Auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamat valkoiset seinät ja lattiat olivat nähneet parempia päiviä. Nämä paremmat päivät olivat olleet todennäköisesti hyvin monia vuosia sitten. Vuosikymmeniä, vuosisatoja. Isä Ath ei laskenut.
Valtavan temppelirakennuksen muinaiset seinät nousivat korkeuksiin asti. Monia metrejä paksun, karaistumattomalle silmälle tuntemattoman bunkkerimaisen steriilin seinämateriaalin läpi kulki vuosisatojen siihen repimiä halkeamia. Majesteettista katedraalia ympäröivä viidakko työntyi hitaasti mutta varmasti läpi halkeamien, sisälle temppelin pyhyyteen. Munkit eivät edes yrittäneet enää harventaa halkeamista sisään kasvavia köynnöksiä ja satavuotisen paksuja oksia, jotka kylpivät katedraalin kuperasta, muodoltaan silmää muistuttavasta kattoikkunasta sisään huokuvassa auringonvalossa.
Muinaisen kauniista seinistä sisään tunkeutuvat erilaiset ja eriväriset köynnökset ja viidakkokasvit kietoutuivat harmonisesti toisiinsa. Miellyttävästi kukkiva kasvusto vaikutti kurottautuvan hitaasti mutta varmasti joka puolelta temppeliä kohti auringonvalon päälähdettä, Athin kaikkinäkevää silmää.
Taivaansinistä, antiikkista rukoustekstein koristeltua Pakaria kantava munkki marssi läpi valtavan salin pitkin pitkää, sinistä mattoa. Tämä matoran tunnettiin vain Oraakkelina. Hänellä oli lahja. Toiset kutsuivat sitä Isä Athin siunaukseksi uskolliselle palvelijalleen. Toisten mielestä se oli Atheonin, Maailmojen Repijän kirous ylimieliselle miehelle.
Oraakkeli itse ei osannut ajatella sitä kumpanakaan. Hän oli ollut kontaktissa ympäröiviin mieliin jo vuosia. Vuosikymmeniä. Vuosituhansia. Isä Ath ei laskenut.
Oraakkelin lahjan siunaus oli se, että sen kautta oppi ymmärtämään jokaista pientä mieltä. Matoran-munkki oppi hahmottamaan kaikki näkökannat. Hän näki haaveet, unelmat ja tavoitteet ja sen, mitä kukin olisi valmiina tekemään niiden eteen. Toiset olivat valmiina tekemään enemmän. Paljon enemmän.
Yksittäinen ajatus, toive tai haave olisi tarpeeksi kaatamaan valtakuntia. Yksittäinen ajatus voisi määrittää aikakausia. Ajatuksien pohjalta perustettiin uskontoja. Ajatuksista aloitettiin sotia. Vain Mestari näki tämän Oraakkelia paremmin. Vanha nainen ei nähnyt silmillään, mutta hän näki uskollaan. Mieli toimi Pyhän Äidin silminä. Hän näki sinne, minne Oraakkelinkaan katse ei ylettynyt. Athismin Pyhä Äiti näki katseellaan jopa sellaisiiin pimeyden ja tyhjyyden syvyyksiin, joissa tavallinen mieli palaisi tuhkaksi ja jäisi Atheonin ravinnoksi.
Oraakkelilla oli kiire. Hän tarvitsi Mestarin katsetta.
* * *
Katedraali Mestarin kammio
Katoltaan puolipallon muotoisen kammion puhdas valkoisuus ei hahmottunut täysin, koska ikkunat oli suljettu eikä trooppista lämpöä hehkuvien kaksoisaurinkojen valo päässyt sisään. Huoneen ovettomasta sisäänmenoaukosta huokui kuitenkin lämmintä valoa. Oraakkeli astui varovaisesti oviaukkoon ja nuuhkaisi sisältä leijailevaa rukouskynttilöiden ja suitsukkeiden tuoksua. Monenväriset mutta hengitettyinä täysin harmittomat savut täyttivät huoneen ilman niin, että näkeminen vaikeutui.
Huone ei ollut esteettisesti erityisen kaunis, eikä sille ollutkaan tarvetta. Mestariksi ja Pyhäksi Äidiksi kutsuttu matoran-nainen ei ollut nähnyt silmillään moniin vuosiin. Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Isä Ath ei laskenut.
Valkoisilla lattioilla makasi muutama punainen tyyny, joita jokaista koristi kultaisella ompeleella ikuistettu Athin silmä. Huoneen ainoa pöytä oli askeettinen ja näytti kuuluvan kirkon sijaan jonkinlaiseen tehtaaseen. Kuusisakarainen kynttilä seisoi pöydällä palaen hitaasti. Aivan huoneen perällä liekehti takka, jonka edessä lattialla oli suuri punainen rukousmatto. Kultaista muinaisnaamiota kantava Pyhä Äiti istui matolla ristiasennossa ja katse liekeissä.
”Pyhä Äiti”, Oraakkeli sanoi arvokkaasti. ”Pyydän lupaa astua sisään.”
”Lupa myönnetty, Oraakkeli”, Mestari sanoi. Täysin hiljaa meditatiivisessa tilassa istunut Ath-uskonnon ylin johtaja vaikutti liikahtavan ensimmäistä kertaa tunteihin. Oraakkeli kumarsi kevyesti, vaikka Mestari ei tätä elettä näkisikään. Sitten hän astui huoneen oviaukosta sisään. Mestari ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen Oraakkelia kohti, vaan piti katseensa edelleen takan lämpimissä liekeissä.
”Jokin estää näkyni, Mestari”, Oraakkeli sanoi huomattavasti hiljaisemmin. ”On kuin edessäni olisi jonkinlainen… synkkä pilvi.” Mestari henkäisi rauhallisesti sisään ja ulos. ”Taidan tietää, mitä tarkoitat, Oraakkeli hyvä. Mitä luulisit sen olevan?”
Oraakkeli hymyili hyvin huomaamattomasti. ”En voi kuin arvailla, Mestari. Näkyni ovat olleet hyvin epäselviä jo monen päivän ajan.”
”Minulle se on kuin olisin menettämässä näköni, ystäväiseni. Sinulla ei liene siitä kokemuksia. Tarvitset kykyjäsi eri tavalla…”
Oraakkeli otti muutaman varovaisen askelen kohti Pyhää Äitiä. ”Minulla on kyllä arveluksia, Mestarini.”
”Ehkä niin, ehkä niin”, Mestari vastasi. ”Mikä onkaan perimmäinen syysi tulla tapaamaan minua?” hän kysyi keskittyen sielunsa silmällä silti edelleen jonnekin kauemmas. Jonnekin, jossa oli rauhallisempaa.
”Ensiksi ajattelin, että joku vahvempi estää minua näkemästä tarkoitusperiään”, Oraakkeli spekuloi varovaisesti. ”Te tietäisitte taatusti tällaisesta telepatiasta enemmän, arvon Pyhä Äiti. Pian kuitenkin mieleeni tuli, että ehkä näin jonkun mielessä jotain niin synkkää, että se on pimentänyt näköni useiksi päiviksi.” Oraakkeli antoi Pyhän Äidin maistella tätä mielikuvaa hetken aikaa ennen kuin jatkoi kysymyksellä. ”Voisiko se olla mahdollista, Mestarini?”
”Mikä vain on mahdollista…” Pyhä Äiti luennoi ymmärtäväisellä äänellä, ”mieli on mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien pesäke, joka kuhisee ajatuksia siitä, mikä on ja mikä voisi olla. Ehkäpä sinä puhut nyt Punaisesta miehestä?” Oraakkeli oli hetken hiljaa ymmärrettyään, kenestä Mestari oli puhunut. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi sisimpäänsä hengittäen syvään. Kun Oraakkeli avasi silmänsä, ensi töikseen hän pudisti päätään hitaasti. ”En tiedä, Mestari”, Oraakkeli myönsi. ”Näköni on ollut synkkä sen jälkeen kun yritin katsoa kokouksessa…” Oraakkeli haki sanoja hetken. ”… Isä Bartaxiin.”
Mestari istui edelleen samassa meditoivassa asennossa, mutta ei vastannut sanallakaan. ”Pyhä Äiti, Mestarini”, Oraakkeli lausui syvää arvostusta ja yllättävää vakavuutta äänensävyssään. ”Aion kysyä jotain, mutta teidän ei ole pakko vastata.”
Tämän kuultuaan Ath-uskonnon Pyhä Äiti kääntyi ensimmäistä kertaa Oraakkeliin päin tämän keskustelun aikana. Pian Oraakkeli tuijotti suoraan ajan hampaan syömän muinaisen kultanaamion silmiin, jotka tuijottivat sokeina eteenpäin. ”Tiedättekö te, mistä on kyse?” Oraakkeli kysyi vakavasti. Mestari oli jälleen hetken hiljaa.
”Rehellisesti sanottuna minä en tiedä”, Mestari joutui myöntämään ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Oraakkeli kuuli naisen äänestä, kuinka vanha tämä oli. ”Enkä ole varma, haluanko tietää. Hänelle on tapahtunut jotain sen jälkeen, kun hänet oletettavasti… tapettiin hänen omalla saarellaan. Minulla on epäilyksiä, mutta en voi todellakaan sanoa mitään varmaa.”
Oraakkeli nyökkäsi syvään ymmärtäväisenä. ”Ymmärrän, Mestarini. En voi vaatia enempää. Minulla on kuitenkin vielä yksi pyyntö.” Mestari näytti yllättyneeltä, mutta viittoi Oraakkelia jatkamaan. ”Pyydän lupaa lähteä Bartaxin perään.”
Ath-uskonnon Pyhä Äiti huokaisi syvään. Vanhan naisen väsynyt katse siirtyi hitaasti takaisin takan liekkeihin. ”Jos sinun on pakko.”
Oraakkeli otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs Mestariaan. ”Bartax ei tiedä, mitä tekee. Moni hyvä soturimunkki… moni hyvä mies tai nainen tulee vielä kuolemaan tuolla ristiretkellä.”
”Minusta tuntuu, että hän tietää hyvinkin pitkälle, mitä tekee”, Mestari sanoi synkästi, ”mutta ehkä olet oikeassa. Ehkä jonkun on hyvä yrittää pysäyttää hänet.”
Oraakkeli hymyili jälleen hienovaraisesti kerran. Vanha soturimunkki kumarsi syvään Pyhän Äitinsä edessä ennen kuin otti muutaman askeleen kohti kammion oviaukkoa. ”Teen parhaani. Kiitos, Mestari.”
Mestari hymähti kevyesti ja keskittyi jälleen mielensä silmään. Kuten Oraakkelikin, myös hän oli nähnyt paljon pimeyttä viimeaikoina. Oli asioita, jotka jopa hänen tasoisensa telepaatin oli pyrittävä unohtamaan. Jos niitä ajattelisi liikaa, voisi menettää järkensä.
”Oraakkeli”, Mestari sanoi niin hiljaa, että vain Oraakkeli pystyisi kuulemaan. ”Ole varovainen.”
[spoiler=* * *]Tämä on se kohta, jossa kerron syöneeni munkkia kirjoittaessani tätä viestiä.
heh
Manu on vastuussa Mestarin repliikeistä.[/spoiler]
Kevyt merituuli koetteli ilmassa leijailevia torakkain ankkuroimia ilmalaivoja, mutta siitä huolimatta ne eivät liikahtaneetkaan. Ilmalaivoista maahan valuneet torakat ja erilaiset rakennusmateriaalit sen sijaan liikkuivat. Rannalle oli jo hetki sitten noussut suunnaton määrä erilaisia telttarakennuksia, huoltopisteitä ja siinä samalla muutama tähystystorni.
Kaksi värityksensä puolesta täydellisesti viidakon väreihin sulautuvaa matorania tarkkaili rannan tilannetta erään rantametsän korkeimman puun lehvästöstä käsin. Päähänsä nämä matoranit olivat sitoneet huppumaiset vaatteet, jotka peittivät heidän naamionsa lähes täydellisesti silmiä lukuunottamatta. Molemmilla matoraneista oli mukanaan kookkaat kiikarit, joilla nämä tutkailivat nazorakien puuhia tarkkaavaisesti.
Hetken tarkkailtuaan matoranit pudottautuivat alas puusta miltei äänettömästi. Sitten he lähtivät kohti veljeskunnan tukikohtaa niin nopeasti kuin pienillä kintuillaan suinkin pääsivät.
– – –
”Viimeistään tässä vaiheessa voinemme varmuudella sanoa, että ne ovat tulleet jäädäkseen”, Ämkoo murahti ja irvisti ilkeän näköisesti. ”Jos vakoojiimme on uskomista, pääsisimme tarvittaessa hyvinkin lähelle torakoiden valloituskeskusta lännestä käsin”, aloitti Ämkoon vieressä seisova Johtaja ”mutta oletko varma, että se on hyvä idea?”
Ämkoo kääntyi Johtajaa kohti ja katsoi tätä pitkään, kuin arvioiden. Sitten admin avasi suunsa, ja sanoi jotain jota ei ollut sanonut pitkään aikaan.
”Tiedäthän, Leiter…”
Miesmuistiin ei ollut kukaan lausunut ääneen Johtajan synnyinnimeä. Sen kuullessaan matoran painoi katseensa oitis maahan, ja hiljeni.
”Meidän on tehtävä ensimmäinen siirto”, puhui Ämkoo. ”Klaanista hälyttämäni apujoukot saattavat saapua teoriassa milloin tahansa, ja silloin torakoiden mielenkiinnon on oltava jossain muualla.” ”Ymmärrän”, Leiter vastasi ja kohotti katseensa takaisin Ämkoon silmien tasolle.
Miekkamies nousi seisomaan ja pudisti hieman pölyä viitastaan. Sitten tämä vilkaisi Leiteriä ilkikurisen näköisesti, ja sanoi: ”Jospa aloittaisimme Vihaisilla Linnuilla?” Leiterin Miru-naamiolle levisi hillitty hymy. ”Tahtonne on lakini.”
– – –
003 tarkkaili kartallaan tapahtuvia liikkeitä tyytyväisenä Tulikärpäsen komentosillalla. Punainen kaulaliina hulmahti ilmavoimien komentajan kääntyessä nopeasti ympäri ja kävellessä sitten ikkunan tykö. Nazorak hymyili katsellessaan maiseman nopeaa muodonmuutosta hiekkarannasta torakkatukikohdaksi. 003 oli onnellinen.
– – –
Samaan aikaan rannan länsipuolella tapahtui jotain. Jokunen viidakon puu heilahti villisti ja taivaalla kävi kova vilinä. Paikalla vartiota pitävät nazorakit katselivat kummissaan rantametsän tapahtumia, mutta eivät epäonnekseen ymmärtäneet ottaa tilannetta vakavasti. Se, mitä torakat näkivät, ei näyttänyt vaaralliselta. Oikeastaan, näky oli jopa aika huvittava, suorastaan koominen.
”Kylläpä tuo punainen näyttää hölmöltä”, vartijanazorak sanoi toiselle osoitellen puun latvassa tähystävää pyöreähköä linturahia. ”Haha, joo. Ja katso tuota toista sen vieressä”, hihitteli toinen. ”Hahaha.”
Paikalle saapui pari muutakin torakkaa.
”jotain lintuja” ”heh” ”heh”
Ja sitten vielä yksi lisää.
”Täällä sitä vain tähystellään jotain tirppoja. Takaisin töihin siitä, pösil- mikä tuo on?”
Paikalle viimeisenä saapunut torakka ehti miltei väistää metsän kätköistä esiin nousseen matoranpartion ampuman tainnutusnuolen. Yksikään torakoista ei ehtinyt asiasta ääneen älähtää, vaan puolustuksensa täysin auki jättänyt vartiopartio kaatui yksi kerrallaan makaamaan rannan hietikolle.
”Nyt on kiire”, Enki murahti kumppaneilleen. ”Noilla ei mene kauaa huomata, että jotain on tekeillä.” ”Tämä on hulluutta…” jupisi valtavaa ritsaa toisen matoranin kanssa kantava Otlek. ”Olet kuitenkin aina halunnut tehdä tämän, etkö vain”, Enki naurahti. ”En voi kieltää”, kuului Otlekin vastaus.
– – –
Hetken kuluttua ulkoa kuuluva jytinä sai torakka 003:n hämmästyneet kasvot painautumaan tiukasti kiinni komentosillan ikkunalasiin. Ilmavoimien komentaja ei ollut uskoa silmiään.
”Sinä et tosiaan tiedä, milloin luovuttaa”, Zorak von Maxitrillian Arstein VIII naurahti. Guardian vastasi tähän pääasiassa ilmehtimällä vihaisesti. ”En haluaisi tappaa sinua liian aikaisin, rakas Guardian. Näen aivan hyvin, minkälaista potentiaalia sinusta huokuu.”
Guardian ja Zorak horjuivat molemmat vähitellen pystyyn, mutta aina vain nopeutuvan liukuhihnan tahti ja tärinä vaikeuttivat seisomista ja liikehdintää. Zorakin kämmen puristui tiukasti kävelykepin nupin ympärille ja hän otti muutaman varovaisen askelen taaksepäin. Guardian seurasi perässä askel askeleelta pitäen katsekontaktin tiiviisti harmaassa skakdissa. Liukuhihna vei kaksikon pian matalaan tunneliin, jolloin molempien piti kumartua hieman. Tunnelissa oli pimeää ja liukuhihnan jyrinää lukuunottamatta hiljaista.
Hiljaisuutta ei kestänyt. Valtava mekaaninen koura törmäsi keskelle liukuhihnaa, murskaten ison joukon liukuhihnalla lojuvaa hukkametallitavaraa. Guardianille jäi alle sekunti aikaa hypätä sivuun, mutta Zorak oli varautunut paremmin. Harmaatakkinen skakdi asteli tunnelissa liukuhihnalla rauhallisesti. Hän tiesi, missä jokainen murskain ja lajittelukoura sijaitsi ja oli valmiina väistämään jokaisen. Guardian tajusi pian, että selviytyäkseen hänen oli seurattava Zorakin askelia.
Se osoittautui vaikeaksi. Zorakin askelkuvio oli kuin jonkinlainen monimutkainen tanssi, joka oli suunniteltu väistämään kaikki mahdolliset vaarat. Guardian oli menettää päänsä useammin kuin kerran. Toinen liukuhihna ilmestyi vierelle. Zorak loikkasi sille vaivattomasti ja Guartsu seurasi parhaansa mukaan perässä. Koneiden sotaisa jyrinä peitti alleen kaiken, mitä kaksikko yritti huudella toisilleen. Ääni toi Guardianin mieleen tankkipataljoonan ja koneistoista leijaileva öljyn, metallin ja savun haju vain vahvistivat mielikuvaa. Tunnelin hämäryys myös vaikeutti minkään näkemistä, mutta tunnelin päässä oli valoa.
Kun liukuhihna vei taistelukumppanit tunnelin päähän, näkivät molemmat valtavan kammion. Kymmenkunta liukuhihnaa jyrisi ja vei Feterra-metallia eri tunneleihin. Kammiossa oli suorastaan kaupunkimainen vilinä. Suuri, teräskourainen nostokurki vahti koko kammiota korkeuksista. Guardian näki jotain tuttua kulkevan yhdellä kauemmista liukuhihnoista. Hän sulki oikean silmänsä ja tarkensi kiikarinsa siihen. Se oli zamor-revolveri. Se oli hänen hetki sitten kadottamansa zamor-revolveri. Guardian vilkaisi Zorakin suuntaan ja havaitsi, että tämä oli hypännyt taas uudelle liukuhinalle. Skakditiedemies oli pääsemässä pakoon.
Guardian ei aikaillut. Hän loikkasi liukuhihnalta toiselle. Jos hän olisi liian hidas, revolveri voisi ehtiä metallisulattoon asti. Liukuhihnat kulkivat erilaisilla nopeuksilla ja eri suuntiin, joten hypyt oli ajoitettava täydellisesti. Kerran Guardian oli horjahtaa kohtalokkaasti ja pudota liukuhihnojen väliseen aukkoon, mutta hän onnistui tasapainottamaan askelensa. Sininen skakdi oli aivan lähellä asettaan. Hän pystyisi pian tarttumaan siihen. Guardianin yritys kuitenkin loppui lyhyeen, kun valtaisa tuska iskeytyi hänen ristiselkäänsä ja levisi läpi koko skakdin selkäytimen. Tuska oli huumaava, mutta sitä kesti vain sekunteja ennen kuin tunto lähti. Pian hetkellisen tuskan ja tunnottomuuden aalto oli raivannut tiensä läpi koko skakdin kehon.
Kivun voimasta karjaisten sininen skakdi kaatui liukuhihnalle ja kierähti selälleen. Hän ei pystynyt liikkumaan. Hän pystyi vain katselemaan. Zamor-revolveri lojui kahden metrin päästä hänestä. Vähitellen Guardiania ja asetta liikuttava liukuhihna hidastui ja pysähtyi paikalleen, mutta muut jatkoivat vauhtiaan. Aina yhtä omahyväisesti virnuileva Zorak seisoi liukuhihnakeskittymän ympäröimällä tasanteella. Hänen toinen kätensä oli vielä vivulla, jolla hän oli pysäyttänyt liukuhihnan. Toisella kädellään hän pyöritteli kävelykeppiä. ”Mitä sanoin siitä herrasmiesmäisyydestä, rakas Guardian?”
Zorak laskeutui tasanteelta huoltotikkaita pitkin ja asteli pysäyttämäänsä liukuhihnaa pitkin Guardianin luokse. Guardian hengitti raskaasti ja hänen suussaan maistui veri. ”Gahh… hhh… mitä… sinä…” Zorak pysähtyi aivan maahan lamautuneen Guardianin eteen. Hän nosti kävelykepittömällä kädellään toisen käden hihaa. Zorakin ranteen ympärillä oli pieni metallinen koje, josta sojottavan piikin päässä himmeni energialataus. ”Suoraan selkäytimeen. Nopea, suhteellisen tuskaton tapa lamauttaa vastustajansa.”
Guardianin silmät hehkuivat raivosta, mutta hän ei pystynyt liikuttelemaan suutaan kunnolla. ”Selkään. Sinäkö… muka herrasmies.”
Zorak ei vastannut, vaan tyytyi laskemaan hihansa alas ja hymyilemään. ”Olen pahoillani, että tämän täytyi loppua näin. Kiitän sinua kuitenkin lämpimästi siitä, että olit arvoiseni vastustaja.” Zorak kiersi toisella kädellään kävelykeppinsä nuppia. Hyvin terävä pistin työntyi esiin kävelykepin toisesta päästä. Zorak siirteli kävelykeppiä kädestä toiselle ja asteli kohti lamaantuneena makaavaa Guardiania.
”Kiikarisi…” Zorak aloitti varovaisesti tutkaillen Guardianin mekaanista silmää, ”hienoa tekoa.” Hän tökkäsi sitä varovaisesti kävelykeppinsä terävällä päällä. ”Aitoa anidiumia. Kestää lämpötilat ja iskut. Hieno valinta. Mutta Guardian rakas, eikö sinua häiritse tuo… epäsymmetria?”
ZMA siirsi kävelykepin pistinpäätä hitaasti kohti Guardianin oikeaa silmää. Sinisen skakdin hengitys raskautui. ”Sinä… sinä…” ”Voin kyllä korjata asian”, Zorak sanoi pirullisesti. Piikki lähestyi hitaasti Guardianin silmää ja oli jo melkein koskemassa sitä. Guardian hengitti voimakkaasti. Hänen olisi pakko päästä liikkeelle jotenkin.
Sekä Zorakin kävelykepin liike että Guardianin pohdiskelu keskeytyivät, kun Zorak sattui katoamaan yllättävästi liukuhihnalta. Katoamiseen saattoi liittyä valtavan nostokurken koura, joka heilahti harmaata skakdia kohti. Siihen saattoi myös liittyä Makuta Nui, joka roikkui kourasta kiinni. ”AAAAaaaaAAAAARRRSEESSSTEEEIIIIIIIIIN!”
Zorak ei ehtinyt reagoida, kun tummanpunainen, musta ja lievästi mielenvikaisesti äännähtelevä pimeyden olento mätkähti hänen kehoaan vasten. Sekä skakdi että makuta lennähtivät törmäyksen voimasta. Zorakin kävelykeppi lensi kauniissa kaaressa ja putosi yhdelle vielä liikkeessä pysyvistä liukuhihnoista. Hetkessä kävelykeppi oli poissa kammiosta. Zorak horjahti itse alas liukuhihnalta, mutta sai kädellään kiinni sen reunasta. Manu putosi liukuhihnalle aivan Guardianin viereen ja tarttui tämän käteen. ”Ylös siitä, senkin vätys!” ”Manu, mitä tämä…” ”Jotain fiksua. Meillä on kuitenkin tosi tosi tosi tooosi kiire, jos emme halua ikään kuin kuolla hitaasti ja tuskaisasti käytännössä voittamattoman vihollisjoukon käsissä.” Tunto oli palautunut vähitellen Guardianin raajoihin. Manun avustuksella sininen skakdi sai itsensä pystyyn, mutta seisominen ei ollut helppoa. Guardian seurasi noustessaan katseellaan metallikouraa, joka roikkui valtavasta nostokurjesta ketjulla. Nostokurjen ohjaimissa oli Q ja kymmenkunta Aaveita. Q näytti Guardianille ja Makuta Nuille peukkua suojalasin takaa hymyillen kevyesti.
Guardian hymyili matoran-joukolle ja nosti kätensä lippaan. Sitten hän kuitenkin kääntyi takaisin kohti Manua. ”Etkö sinä jo houkutellut ne Feterrat kauas?” ”Öööh, kyllä.” ”…mutta?” ”Ensinnäkin, ne ovat varmaan palaamassa…ja…” ”…ja mitä?” Makuta Nui nielaisi. Hänen silmänsä liikkuivat villisti kuopissaan. ”Ei mitään. Kaikki on kunnossa.” Guardianin katse oli hapan. ”Kaikki on kunnossa, mutta meidän täytyy paeta kohta.” ”Aivan. Entä jos… ikään kuin… selitän myöhemmin.”
Guardian nyökkäsi epävarmana ja hoiperteli Zamor-revolverinsa luokse. Hän kumartui ja tarttui tiukasti sen kahvasta. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII oli noussut takaisin liukuhihnalle ja suoristi takkiaan. Tainnutussädeasetta lukuunottamatta hän oli kuitenkin käytännössä katsoen aseeton. Guardianin revolveri ja Makuta Nuin Feterra-sädease osoittivat suoraan harmaan skakdin päähän. Zorak siirsi katsettaan klaanilaisesta toiseen ja sitten ylös nostokurjen luo. Hänen ilmeensä oli pettynyt. ”Matoranit. Aina sekaantumassa asioihin, jotka ovat… liian isoja niille.”
”Et tainnut kuulla heidän ääntään tarpeeksi selvästi”, Guardian sanoi vihaisella mutta voitonriemuisella ilmeellä. ”Tänään sinut ja hirviösi heitetään pois tältä saarelta.” ”Ihailtavaa optimismia”, Zorak sanoi napittaen takkiaan. ”Heh heh heh”, Makuta Nui sanoi niin pirteästi, että paljasti koko hammasrivistönsä. ”Et tainnut osata varautua kuitenkaan aivan kaikkeen, Arsestein.”
Zorak pysyi hetken hiljaa katsellen Guartsun revolveria ja Manun asekättä. Sitten hän hymyili. ”Annan anteeksi muut virheenne. Mutta rakkaat ystävät, tässä on tärkein vinkki, jonka tulette kuulemaan koko loppuelämänne aikana. Vaikka mainittu loppuelämä tuleekin olemaan harmillisen lyhyt.” Guardianin hymy hyytyi. Hän ei ollut enää varma etulyöntiasemastaan. ”Mitä… sinä…” ”Vinkki on tässä. Älkää koskaan, koskaan aliarvioiko minua.”
Guardian ja Makuta Nui vilkaisivat toisiaan epävarmoina. Sininen skakdi otti muutaman askeleen kohti Arsteinia. Kohta hän oli niin lähellä, että pystyi koskettamaan tämän otsaa revolverinsa piipun päällä. Zorak vilkaisi asetta hetkellisesti hymyillen. ”Ei viisain siirto, minkä olet tehnyt, rakas Guardian.” ”Entä jos ammun sinut siihen paikkaan?” Zorak hymähti pohdiskelevasti. ”Todennäköisesti tappaisit minut. Saisit olla tyytyväinen siitä saavutuksesta. Et tosin kovin kauaa.”
Manukin asteli kohti Zorakia. Hän oli jo melkein tottunut Feterra-kätensä käyttämiseen aseena, mutta lievästä epävarmuudesta oli havaittavissa, että hän ei vielä aivan täysin hallinnut sitä. Valkoinen energialataus ilmaantui kämmenpohjaan ja Manu virnisti hieman. ”Sinulla ei ole mitään selviytymismahdollisuuksia. Et tainnut osata varautua ihan kaikkeen?” Zorak käänsi päätään Makuta Nuita kohti välittämättä Guardianin revolverin kylmästä kosketuksesta. ”Luulitte siis tosiaan, että jättäisin jotain virheen varaan? Luulitte tosiaan, että olisin valmis likaamaan omat käteni ja vaarantamaan kaikki suunnitelmani?”
Guardian ja Manu eivät keksineet mitään vastattavaa. Sininen skakdi sulki suunsa ja nielaisi hiljaisesti. ”Ei, rakkaat klaanilaiset”, Zorak sanoi. ”Miksi olisin jättänyt minkäänlaista virhemarginaalia? Tämä on ollut vain… leikkiä.”
Jotain hurisi hiljaisesti. Guardian ja Manu pitivät tähtäyksensä yhä tiukasti ZMA:ssa, mutta siirsivät katseensa hurinan tulosuuntaan. Hurina kantautui liukuhihnojen välisistä aukoista. Jotain alkoi nousta synkistä väleistä. Sen ääni oli hiljaista ja vaikea erottaa tehtaan paukkeen joukosta, mutta äänilähteen näki hyvinkin selvästi.
Kultaisen, nelikätisen konehirviön syyttävillä sinisillä silmillä varustettu pää nousi ensimmäisenä esiin. Punainen, tulikuuma plasma hehkui sen olkapäissä ja ei jäänyt millään tapaa epäselväksi, mihin tykit tähtäsivät. Guardian sulki silmänsä ja henkäisi syvään ulospäin. Neljä muuta Feterraa nousi esiin kullanhohtoisen Feterra Xa:n takaa, kuin sen käskystä. Kaikkien plasma oli valmiina ampumaan ja valmiina tappamaan. Hyönteismäiset raajat olivat jäätyneet uhkaavaan asentoon, mutta sormet napsahtelivat jäykästi auki ja kiinni.
Makuta Nuin voitonriemuisa virne muuttui vähitellen synkemmäksi. Viimeisenä toivonaan makuta vilkaisi varovaisesti ylhäällä häämöttävää nostokurkea. Q-mies ja muut Nynrahin matoranit seisoivat ohjaamossa antautuneen näköisinä, kädet selkien takana. Vielä yksi Feterra oli ohjaamossa heidän takanaan. Matoranit eivät edes vaivautuneet katsomaan sen suuntaan.
Guardian siirsi katseensa takaisin Zorakiin ja Zorak Guardianiin. Ilman erillistä lupaa harmaa skakdi siirtyi pois Guardianin revolverin piipun edestä ja lähti astelemaan kauemmas. Hän käänsi Guartsulle jopa selkänsä täysin huolettomasti. ”Kiitos, kaunokaiseni”, Zorak sanoi hiljaa. Feterrat eivät reagoineet tähän mitenkään, mutta ne leijuivat vähitellen lähemmäs Guardiania ja Makuta Nuita.
Klaanilaiset olivat täysin hiljaa. Tilanne ei antanut paljoakaan liikkumavaraa. Kylmä hiki valui pitkin Guardianin selkärankaa.
Kaksi olentoa, jotka olivat kuin toistensa peilikuvat alkoivat armottomaan taisteluun.
Miekat kalahtivat toisiaan vasten.
”Minä voin voittaa sinut. Helposti”, Gekko sanoi pidellen miekkaansa.
”Jos viittaat edellisiin kertoihin olet väärässä, sillä Itroz. Et voi uskoakkaan kuink viisas hän on.”
”Mitä oletkin sanomassa se on valetta!”, Gekko huusi ja tönäisi vastustajansa kumoon.
”Ei, poikaseni. Se ei ollut valetta, silllä minä olen osa mieltäsi, ajatus joka haluaa tappaa sinut ja arvaa vain kuka sen iskoisti ’päähäsi’”, musta toa sanoi rauhallsiesti ja nousi ylös ja kohotti miekkansa, mutta Gekko sai väistettyä ajoissa.
”Me, sinä ja minä, olemme hyvin samanlaisia, meissä on vain hiuksenhieno ero. Sinä olet ’positiivista antidermistä’, sinä olet juuri tällä hetkellä vain kasa mönjää, joka näkee unta. Kenties ikuisesti, ja kenties muuttuu varmaksi jos et saa minua hengiltä”, Musta olento virnisti päin jo valmiiksi järkyttynenn toan naamaa.
”Mutta tiedätkös, minä en ole vielä kertaakaan hävinnyt sinulle käsirysyssä sinua vastaan”.
”Ai, kuules. Minustakin pimeys on aika tyyyylsäää… tulkoon valo”.
Koko alue kirkastui ja GK erotti tutun maiseman, klaanin.
”Miksi sinä veit minut tänne!”, Gekko huusi.
”Onko sillä välttämättä edes merkitystä?”, makuta sanoi rauhallisesti ja nosti oven ilmaan ja oli heittämässä sitä. Gekko syöksyi makutan vierestä tämän ilmassa kannattelevan oven ohi ja huitaisi makutaa jalkaan ja tämä menetti otteensa ja ovi rojahti päälle.
”Nyt sinä vasta mukamas tempun teit”.
Tällainen on mielenhaaskausta.
Säde iskeytyi mustaan toaan ja tämä alkoi huutamaan korvia särkevästi samalla kun yksinkertaisesti räjähti ilmaan.
Tule, puhutaan.
Gekko noukki maasta pudonneen pimeän miekan ja laittoi talteen.
Ääni neuvoi häntä kulkemaan eteenpäin.
Klaanin piha
”Tämä kveri alkaa käydä tosi kuumana, tulkaa välittömästi!”, Tawa huusi kohti linnoitusta ja sai pari toaa avukseen.
”Nyt tuhotaan tuo pirulainen!”, Tawa huusi ja kaksi toaa lähtivät hyökkäykseen.
”Kuum-”, makuta sanoi mutta keskeytti saadessaan miekasta päähänsä ja alkoi hoiperella taaksepäin,
”Arvon… admin. m-mitä te hyödytte tapostani?”
”Asiahan ei sinulle kuulu.”, Tawa löi keihäällään ja heitti makutan parin metrin päähän.
”Katso nyt tätä haarniskaa! Katso nyt tätä kehoa! Se on ihan räjähtääntynyt ja lähes käyttökelvoton. Ajattele mitä se sanoo kun näkee tämän tällaisessa kunnossa!”
”Luulen, että hän ei halua sitä kun sinun kaltaisesi saasta on olllut siinä”.
”No siinä tapauksessa-”, makuta keskeytti ja kiipesi kovaa vauhtia katolle.
Kolme klaanilaista seisoivat pienen aukion keskellä. Kylä koostui ilmeisesti lähes pelkistä igluista, vain muutama rakennus oli puusta valmistettu. Kukaan klaanilaisista ei kuitenkaan nähnyt ristin sielua koko asutuskeskuksessa.
”Mmm. Huhuhuu?” Snowman äänteli, mutta hänen huhuilunsa hukkui ulisevaan myrskytuuleen. ”Jos kokeilisimme, onko ketään kotona?” Kepe aloitti. ”Tuo iso, pyöreä rakennus voisi olla hyvä aloituspaikka.” ”Kuulostaa hyvältä.”
Snowie aloitti päättäväisen tarpomisen kohti puista taloa hintelämpirakenteisen Kepen seuratessa toverinsa lumeen auraamaa reittiä pitkin. Make ei kuitenkaan liikahtanutkaan talolle päin.
Kepe huomasi tämän, ja koputti lumiukkoa olkapäälle. ”Ös, Snowie?” ”Niin?” Kepe loi merkitsevän katseen kohti alakuloisesti kyyristelevää moderaattoria. ”Mitä nyt?” tiedemies kysyi punaiselta puolirahilta.
Make nosti katseensa matkaseuraansa. ”Tämähän on aika eristynyt kylä. He eivät välttämättä tunne minua, ja minä kuitenkin näytän miltä näytän, ja-” ”Höpsis” Snowie huikkasi. ”Ongelmaasi vähättelemättä uskoisin, että selviämme pienimuotoisella PR-toiminnalla. Tule nyt, mennään katsomaan, ketä täällä oikein asustaa.”
Hetken mietittyään Make suoristi ryhtiään, ja lähti hänkin tarpomaan kohti suurta puista rakennusta.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Pitkä valkoinen moderaattori tunsi toivon kipinän syttyvän sisimmässään. Hän oli saanut paperipinojen rivistön perääntymään, vihollinen oli selkeästi tappiolla. Ja vaikka sodan menetyksen olivatkin kovat (Same hieroi toisella kädellä kipeitä niskojaan ja vilkaisi liian lyhyiksi käyneiden lyijykynien hautuumaana toimivaa pahvilaatikkoa), niin kaikki alkoi näyttää vaivannäön arvoiselta.
Nyt Same mahtui jo laskemaan mukin pöydälleen tahraamatta samalla äärimmäisen tärkeiksi luokiteltuja papereita.
Mutta Same oli kokenut soturi, hän tiesi, että työtä oli vielä paljon edessä. Hän otti seuraavan paperinivaskan käteensä. Se oli Gekon toimittama, Nazorakien dokumentteja sisältävä arkkinippu.
Vaikuttaa kiireelliseltä.
Same siirsi dokumentit kiireellisten papereiden pinoon.
[spoiler=heh]…anteeksi Gekko. Minun oli pakko.[/spoiler]
Hans, Plaploo ja Jarp seisoivat oven edessä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Hans tarttui ovenkahvaan ja henkäisi. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Mitä oven takana olisi heitä vastassa? Hän yritti kerätä tarpeeksi rohkeutta voidakseen avata oven ja kohdatakseen äänilähteen aiheuttajan.
Hans käänsi ovenkahvaa hieman. Ilmassa vallitsi pieni hiljaisuus. Mysteerinen äänikin oli loppunut hetkeksi. Hans käänsi ovenkahvaa vielä enemmän, ja ovi aukesi raolleen. Hans, Plaploo ja Jarp kurkistivat ovenraosta sisään.
”En näe mitään, väistä toope.” Plaploo kuiskasi.
”En minäkään näe mitään. Ehkä pitäisi avata ovea vielä hieman…” Hans ehdotti.
Hans työnsi ovea hieman eteenpäin. Ovi oli harvinaisen painava kokoisekseen. Jarp katseli ovea mielenkiintoisena.
”Hän on selvästi vahvistanut tätä ovea metallilla ja yrittänyt äänieristää sen. Silti kaikki ääni kuuluu läpi. Fail.” Jarp totesi.
”Siltä näyttää. Näettekö te mitään?” Hans kuiskasi.
”Emme. Siellähän on täysin pimeää. Pitäisikö meidän mennä sisään?” Plaploo ehdotti.
”EI MISSÄÄN NIMESSÄ. Ainakaan vielä. Ensin selvitämme kuka tai mikä on tämän äänen takana.” Hans sanoi.
”Älä huuda tai se kuulee meidät.” Plaploo sanoi.
”Tiedän, mutta sisälle ei vielä mennä. Täällä on liian hiljaista. Elokuvissakin sankari on paikassa jossa on täysin hiljaista. Sitten yhtäkkiä KAPOU! Vihollinen hyökkää. Meidän on pakko olla varuillamme.” Hans sanoi.
”Saanen sanoa että puhutte suoraan oven edessä olevaan mikrofoniin.” Jarp sanoi.
”Rentoa. Voimmekin samantien mennä sisään.” Plaploo sanoi ja alkoi kävellä ovea päin.
”Odota vielä hetki! Kysyn yhden asian.” Hans sanoi. ”Kröhöm. Anteeksi. Olemme tulleet selvittämään miksi kuulemme ääniä päässämme.”
”Joko huoneessa ei ole enää ketään tai kyseinen äänimies on hyvin hiljaista sorttia.” Plaploo totesi. ”Joka tapauksessa meidän on pakko mennä sisään joskus.”
”Niin meidän valitettavasti on pakko. Odotetaan vielä hetki.” Hans sanoi.
”Milloin?” Plaploo kysyi.
”Nyt.” Hans käski.
Kolmikko työnsi oven kokonaan auki ja astui sisään. Kaikkialla oli pimeää. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja katosta putosi aikalaskuri, jossa oli minuutti aikaa.
”Noniin. Pakotiet suljettu ja minuutti aikaa minuutin-päästä-alkavaan-mikälie-juttuun. Kiitos, Plappis.” Hans totesi.
”Eipä kestä.” Plaploo sanoi.
Kolmikko katsoi kelloa hartaasti loput 50 sekuntia. Kun aika loppui, oli hiljaista.
hiljaista
hiljaista
hiljaista
*vaimea humina**
”Mikä tuo on?” Plaploo kysyi. ”En tiedä enkä ole varma haluanko tietää.” Hans sanoi. ”Totta kai haluamme tietää.” Plaploo sanoi.
*ääni joka kuulostaa siltä kuin joku mysteerinen henkilö avaisi oven*
”AUTTAK-” ”HYS! Tämä on hetki jota olemme odottaneet pitkään.” Plaploo sanoi.
*askelien ääniä. keksikää tähän itse joku jännittävä ääni. en jaksa itse*
*keksimäsi ääni*
*keksimäsi ääni vielä kerran*
*keksimäsi ääni auto-tunetettuna*
!!!!!!!!
!!!!
!
…
”Moi tyypit.”
”No morjens. Kuka olet?” Plaploo kysyi.
”Olen Paaber. Teen musiikkia.”
”Eli siis kaikki äänet joita olemme kuulleet ovat sinun aiheuttamiasi?” Plaploo kysyi.
”No siis. Teen musiikkia. Siihen vaaditaan ääntä. Ja hyvät kajarit.”
”Aivan. Olisiko mitään mahdollisuutta että soittaisit biisejäsi hieman hiljempaa?” Plaploo kysyi.
”Itseasiassa ei. Te olette kunniavieraitani, joten liittykää toki mukaan discoon.”
”Erinomaista. Sain tänään muuten asennettua Tron-skinit discooni.” Paaber sanoi.
”Se on hienoa, mutta minä ainakin tahtoisin läht-”
Hansin lause keskeytyi, ja katosta laskeutui jättimäinen discopallo ja discolattia Tron-väreillä.
…
”Sain muuten eilen uuden biisini valmiiksi. Haluatteko kuulla?”
”EI!” Hans rääkyi.
”KYLLÄ!” Plaploo kiekaisi.
”Ravistettuna, ei sekoitettuna.” Jarp purjosi.
Mikäli tähän voisi kirjoittaa jotain mikä kuvaisi yhdessä lauseessa kolmen ihmisen hetkellistä kuuroutumista ja Disco-valoihin sokaistumista mahdollisimman ytimekkäästi, kirjoittakaa se puolestani tähän. Itse en keksinyt mitään.
Asiasta kukkaruukkuun. Paaberin biisiä voisi kuvailla kolmella sanalla. Bassopelleily, 8bit ja Wannabe-Hardcore. Joka tapauksessa kolme matoraniamme näyttivät pitävän biisistä, vaikkeivat kuulleet siitä mitään.
Sitten jotain tapahtui. Paaber katosi. Savuna ilmaan. Saman tien musiikki loppui.
”…Se oli ihan hyvä.” Hans totesi.
”Kyllähän se. Toivottavasti hän julkaisee sen pian.” Plaploo sanoi.
”Pitäisikö meidän kohta lähteä, nyt kun tiedämme mikä aiheutti nuo äänet?” Hans kysyi.
”Ette vielä.”
Valot syttyivät. Viereisestä ovesta astui huoneeseen jokin vihreä. Jokin iso. Jokin… Ja mitähän kettua minä selitän? Se oli Paaco, Klaanin moderaattori.
”Moi tyypit. Toivottavasti nautitte äskeisestä. Päästin Alter Egoni rellestämään vapaasti hetken ajaksi. Mitäs teille?” Paaco kysyi.
”Mitäs tässä.” Hans vastasi.
”Eipä erikoista.” Plaploo sanoi.
”Kahvi.” Jarp sanoi.
”Se on hyvä asia. Kuulin kun puhuitte ja oletan että saitte selville sen mitä olitte etsimässä.” Paaco sanoi.
”Kyllä saimme! Olimme todella helpottuneita kun saimme tietää että se olikin vain Paaber!” Hans riemuitsi.
”Kaikki on taas hyvin! Nyt voimme jatkaa jokapäiväistä elämäämme!” Plaploo iloitsi.
”No niin lapset! Kun lähtee etsimään jotain niin usein myös saa siihen vastauksen! Ja kun juuri sinulla (Aivan, sinä joka luet tätä!) on aivan erityinen sydän, on rakkaus ylitsepääsemätön asia tässä maailmassa! Nyt on hyvästien aika! Heippa!”
…
…
…
…
[spoil]…kuten jotkut ehkä jo tajusivatkin, Paaco kirjoitti tämän osan. Lisäksi Hans ja Plaploo ovat hänen keksimiään nimiä. Kaikki kunnia/armoton kritiikki hänelle. heh[/spoil]
[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]
Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet
Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.
”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”
Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”
”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”
Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”
Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”
”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”
Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”
Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”
”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.
”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”
Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”
Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.
Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.
”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.
Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.
Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi. Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.
Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.
Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”
Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”
Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta. Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.
Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.
Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin. Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan – POIS PÄÄNI SISÄLTÄ! Älä huuda.
Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.
Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”
Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”
Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.
Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”
Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.
”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.
”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”
Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.
He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.
Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.
Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.
Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.
Snowie istui sukellusveneen ohjaamossa. Hän keikutteli hiljakseen tuolillaan, ja tuijotti pimeää ohjauspöytää. Missään ei ollut valoja. Varmaan jo useamman kymmentä kertaa hän oli koettanut saada pitkänmatkan radiolähettimeen virtaa. Hänessä ei kuitenkaan ollut pahemmin sähköinsinöörin vikaa.
Hän nousi, seisoi hajamielisenä hetken paikallaan, ja istui sitten uudelleen. Sitten hän nousi taas seisaalleen, käveli hetken ympyrää, ja istui lattialle. Toimettomuus oli eräs lumiukon mieluisimmista asioista. Mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain.
Snowie kurottui, ja kiskaisi huoneen nurkassa lojuvan kassinsa vierelleen. Tutuin ottein valkoiset kädet avasivat läpän, ja kiskaisivat vetoketjun auki.
Lumiukko levitti lattialle laukkunsa sisältöä.
Sen mukavan erakon vanhahtava Cordak-tussari. Panoksia jäljellä pyöreät nolla, emmekä varmaan pääse merenpohjasta pois räjäyttämällä mitään. Tai no, räjäyttäminen nyt ei ole muutenkaan minun juttuni, mutta mukava muistutus siitä, kuinka avomielisiä ja ystävällisiä tuntemattomatkin voisivat olla toisilleen.
Hän laski puusta ja metallista valmistetun tuliaseen maahan, ja tarttui seuraavaan.
Nazorakein valmistama tarkkuuskivääri. Hienoa mattapintaa, ladattu täyteen tainnuttavilla kuulilla. Matoran-vastarinnan esineistöä oikeastaan. Hienoa, kuinka pitkälle pelkällä päättäväisyydellä ja rohkeudella pääsee.
Tämän pitkän ja siron aseen jälkeinen pyssy muistutti jonkinsorttista tukkoon mennyttä höyryimuria.
Vanha painetykki. Jytyä pitäisi löytyä enemmänkin, mutta ei silti tehnyt naarmuakaan siihen nukkeheppuun. No, väkivalta ei minusta ikinä ole ollutkaan ratkaisu.
Seuraava esine oli huomattavasti pienempi, ja yleisesti ottaen enemmän lumiukon mieleen kuin aseet.
Riipus tuskin on juuri minkään arvoinen, mutta se markkinapäivä… Se se oli jotain. Ensimmäinen kertani Bio-Klaanin markkinoilla. Hyviä aikoja.
Snowmanin kädet siirtyivät kultaisesta ketjusta tummaan nauhaan.
Minulla on tämäkin mukana? Sinänsä hienoa, mutta ikävästi tuo mieleen sen, että tälläkin hetkellä voisin keskustella ”Everstille” radion välityksellä, jos tuo halvatun rakkine toimisi.
Lumiukko kietaisi liinan päänsä ympärille ja kiristi. Hän lopetti kassinsa tonkimisen, tiesi, ettei siellä ollut mitään, mikä auttaisi heidät pois meren pohjasta.
Snowie käveli aivan sukellusveneen etuikkunalle, ja katsoi ulos pimeyteen. Merilevääkään ei näkynyt. Lumiukko oli viettänyt elämästään ”ainakin vuoden ja kuusi neljästoistaosaa” merten alla, eikä kokenut ikkunan takana näkyvää maisemaa niinkään masentavana. Enemmän häntä ahdisti ikkunaruutuun heijastuva apaattinen hahmo, joka ei näyttänyt lainkaan omalta hilpeältä itseltään.
SS Rautasiipi
Amiraali piristyi hieman nähdessään viereensä heijastuvan hahmon ikkunaruudussa. Nuori Ylikersantti 1034 asteli varovaisesti johtajansa viereen sininen baretti päässään aavistuksen kallellaan. Amiraali kuittasi nuorukaisen kysyvän katseen tylysti. ”Rakkauteen liittyviä ongelmia. Tuollainen kloppi ei niistä ymmärrä mitään.” ”Öh, kaikella kunnioituksella herra Amiraali, mutta eikö rotumme-” ”Kuten sanoin, ei ymmärrä mitään. Joten, toit Kenraalin viestin?”
1034 ojensi sinetöidyn kirjekuoren Amiraalille, ja jäi seisomaan odottavan näköisenä. Amiraali tiedusteli, että mitä 1034 oli vailla. ”Ei, en minä mitään, luulin vain, että tuon viestin sisältö koskisi minuakin.” ”No, tässä seisoo, että tämä Uusi Sukupolvemme ei ole kyllin hyvä. Kuulemma jotain geenimuunteluun liittyviä ongelmia. Kenraalimme käskee meitä lähettämään koko sakin paria koekappaletta lukuunottamatta uudelleensijoitusosastolle.” Ylikersantti katsoi kauhuissaan. ”Mu-mutta hehän ovat jo-” ”Nyt, poistu häiritsemästä, ellet tahdo itse heittää koko kööriä kohtaloonsa.” 1034 teki kunniaa, ja poistui vilkkaasti.
Nuori torakka kulki komentosillan metalliovien läpi Rautasiiven käytäviä pitkin pieneen taukohuoneeseen. Pöytien ääressä istuvat Nazorakit käänsivät katseensa kohti tulokasta.
Ensin tuli hiljaista. Sitten alkoi supina.
Ylikersantti kääntyi kannoillaan, ja aloitti matkan kohti omaa hyttiään. Hän ei kestänyt mainettaan ”Amiraalin suosikkina”, varsinkaan, kun monien torakoiden mielestä hän ei sopinut hommaan lainkaan. Ja vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan, kaikkien mielestä hän oli liian pehmeä.