Klaanon

Avainsana: Cordak

  • Trooppinen saari: Meri on hänen vaimonsa

    Sukellusvene

    Snowie istui sukellusveneen ohjaamossa. Hän keikutteli hiljakseen tuolillaan, ja tuijotti pimeää ohjauspöytää. Missään ei ollut valoja. Varmaan jo useamman kymmentä kertaa hän oli koettanut saada pitkänmatkan radiolähettimeen virtaa. Hänessä ei kuitenkaan ollut pahemmin sähköinsinöörin vikaa.

    Hän nousi, seisoi hajamielisenä hetken paikallaan, ja istui sitten uudelleen. Sitten hän nousi taas seisaalleen, käveli hetken ympyrää, ja istui lattialle. Toimettomuus oli eräs lumiukon mieluisimmista asioista. Mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain.

    Snowie kurottui, ja kiskaisi huoneen nurkassa lojuvan kassinsa vierelleen. Tutuin ottein valkoiset kädet avasivat läpän, ja kiskaisivat vetoketjun auki.

    Lumiukko levitti lattialle laukkunsa sisältöä.

    Sen mukavan erakon vanhahtava Cordak-tussari. Panoksia jäljellä pyöreät nolla, emmekä varmaan pääse merenpohjasta pois räjäyttämällä mitään. Tai no, räjäyttäminen nyt ei ole muutenkaan minun juttuni, mutta mukava muistutus siitä, kuinka avomielisiä ja ystävällisiä tuntemattomatkin voisivat olla toisilleen.

    Hän laski puusta ja metallista valmistetun tuliaseen maahan, ja tarttui seuraavaan.

    Nazorakein valmistama tarkkuuskivääri. Hienoa mattapintaa, ladattu täyteen tainnuttavilla kuulilla. Matoran-vastarinnan esineistöä oikeastaan. Hienoa, kuinka pitkälle pelkällä päättäväisyydellä ja rohkeudella pääsee.

    Tämän pitkän ja siron aseen jälkeinen pyssy muistutti jonkinsorttista tukkoon mennyttä höyryimuria.

    Vanha painetykki. Jytyä pitäisi löytyä enemmänkin, mutta ei silti tehnyt naarmuakaan siihen nukkeheppuun. No, väkivalta ei minusta ikinä ole ollutkaan ratkaisu.

    Seuraava esine oli huomattavasti pienempi, ja yleisesti ottaen enemmän lumiukon mieleen kuin aseet.

    Riipus tuskin on juuri minkään arvoinen, mutta se markkinapäivä… Se se oli jotain. Ensimmäinen kertani Bio-Klaanin markkinoilla. Hyviä aikoja.

    Snowmanin kädet siirtyivät kultaisesta ketjusta tummaan nauhaan.

    Minulla on tämäkin mukana? Sinänsä hienoa, mutta ikävästi tuo mieleen sen, että tälläkin hetkellä voisin keskustella ”Everstille” radion välityksellä, jos tuo halvatun rakkine toimisi.

    Lumiukko kietaisi liinan päänsä ympärille ja kiristi. Hän lopetti kassinsa tonkimisen, tiesi, ettei siellä ollut mitään, mikä auttaisi heidät pois meren pohjasta.

    Snowie käveli aivan sukellusveneen etuikkunalle, ja katsoi ulos pimeyteen. Merilevääkään ei näkynyt. Lumiukko oli viettänyt elämästään ”ainakin vuoden ja kuusi neljästoistaosaa” merten alla, eikä kokenut ikkunan takana näkyvää maisemaa niinkään masentavana. Enemmän häntä ahdisti ikkunaruutuun heijastuva apaattinen hahmo, joka ei näyttänyt lainkaan omalta hilpeältä itseltään.

    SS Rautasiipi

    Amiraali piristyi hieman nähdessään viereensä heijastuvan hahmon ikkunaruudussa. Nuori Ylikersantti 1034 asteli varovaisesti johtajansa viereen sininen baretti päässään aavistuksen kallellaan. Amiraali kuittasi nuorukaisen kysyvän katseen tylysti.
    ”Rakkauteen liittyviä ongelmia. Tuollainen kloppi ei niistä ymmärrä mitään.”
    ”Öh, kaikella kunnioituksella herra Amiraali, mutta eikö rotumme-”
    ”Kuten sanoin, ei ymmärrä mitään. Joten, toit Kenraalin viestin?”

    1034 ojensi sinetöidyn kirjekuoren Amiraalille, ja jäi seisomaan odottavan näköisenä. Amiraali tiedusteli, että mitä 1034 oli vailla.
    ”Ei, en minä mitään, luulin vain, että tuon viestin sisältö koskisi minuakin.”
    ”No, tässä seisoo, että tämä Uusi Sukupolvemme ei ole kyllin hyvä. Kuulemma jotain geenimuunteluun liittyviä ongelmia. Kenraalimme käskee meitä lähettämään koko sakin paria koekappaletta lukuunottamatta uudelleensijoitusosastolle.”
    Ylikersantti katsoi kauhuissaan.
    ”Mu-mutta hehän ovat jo-”
    ”Nyt, poistu häiritsemästä, ellet tahdo itse heittää koko kööriä kohtaloonsa.”
    1034 teki kunniaa, ja poistui vilkkaasti.

    Nuori torakka kulki komentosillan metalliovien läpi Rautasiiven käytäviä pitkin pieneen taukohuoneeseen. Pöytien ääressä istuvat Nazorakit käänsivät katseensa kohti tulokasta.

    Ensin tuli hiljaista. Sitten alkoi supina.

    Ylikersantti kääntyi kannoillaan, ja aloitti matkan kohti omaa hyttiään. Hän ei kestänyt mainettaan ”Amiraalin suosikkina”, varsinkaan, kun monien torakoiden mielestä hän ei sopinut hommaan lainkaan. Ja vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan, kaikkien mielestä hän oli liian pehmeä.

  • Kirikori II

    Laivaston telakka

    Aamu sarasti. Keetongu varusteli valitsemaansa alusta, Kirikori II:sta Nynrahin pikamatkaa varten. Alus ei ollut kovin suuri, kolmenkymmentä metriä keulasta peräsimeen, mutta siinä oli voimakkaat potkurimoottorit sivuilla ja päällä. Alus oli tehty suurimmaksi osaksi Ämkoo-vuoren rinteillä kasvavista suurista kuusista, mutta asevarustelun takia siihen oli asennettu rautaiset keula- ja peräpanssarit ja kolme Cordak-sarjatuliasetta, joiden pidennetyt piiput pilkistivät puukuoren aukoista.

    Keetongu oli valinnut mukaansa kaksi Onu-Matorania: Ontorin, joka kantoi tuhkanharmaata Pakaria ja Ternokin, jolla oli läpikuultavan violetti Kaukau. Höyryaluksilla ei voinut lähteä matkaan yksin; esimerkiksi jonkun täytyi täytellä uuneja silla aikaa kun kapteeni ohjasi.

    Keetongu antoi lähtömerkin. Matoranit heiluttivat merkkilippuja. Telakan rautaovet aukaistiin ja Kirikori II liukui ulos raidetta pitkin.

    Tongu käynnisti moottorit. Männät liikkuivat. Potkurin pyörivät. Alus nousi lentoon, ensin hitaasti, mutta kiihdytti sitten ja syöksyi taivaalle. Alus kaartoi meren rannalle ja lähti sitten kohti pohjoista rannikkoa pitkin.

  • Trooppinen saari: Solid Snowman laukeaa

    Trooppinen saari, Nazorakein tukikohta

    Oli tullut aika vapauttaa matoralaiset, auttaa heidät veneisiin ja pakoon tästä kurjasta leiristä.

    Varsin etevästi mättääksi naamioitunut Snowman tarkkaili uuden zamor-kiväärinsä kiikaritähtäimen läpi matoranien vankilana toimivan sellin edessä seisovia hahmoja. Ampuminen ei tulisi kyseeseen, piilo täytyisi pitää viimeiseen asti. Matoralaisvastarinta oli ollut aivan oikeassa, varsinaisia vartijoita oli vain neljä, mutta lähiympäristössä pyöri erilaisten partioiden muodossa useita kymmeniä vihollisia. Se urhea le-matoran oli sanonut harhauttavansa partiot. Selvä, Snowman tuumi. Minulle jäävät siis varsinaiset vartijat.

    Pienieleisesti lumiukko tarkensi kiikariaan. Vaikka Snowman ei ollutkaan Klaanin parhaita taistelijoita, yllätyksen turvin hän kyllä arvioi voittavansa torakan, sopivasti ajoitettuna muutamankin. Mutta varsinaisen ongelman muodostikin se, että yksi vartijoista oli skakdi.

    Ei sillä, etteikö Snowmanilla olisi ollut kokemusta skakdien kanssa taistelemisesta. Hänen arkkivihollisensa oli skakdi, mutta se tervakeuhkoinen rääpäle ei ollut mikään oikea vertailukohta. Tämä vartijana toimiva yksilö näytti vahvalta ja kokeneelta taistelijalta. Plus sillä oli kolme torakkaa kavereinaan.

    Siksi Snowman olikin kehitellyt päässään suunnitelman. Suunnitelman, jonka onnistumisesta ei ollut mitään takeita, mutta pitihän sitä aina jotain yrittää.

    —

    Ternok katseli, kuinka muutama matoralainen keräsi esinteitä suureen läjään parin tunnelin luolamaisessa risteyskohdassa. Siihen kerääntyivät yhteen kasaan vastarinnan keräämät Cordakin ammukset, Zamor-kuulat, kaikki mikä saattaisi räjähtää. Kova homma se oli ollut, ja jotkut väittivät tämän olevan tuhlausta. Mutta tässä se oli, nyt tai ei koskaan.

    ”Muistakaa, veljet, kun yllämme oleva rakennus sortuu päällemme, lähdemme liukkaasti pois. Aivan kuin pelkkä tunnelin romahtaminen ei aiheuttaisi riittävästi riskiä, paikka kuhisee pian varmasti nazorakeja. Pysykää varjoissa, älkääkä pelätkö käyttää näitä” Ternok sanoi, taputtaen Kanoka-kiekonheitintään.

    —

    Saarella oli suhteellisen hiljaista, kunnes yllättäen korviahuumaava pamaus kuului jostain nazorakein tukikohdan länsilaidalta. Sitten kuului rakennuksen sortumisen ääni yhdeistettynä torakkain huudantaan. Kaikki nämä kaikuivat tukikohdan lukuisista seinistä sekoittuen kamalaksi sekamelskaksi. Partiot rynnistivät kohti räjähdyksen ääntä.

    Näinä hetkinä muuan torakka oli kiitollinen siitä, että vartioi tallia. Häntä ei oikein huvittanut juoksennella ympäri tukikohtaa, oli enemmänkin hänen tapaistaan istuskella paikallaan tekemättä erikoisemmin mitään.

    Hänen kolme vartiokumppaniaan näyttivät huomattavasti vähemmän tyytyväisiltä. Skakdi ja kaksi torakkaa näyttivät uteliailta, ja kovin turhautuneilta siitä, että olivat ainoat henkilöt monen rakennuksen säteellä jotka eivät saaneet tietää mitä tapahtui.

    Silloin kulman takaa tuli näkyviin jotain. Se oli valkoinen matoran, jolla näytti olevan jotain oranssia naamallaan. Se työnsi suurehkoa kärryä edellään, ja sen lastina oli jotain valkoista, joka näytti lumelta. Matoranin käsien liikkeissä tuntui kuitenkin olevan jotain eriskummallista, aivan kuin ne olisivat olleet todella tönköt.

    Kun kärrit tulivat lähemmäksi tallia, vartijoista vanhin nazorak pysäytti sen.
    ”Hoi, mitä kuskaat?”
    Torakka ei saanut kysymykselleen vastausta, mutta huomasi jotain. Kärryissä kuljetettava valkoinen mössö näytti liikkuvan. Hän viittoi muut luokseen, ja osoitti skakdia ja toista torakoista ottamaan matorania käsistä.
    ”Tutkikaa myös, ettei pikku veitikalla ole mitään yllätyksiä” hän lisäsi. Nazorak kierteli pitkillä harppauksilla valkoista matorania ja tämän kärryjä puhuessaan. ”Tiedätkö, mikä tekee vartijan työstä mielenkiintoista?”
    Matoran ei vastannut.
    ”Se on nähdä, kuinka säälittäviä yrityksiä väki tekee vapauttaakseen muita vankiloista.”
    Matoran pysyi vaitonaisena.
    ”Luuletko olevasi ensimmäinen, joka yrittää salakuljettaa asioita aivan nenäni alta? Tiedoksesi, et ole. Ensi kerralla, käske kavereitasi pysymään liikkumatta, kun kohtaatte partion!”
    Tämän sanoessaan torakka kohotti keihäänsä, ja iski sillä nopeasti kärryjen lastia. Nazorakin yllätykseksi hän ei kuitenkaan kuullut matoranien kiljuntaa, vaan huomasi kärryn valkoisen sössön väistävän keihään, ja pian lumimassa imaisi torakan sisäänsä.

    Samanaikaisesti matorania käsistä pitelevät torakka ja skakdi irrottivat otteensa huomatessaan käsien vetäytyvän matoranin ruumiiseen, paljastaen altaan jotain metallista. Ennen kuin vartijat ehtivät kissaa sanoa, käsien sisältä paljastuneet Cordak-laukaisin ja vanha painetykki laukesivat.

    Ei Snowman siinä tähdätä pystynyt, mutta niin lyheltä välimatkalta hän oli varma osumasta. Vartijat hänen molemmilta puoliltaan lennähtivät kovaa kyytiä eri suuntiin, ainoastaan törmätäkseen rakennusten seiniin. Kärryn Snowman työnsi viimeistä nazorakeista kohti, ja samaan aikaan kärryn lumimassa pulpautti ulos Zamor-kiväärin. Snowman nappasi sen ilmasta, ja loikkasi maassa makaavan Skakdin viereen. Ennen kuin palkkasoturi ehti nousta, pamautti matoran-kokoinen lumiukko sitä päähän aivan lähietäisyydeltä muutamia kertoja tainnuttavilla Zamoreilla.

    Ei tästä ehkä tyylipisteitä irtoa, Snowman mietti, mutta ainakaan tuo kaveri ei herää muutamaan tuntiin.

    Samassa kärryn nurin työntämä Nazorak kuitenkin pääsi jaloilleen, ja kärryyn imaistu torakka vapautui lumesta. Kun vielä kolmaskin hyönteinen tokeni, sukelsi Snowman äkkiä Zamor-tulitukselta suojaan lähimmän nurkan taakse.

    Lumiukko mietti tilannettaan. Skakdi oli poissa pelistä. Hieman epämiehisellä tavalla, mutta Snowman olikin aina arvostanut enemmän luovaa toimintaa kuin turhaa sankarimaisuutta. Ongelman muodostivat nyt kolme torakkaa ja se tosiseikka, että suurin osa lumiukon lumimassasta oli kärryssä. Matoranin kokoisena hänellä ei ollut voimaa taistella suoraan takaisin.

    Mutta kun eräs torakoista hyppäsi nurkan taakse hoitamaan valkoisen matoranin päiviltä, ei Nazorak yllätyksekseen nähnytkään ketään.
    ”Se ryökäle on kadonnut!”
    ”Mitä?”
    ”Niin niin, se on piilossa tässä jossain.”
    ”No, hajaannutaan. Ei se kauas ole voinut pötkiä.”

    Heti, kun kaksi muuta torakkaa olivat hieman etäämmällä, nurkan taakse kurkistanut torakka tunsi jonkun kuristavan itseään takaa päin. Eräs kadun pensaista oli hypännyt hänen niskaansa, ja pian Nazorak menetti tajuntansa. Snowman oli ylpeä naamioinninkyhäämisnopeudestaan.

    Kahdesta jäljellä olevasta torakasta suurempi käveli pimeällä, kapealla kujalla.
    ”Matoraaan! Tule esiin! Pääsemme kaikki helpommalla.”
    Nazorak jatkoi kulkuaan, kunnes huomasi pahvilaatikon. Pahvilaatikon, joka ei selvästikään kuulunut siihen, ulos kadulle.
    ”Voi pikku matoran, kai minun on nyt lopetettava etsintä. Olet niin hyvin piilossa” torakka sanoi ivallisesti, ja nauroi tyhmästi päälle. Sitten se ampui zamorillaan pahvilaatikon säpäleiksi, mutta ei yllätyksekseen huomannutkaan matoranin kuollutta raatoa.
    ”Mitähäh?”
    Sitten valkoiset kädet tarttuivat Nazorakia takaa päin, erään pernapensaan suunnalta, ja niin oli tämäkin torakka poissa pelistä. Pahvilaatikko oli kevyt varuste, joka oli Snowmanista aina hyvä ottaa mukaan varustelaukkuun.

    Pian Snowman olikin siirtynyt tallin edustalle, kaatuneen kärryn viereen. Hän yhdistyi siinä olevaan lumeensa, ja poimi maasta aseistuksensa. Kolme vartijaa hän oli voittanut hiippailulla. Eiköhän yksi torakka hoituisi ihan silläkin, että Snowman oli poikkeuksellisen luihua hyönteistä kahta päätä pidempi ja yli tuplasti painavampi.

    Lumiukko kuuli takaansa sen saman torakan äänen, joka hänet oli ensinnä pysäyttänytkin.
    ”Kas kas, sinähän se ovela kaveri oletkin. Ja huomaan, ettet olekaan mikään matoran.”

    Snowman kääntyi ympäri, ja samassa nazorak iski miekallaan. Lumiukko torjui iskun hakullaan, ja vahvempana sai torakan miltei irrottamaan otteen säilästään. Nazorak oli kuitenkin nopeampi, ja teki saksipotkun. Snowman lennähti maahan tiputtaen molemmat lyömäaseensa, ja torakan miekka sivalsi nopeasti. Valkoinen toa kierähti täpärästi sivuun, mutta taas torakan potku löysi kohteensa. Snowman tunsi kyljessään kovaa kipua, ja käpertyi sikiöasentoon suojautuakseen Nazorakin potkuilta.
    ”Olisit tunkeilija vain pitäytynyt raukkamaisuudessa” torakka julisti kohottaessaan miekkansa valmiina viimeiseen iskuun. ”Taistelijaksi sinusta ei ole.”

  • Trooppinen saari: The Pensasman

    Trooppinen saari, pimeä tunneli nazorakein tukikohdan alla

    Yhä pensaaksi naamioituneen Snowmanin ja kolmen matoralaisen muodostama joukkio saapui määränpäähänsä. Tunneli avartui hieman suurempaan tilaan, ja jostain pääsi auringonvaloakin sisään.

    Eräs matoraneista nosti sormensa suun eteen varmistaakseen muiden pysyvän hiljaa. Hän kohosi puiselle laatikolle ja kurkisti aivan katonrajassa olevasta pienestä reiästä ulos. Kaksi muutakin matorania kohosivat tarkkailemaan ulos, ja Snowman päätti liittyä joukkoon. Hänen ei kuitenkaan täytynyt ängetä laatikon päälle, hän oli muutenkin riittävän pitkä.

    Ikkuna tuntui avautuvan suuren puurakennuksen luonnonvaraiselle sisäpihalle.
    ”Torakat eivät juuri käytä tätä pihaa” eräs matoraneista kuiskasi lumiukolle.

    Snowman huomasi aukion olevan melko tyhjillään. ”Mikä tämä rakennus on?” hän kysyi.
    ”Tänne he pakottavat kaikki vangitut ystävämme aina rankan työpäivän päätteeksi. Olimme onnekkaita päästessämme pakoon.”
    ”Eli jonkin sortin vankila?”
    ”Alunperin se oli pelkkä talli raheille, mutta kyllä. Nyt siellä on myös vangittuja matoraneja.”

    Erääseen rakennuksen ikkunoista syttyi valo, ja nelikko painautui pois ikkunasta.
    ”Okei, olet nyt nähnyt kohteemme. Tuolta vapautamme kaikki matoranit.”
    ”Tuolta? Eikö sen luulisi olevan aika tarkasti vartioitu?”
    ”Usko pois, tulee helpommaksi vapauttaa kaikki veljemme ja sisaremme kerralla, kuin koettaa muiluttaa heitä kesken työpäivän.”

    Hetken hiljaisuuden jälkeen tähän asti vaitonaisena pysynyt matoran vakavana lisäsi: ”Olemme koittaneet.”

    Sitten matoranit laskeutuivat pois laatikolta, ja lähtivät kulkemaan takaisin matalaan tunneliin. Snowman kyyristyi, lähti letkan jatkoksi ja harmitteli mielessään kipeytyviä niskojaan.

    —

    Muuan nazorak tyynnytteli karsinassaan olevaa husi-lintua. Mitä se nyt noin pillastui? hän tuumi, tietäen niiden yleensä käyttäytyvän villisti vain vaaran uhatessa. Ehkäpä se kuuli jotain.

    Torakka nappasi keihäänsä telineestä, ja katsoi tallin ovesta ulos. Ulkona oli täysi tohina päällä, Klaanilaisia etsittiin vielä. Mutta siihen lintu oli jo tottunut. Sitten torakka asteli sisäpihan ovelle. Sielläkään ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mitään.

    Mutta juuri kun nazorak oli palaamassa sisään, kiinnitti hän huomionsa ensimmäisen kerran kasvillisuuden vallassa olevan sisäpihan keskellä sijaitsevaan maastonkohoumaan. Se vaikutti kaikin puolin epäluonnolliselta. Hän käveli aivan sen luo, ja tökki sitä keihäällään.

    Ei reaktiota.

    Sitten nazorak kumartui, ja tutki sitä lähempää. Aivan kuin… Siinä olisi ollut jonkinsorttinen ikkuna-aukko

    —

    Snowman oli kuulevinaan heidän takaansa tunnelista outoa rapinaa, ja juuri kun hän oli ilmoittamassa havainnostaan muille virheä välähdys keskeytti hänet.

    Energiakuula osui erästä kolmesta matoranista jalkaan, ja tämä kaatui lattialle huutaen tuskissaan. Nelikko huomasi heitä takaa-ajavan torakkajoukkion, ja Ternokiksi kutsuttu matoran otti heti johdon käsiinsä.
    ”Heku, vie Zala turvaan. Minä ja uusi ystävämme hoidamme takaa-ajajat!”
    ”Hoidammeko?”

    Jo silloin torakat saapuivat iskuetäisyydelle, ja niistä ensimmäinen hyökkäsi puukon kanssa Snowmanin kimppuun. Pimeässä ja ahtaassa tunnelissa vääntö oli hyvin epäselvää, mutta väkevämpänä osapuolena Snowman sai heitettyä nazorakin pois kimpustaan. Seuraava torakka kuitenkin iski heti kiinni, ja sekava paini jatkui.

    Ternok huomasi toan olevan vaikeuksissa, ja sai idean. Hän ei käytävän ahtauden vuoksi kyennyt Snowmanin takaa taistelemaan torakoiden kanssa, mutta onnistui nappaamaan lumiukon varustelaukusta hassun näköisen Cordak-laukaisimen. Hän latasi sen, ja jäi odottamaan sopivaa hetkeä.

    ”Menes nyt siitä” Snowman ähkäisi tyrkätessään taas yhden nazorakin etäämmäs, vain saadakseen jälleen uuden taisteluparin. Tämä torakka onnistui haavoittamaan Snowmania rintaan.
    ”Hei! Matalaksi!” Ternok huusi Snowmanille, ja tämä pienellä viiveellä heittäytyikin maahan.

    Vihreä matoran ampui kolme laukausta kohti torakoita, ja viimeisen suuntasi kattoon.
    ”Tule, toa, tule!” hän huusi Snowmanille, joka raahasi itseään maata pitkin kohti Ternokia. Katonpalasia ropisi tulituksesta nopeasti toipuneiden torakoiden niskaan. Ne onnistuivat viime hetkelle sukeltamaan pois tunnelin romahtamisen tieltä, mutta jäivät auttamatta erilleen takaa-ajettavistaan.

    ”Nyt toa, mennään” Ternok aloitti ”Meidän täytyy varoittaa muita, ja ilmoittaa tämän tunnelin täydestä eristämisestä.”
    Snowman nyökkäsi myöntymisen merkiksi, ja tunsi suurta kipua rintaansa tulleen viillon tähden. Plus tämä pahuksen tunneli on niin matala, että niskojani tulee vielä kolottamaan oikein kunnolla.

  • Trooppinen saari: Arsenal Snowman Expansion

    Trooppinen saari, pimeä kellari

    ”…ja täällä säilytämme aseistustamme” Ternok-niminen Le-Matoran lopetti puheensa.

    Snowman katseli melko vaikuttuneena ympärilleen pölyisessä tilassa. Hän katseli hyllyssä olevia aseita: Kanoka-laukaisimia, keihäitä, puukkoja, Zamor-aseita… Tämän kaiken matoranien vastarintaliike oli onnistunut haalimaan nazorakeilta, ja he olivat myös saaneet huomaamatta eristettyä osia tukikohdasta omiksi tiloikseen. Kaikesta huolimatta toiminnassa oli paljon epäkohtiakin, joista Snowman olisi saanut lohkaistua montakin hyvää vitsiä.

    Häntä ei kuitenkaan varsinaisesti huvittanut.

    Lumiukko ei jaksanut uskoa Ämkoon toimineen niin kylmästi. Hän oli jättänyt nämä matoranit vaille apua. Totta kai Snowman itsekin tiesi tehtävän suorittamisen äärimmäisen tärkeäksi, mutta hänestä olisi silti ollut täysi vääryys hylätä matoralaiset. Sitä paitsi miten Ämkoo muka oli varma, ettei pala olisi yhtä hyvin voinut tulla esille vastarintaliikettä auttaessa?

    Mutta ennen kaikkea Snowmania häiritsi hänen oma suuttumisensa. Ämkoo oli vain ajatellut Klaanin parasta, ja Lumiukko oli huutanut toverilleen. Snowman ei ollut tottunut kiihkoilemaan, ja tämä oli todella vaikea tilanne. Varsinkin, kun hän tiesi mahdollisesti riskeeranneensa tehtävän.

    Ikkunan ääressä pihalle tarkkaillut matoran viittoi äkkiä kaikkia menemään matalaksi ja olemaan hiljaa. Snowman liimautui lattiaan, ja vilkaisi huoneen katon tuntumassa olevasta ikkunasta ulos. Hän näki torakkapartion marssivan rakennuksen ohi, ja sireeneistä päätellen he yhä etsivät Klaanilaisia.

    Nazorakit kuitenkin kulkivat ripeästi ohi, ja Snowman kiitti tästä kellarin naamioitua ovea. Vaaran mentyä ohi lumiukko tallusti taas asehyllylle. Eräs Suurta Komauta kantava matoran esitteli ylpeänä hyllyn pisintä asetta: ”Ja tämä tässä on zamor-tarkkuuskivääri. Saimme sen vastikään, kumppanisi tempauksen ansiosta.”
    Snowman ymmärsi matoranin viittaavaan Ämkoon kaatamaan torniin. Ilmeisesti matoranit olivat sen tähden saaneet käsiinsä tämän aseen. Kivääri näytti sitä pitelevät matoranin kannossa suorastaan koomiselta pituutensa vuoksi, mutta matoran jatkoi: ”Ajattelimme antaa sen sinulle kiitoksena.”
    Snowman oli hieman hämillään. ”Öh, kiitos.” Hän sanoi, ja otti aseen vastaan. Ilokseen hän huomasi sen piipun olevan kokoon taitettava, ja sai sen tungettua varustelaukkuunsa hakkujen, oman painetykkinsä ja Kapherin vanhan Cordak-tykin seuraksi.

    Pian matoranit kutsuivat Snowmanin seuraamaan pieneen tunnelliin josta he olivat tulleetkin. Lumiukko kyyristyi, ja lähti tarpomaan pikkukavereiden perässä kohti pimeyttä.

  • Laivaston ensitaisto

    Klaanin ilmatila

    Lohrakit olivat jo ilmassa. Kone kolme oli lähtenyt kiertämään muureja, koneet yksi ja kaksi matkustivat samaa matkaa kohti Adminien asuintiloja.

    Ykköskoneen lentäjä Ornu asetteli lentokakkuloitaan paremmin silmilleen. Hän oli pienen lentoaluksen ohjaamossa vipujen ja vitkuttimien keskellä kuin kotonaan. Pari metriä häneen takanaan istui Tuthak, vanttera Onu-Matoran pelkääjän paikalla ampumasyvennyksessä. Tuthakin sormet lepäsivät vastaasennettujen Cordak-konekivääreiden liipaisimilla. Niiden lisäksi koneessa oli hätävaralla Kanoka-laukaisin. Kiekot olivat kuitenkin arvokkaita, joten jokaisessa aluksessa oli niitä vain kaksi. Tämän aluksen varustuksiin kuului teleporttaamisen ja kutistumisen kiekot.

    Yhtäkkiä Ornu huomasi jotain Admin-tornin vieressä olevalla kujalla. Siellä oli kaksi suurta, sylinterinmallista asiaa. Niistä toinen puristi käsillään kahden Matoran-paran pääkoppia entisiksi.

    Näky veti Ornun hiljaiseksi. Hän oli kuitenkin tunsi velvollisuutensa ja sanoi viestintälaitteistoon:

    ”Tuthak, kone kaksi. Vihollisia. Mennään.”

    Koneet lähtivät syöksyyn kohti Feterroja. Konekiväärit lauloivat. Ne eivät kuitenkaan jättäneet jälkeäkään Feterrojen panssarikuoreen. Matoran-pilotit nostivat koneensa ylös tiukassa kurvissa ja väistivät vain täpärästi Feterran plasma-ammusta. Matoranien ruumiit putosivat toisen Feterran kourista.

    ”Mitä Karz-” Toisen koneen pilotti Kemur aloitti. Hän joutui kuitenkin tekemään taas täpärän väistöliikkeen. Toisen Feterran plasma-ammus osui aluksen siivekkeeseen ja sai sen savuamaan.

    ”Ylös”, Ornu karjahti viestintälaitteeseen. Aluksen suuntasivat ylös. Feterrat alkoivat nousta perässä, mutta alusten höytymoottorit olivat nopeampia.

    ”Sinuun osui. Palaa telakalle. Kerro Tehmutille ja hälytä laivasto. Täällä on täysi sota käynnissä. Olemme voimattomia. Käsky.”

    ”Umf”, Kemur myhähti, ja suuntasi sitten täydellä nopeudella pois Admin-tornista ja metallisista kauhuista.

    Feterra nousi. Se alkoi ampumaan. Ornu nosti aluksen ja aloitti sitten epätoivoisen syöksyn kohti Feterraa. Moottorit ulvoivat. Puolitoista metriä ennen Feterraan hän painoi suurta messinkistä nappia kojelaudassa.

    Teleportaation kiekko syöksyi ulos laukaisimesta. Edes Feterran haavoittumaton panssari ei voinut mitään Kanokan alkuvoimalle. Feterra katosi jäljettömiin.

    Alus syöksyi kadun kivipinnoitukseen räjähtäen. Toinen Feterra nappasi Ornun ja Tuthakin metalliseen otteeseensa. Silmissä pimeni.

  • Yö Kauhu: Petturi tapahtuu

    Bio-Klaani, käytävä

    Guardian tähtäsi kiväärillään sätkivää mustaa olentoa pitkään. Hän odotti, että se lopettaisi vastenmielisen yskimisensä ja sätkimisensä ja valahtaisi veltoksi. Kuvottavan varjovanukkaan yskäisyt ja vinkaisut alkoivat vähitellen hidastua ja lopulta sen lonkeromaiset raajat kaatuivat lattialle lässähtäen nestemäisiksi. Guardian tökkäisi mustaa limaa kerran kiväärinsä pistimellä eikä se reagoinut.
    G kääntyi kohti Kepeä.

    ”Kiitos”, hän sanoi henkäisten hitaasti. ”mutta vaahtosammutin?”
    Kepe oli hiljaa hetken ja siirteli painoaan jalalta toiselle. Hän nosti kädessään olevaa tyhjää purkkia päänsä tasolle ja katsoi sitä epävarmana.
    ”Vaihtoehtoina olivat lasinsirut, Cordak ja tämä”, hän sanoi.

    ”Etkö sinä ole Toa?” Guardian sanoi silmät puoliksi ummessa.

    ”Joo?”

    ”Sinä voit jäädyttää asioita ja luoda köynnöksiä.”

    ”…ja?”

    ”Ja ensimmäinen asia, joka tuli mieleesi, oli vaahtosammutin.”

    ”…minä panikoin, hei. Jotain piti tehdä.”

    ”Ainakin se toimi.”
    Guardian kytki kiväärinsä varmistimen päälle ja laittoi sen selkäänsä. Hän katsoi maassa olevaa mustaa limaa hetken yökiikarillaan varmistaakseen, liikkuiko se.
    ”Lämpö. Päälle.”

    Lima oli kylmempi kuin Tawan reaktio parin kuukauden takaiseen kahviojekkuun. Tämä tarkoitti, että lonkeroisen möykyn täytyisi olla kuollut, mutta Guardian ei ollut täysin varma, oliko lima koskaan ollut elossa.
    ”Lämpö pois. Skanneri. Päälle.”

    Guardianin silmän mikrotietokoneen osoitin lukittui limaan ja kulutti viisi sekuntia sen analysoimiseen pitäen tasaista piipitystä. Piipitys loppui pehmeään ”valmis”-ääneen. Skannauksen tulos ja liman ominaisuudet ilmestyivät Guardianin silmäskannerin näytölle.

    404. Virhe. Skannatussa kohteessa ei järkeä. Ei. Ei. Ei. Virhe. Virhe. Virhe.
    se sattuu

    liian pimeää

    auttakaa

    äiti

    Viestin sisällöstä ei ollut selvästi paljoakaan hyötyä Guardianille. Hän päätti vain sulkea skannerin.

    ”Mitä täällä tapahtuu?” Kepe kysyi huolestuneena.
    Guardian harkitsi hetken, mitä vastaisi. Todennäköisesti joku teknisesti taitava oli häirinnyt Klaanin radiosignaaleja ja pommittanut apuvirtageneraattorin. Ei ollut salaisuus, että Kepen tekninen osaaminen olisi viholliselle hyödyllistä.
    Kepe olisi kuitenkin yksi niistä harvoista, joilla oli tarpeeksi teknistä tietotaitoa apuvirtageneraattorin korjausoperaatioon. Vaihtoehtoja ei ollut.

    ”Petturi”, Guardian sanoi. ”Petturi tapahtuu.”
    Kepen silmäkulma nousi saaden hänet näyttämään hämmentyneeltä. ”Mitä?”

    ”Joku häiritsi Klaanin sisäisiä radioaaltoja ja vahingoitti apuvirtageneraattoria”, Guardian sanoi. ”Joku päästi vihollisen sisään.”

    ”Ovatko Nazorakeja vai…?”

    Guardian näytti merkillisen ilmeen. ”En tiedä. Jotain mekaanista on liikkeellä. Mahdollisesti. Mutta tämä musta möykky ja tuo nauru…”
    Sininen Skakdi piti pohdiskelevan hiljaisuuden.
    ”Kepe”, hän sanoi.

    ”Niin?”

    ”Herätä kaikki parhaat taistelijat ja hae Paaco. Yrittäkää korjata apugeneraattori parhaanne mukaan. Haluan jotain hiton valoja.”

    ”Miten luulet minun löytävän oikean paikan tässä pimeydessä?” Kepe kysyi skeptisesti. ”Toisilla ei ole yökiikaria.”

    Guardian ei vastannut kysymykseen heti. Hän käveli kaapille, josta Kepe oli juuri kaivanut esiin vaahtosammuttimen. Kepe ei nähnyt mitään, mutta hän kykeni kuulemaan tavaroiden putoilevan seiniltä kolisten, kun Guardian kaiveli hyllyjen läpi kiireisesti.
    Pian Skakdi palasi Kepen luo. Guardian ojensi Kepelle jotain pientä ja kevyttä. Se oli neliön muotoinen.

    Kepe katsoi kysyvästi.
    ”Ne ovat tulitikkuja”, Guardian vastasi yksiselitteisesti.

    Kepen suu aukesi puoliksi. Suusta ulos lennähtävä ”mitä” oli niin tunteeton, hämmentynyt ja hidas, että sen oikea kirjoitusasu olisi ”Mitä.”

    ”Ei löytynyt muuta”, Guardian vastasi. ”Noilla vähillä tikuilla löydät tiesi edes Paacon luo. Jossain pitäisi olla hätäsoihtuja, mutta ei näemmä tässä kaapissa.”

    Kepe oli sanomassa jotain taskulamppujen hyödyllisyydestä, mutta sitten valkovihreä Toa muisti tilanteen vakavuuden. Hän lähti juoksemaan toiseen suuntaan. Pian hän kuitenkin hidasti hieman vain huutaakseen jotain Guardianille.
    ”Mihin sinä sitten menet?”

    ”Kuulithan naurun?” Guardian huusi takaisin.

    ”Niin?”

    Guardian kääntyi kohti toista käytävää ja otti kiväärin selästään.
    ”Se on menossa admin-siipeen.”

    Admin-siipi

    Musta massa syöksyi läpi käytävien ja konferenssihuoneiden villipetolauman tavoin. Se veteli itseään eteenpäin pitkillä ja höllyvillä käsillään, joita oli kymmeniä. Välillä massalla oli pää, välillä se katosi sen satojen raajojen kaaoksen keskelle. Valtavalla rujolla hammasrivillä varustettu suu nauroi edelleen, mutta nyt erilaisia ääniä oli kuusi. Äänet vaihtelivat korkeuksiltaan. Yksi kuulosti Matoranilta, toinen oli käärmemäistä sihinää ja kolmas oli matalaa demonista murinaa, joka tärisytti lasisia esineitä ja ikkunoita Klaanin linnoituksessa. Yksi olennon kuudesta äänestä kuulosti kuitenkin enemmän itkulta kuin naurulta.

    Välillä pienet Matoraneilta tai Toilta näyttävät hahmot ilmestyivät mustan massan eteen. Ne nostivat säälittävät aseensa kohti massaa ja vetivät liipaisimistaan. Ammuksia lenteli läpi ilman ja jotkut niistä osuivat, mutta useimmat vain läpäisivät yönmustan hirviön, joka ei näyttänyt merkkejä kivusta vaan vain jatkoi epäluonnollista naurukuoroaan.

    Jotkut säälittävistä tinasotilaista eivät ymmärtäneet väistää edes silloin, kun musta massa tuli lähemmäs. Jotkut niistä yrittivät yhä vastarintaa pienillä teräaseilla. Yleensä ne lensivät päin seiniä. Välillä ne lensivät niiden läpi. Jos kaoottisen massan keskellä oli yhä mieli, sen täytti suuri huvittuneisuus.

    Musta massa alkoi saapua määränpäähänsä. Syvä Nauru ei ollut tarvinnut aikaisemmin näkemänsä Toan opastusta löytääkseen kohteensa. Ainoa syy, miksi kammottava massa oli antanut Toan opastaa hetken aikaa oli se, että se nautti suuresti pienen olennon sisällä vellovasta pelosta. Syvä Nauru oli jättänyt Toan jälkeensä jo minuutteja sitten.

    Tämä punaisen ja mustan sekava yhteensulautuma tiesi, mitä etsi ja tiesi, missä se oli. Kohteen olemus heijastui kauas Klaaniin. Harva kykenisi tuntemaan sen lähettämät aallot, mutta Syvä Nauru haistoi, maistoi, tunti, kuuli ja näki ne.
    Ja kyseiset aallot olivat kauneinta, mitä Syvä Nauru oli koskaan nähnyt tuhannella silmällään. Se oli puhdasta ja voimakasta ja se tulisi kuulumaan työnantajalle.

    Adminien komentokammio

    Visokki seisoi taisteluvalmiudessa pimeässä komentokammiossa. Valot olivat poissa, mutta Visorak kykeni tarkoilla aisteillaan kuulemaan ja haistamaan, että jotain oli tulossa.

    Jokin iskeytyi komentokammion paksuun metallioveen. Ovi tärähti voimakkaasti, mutta pysyi kiinni liitoksissaan. Pian ovi tärähti kuitenkin uudelleen.

    Hohtava Rhotuka-kiekko alkoi latautua Visorakin selässä.

  • Lonkeromyllytys

    Keskellä merta

    Snowman katsoi suihkumoottoreilla varustetun, valonsäteitä sinkoilevan kaksikon koettavan tavoittaa Guardiania pitelevää lonkeroa merihirviön kymmenien muiden raajojen joukosta. Kepe hänen vieressään ei näyttänyt olevan taistelukunnossa, mutta pystyi vallan mainiosti käyttämään Cordak-laukaisinta veneestä käsin.
    ”Räts, ei sinulla mitään mahtavaa suunnitelmaa olisi valmiina?” lumiukko tiedusteli.
    ”Ei oikeastaan, tuo möhkäle on sen verran iso, etteivät perinteiset keinot oikein auta. Pakeneminen tässä ensinnä tulisi mieleen.” Kepe vastasi, ja arvioi meripedon nopeutta. Kaikesta päätellen se saisi lumiukon veneen kiinni, mutta nyt ei ollut sen murehdinnan aika.
    ”Ensinnä pitäisi varmaan vapauttaa Gurttuisa ystävämme tuon olennon niljaisesta otteesta.”
    Ääni kuului ÄmKoolle, joka oli ilmestynyt veneeseen kuin tyhjästä.
    ”Aivan, mutta mikä tässä auttaisi?” Snowman mietti ääneen.

    Samaan aikaan Domek piteli kovasti kiinni Killjoyn haarniskasta kaksikon koettaessa väistellä joka suunnassa viuhuvia lonkeroita. Hän toivoi myös hartaasti, ettei hänen tyylikäs hattunsa lentäisi ilmavirran mukana.
    ”Suoraan edessä!” Killjoy huusi tuulen huminan ja meren pauhinan yli.
    Domek katsoi kello kahteentoista, ja huomasi sinisen hahmon lonkeron otteessa. Hän sinkaisi kädestään valonsäteen kohti kyseistä raajaa, mutta se ei osunut.
    ”En osu näin kaukaa, liitele likemmäs!”
    Killjoy nosti korkeutta, ja kierähti pikaisesti vasemmalle väistäen taas yhden lonkeron.

    Guardian pysyi tajuissaan silkan tahdonvoimansa ansiosta. Hirviön ote oli juuri niin tiukka, kuin pienen saaren kokoiselta elukalta voisi olettaakkin.

    ”Oletko aivan varma, että pystyt siihen?” ÄmKoo ksysyi Kepeltä, jonka nyökkäys riitti vastaukseksi. He tarttuivat toisiaan kädestä, ja huomasivat olevansa Domekin veneen kannella, aivan hirviön tuntumassa. ÄmKoo otti vauhtia, ja suoritti huiman loikan, laskeutuen eräälle olennon lonkeroista. Siitä hän ponnisti seuraavalle, ja siitä seuraavalle, loitontuen aina vain kauemmaksi Domekin veneestä, hyppien taidokkaasti alati mukautuvassa lonkeromyllerryksessä. Kepe ei jäänyt vain katselemaan, vaan lähetti molemmista käsistään jäähyökkäyksiä suojatan siten mustavihreän toverinsa etenemistä.

    Snowmanille tuli suorastaan nostalginen olo, kun hän kaarsi yksin veneellään, kiertäen hirviötä. Hän oli ensimmäistä kertaa vuosiin matoranin kokoinen, mutta tämä oli välttämätöntä. Loput kehostaan lumiukko oli muovannut ulkoiseksi tukirangaksi pitämään Kepen tolpillaan tämän auttaessa ÄmKoota. Nyt Snowmanin tuli vain ajaa vene jonnekin lonkeromyllytyksen keskelle, ja olla valmiina ottamaan muut Klaanilaiset tarvittaessa vastaan.