Bloszar oli hytissään. ”Joo, heti kun minä menen hakemaan sitä kristallisirua, saamme tietää, että se oli huijausta.” Mutta ei nyt ollut aikaa vitsailla, ei edes itsekseen. Ryhmä oli nyt menettänyt puolet, ja olivat menossa kotiin päin.
Mutta mitä he siellä tekisivät? Istuisivat, olisivat surullisia ja kuuntelisivat muitten valitusta. Toisaalta taas, kellään ei ollut ideaa, miten saisivat ryhmänsä takaisin.
Ja mitä adminit sanoisi? Mutta, tuskin hän sinne menisi, ei hän edes tuntenut heitä. ”Yksi taisi olla Gurdiun, tai sinne päin”, Toa ajatteli.
Hän väsytti. Mutta nyt olisi huono hetki nähdä joko painajaisia, tai muuten hulluja unia. Viimeksi Bloz oli unessaan juossut metsässä haita, joilla oli kädet, jalat ja aseet, karkuun. Toisaalta, Toa ei ollut nukkunut vähään aikaan hyvin, ja matka olisi muutenkin pitkä. Joten hän painui petiin, ja nukahti pian.
Uni
Hän ei ollut metsässä. Hyvä, sitten olisi ollut seitsemäs kerta tällä viikolla. Hän oli saarella ja näki ympärillään paljon Toia taistelemassa kummajaisia vastaan.
Hän onnistui juuri ja juuri väistämään jonkin punaisen Skakdin iskun.
”Kuule irvileuka, jos ratkaisisimme kiistamme korteilla?”
”Hieno vitsi Toa. Saat nauraa ennen kuolemaasi. Mutta älä huoli, tämä on pian ohi.”
”No ei sitten”, Toa sanoi ja ampui nopeasti tulipallon miekastaan. Skakdi ei ehtinyt väistää sitä ja kaatui maahan. Mutta nousi pian ylös, Tuli ei häntä kovinkaan paljon vahingoittanut.
”Mikäs nimesi muuten oli? Hukuih? Hakuhr? Hokop?” Toa kyseli.
”Hakann. Ja hyvä kun kysyit. Haluan sinun tietävän, kenen nimeä huutaa ennen kuolemaasi.”
Taistelu jatkui jonkin aikaa. Hakann yritti päihittää Toan sähköiskuilla, mitkä tulivat hänen Laavalaukaisimestaan. Toa otti silloin Kivinuijansa esiin ja onnistui lyömään Hakannin sillä.
Mutta yksi voitto ei paljoa auttanut. Tuhansia erilaisia olijoita tuli. Bloz muisti jonkun toisen Tulen Toan johtaneen heitä. Yksi niistä olijoista hyökkäsi hänen kimppuunsa. Sitten pimeys, huutoa, hetkellisiä näkyjä sodan tapahtumista, ja herääminen.
Blozin hytti
Toa heräsi säikähtyneenä. Hän tiesi, ettei tuo ollut uni. Se oli muisto. Hän tiesi sen joskus tapahtuneen, muttei milloin.
Toa kumminkin tiesi, missä se tapahtui. Metru Nuilla. Siellä ehkä kaikki selvenisi. Kaikki muistot ja ne hullut painajaiset.
[spoiler=Sekä:]Ei ehkä ollut parhaimpia viestejäni[/spoiler]
Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.
No, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?
Matoro huokaisi.
Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.
Kurssi kohti Klaania, siis? Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.
Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.
Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.
Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa
Minä vielä kostan sille, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?
Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.
Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.
Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa. Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.
Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.
Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.
Athistien saari
Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.
Matoran onki pullon. Nauhassa luki Bio-Klaani. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.
Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.
Tervehdys!
Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.
Mitä Kunnioittavimmin,
Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.
Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.
Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.
Mitä seuraavaksi tapahtuu?
Sinä menet takaisin laivalle. Heti.
Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.
Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.
Ei…
Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.
Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.
Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?
Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.
Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.
Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.
Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.
Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.
Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.
* * *
Kuusi kilometriä.
Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?
Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.
Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.
Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.
Seis! Kuka siellä?! kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia. Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.
Mitä karzahnia täällä tapahtuu? Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.
Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä? Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.
Matoro ampui toisen. Kolmannen.
Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua. Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.
Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto Tuolla se on! Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.
Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.
Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.
Mitä täällä on tapahtunut? Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?
Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.
Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.
Hei! Matoro tervehti iloissaan. Mitä karzahnia täällä on tapahtunut? hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.
Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään. ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?
Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy. ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen
”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa? Hai keskeytti.
”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.
”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.
”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”
”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.
”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.
”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.
”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.
Miten me aiomme pelastaa kumppanimme? Hai kysyi.
Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään
”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit? Bloz kysyi.
”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut. Mutta hän piti lupauksensa.
”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.
* * *
Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.
Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.
Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.
Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.
Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.
Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.
”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.
Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.
Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua
Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.
* * *
Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.
Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.
Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.
Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.
Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.
Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.
* * *
Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.
”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa. Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.
”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.
Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.
”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.
”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.
Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus
Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.
Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin
Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.
Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.
Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan. Entä tämä halli? kuului ääni ulkoa. Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin. Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle, hän sanoi sinilakille. …mutta… Nyt.
Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki. Mene. Mu- Mene.
Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä. En minä voi jättää sinua tänne. Ei se- Mene. Mutta mistä tämä jalouden puuska? Ei-
Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.
Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.
Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.
Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.
Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?
BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.
Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.
Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh- Tuolla menee yksi! kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.
Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.
Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.
Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,
Silloin räjähti.
Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.
[spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]
Veden alla oli hiljaista ja rauhallista. Bloszarille tuli kaloista mieleen Tronie. Hän alkoi jälleen tuntea surua. Ja hänestä tuntui, ettei ollut oikein uida, rentoutua ja nauttia elämästä, kun hänen ystävänsä oli vangittu Rautasiivelle.
Mitäköhän nyt tapahtui muille Klaanilaisille? Toa ei ollut kuullut Sugasta, Joysta, Matorosta tai siitä Matoranista, jonka nimeä Bloz ei koskaan muistanut. Ei kai yhden sirun hakeminen diploomaattisesti kestänyt kovin kauaa?
Toaa päätti olla vielä hetken veden alla. Hän sukelsi alaspäin ja huomasi pieniä kaloja menevän hänen ohitseen. Niistäkin tuli mieleen Tronny.
Bloz päätti katsella vähän ympäriinsä. Näkyi kaikenlaisia koralleja, erilaisia vesiraheja, vesikasveja ja… laiva.
Laiva oli näköjään uponnut tänne. Se näytti olevan rakenteellisesti heikko, eli tarpeeksi voimakas merivirta pystyisi kuljettamaan sitä. Laiva näytti olevan ikivanha. Mitäköhän sen sisällä olisi?
Toa ui sen luokse ja tajusi ilman olevan vähissä. Pintaan oli kymmeniä metrejä, ilma loppuisi naamarista pian. Bloz ui laivan alle, siinä toivossa, että siellä olisi jokin sukelluskello tai vastaavaa.
Mutta sen sisällä oli vanhoja ilmanaamioita, samanlaisia, joita Bloszar käytti. Pikaisesti hän otti yhden, mutta jos laivalla olisi ilmanaamioita, siellä voisi olla muutakin.
Yksi kuollut Ta-Matoran kellui. Näköjään hän ei ollut ehtinyt poistua laivasta.
Pari Le-Matorania näkyi vähän matkan päästä. Toa ei tiennyt, mikä tämä laiva oli ,ehkä se kuului saaren munkeille, mutta mikään ei liittynyt siihen. Toa oli nähnyt, kuinka ne munkit pukeutuvat, eikä yksikään näistä ollut pukeunut samanlaisiksi.
Ja munkit olisivat varmasti ja hakeneet kaiken tarvittavan täältä, eli tuskin laiva kuului heille. Mutta kelles sitten?
Vähän ajan päästä, vastaan tuli pieni ovi, kannen alla, ja Toa avasi sen. Ilma veti hänet sisään nopeasti ja vedenmyös. Bloszar sulki oven todella nopeasti ja huomasi huoneen olevan ilmatiivis. Vesi ei yltänyt kattoon asti, siinä välissä oli vähän tilaa. Toa ui siihen nopeasti ja otti ilmaa.
”Tuntuupa mukavalta”, Toa sanoi, laittoi ilmanaamion takaisin päähänsä ja alkoi katsoa tarkemmin huonetta.
Paljon laatikoita oli. Toa kurkisti yhteen, avasi sen kannen ja huomasi siellä olevan ikivanhoja aseita. Toisessa oli osia, kuin vanhaa teknologiaa. Ne eivät olleet ruostuneet, se ihmetytti Toaa.
Bloszar avasi monia laatikoita, jokaisessa oli vähän osia, tai aseita. Yhdessä, vähän paksummassa ja painavemmassa, oli kypärä. Toa otti sen ja kolme laatikkoa mukaansa. Hän sitoi ne kiinni narulla, jonka oli löytänyt seinältä, ja lähti ylöspäin, kohti laivaa.
***
Tulen Toa ehti juuri ja juuri pinnalle, sillä happi oli melkein loppu. Bloz ui takaisin laivalle ja vei laatikot hyttiinsä. Hän vähän aikaa päätti rakennella. Kypärä oli ainoa, joka oli hyvässä kunnossa. Toa kokeili sitä päähänsä ja se tuntui sopivan oikein hyvin. Ehkä olisi aika lopettaa naamionkäyttö, eihän sitä Bloz koskaan käyttänyt.
Osat olivat erittäin hyviä aseiden valmistamiseen. Niitä Toa oli juuri tarvinnut. Toa avasi viimeisen laatikon ja siellä oli haarniskan osia. Toasta tuntui, että hänen nykyinen haarniskansa oli liian painava. Nyt olisi hyvä aika korjata asia.
Bloszar oli jälleen kerran hytissään. Häntä ei huvittanut vielä mennä maihin, ja hyvä ettei hän ollut ainoa. Tosin Tulen Toa tiesi, että hän olisi ollut tuolla tyhjän panttina, koska Toalla ei ollut tietoakaan saarella asuvista munkeista, joten hän päätti jäädä ainakin hetkeksi vielä laivaan. Kyllä hän sinne vielä menisi, kai.
Toa oli hajottanut Zamor-plasmakanuunansa ja rakentanut siitä ja laivan osista viisi pienempää asetta, jotka eivät olisi niin raskaita.
Blozilla oli viisi pientä taskuunmenevää laatikkoa, joihin mahtui paljon tavaroita. Neljää Toa käytti aseisiin, yhtä rakennusvälineisiin. Bloszarilla ei ollut aavistustakaan, miten ne oli tehty. Hänen kotisaarensa Turaga oli antanut ne hänelle. Toa ei viitsinyt rikkoa niitä, koska hän ei ollut varma, saisiko niitä enää sen jälkeen koottua toimiviksi.
Bloszar päätti lähteä pois hytistään, koska ilma oli tunkkainen. Saari näytti mielenkiintoiselta paikalta, mitä voisi tutkia, mutta Toa ei viitsinyt lähteä yksin sinne.
Harvat olivat jääneet laivalle, koska kannella ei ollut ketään. Meri oli tyyni ja rauhallinen. Siinä olisi varmaan mukava uida.
Bloszar piti vedestä paljon. Hänen saarellaan ei ollut erityisemmin mitään Tuli-kyliä, tai vastaavaa. Siksi esim. Ta- ja Po-Matoranit pitivät uimisesta ja Onu-Matoranit eivät olleet niin paljoa maan alla. Siitä syystä Toa kesti olla kauemmin kylmässä, kuin normaalit Ta-Matoranit.
”Tuskin kukaan nyt parissa minuutissa laivaa nappaisi,” Toa ajatteli, joten hän hyppäsi laivalta,sukelsi ja lähti vedenalaiseen maailmaan.
Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman. ”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä. ”Entä kaipasiko kukaan minua?” Jälleen päänpudistusta. ”Entä onko Kepe kotona?” Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.” ”Hyvä.” ”Öh… Miksi?” ”Missä hän mahtaa olla?” ”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi. ”Onko Verstas siis tyhjillään?” ”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.” ”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.” ”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä. ”Ciao!” Hissi lähti kulkemaan alas.
Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.
Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.
Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.
Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.
Joku rääkäisi.
Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.
Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.
Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.
Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle. ”Täydellistä.” Hiljaisuus. ”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.” Hiljaisuus. ”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”
”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”
…
”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.” Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja. ”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!” Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän. ”No niin, missä on muuntaja.” ”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.” ”Hiljaa. Minä päätän.”
Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn. ”Ath-uskonnon jumalolennoista…”
Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus. Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin? Mitenpä olisi voinut. Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?
Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.
Stelt, kuinkahan kauan siitä on?
”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti. ”Oletkohan.” ”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.” ”No niin.” ”Nii’in.” ”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.” Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?” ”Vielä? Aiotko sitten?” ”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!” Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan. ”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi. ”Mahtava makuta sai osuman sormesta.” ”Ha-ha-hauskaa.” ”Hyss, olemme pian perillä.”
He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.
”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.” Ämkoo pyöritti silmiään. ”Mistä sinä edes sait tuon naamion?” Manu yllättyi kysymyksestä. ”Miten niin?” ”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.” ”On muitakin maailmoja.” ”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.” ”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.” ”Toisesta ulottuvuudesta?” ”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?” ”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.” ”Hyvin tiivistetty.” ”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?” Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois. ”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.” ”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.” ”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.” ”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa. ”Miksi sinä käytät tuota nimeä.” ”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.” ”Ja se liittyy naamiooni?” ”Ei.” ”Vaan?” ”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?” ”No… se näyttää hienolta?” ”…” ”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.” ”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.” ”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.” ”Kuka hän oli?” ”… ei puhuta tästä, jooko.” ”Ei niin, olemme perillä.
Tällä kertaa oikeasti.”
Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.
Athistien pääsaari
BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.
Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi: ”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.” Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti. ”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.
Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen: ”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.” Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.” ”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?” Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.” Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi: ”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.” Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta. ”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.” Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa. ”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan. ”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.
”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.” ”Mennään”, Matoro sanoi.
He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen. ”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?” Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.” Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.
Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä. ”Pehmoja kaikki.” Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?” Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.
Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.
Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.
Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.
Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.
Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.
”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä. ”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.” ”… hmmhph.”
He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia. ”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.” ”Ahaa…” He astuivat rakennuksen ovelle. ”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään. ”Aha. Käy se noinkin.”
He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä. ”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?” ”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti. ”Tappaa minut? Älä naurata, toa.” ”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.” ”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?” ”Minä en pidä asenteestasi, olento.” ”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…” ”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”
Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja. ”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi. ”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi. ”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.” ”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.” ”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?” Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle. ”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.” ”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.” ”Sinä kuolet nyt.” Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä. ”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti. ”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.
Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.
Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.
[spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer’s blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]
Punainen olento vihreässä ja mustassa haarniskassa kaatui maahan. Hän oli väsynyt, mutta nauroi. Hän nauroi ilkeän kuuloista naurua ja nousi heti. Olento tiesi mitä tulisi tekemään ja milloin. Hän muisteli asioita mielellään, jottei unohtaisi mitään.
Kauan sitten
Kauan sitten, Karzahnilla, saaren hallitsija oli kyllästynyt kuulemaan veljensä Artakhan saavutuksia. Matoranien uudelleenrakentaminen ei tuottanut tulosta, joten hän oli päättänyt luoda oman olennon.
Karzahni oli ottanut mallia Devastatorin ruumiista ja voimista, olennosta, joka oli kadonnut Karzahnin saarelta kauan sitten. Mutta hän tarvitsisi vielä jotain. Äkkiä hän haki takomosta Ta-Matoranin ja kantoi sen laboratiorioonsa. Matoran oli liian väsynyt panemaan vastaan.
Karzahni laittoi sen pöydälle ja laittoi paljon johtoja Matoraniin. Sitten räjähdys ja laboratorio tuhoutui silmänräpäyksessä. Karzahni ja Ta-Matoran pääsivät pois. Ja pian kiviä alkoi liikkumaan ja punainen olento ilmestyi.
Olennon kasvot olivat hirviömäiset. Hän tunsi aiheuttavansa pelkoa Matoraneille. Täysin punainen rahin ja soturin fuusiolta näyttämä otus käveli. Hänen keltaiset silmänsä uhkuivat kylmyyttä ja vihaa.
Käsissään olennolla oli terävät kynnet, joilla hän leikkasi metallia nopeasti.
”Nimesi olkoot Carnadiak”, Karzahni sanoi. Saaren hallitsija luuli olennon olevan hänen orja. Joten hän laittoi olennon vahtimaan ruoskan kanssa Matoraneja.
Kuinka kauan sitä jatkuikaan. Vuosia, kymmeniä, ellei jopa satoja.
Kaivauksilla, eräs Matoran löysi kiven. Hän luuli tietävänsä siitä yksin, mutta Carnadiak oli hänen takanaan. Sekunnin päästä, Matoran makasi kuolleena maassa ja Carnadiak piti kiveä käsissään. Hän laittoi sen rintaansa ja tunsi sen jälkeen voiman päässään.
Carnadiak sai mielenvoimat. Kyseessä oli näköjään ollut Toa-kivi. Tai jokin sen tapainen.
Punainen olento ei kertonut siitä Karzahnilla. Mielenvoimien lisäksi, Carnadiak oli saanut suuren älykkyyden. Mutta hän tiesi tappavansa Karzahnin jonain päivänä, mutta sitä ennen, esitti olevansa tyhmä orja.
Vuoden päästä, eräs Ta-Matoran karkasi. Sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak oli saanut älykkyyden ja soturin voimat.
Karzahni rankaisi ja kidutti olentoa kauan. Carnadiak päätti kostaa Ta-Matoranille kaiken kärsimänsä tuskan. Ja tiesi miten sen saisi.
Hän karkasi saarelta ja lähti metsästykselle. Olento ajautui Odinan saarelle, jossa häntä muokattiin. Carnadiak sai vihreän ja mustan haarniskan ja alkoi olemaan Pimeyden metsästäjä.
Hän pystyi nyt hallitsemaan kiveä ja mielenvoimia. Olennolla oli myös suuri fyysinen voimakkuus ja tulenkesto.
Carnadiak muisti sen elävästi, kuinka hän meni taistelemaan Metru Nuille Toia vastaan. Hän oli mennyt sotaan. Hän tappoi nopeasti monia Toia, koska tiesi niitten olevan vain ylikasvaneita Matoraneja.
Eräs Tulen Toa saapui. Olento tiesi kuka tuo Toa oli. Se sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak sai soturin tiedot ja älykkyyden. Sama Toa, jonka takia olento kärsi vuosia. Nyt olisi aika kostaa.
Taistelu alkoi. Molemmat tekivät nopeaita liikkeitä. Carnadiak oli luullut voittavansa, mutta sitten Toa iski häntä mahaan miekallaan ja olento kaatui.
Toa oli lähtemäisillään, kunnes äkkiä kaatui. Carnadiak oli saanyut hnet koomaan. Ja käyttänyt melkein kaikki mielenvoimansa siihen, että Toalla olisi väärät muistot.
Toa ei muistaisi mitään Metru Nuista, Karzahnista ja tai miten muuttui Toaksi. Sen sijaan, hän luuli tulleensa saarelta, joka oli uponnut. Ja Toa luuli myös johtaneen Toa-tiimiä, jonka kaikki muut jäsenet olisivat kuolleet hänen takia. Niin Toa tuntisi tuskaa ja kärsimystä, niin kuin Carnadiak oli tuntenut.
Toa tippui alas Hopeiseen mereen ja katosi.
Jossain, nyt
Carnadiak muistelot päättyivät siihen. Hän oli joutunut Mata Nuin ritarikunnan takia toiseen ulottuvuuteen, mutta oli päässyt takaisin.
Punainen olento oli tehnyt erään käärön ja luuli Tulen Toan saavan sen. Mutta sen saikin joku Ta-Matoran, jonka Carnadiak tappoi.
Eräs Ga-Matoran oli saanut käärön, jossa oli lukenut Tulen Toan nimi. Kukaan tosin Ga-Matoranin kylästä ei tuntenut Toaa, joten Carnadiak oli murhannut monta sieltä.
Olento keskitti kaikki voimansa ja hänen keltaiset silmänsä alkoivat hohtaa.
BKS Hildemar, Blozin pikku hytti
Bloszar siivosi paikkoja hytistään. Vähän aikaa sitten, hän oli lähtenyt pienelle kävelylle. Bloz oli kuullut väittelyä hytistä, jossa oli ollut ainakin Joy ja Matoro. Tulen Toa ei kuunnellut sitä kauaa, koska tiesi ettei ne asiat kuuluneet hänelle. Muuten hän olisi ollut siellä.
Äkkiä Blozin silmät alkoivat hohtaa keltaisina. Toa ei enää liikkunut.
Jossain, taas
Carnadiak ei hallinnut Blozin kehoa yhtään, paitsi hän pystyi kuulemaan ja näkemään, mitä Toakin. Olento tiesi Tulen Toan olevan laivalla, mutta missä siellä.
”Olemme saapumassa pian saarelle. Puoli tuntia suurin piirtein”, kuului hytin oven takaa.
Tieto ei auttanut ollenkaan, mutta nyt Carnadiak ainakin tiesi Blozin pian olevan jossain saarella.
Bloszar, tapaamme taas pian, olento sanoi ja alkoi nauramaan.
BKS Hildemar
Bloz hämmästyi. Mitä äsken oli tapahtunut. Mutta se ei varmaan ollut tärkeää. Laiva olisi pian määränpäässään. Bloszarin pitäisi olla valmis.
[spoiler=No niin sitten…]Ei olekkaan niin lyhyt viesti, mitä yleensä kirjoitan. No, siinä pientä selitystä, mitä aikaisemmat viestit ovat tarkoittaneet. Joillekkin saattoi tulla wtf-fiilis, mutta sitten tuli.[/spoiler]
Hiljaisuus. Vain pieni rakentamisen ääni kuului hyttien lähistöllä, pienimmässä hytissä, miä oli etäällä toisista.
Bloszar ei tiennyt, oliko nyt yö vai päivä. Hän ei myöskään tiennyt, oliko kannen alla hiljaista, vai oliko häneltä mennyt kuulo, kuunnellessaan liikaa koneidensa ääniä. Ainakin tämän hytin ovi oli äänieristetty, joten kukaan ei tullut ainakaan valittamaan melusta.
Toa oli väsynyt. Ja ärtyisä, koska hänen laitteensa osia ei oltu saatavilla laivassa, tai yhdessä hytissä saattoi olla. Mutta siinä hytissä oli Killjoy, eikä Bloz viitsinyt mennä häiritsemään häntä. Metsästäjä ei viimeksikään ollut erityisen iloinen, Tulen Toan tullessa etsimään sinne osia.
Saattoi olla, ettei Joy ollut siellä enää, mutta Toa oli liian väsynyt mennäkseen katsomaan.
Toa hiukan siirteli osia pois pienestä sängystä ja rojahti suoraan siihen. Häntä ei haitannut sängyn kovuus, vaan nukahti heti.
Blozin uni
Huone oli täysin musta, missä Bloszar oli. Hän vähän väliä kaatui johonkin, mutta jatkoi silti kävelemistä. Kaukaa hän näki oven. Ovi oli kiinni, mutta sen ympärillä oli pieni hohde. Hän yritti tehdä liekin valaistakseen tietä, mutta ei onnistunut siinä.
Toa ei tiennyt miksi, mutta lähti juoksemaan ovea kohti.
Ovi varmaan loittonee, kun saavutan sitä. Niin tässä yleensä käy, hän ajatteli. Mutta niin ei käynyt.
Ovi kyllä liikkui, mutta vain lähemmäs Toaa, tai sitten hän oli nopeampi juoksemaan, kuin luulikaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz olikin jo oven luona. Hän avasi varovasti oven. Ja kaikki pimeni.
***
Jotenkin, Bloszar oli jossain saarella. Tai kupolissa, hän ei ollut varma. Mutta tämä paikka oli kamala. Maa tuntui kirjaimellisesti kirkuvan ja ilmasto ei ollut parhaimpia. Tulivuoria näkyi muutama ja jossain putous, mutta ei vesiputous vaan hiekkaputous.
Ja Bloz tiesi missä oli. Hän oli kuullut tästä saaresta tarinoita, mutta ei uskonut niihin. Mutta nyt uskoi. Hän oli Karzahnilla.
”Mutta miksi ihmeessä olen täällä? Miten ihmeessä voin uneksia tästä saaresta, kun en ole koskaan ollut täällä?” Toa ihmetteli ja huomasi jotain.
Hän oli kutistunut. Ja hänen ruumiinsa oli heiveröinen. Hän kosketti naamiotaan ja se tuntui eri muotoiselta. Toa otti sen varovaisesti pois.
Naamiontakojana, Bloz tunsi naamiot, mutta ei tätä. Naamio oli rikkoontunut, ja jostain syystä, hänestä tuntui, niin kuin joku käskisi, pitämään tätä naamiota päässään.
Ja tajusi, ettei hän ollut Toa, vaan Matoran. Vähän niin kuin huonosti rakennettu Matoran.
Kauempana oli takomo. Bloz juoksi sinne, mutta tunsi kipua jaloissaan, niin kuin ei olisi levännyt sataan vuoteen. Hän näki kauempana Ko-Matoranin istuvan ja se Matoran kivettyi.
Bloz päätti vain jatkaa matkaa, vaikkakin jokainen askel teki kipeää.
Hän vihdoin pääsi takomolle, jossa oli Matoraneja, heikoilta näyttäviä Matoraneja, joilla oli naamioita, mitä Bloz ei tuntenut.
Ta-Matoran päätti auttaa heitä, mutta hän tunsi selässään ruoskan iskun ja kaatui.
”Ja kukas meillä täällä on? Pikku Matoran levolla vai? Takaisin töihin!” olento huusi ja jatkoi ruoskalla lyöntiä.
Bloz nousi ja katsoi olentoa. Tuolla olennolla oli vaaleanvihreän ja mustan värinen haarniska. Mutta kämmenet oli verenpunaiset, samoin pää. Ta-Matoran luuli, että olennolla olisi jokin naamio, jokin hirveä naamio-, mutta ei ollut. Vaan tuo hirveä naamio olikin olennon pää.
Bloz tunsi pelkoa sisällään. Olennon ympärille kasvoi lonkeroita ja hän löi taas ruoskallaan Ta-Matorania.
”Mene töihin! Karzahni haluaa uuden valtaistuimensa olevan iltaan mennessa valmis.”
Ja sitten Toa heräsi yhtäkkiä.
BKS Hildemar, Blozin hytti
Toa huomasi olevansa sängyllä. Mikä kamala painajainen äskeinen uni olikaan. Mutta hänestä vain tuntui, jostain käsittämättömästä syystä, ettei se ollut vain uni.