Klaanon

Avainsana: Gaggulabio

  • Isku Nazorak-pesään: makutan uudelleensyntymä

    Pimeys. Varjo. Tummaa muodotonta massaa. Se valuu ylitseni. Se tuntuu kylmältä. Paitsi, että en tunne mitään. Kaikki näyttää mustalta. En tosin näe mitään. Vai näenkö? Jos on säkkipimeässä, ei näe mitään, koska valonsäteet eivät osu silmiin. Tämä on kuitenkin erilaista pimeyttä. Jos muunlaista nyt on koskaan ollutkaan olemassa.

    Missä olen? Näen vain varjoja. Epäselvää, häilyvää. Hiljaisuus. Mistään ei kuulu äänen ääntä. Jostain ilmestyy värittömiä kuvia, hahmoja. Muodot alkavat erottua. Silti varjot vain lipuvat ohitseni.

    Mitä olen? Minulla ei ole ruumista, ei lainkaan minkäänlaista olomuotoa. Mutta koska ajattelen, olen, eikö totta? Mitä siis olen? Lordi Voldemort…? En. Jotain muuta.

    Milloin olen? Ajantajuni on kadonnut tyystin. Olen tuiki tuntemattomassa ajassa. Millä vuosisadalla elän? Onko tämä jokin vaihtoehtoinen ulottuvuus? Miksi en sitten muista mitään siitä?

    Mitä minä oikeastaan muistan? Millaisessa maailmassa olen elänyt?

    Päässäni pyörii kysymyksiä. Se on havainnollistus siitä, että ajattelen. Tai ehkä olenkin illuusio. Vaiko alluusio? Ne eivät taida kuulua samaan aihepiiriin. Mitä minä ajattelen? Kammottavaa. Vihreää. Limaa. Mitä. Hittoa.

    Jostain kantautuu ääni; varjojen läpi se sulloutuu tajuntaani tunkeutuen, kuin miekka, joka lävisti vatsani. Muistan sen. Mutta missä se tapahtui? Ja milloin? Ja miksi?

    Hyvä uutisteksti vastaisi noihin kysymyksiin. Mutta täällä ei ole paperia. Miksi? Missä siis olen? Tylsässä vaihtoehtoismaailmassa vaiko oman pääni sisällä? Veikkaan, että minulla ei ole päätä. Se on hämmentävä ajatus.

    Ahaa-elämys. Kuinka ihanaa. Minulla ei ole päätä. Se tosin on itsestäänselvyys, jos minulla ei ole ruumista.

    Varjojen tanssi kiihtyy. Ääniä tulee enemmän. Mistä ne tulevat? Otanpa selvää. Vai onkohan se sittenkään niin hyvä idea? Ehkä ei. Mutta en halua jäädä tännekään. Pakko valita. Ei jaksaisi. Pakko. Hmm… pakko on vain kuolla. Mutta olenko kuollut? Se torakka tappoi minut. Mrr… Kosto!

    Miten kostan, jos olen kuollut? Herään henkiin tietysti, mikäs siinä. Mutta mehän elämme vain kuollaksemme. Kannattaako siis elää, kun kuitenkin lopulta kuolee? Ehkä voimme tehdä jotain elämillämme. Minulla oli kuusi, mutta kuolin ne pois. Surullista, eikö?

    Mutta nyt en keskity enää varjoihin, jotka ovat tarttuneet minuun. Minä on melko laaja käsite. Minäkäsitykseni lienee siis laajentunut. Hauskaa. Psykologinen leikki saa riittää: ne nostavat minut tietoisuuden uudelle tasolle. Koen valaistuksen. Mitä se oli? Uuno Turhapuro. Eikun. Korppi. Se puree minua. Tekee mieli tappaa se. Tapan sen, koska pystyn. Pystynkö? Hoo, taas uusi ahaa-elämys. Ne ovat jänniä. Tappaminen on kivaa.

    Viehättävää. Verta on kaikkialla. Punaista ja paksua. Sitä valuu päälleni. Se on kuumaa. Poltan kieleni. Tai ainakin jonkin ulokkeen. Se on vihreä. Auts. Miksi se on vihreä?

    Avaan silmäni. Siinähän olen minä. Miksi syön kookospähkinää? En ole ennen maistanut kookospähkinää, ehkä se on hyvän makuista-ta-ta. Ta. Ta. Tuli. Niin juuri, poltan tuon kopion itsestäni. Ajattelemallahan se hoitui, olen kuollut jälleen. Nyt voin nousta. Avaan silmäni uudelleen. Mitä se on? Laavaa. Se polttaa. Ei hyvä. En pidä laavasta, jos se polttaa minua. Äkkiä pois. Tuolla tapahtuu jotain. Se on taistelu. Iso Skakdi tappaa pian Matoron. Enkö minä tappanut Skakdeja vasta äsken? Vai oliko se vuosituhansia sitten? Ei, tuo oli eri Skakdi.

    Näen ruumiin. Se on iso ruumis. Mutta tuollahan on vielä isompi. Jännää.

    Käytin juuri puhekielen ilmausta. Sekin on jännää. Nää. Hoo! Siellä on kaikkein isoin ruumis! Mutta se on pinkki, hyi olkoon. Noh, se on iso. Otan sen. Tunnen eläväni. Mutta päähän sattuu. En näe mitään. Täytyy suunnistaa kuulon perusteella. Seinän läpi paiskautuminen EI ole kivaa. Mutta sekin on parempi kuin kuolema. Taas.

    Typerää. Kävelen. Uusi ruumis ei tottele hyvin. Miksi se on pinkki? Hyijyi. Ja karvainen. Argh! Nälkä. Nyt kuulen ääniä. Ooh, taidan tappaa vähän lisää Skakdeja.

    Luola

    Matoro katsoi luolan suulle. Sieltä saapui pinkki, karvainen hirviö, jonka pää oli selvästi lävistetty. Gaggulabio karjaisi. Hän huomasi, että tämä otus vastasi Metorakkin kuvausta pinkistä jänishirviöstä. Hän ampui sitä. Se tarttui häneen ja laittoi hänet suuhunsa. Se nielaisi hänet. Gaggulabio oli raivoissaan. Kukaan ei nielaisisi häntä. Pinkki otus tarttui toisesta henkivartija-Skakdista kiinni ja repi siltä pään irti. Viimeinen Skakdi antautui, mutta pinkki jäniksenkuvatus repi hänetkin kahtia. Skakdi rääkäisi viimeisillä voimillaan.

    Kukaan ei huomannut, että Gaggulabio leikkasi tiensä ulos otuksen vatsasta; kaikki olivat keskittyneet otukseen, joka tuijotti heitä lävistyneellä silmällään. Gaggulabio hiippaili ulos luolasta. Klaanilaiset katsoivat pelokkaina olentoa. Se avasi suunsa vajaamielisen näköisenä ja sanoi:
    ”Pöö.”
    Moni hätkähti. Sitten otus virnisti ja nauroi Makuta Nuin äänellä.

  • Isku Nazorak-pesään: Haavoittunut Valottu

    Glatorianking on alakynnessä, selkä haavoilla, kuitenkin Hän yrittää taistella parhaansa mukaan, mutta viilto vaatii, veronsa ja hän pyörtyy.

    ”Matoro tämä on loppusi ystäväsi ovat mennyttä, katso nyt kaatuvat yksitellen, ja pian on sinun vuorosi.”,Gaggulabio, osoittaa sormelaan makavaa Glatoriankingiä.

  • Isku Nazorak-pesään: Gaggulabion pahisuskottavuus nousee

    Luolasto

    Matorolle ei tule mieleen yhtään huonompaa paikkaa taistelulle, kuin puoliksi sortunut, kemikaaleja ja ilkeitä raheja täynnä oleva luola josta löytyi myös laavaa. Lisäksi uloskäyntejä oli vain yksi, ja senkin edessä oli Gaggulabion haarniskoitu ruumis ja hänen kaksi henkivartijaansa taustalla.

    ”En olisi uskonut että niin kehutut Klaanilaiset jäävät näin yksinkertaiseen ansaan. Eikö teille ole opetettu että vihollisen maaperällä, umpikujassa sijaitsevaan pienioviseen luolaan ei kannata mennä?”, Skakdi-lordi puhelee kylmällä äänellä, sivellessään kädessään piikikästä miekkaa.

    ”Meitä on viisi, teitä kolme. Onko kovin järkevää hyökätä, muistat kyllä että olemme selvinneet pahemmistakin tilanneista.”, Matoro sanoo tiukaksi vastalauseeksi.

    ”Kuinka niin viisi? Me saamme tänne koska vain lisää väkeä, emme vain viitsi tunkea pieneen luolaan kovin montaa soturia.”, Gaggulabio vastaa rennosti. ”Niin, olette toivottomassa tilanteessa. Taisteletteko vai antaudutteko?”

    ”Mikset sinä antaudu?”, Matoro lohkaisee.
    Gaggulabio ei pitänyt tästä vastauksesta.

    Skakdi-lordi ryntää kylki edellä ja iskee kovaa Matoroa, tämä torjuu miekallaan mutta iskun voima kaataa Toan maahan ja heittää tämän miekan pois. Hyökkäys jatkuu miekanheilautuksella Summerganonia kohden, kokenut soturi kuitenkin onnistuu väistämänä sen ja torjumaan. HenkivartijaSkakdit lähtevät hyökkäykseen, toinen hyppää ilmasta Glatoriankingin yli, iskien tätä miekalal selkään. Toa kääntyy nopeasti, kivusta välittämättä lyö miekalla kohti Skakdia. Keetongulla on ongelmia vältellä kahdella miekalla aseistautuneen Skakdin lyöntejä. Mahriking juoksee katsomaan Matoron tilaa. Hän auttaa Jään Toan ylös.

    Tila on ahdas taistelulle, eikä asiaa yhtään helpota huoneiston perällä oleva laava-allas ja seinän raosta virtaava laava. Lisäksi oviaukossa näkyy Nazorakeja.

    ”Meidän pitää päästä tästä huoneesta pois, nopeasti…”, Matoro sanoo ensimmäiseksi Mahrikingille. Yhtäkkiä Tulen Toa iskee keihäänsä suoraan Matoron pään yli, torjuen torakan naginatan iskun. Matoro heittäytyy pois välistä, katsellen kaaoksessa minne hänen miekkansa on lentänyt.

    Matoro näkee sen, syöksyy torakan ohi ja kiertää yhden taitelun. Hän syöksyy nopeasti nähdessään miekkansa vierivän hitaasti kivikossa kohti laavaa. Syöksy, nappaus aseen kahvasta. Suuri, kolmikynsinen jalka iskeytyy miekan terän päälle.

    ”Pääsitpä pahaan paikkaan.”, Gaggulabio sanoo ilkeästi hymyillen Matoro näkee Skakdin verisen, piikikkään miekan ihan naamansa edessä.

  • Isku Nazorak-pesään: Gaggulabion tunnelisodat

    Vesiputous

    Metorakk kannettiin paareilla pois vesiputouksesta. Hän oli huonossa kunnosa pinkin hirviön pahoinpideltyä häntä, mutta ainakin hän oli saanut otuksen tuhottua. Luolaan täytyisi lähettää enemmän tutkijoita. Toisaalta suurikokoinen torakka oli poistunut luolasta hyvin tyytyväisenä. Ehkä Metorakk saisi parantua rauhassa kerrottuaan asioiden kulusta Gaggulabiolle…

    Meri mantereiden välissä

    Laiva matkusti julmalla nopeudella eteenpäin. Missään ei näkynyt saaria, mutta Makuta Abzumo suunnisti muiden maamerkkien mukaan; suuria kiviluotoja näkyi välillä kartassa, ja Makutan laiva matkusti luonnon vastaavien muodostumien perusteella. Hän istui suurella valtaistuintyylisellä tuolillaan kapteenin hytissä tarkkailemassa kulkua suuresta ikkunasta, kun eräs Visorak tuli tuomaan huonoja uutisia. Edessä oli kurimus. Valtava sellainen. Mutta se ei voinut mitään Makutalle! Hän kiersi kurimuksen. Kuinka nerokasta.

    Luolasto

    Tunneli oli sortunut melkein kokonaan. Matoro johdatti joukon varovasti läpi murskaantuneiden luolien. Häntä alkoi epäilyttää, sillä missään ei näkynyt Skakdin Skakdia. Edes työskentelviä torakoita ei enää näkynyt. Rikkoutunut tunneli vietti alaspäin, kuten aina ennenkin, mutta tunnelin päässä heitä odotti yllätys: se oli melkein tukossa. Matoro oli järkyttynyt. Mitä täällä oli tapahtunut?
    ”Matoro, mitä tämä on?” kysyi Summerganon.
    ”En… en tiedä”, vastasi Matoro hämmästyneesti. ”Ei tämä ollut tuhoutunut, kun viimeksi olin täällä.” Sitten he huomasivat käytävän lattialla kuolleiden Skakdien ja torakoiden ruumiita. Muutamat näyttivät jopa koskemattomilta, aivan kuin ne olisivat vain kuolleet, mutta suurin osa Skakdeista näytti tapettaneen erittäin tuskallisesti.

    ”Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan?” ehdotti Keetongu. He menivät. Aluksi he kaivoivat hieman kiviä tunnelin suulta, jotta mahtuivat sisään. Sisällä he katselivat paikkoja. Kaikki oli raunioina. Seinän hienot kaiverrukset olivat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet, laavavirta oli tukkeutunut niin, että noin neljäsosa huoneesta oli laavan peitossa. Ne kohdat, jotka eivät olleet, olivat korkeammalla, mutta saattaisivat peittyä, jos laavan tuloa ei pysäytettäisi.

    He raivasivat huoneiden ovien edestä tavaraa mahtuakseen sisään. Paikoittain koko seinä saattoi olla sortunut niin, että oven avaamista ei tarvittu. Kaikki jähmetysputket olivat pirstaleina; muutamia mutanttiraheja juoksenteli välillä näkyviin jostain koloista vain, jotta voisivat piiloutua taas. Suurimmat rahit olivat jo poistuneet kuolonloukusta, mutta pienet eivät välttämättä päässeet tai uskaltaneet.

    Matoro tutkaili virusten ja erilaisten kemikaalien jäänteitä lattialla; särkyneitä pulloja makasi ympäriinsä, ja lasinsiruja oli levinnyt pitkin poikin. Keetongu katseli rikkoutuneita artefakteja kiinnostuneena, rakentajainsinööri kun oli. Glatorianking löysi pian jotain kiinnostavaa.
    ”Hei, kaverit, tulkaa katsomaan!”

    Muut menivät hänen luokseen. Kyllä vain, Makuta Nuin haarniskan palasia. Häntä ei näkynyt missään. Heitä alkoi jo hieman pelottaa. Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, että Makuta olisi kuollut luolaansa? Matoron päässä raksutti:
    ”Se torakka…” Hän katsoi Summerganoniin. Tämän silmät suurentuivat. Kumpikin näytti järkyttyneeltä.
    ”Mitä nyt? Mitä se on?” kysyi Glatorianking. Makekin näytti hämmentyneeltä. Matoro ja Summeganon selittivät, kuinka olivat joutuneet kohtaamaan supervoimakkaan ja superilkeän Nazorakin, jolla oli ollut überhaarniska. Muut kuuntelivat tarkkaavaisesti.
    ”Ilmeisesti Manu ainakin taisteli”, Keetongu tuumaili.

    He alkoivat raivata kiviä siinä toivossa, että niiden alta löytyisi jotain. Ja jotain he löysivätkin: Kanohi Kraahkanin, Suuren Varjojen naamion. Makuta Nuita ei edelleenkään näkynyt. He lopettivat hetken kuluttua etsintänsä. Muuta ei löytynyt. Matoro istahti kivelle ja huokaisi. Muutkin levähtivät hetkeksi. Sitten heidän edestään kuului ääni:
    ”Kas, kas, kas. Mitäs meillä täällä onkaan.” Lihaksikas, keltaruskea kiven Skakdi oli saapunut ovensuuhun seuranaan kaksi eliittisoturiaan.
    ”Nimeni on Gaggulabio, ja minulla on hyvä päivä”, Skakdi myhäili. ”Nimittäin saan nyt hoideltua viisi klaanilaista yhdellä iskulla.”

  • Gaggulabion työmaa

    Vesiputous

    Matorakk painaa korvansa putouksen takana olevaa kiviseinää vasten. Veden kohinalta on vaikea erottaa ääniä.
    ”Onko Nazorakien käytäviä lähellä putousta”, hän puhuu pieneen radioonsa. Alhaalta vastataan myöntävästi.
    Hienoa., siniharmaa Skakdijohtaja myhäilee.
    ”Tulemme sinne. Epäilen vahvasti, että heti putouksen takana on käytävä.”

    Skakdijoukko menee alas Torakkojen lähimmästä käytävästä.

    Joku luola

    ”Sir, tämä kohta on vasta rakennuksessa. Sortumisvaara on suuri. Emme ole kartoitatneet tätä aluetta.”, työnjohtajatorakka inisee.
    ”Kuinka kauan menee vielä? Johtaja Gaggulabio haluaa välittömästi tunnelin kyseisen vesiputouksen alle.”, Metorakk melkein huutaa.
    ”Kylläkyllä, me teemme sen minkä voim-”, torakka vakuuttelee.
    ”Ja enemmän.”, lopettaa Metorakk.

    Joukko torakoita koventaa kaivuuvauhtiaan. Maata kärrätään pois ja toiset asettelevat valokiviä sopivin välimatkoin. Jotkut vahvistavat seinämiä.

    Seinä puhkeaa, ja huomataan että putouksen takana on tunneli.
    Metorakk Skakdeineen menee sisään ja lähtee pimeää tunnelia alemmas. Joukko Nazorakeja jää viimeistelemään kaivuu-urakkaansa.

  • Mustalumi taistelee fasisteja vastaan

    Metsä lähellä Klaania

    ”Mitä Karzahnia Manu tekee täällä?”, Jään Toa miettii hetken. Hän tutkii tilannetta: Torakoita on toistakymmentä, mielenhallinnan alaisina muutama. Tässä tarvitaan nyt nopeaa ja tehokasta ratkaisua tuholaisongelmaan.
    ”Manu! Suojakilpi!”, Matoro huutaa. Hänen Energiateränsä hehkuu keltaisena. Musta hahmo ei ehtinyt miettiä, hän aktivoi suojakenttien Rahkshi- voimansa ja vajaassa sekunnissa koko metsäaukio kylpee keltaisessa valossa.
    Matoro oli vapauttanut energiaräjähdyksen miekastaan, sillä seurauksella että osa torakoista oli nyt tajuttomana maassa. Valitettavasti niiden kuori oli vahvempi mitä hän oli arvioinut ja edelleen tolpillaan on vajaa kymmenen torakkaa. Ne huomasivat Jään Toan ja hyökkäävät myös hänen kimppuunsa.
    Huono idea., Matoro ajattelee.

    Jossain päin samaa metsää

    Skakdi ottaa pienen radion ja ilmoittaa tukikohtaan nähneensä tiedustelupaikastaan valonväläyksen ja taistelua metsässä sekä kaksi Klaanilaista. Gaggulabio sai viestin. Joukko Skakdeja valmistautuu lähtöön paikalle, vaikka hänen ninjansa epäonnistuivat taannoisessa yrityksessään, tämä onnistuu.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan δ

    Keskellä ei-mitään Klaanin saaren metsässä

    Tämä oli jälleen kerran päivä jolloin milloin mitkäkin melkein saivat kiinni Matoro The Blacksnowin. Mutta kuten tyypillistä, ei onnistunut tälläkään kertaa. Matoro ajattelee kuinka onnekas hän oikein onkaan.

    ”Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?”, Jään Toa kysyy pelastajaltaan.
    ”Olin metsästämässä.”, kuuluu vastaus.
    Matoro ei välttämättä halua tietää mitä Manu oli metsästämässä.

    ”Seuraava siirto? Ei sinulle karttaa sattunut?”, Matoro jatkaa.
    ”Öh, ei ole karttaa mutta Klaanin metsästysmaja on ihan tässä lähellä. Parin kilometrin matka.”
    ”Mainiota!”

    Kaksikko kävelee metsäpolkua Matoranien joskus hylkäämälle majalle. Matoro kertaa koko tarinansa siinä matkalla.

    Maja on tukeva hirsistä rakennettu talontynkä metsäaukiolla. Seinässä roikkuu erilaisia keihäitä ja paketillinen hätäraketteja.

    Oven päällä Kane-Ran pää. Sisältä löytyy täytetty Visorak.
    Matoro katsoo nopeasti pödällä olevaa karttaa. Täältä on vain vajaa kymmenen kilometria Klaaniin!

    Jossain Bio-Klaanin saaren alla

    Gaggulabio tutkailee Klaanin saaren karttaa kammiossa. Hänen toverinsa ja Skakdien varakomentaja, Metorakk seisoo vieressä.
    ”Tämä ’Avde’ siis suunnittelee murtavansa Klaanin sisältäpäin. Mainio suunnitelma…”, Gaggulabio puhuu. Hän puristaa kädessään olevan puukepin katki. ”…Mutta päilen ettei tuollaiseen tyyppiin voi luottaa. Miksi hän auttaisi meitä saadakseen vain yhden kiven?”
    ”Se ei haittaa meitä, johtaja. Lähdemme täältä heti kun olemme saaneet aarteet, jos hän yrittää jotain petosta, siitä kärsivät Zyglakit ja Nazorakit. Emme me.”, Metorakkin karhea ääni sanoo.
    ”Tuo on kyllä totta, Metorakk. Täysin totta.”, Gaggulabio vastaa kelmeällä hymyllä. Miksi muka heidän pitäisi noudattaa kaikkia sääntöjä? Skakdit häipyvät palkkionsa saatuaan heti, ilman varoitusta. Liittolaisista ei ole hyötyä enää voiton jälkeen.

  • Avde

    Neuvottelupöytä

    Pimeys oli päättymätön. Ainoa valo huoneessa oli neuvottelupöydän päällä. Pöydän ympärillä istuvat hahmot tarkkailivat sen keskipistettä.
    Heidän takanaan pimeydessä tuijotti satakunta punaista silmää. Ne eivät liikkuneet eivätkä edes räpsähtäneet. Ne vain tuijottivat. Ikuisesti.

    Torakkojen johtaja oli tyytymätön. Kuka tai mikä tämä olento oli olevinaan? Mitä asiaa hänellä oli?
    Hän olisi halunnut pistää joukkonsa puhkomaan joka ikisen pimeydessä tuijottavista silmistä, mutta päätti olla hiljaa. Muukalaisella oli jotain mielessään. Oli toinen asia, pystyikö häneen luottamaan.

    ”Minulla on toinen idea, uudet ystäväni”, pimeyden kylmä ääni sanoi jokseenkin ironisesti.

    ”Anna palaa, muukalainen”, torakkakenraali sanoi. ”Näytä meille onko sinusta johonkin.”

    Pimeyden kylmä nauru kaikui huoneessa taas, mutta se vähäinen tunne, joka siinä oli aiemmin ollut, oli valunut vähitellen pois. Jäljellä oli vain pelkkää ääntä syvyyksistä. ”Tiesin, että olisitte yhteistyökykyisiä”, ääni sanoi. ”Mutta teitä ei varmaan haittaa, jos otan… hahmon, jossa minua on hieman helpompaa katsoa silmiin.”

    Yhtäkkiä kaikki silmät sulkeutuivat. Oli taas vain pimeää.
    Sitten pimeys aukeni jälleen. Oli kuin varjoissa itsessään olisi ollut ovi, josta astui pieni hahmo.

    Hahmo oli matoran. Sen vartalo oli tummanpunainen ja se piti kasvoillaan sinistä Pakaria. Matoran katsoi pöydän ympärillä istuvia epäuskoisia liittolaisia hymyillen vaimeasti, kuin se ei olisi tottunut hymyilemään. Hahmolla oli silmät kuin millä tahansa matoranilla, mutta niissä ei ollut eloa. Ei pienintäkään sielua.

    ”Tervehdys.”

    Hiljaisuus oli piinaava hetken ajan.
    ”…Matoran?” Gaggulabio sanoi hörähtäen. ”MATORAN?”

    Skakdi alkoi nauraa. ”Huijasit meitä hyvin, ipana. Kiva valoshow. Nyt ulos täältä.”

    Skakdi ei varmaankaan osannut odottaa, mitä tapahtui seuraavaksi. Punainen Matoran nosti kättään hienovaraisesti ja noin sekunnissa tämän takana olevasta varjosta sinkoutui käsi. Käsi oli musta, luonnottoman pitkä ja liikkui niin letkeästi, että siinä ei vaikuttanut olevan ollenkaan luita.
    Käsi siirtyi varjon lailla Gaggulabion suun päälle.
    ”Tiesitkö, ystäväni, ei ole kohteliasta keskeyttää puhujaa?” Matoran sanoi.

    Gaggulabion ilme oli näkemisen arvoinen. Hän päätti olla kohtelias ja antaa muukalaisen puhua.

    ”Kiitos”, punainen Matoran sanoi. ”Nyt, uudet ystäväni, tiedättekö, mikä on klaanilaisten pahin vihollinen? Voima, jota vastaan he eivät voi voittaa? Pahin hirviö, jonka he tulevat koskaan kohtaamaan?”

    Oli hetken hiljaista.
    ”Sinä, arvatenkin?” torakkakenraali sanoi pilkkaavalla äänensävyllä.

    Matoran hymyili maireasti. Sen silmät pienenivät viiruiksi. ”Hyvä arvaus, rakas ystävä, mutta ei ihan.”
    ”Me emme ole ystäviä”, torakkakenraali kuiskasi hiljaa itsekseen halveksuva katse silmissään. Se ei keskeyttänyt ”Matorania”, joka nosti jälleen kättään.
    Matoranin takana olevassa varjossa aukesi lisää ovia. Niistä jokaisesta käveli varjomaisia siluetteja. Kun ne tulivat tarpeeksi lähelle neuvottelupöydän valoa, ne oli tunnistettavissa.

    Siinä seisoivat Klaanilaiset. Tawa, Matoro The Blacksnow, Guardian, Troopperi ja muut, kaikki olivat tunnistettavissa. Yhdelläkään siluetilla ei ollut silmiä.
    Matoran napsautti sormia ja silueteille tapahtui jotain. Niiden tyhjiin silmäkuoppiin syttyi punainen valo ja jokaisen suusta kuului raivokas huuto, kun ne tarttuivat toisiinsa ja ryhtyivät repimään toisiaan brutaalisti kappaleiksi. Lopulta vain yksi siluetti seisoi ruumiskasan keskellä ennen kuin haihtui takaisin pimeyteen.

    Torakkakenraalin katse nousi. Hän näytti ymmärtäneen.
    ”He itse?”

    Matoran hymyili maireasti ja nyökkäsi. ”Ystävä on pahin vihollinen. Me etsimme heikon lenkin. Me korruptoimme hänet. Hän syövyttää heidät sisältäpäin, kunnes jäljellä on vain…varjo entisestä Klaanista. Sitten murskaamme heidät kuin lasin.”

    ”Tuossahan on järkeä”, Gaggulabio sanoi. ”Mutta mitä sinä haluat itsellesi, Matoran? Minä ja soturini haluamme Klaanin aarteet. Nazorakit haluavat heidän saarensa. Zyglakit haluavat vain tappaa heidät, kostoksi tai jotain. Mitä sinä haluat?”

    ”Voi, en mitään noin ylevää”, Matoran sanoi. ”Minä autan teitä ja te annatte minulle vain yhden asian Klaanin linnoituksesta. Sirun. Arvokkaan sirun, jota Klaanin neljä johtajaa suojelevat. Työnantajani haluaa sen takaisin, sillä on hänelle… tunnearvoa.”

    Liittouman katseet olivat skeptisiä, mutta he eivät sanoneet mitään Matoranin ehdotusta vastaan.
    ”Tehkäämme sitten yhteistyötä”, kenraali sanoi. ”Mutta ’ystäväni’, mikä ja kuka sinä edes olet?”

    Matoran käveli kohti liittoumaa ja nosti kätensä. Yhtäkkiä pimeydestä ympäriltä syöksyi joukko mustia, lonkeromaisia käsiä. Niitä oli tarpeeksi jokaiselle johtajalle ja soturille. He kättelivät niitä epävarmasti.

    Sitten Matoran puhui. Mutta kun hän puhui tällä kertaa, ääniä ei ollut enää vain yksi. Kymmeniä erilaisia ääniä puhui täysin samaan aikaan joka puolelta pimeydestä.

    ”Me olemme Avde”, demoninen kuoro lausui. ”Hauska tutustua.”