Avainsana: Itroz

  • Joueran suuri mysteeri

    Meri

    Zairyh oli jo luopumassa toivosta.

    Joueraa oli miltei mahdoton löytää ilman minkäänlaisia suuntaohjeita. Zairyh oli kierrellyt ympäri saaria varoten joutumasta kenenkään havaittavaksi. Aina kun se oli ollut mahdollista, Zairyh oli tunkeutunut jonkun mieleen ja etsinyt merkkejä oudoista tapahtumista. Etsintä ei ollut koskaan tuottanut tulosta.

    Jouera tuntui hävinneen täysin. Eräs kontakti Klaanissa oli raportoinut muutamasta oudosta asiasta, mutta Joueraa ei ollut näkynyt.

    Entä Itroz? Makutan etsiminen oli mahdotonta. Oli lisäksi suuri mahdollisuus, että tämä oli jo kuollut.

    Zairyh kääntyi takaisin Klaanin saarta kohti. Vielä oli yksi keino jäljellä.

    Klaani

    Kapura katsoi takanaan seisovaa, pahasti kärsinyttä Klaanilinnaketta ja tuhahti. Tuhojan korjaaminen edistyi, mutta Toan mielestä Nazorakit olivat aiheuttaneet liian suurta tuhoa. Yllätyshyökkäys kuten Yö Kauhu tai ilmapommitus teki liian suurta vahinkoa.

    Itse taisteluun Kapura ei ollut osallistunut. Kenties siksi, että Klaanin kasassa pysyminen ei liikuttanut häntä ollenkaan. Kenties siksi, että hän oli paennut metsään lähinnä erään tapaamisen jälkeen.

    Paja oli onneksi kunnossa. Tilauksiakin oli. Käytyään aamuisella tarkastuskierroksella Kapura oli melkein jäänyt taivaalta putoavan Toan alle. Se kertoi paljon siitä, oliko Klaanilinnake vielä turvallinen.

    ”Olet aikaisessa”, sanoi ääni Kapuran takaa. Kapura hymyili ja avasi suunsa.

    ”Tiedän, miten vetoan häneen. Kaikki on selvää.”

    Tosiaan, kaikki oli selvää. Teoriointimies-nimityksen saanut Toa koki harvoin tällaisia hetkiä. Mutta nyt oli sellainen. Joskus sitä vain tunsi selvittäneensä maailman kaikki mysteerit. Tietenkään näin ei ollut, mutta se oli mukava tunne.

    Kapura katsoi metsän pimeydessä piileskelevää hahmoa tarkemmin ja hymyili entistä enemmän. Enää ei haitannut se, mitä Klaanille tapahtuisi. Allianssin ja Klaanin välinen sota ei merkinnyt mitään. Nimda oli lähinnä asia, jolla ohjata ihmisiä. Yksikään Klaanilainen ei ollut tarpeeksi luotettava. Mitä siis merkitsi se, mitä näille kävisi?

    Kapura ajatteli yhtä lausetta. Se kyseinen lause oli sellainen, jota Kapura ei usein ajatellut.

    Minä tiedän.

    Pimeys

    Naurua.

    ”Minä tulen, Jouera.”

    Joueran luola

    Jouera hymähti nurkan koneen piippausten vaimennessa. Hän asteli muutaman askeleen eteenpäin. Huoneen painostava pimeys laajeni.

    Projekti Suoja I. Täysi fiasko. Peur I, toimiva mutta melko hyödytön. Projektin tuotos oli nimittäin kadonnut. Suoja II. Se, joka tuhosi kaiken.

    Ja nyt siivottiin jäljet.

    Zairyhin saari, kauan aikaa sitten

    ”Se on ohi. Diereue kuoli.”

    Joueran lajiin kuuluva puhuja kuulosti osin helpottuneena katsellessaan maanpäälisen laboratorion ympäristöä. Muille oli aina ollut arvoitus, miksi Jouera oli kadonnut tänne maanalaisesta turvapaikasta. Nyt se oli selvää. Tilaa hallitsevat lasiset putkilot levittäytyivät ympäri koko huonetta. Oli ilmiselvää, että Joueralla oli omia projekteja.

    ”En välitä”, Jouera sanoi. ”Hän oli pääsylippuni menestykseen ja se, joka sai syyn niskoilleen.”

    Tämän sanottuaan Jouera viittoi kohti huoneen ovesta katsottuna kaukaisinta nurkkaa. Siinä oleva lasinen putkilo oli kaikkia muita suurempi. Sen sisällä saattoi erottaa jonkin nesteessä kelluvan asian, ilmeisesti jonkinlaisen kasvin.

    ”Projekti Suoja II onnistuu.”

  • Deltan temppeli 47: Parannuskivi

    Matoro lähetti minulle tämän viestin otsikolla sgoreytryuiiyr. Koska tämä on Matoron viesti, minut lienee oikeutettu tuplapostaamaan.

    Nimdan pyhättö Ranta

    Umbra ei uskonut silmiään. Järven pinta oli laskenut hetkessä monta metriä. Aivan kuin amme, jonka pohjasta olisi poistettu korkki. Deleva ja Nurukan tulivat Valon Toan perässä rannalle. Samol oli juossut parinkymmenen metrin päässä olevaan Nimdan pyhättöön katsomaan, olisiko matoranit siellä.
    Sitten kivinen luukku nousi hiekasta ja punamusta matoran syöksyi ylös. Heti sen perään luukusta änki ylös harteikas olento, jonka Umbra tunnisti Axonnin lajiksi. Olennolla oli olkapäällään – Matoron ruumis.
    Umbra järkyttyi ja syöksyi luukulle. Nyt alhaalta tuli sekalaista joukkoa merirosvoilta näyttäviä matoraneja sekä valkoasuisia, siistejä matoraneja.
    ”Mitä karzahnia täällä tapahtuu?” Umbra ihmetteli ääneen. Äks juoksi nopeasti sivuun väkijoukosta ja heitti Matoron ruumiin hiekalle ja tarkisti pulssin. Ei mitään. Klaanilainen yritti unohtaa sisällään vellovan pelon, muttei kyennyt siihen.

    Sinä hankit sen minulle.

    ”Hei, oletteko te klaanilaisia?” Umbra syöksyi Äksän viereen ja kysyi.
    ”Olemme…”, Äks mumisi hiljaa, antaen äänen kadota ilmaan.
    Valon Toa katseli Matoron ruumista. Hän ei suostunut uskomaan, että Matoro olisi kuolleena hänen edessään.
    ”Mitä on tapahtunut?” Umbra kysyi. Äks ei vastannut. Rinnan lävistyshaava puhui karua kieltään.

    Teet sen, koska et voi muutakaan

    Kaikki tuntui hidastuvan Umbran ympärillä.

    Sitten hän kuuli tutun äänen.

    Olen elossa

    Umbra olisi pudonnut tuoliltaan, jos olisi istunut.

    ”Matoro?” hän kysyi.
    Äks katsoi Umbraa hämmästyneenä.

    Olen naamiossa

    Umbra horjahti maahan. Mielensisäisiä viestejä.

    Parannuskivi

    Valon Toa puristi nyrkissään Metorakkilta saamaansa sinistä kiveä.
    Täydellinen ajoitus.

    Umbra kumartui ruumiin ylle. Hän ei ollut aivan varma, miten kiveä käytettiin kunnolla, mutta se näytti toimivan jollain tasolla itsekseen. Hän asetti sinisen kiven Matoron sammuneen sydänkiven päälle.
    Siniset säikeet lähtivät lentoon haavoja kohti, mutta sitten kiven hohde sammui.
    Keltainen toa ihmetteli tapahtunutta. Tarvitsiko kivi ulkoista energiaa, vai pitäisikö sen latautua?
    Umbra asetti kätensä kiven päälle ja loi säteen elementaalivoimaansa kiveä kohti. Valonsäde imeytyi siniseen kiveen, joka alkoi taas hohtaa.

    Toa alkoi syöttää elementaalienergiaansa kiveen. Siniset kipinät lentelivät kivestä, joka muutti elementtienergiaa voimaksi kudosvaurioiden korjaamiseen.
    Umbra syötti lisää ja lisää elementaalivoimaa, kunnes se yhtäkkiä loppui kuin seinään.
    ”Hei! Sinä! Axonnin lajilla on elementtivoimia. Käytä niitä kiveen”, Umbra määräsi nopeasti. Äks näytti neuvottomalta.
    ”En minä osaa niitä käyttää kunnolla”, hän vastasi.
    ”Yritä!” Umbra sanoi ja syöksyi väkijoukon halki etsimään muita Toia.

    Äks kumartui ruumiin ylle ja koitti loihtia käsistään energiaa. Hän muisteli vanhalla kotisaarellaan saamiaan opetuksia.

    ”Keskity”, hän mumisi.

    Deleva syöksyi Äksän takaa mustan ruumiin luo. Plasman Toa kumartui Umbran viereen ja alkoi kanavoida plasman elementaalivoimaa siniseen kiveen. Ruumiin vammat alkoivat kadota näkyvistä sinisten kipinöiden iskeytyessä niihin. Deleva keskittyi ja kanavoi viimeisetkin voimansa ruumiiseen.


    Mitä aiot, Makuta?

    Herättää sinut henkiin.

    Sinä kykenet hallitsemaan mieltäni. Mikset ole ottanut ruumista hallintaani?

    Miksi olla maalitaulu, kun voi ohjata muita kuin marionettinukkeja?

    Matoro alkoi tajuta mihin kaikkeen Itroz oli vaikuttanut. Sama Makuta kykeni ohjaamaan hänen ja kaikkien hänen ympärillä olevien mieliä.

    Mutta valitan, nyt sinun on mentävä. Hankkimaan Nimda minulle.

    Matoro tunsi putoavansa kylmyyden läpi.

    Ruumis puhkesi huutoon. Kovaan huutoon. Matoro kouristeli oudosti ja tunsi samalla kivun kaikista ruumiinsa osista valtavana poltteena. Matoro näki sumeana usean henkilön olevan kumartuneena hänen ylleen. Hän koitti liikuttaa ruumistaan, muttei onnistunut. Toan päässä kiisi yksi ajatus.

    Nimda.

    Matoro ravisteli päätään. Hän huokaisi helpotuksesta kun huomasi ympärillään tuttuja – Xxonn, Umbra. Taivas oli sininen ja leppoisa tuuli kävi rannan läpi.
    Hän nosti itseään vaivoin istuma-asentoon.
    ”M-mitä on tapahtunut?” hän kysyi tokkuraisena, muistamatta mitään.

    TÄSTÄ ALKAA JAKEN POSTI

    Kun Äksä, Umbra ja Jardirt olivat kumartuneet Matoron ympärille, Notfun käveli ympäri rantaa. Hän oli huomannut jotain erittäin huolestuttavaa.

    ”Jardirt. Et ikinä arvaa mitä huomasin”, Notfun huusi perämiehelleen.

    ”Yarr. Kerro”, Jardirt huudahti takaisin.

    ”Yön Timo kolmas on viety. Ne veivät sen. Ne. Hipit. Taikka se kaapumies”, Notfun ärisi.

    Seurasi syvä hiljaisuus laivan muistolle, jonka jälkeen Notfun alkoi kiertää miehistöä joka seisoi rivissä.

    ”Tehtävänne on rakentaa meille uusi laiva. Ja sinä, Matoro, nouse ylös. Sinäkin saat auttaa”, Notfun komensi, ”Laivan nimeksi tulee jotain omaperäisempää kuin aiemmin.. Miten olisi.. ..Yön Timo neljäs?”

    Tässä kohtaa tapahtuu naamapalmu.

    Äläpäs tuplapostaa.
    -MK

    Muttakun toinen on Matoron posti. Se ei ole minun postini. Nyt ne sekoittaa. Laita ne takaisin.
    -Jake

    Ainakaan Modeilla ei ole mahista siihen. Ja mikä tuossa muka niin sekaisin menee?
    -MK

  • Deltan temppeli 44: Itroz esittäytyy

    Tuntematon

    Kaikki oli valkoista.

    ”Keho ilman mieltä on tyhjä kuori, Matoro. Se voi kuolla, mutta jos mieli ei mene mukana…”

    ”Mmmitäh?”

    ”Matoro. Minä haluan sen Nimdan. Siksi autan sinua näin.”

    ”… sinähän olet se olento naamiostani?”

    ”Nyt sinä olet olento samalla tavalla naamiossa. Sinun piti löytää Nimda, mutta tuhosit ruumiisi. Sinä epäonnistuit tehtävässäsi.”

    ”E-en ymmärrä. Olenko naamiossani? Kuka sinä olet?”

    ”Ah, niin. En ole esittäytynyt. Olen Makuta Itroz, naamiosi luoja.”

    ”Ja sinä haluat Nimdan. Miksi olettaisit, että hankkisin sen sinulle?”

    ”Voi Matoro, ehkä siksi koska et voi muuta. Ajattele asiaa seuraavalla tavalla:
    Mitä jos, ihan vain jos, sinä olisit ikäänkuin tarkoitettu jonkun sinua suuremman… ruumiiksi?”

    ”Minä muutuin Toaksi tiimini kanssa normaalisti.”

    ”No, mitä tapahtui välissä josta et muista mitään? Miksi haarniskasi muuttui mustaksi ja tiimisi hajosi?”

    Matoro olisi tuntenut kylmää, jos mieli olisi voinut tuntea mitään.
    Hän tunnusteli noita mieleensä tulleita sanoja yksi kerrallaan.

    ”Ei”, hän sanoi.

    ”Ei se ole mahdollista! Sinä tulit naamiooni vasta Destralilla!”

    ”Nyt. Kuuntele. Minä haluan sen Nimdan kostaakseni muille Makutoille. Sinä hankit sen minulle ennen kuin Ne saavat sen.”

    Sitten oli aivan hiljaista. Matoro ei tuntenut kenenkään mieltä lähistöllä.

    Nimdan temppeli
    Pyhä kammio

    ”Se aukeaa!”
    ”Vetäkää!”

    Sekalaiset huudot kaikuivat kammion eteisessä. Kiveä oven alta oli tuhottu, ja nyt alle oli saatu täysirautainen seremoniakeihäs eräältä patsaalta. Ovi kankeutui hitaasti ylöspäin, ja jotkut matoranit heittelivät kiviä oven alle pitämänä sen ylhäällä. Notfun yritti oven alta toiselle puolelle, mutta aukko ei ollut vielä tarpeeksi suuri.

    Matalat vesivanat valuivat kapteenin jalkoihin. Atheonin kammion oviaukko oli pettämässä, sillä vettä tuntui tulevan koko ajan enemmän.

    Ovi nousi tuskallisen hitaasti. Notfun alkoi olla varma Matoron kuolleen naapurikammioon, ja nyt heidän pitäisi pelastaa itsensä. Kun kaikki olisivat turvallisesti toisella puolella, ovi suljettaisiin.

    ”Hei! Mitä te haudanryöstäjät teette!” kuului huuto jostain. Keihäs lävisti yhden merirosvon vatsan kohdalta. Jardirt kääntyi joukkonsa keskellä ja huomasi käytävän katossa olevasta luukusta tulleet soturimunkit. Valkoinen ja hopea matoran olivat pudottautuneet käytävälle ja ylhäällä näkyi lisää matoraneja.

    ”Te olette häpäisseet pyhän Nimdan rauhan ja nyt yritätte saada auki palvontakammioita”, matoran selitti rauhallisesti.

    ”Tappakaa ne”, hän jatkoi.

    ”EI! Yritämme pelastaa ystäväämme toiselta puolelta! Täällä ei ollut Nimdaa!” Jardirt miltei huusi. Hän huitaisi yhdeltä merorosvolta pistoolin alas.

    ”… ei Nimdaa?” munkki sanoi tyrmistyneenä.

    ”Ei Nimdaa?”, muut munkit toistivat.

    KRA-KAM

    Veden paine ylitti kiven kestokyvyn. Oviaukon suma repesi ja lähti liikkeelle valtavan vesimuurin syöksyessä saliin. Äks kankesi oven nopeasti enemmän auki, ja silloin aalto vettä iskeytyi koko joukkoon, Notfuniin, kaikkeen irtaimeen ja paiskasi heidät päin käytävän seinää, Sankareiden onneksi fysiikan lait sulkivat oven välittömästi Äksän rautakangen kadotessa sen alta.

    Siinä pitkin huonetta makasi nyt toistakymmentä matorania sekä yksi Toan veroinen Klaanilainen kaiken kivisen roinan ja muun materiaalin seassa metrin syvyisessä vedessä.

    Sitten Äks järkyttyi. Hän näki Matoron elottoman ruumiin kelluvan vatsallaan lähellä ovea.

  • Zairyh vaeltaa meren yllä

    Pimeys

    T̶ämä̢n͘ ͡h͠e̕ ̡t̴éki͞v͞ä҉t҉ ̵minulle͞

    H̦̜͓̗a̳͙̳̼ͪ͞l͓ͦͨ̽u͕̞͍̼̮̰̖̾̓͋ͩ̕a͈̰̼͓̬̅̓̄ͭtͣ̂͐͊ͣ͒ͅk͈̲̻̦ͧ͗̚o͏͙̦̬ ̞̩̼̗̱̝ͧ̾̾ͤ̿̅͌ͅs̆͆̏͏̞ͅa̸̿m̶̜ͪ͒̏̉̈́̈́ͅa̘̒ͥ͆ͪ̈́͛͂͘n̴͕̝͍̦͈ͫ͋̈́̆͂̈́ ̦̻̥ͭ͂ͦ́ͫ͜k̻͉̫̬ͬ̾̌̎͋̋́̚o̎ͫ̾̕h̗͓̘ͅta̡̬̦͚̻̿̑̈l̝͎̜̺̣ͅͅo̾͘n̛̘̺͍͊͐ͣ̊̓

    K̶̨̼̜ͩ͛ͫ̏̉̊ě̸̱̗̳̻͎̝̐̓ͅh̜͉͚͖̾̐͊̄̂ͮ͌e̡͎̫͕ͧ̈͛̓͐͗̀n̶͓̻̹͍̯̺̳͍͆ͥ͛̓k̸̮̼̯̞̋̆̃̆͗ä̤̳͕̩̲͉ͮ͒̍äͭ̍ͧ̇͏̬̩̩ń̢͓̪͖̳̩̱͇̱ͮ̌̑̉ͮ ̰̳̳͔̤̞̠̉ͭͧͨ̋̐̂͋ḙ̵͉͉̹̞̳̻̥ͫ͋̏̇̔͛̌̓͗͠͠i͉̤̟̗͍̳̳̞͕̊̓́ͮ͌̄ ̰͙͈͕̳̐̅͋̈́̀͊̚͘͡v̸̟̦̩̹ͪ͊ͪ͝ǫ̫̗͍͍̰ͪ̓ͯͭ̿̿̀ị̶̞̰̈ͥ ̉̆̿͏͏̦̞͍̹̭̭̺͎̮l̢͕͇ͫ̓͛ͪ̍͢ų̶̼̲͈͕̂̉̅̏o̭̙͎̠̥͙̔͂̃̈́͒̒ͥͨţ̙̈́̓ͬ̿́̆͛̓̕͞ͅt̷͓̠͊̑͌a̢̮͔̝̽͋ͪ́ͧ̄͐̚å̴̘̖͎̭̝̥̗͇ͧͅ

    Û̵̩͎͈̙̗͍̲͉̼̙̒ͫ̓ͤ̎ͭ̃̊̏ͧ̓̅ͣ̇͐͞h̵̶̨̠͇͙̫͓̭̱̳̭͉͇͇̗̯̫́̋͑͆̏̔̀ͅr̴̵̭̯̙̻̩̭̲̦̰̦͚͓̳̖̖͇͔̮͆̓͌̉̍ͯͧͪ̀͒̓̆̆̃̄ͥͦ̒̎aͧͮ͊̓ͧ͐̂ͮͫ́̏͐̂͏̡̫̤̙͓͈̺̘͟͡a̷̼͙̘͔̲̤̯̼̺̰̓̌̒͒ͭ̾̌ͣ͑̆̏̐̕͟͞ͅͅ ̡̛̛̙͙̠͇̰͔̙ͫ̈̈́ͭ̂͊͌͆̏ͣ̊ͭ̒́V̸̸̦̠͉̭̘̟͍͉̖̓ͪ̄͋ͨ̒͌ͨ͝͞͡a̴̢̛͇̙̲̼ͮ́̓̌͋p̨̡͚̻̬͓̥̀ͣͪ̋̉͜a̶̋̿̈̊ͫͪ̄̀̈́̌̚̕͘͡҉̹̲̩̬̻͖̫͕̜̘̝̥̳̼̳̤̩ͅa̢̖͓̖̯̼̘ͫ͊̓ͬ̆̀͡m̵̶̡̗͈͎͙̦̼͔̞̭͓̖ͮͫ͐ͤ̒͗ͩ͛ͦ̌̿͐ͭͤ̏̈́̈̚ủ̦̟̪̮̰̲͈̓̿̍́̋̏ͫͪ̀̚̕͢u̡̹̝̹̳͖̦̙̫̰̼̟͑ͥ̋̃͆̍͐̉͞͝͞r̶̶̩̪͖͉̄ͤͦ̽̃ȧ̵̸̟̼̼̰̞͉̬̳̳̥͛̀̑̅ͥ̓͗ͨ͋͊̃ͩ̽͒ͩ̈́͟ͅr͓̲͇̞̅̽̽͋̄̅̏̆ͥ͆̏ͪ̋̔̕͝ï̴̷̷̟̯̮̣͚̹̟̩̝̫̦̱͉͙̠͔̟̬̅̇̎͋

    Meri

    Zairyh matkasi merta pitkin tyytyväisenä siitä, ettei häntä oltu huomattu. Aurinko paistoi. Zairyh käänsi silloin tällöin katsettaan. Mitään ei näkynyt. Tyytyväisenä siitä hän uppoutui jälleen ajatuksiinsa. Ensin oli löydettävä jotain elämää. Tutkittava muistoja. Vaihdeltava saarta. Kunnes löytyisi hyödyllistä tietoa Makuta Itrozista. Joueraa kukaan tuskin tuntisi. Mutta jos Itroz oli elossa, hän tietäisi todennäköisesti jotain mielispesialistin olinpaikasta.

    Lautan ohi liitävä varjo keskeytti Zairyhin ajatuksen. Zairyh katsahti ylös odottaen näkevänsä linnun. Sitä ei näkynyt. Hän katsahti taakseen.

    Sata viittaan pukeutunutta hahmoa leijui veden päällä.

    Zairyhiin iski paniikki. Olennot eivät hyökänneet. Zairyh tunnusteli niiden mieliä. Ei epäilystäkään. Jokainen oli suojattu täsmälleen samalla tavalla kuin Joueran. Joueraa ei kuitenkaan näkynyt joukossa.

    Joukko aloitti hyökkäyksensä. Mielensisäisiä hyökkäyksiä sateli joka puolelta. Olennot leijuivat ja muodostivat piirin Zairyhin ympärille.

    Zairyh jatkoi epätoivoisena olentojen tutkimista hyökkäysten pommittaessa häntä. Tätä taistelua Zairyh ei voittaisi taistelemalla. Olentojen suojauksesta oli pakko löytyä reikä.

    Zairyh tunsi pientä kipua. Hän yritti torjua hyökkäyksiä. Hyödytöntä. Zairyh sai yhtä hyökkäystä pidäteltyä muutaman sekunnin, mutta siinä samassa toinen jo iski häneen tarkassa muodostelmassa.

    Tarkassa muodostelmassa. Zairyh keskitti kaikki voimansa iskujen heikentämiseen ja tarkasteli niitä. Jokainen olento lähetti vuorollaan hyökkäyksen. Seuraava olento. Mielensisäinen isku. Seuraava. Isku. Seuraava. Isku. Miksi ne eivät hyökänneet samaan aikaan?

    Kipu yltyi. Zairyh lopetti iskujen heikentämisen ja keskitti voimansa muualle. Kipu vain paheni ja paheni.

    Eri värisiä viittoja kantava joukko ei osoittanut voitonriemua.

    Zairyh keskitti viimeiset voimansa valtavan iskun luomiseen ja odotti oikeaa hetkeä. Se tuli.

    Zairyh lähetti mielensisäisen iskun kohti tummanpunaista viittaa kantavaa hahmoa, joka oli seuraavana hyökkäysmuodostelmassa.

    Olento ei ehtinyt purkaa iskua vaan lähetti sen eteenpäin toiselle olennolle. Toinen olento, kirkkaankeltaista viittaa kantava, ei hänkään ehtinyt tuhota iskua hyökkäysmudostelman vuoron liikkuessa häntä kohti vaan lähetti sen jälleen eteenpäin.

    Zairyh odotti. Hyökkäysmudostelmaan tuli muutamia säröjä silloin tällöin olentojen lähettäessä hyökkäystä toisilleen, mutta se vain jatkui.

    Epätoivo valtasi Zairyhin.

    Yhtäkkiä Zairyh vaistosi iskun osuneen johonkin pahasti. Toiveikkaana hän nosti katseensa kohti hiljaista sotajoukkoa.

    Sotajoukko lopetti hyökkäykset, mutta yksikään ei ollut vahingoittunut.

    Mihin hyökkäys oli sitten osunut?

    Zairyh haravoi alueen tarkasti. Sitten jotain löytyi.

    Mieli oli pieni ja heiveröinen. Ei yhtään muistoja. Ei monimutkaisia suojauksia.

    Mikä tämä kummallinen ilmestys oli? Zairyh ei edes nähnyt mitään mielen kohdalla. Viittaan pukeutuneet olennot eivät jatkaneet hyökkäystä. Zairyh skannasi mieltä. Se oli niin heikko, että skannaus onnistui loistavasti. Mieli ilmeisesti lähetti refleksinomaisesti yhtä viestiä.

    Auta.

    Viittaa kantavat olennot hävisivät Zairyhin suureksi hämmästykseksi. Matoranin varjo liiti hiljaa kohti horisonttia.

  • Mielenhaaskausta

    Tuntematon

    Kaksi olentoa, jotka olivat kuin toistensa peilikuvat alkoivat armottomaan taisteluun.

    Miekat kalahtivat toisiaan vasten.

    ”Minä voin voittaa sinut. Helposti”, Gekko sanoi pidellen miekkaansa.

    ”Jos viittaat edellisiin kertoihin olet väärässä, sillä Itroz. Et voi uskoakkaan kuink viisas hän on.”

    ”Mitä oletkin sanomassa se on valetta!”, Gekko huusi ja tönäisi vastustajansa kumoon.

    ”Ei, poikaseni. Se ei ollut valetta, silllä minä olen osa mieltäsi, ajatus joka haluaa tappaa sinut ja arvaa vain kuka sen iskoisti ’päähäsi’”, musta toa sanoi rauhallsiesti ja nousi ylös ja kohotti miekkansa, mutta Gekko sai väistettyä ajoissa.

    ”Me, sinä ja minä, olemme hyvin samanlaisia, meissä on vain hiuksenhieno ero. Sinä olet ’positiivista antidermistä’, sinä olet juuri tällä hetkellä vain kasa mönjää, joka näkee unta. Kenties ikuisesti, ja kenties muuttuu varmaksi jos et saa minua hengiltä”, Musta olento virnisti päin jo valmiiksi järkyttynenn toan naamaa.

    ”Mutta tiedätkös, minä en ole vielä kertaakaan hävinnyt sinulle käsirysyssä sinua vastaan”.

    ”Ai, kuules. Minustakin pimeys on aika tyyyylsäää… tulkoon valo”.

    Koko alue kirkastui ja GK erotti tutun maiseman, klaanin.

    ”Miksi sinä veit minut tänne!”, Gekko huusi.

    ”Onko sillä välttämättä edes merkitystä?”, makuta sanoi rauhallisesti ja nosti oven ilmaan ja oli heittämässä sitä. Gekko syöksyi makutan vierestä tämän ilmassa kannattelevan oven ohi ja huitaisi makutaa jalkaan ja tämä menetti otteensa ja ovi rojahti päälle.

    ”Nyt sinä vasta mukamas tempun teit”.

    Tällainen on mielenhaaskausta.

    Säde iskeytyi mustaan toaan ja tämä alkoi huutamaan korvia särkevästi samalla kun yksinkertaisesti räjähti ilmaan.

    Tule, puhutaan.

    Gekko noukki maasta pudonneen pimeän miekan ja laittoi talteen.

    Ääni neuvoi häntä kulkemaan eteenpäin.

    Klaanin piha

    ”Tämä kveri alkaa käydä tosi kuumana, tulkaa välittömästi!”, Tawa huusi kohti linnoitusta ja sai pari toaa avukseen.

    ”Nyt tuhotaan tuo pirulainen!”, Tawa huusi ja kaksi toaa lähtivät hyökkäykseen.

    ”Kuum-”, makuta sanoi mutta keskeytti saadessaan miekasta päähänsä ja alkoi hoiperella taaksepäin,

    ”Arvon… admin. m-mitä te hyödytte tapostani?”

    ”Asiahan ei sinulle kuulu.”, Tawa löi keihäällään ja heitti makutan parin metrin päähän.

    ”Katso nyt tätä haarniskaa! Katso nyt tätä kehoa! Se on ihan räjähtääntynyt ja lähes käyttökelvoton. Ajattele mitä se sanoo kun näkee tämän tällaisessa kunnossa!”

    ”Luulen, että hän ei halua sitä kun sinun kaltaisesi saasta on olllut siinä”.

    ”No siinä tapauksessa-”, makuta keskeytti ja kiipesi kovaa vauhtia katolle.

    ”Te kaksi, heti. Tulette kanssani hissiin”.

    Hissiin, heh.

    ”Grr”, Tawa ajatteli itsekseen.

  • PAHA GEKKO, Tawa ja Puhuva pensas

    Jonkun aikaa sitten

    Lisko rahi kieriskeli maassa. Vihreänmusta toa saapui sen luokse.

    ”Tuollahan on lisko, hmm”, toa sanoi ilkeä hymy kasvoillaan.

    ”´Läkh!”, lisko huudahti kun käsi tarttui sen jalkaan ja roikotti sitä ilmassa.

    ”Hehee”, Toa ivaili nähdessään kuopan maassa, Ämkoo myhäili ja katseli nälkäistä hämähäkkiä kuopan pohjalla.

    ”AAAAAAAAAAAAARGGH!”

    GK heräsi sängystään, nousi ja tiiraili ulos, kaikki oli normaalisti.
    Gekko rauhoittui hetkeksi kunnes sattui katsomaan ikkunasta.

    Musta piste leijui taivaalta rakennusta kohti ja lähestyi aina vain.

    ”Mitä Karzahnia!”, Gekko huusi ja hyppäsi ikkunasta kun esine näytti olevan vain kilometrin päässä. Valkoinen toa ehti juuri ja juuri pientareelle kun huomasi Mustan pallon osuneen klaaniin, koko rakennus joutui valtavan laatikon sisälle, joka räjäytti kaiken sen sisällä pienenpieniksi hiukkasiksi.

    ”Mitä tämä kaikki on, en herää unesta vaikka kuinka yritänkin, se yrittää saada minut kiinni ja hengiltä, mutta miksi?”

    ”Vastaus on helppo, mutta täältä et voi saada sitä selville, mutta piristy. Nyt sinulla on aikaa miettiä elämääsi, kaikkea sitä missä olet onnistunut”, kuului ääni hänen takaansa.

    Siellä seisoi vihreän hopeassa haarniskassa häntä itseäänkin suurempi olento, Artakha.

    ”Tunnenko minä sinut jostakin?”

    ”Loin sinut, poikaseni. Olet kaukana kotoa, sinun täytyy vain odottaa.”

    ”Olet vain mieleni luoma kuvitema, et sinä minua kehittänyt, et varmasti.”

    ”Loin, tiesin, että jos universumi vallattaisiin, se olisi mahdollista uudelleenkin. Minä loin sinut sitä varten, estämään sen. Tuhoamaan sen joka yrittää sitä.”

    ”Se on siis totta, en vain muista niitä tapahtumia…”

    ”Kyllä, mutta sinulla on tehtävää täällä, et ole valmis. Ja universumisillasi on aikaa odottaa, voit aivan rauhassa tehdä sen sitten kun sinulla on mahdollisuus.

    Artakaha alkoi himmentyä.

    ”Ei, älä mene!”

    ”Jää hyvin poikani.”

    Artakaha katosi siinä silmänräpäyksessä ja Gekko mietti hetken kaikkea kuulemaansa.
    ”Minulla on mahdollisuus totta vie kontrolloida omaa untani!”

    Klaani ilmestyi hiljalleen näkyviin ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

    ”Minun pitää sopeutua tähän”.

    Mieli on tämän maailman vaarallisin ase.

    Lattia alkoi rakoilla ja koko linnoitus sortui synkkyyteen.

    ”Mitä tämä on!”, hän huusi kun huomasi, että vain linnoitusta ympäröivä maa alue oli jäljellä.

    Toa yritti pitää henkensä kaupalla kiinni reunasta, mutta pimeydestä ilmestyneet lonkerot veivät tämän mukanaan synkkyytteen.

    Hän sulki silmänsä nähdessään sen mitä alhaalla odotti.


    Klaani

    Liekihtivä kaaos harppoi läpi klaanin Tawan ottaessa esille aseitaan, hän totisesti saattaisi tarvita apua tässä, makutan kellistäminen ei ole erityisen helppoa.

    Tawa huomasi pian kun joku huusi hänen ovensa ulkopuolelta.

    ”Tuollaisia sekopäitä tässä kaivattiinkin”

    Tawa avasi oven ja näki aina yleensä iloisemman valkoisen suurikokoisen toan, joka oli tulessa. Ja aivan kuin se olisi elämään kyllästyneenä vain tuijottanut häntä, silmillään joissa ei ollut mitään erityistä katsetta, vain se punainen hohde.

    ”Nyt sinä kuolet!”, Olento huusi kurkkusuorana aivan kuin se olisi muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan.

    Se alkoi näyttää siltä kuin se olisi suurinpiirtein räjäyttämässä Tawan.

    Zairyh käveli Klaanin käytävillä. Makuta Itrozista ei löytynyt tärkeää tietoa. Ei olinpaikkaa. Ei sitä, oliko Makuta edes elossa. Zairyh päätti, että lattian sisällä kulkeminen ei toiminut, vaan kasvatti itselleen pienen kehon juurista. Muutama Matoran kääntyi käytävällä ympäri jouduttuaan Zairyhin mielensisäisen iskun uhriksi.

    Täydellistä. Minua ei ole edes huomattu kunnolla.

    ”Mitä ihmettä sinä yrität!”

    Keltaisen, naispuolisen Toan huuto keskeytti Zairyhin ajatukset. Hän taisteli Toan näköistä Makutaa vastaan.

    Saasta.

    Zairyh painui takaisin lattian alle. Tawa potkaisi Makutaa sääreen ja katsoi hölmistyneenä kun palava valkoinen makuta lensi ulos ikkunasta Zairyhin ansiosta.

    Tuo tunari ei ollut ainakaan Itroz.[/i]

    Makuta paiskautui maahan ja kirosi.

    [spoil]Kapura väkersi tuon Zairyhin pari juttua tuosta, pikkuisen korjailin, mutta ei muuta.[/spoil]

  • Deltan temppeli 33: Turaga Kezenin viimeinen viesti

    Nimdan saari
    Pyhä kammio

    Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
    Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
    Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.

    Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.

    Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
    Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.

    Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.

    Ei. Pysy rauhallisena.
    Keskity.

    Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
    Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.

    …toinen patsas. Tietenkin.
    Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.

    Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.

    Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
    Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
    Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.

    ”Pelkäätkö?”
    Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
    ”Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan.”
    Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.

    Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
    ”…mitä? Ku…kuka olet?”

    Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. ”Turaga olen”, se sanoi yksinkertaisesti. ”Kezen on nimeni.”

    Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
    ”Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos.” Matoro piti tauon hengittääkseen. ”Olemme hengenvaarassa.”

    Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
    ”Mikä vaara?” Kezen kysyi.
    Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
    ”Nuket.”
    Kezen räpytteli silmiään. ”Ai. Ne.”
    Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. ”Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua”, Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
    Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
    ”Siksi meidän pitääkin mennä!” Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. ”Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?”
    ”Ei minulla mikään kiire ole”, Kezen sanoi hymyillen. ”Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta.”

    Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
    Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
    Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.

    ”Mitä…mitä tämä on?”, Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. ”Tryna? Epäkuoleman naamio?”

    Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. ”Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi.”
    Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
    ”Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme.”

    Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.

    Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
    Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.

    Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.

    Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.

    ”Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne”, Kezen sanoi orjallisesti. ”Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte.”

    Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.

    ”Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti…hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti.”
    Matoro huohotti. ”Mihin te pyritte tällä?”

    ”Nimda, Matoro”, Kezen sanoi tunteettomasti. ”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan.”
    Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
    ”Näyttää siltä, että aikamme on lopussa”, Kezen sanoi. ”Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun.”
    ”Minkä?”
    Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
    ”Jos vain kuolet, käyt toisella puolella”, puhuva raato sanoi. ”Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu.”
    Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
    ”Siihen ei totu.”

    Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
    Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.

    Se ei hengittänyt.

    ”Vedä miekkasi.”

  • Deltan temppeli 15: Matoro ei ole Itroz

    Nimdan temppeli, maan alla

    Portaikon jälkeen oli tullut esiin käytävä aivan tavalliseen kiveen kaivettuna. Se oli harmaan ja ruskean sekavaa yhdistelmää, aivan erilaista kuin juhlallisessa pyhätössä.

    ”Te siis halusitte uudestaan tutkimaan Sirua? Miksi niin pitkän ajan jälkeen?” Matoranien ylipapintapainen kysyi vieressään kävelevältä Matorolta. Tai Matorolta, jota he luulivat Itroziksi.

    ”Minulta jäi aikanaan tutkimukset kesken… eräästä syytä. Palasin jatkamaan niitä”, Matoro kertoi varovaisesti.
    Matoran katsoi epäluuloisena mutta sitten ojensi kätensä eteenpäin.

    ”Siinä. Nimdan temppelin sisäänkäynti”, matoran ilmoitti ylpeänä. Hän osoitti suurta oviaukkoa ansojen valtaamaan labyrinttiin. Luolan edessä oli laskettu, yhdestä kivenlohkareesta tehty laskusilta. Koska mekanismeja ei näkynyt, Toa oletti niiden olevan sisäpuolella. Naamion skannaustoiminto varmisti asian.

    ”Aiotteko te tulla tästä eteenpäin?” Matoro kysyi.
    ”Emme. Ja toivoisimme että et ottaisi myöskään tovereitasi mukaan. Emme halua vääräuskoisia temppeliin”, matoran selitti.

    Matoro mietti mitä nyt kannattaisi tehdä.

    ”Ath rael thel”, matoran sanoi.
    Matoro meinasi kysyä ”Mitä?” mutta sulki suunsa ajoissa.

    Matoran katsoi kysyvästi Toaa.

    ”Tappakaa. Tuo ei ole Itroz!” Matoran jatkoi välittömästi. Matoro hyppäsi kyperkeikan eteenpäin ja huusi ”Juostaan temppeliin!”

    Äks iski kyynerpäällä monet keihäin aseistautuneet munkit maahan ja syöksyi eteenpäin kohti laskusiltaa.

    Jään Toa lähti myös juoksuun keihäiden lennellessä takaa päin.
    ”Laitatkaa portti sulkeutumaan!” Matoro huusi. Jardirt ja Notfun olivat jo ehtineet laskusillan luo.

    Yksi lyhyt iskukeihäs osui Matoroa jalkaan. Toa kaatui kovaa maahan. Takaa-ajajien silmät näyttivät täysin luonnottomilta. Jokin uskonnollinen transsitila taistelussa, hän ajatteli.

    ”Kuolkaa hipitaaargh!” Notfun karjui ja tulitti epämääräisesti piilukkopistoolillaan väkijoukkoon. Matoraneja kaatui mutta pian aseesta loppui luodit. Keihäs rei’itti hänen kapteeninhattunsa ja matoran kaatui selälleen maahan tavoitellessaan sapeliaan.

    Jardirtistä tilanne ei näyttänyt lainkaan hyvältä. Notfun oli menettänyt hermonsa. Silloin tyypistä ei olisi kuin harmia. Pieni monivärinen matoran syöksyi sillan toiseen päähän ja alkoi tutkia kivisten hammasrattaiden ja vipujen muodostamaa viidakkoa.

    Oikea vipu löytyi. Kivinen silta alkoi nousta hitaasti mutta varmasti.
    Samalla sillalla ollut Notfun lähti vierimään sisään ja Äks ehti hypätä kiinni sillan päähän. Hän koitti tavoitella Matoroa kädellään mutta välimatka oli liian suuri. Jään Toa ponnisti ja hyppäsi, ja onnistui nappaamaan toisella kädellään sillan reunasta.

    Kivinen silta oli jo noussut 50 asteen kulmaan. Sen pinta täytyyi lentelevistä veitsistä ja keihäistä. Matoro kamppaili saadakseen vedettyä itsensä sillan toiselle puolelle. Äks oli jo valmiina pudotatutumaan sillan toiselle puolelle ja koitti vetää Jään Toaa ylös. Toiminta alkoi olla erittäin vaikeaa mitä pystymmäs silta nousi.

    Jotain terävää osui Matoroa selkään. Hän karjaisi ja miltei menetti otteensa sillasta. Vain Äksän käsi piteli häntä mukana.

    ”Pysätytä silta!” Xxonn huusi tukalasta asennosta sisällä olevalle Jardirtille. Matoran pyörutteli sormiaan ja ihmetteli mitä tekisi. Hän tarttui vanhaan kiviseen vipuun ja väänsi sitä.

    Silta putosi monta metriä alaspäin. Tärähdys miltei nyrjäytti Äksän käden ja sai Matoron menettämään otteensa. Hän lähti putoamaan alla vellovaan sekopäiseen matoranjoukkoon. Juuri kun matoranit huusivat jotain Jään Toa laukaisi harppuunansa joka kilahti salin kattoon.

    Moottori harppuunassa alkoi kiskoa Toaa suurella nopeudella ylöspäin. Musta hahmo syöksyi lähelle luolan kattoa ja kierähti ilmassa voltin. Matoro irroitti harppuunan lennossa ja laskeutui voltilla nousevan laskusillan huipulle.

    ”Kukaan ei saa kiinni Matoro The Blacksnow’ta, tyypit!” Matoro huusi innoissaan ja sukelsi Klaanilaistoverinsa kanssa sillan toiselle puolelle. Laskusilta kalahti kiinni.