Klaanon

Avainsana: Itroz

  • Aft-Amana 3

    Aft-Amana


    Tuska. Tuska riipi hänen sydäntään. Tuska ja petos.

    Matoro ei tiennyt, kuinka kauan oli juossut. Käytävät, lepo-osastot, sellit. Särkyneet ikkunalasit, pölyn peittämät aulat. Kaikki samaa utua, varjoa, sumua, myrskyä. Tuska oli pakottanut hänet sen läpi. Silmätkin olivat tottuneet pimeyteen, vaikka hänestä tuntui kuin ne olisivat sillä hetkellä vain… halunneet vapauttaa sateen.
    Hän… hän ei antaisi niiden. Ei… ei hän voisi. Ei nyt.

    Sinisilmillään hän katseli ohi kiitäviä lohduttomia lattialaattoja ja rauhoittavaa sinisävyä, joka muistutti häntä vain sirusta.

    Ja vaikka hän ei itse tiennyt, mihin mennä, Epsilon rinnassa tuntui tietävän. Se halusi siskonsa luokse. Se antoi voimaa.

    Kapuran askeleet olivat seuranneet Mustalumea koko matkan. Se oli ainoa ääni, johon hän oli kiinnittänyt huomiota.Vaikka hän oli melko varma, että toa oli myös huutanut särkyneellä äänellä hänen peräänsä joka askeleella.

    Nyt tulen toakin tömähti hänen vierelleen maahan hengitys hinkuen.

    Ja kumpikin heistä tajusi aivan liian myöhään, mihin oli juuri saapunut.

    Polvilleen romahtanut jään toa antoi hengityksensä tasaantua. Hän vilkaisi ohimennen olkansa yli kumarassa seisovaa Kapuraa. Sitten hän käänsi päänsä alas sanomatta sanaakaan ja yritti rauhoittua. Keskittyä.

    “Hemmetti”, Kapura vielä puuskutti. “Tänne juokseminen ei välttämättä ollut maailman järkevin teko. Kuulitko sinäkin nuo?”

    “… nuo?” Matoro kysyi. Ainoa ääni, jonka hän koko päivältä muisti, olivat umpeenkasvaneen puiston loputtomat korpit.

    “Nuo.”
    Kapura katsoi Matoroa.
    “Laukaukset.”

    Jään toan sinisillä silmillä oli kysyvä katse. “E-en?” hän vastasi.

    “Kovaa tulitusta”, sanoi Kapura. Tauko. “Luulin, että… ne tulivat täältä. Mutta jos sinä et kuullut mitään… tulivatko ne ulkoa?”

    “Sinun pitäisi mennä takaisin”, Matoro vastasi.

    Kapura naurahti pahantuulisesti. “Kerro minullekin, jos tiedät, mitä reittiä me tänne juoksimme. En myöskään aikonut jättää sinua yksin tänne. Varsinkaan… tuossa tilassa.”

    Tilanne olisi ollut hauska vitsi, jos olisi kysytty Matorolta kuukausi sitten. Hän olisi todennut jotakin nasevaa siitä, miten kätevää olisi ollut, jos omistaisi suunnistuksen naamion. Sillä hetkellä, Aft-Amanan sisuksissa, se ei jostakin syystä edes nostanut toan suupieltä hymähdykseen.

    Hymähdys tuntui elämältä ennen kaiken särkymistä Kirouksen Porteilla. Elämältä, joka oli kadonnut valon toan sanojen myötä pohjattomiin jäärailoihin, jotka repivät hänen sydäntään.
    Jään Sotilas antoi käsiensä valua kasvojaan pitkin. Karkoitti sateen pois vaikka se sattui.
    Huokaisi syvään ja nousi.

    “Kapura… en tiedä mitä tehdä. Minusta tuntuu kuin kaikki olisi menettänyt merkityksensä… ja toisesta minusta tuntuu kuin olisin lähempänä kuin koskaan päämääräni.”

    Tulen toa oli hetken hiljaa. “Käskisin ryhdistäytymään, mutta eihän se skarrar koskaan auta. Mutta tiedätkö, mikä voisi? Se, että tekisimme jotain. Tähän jääminen on mahdollisesti huonoin siirto, koska meillä oli ihan tehtäväkin, ja muut voivat olla vaarassa.”

    Matoro miltei hymyili. “Kuulostat melkein minulta. Tai minulta silloin ennen. Kyllä, sinulla on pointti. En vain tiedä, haluanko… tai. Ei mitään”, toa nousi ja yritti työntää sivuun hajonneen luottamuksensa sirpaleet ja kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä. Hän keskittyi siihen siniseen, joka häntä ajoi eteenpäin.

    “Tämän takia kannattaa aina varautua pahimpaan”, Kapura sanoi ja käveli ympäri huonetta hermostuneesti. Sen pölyiseen lattiaan muodostui askelten rinki. “Eikä tuo ollut edes vitsi. Kuka säilyttää toimintakykynsä silloin, kun asiat alkavat mennä huonosti? Se, jota naurettiin vainoharhaiseksi. Se, joka varautui.”

    Tulen toa katsoi Matoroa. “Jonkun tätä operaatiota on johdettava. Minä olen valmistautunut tähän.”

    Valkoiset, pölyn peittämät laatat saivat parantolan pimeyden tuntumaan paljon vähemmän lohduttomalta. Tai ehkä pahemmalta.

    Kumpikin toa oli hetken hiljaa. Johonkin suuntaan oli lähdettävä, mutta mihin? Toisella puolella huonetta oli vankalta näyttävä metalliovi. Kapura otti askeleen sitä kohti. Ja toisen. Ja kolmannen. Tulen takojan jokainen askel kolahti lattialaattoihin huoneen hiljaisuudessa.
    Mutta yhtäkkiä seppä pysähtyi.
    “Täällä… “ aloitti Kapura. Matoro nousi ja hiipi toaa kohti. Pian hän kykeni täydentämään mielessään sanomatta jääneen lauseen.

    Täällä on joku outo haju.

    “Mennään sittenkin… tuonne”, Kapura kuiskasi ja osoitti erästä ovea. Niitä oli huoneessa paljon. Matoro ei väittänyt vastaan, vaan lähti seuraamaan sepän askelia. Pois kylmää huokuvalta lyijyovelta. Pois. Mihin tahansa muualle.

    Käytävä, johon he astuivat, oli yhtä harmaa kuin edellisetkin. Lattiaa peitti satoja jos ei tuhansia lasinsiruja neljästä ikkunasta, jotka sijaitsivat seinällä tasaisin välimatkoin. Kirkkaus tulvi ikkunoista sisään keskelle hylätyn laitoksen mustuutta ja sai viiltävän terävät lasinsirut kimaltelemaan.
    “Eteenpäin”, Kapura mutisi hajamielisesti.
    Rikkinäisistä ikkunoista heitä tervehti vehreyden meri. Vaikutti siltä, että siellä oli joskus sijainnut ehkä jopa sangen mukava sisäpiha puutarhoineen. Lukemattomat linnut raakkuivat kovaäänisesti haudaten kaikki muut äänet alleen.

    “En edelleenkään ymmärrä, mitä täällä on tapahtunut…” jään toa kuiskasi. “Ikkunat ovat kuin taistelun jäljiltä – Cehaya puhui tarttuvasta mielisairaudesta – mutta täällä ei ole… ruumiita?”

    Ei hän olisi niitä halunnutkaan.

    Mutta jokin merkki siitä hirveydestä mikä sairaalan ylle oli laskeutunut varjon lailla olisi edes auttanut… käsittelemään asiaa.

    “Ei mietitä sitä nyt”, Kapura sanoi. “Kello tikittää. Jätetään arvaukset. Ehkä löydämme jostain ihan oikeita vastauksia.”

    Nyt täällä ei ollut vain… mitään. Ei ikkunoiden täytynyt olla rikki taistelunkaan takia, eihän? Rakennus oli kuitenkin seisonut tällä paikalla hylättynä kymmeniäkin vuosia. Luonto olisi hyvin voinut tehdä tehtävänsä aivan yksin.

    Pimeys. Pimeämpi. Seuraavassa huoneessa – suuremmassa, tyhjyyttään kumisevassa sisäaulassa tumma tuntui entistäkin lohduttomammalta hetkellisen päivänvalon jälkeen. Osasto D, tiesi kyltti seinässä kertoa. Jään Sotilas sääti päälle yökiikarinsa, ja sairaala hukkui vihreän sävyihin. Huoneen toisessa päässä näkyi jotain isoa.

    “Näyttävät suurilta kaapeilta”, hän totesi hiljaa vailla suurta innostusta.
    “Tuskin mitään meitä hyödyttävää”, Kapura mutisi.

    “Emme löydä mitään satunnaisella harhailulla”, Matoro sanoi hiljaa ja sulki silmänsä. Epsilon, epsilon, minne haluat mennä? Mistä löydämme siskosi?
    Mutta valkoinen oli hiljaa… tai hetken olikin. Toa tunsi sykkeensä kiihtyvän. Hän e i o l l u t t a r p e e k s i k o r k e a l l a, joku lopulta vastasi. Kapteenia ei oltu s ä i l y t e t t y täällä, se sanoi.

    “Mitä luulet noista löytyvän? Arupakin piirtämän kivan kartan, johon on merkitty Nimdan sijainti ja kaikki vaarakohdat?” Kapura mutisi yrittäen pakottaa virnettä esiin. “Minä… minusta tuntuu, että tiedän tästä mielisairaalasta jo ihan tarpeeksi.”

    Tulen toa tutkaili huonetta katseellaan.

    “Mutta kaipa me voimme vaikka katsoa, mitä noiden ovien takaa löytyy.”

    “Mikä tahansa vihje siitä, mitä karzahnia täällä oikein on tapahtunut, olisi tervetullut”, jään toa totesi kuiskaten vetäistessään jykevän kaapin oven auki. Sen saranat narisivat tuskallisen voimakkaasti.

    Ja ovien takana oli kuollut varis.

    Kuollut varis pillereiden ja lääkepakettien keskellä. Se kuhisi matoja.

    Matoro irvisti ja sulki kaapin inhoten.

    Toinen kaappi oli pakastin. Lyijyvuorattu kuten aiempi ovikin. Hyvä, jos pitäisi paeta novapommitusta. Informaatioarvo nolla.

    “Näyttää jonkinlaiselta toimistolta”, Kapura huikkasi keskimmäisestä huoneesta. “Täältä voi löytyä jotain. Tule.”

    “Sinun ei pitäisi huutaa noin kovaa”, jään toa kähisi. “En… pidä tästä paikasta. En halua, että… en tiedä. En tiedä keitä täällä edes on tai mitä minä edes pelkään”, hän sopersi, vaikka hän tiesi hyvin, mitä hän pelkäsi. Kysymykset, jotka häntä kiusasivat, päättyivät aina vain yhteen päätelmään. Ja… se ei ansainnut itselleen ajatuksia, ei edes sekunnin verran.

    “Toimiiko radiopuhelimesi?” Matoro kysyi äkkiä.

    Kapura ähkäisi. “Miten minä unohdin? Ota tästä”, toa sanoi ja heitti laitteen Matorolle. “Luulen, että täältä kannattaa kaivaa. Yritä sinä muodostaa yhteys.”

    Yhteys oli lähinnä särinää. Vaimeita otteita laivojen tai lähiseutujen kanavista. Toa yritti kuumeisesti saada viestintäteknologiaa pelaamaan – tuloksetta. Samalla Matoro käveli kohti ankeaa toimistoa, jossa Kapuralla oli kolinasta päätellen kova tutkimustyö menossa. Hänen makuunsa liiankin kovaääninen.
    Astuessaan huoneeseen jään sotilas näki Kapuran kaivelevan yhtä arkistokaappia kuin vimman ajamana, ja Matoro tuijotti toverinsa toimeliaisuutta kulmat kurtussa. Kolme muuta samanlaista kaappia seisoi seinillä, mutta niistä kaksi oli tyhjiä ja kolmas sinetöity tiukalla rautalukolla. Huoneen päässä kolmion muotoisen ikkunan edessä oli tamminen työpöytä, jonka kulmasta Matoro erotti tutun nimen.
    Cehaya.

    Radiopuhelin pysyi hiljaa. Kukaan ei vastannut. Matoro huokaisi ja pudotti puhelimen toimiston lattialle. “Ei yhteyttä.”

    “Kuulostaa siltä, että niille tuli ongelmia”, Kapura sanoi huolestuneesti ja kalautti kaapin ovet tiukasti kiinni. “Kaivetaan vielä tämä toimisto ja jatketaan matkaa. Luulen, että tämä on paras paikka löytää jokin… selitys tapahtumiin”, toa kertoi Matoron makuun liian varmana.

    Vaan Mustalumen huomio oli kiinnittynyt pöytälaatikoihin, jotka oliv- ei, eivät olleet, pöydällä oli paperilappunen. Siihen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla kaksi sanaa.

    Olen pahoillani.
    – C


    “Cehaya”, kuiski Kapura, jonka arkistokaapinkaivuu oli päättynyt tuloksettomasti. “Arupakia hoitanut tohtori.”

    “’Jos löydätte kapteeni Arupakin, kertokaa hänelle, että olen pahoillani.’ Niin hän sanoi meille, kun… “ jään toa huokaisi surumielisenä.

    “Varmasti hän yrittikin auttaa Arupakia”, Kapura sanoi. “Mutta… jos se, miltä täällä näyttää kertoo yhtään tapahtumista… en tiedä, onko ketään, joka olisi voinut… merirosvoa auttaa.”

    “Ennen kun lähdimme Bauinuvasta, Umbra jäi puhumaan hänen kanssaan.” Valon toan nimen ääneen lausuminen sattui. Sattui, turhautti ja masensi. “Kenties Cehaya neuvoi häntä kertomaan totuuden. Paljastamaan petoksensa.” Toa puristi miekkansa kahvaa.
    “Minä haluaisin vain takaisin siihen valheeseen. Sinne, missä Umbra oli paras ystäväni!” toa korotti ääntään ja iski Hämäräteränsä suoraan alumiiniseen arkistokaappiin. Siihen se upposi kipinää iskien kuin pehmeään hiekkadyyniin.

    “Älä riko Cehayan omaisuutta”, Kapura totesi hajamielisesti, mutta naurahti hermostuneesti tajuttuaan sanojensa typeryyden. “En – en löytänyt mitään. Poistutaanko?”

    Matoro jätti huomattavan kiireisen toverinsa huomioimatta. Miekka kalahti lattialle toan kyykistyessä tuskaisen – epätoivoisen – näköisenä. Kaapista pursusi monia, monia papereita toan jalkoihin. Hän avasi kauniisti sidotun nipun ja vilkaisi sen sisällön.

    Ja sinisilmät kanohi Cencordissa avautuivat ammolleen. Cehaya väitti tuhonneensa kaiken. Joko hänellä oli ollut liian kiire tai sitten hän valehteli.





    HAASTATTELUPÖYTÄKIRJA 17
    Cehaya, Tri. (Ga-Matoran)
    Arupak, kapt. (??-Matoran?)

    [NAUHOITE ALKAA]

    [06-30-31] CEHAYA: Hyvää huomenta, kapteeni.

    [06-30-31] ARUPAK: Pahoittelen. Hyvää huomenta, tohtori.

    “Kapura”, hän kuiskasi. “Löysin… löysin jotakin. Kuuntele.”

    Tuliseppä pysähtyi kuin liekkinsä sammuttaneena. “Hmm?”

    “Haastattelupöytäkirja… Cehaya ja Arupak…” toa toisteli selatessaan sitä kuumeisesti eteenpäin.

    [06-30-31] CEHAYA: Heh. Kuten aiemmin pyysin, kutsu vain Cehayaksi.

    [06-30-32] ARUPAK: Ei, kyllä te minulle tohtori olette.

    [06-30-32] CEHAYA: Jos niin on parempi. Miten olet voinut?

    [06-30-32] ARUPAK: En kovin hyvin, jos tosissaan ollaan.

    [06-30-32] CEHAYA: Hmh. Uniongelmiako jälleen?

    [06-30-32] ARUPAK: Minä en nuku, tohtori.

    [06-30-33] ARUPAK: En halua.

    [06-30-33] ARUPAK: Linnut pitävät hereillä.

    [06-30-34] CEHAYA: Linnut?


    “Raapivat ikkunaan, haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.” Toan ääni oli viileän rauhallinen ja selkeä, kun hän toisti merirosvon sanoja Kapuralle. Matoro tunsi sen innostuksen, jonka hän sai, kun oli lähellä jonkun kauan pohtimansa kysymyksen ratkaisua. Mutta se jäi kylmien väreiden alle.

    “Matoro”, Kapura sanoi ahdistuneesti. “K-kannattaako meidän loukata Arupakin yksityisyyttä? Vaikkakin Metru Nuilla ei näytetä tuntevan yksityisyyden käsitettä… ei se… ei se ole minusta silti oik-”
    Matoro ei kuunnellut.




    [06-30-34] ARUPAK: Raapivat ikkunaani. Haluavat sisään. Niitäkin pelottaa.

    [06-30-34] CEHAYA: Kapteeni, haittaako sinua, jos siirrymme puhumaan painajaisistasi?

    [06-30-36] CEHAYA: Voimme ottaa kyllä hitaamminkin tänään, kapteeni.

    [06-30-37] ARUPAK: Miten vain haluat, tohtori. Ja ä-älkää kutsuko kapteeniksi. Minulla ei ole enää miehistöä.

    [06-30-37] ARUPAK: Tarip…

    [06-30-37] CEHAYA: Öh?

    [06-30-37] CEHAYA: Aru… anteeksi.

    [06-30-38] ARUPAK: Sattuu edelleen, tohtori.

    [06-30-38] CEHAYA: Kerro välittömästi, jos haluat lopettaa. Meillä ei ole mikään kiire edetä. Käsittelet vaikeita asioita, ja ne on otettava ajallaan.

    [06-30-38] ARUPAK: Nyt on se aika.

    [06-30-39] CEHAYA: Niin. Kun puhut linnuista, tarkoitatko “Painajaisten Lähettiä”?


    “Sillä… Painajaisten Lähetillä… oli vainuni, tohtori… On ollut jo vuosia. Olin tyhmä, tyhmä, tyhmä. Jätin sen tikarin Zakazille“, Matoro jatkoi, ja kuuli hylätyssä toimistossa Kapuran raskautuvan hengityksen.


    [06-30-39] CEHAYA: Kuten kerroit aiemminkin. Sirunko takia se sinua seuraa?

    [06-30-39] ARUPAK: Sirun.

    [06-30-39] CEHAYA: Nämä “nuket”… haluavatko ne sinulle pahaa?

    [06-30-40] ARUPAK: Eivät ne h-halua kenellekään pahaa.

    [06-30-40] ARUPAK: Ne eivät tehneet tätä… tehneet sitä koska ne halusivat satuttaa.

    [06-30-42] ARUPAK: Niiden oli pakko.

    [06-30-42] CEHAYA: Kuka niitä pakottaa?


    “Eivät ne halua kenellekään pahaa… Ne eivät tehneet tätä, tehneet tätä koska ne haluaisivat satuttaa. Niiden oli pakko… Kohtalo, pakottaa meitä kaikkia.”

    “Matoro…”


    [06-30-43] CEHAYA: Kohtalo, sanot… ei siis “Mies Punainen”?

    [06-30-43] ARUPAK: H-hän ei toimi niin.

    “H-hän ei toimi niin… Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut. Eivätkä ne edes tarkoita pahaa… Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin pahaa.”

    “Matoro!” Kapura sanoi hieman kovemmin ja katsoi jään soturia vihreät silmät ahdistuksen soihtuina. “Ei meidän tarvitse tehdä tätä. Annetaan Arupakin menneisyyden jäädä. Hänellä itsellään on kaikki vastaukset, joita tarvitsemme.”

    [06-30-46] CEHAYA: Mistä ne ovat tulleet? Nuket.

    [06-30-46] ARUPAK: A-ai mistä muualta kuin p-päästäni, tohtori?

    [06-30-46] CEHAYA: Arupak, tiedät kyllä etten-

    [06-30-46] ARUPAK: ÄLÄ KUTSU MINUA TUOLLA NIMELLÄ!

    [06-30-50] ARUPAK: M-minä en ole enää se mies. En enää.

    [06-30-51] ARUPAK: Jos ne saavat tietää siitä, ne löytävät minut.

    [06-30-51] CEHAYA: Anteeksi.

    [06-30-52] ARUPAK: E-eivätkä ne edes tarkoita pahaa. Niillekin tehtiin pahaa. Niille tehtiin p-pahaa…

    [06-30-54] CEHAYA: Kuka teki niille pahaa?

    [06-30-54] ARUPAK: H-hän. Hän s-satutti niitä. Hän r-rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan.

    [06-30-54] CEHAYA: Nukentekijäkö? Hänkö heitä satutti?

    [06-30-54] ARUPAK: Ei.

    “Menneisyys on vastaus nykyisyyteen”, toa totesi ja jatkoi lukemisen hurmaa. “Hän satutti niitä, hän rikkoi ne. Uudestaan ja uudestaan. Mutta… N-nukentekijä oli pelastus. Nukentekijä rakasti niitä. Nukentekijä otti langan ja parsi. Ja nyt se mikä oli rikki on taas ehjää.


    Ja tulee luokseni…”

    Nuket täyttivät toan pään, Valkoinen Käsi ja Musta Suu… Toa tunsi pakokauhun ja paniikin yrittävän saada otetta, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ei hän pelännyt sitä, mitä hän tiesi Nukeista. Hän pelkäsi sitä, mitä ei tiennyt. Ja hän oli nyt tiedon lähteellä.
    Kapura oli noussut seisomaan. Tulen soturi nojasi nyt arkistokaappiin ja hengitti raskaasti silmät kiinni. “Matoro… Tieto ei ole sen arvoista, Matoro. Meidän on jatkettava.”

    [06-30-56] CEHAYA: Mutta haluavatko ne satuttaa sinua?

    “Tieto on kaikki, millä on merkitystä”, Jään Sotilas huohotti liian s y v ä l t ä. Mutta jatkoi. S y v e m m ä l l e.

    “Ne haluavat sirun… ja jos ne eivät saa, ne, ne… Korpit, Cehaya. Ne ovat tulossa satuttamaan… Kuulen jo siivet… En anna sitä… kukaan ei ansaitse… kipua… “

    Jään sotilas vain tuijotti hetken paperia. Tulen toa oli silminnähden hermostunut ja sopersi jotain, josta Matoro ei saanut selvää.
    “M-matoro… l-lopeta…”

    [06-30-58] ARUPAK: Kukaan ei ansaitse tätä.

    [06-30-58] ARUPAK: Tätä kipua.

    [06-30-59] ARUPAK: Sama ei saa toistua.

    “Liikahda ei korppi enää.
    Kun tuoksuns’ tyhjä polttaa nenää.
    Ja korpin nokan sana julma, sen sieluuni kuin reiän nokki.
    Tuon sanan kylmän pimeyden.
    Ja loputtoman tyhjyyden.    ”

    Viimeiset sanat Matoro kuiskasi.

    “Kraa. Kraa.”

    Ja kun hän katsoi Kapuraan, tämä oli istunut lattialle ja peitti kasvonsa käsillään.

    Nyt he olivat vain molemmat hiljaa.

    Jään toa kuuli oman sydämensä tykytyksen. Sen, jonka Valkoinen Käsi oli lävistänyt.

    Hetken vain into kesti. Tieto loppui. Liitteet oli hävitetty. Nuket tulivat. Nuket, nuket, nuket. Nuket täyttivät hiljaisuuden ja tyhjyyden. Ne työnsivät teränsä läpi hänen kehonsa läpi unen ja kuvitelman. Apua, hän huusi vailla sanoja. Ei Epsilon kaunis auttanut, se vain tuntui Nukentekijän parsimia todellisemmaksi tekevän. Ei Itroz, Särkynyt Serafi, auttanut, ei häntä lainkaan kuulunut. Tai sitten kuului, mutta hän oli aivan yhtä kauhuissaan, mistä sitä saattoi tietää?

    “Meidän… on mentävä”, Kapura huohotti ja nousi ylös nojaten yhä arkistokaappiin. “Aika… kuluu.”

    “Aika on loppunut ajat sitten”, Matoro vastasi epäselvänä. Hän nousi ja poimi miekkansa. Cencord yritti etsiä, mutta kuului vain kohinaa. Hän asteli poispäin toimistosta, kohti ovea käytävän päässä… mutta ääni pysäytti hänet.


    “Kapura”, Matoro kuiskasi. “Kuuletko sinäkin tuon?”
    “Kuulen”, Kapura sanoi kääntymättä taakseen. “Pitäisiköhän meidän…”
    “Poistua?”

    Kapura oli hetken hiljaa. “No, se on ainoa radiopuhelin.”

    Matoro katsoi hetken eteensä typeränä. “R-radiopuhelin?” hän kysyi itseltään. “… eikö se ollutkaan…?”

    “… ei?” Kapura sanoi ja katsoi jään toaa kysyvästi. “Mutta en ole täysin varma siitä, että haluamme varmasti kuulla viestiä. Vaikka ne voivatkin olla Umbra ja Deleva…” Tai juuri siksi, Kapura lisäsi mielessään. Matoro näytti ajattelevan samaa.

    “Kohina. Särinä. Lumisade. Miksi ne kaikki…” toa piteli otsaansa Kapuran poimiessa kohinan lähteen. Hän lähti harhailemaan toisaalle, uusiin ankeisiin käytäviin metrulaisklassisen kivirakennuksen syövereihin. Takoja tuli hänen perässään. Kyltti varoitti hissin epäkuntoisuudesta.

    “Emme ole tarpeeksi korkealla”, jään toa puhui hiljaa silmäillessään ympäristöä. “K o r k e a l l a, siruni sanoi.”

    “Tässä pitäisi olla portaat”, Kapura vastasi tutkiessaan järjestelmällisesti sivuovia, jotka avautuivat potilaiden huoneisiin, siivouskomeroihin, toisiin käytäviin ja niin edespäin. Ja portaat hän lopulta löysikin; aivan rikkinäisen hissikuilun vierestä.

    “Mennään korkeammalle”, Matoro toisti noustessaan jyrkkiä askelmia. “2. KERROS”, kyltti seinällä sangen kohteliaasti informoi. Harmaata huonetta koristi suuri ikkuna, josta ei käytännössä nähnyt mitään – ulkopuolella, sisäpihalla, sitä peittivät köynnökset ja kaikki maailman viherhiukkaset. Käytävän toisella puolella sijaitsi ovi, jonne he jatkoivat. Etäiset lintujen äänet kuuluivat sen toiselta puolelta.

    “ODOTA RAUHASSA”, kehotti kyltti isossa huoneessa, joka oli täynnä tuoleja. Muutama ovi sijaitsi toia lähimmillä seinillä. Toiselta puolelta huonetta avautui käytävä ties mihin. Matoron mieleen nousi epäselvä mielikuva tilasta, jossa potilaat kerääntyvät rinkiin ja keskustelevat ongelmistaan. Chat-kahvio.

    Ja he jatkoivat kuin olisivat unohtaneet sanat, jotka toimistossa ääneen lausuttiin. Sillä jos he miettisivät niitä pidempään, he eivät astuisi ulos Aft-Amanasta.

    “Meillä ei ole aikaa odotteluun”, Kapura mutisi. “Mihin jatketaan? Tuo ovi tämän vieressä saattaa viedä ylempiin kerroksiin.”
    Ja ovia riitti. Eivätkä he tienneet, halusivatko tietää mitä kaikkien niistä takana oli.
    Jään Sotilas kysyi suuntaa Epsiloniltaan, mutta tämä ei kertonut. Olet kärsimätön, se sanoi. Saat vielä vastaukset, se sanoi. Tai joku sanoi. Matoro ei ollut varma. Ainoa asia, mistä hän oli varma, oli se, että hän halusi vastaukset.

    Toat astuivat Kapuran osoittamasta ovesta ja näkivät pienen huoneen, jossa oli toisiaan vasten nojaava tuolipari, kauan sitten pimeyteen kuollut ruukkukasvi, ja suuri valokuva sairaalan hymyilevästä henkilöstöstä, josta jokaisen silmät oli leikattu saksin irti.

    Samoja silmiä oli liimailtu ympäri seiniä ja kattoa.

    Uusi ovi paljasti uuden käytävän. Myös kaappeja oli ahdettu tilaan, ja toinen oviaukko toia vastapäitä näytti johtavan toiseen, samannäköiseen huoneeseen. Toat kolusivat kaapit läpi hiljaisuudessa, mutta mitään mielenkiintoista ei löytynyt.

    Nipuittain aikakauslehtiä, jotka oli leikelty hajalle. Yhdenkään lehden yhdessäkään kuvassa olleiden henkilöiden silmät eivät olleet säästyneet makaaberilta askartelulta.
    Matoro ei halunnut edes tietää.

    “Radiopuhelin”, Kapura kuiski sulkiessaan erään kaapinoven. “Pitäisiköhän meidän yrittää uudestaan ottaa yhteys Umbraan ja Delevaan? Olisi mukavaa tietää, ovatko he kunnossa.”

    “Älä- älä muistuta minua heistä. Kun muistutat heistä, minä muistan, että meidän pitäisi olla auttamassa heitä. Ja sitten tajuan, että minä välitän tehtävästä enemmän kuin… “ Huokaus oli syvä ja katkera. “Mutta se on perusteltua”, hän sopersi itselleen, yritti rationalisoida. Mutta se ei helpottanut tilannetta. “Haluan vain Deltan”, hän huokaisi. Ja se oli oikein valinta, minkä hän oli koskaan tehnyt, hänen ajatuksensa vakuuttivat hänelle, vaikkei hän niitä halunnutkaan uskoa.

    “Jatketaan sitten eteenpäin”, Kapura sanoi ja tuijotti suureen lehtileikesilmään, jonka joku oli liimannut ikkunalasiin.

    Matoron tuijottaessa hän repi sen hitaasti pois siitä ja pudotti lattialle.

    “Nämä… eivät näytä lupaavilta. Kokeillaan tuota isoa käytävää.”

    Toat jatkoivat taas yhtä kulunutta mattoa. Toisessa päässä näytti seinästä repsottavan siivousvuoroista kertova kyltti. Kauniita kukkaistutuksia ennen suojelleita vaaseja makasi kumossa. Kivipinnasta sivuilla roikkui julisteita ja valokuvia, ja tauluja oli putoillut lattialle.
    Kaikki ne tavanomaiset, jokapäiväiset esineet, joita huoneissa oli, loivat absurdin kontrastin siihen nimettömään pelkoon, joka jään sotilaan sielua kaiversi. He saavuttivat käytävän pään ja valmistautuivat henkisesti siihen, mitä oven toisella puolella saattoi odottaa.

    Huone, johon Matoro astui, oli kulinaristinen kaaos. Uskomattoman vanhan homeen hajuinen sellainen. Joskus se oli ehkä ollut ruokasali, mutta nyt se sai toa-kaksikon voimaan pahoin. Kaikkialla lojui mädäntyneitä ruokatarvikkeita. He olivat melko vanhoja, että erään kaapin ovien välissä oli läikkä vanhaa verta.

    He eivät halunneet tietää, minkä.

    Lasinsirpale. Verta siinäkin.

    Kaappi täynnä raatokärpäsiä ja… jonkin asian lihaa, jos se lihaa oli. Ei, sitä he eivät tutkisi.
    Se saattaisi vielä kävellä.

    Skannatessaan isoa huonetta katseellaan Matoro joutui jälleen miettimään, mitä mielisairaalalle oli tapahtunut. Mikä aiheutti tällaista tuhoa? Ja… oliko siitä tosiaan niin kauan kuin hän oli arvioinut? Eivätkö ruuat, jos niitä siksi voisi edes kutsua, olisi kadonneet haaskapetojen nokkiin jo kauan tätä ennen?

    Mitä helvettiä Aft-Amanassa edes tapahtui?
    Ja tapahtuiko se edelleen?

    “Radiopuhelin”, Kapura sanoi hiljaa etäämmältä. Matoro kääntyi taaksepäin ja näki sepän puhuvan laitteeseen. “Kuka olet?” Kapura kysyi.

    “Kysyisin samaa sinulta”, vastasi ääni, josta oli hiottu pois kaikki ylimääräinen. Vahva koillisen aksentti paistoi rätinänkin läpi.

    “Me olemme kaksi toaa. Aft-Amanassa. Kuka siellä puhuu?” Kapura jatkoi.

    “Hiljaa!” Matoro sähähti hädissään, mutta auttamattomasti myöhässä. “Pitikö sinun kertoa tuo?”

    “Noilla on todennäköisesti Umbran ja Delevan puhelin!” Kapura virkkoi.

    “Ja sitten sinä kerrot niille, missä olemme”, jään toa huokaisi.

    “Se, että olemme mielisairaalassa, oli tuskin yllätys”, Kapura mutisi. “Kohtasivathan nuo Umbran ja Delevan ulkona.”

    Linjalla oli ollut hetken hiljaista. Asia muuttui.

    “Kaksi Toaa”, sanoi ääni rauhallisesti toistaen.

    “-itä helvettiä!” joku karjaisi äkkiä raivostuneena niin että ääni säröili. “Anna se heti tänne!”

    Kolahduksia. Särinää. Puhelin vaihtoi omistajaa. Uuden puhujan ääni oli muhkeampi, mutta sillä tavalla kuin jokin todella pieni olisi huutanut megafonin läpi.
    “No ihan saatanan hyvää huomenta vaan teillekki! Mitäs kuuluu?”

    Kapura näytti menettäneen kaiken itsevarmuutensa tilanteen hoitamisesta. Hän ojensi radiopuhelimen Matorolle ja osoitti samalla kohti avointa ovea huoneen toisella puolella ilmaistakseen, että heidän kannatti kävellä samalla.

    “Äänesi, ja jonkin verran kohinaa”, Mustalumi vastasi astellessaan tulen toan perään.
    Ääni hengitti raskaasti hetken. “Haa haa! Ihan helvetin hauskaa. Ootteko te- ootteko te niiden kahden vikkelän paskiaisen tiimistä? Kuinka paljon teitä on oikeasti siellä??”

    “Tarpeeksi”, hän vastasi varovaisesti. “Kenen rasittavaa ääntä minulla on kunnia kuunnella?”

    “Meikäläistä kutsutaan Kersantiksi”, sanoi ääni niin, että tuhti steltiläinen aksentti paljastui viimeistään suhuäänteistä. “Tiedättekö te perslävet, miks?”

    “Koska kukaan ei koskaan uskaltaisi uskoa komentoosi mitään paria ryöväriä suurempaa?”

    Kyltti ilmoitti huoneen johtavan kolmanteen kerrokseen. Kapura avasi oven, ja toinen toa tuli tämän perässä taas ylös yksiä portaita. Irtosulat portailla pöllähtivät ilmavirrasta lentoon.

    “Mää olin kuules sodassa”, “Kersantin” ääni uhkui ylpeyttä. “Ei ole kuule ensimmäinen kerta kun johdan ryhmää tässä pirun rumassa taajamassa! Mutta tulee muuten olemaan viimenen kerta, kunhan Kummisetä pistää taas vähän menemään!”

    Joku naurahti, eikä se ollut steltiläisen ääni, vaan aiempi. “Kaupunkinne elää vain koska Varjottu ei ole vielä valmis.”

    Kaupunkimme elää vain, koska torakkakenraali ei ole vielä valmis, Matoro ajatteli. “Onnea yritykseen”, toa vastasi. “Ei sillä, että sen suuruudenhullun suunnitelmat kiinnostaisivat minua pätkääkään. Pistin teitä viimeksi pataan pari kuukautta sitten Xialla, kun veimme kummisetänne lempilelun. Jos yritätte uhkailla, tehkää se edes jollakin suurikaliiberisemmalla.”

    Ylös portaita. K o r k e a m m a l l e. Toat nousivat niitä kolmanteen kerrokseen Kapuran vilkuillessa Matoroa hermostuneesti. Kersantti naurahti.
    “Usko pois. Kyllä Kummisetä sellaiseen keinot keksii.”

    “En ole erityisen vakuuttunut. Olen tuntenut teidän halutut-listanne kaksi huippunimeä ties miten pitkään, ilman että he ovat huolehtineet pätkääkään siitä miehestä. Hemmetti, minä olen todennäköisesti viime aikoina itse aiheuttanut Ilonpilaajalle ja Tuomarille enemmän päänvaivaa kuin teidän organisaationne.”

    “Ilonpilaaja? Tuomari? Ketä helvettiä?” Kersantti tokaisi.

    “Killjoy”, sulava ääni sanoi.

    “Judge”, siihen lisäsi toinen edellistä hieman muistuttava.

    Kersantti huokaisi niin että linja rahisi. “No tietty! Puhuisit nyt saatana jotain oikeaa kieltä!”

    “Самаа миелтä”, sanoi taas uusi ääni jota toat eivät edes teeskennelleet ymmärtävänsä.

    Kolmannessa kerroksessa oli kapea käytävä, jonka varrella oli kaksi oviaukkoa, molemmissa pieni kurkistusikkuna matoralaisten päiden korkeudella. Kapura viittoi eteenpäin vilkaistuaan lyhyesti kumpaankin. Tulen toan ilme kertoi Matorolle tarpeeksi, että hän jätti itse vilkaisematta.
    Matorolta tai Kapuralta vastausta saamatta Kersantti jatkoi pian. “Tekin ootte täällä etsimässä sirua, etteks niin.”

    “Mikä saa sinut päättelemään niin?” Matoro kysyi. Voi, miten rauhoittavaa oli päästä vaihteeksi vain aukomaan päätään tyhmemmille. Steltiläisellä ei kylläkään ollut huumorintajua.
    “Kyllä mä uskon teidät tyhmiksi, ei tarvi saatana esittää vielä tyhmempää. Onks teil jo se siru?”

    “Kumpi niistä?” Matoro kysyi ja virnisti. Sitten hän tajusi, ettei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt sitä, mutta elehti siitä huolimatta.

    “… o-onko niitä saatana KAKSI?” metsästäjä karjaisi.

    “Jättipotti”, sanoi kaksi muuta yhteen ääneen. Ajatus niistä harjoittelemassa puheensa synkronoimista huvitti Matoroa enemmän kuin sen piti.

    “… niitä on oikeastaan kuusi, jos tarkkoja ollaan. Hemmetti, ettekö te ole tehneet lainkaan taustatyötä?”

    Metsästäjien puoli hiljeni. Toa kuuli epäselvää keskustelua, kuiskimista.

    “Te tyypit siellä. Oliko teillä asiaakin?” Matoro kysyi radion välityksellä käytävään älyjen taisteluun.

    “Joo! Nimittäin että voisitteko vaikka kertoa, missä päin tätä saatanan laitosta olette?”

    Kapura huokaisi. Ele oli sekoitus kärsimättömyyttä ja pahaa-aavistavuutta. Mennään jo! toa viestitti olemuksellaan.
    “Auttaisin mielelläni, mutta suoraan sanottuna en tiedä. En ole paikallisia, nääs”, Matoro vastasi.
    “LUULETKOS SINÄ OLEVASI HAUSKA?”
    Kersantti jupisi jotain jossa oli enemmän kirosanoja kuin pitäisi olla fyysisesti mahdollista saada mahtumaan kahteen sekuntiin. Kuulosti siltä, että steltiläinen otti aikalisän.
    “Sinä olet”, Mustalumi vastasi kiroilun tauottua.

    Metsästäjät supisivat hetken keskenään. Kolinaa. Rahinaa. Puhelin ojennettiin toisaalle.

    Kapura kulki yhä etummaisena, ja johti duon matkaa. He pysähtyivät, kun yhden oven takaa kuului veden ääniä. Matoro viittasi Kapuraa tutkimaan samalla, kun jäi itse jatkamaan radiopuhelinkeskustelua.

    Jonkinlainen pesutila, Kapura arvioi. Pesualtaiden rivi seisoi jämäkästi, ja jokainen ehjä peili heijasti tulen soturin kuvaa, jota hän ei viitsinyt juuri nyt katsella. Ennen valkoinen mutta nyt ummehtuneen keltainen laatoitettu lattia oli tulvillaan vesilammikoita. Niiden lähde löytyi pian: Rikkinäinen hana sylki nestettä kaikkialle ympäri huonetta. Epäilyttävä yksityiskohta. Tuollaista ei tapahtunut itsestään.

    Sitten Kapuran silmiin osui komero tai… suihkutila huoneen perällä. Sinnekö vandaali oli piiloutunut?

    Ei ollut.

    “… tuo ei ollut oikea ovi”, Kapura mutisi itsekseen, kun huoneen keskellä oli vain kuollut varis, joka makasi verilammikossa.
    Ja haju oli kuvottava.

    Joku oli yrittänyt pestä sitä pois.

    Mutta toa tiesi että tämä haju ei lähtisi.

    Kapura sai tarpeekseen. Hän palasi pesutiloista hiljaisena käytävään, jossa Matoro keskittyi yhä radiopuhelimeen.

    “Jatketaan edemmäs… aika kuluu”, Kapura supatti. “Voit juoruta sitten, kun olemme löytäneet sirun ja merirosvon. Missä Arupak nyt ikinä onkaan.” Siihen vastauksena Matoro nosti yhden sormen ylös hiljaisena puhelin yhä kourassaan. Ja kohta hänen odottelunsa päättyikin.

    “Kiinnostaako teitä, toat hyvät”, sulavan liskomainen ääni puhui linjalta johtajansa manailun päälle, “tietynlainen sopimus.”

    “Minusta tuntuu, että jos teillä olisi jotakin, jota tarjota, tai jotakin, jolla uhkailla, olisitte kertoneet sen jo”, Matoro vastasi. “Mutta aye, miksi ei? Kerro toki.”

    “Sanoiko hän ‘uhkailla’, Panostaja?” metsästäjä vastasi viimein huuliaan lipoen.

    “Olen aika varma, että sanoi, Jakaja”, toinen samanlainen vastasi. Kaksikon äänensävyt olivat ylikorostetun dramaattisia. Huonoa näyttelyä. Vitsiä.

    “Ikävä sana, uhkailu. En pidä yhtään.”

    “En minäkään. Siinä on niin… huono sävy. Barbaarimainen.”

    “Epäsivistynyt. Hyökkäävä.”

    “Olen kaikessa samaa mieltä, veljeni. Mutta mitä mieltä te olette…”

    Puhelinta siirrettiin. Joku hengitti hinkuvasti aivan lähellä mikrofonia.
    “… tohtori Cehaya?”
    Kapura pysähtyi kesken kävelyn ja vilkaisi Matoroa kauhistuneesti. Jään toan sydän jätti yhden lyönnin välistä.

    “H-halusit ehdottaa sopimusta”, Matoro vastasi harkitusti, pitäen päänsä kylmänä – kuin jään toa, joka hän oli joskus kai ollut. “Kuuntelen.”

    “Ä-älkää suostuko siihen”, sanoi naisen ääni, johon jään toa oli saman vuorokauden sisällä tutustunut, ja kuulosti ensimmäistä kertaa kuin tämä olisi joutunut pakottamaan sanansa ulos.

    “Kiitos mielipiteestänne, rouva Tohtori”, hahmo jota Matoro luuli ‘Jakajaksi’ sanoi.
    “Aina yhtä valaisevaa”, toinen eli ilmeisesti ‘Panostaja’ sanoi. “Arvon toat, te teette nyt niin, että toimitatte sirun… piru, sanotaan vaikka, molemmat sirut meille. Siinä on teidän osanne sopimusta. Meidän osamme on se, että emme pilaa aulan tyylikästä ere-korolaista kokolattiamattoa rouva tohtorin suonien sisällöllä.”

    Matoro mietti hetken. Epsilon muistutti häntä olemassaolostaan. Epsilon muistutti häntä siitä voimasta, millä hän oli tuhonnut Abzumon. Siitä, miten Svarle oli romahtanut sinisyyden mahdin edessä. Siru kädessään hän oli kaikkivoipa.

    “Missä tapaamme?” Matoro kysyi itsevarmana.

    “Toisen kerroksen ruokala. Teillä on tunti aikaa”, liskopersoona tokaisi. “Aiheesta ei neuvotella enää tämän enempää.”

    Naksahdus. Jonkin rusahdus. Täysi radiohiljaisuus.

    “Kap, muistuta minua; tiedämmekö me missä on ruokala?” Matoro kysyi.

    “Se toisen kerroksen iso huone”, Kapura sanoi hiljaa. “Ehkä lähellä sitä ruokakaaosta. Mutta nyt meillä ei oikeasti ole aikaa. Eteenpäin. Nopeasti.”

    “Minä haluan repiä niiden saastojen mielet niin pieniksi kappaleiksi, ettei niistä saisi Musta Käsikään parsittua enää mitään hyödyllistä”, Matoro kuiskasi. “Mutta… “ hän huokaisi. “Delta. Delta. Minä haluan myös Deltan. Ja Epsilon sanoo, että me olemme lähellä. Oikeassa kerroksessa. Tarpeeksi… k o r k e a l l a.”

    Toat seurasivat käytävää kiirehtien. Se kääntyi vasemmalle.
    Ja tietenkin siellä oli lintuja.

    Siellä aina oli.


    Jokainen “kraa” pureutui jään toan itsetuntoon. Ne muistuttivat häntä korpeista, jotka olivat raakkuneet Cehayan ikkunan takana Bauinuvassa. Hän pysähtyi.

    “Kapura. Minun pitää ihan oikeasti mennä ensin hoitamaan se roskaväki. Minä en voi… minä haluan Deltan, minä haluan vastauksia, mutta minä haluan vielä enemmän olla toa. Meillä… Arupak ei karkaa. Oikeastaan, sinä voit vaikka jatkaa etsintää, minä palaan pian. Minä… minä en voi jättää tohtoria pulaan. Se… se on kaikkea sitä vastaan mitä minä olen.”

    Kapura katsoi Matoroa ja… hymyili? Matoro kurtisti kulmiaan. Kapura ei ollut erityisen hyvä hymyilyssä. Hän ampui siinä aina yli.
    “Mene”, tulen toa sanoi ja otti askeleen kohti lintuja. “Minä hoidan Arupakin.”
    Jään toa oli kääntyäkseen, kunnes pistävä ajatus iski jäisen tikarin häntä selkään… ja äskeinen hymy liiteli tilanteen yllä haaskalinnun lailla vaanien.

    Mitä, jos Kapura löytäisi sirun ja ottaisi sen itselleen? Voisiko hän luottaa tulen toaan? Ei, ei hän voisi. Ei hän voinut luottaa Umbraankaan. Ei, vaikka oli luullut niin. Luullut niin vuosia.

    Matoro pysähtyi selin Kapuraan.

    “Jos löydät sirun…” toa aloitti hiljaa. “Mitä teet sillä?”

    Ja viimeinenkin varjo hymystä katosi Kapuran kasvoilta.

    “En minä halua sitä”, tulen toa sopersi. “Minä… Minä en tarvitse sitä. En halua sitä.”

    “Haluaako joku muu sen?” Matoro kysyi. “Joku… jolle olet sitä etsimässä?”

    Petturi, korpit olivat raakkuneet Aft-Amanan pihalla. Petturi. Ja kaksi toaa seisoivat selkä selkää vasten pystyen vain arvailemaan toistensa ilmeitä.
    Kapura pudisti päätään ja avasi suunsa useasti etsien sanoja. “Matoro… Siru on vaarallinen. En minä halua sitä. Enkä aio antaa sitä kenellekään. Matoro… Sinunkaan ei pitäisi haluta sirua.”

    “En minä halua sirua”, Matoro valehteli itselleen, eikä edes erottanut sitä valheeksi. “Minä haluan tehdä hyvää. Minä haluan Nimdan vain, jotta voin suojella viattomia. Vetää turpaan sellaisia paskiaisia, jotka kaappaavat matoraneja ja uhkaavat tappaa ne. Minä haluan Nimdan vain saadakseni voiman tehdä sitä, mitä toat tekevät. Minä haluan olla parempi toa.” Ja hän tunsi, miten tuskallisen lähellä hän oli päämääräänsä.

    “S-sinä et ymmärrä”, Kapura sopersi. “Se tuhoaa kaiken. Sinutkin. Ne… ne kaikki aliarvioivat sirun. Ja me. Klaani. Se on vahvempi kuin yksikään tahto. Nimda… Matoro, sinun ei oikeasti pitäisi haluta sitä. Mutta minä näen sen sinusta.”

    Siru, typerys. Siru on arvokkaampi kuin tuhat tuskallisesti kuollutta matorania, Matoro kuuli ajatukset päässään. Siru on vapaus. Siru on voima, se sanoi.

    “Minä… minä en tiedä… kumpi on oikein… Ei, minä nimenomaan tiedän, kumpi on oikea vaihtoehto… mutta en tiedä, onko minulla voimaa valita sitä. Olemme niin lähellä. Niin lähellä tämän kaiken loppua.”

    Siru on kohtalosi. Eikö se ole ollut selvää aina; siitä päivästä asti kun sinä löysit minut? Suuri Henki suunnitteli kaiken; hän suunnitteli sinun olevan se, joka tuhoaa pahuuden sirulla! Et sinä voi antaa yhden matoranin tulla sen kaiken tielle, Mielen Prinssi! Jään Sotilas ei tiennyt, olivatko ne ajatukset hänen omansa. Vai olivatko ne Itrozin, Särkyneen Serafin, ajatuksia? Vai kenties Epsilonin?

    Yhdellä pelastat matoralaisen.

    Kahdella peittoat pahuuden.

    Kolmella ohjaat kohtalon.

    n e l j ä l l ä muutat t o t u u d e n

    viidellä
    kaadat
    enkelit

    Kuudella tapat jumalat.

    “Paljonko meillä on vielä aikaa?” Matoro kysyi lopulta, hiljaa.

    “Tunnista ei ole kulunut paljoakaan”, Kapura mutisi. “Mutta se ei ole tärkein aikaraja.”

    Jään Sotilas huokaisi ja ryhdistäytyi. “Kahdella pelastan tohtorin”, hän sanoi astellessaan läpi korppien. “Kahdella pirston pahuuden.”

    “Neljäs ovi täältä”, Kapura sanoi astellessaan. “Nopeasti. Lintujen hiljaisuus on epäilyttävää.”

    Neljäs ovi oli raskas rautaovi. Se oli lukossa.

    Mutta sirulle mikään ei ollut lukossa.

    s i s k o
    m i n ä t u l e n

    He astuivat kapteeni Arupakin selliin, mutta kapteeni ei ollut siellä. Ei ollut hetkeen ollut.

    Ränsistyneen kopin toisen pään seinän täytti reikä, ehkä matoranin kokoinen sellainen. Sen kaivamiseen oli kestänyt selvästi kauan. Likaisella sängyllä nuhjuisten ja repaleisten lakanoiden päällä lepäsi pino kirjoja, joista yksi oli pudonnut lattialle auki. Nurkassa makasi jonkinlainen nahkakassi, johon aika oli kuluttanut useita reikiä. Mitään merkkejä siitä, että kukaan asuttaisi huonetta, ei näkynyt.

    Keskellä huonetta kimmelsi kultainen esine. Huoneen saastaisuudessa yllättävän puhdas kellotaulu oli säilyttänyt numeronsa ehjinä, mutta taskunauriin viisari ei käynyt. Matoron mieleen iskivät sanat SOITA MINUA, mutta tunne meni nopeasti ohi.

    Ja seinät.
    Seinät kertoivat aivan omaa tarinaansa.

    Teksti oli punaista kuin tähti joka ikuisesti taivasta halkoi.

    N̢͟ ̵҉̀U ́K̨҉́ ̀́̕E̢҉ ̶͜Ņ͘ ̀͏T̷́ E̶ ́K҉͢ ̶̀I͞ J ̀͘͟Ä
    ̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
    antaa elämän
    N̢͟ ̵҉̀U ́K̨҉́ ̀́̕E̢҉ ̶͜Ņ͘ ̀͏T̷́ E̶ ́K҉͢ ̶̀I͞ J ̀͘͟Ä
    ̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
    antaa toivon
    N̢͟ ̵҉̀U ́K̨҉́ ̀́̕E̢҉ ̶͜Ņ͘ ̀͏T̷́ E̶ ́K҉͢ ̶̀I͞ J ̀͘͟Ä
    ̸͞͞Ņ͢͡ ͜͡U҉ ̷̷̀K̴ ͏É̸̡ N̶ T͘͞ ͢҉E͜ ҉K̵ ̶̧I̶ ̸͜͝J Ä̸
    a n t a a
    t y ö n

    Nämä olivat ne sanat, jotka seinät kertoivat.

    Matoro tuijotti niitä sanomatta sanaakaan. Nukentekijä, nukentekijä. Nuket. Hänen itsevarmuutensa ja teräksisyytensä vain suli kuin jää kevään myötä.

    Mutta jokin muu vei hänen huomionsa. Se mieli, joka säteili taskukellon sisältä. Pieni elon liekki, joka karkotti nukentekijän narreineen. Toa tarttui kultaiseen kelloon ja katsoi sitä. Sen sammuneita, kauniisti muotoiltuja viisareita ja kullattuja numeroita.

    “Kello, kuka sinä olet?” kysyi jään sotilas.

    Ja kello vastasi. Kello vastasi rauhoittavalla ja rakastavalla äänellä.

    ♬ Hei~

    Olet etsinyt minua~

    Olet etsinyt minua sitten paikan, jossa S ä t k y n u k k e lävisti sinut~

    Tiedän, että pelkäät~
    Älä pelkää~
    Jos pelkäät h ä n t ä~
    h ä n voittaa. ♬

    “… Delta? Oletko se sinä?”

    ♪ Haluatko sen olevan minä? ♬

    Matoro tunsi sydämensä sykkeen otsassaan asti.
    “Se on kaikki, mitä olen koskaan halunnut.”

    ♪ ♪ ♪ Sitten on aika. ♪ ♪ ♪


    Matoro katsoi viisaria, joka oli pysähtynyt vankasti osoittamaan kello kuutta. Vielä ei ollut kiire.

    Vielä ei ollut hoppu.

    Mutta ne Matoron oli saatava aikaan.
    Jään toa lähti kääntämään viisaria.

    KELLO ON KUUSI


    KELLO ON SEITSEMÄN

    –>

    KELLO ON KAHDEKSAN


    KELLO ON YHDEKSÄN


    KELLO ON KYMMENEN



    Punainen     täytti Matoron verkkokalvot ja säteili tämän silmiin. ETSI MINUT.


    KELLO ON YKSITOISTA


    KELLO ON KAKSITOISTA


    KELLO ON YKSI


    KELLO ON KAKSI



    Sininen     räjähti Matoron mielessä. Hänen päänsä päällä tuntui ohimenevän hetken olevan jotain raskasta. TÄYTÄ MINUT.


    KELLO ON KOLME


    KELLO ON NELJÄ


    KELLO ON VIISI


    KELLO ON KUUSI



    Kullankeltainen     täytti Matoron mukanaan tikityksen ääni. SOITA MINUA.
    Ja taskunauris liikahti Matoron kädessä. Se räjähti viisarien ja kullan epäselväksi myrskyksi. Jään toa hätkähti ja päästi esineen putoamaan maahan, jossa se kolahti lattiaan ja palasi alkuperäiseen muotoonsa.


    Mutta sen sisältä oli pudonnut jotain.


    ♩ Nyt sinulla on kaksi~ ♩

    Delta hohti tyhjän ja kuolleen sellin lattialla elävämpänä kuin mikään muu koko luomakunnassa. Ja Kapura haukkoi henkeään, kun sen sisar liittyi hehkuun. Epsilon hehkui Matoron haarniskankin läpi.

    “Matoro!” Kapura huudahti. “Onko sinulla toinen siru?”

    Jään Sotilas laskeutui polvilleen Deltansa edessä, ja valkoinen käsi tarttui valkoiseen siruun. Hän nousi pitäen kauneutta silmiensä edessä. Hän ihaili metallinpalan täydellisyyttä – sen sileää pintaa, sen kuutta kulmaa – siihen kaiverrettua muinaista kirjainta, joka oli kuin käärme, joka sähisi uhkaajilleen.

    “Tietysti on”, hän vastasi, ja vei sirun lähemmäs sydänkiveään. Kummankin hohto vain kasvoi. Kumpikin kasvoi.

    “Matoro…” Kapura sopersi. “Ne… ne ovat vaarallisia.”

    “Ne ovat vaarallisia vain pahalle”, Matoro vastasi seesteisenä. “Katso sen valkeutta, sen kauneutta, sen puhtautta! Miten mikään näin hyvä voisi olla pahuuden väline?”

    ♩ Kauniisti sanottu~ ♩ lempeä ääni rauhoitti Jään Sotilasta.

    “Se… “ Kapura sanoi. “Sinä et ole nähnyt, mihin se pystyy. Vai oletko? Abzumo. Metsästäjät, joiden kanssa keskustelit radiopuhelimessa. Jopa… Arupak. Kaikki ne siru on onnistunut viettelemään. Kaikki ne kuvittelivat olevansa sirua vahvempia. Mikä tekee sinusta sirua vahvemman, Matoro? Sinä et ole nähnyt, mitä se tekee mielelle.”

    “Voi, en minä ole sirua vahvempi”, Matoro vastasi hymyillen delta-kirjaimen heijastuessaan hänen sirunsinisestä silmästään. “En minä hallitse sitä. Siru on minun ystäväni. Se on…” Jään Sotilas tarttui siruun toisella kädellään. Sillä, mikä oli taas olemassa, koska siru oli hänen ystävänsä.
    Nuket, niitä ei ollut olemassa, Matoro tunsi. Niitä ei ollut koskaan ollutkaan, hän tiesi. Kyllä, tiesi. Ne eivät olleet koskaan upottaneet teräänsä häneen, ei hän ollut yhden terästä koskaan haavoittunut.

    “Se on kohtaloni, Kapura. Ja se on syy, miksi voin tehdä näin. Miksi vain minä voin tehdä näin.”

    Kapuran kasvoille oli noussut viha.
    Tulen toa tuijotti Matoroa tiiviisti ja puhui.

    “Siru ei toimi noin”, Kapura sanoi sylkäisten jokaisen sanan. “Sinä uhraat sirulle kaiken, ja siru ottaa kaiken vastaan. Siru on sinun kohtalosi. Siru on se, jolla sinusta tulee täydellinen sinä. Siru on kaikki, mitä ikinä tarvitset.
    Ja tiedätkö, mikä tässä on hauskinta?

    Lopulta sinä et edes halua sitä.
    Lopulta haluat vain takaisin sen, minkä siru vei.”

    Matoron suu loksahti auki. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen ystävänsä yritti edes selittää.
    “… mistä sinä väität tietäväsi kaiken tuon? Mitä sinä muka tiedät Nimdasta?”

    Viha haihtui Kapuran kasvoilta. Niille nousi varovainen virne, samalla tapaa petollisen yliyrittävä kuin aiemmin käytävällä. Virne, joka kätki taakseen sadoittain muita tunteita, joista Matoro ei saanut selvää.

    “Mitäkö minä tiedän Nimdasta?” Kapura tuhahti ja hymyili. “Paljon enemmän kuin sinä. Meillä on kiire, muttei liian kiire tarinalle, jonka tunnen. Minun osuuteni tulee vasta myöhemmin, mutta en usko, että panet pahaksesi pientä ajanhukkaa. Sillä tarinan aihe on varmasti mielenkiintoinen.

    Kuule siis tarinaa Arupakista.”

    Ja Matoro kuunteli. Ei hän muuta voinutkaan.


    Myöhemmin, merirosvon jätettyä jälkensä historiankirjoihin sekä merirosvoustilastoihin, mietti moni historioitsija tämän vaiheita. Mistä saapui piraatti, joka teki parhaina päivinään ennätyksen ryöstettyjen laivojen määrässä? Ja miten tämä katosi yllättäen? Kun Arupakiksi itseään väittävä matoran saapui Aft-Amanan mielisairaalaan, halusi moni päästä hänen puheilleen ja täydentää historian tuuliin kadonnutta tarinaa. Mutta Arupak pysyi hiljaa, ja mielisairaalan henkilökunta kielsi vierailut vedoten potilaan tilaan. Niinpä vaikutti siltä, että vain merirosvo itse tiesi koko tarinansa.

    Tarinansa, joka alkoi tavalliselta saarelta.

    Arupakin kotisaari oli hämmästyttävän epäerikoinen. Syrjäinen kappale maata lähellä Eteläisiä saaria oli kuitenkin Arupakin koti. Pieni yhteisö elätti itsensä, eikä saarella kovin usein tavattu vieraita. Arupak käytti aikansa enimmäkseen mietiskelyyn ja lukemiseen. Hän kolusi läpi elementaalipsykologiaa sekä kohtalofilosofiaa. Suurimman vaikutuksen merirosvoon tekivät Saritren pohdinnat kohtalosta.

    Entä jos kohtaloa ei ole? luki Arupak. Entä jos mikään yliluonnollinen entiteetti tai fysikaalinen sääntö ei määrääkään elämäämme, vaan me itse rakennamme kohtalomme joka päivä teoillamme? Saaren kirjatarjonta oli melko vähäistä, mutta Saritren opuksiin palaaminen ei Arupakia haitannut. Uudestaan ja uudestaan merirosvo tulkitsi filosofin sanoja ja istui iltaisin rannalla mietiskelemässä ja katsomassa, kun kaksoisauringot laskivat ja värjäsivät taivaankannen tulen sävyillä.

    Arupak istui ja mietti. Jos oli kohtalo, minkä roolin universumin voimat olivat hänelle valinneet? Saaren arjen toistuminen päivästä päivään samana ei riittänyt matoranille, jossa asusti jo silloin aimo annos kunnianhimoa. Kuka meidän kohtalomme rakentaa? Kuka nousi eräänä päivänä ja määräsi, että Arupakin kohtalo oli homehtua saaripahasella, jonka elämä ei tarjonnut minkäänlaisia seikkailuja tai haastetta?

    Kuka meidän kohtalomme rakentaa?

    Saaren asukkaiden keskuudessa esiintyi sekä Mata Nui -uskoa että athismia, joten Arupak oli tutustunut kumpaankin uskontoon ja katsonut, mitä vastauksia niillä oli tarjota merirosvon kysymyksiin. Kävi kuitenkin ilmi, että jos vastauksia edes oli, ei niitä löytynyt saarelta. Arupak kuunteli päivästä toiseen toveriensa pohdintoja ja kaipasi eteensä jotain konkreettista. Jotain kosketeltavaa. Jotain havaittavaa. Mutta kukaan ei ollut valmis ottamaan ensimmäistä askelta ja astumaan avaraan maailmaan etsimään totuutta. Etsimään vastauksia. Varsinkin vastausta kysymykseen kuka rakentaa kohtalomme?

    Kuka kellon käynnistää? Kuka viisarit takoo?

    Istuttuaan ja mietittyään ja katsottuaan monen monta kertaa kaksoisaurinkojen liikettä halki taivaan Arupak päätti itse vastata kysymykseensä.

    Me rakennamme kohtalomme.
    Me jatkamme päivästä toiseen ja valitsemme tyytyväisyyden siihen, mitä nyt tiedämme.
    Me valitsemme apatian.
    Me tyydymme siihen, ettei kaikkeen ole vastausta.
    Me pohdimme ja kysymme, mutta käännämme selkämme joutuessamme kohtaamaan vastauksia.

    Arupak ei aikonut enää tyytyä siihen, mitä oli nyt.

    Kauppalaiva kävi ajoittain saarella ja ansaitsi suurimman kiitoksen siitä, että Arupakilla oli yhtään filosofista opusta luettavakseen. Luikkiessaan alukseen yöllä merirosvo ajatteli, että se oli aina käydessään kuin houkutellut mukaansa tarjoamalla tietoa saaren ulkopuolisesta maailmasta. Ja kun tiedonjano oli herätetty, oli sitä hyvin vaikea hillitä.

    Arupakia ei huomattu. Laiva poistui saarelta. Matoran odotti piilossa seuraavaan satamaan ja huomasi, että jos kysymyksten kaivaminen tästä valtavan avarasta maailmasta olisi työn ja tuskan takana. Kaikki hänen ympärillään oli suurta ja monimutkaista. Jokainen yksilö toimi omien käsitystensä mukaisesti ja oli tiedostamattaan osa koneistoa, joka raksutti eteenpäin täysin arvaamattomasti.

    Arupak elätti itsensä miten ikinä kykenikään. Hän tottui vaihtelevaan rahatilanteeseen ja matkusti uuteen satamaan aina tilaisuuden sattuessa. Elämä oli välillä rankkaa, mutta se ei merirosvoa haitannut. Jokainen vastaantulija ja jokainen paikka saattoi tarjota vastauksen johonkin kysymykseen. Jokainen päivä paljasti jotain uutta ja vain vahvisti Arupakin käsitystä siitä, että kaikkeen oli löydettävissä vastaus. Totuus oli jossain.

    Sirpaleina.

    Levitettynä ympäri maailmaa, kaivettuna hiekkaan kaukaiselle saarelle tai upotettuna aurinkojen valossa kimmeltävän meren syvimpään kohtaan, mutta kuitenkin olemassa. Tarvittiin vain joku yhdistämään palaset.

    Yksi erityinen mysteeri kiehtoi Arupakia kaikista eniten. Öisin juuri ennen nukahtamistaan Arupakin ajatukset palasivat myyttiin, johon hän oli tutustunut kotisaaren Ath-uskovaisten puheita kuunnellessaan. Nimda ei jättänyt Arupakia rauhaan.

    Sekö oli ultimaattinen vastaus?

    Olivatko sirut se työkalu, jolla kohtalo taottiin?

    Merirosvo vakuuttui siitä, että artefaktin palojen yhdistäminen olisi täydellinen osoitus siitä, että hallitsi oman kohtalonsa.

    Matkatessaan paikasta toiseen Arupak tapasi vanhoja Ath-uskon tuntijoita ja kysyi näiltä siruista. Osa arveli niiden olevan Athin lahja, jonka kokoaminen toisi varmasti taivaspaikan. Osa puhui Nimdasta hiljaisella äänellä ja varoitti Arupakia siitä, että sirut olivat tuhonneet jo liian monta sielua. Osa vannoi nähneensä jonkin siruista omin silmin, mutta kieltäytyi lisätiedon tarjoamisesta.

    Jos tarinat olivat edes puoliksi totta… Arupak muisteli kaikkea kuulemaansa Nimdan ihmeteoista. Kyseessä oli kieltämättä maailman vaarallisin ase. Mutta jokainen katsoi totuutta oman linssinsä läpi, eikä kukaan vaikuttanut näkevän kaikkea. Epävarmuus vain lisäsi merirosvon tahtoa selvittää totuus itse. Kaikista suurin mysteeri. Palapeli, jonka selvittämisessä kukaan ei ollut onnistunut.

    Ja katsellessaan laivaa edessään Arupak ajatteli vihdoin löytäneensä siihen keinon.

    Arupakin ura merirosvona alkoi siitä päivästä. Hän kiersi vuosia erilaisissa merirosvolaivoissa ja hankki kokemusta. Arupak oppi, kuinka ohjataan laivaa ja tapetaan vihollinen. Arupak vahvisti poliittista ja maantieteellistä tuntemustaan. Arupak tarkkaili miehistön ryhmädynamiikkaa ja sen jäsenten suhdetta kapteeniin. Minkälainen oli hyvä kapteeni? Auktoriteettiä tarvittiin, mutta Arupak myös oppi, että merirosvot hylkäsivät nopeasti sopimuksen, josta eivät hyötyneet mitenkään. Onnekseen matoran asettui veristen kapinoiden oikealle puolelle. Arupak sisäisti kaiken mahdollisen ja sai maineen ammattitaitoisena mutta epäilyttävänä merirosvona.

    Ja eräänä päivänä koitti onnekas sattuma.

    Erään laivan miehistön suhteet kapteeniin viilenivät jatkuvasti. Arupak tarkkaili tilannetta ja eritteli joukosta ne, jotka olivat nykyiselle kapteenille uskollisia ja ne, jotka eivät kokeneet hyötyvänsä nykyisistä järjestelyistä. Ulkoapäin katsottuna tilanne vaikutti rauhalliselta, mutta osapuolten välillä tuntui olevan vain ohut kerros lasia, joka voisi yhtäkkiä särkyä.

    Arupak päätti toimia.

    Hän paikallisti ne, jotka tuntuivat vihaavan kapteenia eniten. Aiempiin suhteisiin vedoten ja kiristämällä he saivat puolelleen varovaisen enemmistön. Arupak piti kuitenkin huolen siitä, ettei missään vaiheessa vaikuttanut itse johtavan kapinahanketta.

    Koitti se yö ja aika toimia. Kapteeni ja tämän lähipiiri eliminoitiin tarkasti ajoitetuilla salamurhilla. Loput antautuivat. Kapinan johtajat ja Arupak kaappasivat vallan ja muodostivat koko Arupakin merirosvonuran kestäneitä luottamussuhteita. Virallisesti Arupak oli laivan uuden johdon strateginen neuvoja, mutta tekemällä osittain onnekkaita ja osittain tarkkaan harkittuja päätöksiä merirosvo varmisti sen, että häntä kuunneltiin.

    Se oli hyvää aikaa. Arupak kannusti muita luomaan hyvät suhteet niihin, joita kohtaan ei osoitettu vihamielisyyttä. Liittolaisten lista kasvoi, ja yhteisvoimin suoritettiin riskialttiita ryöstöjä. Arupak eli tietäen, että jokainen päivä voisi olla viimeinen, mutta se vain kannusti merirosvoa yrittämään kovemmin. Päästyään vihdoin suureen maailmaan vaikuttamaan, tekemään jotain Arupakin täytti puhdas elämänilo. Lopulta matoran toimi kapteenina omassa laivassaan ja seuloi itselleen miehistön, johon luotti täysin.

    Aina kun joku tämän miehistöstä alkoi vaikuttaa liian pätevältä ja liian ovelalta, ehdotti Arupak tälle siirtymistä oman laivansa kapteeniksi. Niinpä Arupakiin myönteisesti suhtautuvien alusten määrä kasvoi, eikä kukaan halunnut lopulta osoittaa vihamielisyyttä merirosvoa tai tämän liittolaisia kohtaan. Lisääntynyt yhteistyö teki ajasta merirosvoille voitokkaan ja taloudellisesti hyvän, mutta Arupakin pakkomielle ei koskaan poistunut tämän mielestä.

    Nimda oli yhä Arupakille se tärkein.

    Arupak piti sirujen saamisen tärkeimpänä tavoitteenaan. Ja lopulta, kun Arupakin liittolaiset hoitivat merirosvoudet yksinäänkin mainiosti, alkoi tämä jahtaamaan Nimdaa kunnolla. Miehistölleen Arupak selitti, että sirujen avulla merirosvoimperiumi pystyisi haastamaan jopa maailman suurvaltoja. Kokonaiset kansat joutuisivat antautumaan heidän saapuessa kähveltämään kaiken arvokkaan. Kuitenkin Arupak jahtasi Nimdaa yhä henkilökohtaisista, jopa symbolisista syistä. Se oli keino määrätä oma kohtalonsa. Keino nousta universumissa vaikuttavien voimien yläpuolelle.

    Hyvältä kuulostava vihje ilmaantui. Arupak kokosi miehistönsä huiput ja lähti matkaan. Ovros, etevä taktikko, joka oli kääntänyt useamman meritaistelun Arupakin hyväksi. Imer, taitavin Arupakin koskaan tapaama lähitaistelija. Nuori runosielu Tarip, jonka rooli miehistössä näytti olevan kapteenin rauhoittaminen tämän ajoittaisina vainoharhaisuuden aaltoina. Saari, jonka huhuttiin säilövän erästä sirua, läheni päivä päivältä ja Arupak nukkui yönsä yhä levottomammin.

    Viimein koitti se hetki, jota Arupak oli odottanut käytännössä koko elämänsä, vaikkei aina ollutkaan tiedostanut sitä. Nimda oli ratkaisu siihen kaikkeen. Kaikista aarteista suurin. Arupak ja se, johon tämä luotti eniten, laskeutuivat ansoilla täytettyyn temppeliin.

    “A-arupak? Minä näin jotain oikealla.”

    Merirosvo kuuli Taripin sanat ja kääntyi tämän mainitsemaan suuntaan. Ansat oli kai jo selvitetty. Maaliviiva läheni. Mikä uskalsi nyt tulla Arupakin ja tämän kohtalon väliin?

    Arupak kohotti soihtukättään.


    Arupak puristi sirua kädessään ja juoksi. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut. Hän ei tiennyt, missä Tarip oli. Hän ei tiennyt, missä hän itse oli. Hänen kehonsa huusi kivusta, muttei silti osannut tehdä mitään muuta kuin juosta.

    Ne eivät antaisi Arupakin kuolla rauhassa. Merirosvo jatkoi pakoaan, mutta jokainen tunneli tuntui täysin vieraalta.

    Arupakin soihtu oli kadonnut johonkin. Nimdan hehku oli ainut asia, joka valaisi hänen tietään pimeillä käytävillä. Se ei välttämättä ollut hyvä asia, koska se saattoi auttaa niitä löytämään matoranin.
    Mutta tuskin     ne Nimdan hehkua tarvitsivat.

    Totuus ja harhakuvat sekoittuivat toisiinsa.
    Oliko muuta kuin temppelin pimeys?
    Oliko kaikki aikaisempi ollut vain harhaa?
    Oliko ulospääsyä edes olemassa?

    Arupak ei enää tiennyt.

    Missä on Tarip?

    Missä on ulospääsy?

    Kuka rakentaa kohtalomme?

    Kuka päätti, että käy näin?

    Jotenkin Arupak selvisi. Päivänvalo sai Arupakin silmät huutamaan kivusta, mutta merirosvo ei koskaan lakannut ajattelemasta, että näki harhoja jossain temppelin pimeydessä ja heräisi ihan kohta.

    Elävä merirosvomatoran laskeutui Nimdan säilytyspaikkaan, ja elävä merirosvomatoran nousi sieltä pois.
    Mutta monella tapaa Arupakin elämä päättyi siihen.

    Aiemmasta elämästään entiselle merirosvolle jäi käteen vain Nimda, pari muuta aarretta ja pino runokirjoja. Hän harhaili ympäri ennen rakastamaansa maailmaa ja valehteli nimensä jokaiselle vastaantulijalle, joskus useasti samalle. Löytäessään vanhan ja likaisen naamion jostain Arupak heitti omansa menemään ja vaihtoi siihen. Hämäisikö uusi kanohi tai nimi niitä? Ei tietenkään. Mutta ne olivat oiva varokeino muita varkaita vastaan.

    Ne kaikki halusivat sirun. Enää ei ollut väliä, mikä oli todellista ja mikä ei. Kaikki ne halusivat sirun. Jotkut olivat ne valepuvussa. Toiset yrittivät myrkyttää hänet ja kaivaa sirun hänen ruumiinsa nyrkistä, joka piteli sitä vielä kehon kuoleman jälkeen. Arupakilla ei enää ollut liittolaisia tai ystäviä. Arupakin elämä oli ohi. Merirosvo oli kuollut temppeliin ja jättänyt jälkeensä vain kuoren, joka yritti parhaansa mukaan elää maailmassa, jossa kaikki juonivat häntä vastaan.

    Lopulta Arupak löysi itsensä Aft-Amanan mielisairaalan porteilta. Matoran ei kuulunut Metru Nuin sairaanhoitopiiriin, mutta hänet otettiin potilaaksi kun kävi ilmi, että mystinen kulkija saattoi olla kadonnut lainsuojaton Arupak. Entistä merirosvoa yritettiin hoitaa kaikin keinoin, joita henkilökunnalla oli käytettävissä, mutta niitä ei yksikään psykologi saanut katoamaan.

    Arupak istui sängyllään. Nimda hehkui hänen kädessään. Seiniin ja runokirjoihin tuhratut tekstit olivat kaikki, mitä tämän entisestä elämästä oli jäljellä. Matoranin muu omaisuus lojui ympäri lattiaa.

    Siru muistutti häntä temppelistä.
    Runokirjat ja pikkuesineet muistuttivat entisestä.

    Arupak oli sairas, mutta hänessä oli yhä ymmärrystä. Ja se sanoi, ettei unohtaminen onnistuisi näin. Näin ei päässyt eroon menneisyydestään. Näin ei kadonnut niiltä. Näin ei voinut unohtaa sitä kaikkea, joka oli joskus ollut, ja jota ei mitenkään voinut saada takaisin.

    Siru hehkui.
    Arupak ei voinut pitää sitä ja muistaa joka hetki, miten sen saaminen ei ollut sen arvoista.
    Eikä Arupak voinut antaa jonkun toisen tehdä samoja virheitä.

    Arupak kätki sirun. Arupak katsoi viimeistä kertaa entisen elämänsä rippeitä. Arupak hyvästeli kohtalon, josta oli ollut niin varma.

    Arupak lähti.

    Ja Arupakin matka jatkui.

    Enää Arupak ei halunnut olla Arupak. Hän hylkäsi nimen. Ja kaiken jälkeen merirosvosta tuntui, että tämän tehtyään hän saattaisi vihdoin unohtaa.

    Muisti oli hauras asia.

    Arupak kulki ja vannoi, ettei koskaan palaisi Aft-Amanaan. Hänellä saattaisi olla vielä mahdollisuus. Hän voisi vielä jättää menneen taakseen ja unohtaa. Kääntää kaiken ympäri. Olla mieluummin jopa tylsä kuin sellainen kuin ennen. Arupak onnistui pudottamaan muistonsa ja menneisyyden taakan johonkin matkansa varrelle. Hän jopa uskoi viimein löytäneensä turvapaikan.

    Mutta nyt hän on palannut.

    Arupak on palannut Aft-Amanaan, Matoro. Hän on tullut kohtaamaan sen, minkä jätti taakseen ja hakemaan sirun siinä toivossa, että sillä voidaan vielä tehdä jotain hyvää.

    Mutta enää hän ei ole Arupak, Matoro.

    Nykyisin häntä kutsutaan Kapuraksi.

    Hiljaisuus oli kylmä kuin jäärailon pohja.

    Aft-Amanan pimeydessä seisova toa tuijotti toveriaan sinisin silmin.

    Ja kirosi itseään siitä, että koskaan erehtyi luulemaan tuntevansa tämän.

    ►🕕

  • Salassapidettäväksi

    Mieli

    ”Itroz, oletan?”

    ”En voi väittää tuntevani sinua.”

    ”Se ei ole ihme. Enkä sanoisi sen olevan tarpeenkaan. Olen tullut pyytämään sinulta… palvelusta.”

    ”Minun pitäisi kai olla imarreltu siitä, että tulet tänne asti vain pyytääksesi minulta palvelusta.”

    ”Itse asiassa se oli melko helppoa. Kehosi ei ole kovin helposti suojattu. Ainakaan odottamatonta uhkaa vastaan.”

    ”Ei suojaus ole tärkeää. Emmehän me muuten voisi tälläkään hetkellä keskustella. Mutta kerro toki palveluksesta, kerro mikä sinut saa kääntymään puoleeni.”

    ”Luulen, että sinulla on tietoja erään Jouera-nimisen olennon nykyisestä olinpaikasta. Tai ainakin mielenvoimia etsimään hänet. Jouera on estänyt mieleni toiminnan häntä vastaan, mutta sinulla on varmaankin kyky etsiä hänet.”

    ”Ja mikä tässä… Jouerassa saa sinut etsimään häntä? On melko uskaliasta tunkeutua toisten päiden sisään rajoitetuilla mielenvoimilla.”

    ”Hän loi minut. Ja käytti omaa mieltään. Oletan, että tuntemuksesi hänen lajinsa tavoista ei ole kovin suuri joten voin selittää hieman. Heillä oli Johtaja, joka vastasi kaikista meneillään olevista projekteista. Hengellään. Jos jotain meni pieleen, Johtaja menetti henkensä. Luulen, että omaan kostonhimooni on sekoittunut Joueran lajin tapa murhata epäonnistunut Johtaja. Jouera todellakin epäonnistui. Hän hävitti lajinsa.”

    ”Ehkä tämä on niitä syitä, miksi luominen oli suunniteltu Makutain yksinoikeudeksi.”

    ”Saattaa olla. Mutta riippumatta omista motiiveistani hän voi olla vaaraksi. Kaikille. He elivät maan alla kaukaisella saarella ilman kosketusta ulkomaailmaan. Uskon Joueran suunnittelevan lajinsa uutta nousua. Ja se saattaisi haitata kaikkia. Sinuakin, kenties.”

    ”Ja mikä onkaan nerokas suunnitelmasi, jos viimein löydät luojasi?”

    ”Tappaa hänet. Ei kovin nerokasta, mutta en usko hänen olevan kovin hyvä taistelemaan. Mielen hävittäminen voi olla ongelmallista, hän katsos osaa piiloutua toisten kehoihin, mutta minulla on mielessä sopiva… loppusijoituspaikka.”

    ”Sinä odotat minun auttavan sinua vain, koska epäilet Jouerasi suunnittelevan jotakin, joka saattaa olla haitaksi kaikille?”

    ”Hmm. Sanotaanko myös, että minulla on kohtalaiset mahdollisuudet tuhota kehosi. Kukaan ei estäisi minua. Meri keskellä ei mitään on mukava paikka, eikö?”

    ”Enpä ole koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka yrittäisi kiristää Makutaa. Minä voin kontrolloida tätä kehoa, kun alkuperäinen mieli ei siihen kykene. Joten et tulisi onnistumaan. Mutta minulla on sinulle sopimus tarjottavaksi.”

    ”Sanele ehtosi.”

    ”Sinä kuvittelet voivasi voittaa Makutan, eikö?”

    ”Minun ei tarvitse voittaa sinua. Kumpikin lähtee täältä voittajina, jos sopimuksesi on kelvollinen.”

    ”Tämä liittyy sopimukseen. Luuletko, että kykenisit voittamaan Makutan?”

    ”Luulen, että kaksi vastaan yksi muuttaa tilannetta hieman. Joten kyllä.”

    ”Haluan, että etsit käsiisi Makuta Abzumon, jonka viimeisin sijainti oli meren pohjassa eteläisillä saarilla. Ath suisti hänen pimeytensä mereen, mutta mukana meni jotakin, jota haluan. Vähäinen Nimdan Siru, rihkamaa johon Abzumo on mieltynyt. Kun saan sen, tai jotakin, jonka avulla voin hankkia sen itse vähällä vaivalla, saat Jouerasi.”

    ”Ei tuota ongelmaa. Meillä on sopimus?”

    ”Meillä on sopimus.”

  • 4: Niin katoaa mainen kunnia

    Hainpesä
    Pohjoisen Mantereen koillisrannikko

    Pridak oli raivoissaan. Siihen mielentilaan nähden oli melko odotettavaa, että hänen palvelijansa makasi linnoituksen kivilattialla veitsi päänsä läpi iskettynä.

    Selakhilaani tarttui kiinni raskaaseen marmoripöytään täynnä karttoja. Noiden karttojen ääressä hän oli viettänyt parhaat hetkensä. Hän oli niiden ääressä suunnitellut loistavimmat voittonsa ja laajimmat valloituksensa. Nyt sillä ei ollut väliä, kaikki oli murskana. Hän kaatoi pöydän rymisten. Huoneeseen syöksyi Mantax.

    ”Oletko jo pilkkonut tarpeeksi palvelijoitasi?” kysyi musta sotalordi ivallisesti. Hänen musta haarniskansa oli kaavun peitossa yltäpäältä.

    ”Ole hiljaa ja kerro minulle miten tämä on mahdollista? Tämän iskun piti olla yllätys!” Kuuden Kuningaskunnan Liigan johtaja raivosi.

    ”Täällä on petturi”, Mantax totesi lyhyesti vilkaisten samalla taaksensa. ”Meidän on lähdettävä. Kadottava, ennen kuin Veljeskunta pääsee tänne asti.”

    ”Lietsotko sinä kurja tappiomielialaa? Meillä on karzahni vieköön koko – KOKO – universumi hallinnassamme. KOKO KARZAHNIN TUNNETTU MAAILMA. Olemme MAAILMAN SUURIN SOTILASMAHTI! Emme me voi hävitä, emme ole hävinneet kertaakaan!” Pridak raivosi ja tarttui veriseen veitseensä.

    ”Armeijamme on murtumispisteessä!” Mantax jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Veljeskunnan saartorengas kiristyy Hainpesän ympärillä.”

    ”Hakekaa taistelujohtajat tänne! Haluan rankaista heitä omakätisesti!” valkoinen hahmo jatkoi.

    ”Joukkomme on lamautettu! On vain ajan kysymys koska Makutan hirviöt koputtelevat porttejamme!” Mantax vastasi.

    Pridak näytti siltä, että olisi voinut murhata minä hetkenä hyvänsä jokaisen huoneessa. Hän näytti hetken keskittyvän seuraamaan suuresta ikkunasta muutaman kion päässä käytävää massiivista taistelua, mutta sitten alkoi taas riehua. Hän riuhtoi seiniltä alas Ko-Metrulaiset muinaisista sankareista tehdyt maalaukset. Hän kaatoi patsaat ja repi koriste-aseet alas takan yltä. Myös pöydällä ollut pienoiskuusi luksusvalokivineen sai kyytiä.

    Mantax seurasi tätä kaikkea ovensuussa äänettä. Tavallaan hän ymmärsi Pridakia. Hän tuntui omistautuvan täydellisesti Liigalle ja sen tavoitteille. Aamuyöstä tullut ilmoitus yllätyshyökkäyksestä oli ilmeisesti järkyttänyt vallasta humaltunutta Pridakia runsaasti. Tuntien kuluessa, kun Veljeskunta eteni edelleen, hänestä oli ilmeisesti tullut hermoraunio. Vihanhallinta ei ole ollut koskaan Pridakin parhaita puolia.

    ”Mene jo. Menkää, ja tehkää mitä tahdotte. Kaikki on ohi, maailma loppuu tänään”, Pridak sanoi ankeasti pysähdyttyään hetkeksi.

    ”Pridak. Lähdetään. Pääsemme täältä elossa”, Mantax vaati.

    ”EI OLE ENÄÄ MITÄÄN ELÄMÄÄ!” Pridak huusi ja heitti veitsensä. Se osui oveen muutaman sentin päähän Mantaxista.

    ”Ei enää. Kaikki on mennyt”, hän sanoi hiljempaa. Hän katsoi seinällä olevaa suurta karttaa, jossa kuvattiin koko tähden muotoinen maailmankaikkeus ja sotalordien jakolinjat. Kuusikymmentä vuotta sitten nimeämispäivänä hän oli saanut Mantaxin kanssa sen idean tästä kaikesta. Edellisenä päivänä he olivat dominoineet koko universumia ja suunnitelleet vallan riistämistä Suurelta Hengeltä.

    ”Tämä on viimeinen nimeämispäivä”, hän totesi murheellisesti. Hän tarttui työpöydälleen aamulla tuotuun pakettiin. Hän pyöritteli sitä käsissään hetken ja aikoi avata sen, mutta lopulta laski sen takaisin pöydälleen. Hän ei tiennyt halusiko hän avata sitä. Se oli saapunut hänelle nimettömänä. Entä jos se olisikin vain Makutan ivaa?

    Selakhilaani tarttui pakettiin ja heitti sen parvekkeelta. Samalla hän kuuli Hainpesän portin räjähtävän auki Exo-Toien ja Toa Hagah-tiimien syöksyessä linnoitukseen sisään. Hänen mahtavat armeijansa ja valtavat muodostelmansa olivat lyötyinä kentällä Pohjoisen Mantereen rannikolla. Hänen valloittamansa maailma valui takaisin anarkiaan ja kaaokseen. Hetken se oli ollut yhtenäinen, hetken kaikki alueet olivat pelanneet yhteen ja hyödyttäneet toisiaan. Häviävän hetken oli hänen unelmansa ollut olemassa.

    Sitten maailma näytti kyntensä eräänä nimeämispäivänä ja osoitti, etteivät unelmat ole pysyviä.

    Sivusta seurannut Mantax hämmästyi. Hän ei olisi ikinä uskonut näkevänsä Pridakin silmissä kyyneltä, edes yhden yhtä.

    Huoneen ovi avattiin ja Metru Nuin Makuta astui sisään teräshaarniskassaan. Hänen perässään tuli valkomusta lajitoverinsa, joukko toia ja ryhmä Exo-Toia. Sekä neljä sotalordia raudoissa ja lyötynä.

    ”Ja täällähän herra pääsuunnittelija onkin. Olisi sääli, jos jäisit paitsi Veljeskunnan nimeämispäivän juhlasta”, Veljeskunnan asevoimien komentaja sanoi Mantaxille ja Pridakille. Jälkimmäinen ei edes kääntynyt tulijaa kohti, vaan vain tuijotti parvekkeelta kaukaisuuteen. Musta sotalordi syöksyi nopeasti kohti parveketta hypätäkseen, mutta jokin Makutan ampuma voimakenttä jähmetti hänet.

    ”Makutain Veljeskunnan syvästi kunnioitetun johtajan Miserixin antamilla oikeuksilla, minä, Metru Nuin Makuta, pidätän teidät salahankkeesta Suurta Henkeä, rauhaa sekä matoran-sivilisaatiota vastaan”, makuta lausui auktoriteettia huokuvalla äänellä.

    ”Ja minä, Pridak Kuuden Kuningaskunnan Liigan sekä koko universumin johtaja ehdotan Veljeskunnalle sopimusta. Niin kuin silloin kerran”, selakhilaani sanoi ja kääntyi kohti tulijoita.

    ”Miksi te puolustatte Suurta Henkeä? Mitä hyvää hän on teille tehnyt?” hän kysyi.

    ”Suuri Henki saattaa elää, mutta hän ei tee mitään. Hän ei välitä tästä maailmasta. Eikö jo tämä meidän valloituksemme todista sen? Jos hän olisi niin suuri, hyvä ja voimakas, hän olisi estänyt sen! Koko Suuren Hengen kunnioitus on huuhaata! Katso, tässä olen. Olen Suuren Hengen vihollinen. Missä on Suuri Henki itse? Eikö hänen pitäisi nyt puolustaa nimeään ja iskeä minua vaikka salamalla?”

    Makutan sauvasta lensi ketjusalamat kohti Pridakia. Sotalordi karjaisi ja lensi kovaa kiviseinään.

    ”Suuri Henki toimii, mutta hänen toimintaansa ei voi tavallinen kuolevainen havaita”, Makutakäveli kohti Pridakia.

    ”Me puolustamme Suurta Henkeä, koska se on oikein ja se pitää tehdä. Katso itseäsi. Tuossa on se, miten käy, jos uhmaa Suurta Henkeä. Olet menettänyt kaiken, mutta et silti usko ylempään rangaistukseen?”

    ”Jakakaa maailma kanssamme. Unohtakaa Henki. Saatte kaiken mitä haluatte tästä maailmasta.”

    ”Komppania X-16, ampukaa vangit. Emme tee niillä mitään”, Makuta määräsi. Joukko Exo-Toia työnsi kolme vankia Pridakin ja Mantaxin luo sekä latasivat kanuunansa.

    ”Älä”, Itroz keskeytti. ”Miserix ei halua tätä”, valkomusta makuta muistutti komentajaansa.

    Makuta murahti jotakin epämääräistä. Hän inhosi Veljeskunnan rauhanomaista siipeä. Joskus sekin syrjäytettäisiin, mutta ei vielä.

    ”Minulla on valtuudet tehdä heille mitä haluan”, Makuta sanoi. Juuri ennen kuin aseet laukesivat, barrakien keskellä välähti. Jokin pitkä olento ilmestyi heidän keskelleen. Sekuntia myöhemmin se oli kadonnut kuusi sotalordia mukanaan.

    Sinä nimeämispäivänä yksi aikakausi oli päättynyt ja uusi alkanut.

    Ja vain yksinäinen lahjapaketti makasi märällä kalliolla. Sen taustalla rappeutui ja sortui ennen niin jylhä Kuuden Kuningaskunnan Liigan päämaja.

    Niin katoaa mainen kunnia.

  • Hildemar 37: Masennus merellä

    BKS Hildemar

    Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.

    ”No”, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. ”Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?”

    Matoro huokaisi.

    ”Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja…” hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.

    ”Kurssi kohti Klaania, siis?” Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.

    Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.

    Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.

    Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa…

    ”Minä vielä kostan sille”, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?

    Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.

    Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.

    Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa.
    Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.

    Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.

    Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.

    Athistien saari

    Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.

    Matoran onki pullon. Nauhassa luki ”Bio-Klaani”. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.

    Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.


    Tervehdys!

    Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.

    Mitä Kunnioittavimmin,

    Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.

    Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.

  • Hildemar 35: Totuus Nimdasta

    Viidakko
    Pyhättö

    Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää.
    Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.

    Id. Ego. Superego.
    Ruumis. Sielu.
    Mieli.

    Mitä minä en ymmärrä?

    Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. ”Athin kasvoina” tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa.
    Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.

    Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin.
    Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.

    Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?

    Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.

    Minkä takia minut on yritetty tappaa?

    Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.

    Mitä Itroz jahtasi?

    Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista.
    Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.

    Mikä tämä siru on?

    Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.

    Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi.
    ”Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut… ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti…”
    Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen.
    ”Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan.”

    Oraakkeli nielaisi.
    ”Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne”, soturimunkki sanoi, ”mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä.”

    Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa.
    ”Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut”, Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. ”Ja tuhoaisi Nimdan.”

    Matoro oli ihmeissään. ”Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?”
    ”Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä”, Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. ”Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää…”
    Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
    ”Olen menettänyt jo toivoni”, hän sanoi vaisusti.

    Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. ”Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?” hän kysyi.
    ”Kyllä”, Oraakkeli vastasi. ”Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan… sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu.”

    Matoro nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä.”
    ”Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Mutta…”
    Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Mutta?”

    ”En kerro sitä sinulle.”

    Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen.
    ”Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. ”Mutta tämä on pakko tehdä.”

    Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. ”En kerro totuutta sinulle… vaan näytän.”
    Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. ”Mitä sinä tarkoi…” toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.

    Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan.
    Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen.
    Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.

    * * *

    Hetken oli sumeaa.
    Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.

    Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen.
    Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta.
    Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan.
    Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.

    Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista – tai epätodellista.

    Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä.
    Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin.
    Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.

    Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista.
    Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä.
    Keskity olennaiseen.

    Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo.
    Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.

    Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin.
    Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville.
    Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa…

    Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

    Matoro huokaisi.
    ”Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot.”

    Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.

    Sillä minä en ole Suuri Olento.

    Minä en ole jumala.

    ”Puhut… Cencordista”, Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan.
    Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.
    Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
    Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.

    Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
    Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.

    Matoro tarttui Cencordiin. ”Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota”, jään Toa sanoi. ”Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä.”

    Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
    Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia.
    Nimda… se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.

    Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun.
    ”Sinunko… puheillesi Oraakkeli minut lähetti?” Matoro kysyi. ”En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.

    Makuta hymähti.
    Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden.
    Olet tietänyt jo kauan.
    Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.

    Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. ”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”

    Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.

    Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt.
    Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.

    Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.

    Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu – ja muistikuva siitä – oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.

    Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä.
    Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.

    Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.

    Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi.
    ”Ei… ei se voi…”

    Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.

    Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.

    Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.

    Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa… vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
    Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia.
    Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.

    ”Ei… miten”, Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri.
    Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen.
    Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.

    Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?
    En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän… olet vaarassa.

    Me molemmat olemme vaarassa.

    Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.

    Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan.
    Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.

    Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä.
    Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.

    Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.

    Hän ei ollut tajunnut.

    Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.

    Hän ei ollut tajunnut, että sana ”kasvot” oli matoraniksi ”Kanohi”.

    * * *

    Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten.
    ”Saitko vastauksesi?” Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä.
    Matoro ei saanut sanoja ulos.
    ”Se… en ymmärrä. Se on…”

    Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle.
    ”Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä.”

    Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. ”Mitä… miten… kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-”
    Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. ”Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset… sinun on löydettävä itse.”
    Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.

    Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä.
    Sellainen oli totuuden etsijän elämä.
    ”Oraakkeli”, Matoro sanoi hiljaa.
    ”Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. ”Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin… hänelle.”

    Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
    ”Kiitos. Kiitos kaikesta.”
    Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

    ”Ole hyvä”, Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä.
    ”Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?” Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi.
    ”Saat”, Oraakkeli sanoi, ”mutta en voi vannoa vastaavani siihen.”

    Jään Toa aprikoi hetken.
    ”Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta…” Matoro piti pienen tauon. ”Kenen… puolella sinä olet.”

    Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili.
    ”Maailmanrauhan”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?”
    Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.

    Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen.
    Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.

  • Hildemar 32: Mustalumen kiirastuli

    [spoil]Matoro viimeisteli tämän viestin. Kiitos hänelle.[/spoil]

    Jos kuolemaa ei osaa odottaa, se ei tunnu yhtä pahalta kuin silloin, kun sitä osaa.

    Kun irrotin otteeni Joyn kädestä, tuntui kuin maailma olisi loppunut. Se olisi loppuva minun osaltani, näin ajattelin pudotessani liekkimereen. Kymmenen sekunnin pudotus tuntuu yllättävän pitkältä. Sen aikana ehtii ajatella aivan liikaa. Kuinka näin saattoi tapahtua? Ei ollut harppuunaa, ei pelastavaa kättä – sen paremmin itsellä kuin kellään muullakaan. Killjoy pyyhälsi yhä kattoa kohti suihkumoottoreillaan kaikki muut mukanaan, mutta minut oli tuomittu. Minut oli tuomittu kuolemaan.

    En ehtinyt auttaa Klaania löytämään ja tuhoamaan kaikkia Nimdan siruja. En ehtinyt tutkia athismin salaisuuksia. En ehtinyt… seikkailla ystävieni kanssa…
    Seikkailua oli kyllä tullut ennen Nimda-jahtia runsaasti. Umbran kanssa seikkailu oli ollut hauskaa, pelottavaa, vaarallista. Oli saanut viettää aikaa hyvän ystävän kanssa.

    Nuket… vainosivat minua loppuun asti. Enkö päässyt niiden muistolta pakoon ennen kuolemaani? Oliko sillä väliä? Kadunko jotakin?

    Kadunko.

    Itroz. Naamioni. En ehtinyt selvittää niiden merkitystä. En ehtinyt puhua Manulle, kysyä, oliko hän selvittänyt Itrozin muistiinpanoista jotain. En ehtinyt vierailla Metru Nuilla. En ehtinyt…

    Liekit ovat kuumia. Ne polttavat, sulattavat jään. Savu tukkii sieraimet, yskittää. Mitään ei enää näy, paitsi punaista kajoa savun läpi. Viides kerros on täysin kadonnut, liekkien verhoama. Kaikki on tulessa, ja putoan sen kaiken läpi kuin hidastettuna, kuin aika todella hidastuisi. Kaikki mielessäni.

    En ehtinyt pelastaa Rautasiivelle jääneitä klaanilaisia. En ehtinyt kukistaa Metorakkia.
    Viimeinen ateriani oli typerä ananassoppa. En voi enää nauttia Klaanin mahtavista ruoista, en kahvion virvokkeista, mukavista äänistä, hauskoista keskusteluista. En tähtitaivaan katselemisesta, en uimisesta, juoksemisesta… en elämästä.

    Ei enää täpäriä pelastumisia, hurjia taisteluita, tylsiä toimimattomuuden hetkiä. Ei enää ystävien kuoleman suremista, ei voitosta riemuitsemista, ei rohkeutta, ei pelkoa, vain kuolemaa.

    Ajatusten irrationaalisuus ja epälooginen järjestys – ja sanoja, joita vain Manu käyttäisi, hassua. Filosofia ei yleensä ole minun alaani. Ennen kuolemaa pystyy kaikkeen.
    Vaan ei.
    Voi.
    Pelastaa.

    Itseään.

    Eikä muita.

    Enää.
    Koskaan.

    Neloskerroksen mustuneen ja hiillostuneen puulattian läpi iskeytyminen, kaiken polttavan kuumuuden tunne. Hengittäminen ei enää ole mahdollista. Keuhkot ovat täynnä savua. Kyynel valuu suljetusta silmästäni. Naamion sisältä kumpuavat ajatukset, niin, ne ovat täynnä paniikkia, pelkoa. Kuolemasta. Minä en ole ainoa, joka pelkää kuolemaa hetkenä, jona se koittaa. Luonnollista. On luonnollista pelätä kuolemaa, miksi ei olisi? Elämän tarkoitus on säilyä hengissä kuolemaan saakka. Vai onko kuolema itsessään elämän tarkoitus? Kuolemaan kaikki päättyy, siihen kaikki huipentuu.

    Ei. Ei se voi olla niin.

    Saavuin Klaaniin melko pian sen perustamisen jälkeen. Olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että se koituisi kuolemakseni? Bio-Klaani ja sen tehtävät. Nimda ja sota Allianssia vastaan. Makuta Abzumo, Makuta Nuin verivihollinen oli murhannut minut.

    Kadunko.
    Sittenkin.

    Ehkä jotain…

    Ystävät. Olisin halunnut tavata heidät vielä… Umbran, Sugan, Äksän, Bladiksen, Snowien… Kepen, Manun, Tawan, Guartsun… Gekon…
    Keetongun, telakan matoranit.
    Bobin, Kupen, arkistomyyrät Vaehranin ja Gahlok Van.
    Domekin. Kongun. Kapuran.

    Kadun, että en ollut varovaisempi.
    Kadun, että lähdin tälle matkalle.
    Kadun, että uskoin, naiivisti, uskoin, että athistit olisivat todella antaneet meille sirunsa.
    Uskoin Sadjea. Joy epäili, minä en ollut yhtä skeptinen.

    Olisiko pitänyt? Olisiko pitänyt varoa?
    Ei.
    Se en ole minä.
    Tällainen minä olen.

    Matoro the Blacksnown viimeinen ajatus. Nytkähdys. Kuolema.

  • Hildemar 23: Sielunhoitoa Sadjen kanssa

    BKS Hildemar

    Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä.
    ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun.
    ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle.
    ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi.
    ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.”
    ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?”
    ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.

    Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?”
    Matoro mietti hetken.
    ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.”
    ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?”
    ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…”
    Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.”
    Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.”
    Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.

    ”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.”
    ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.”
    ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.”
    ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.

    ”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.”
    Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.

    Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.”
    Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle?
    Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista.
    ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen.
    ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta.
    ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan.
    ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?”
    Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä.
    ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.”
    Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella.
    ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”

    Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä.
    ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.”
    ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…”
    ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.”
    ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…”
    Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää.
    ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.”
    Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta.
    ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…”
    Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos:
    ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”

    Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä.
    ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.”
    ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.”
    ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.

    [spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]

  • Teorioita

    Klaani

    Kapura varmisti, ettei häntä seurattu ja sulki oven perässään. Vainoharhainen toa puristi kädessään kirjekuorta, joka saattoi olla suunnattoman arvokas. Riippuen siitä, keneltä kysyi.

    Pajan maanalainen osio vaikutti yhtä hiljaiselta kuin aina. Kapuran takana oli kiireinen päivä. Tilauksia oli tullut paljon. Mutta nyt ei ollut sen aika.

    Kapura istuutui metalliselle tuolille paperilappuja vilisevän pöydän ääreen. Paparilapuissa vilisi hätäisesti kirjoitettuja sanoja sekä lauseita, kuten ”Zairyh”, ”ilmapommitus päättyi”, ”Yö Kauhu” ja ”tunkeutuu Itrozin”. Näiden lisäksi pöydällä oli esine, joka kenties olisi vaikuttanut toisten silmissä täysin turhalta.

    Se oli liitutaulu.

    Vanhan näköinen liitutaulu oli täynnä nimiä. Suurin osa nimistä oli melko hyvin tunnettuja kuten ”Guardian”, ”Matoro” tai ”Torakat”. Liitutaulusta löytyivät myös harvinaisemmat ”Avde”, ”Zairyh”, ”Itroz”. Kaiken keskellä oli nimi ”Kapura”, josta johti nuoli erääseen toiseen nimeen.

    Kapura tarkitsi vielä kerran olevansa yksin ja avasi kirjekuoren.

    Et huutaa saa, et paetakaan
    Kun Nuket tulevat hakemaan
    Järkesi ovea kolkuttaa
    Pian kaikki lukot aukeaa

    Runo Nukeista. Kapura luki eteenpäin jännittyneenä.

    Nihilisti hiljainen
    Soutaa halki merien
    Jalka Miehen Punaisen
    Astuu läpi Ikuisen

    Polttouhri näkee sinut
    Näkee kaikki, näkee minut
    Valpas hahmo varjojen
    Tuntee poltteen liekkien

    Vie äänesi, huutosi, itkusi
    Vatsastapuhujan nauru soi
    Tunteesi, mielesi, sielusi
    Ilman suuta et huutaa voi

    Rautaneito varjoton
    Katse tuskan, turmion
    Ja näkökentän takana
    Hän aina odottaa

    Ja itse Linnunpelätti
    Tuo painajaisten lähetti
    Se haistaa aina pelkosi
    Ja tulee luoksesi

    Ja Sätkynukke valkoinen
    Ei anna sinun kitua
    Käsi Miehen Punaisen
    Jo alkaa veri maistua

    Luettuaan runon Kapura tajusi ettei vieläkään tiennyt, mitä Nuket itse asiassa olivat. Hän oli saanut tietää Nukkejen olemassaolosta eräältä Klaanin ulkopuoliselta lähteeltä. Nyt piti vain selvittää loput uhkaavan runon avulla.

    Teoriointimies sai vallan.

    Et huutaa saa, et paetakaan
    Kun Nuket tulevat hakemaan
    Järkesi ovea kolkuttaa
    Pian kaikki lukot aukeaa

    Nukeilla oli tietty päämäärä. Ne tulivat hakemaan henkilöitä. Mihin? Se jäi mysteeriksi. Runon alkuosa viittasi myös mieleen. Mielispesialistejä oli aika monta. Avde, Zairyh, Itroz. Kenties moni muukin. Pian kaikki lukot aukeaa viittasi varmaankin siihen, että Nuket ilmeisesti tekevät hulluksi.

    Kapura jatkoi eteenpäin.

    Nihilisti hiljainen
    Soutaa halki merien
    Jalka Miehen Punaisen
    Astuu läpi Ikuisen

    Lautturi. Ilmeisesti epäsosiaalinen sellainen. Toinen rivi voisi viitata siihen, että Nihilisti-niminen hahmo ei paljon muuta tehnyt. Punainen Mies. Ilmeisesti Nukkeja johti joku. Astuu läpi Ikuisen oli kryptisempi tapaus.

    Polttouhri näkee sinut
    Näkee kaikki, näkee minut
    Valpas hahmo varjojen
    Tuntee poltteen liekkien

    Polttouhri. Uhraaminen. Viittaa ehkä johonkin uskontoon. Näkee kaikki. Tuntee poltteen liekkien, eli ilmeisesti hallitsee tulta tai on tulessa koko ajan.

    Kapura tunsi sekoavansa entistä enemmän lukiessaan ja analysoidessaan runoa.

    Vie äänesi, huutosi, itkusi
    Vatsastapuhujan nauru soi
    Tunteesi, mielesi, sielusi
    Ilman suuta et huutaa voi

    Vatsastapuhuja. Ääni. Mieli. Aiheuttaa ilmeisesti uhreissaan aikamoista paniikkia. Mieli.

    Hihihi.

    Rautaneito varjoton
    Katse tuskan, turmion
    Ja näkökentän takana
    Hän aina odottaa

    Rautaneito. Odottaa aina näkökentän takana. Kuin kuolema. Hihihi. Kuolema. Mieli. Varjoton.

    Kapura huomasi takertuvansa lähinnä yksittäisiin sanoihin. Päivä oli ollut pitkä. Ehkä olisi parasta levätä hetki. Mutta jokin runossa pakotti Toan jatkamaan lukemista.

    Ja itse Linnunpelätti
    Tuo painajaisten lähetti
    Se haistaa aina pelkosi
    Ja tulee luoksesi

    Linnunpelätti. Painajaiset. Pelko. Hihihi. Hakeutuu pelon luo. Pelko. Pelko. Kosto. Uhraa Entinen. Suostuttele Kantaja.

    Hihihi.

    Ja Sätkynukke valkoinen
    Ei anna sinun kitua
    Käsi Miehen Punaisen
    Jo alkaa veri maistua

    Sätkynukke. Ämkoo. Verta. Mieli.

    Kuusi. Nimda. Nuket.

    Kuusi.

    Miksi aina kuusi.

    Hihihi.

    Kapura seisoi ja katseli ympärilleen. Kaikki olivat paikalla. Avde. Klaanilaiset. Torakat. Zairyh. Jopa Nuket.

    Kapura nauroi. Etäisten hahmojen ilmeet olivat vaikeasti tulkittavia.

    Hän puukottaisi selkään, valehtelisi ja liittoutuisi.

    Kuusi. Nimda. Mieli.

    Hihihi.

    [b]Klaani, Paja, aamu[/i]

    Kapura hätkähti hereille ja huomasi nukahtaneensa Pajan maanalaiseen osaan.