makuta taas on siitä hyvä, että se ei kuole. Voimme tappaa sen uudestaan!” Viimeinen sana sai loput palkkasoturit riemastumaan. He toistelivat sitä huutaen. Palkkatappajien lapsekas suhtautuminen sadistiseen tappamiseen ei miellyttänyt kumpaakaan klaanilaisista.
”…ai niin”, palkkasoturijohtaja sanoi kyykistyen alas ja tuijottaen Guartsua silmiin, mutta tähdäten tätä yhä aseellaan. ”Tiedän, että suunnittelet jotain. Sinulla on sellainen maine. Ymmärrä nyt kuitenkin, vartija, että meillä on tällä kertaa mukana kaksikymmentä miestä, viisi verenhimoista Muakaa, kaksi räkäisymatkan päässä olevaa ilmatorjuntatykkiä, viisi raketinheitintä ja yksi kävelevä tankki. Onko sinun kenraalillasi enää…yhtään mitään?”
Guardian siirsi vähitellen katseensa punaisen skakdin Zamor-revolverista tämän kasvoihin. Hän piti ilmeensä vakavana ja avasi suunsa. ”Tiedätkö mitä. Sinä olet dorka.” Palkkasoturijohtajan hymy hyytyi. Tieto siitä, että Nektann-tornit olisivat pian toimintakunnossa riitti ainoaksi syyksi sille, että hän ei ampunut Guardiania vielä. Seuraavaksi Guardian teki jotain selviytymisensä kannalta erittäin epäloogista. Hän jatkoi.
”Sinä olet Dorkahk Dorkalax Dorkimus Dorkastein. Dorka-Korosta. Ja niin on veljesikin.” Punainen skakdi muuttui entistä punaisemmaksi. Sen ote revolveristaan kiristyi. ”Ja tiedätkö miksi?” Guardian kysyi. Hän nosti varovaisesti kättään ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä sormellaan Makuta Nuita, joka piteli edelleen kiinni päälaestaan päänsärkyisen näköisenä. ”Sinä tiedät aivan hyvin, että tuo makuta on voinut lähettää telepaattista viestiä jo minuuttien ajan. Ja jos jotain tiedän telepatiasta, se on saattanut mennä jo oikeaan osoitteeseen.” Punainen skakdi paljasti hampaansa vihaisen näköisenä. Hän katsoi Makuta Nuita avasi suunsa huutaakseen. ”PYSÄYTTÄKÄÄ SE!” Makutaa lähimpinä seisovat palkkasoturit hyökkäsivät johtajansa käskystä makutan kimppuun. Ensimmäinen potkaisi tätä päähän, mikä sai Manun pyörähtämään kivuliaasti ympäri. Skakdit jatkoivat makutan potkimista estääkseen tämän keskittymisen parhaansa mukaan. Lisäksi ne pitivät sitä äärimmäisen tyydyttävänä. Punainen johtajaskakdi kääntyi takaisin kohti Guartsua ja potkaisi tätä raivokkaasti päähän.
”Ihan turhaan se sitä lähetteli!” skakdi karjui. ”Ensinnäkin, kukaan ei ole lähistöllä kuulemassa! Toiseksi, tuo skarrararin makuta ei voi kutsua ketä tahansa. Sillä pitäisi olla joku aiemmin luotu mielilinkki! Kolmanneksi, kukaan ei ole kuulemassa!” Guardian piteli päätään. Hänen näkönsä oli lievästi sumentunut äskeisen iskun jälkeen, mutta se alkoi vähitellen palautua. ”Hmm”, hän äännähti hymyillen provosoivasti. ”Jos ongelmia ei pitäisi olla, miksiköhän olet sitten noin vihainen?” Tämä sai skakdi-johtajan kiroilemaan ja potkaisemaan Guardianin päätä uudelleen. Sitten punainen hahmo nousi täyteen mittaansa ja puhui yhdelle alaisistaan. ”Kauanko sen kirotun tornin aktivoimisessa menee vielä?” ”Joitakin minuutteja, herra.” ”En jaksa odottaa. Päästetään Sätky asialle.”
Kimeä ja psykoottinen nauru toistui jälleen jostain kauempaa. Sätky oli iloinen.
[spoiler=Herp Derp.]Manu kirjoitti taas osan tästä.[/spoiler]
[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]
Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet
Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.
”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”
Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”
”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”
Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”
Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”
”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”
Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”
Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”
”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.
”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”
Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”
Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.
Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.
”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.
Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.
Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi. Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.
Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.
Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”
Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”
Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta. Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.
Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.
Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin. Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan – POIS PÄÄNI SISÄLTÄ! Älä huuda.
Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.
Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”
Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”
Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.
Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”
Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.
”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.
”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”
Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.
He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.
Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.
Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.
Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.
”Skanneri. Päälle.” Muakojen elintoiminnot olivat pysähtyneet. Jotain positiivista oli kuitenkin siinä, että ne eivät olleet kärsineet kovin kauaa. ”Skanneri. Pois.” Guardian kyykistyi maassa makaavien kissaeläinten tasolle ja sulki niiden suuret silmät käsillään. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään. Sininen skakdi nousi seisomaan ja kääntyi kohti pientä puuhökkeliä. Noustessaan pystyyn vauhdikkaasti Guardian koki päänsärkynsä voimistuvan sietämättömäksi. Vielä vähän raukeana kaatuessaan saamastaan tällistä vartija hieroi otsaansa voimakkaasti vähentääkseen kipua. Guartsun, Warrekin ja Manun kolmikko lähti astelemaan kohti puumökkiä, jonka ovi oli juuri auennut nähtävästi itsestään. Aavikon hiekkadyynit alkoivat loppua ja maasto muuttui kuivaksi aroksi, jolla kasvoi muutama nyivettynyt ruohomätäs. Vuosikymmenten syömä puumökki seisoi kuivalla maaperällä huteran näköisenä. Jos mökin puisilla seinillä oli joskus ollut pienikin kerros maalia, ajoittaiset hiekkamyrskyt olivat tehneet siitä selvää. Tummanruskeat, epävalmiit puulaudat näyttivät siltä kuin rakennus olisi selviytynyt vähintään yhdestä tulipalosta.
Puumökin avonaiseen oviaukkoon käveli hahmo. Hahmo oli skakdi, mutta se oli hieman hoikempi kuin yksikään Manun matkalla näkemistä skakdeista. Skakdin astuessa polttavaan auringonvaloon oli nähtävissä, että se oli naispuolinen. Tämä skakdi oli väriltään jonkinlainen harmoninen sekoitus ruskeaa ja oranssia, mutta sen pitkä harja oli kokonaan punertavampaa oranssia. Skakdin kaulan ympärillä oli punainen huivi ja hänen leuassaan oli pieni taisteluarpi. Käsissään naispuolinen skakdi piti jykevää harmaata ja pitkäpiippuista sisällissodan kivääriä. ”Warrek”, Zaiggera sanoi happamasti ilme mahdollisimman neutraalina.
”Luutnantti!” Warrek sanoi hymyillen leveästi koko hammasrivistölläni. ”Näytät yhä yhtä ihastuttavalta kuin aina!” Jykevä aseen laukeamisen ääni täytti ilman. Kukaan ei ollut ehtinyt edes huomata Zaiggeran painaneen kiväärin liipaisinta, mutta aseen piipusta leijaileva savu viesti muuta. Luoti oli osunut täsmälleen millimetrin tarkkuudella Warrekin oikean jalan varpaiden välissä olevaan aukkoon. Se oli heittänyt kuivaa, savuavaa maa-ainesta useampaan suuntaan ja teki Warrekin varpaiden välissä olevaan kuivaan maahan huomattavan reiän. Kellertävä skakdikenraali ei ollut liikahtanut mihinkään suuntaan, mutta ei ollut helppo sanoa, oliko hän kangistunut kauhusta vai jättänyt koko ammuksen kokonaan huomioimatta. Warrekin kasvoilla oli edelleen sama typerä hymy kuin ennen osumaa. ”Äbbäbäb”, Warrek sanoi.
”Olet minulle velkaa, kenraali”, Zaiggera sanoi tyynesti, ”nyt jo toisen kerran.” ”Äbbäb. Kiitos, kulta.” ”Kappas”, Zaiggera sanoi kääntäen päänsä kohti Guartsua ja kävellen kohti kolmikkoa. ”Kukas se siinä.” Zaiggera sanoi tämän enemmänkin hämmästyksestä kuin ilosta.
”Hei, Zaiggera”, Guardian sanoi ja väänsi kasvoilleen pienen hymyn. ”Kiva nähdä pitkästä aikaa.” Zaiggera nyökkäsi hitaasti ja avasi suunsa. ”Tuhlasin kolme luotia takianne säälittäviin palkkatappajiin.” ”Tiedän”, Guardian sanoi vaatimattomasti. ”Kiitos.”
”Hetkinen”, Manu sanoi äkkiä. Ruskeanoranssi skakdi ei vaikuttanut nauttivan kaapua käyttävän muukalaisen keskeytyksestä, mutta antoi tämän puhua loppuun. ”Kolme”, Manu sanoi toistaen Zaiggeran sanoja. ”Noita raatoja on viisi. Laskit varmaan-” Zaiggera päätti keskeyttää makutamaisen olennon tällä kertaa. ”Kolme luotia.” Manun silmät laajenivat ja hän vilkaisi liikkumattomana hiekassa lojuvaa ruumiskasaa äärimmäisen hitaasti vielä kerran. Makutan kunnioitus skakdiluutnanttia kohtaan nousi huomattavasti.
Zaiggera kääntyi kohti mökkiänsä pitäen kivääriään silti uhkaavassa valmiusasennossa. ”Tulkaa sisälle”, hän sanoi vaiteliaasti. Makuta Nuin, Guartsun ja Warrekin muodostama kolmikko epäröi hetken ennen kuin he astelivat yksi kerrallaan Zaiggeran perässä. Warrek käveli innokkaimpana ensimmäisenä.
* * *
Puuhökkeli oli sisältä jopa ankeampi kuin ulkoa. Minkäänlaisia väliseiniä ei ollut ja kaikki oli käytännössä osa samaa tilaa. Pieni pöytä täytti tilan keskiosan ja sen ympärillä oli huteria jakkaroita. Huoneen perällä oli tiskiallas, jossa oli sameaa vettä ja heikosti vaappuva kasa likaisia lautasia ja juomakuppeja. Muutama likainen ja säröinen juomalasi houkutteli kärpäsiä. Tiskialtaan vieressä oli aukko huoneen katossa, josta roikkui alas pienet köysitikkaat mökin yläkerrokseen. Huoneen toisessa päässä oli pieni pedattu sänky. Sängyn vieressä oli vanha lipasto, josta pullotti erilaisia papereita ja vaatteita. Zaiggeran sängyn alla vaikutti olevan jotain kättä pidempää ja pieni pahvilaatikko, jossa oli kiloittain luoteja ja zamoreja.
Warrek, Manu ja Guardian istuivat pöydän ympärillä hiljaisina katsellen vaatimatonta asuntoa. Zaiggera seisoi hiljaa tiskipöydän edessä ja etsi sen kaapeista jotain. ”Otatteko teetä?” hän sanoi melkein kuiskaten.
”Öhm?” Guardian sanoi. Hän oli keskittynyt hetkeksi tarkkailemaan pöydällä olevaa mustavalkovalokuvaa, jossa Zaiggera seisoi sotilasrivissä toisen, tuntemattoman skakdiluutnantin kanssa. ”Joo. Kiitos, otan kyllä.” Zaiggera kääntyi ympäri ja yritti näyttää kiinnostuneelta. ”Kenraali, entä sinä?” Edelleen typerästi hymyilevä Warrek havahtui hetkeksi. ”Ei missään nimessä. Onko sinulla viskiä?” Zaiggera huokaisi ja pyöritti silmiään. ”Sinä senkin vanha juoppo.” ”Minusta sinäkin olet ihana”, Warrek sanoi hekotellen itsekseen. Zaiggera vaihtoi taas aihetta välittömästi ja puhutteli nyt Manua ensimmäistä kertaa. ”Muukalainen, kelpaako tee?” ”Kyllä, tietenkin!”, makuta sanoi osittain yllättyneenä. Guartsu kääntyi kohti Manua ja näytti hämmentyneeltä.
”Sinä olet makuta, joka suostui teekutsuille”, Guardian sanoi epäuskoisena painottaen jokaista sanaa aivan yhtä voimakkaasti. ”Hei”, Manu sanoi puolustavalla äänensävyllä. ”Tee on hyvää.” ”Niinpä…kai”, Guartsu sanoi hitaasti. Warrekilla ei ollut näemmä tähän lisättävää eikä hän edes näyttänyt huomanneen Manun ja Guartsun puhetta. Hymy ei ollut poistunut skakdikenraalin kasvoilta. Hän nautti tämänhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti. Kaunis, terävähampainen nainen. Huomattavasti erilaisia ampuma-aseita. Jos jossain kaapissa olisi ollut vielä viskiä, Warrek olisi löytänyt jo henkilökohtaisen taivaansa.
Zaiggera käveli hetken päästä pöydän luo kädessään kaksi teekuppia ja pieni lasillinen vettä, jonka hän ojensi Warrekille. Kenraali ei viitsinyt valittaa vaan joi vetensä yhdellä hörpyllä. Zaiggera istui pöydän päähän ja katseli hiljaisena, kun Manu ja Guartsu joivat teetään hitaasti. Hiljaisuus oli jokseenkin piinaava ja kävi selväksi, että Zaiggeralla ei ollut usein vieraita. Guardian yriti herättää keskustelua epätoivoisesti. ”Ai joo, voisin esitellä teidät kaksi”, hän sanoi osoittaen Manua ja Zaiggeraa. ”Luutnantti Zaiggera, Makuta Nui.” Naispuolinen skakdi vilkaisi Manua hetkellisesti ja kohotti kulmaansa. ”Päivää vain”, Manu sanoi teekuppi suulla ja heilautti kättään. ”Kappas”, Zaiggera sanoi. ”Et ollut vain tosi ruma Toa. Huhut olivat näemmä totta. Oikea makuta.” Zaiggera pyöritteli pientä luotia pöydällä sormellaan. ”Olen kuunnellut huhuja. Nektann kuulemma haluaa kiinnittää ’sen skarrararin juopon’, ’viimeisen vartijan’ ja ’klaanilaismakutan’ päät seinälleen. Kuuli teistä joltain baarikärpäseltä, joka oli menettänyt puolet hampaistaan.”
”Vau”, Warrek sanoi ylpeällä äänensävyllä. ”Uutiset liikkuvat vauhdilla.” ”Niinpä niin”, Zaiggera sanoi. ”Tuo äskeinen aavikkorottalauma ei ollut mitään. Niitä on tulossa kuulemma paljon enemmän.” ”Minkälaisista luvuista olet kuullut?” Guartsu kysyi vanhalta sotatoveriltaan. Naispuolinen skakdi oli hetken hiljaa ja tuijotti laudoilla peitetystä ikkunasta ulos. ”Puhuivat pataljoonasta. Nektann on oikeasti vihainen.” Warrek naurahti, mutta hänen ilmeessäni oli pieni hiven vihaa. ”Se pätkä ja sen armeijat. Antaa tulla vain.”
Zaiggera silmäili entistä kenraaliaan pitkään. ”Kenraali. Teidän täytyy oikeasti kadota maasta.” ”Miksi haluaisin poistua täältä?” Warrek kysyi kiilto silmissään ja hymy suullaan. ”Kenraali, kaikella kunnioituksella. Ammun sinut, jos et ajattele omaa turvallisuuttasi.” Warrekin hymy pieneni. Zaiggeran logiikka oli jälleen pettämätöntä.
”Zaiggera”, Guardian sanoi väliin. ”Ongelma on se, että minulla oli oikeatakin asiaa sinulle. Tämä on pakko tehdä nyt.” ”Mikä?” Zaiggeran kysymys sai melkein välittömästi vastauksen, kun Guardian laski hiiltyneen ja rikkinäisen Vartija-kiväärin puiselle pöydälle. Tärähdys heilautti epätasaisella pohjalla olevaa pöytää ja sai teekupit melkein putoamaan reunoilta alas. Zaiggera katsoi Feterran plasman runtelemaa kivääriä pitkään. ”Näitä on vain yksi”, naispuolinen skakdi sanoi tyytymättömänä. ”Mitä skarrararria sinä olet mennyt tekemään?”
Manu ja Guartsu katselivat toisiaan hetken pohtien yhdessä, kuinka paljon heillä olisi Klaanin nimissä lupa kertoa. Manu ehti avata suunsa ensiksi. ”Vähän pitkä juttu.” Guardianin suu oli ammollaan, mutta hän ei keksinyt mitään sanottavaa. ”Niin. Kuitenkin. Sinähän osaat korjata noita.” Zaiggera kohautti olkapäitään. ”Yleensä pitäisi olla jotain korjattavaa”, hän sanoi kylmästi. ”Tästä ei ole paljoa jäljellä.” ”Onhan sinulla edes varaosia?” Guartsu kysyi hiljaa, toivoen parasta. ”On, mutta olisi tehokkaampaa rakentaa kokonaan uusi”, Zaiggera sanoi koputtaen rikkinäistä kivääriä. ”Entä jos minä vain sulatan tämän.”
Guardian nousi pystyyn niin nopeasti, että hänen jakkaransa kaatui. ”Et.” Sinisen skakdin kasvoilla oli poikkeuksellinen määrä ärtymystä. Zaiggera suorastaan yllättyi. ”Vartija”, hän sanoi. ”Tiedän, että kivääri on sinulle kunnia-asia, mutta ymmärrä, että se on vain metal-” Guardian keskeytti Zaiggeran pamauttamalla nyrkkinsä pöytää vasten. Warrek hätkähti ja Manu tarttui vauhdikkaasti teekuppiinsa, että se ei olisi pudonnut. Zaiggeran silmät laajenivat. Guardian hengitti raskaasti. ”Se ei ole metallia. Se on Roqcen kivääri.”
Zaiggera vaikeni. Warrek vaikeni. Manu oli entistä hämmentyneempi, mutta joi teensä. Zaiggera nosti kivääriä varovaisesti ja katsoi sitä merkillisesti. Sitten hän katsoi Guardiania pitkään silmiin. Sinisen skakdin silmissä oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niissä sitten sodan. Zaiggera avasi suunsa, mutta epäröi sanavalintansa kanssa hetken. Sitten hän ymmärsi. ”Siinä kestää kaksi tuntia”, Zaiggera sanoi vaimeasti ja antautuvasti. ”Makuta, tule ylös. Saat auttaa.” Manu nyökkäsi. ”No, miksei.” Hän nousi tuoliltaan ja vilkaisi hetkellisesti Guartsun silmissä vellovaa raivoa ja epätoivoa ennen kuin seurasi Zaiggeran hitaita askelia kohti köysitikkaita, jotka veivät pienen mökin yläkerrokseen.
Guardian hengitti yhä raskaasti. Vähäinen viha alkoi väistyä hänen kasvoiltaan ja hän laskeutui takaisin tuolilleen. Sininen skakdi nojasi kyynärpäillään pöytään pitäen kiinni päästään käsillään. Hän tuijotti pöydän pintaa ja oli hiljaa. Warrek istui Guardianin vieressä ja tuijotti valokuvaa Zaiggeran pöydällä, mutta ei varsinaisesti keskittynyt siihen. ”Sinä siis pidit sen, eversti”, hän sanoi. ”Kaikki se puhe siitä, että tuo pyssy on ’toiseksi vanhin ystäväsi’. Heh.” Warrekin kasvoilla kävi pieni alakuloinen hymy.
Vahtikoira. Hymyä huuleen.
”Minä lupasin hänelle”, Guardian sanoi käsiensä välistä. ”Lupasin hänelle, että vahtisin hänen selustaansa.”
Warrek ei keksinyt vastausta. Hän päätti siis vain kuunnella.
”Koko Zakaz on vain yksi hemmetin peili”, Guardian kuiskasi puoliksi itselleen. ”Peili, josta näen kasvot, joita en halua katsoa.”
”Eversti”, Warrek sanoi tiukasti. ”Nosta pääsi. Olin väärässä suhteesi. Sinä et ole kadottanut juuriasi, sinähän skarrarar vieköön kannat niitä mukanasi. Et sinä ole heikko.” Warrek henkäisi syvään. ”Sinä katsot menneisyyttäsi silmiin joka päivä. Sinä haluat unohtaa, mutta et unohda. Sinä et vain kävele tavernaan, tilaa tuoppia ja unohda maailmaa. Sinä muistat, eversti, ja se on tärkeää.”
Warrek katsoi pöydällä olevaa valokuvaa hetken. Hän tiesi, kuka Zaiggeran vieressä seisoi, mutta muistot sumenivat joka päivä. Oli liian vaikeaa ajatella. Liian tuskaisaa. ”Olisinpa minä yhtä rohkea. Muistamaan.”