Pimeä huone
Kapura sai pelipöydän tärisemään iskiessään sitä luvattoman paksulla sääntökirjalla. Opuksen päällä lojui sekavanoloinen paperipino sekä toan täsmävastaus tunnelmavalaistukseen – vanha taskulamppu, jolla oli myös kätevää osoittaa kanssapelaajia silmiin tarpeen vaatiessa. Pöydälle pinon viereen Kapura asetti pahvilaatikon, jonka mystinen sisältö toi pelaajien mieleen sanaparin ”kokeellinen tarinankerronta”.
Lamppu naksahti päälle. Seppä silmäili hetken tämänkertaisen pelisession osanottajia.
”Huomaan, ettette ole kokoontuneet paikalle kovin sankoin joukoin”, Kapura lausui. ”Se on harmi, sillä tänään on ainutkertainen tilaisuus nauttia varsinaisesta roolipelaamisen mestariteoksesta.”
”Vähyys johtuu Irutepin ryhmästä”, Kapuraa lähellä istuva ga-matoran kommentoi.
”Ai että mitä?”
”Sangen pitkän poissaolosi aikana hän perusti oman seuransa.”
”Petturi!” Kapura uhosi ja heristi nyrkkiään puoli-ironisesti. ”En väitä tietäväni, kuka tiestä Irutep–”
”Se le-matoran”, ga-matoran huokaisi. Kukaan ei väittänyt tietävänsä, oliko toan kykenemättömyys heidän nimiensä muistamiseen seuraus välinpitämättömyydestä, vai sijaitsiko teko jollain ironian tasolla.
”Ai. No. Se le-matoran, Irutep, teki tietämättään palveluksen mestariteosta kohtaan, koska laatimani kampanja soveltuu parhaiten neljälle pelaajalle.”
Yleisössä heräsi välittömästi kysymyksiä.
”Emmekö pelaakaan loppuun Valaistusnaattia?” kysyi ga-matoran.
”Mitä olisit tehnyt, jos pelaajia olisikin ollut enemmän?” kyseenalaisti Kapuraa vastapäätä istuva vo-matoran.
”Valaistusnaatin pelaaminen loppuun on ikävä kyllä mahdottomuus”, sanoi Kapura. ”Ellen pahasti erehdy, olet paikallaolevista ainut, joka oli koskaan pelissä mukana. Valitan. Ja mitä tulee pelaajamäärän harmilliseen ylimitoittumiseen… no, melkein ainahan puolet meistä vain seuraa tapahtumia.”
”Niin, koska kaikki kuolevat niin nopeasti”, sanoi ga-matoran.
”No, niin”, Kapura myönsi.
Toa teki taskulamppuosoituskierroksen.
”Ja teitä tosiaan näyttää olevan neljä. Hienoa! Mikäli pelkäätte hahmojenne ennenaikaista menehtymistä, voin rauhoittaa mieliänne vakuuttamalla, että tämä mestariteos edustaa roolipelaamisen kärkeä paitsi pelimekaniikoiltaan myös kokeellisen tarinankerronnan keinoiltaan. Tein teille hahmot. Laitapa kaavakkeet kiertämään, ga-matoran, niin selitän lähtötilanteen.”
”Xela”, mutisi matoran, mutta totteli pyyntöä.
”Ai nytkö minun pitäisi muistaa ulkoa nimennekin? Eivätkö hahmot riitä?” päivitteli Kapura. ”Toisaalta ironia on taissut karista huomattavasti vuosien varrella. Ehkä te voitte esitellä itsenne hahmojenne lisäksi. Mutta! Nyt on aika tutustua kampanjaan tarkemmin. Teillä on tänään ainutkertainen ilo kokea suhteellisen nopean ilmalennon aikana ideoitu järkyttävä roolipelierä, joka kantaa nimeä…”
Kapura mitoitti dramaattisen taukonsa jonnekin ironian rajamaille.
”PAINAJAINEN MERELLÄ”
”Jotenkin osasin odottaa tuota”, naispuolinen sähkön matoran kommentoi.
”Ai miten muka?”
”Se lukee laatikossasi.”
Kapura osoitti valokeilan kohti tarvikelaatikkonsa edustaa ja havaitsi väittämän todeksi.
”Niinpä tietenkin. Varokaa kuitenkin jatkossa juonipaljastuksia. Tähän pelisessioon on pakattu herkullisen kuumottavia käänteitä, joiden järkyttävyysannista ette halua jäädä paitsi.”
”Sijoittuuko tarina siis merelle?” ga-matoran Xela kysyi. ”Hahmokaavakkeessa ei mitenkään–”
”Ei, vaan mielisairaalaan.”
”… aha.”
”Miksi sen nimi on ’Painajainen merellä’?” tiedusteli ko-matoran Kapuran oikealta puolelta.
”Sidon meren siihen temaattisesti, älkää huoliko”, Kapura sanoi. ”Mikä muukaan, sitä paitsi? En keksi mielisairaalaan sijoittuvalle roolipelille parempaakaan nimeä.”
”Olisiko vaikka mielisairaalan nimi?” Xela ehdotti. ”Mikä se muuten on?”
”Voin kertoa, jos lopetatte hetkeksi pedanttisen nimivalintaväittelyn”, Kapura sanoi. ”’Painajainen merellä’? En usko, että sitä parempaa on. Mutta siis. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Ba-Amanan mielisairaalaan, jossa eräs pian esiteltävä nelikko on kuullut säilytettävän erästä kallisarvoista aarretta. Mielisairaala on ollut pitkään hylättynä tuntemattomista syistä, joten seikkailijat livahtavat sisään ja huomaavat yhtäkkiä eksyneensä.”
”Eikö tuo ole se oikea mielisairaala Metru Nuilla?” peliporukan viimeinen, elementiltään po-matoran, kysyi.
”Ei ole. Kyllä minä tietäisin, juurihan kävin saarella.”
”Eikö ole vähän kliseistä ja epärealistista, että oletettavasti edes vähän pätevät sankarit eksyvät tuosta vain?” vo-matoran kysyi. ”Onko tässä sääntömuunnelmassa suuntavaistoa?”
”Ei ole”, Kapura sanoi. ”Hyvä on, se oli enemmänkin juonellisista syistä. Ehkä… ehkä he… pelästyivät variksia ja panikoivat.”
”Varikset eivät ole yhtään pelottavia”, po-matoran sanoi.
”PIAN OVAT”, Kapura kuiskasi dramaattisesti. ”Ei kun mitä? Okei, se oli myös vähän typerää. Ehdotuksia?”
”Ehkä ryhmän sisällä kasvoi konflikti”, Xela ehdotti. ”Yksi suutahti tai joutui muuten tunteittensa valtaan ja juoksi sisälle. Muut seurasivat perässä eivätkä ehtineet painaa reittiä mieliinsä.”
”Tuo on myös epärealistista”, ko-matoran sanoi. ”Näidenhän piti olla ammattilaisia. Minun kaavakkeessani lukee, että hahmoni on työskennellyt vuosia Valaistusnaatti-nimiselle salaseuralle.”
”… Onko tämä samassa jatkumossa Valaistusnaatin kanssa?” Xela kysyi.
Kapura pudisti päätään.
”Ei nyt mietitä jatkumoa! Sillä ei ole mitään väliä. Sovitaan, että laiskistuin ja käytin aiemmin ideoimaani salaseuraa ollakseni edes vähän poliittisesti korrekti. Tarvitsemme vielä syyn siihen, että sankarimme ovat keskellä mielisairaalaa. Ideoita?”
Kenelläkään ei näyttänyt olevan.
”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Hyväksymme psykologiset syyt, koska minä olen täällä jumala. Sanotaan, että yhden seikkailijan salattu menneisyys Valaistusnaatissa oli liikaa muille. Mutta nyt he tekevät pikaisen sovun ja löytävät itsensä keskeltä Ba-Amanaa. Hahmokierros! Myös nimenne.”
Toa suuntasi taskulamppunsa vasemmalle puolelleen. Ele, joka oli lähellä hienovaraisuuden vastakohtaa, meni perille.
”Olen Xela, kuten tuli jo ilmi”, ga-matoran sanoi. ”Huonolla hämäränäölläni en ole saanut luettua lappuani vielä, joten pidä valaistus siinä–”
”Tunnelma on tärkeintä!”
”– asennossa. Hahmoni on siis…”
Xelan kasvot täytti nopean lukutahdin mukana kulkeva tunnekuohu, joka heilui lievän huvittuneisuuden ja kaiken muun välillä.
”… hahmoni on Xentoro, vahva naisvahki, joka ei tarvitse mitään miestä. Ahaa.”
”Lue loppuun”, Kapura kehotti.
”Xentoro on… alun periin sotaan luotu vahki, joka kuitenkin ohjelmoitiin uudelleen rakastamaan… ei ilmeisesti kuitenkaan miehiä. Ja… joka sitten pakeni ulkomaailmaan… seikkailemaan? Syistä, joita ei hirveästi tässä selitetä. Ja on nyt täällä. Ahaa.”
Laskeutui hiljaisuus, joka oli Pimeän huoneen perinteitä mukaillen täynnä varsin erilaisia tunteita.
”Suoraan sanottuna”, Xela mutisi, ”en tiedä, pitäisikö järkyttyä siitä, että tämä hahmo on täysi stereotyyppi vai siitä, että tämä hahmonkuvaus on niin… huono. Oikeasti, tässä ei ole mitään järkeä! Ei silkkaakaan johdonmukaisuutta. Onko tämä tehty leikkelemällä yhteen palasia useista muista hahmoja, vai..?”
”Ei tietenkään”, Kapura kielsi. ”Suhtaudun hahmonluontiin vakavasti.”
”… ahaa.”
”Sitä paitsi”, toa jatkoi, ”ettekö ole jo oppineet, että oikeasti huonot hahmot itse asiassa parantavat roolipelaamistanne ja siten koko kampanjaa?”
”Olet tainnut kertoa siitä joskus”, Xela sanoi. ”En kuitenkaan väitä sisäistäneeni logiikkaasi.”
”Luin Metru Nuilla kokeellisesta tarinankerronnasta aina silloin, kun seikkailuissa oli joku tauko”, selitti Kapura, ”ja päädyin johtopäätökseen, johon yksikään alan teos ei ihan uskaltanut astua: Aito roolipelaaminen syntyy vain pelaajien vahvoista tunteista. Ja helppo tapa saada aikaan tunnetta on saada pelaajat vihaamaan olosuhteita. Vihaamaan koko kampanjaa. Ehkä säälimään hahmoparkoja, jotka ovat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hahmojen tehtävänä on kapinoida jotakin kaikkea ohjaavaa pahaa voimaa vastaan, ja pelaajat voi saada tekemään samoin, jos kyseinen paha voima on itse kerronta. Ja pelaajat voivat vetää kerrontaa turpiin roolipelaamalla hyvin ja ohjaamalla hahmot voittoon.”
”… en väitä, että tuossa olisi vieläkään mitään järkeä”, Xela huokaisi.
”Siispä katsomme sitä käytännössä”, Kapura sanoi. ”Eteenpäin, sillä aika on vääjäämättömästi vain rajallinen käsite, joka jumalten vihasta meitä kuolevaisia kohtaan lopulta kuluu loppuun ja katoaa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siis ei tuhlata aikaa purppuraproosaa tihkuvilla metafyysisillä monologeilla vaan siirrytään eteenpäin, ja… sinä, sähkön matoran? Esittäydy ja käske hahmoasi tekemään samoin.”
”Hei kaikille. Minä olen Randa”, vo-matoran sanoi ja ryki. ”Minun hahmoni on Arukap, joka on–”
”Hei, eikö tuo ole se yksi merirosvo?” ko-matoran huomautti.
”Ei tietenkään”, Kapura vakuutti. ”Muistat kai väärin. Jatka, Randa!”
”Arukap, joka on… meri–”
”Hei, älä tuota lue! Jätä väliotsikko ’SALATTU MENNEISYYS’ välistä!”
”Okei, hyvä on… Arukap on… on tulirosvo. Mikä on tulirosvo? Ei kun tässä se lukeekin. Tulirosvo on joku, joka ryövää muita tulen avulla. Ja Arukap on tulen toa. Tässä ei ole hirveästi materiaalia… tai no, se on enimmäkseen salaista… joten saanko keksiä itse lisää?”
”Saat toki”, Kapura sanoi. ”Ja näetkö, Xela? Näin kyseenalaiset alkuvalmistelut tuottavat uskomattomia tuloksia kokeellisen tarinankerronnan rintamalla.”
Xela näytti vieläkin skeptiseltä. Tai niin muut olettivat, sillä Pimeä huone oli yllättävästi pimeä.
”Ehdotus”, Randa sanoi. ”Mitä jos Arukap ja Xentoro olisivatkin rakastavaisia?”
”Ei! Mi– ei kun… Arukap ei pidä Xentorosta”, Kapura protestoi. ”Xentoron hahmolomakkeessa luki ensimmäisenä, että se ei tarvitse mitään miestä.”
”Ai. Okei. Kerron, jos tulee jotain parempaa mieleen.”
”Seuraavaksi taitaa ollakin po-matoranin vuoro”, Kapura sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti mainitsemaansa pelaajaa. ”Lue tietosi. Esittele itsesi.”
”Minä olen Lipes”, kiven kansalainen esittäytyi, ”ja hahmoni on Daleva. ’Reilu kaveri’, sanoo hahmokaavake. Plasman toa. Taustatarina: Pomppi pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan. Mutta vain puoliksi. Toinen puoli saatiin pelastettua, ja hiekkaan menetetty korvattiin mekaanisella osalla.”
”Ai Dalevan jalat ovat mekaanisia?” tiedusteli ko-matoran.
”Ei, vaan kehon vasen puoli”, po-matoran sanoi.
”… miten voi pudota juoksuhiekkaan niin, että vasen puoli kehosta uppoaa siihen?” Xela ihmetteli. ”Jäikö… jäikö sankarimme makaamaan kyljelleen juoksuhiekkaan odottamaan, että joku–”
”Hyvä on”, Kapura huokaisi, ”jos haluatte välttämättä tarttua jokaiseen pieneen epäjohdonmukaisuuteen, voimme sopia, että Dalevalla on mekaaniset jalat. Se tosin aiheuttaa pelinsisäisiä vaikeuksia, sillä Aft-Uinuvassa on paljon portaita, ja niitä on tunnetusti vaike astella ilman täydellisesti toimivia jalkoja.”
”Ei välttämättä”, po-matoran sanoi. ”Kuulin erästä matoranista, joka menetti toisen jalkansa, mutta oppi sitten käyttämään kävelykeppiä niin hyvin, että pystyi etenemään nopeammin kuin juokseva toa!”
”Miten edes…” Xela kyseenalaisti.
”Oikea asenne!” Kapura keskeytti. ”Kunnialla kohti esteitä, jotka tosin ovat enimmäkseen portaita. Sitten viimeinen hahmo, jonka esittelee ko-matoran nimeltään..?”
”Ahuj”, ko-matoran sanoi. ”Hahmoni on Urbam, valon toa, jolla on myöskin salattu menneisyys, mutta joka ilmeisesti paljastui jo. Urbam oli vuosia Valaistusnaatti-nimisen salaseuran jäsen ja… ja vuosi järjestölle tietoja tovereistaan. Seikkailijoiden onneksi heidän tietonsa vievät näemmä noin paperiarkin verran tilaa, joten mittavia menetyksiä tuskin tuli.”
”Ihailtavaa ironiantajua”, kehui Kapura, ”mutta nyt on aika esitellä muutama peliin liittyvä… yllätys.”
Toa tarttui pahvilaatikkoonsa ja ravisti sitä. Sanat ”kokeellinen tarinankerronta” ilmestyivät jälleen pelaajien mieleen.
”Jokaiselle kuusi”, Kapura ilmoitti ja viskoi pelaajille laatikosta pieniä metalliesineitä pöydän halki. Tarkemmalla tarkastelulla ne paljastuivat jonkinlaisiksi kuutioiksi.”
”Mitä nämä ovat?” Ahuj kysyi.
”Älkää kiinnittäkö huomiota fyysiseen ulkomuotoon”, Kapura sanoi. ”Olisin takonut meille jotain sopivampaa, mutta teknisesti ottaen en saisi käydä Pajassa. Käytännössä ovessa oli iso reikä. Mutta! Nämä metallikuutiot kuvaavat hahmonne fyysistä hyvinvointia. Vaalikaa niitä kuin omia lemmikkejänne, sillä kun tikku putoaa hahmon silmään tai tapahtuu jotain muuta ikävää…”
Toa otti yhden kuution laatikosta, pudotti sen takaisin ja synnytti kilahtavan äänen sen osuessa lajitovereihinsa.
”… te pudotatte pari ikkunasta. Kun kaikki ovat menneet, hahmonne KUOLEE.”
”… mutta miksi ne ovat..?” Xela mutisi yrittäen muodostaa jotain, joka muistuttaisi järkevää kysymystä. ”… oikeita?”
”Tämä auttaa teitä immersoitumaan hahmonne kärsimykseen”, Kapura selitti.
”Ai se, että meillä on vähemmän kuutioita?” Randa kysyi.
”Juuri se.”
Jälleen laskeutui Pimeän huoneen ylle sille niin ominainen hiljaisuus.
”Tämä on sitä kokeellista tarinankerrontaa”, Kapura ilmoitti. ”Sittenpähän näette! Nyt lienee järkevintä aloittaa. Tein tätä varten muutamia karttoja… aloitamme tuosta… ja teille pelimerkit.”
Kapura esitteli taskulampun valossa paperista leikattuja palasia, jotka muistuttivat etäisesto toia sekä vahkeja, jotka eivät tarvinneet mitään miestä.
”Nyt toivotan teidät tervettulleeksi Aft-Uinuvaan. Katselette ympärillenne huoneessa, ja huomaatte…”
Aft-Uinuva
”Joka puolella on portaita”, Daleva sanoi epäuskoisesti.
”Hmm?”
Arukap käänsi katseensa pois ovesta, joka saattoi olla tehty lyijystä tai muusta vastaavasta aineesta. Ja joka näytti olevan tiukasti kiinni.”
”Teknisesti ottaen minun ei pitäisi olla elossa”, Daleva sanoi. ”Robottijalkani ovat olleet aika huonoja portaissa.”
”Ehkä ystävyyden voima auttoi sinua, toveri”, Urbam sanoi helpottuneena siitä, että muut olivat unohtaneet hänen Valaistusnaattitaustansa niin helposti.
”Mitä mietit, Xentoro?” Arukap kysyi. Vahki oli heistä kokenein seikkailija ja oikeastaan ainut, joka tiesi edes sen, miltä heidän etsimänsä aarre näytti. ”Onko sinulla jokin suunnitelma?”
”On”, nainen totesi lyhyesti ja veti esiin lempiaseensa: Mustasta aukosta taotun miekan, joka pahoinpiteli vastustajan yhtä kovaa kuin se teki fysiikan laeille.
”Murretaan tuo lyijyovi.”
Pimeä huone
”Ette ole tosissanne”, Kapura mutisi.
”Mitä? Tuon oven takana on selvästi jotain tärkeää”, Xela puolustautui. ”Ainakaan et kuvaillut muualle mitään erityisen mielenkiintoista.”
”Kuulepas nyt, hylätyissä mielisairaaloissa ei missään nimessä tungeta todennäköisesti syystäkin lukittujen ovien taakse. Hei, HYLÄTTY mielisairaala! Kuka tietää, mitä siellä takana on!”
”Eikö pelaajien pitäisi keskustella tästä?” Ahuj huomautti.
Aft-Uinuva
”Et ole tosissasi”, Arukap sanoi. ”Hylätyissä mielisairaaloissa ei missän nimessä–”
”Noin minäkin ajattelin”, Xentoro sanoi. ”Silloin, kun vielä tarvitsin jotain muutakin kuin seikkailua. Kuten miehiä.”
Vahki kohotti salpaansa. Mustien aukkojen voima osoitti kohti lyijyoven reunaa.
”Mutta jos tämä ei oikeasti ole mielestänne hyvä idea, voin ehdottaa muutakin. Puolet astuvat ovesta, ja loput jatkavat toisaalle.”
Pimeä huone
Kapura hautasi kasvonsa käsiinsä.
Aft-Uinuva
”En luota tuohon lyijyoveen”, Arukap sanoi. ”Siispä tulen mukaasi ja varmistan, ettei mitään liian kamalaa taphdu.”
Xentoro nyökkäsi ja leikkasi lyijyoveen aukon, joka riitti toalle ja vahkille, joka ei tarvinnut mitään miestä. Maailman jokainen fyysikko huusi tuskissaan, kun ase teki työnsä onnistuneesti.
Kaksikko poistui. Urbam vilkaisi heidän peräänsä ja oli näkevinään jotain… jotain…
Pimeä huone
”Ei”, Kapura sanoi, ”en oikeasti tehnyt tuolle huoneelle karttaa, koska en uskonut teitä noin tyhmiksi. Pelatkaa hetki noilla toisilla.”
Aft-Uinuva
Oli näkevinään… ei mitään erityisen mielenkiintoista.
”Minnekäs me suuntaamme”, Daleva pohti. ”Olen niin reilu kaveri, että taidan antaa sinun päättää.”
”Hmm”, Urbam arvioi ja vilkaisi kohti huoneen monia portaita. Yksikään ei näyttänyt erityisen mielenkiintoiselta. Oikeastaan koko rakennuksen arkkitehtuuri oli melko kyseenalaista, sillä terveydenhuoltoon erikoistuneen laitoksen olisi järkevää ottaa huomioon myös liikunnallisesti rajoittautuneet potilaat.
”Ehkä me nyt vain menemme ylös noita portaita”, hän valitsi. Kun vastaväitteitä ei kuulunut, valon toa lähti nousemaan portaita. Nousemaan monia askelmia. Ja taas lisää askelmia. Hän ei muistanut, miltä rakennus oli näyttänyt ulkoa, mutta näin typerän arkkitehtuurin keskellä hän alkoi suuresti epäillä, ettei–
”Aaaahh!” kuului takaa. Urbam kääntyi ja näki järkyttävän näyn: Dalevan mekaaniset jalat heiluivat varsin epästabiilisti.
”Luulen, että…” Daleva sanoi. ”Luulen, että… kaadun portaissa!”
Pimeä huone
”Heitä noppaa”, Kapura opasti. ”Silmäluku määrää, kuinka monta… elämäkuutiota menetät.”
”Mitä? Oikeasti?” Lipes kysyi surkeana. ”No tuohan on ihan kohtuutonta! Minähän voin kuolla portaissa!”
Oli Xelan vuoro haudata kasvonsa käsiin.
”Minä luulin, että hankkiuduit eroon satunnaisen typeristä kuolemista, Kapura!”
”Puolustuksekseni siivosin vanhan systeemin aika hyvään kuntoon”, toa vastasi syytöksiin. ”Valitettavasti en muistanut päivittää ihan kaikkea – siinä oli noin kuusituhatta tapaa kuolla. En olettanut, että esimerkiksi kyky nousta portaita nousisi ratkaisevaksi esteeksi.”
Lipes näytti siltä, kuin voisi melkein alkaa protestoida, mutta vain melkein. Po-matoran alistui kohtaloonsa ja heitti noppaa.
Se pongahti takaisin ylös pöydästä, toisti tempun vielä kerran… ja kaatui kyljelleen.
Neljä.
Kapuran äänettömästi kehotuksesta matoran käveli huoneen päähän, avasi ikkunan ja viskoi alas neljä metallista kuutiota.
Portaikko
Urbam yritti parhaansa mukaan syöksyä apuun, mutta ei oikeastaan parhaansa mukaan, koska valon toalla oli todennäköisesti jokin ylivoimainen nopeustemppu. Mutta jos oli, ei hän sellaista järkytyksessä muistanut käyttää: Daleva horjui vielä yhden askeleen, kaatui taaksepäin ja kolautti päänsä äänekkäästi portaisiin.
Veri tahri lukuisat askelmat, kun plasmatoan ruhjo vyöryi alas portaikkoa. Kyllä, veri. Urbam ei ihan ollut varma, miten melko harmittomalta vaikuttaneesta onnettomuudesta oli seurauksena niin valta määrä verta, mutta niin oli kuitenkin tapahtunut.
Valon toa syöksyi alas ja yritti epäonnistuneesti napata kiinni ystävänsä ruumiista. Dalevan pää muistutti portaiden alapäässä lähinnä sadistin raatelemaa pieneläintä.
”Hei, Daleva! Oletko kunnossa?”
”Ööh, minä…”
Pimeä huone
”… en ole ihan varma”, Lipes sanoi lauseensa loppuun. ”Siis miten ruumiillinen vahinko vaikuttaa tässä systeemissä?”
Kapura selasi raivokkaasti sääntökirjaa.
”Hmm”, tulen toa sanoi mietteliäästi. ”Tämän ehdotukset eivät oikein pelaa yhteen muutamien… erikoissääntöjeni kanssa, joten saatte improvisoida. Olkaa hyvä!”
”Minkä erikoissääntöjen?” Xela tiedusteli.
”Näette sitten”, Kapura lupasi. ”Mutta jos paikalle ilmestyy variksia, alkaa tapahtua.”
Veden matoran ei kommentoinut.
Portaikko
”Ööh… Olen… melko toimintakykyinen, mutta kuitenkin selvästi kuollut uuden porrasonnettomuuden sattuessa”, Daleva arvioi.
”Okei, tuossa onkin järkeä”, Urbam sanoi ei edes sarkastisesti, koska oli ollut koko elämänsä kahlittuna järjettömyyden absurdiin universumiin, jossa kaikki (paitsi ennalta-arvattavuus ja konsistenttius) oli mahdollista.
”Mitä nyt?” Daleva kysyi noustessaan ylös. Onneksi mekaaniset jalat kantoivat, ja onneksi hermosto ja aivot eivät olleet kärsineet, vaikka hänellä oli pää vain nimellisesti.
”Ehkä minun kannattaisi kantaa sinut ylös.”
Pimeä huone
”Kannattaako minun? Onko säännöissä mitään erityistä liittyen tähän?”
”Odotapa hetki”, Kapura sanoi ja selasi takaisin porrasvahinkotaulukkosivulle. ”Ahaa. ’Portaikon aiheuttama fyysinen vahinko kerrotaan kuljetettavalla massalla jaettuna normaalimassalla.’ En miettinyt sankareiden mittoja, joten sanotaan vaikkapa kaikkien painavan saman verran. Lisäksi vahinko lasketaan myös kuljetettaviin pelaajiin.”
Ahuj huokaisi. ”Eli uusi kaatuminen tappaa Dalevan yhdestä poikkeavalla silmäluvulla ja tappaa Urbamin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä? Kuinka todennäköistä on kaatua?”
”Siihen on myös oma taulukkonsa.”
Käytävä
”Tai oikeastaan ei ehkä kuitenkaan”, Urbam sanoi. ”Uusi kaatuminen kuulostaa paitsi kuolettavalta myös todennäköiseltä, mikäli liikkuvuuteni kärsii sinua kantaessani.”
”Kai me sitten jäämme tähän ja odotamme Xentoron ja Arukapin paluuta?” Daleva ehdotti. ”Ei erityisesti houkuta mennä tuohon kuumottavaan huoneeseen.”
”Ehdotus hyväksytty.”
Pimeä huone
”Siirrytään toiseen pelaajajoukkoon. Muistakaa huomauttaa, kun on kulunut pelinsisäisesti noin tunti”, Kapura sanoi. ”Tästä tulee hienoa.”
Xela ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Kai sinun pitäisi edes kertoa meille säännöt ennen peliä? Vai onko tuo joku kokeellisen tarinankerronnan lisäys?”
”Ei välttämättä tarvitse”, Kapura väitti. ”Ei oikeassa elämässäkään neuvota, miten välttää kaikki esteet. Kuten portaat. Oikeastaan tällainen pelityyli voi olla jopa realistisempaa kuin mikään tylsä tarkasti määritelty sääntöjärjestelmä.”
”Realismi hukattiin siinä vaiheessa, kun portaissa kaatuminen voi tappaa”, Randa sanoi.
”Portaissa kaatuminen ei ole leikin asia”, Kapura huomautti. ”Siitä voi jopa pyörtyä, joten teidän pitäisi olla tyytyväisiä minimaalisesta neljän… elämäkuution? Miksikä me niitä edes kutsumme? Mutta joo, siirrytään kuumottavaan maailmaan lyijyoven takana. Minulla ei ole tähän tökeröäkään karttaa, joten hyödyntäkää mielikuvitustanne.”
Lyijyhuone
Xentoro ei ollut eläessään ollut näin kuumottunut.
He olivat harhailleet puolisen tuntia halki lyijyisten ja tyhjien käytävien kuulematta edes yksiäistä varislinnun äännähdystä. Mutta lopulta heidän vastaansa oli tullut toinen lyijyinen ovi, jonka Xentoro oli murtanut yhä fysiikan lakeja räikeästi rikkoneella miekallaan.
Nyt heidän edessään näkyi pino erilaisia päähineitä.
”Kukahan nämä on tänne jättänyt”, Arukap pohti.
”Ilmiselvä selitys liittyisi mielisairaalan potilaisiin”, Xentoro huomautti, mutta häntä eivät kuumottaneet erinäiset päähän asetettavat esineet. Häntä kuumotti se, että huoneessa oli kuuma.
”Hei, onko täällä sinunkin mielestäsi kuumaa?”
”Ei, mutta minä olenkin tulen toa”, Arukap sanoi jättämättä huomiotta ilmeisen Puukkosilmäläisen lipsahduksen. ”En välttämättä havaitse lämpötilaeroja niin selvästi, vaikka oikeastaan se onkin hemmetin tyhmää, koska minun pitäisi hallita kuumuutta.”
Pimeä huone
”Itse asiassa tiedemiehet luokittelevat kuumuuden voimaksi eivätkä elementiksi”, Ahuj huomautti.
”Hemmetistäkö minä välitän! Joidenkin tiedemiesten mielestä palanut metsä on elementti”, Kapura vastasi. ”Lisäksi tämä keskustelu suuntaa vaarallisesti kohti elementaalipsykologiaa, joten poistutaan takaisin pelin maailmaan.”
”Itse asiassa elementaali-inversio on ehdottoman vakavastiotettava malli”, Randa sanoi.
Kapura katsoi vo-matorania teatraalisen järkyttyneenä.
”Elementaali-inversio on täyttä typeryyttä. Ei vastaväitteitä.”
”Hienosti argumentoitu.”
”Et kai sinä aio tosissasi käydä tätä keskustelua”, seppä kauhistui. ”Tohtori Puukkosilmä on pseudotieteellinen idiootti, jonka teoriat eivät osu lähellekään todellisuutta.”
”Tohtori Puu–”
”Jos sanot enempää, tapan hahmosi.”
”Ai”, sähkön matoran mutisi. ”En kai minä sitten.”
Lyijyhuone
”Hetkinen, meillä taitaa olla kasassa ainekset mysteeriin”, Xentoro huomasi. ”Miksi täällä on paljon hattuja, muttei yhtään muita vaatekappaleita? Jos nämä olivat potilailta, kai heillä olisi jotain muutakin ollut?”
”Ehkä”, Arukap sanoi skeptisesti. ”Minä pidän todennäköisempänä sitä, että… että… hetkinen.”
Pimeä huone
”Onko meidän oikeasti tarkoitus ottaa tämä juoni vakavasti?” Randa kysyi.
”Pakko myöntää, että ei erityisesti sytytä”, Xelakin sanoi.
”Jatkakaa peliä”, komensi pelimestari. ”Kyllä te vielä jotain tarpeeksi kuumottavaa löydätte.”
”Hyvä on”, Xela huokaisi. ”Kaivelen päähinekasaa. Löytyykö sieltä mitään?”
Lyijyhuone
”Oho!” Xentoro hihkaisi. ”Täältähän löytyi… radiopuhelin!”
”Näytä”, Arukap pyysi ja tuli itsekin tonkimaan pinoa. Vaikutti siltä, että kaikissa hatuissa oli samanlainen. ”Eivät nämä olekaan hattuja, vaan… vaan jonkinlaisia kommunikaattoreita.”
Xentoro oli nähnyt tarpeeksi seikkailuelokuvia tietääkseen, mitä radiopuhelimilla kannatti aina tehdä. Naisvahki nappasi puhelimen käsiinsä ja painoi napista, joka välitti hänen puheensa halki verkon.
”Haloo? Onko siellä ketään? Me olemme toa ja vahki, joka ei tarvitse mitään miestä, Bauinuvassa.”
Pimeä huone
”Hienosti tehty, paljastit olemassaolomme kaikille!” Randa ähkäisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Mitä pahaa muka voisi sattua?” Xela kysyi loukkaantuneena. ”Sieltähän voi soitella vaikka joku ystävällinen!”
Lyijyhuone
Saatanallinen ääni kantautui radiopuhelimesta. Pelästynyt Xentoro kirkaisi ja pudotti sen lattialle. Arukap hautautui kommunikaattoripinoon.
”666 HAIL ATHEON”, ääni puhui. ”KUUNNELKAA, TOA JA VAHKI, JOKA EI TARVITSE MITÄÄN MIESTÄ.”
”Nnniin?” Xentoro vastasi hiljaa.
”
JOS TULETTE YHTÄÄN SYVEMMÄLLE TEHTAASEENI…
MINÄ
TEEN
TEISTÄ
LAKKEJA
”
Arukap ja Xentoro, joka oli myös hautautunut kommunikaattoripinoon, tärisivät haarniskoissaan.
”666”, ääni vielä sanoi kuumottavasti ja vaikeni.
”Mitäs nyt?” Arukap kuiskasi.
”Ehkä kannattaisi palata takaisin”, Xentoro vastasi yhtä hiljaa. ”Harmi vain, etten oikein ole varma, mitä reittiä me tulimme ja lisäksi harhailimme niin kauan, ettemme kai muutenkaan löydä enää takas. Mitä me teemme, Arukap?”
”mä voin näytää tien ulos heh”
Xentoro ja Arukap nousivat ylös ja katsoivat ovelle, jossa seisoi typerin asia, jota he olivat koskaan nähneet. Se oli eräänlainen pinkki jänis, joka oli tosin pukeutunut ihan siististi: Sen epämuodostunutta ruumista peittivät musta pikkutakki ja tulenpunainen rusetti. Kädessään se heilutteli kultaista kelloa.
Pimeä huone
”Entistä typerämpää”, Xela huokaisi. ”Ja epärealistisempaa.”
”Hei, älkää kritisoiko ennen kuin näette, mihin tämä kaikki johtaa”, pelimestari puolustautui. ”Lupaan, että pakettiin on ladattu tarpeeksi kuumottavia käänteitä.”
”Hei muuten, eikö tuo ollut se epämääräinen olento, joka aiheutti jotain sekamelskaa keskusaukiolla?”
Kaikki kääntyivät katsomaan kohti Ahujia.
”En usko. Vain Kuudessa päivässä on noin typeriä uutisia”, Kapura sanoi. ”Siirrytään takaisin peliin.”
Hattuhuone
”Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun?” Xentoro kysyi. ”Olen nähnyt tarpeeksi monta seikkailuelokuvaa tietääkseni, että epämääräisten kanien seuraaminen koloihin johtaa harvoin järkeviin seikkailuihin.”
”no kun on kire ja hopu”, kani perusteli. ”kotha lakin tekij ätulee!! ja pitsää meidät suihin sa!!! ja tekee lakeja!!”
”Minä ainakin olen vakuuttunut”, Arukap mutisi.
Pimeä huone
”… tosin vain siksi, että koska meillä ei ole karttaa, kanin seuraaminen tuntuu ainoalta tavalta edistää juonta”, Randa huomautti.
”Perustelu hyväksytty”, Xela huokaisi. ”Seuraamme kania.”
”Tämä on hyvä kohta vaihtaa hahmoja”, Kapura arvioi. ”Käykö, että on jo kulunut se tuntu ja, on aika astua kokeellisen tarinankerronnan valtakuntaan?”
Toa ei kuullut vastaväitteitä.
”Hienoa. Heitän noppaa, niin voimme jatkaa.”
Silmäluku kolme tuijotti Pimeän huoneen joukkoa.
”Hyvä on”, seppä sanoi pahaenteisesti. ”Daleva ja Urbam istuvat yhä käytävällä, mutta yhtäkkiä…”
Käytävä
… jostain tuli kolme varista.
”Hui”, Daleva sanoi sarkastisesti.
”Minuakin kuumottaa”, Urbam naurahti.
”Kraa”, varis sanoi.
”666 Hail Atheon”, virkkoi toinen.
Urbam kohotti kulmiaan.
Yhtäkkiä Daleva nousi pystyyn ja huusi murhanhimoisesti.
Pimeä huone
”… anteeksi?” Lipes tiedusteli. ”Miksi minä tai siis Daleva tekisi niin?”
”On tullut aika paljastaa eräs hauska lisäsääntö”, Kapura sanoi ja hymyili pahaenteisesti lampun valossa. ”Mikäli elämäkuutionne miinus varisten määrä huoneessa saavuttaa nollan, hahmonne tulee hulluksi. Hah, yllätys! Elämäkuutiot olivatkin koko ajan mielenterveyskuutioita!”
Tämä käänne jätti kaikki aika sanattomaksi.
”Mutta…” Randa sai viimein mutistua. ”Kun… kun Daleva kaatui portaissa… vähensikö sekin muka mielenterveyspisteitä?”
”Ne olivat tosi pelottavat portaat.”
”… okei.”
Jälleen laskeutui hiljaisuus.
”Lipes, heitä loputkin mielenterveyskuutiosi ikkunasta”, Kapura kehotti. ”Ne menettää lopullisesti, mikäli ajautuu varispohjaiseen hulluuteen.”
Po-matoran näytti jälleen siltä, kuin olisi voinut protestoida, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Ulkoa kantautui kirosanojen virta.
”Taisin osua katonkorjaajaan”, matoran mutisi.
”Ei haittaa”, Kapura sanoi. ”Takaisin peliin. Daleva on äkillisen psykokraatian uhri. Pallo on sinulla, Ahuj.”
Käytävä
Urbam, joka oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen varisten vaarallisen vaikutuksen, juoksi karkuun henkensä edestä.
Pimeä huone
”Mihin suuntaan?” Kapura tiedusteli.
Käytävä
Urbam säntäsi ylös portaita, mutta varisten infernaalinen mahti oli kasvattanut Dalevan nopeutta. Jotenkin. Entinen plasman toa, nykyinen plasman toa mutta hieman varismaisempi saavutti häntä koko ajan.
Pimeä huone
”Eikö Dale… Dalekraan pitäisi yhä tarkastaa kaatuminen portaissa?” Xela huomautti.
Kapura piti mietiskelevän tauon.
”Sääntöjen perusteella ihan perusteltu huomautus”, Kapura myöntyi heittäessään noppaa. ”Mutta huomioikaa, että lintuhulluus antaa hieman bonuksia–”
Kuusi.
Portaikko
Urbam vilkaisi taakseen kuultuaan järkyttävän huudon kantautuvan portaiden alapäästä.
Puoliksi mekaaninen, puoliksi toa ja nollasta poikkeavan mutta pienen määrän varis oli kaatunut ja pyöri parhaillaan alas varsin tappavia askelmia.
Urbam riensi alas silläkin uhalla, että varisolento oli vain esittänyt revenneensä vähintäänkin kuuteen osaan. Mutta jo parin portaan päässä toa ymmärsi, ettei tämän varmistamiseen tarvittu patologia.
Sitten valon toa ehkäpä nyyhkytti hieman tai tuli muuten tunteelliseksi, jos hänessä oli enää kykyä ottaa tähän mennessä typerin käänne vakavasti.
Hetkinen. Ei ollut.
”Tämä roolipeli on ihan TYPERÄ”, Urbam julisti tyhjälle huoneelle.
Kun vastausta ei kuulunut, toa käveli varis-Dalevan kaikkien ruumiinosien luo ja keräsi ne yhteen. ”Daleva, olet nyt hengissä”, hän ilmoitti.
”Oho. Niinpä olenkin”, Daleva sanoi välittämättä siitä, että jossain todellisuuden ylemmällä tasolla hänellä ei ollut ainuttakaan mielenterveyskuutiota. Joten Daleva on kuollut, onko selvä?
”Ei muuten ole”, Urbam sanoi ja havaitsi kaikilla aisteillaan, että Daleva suorastaan uhkui elinvoimaa.
Eipä uhkunut. Daleva oli kuollut. Daleva oli palasina halki huonetta. Ehkä Urbamin oma mielenterveys oli pettänyt. Heitäpä pihalle pari mielenterveyskuutiota.
”Enkä heitä”, Urbam sanoi, vaikkei hän oikeastaan ollutkaan tietoinen abstraktiosta hänen järjelleen. ”Daleva on ihan kunnossa.”
”Kelle sinä puhut?” hämmentynyt Daleva kysyi. Olenko minä siis kuollut vai en?
Yhtäkkiä taivaasta laskeutui jumalallinen olento puhumaan Urbamille järkeä.
”KUOLEVAINEN”, sanoi tummanvihreään kaapuun puettu ilmestys. ”MYÖNNÄ, ETTÄ TOVERISI ON KUOLLUT IÄKSI, TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA.”
”En pysty ottamaan tuota vakavasti”, Urbam sanoi. Ja todistukseksi Dalevan elossaolosta otti tämän toverilliseen syleilyyn.
”Me teemme tämän, mies”, Daleva sanoi.
”VAITI”, jumaluus käski. ”VAIN MINULLA ON OIKEUS SÄÄTÄÄ KOHTALONNE. MINKÄLAISEKSI MAAILMAKSI LUULETTE SEN, JOSSA EI OLISI SÄÄNTÖJÄ? OLEMASSAOLONNE MÄÄRITTÄÄ SE, MITÄ VOITTE TEHDÄ. MITÄ VÄITÄTTE OLEVANNE SILLOIN, KUN OLETTE KAIKKEA? KAIKKI ON EI MITÄÄN. VAPAUS ON TYHJYYTTÄ. OLEMASSAOLO ON RAJOITUS.”
”Jospa sinä vaikka kelaat aikaa hieman taaksepäin ja teet juonen vähän järkevämmin”, Urbam ehdotti.
”EI KÄY. JOS ET HALUA DALEVAN KUOLEVAN, OLISIT PELANNUT PAREMMIN!”
”Mitä minä muka olisin voinut tehdä?”
”SE EI OLE MINUN ASIANI.”
Urbam ei vieläkään suostunut myöntämään, että Daleva olisi kuollut. Siinähän Daleva oli. Ihan elossa.
”VIIMEINEN TILAISUUTESI.”
”En ajatellut.”
”HYVÄ ON. TAIVAALLINEN SALAMA LÄVISTÄÄ DALEVAN. LEPÄÄ RAUHASSA.”
Taivaallinen salama lävisti Dalevan. Ja Daleva hajosi miljooniksi palasiksi. Joina se oli oikeastaan ollut koko ajan.
Eihän ollut.
Olihan.
Eihän ollut.
”LISÄKSI. HEITÄ POIS VIISI MIELENTERVEYSKUUTIOTA.”
”Enhän heitä. Minä olen ihan terve.”
”SITTEN TEEN SEN ITSE! HUPS, ANTEEKSI, KATONKORJAUSMIES.”
”Mielenterveyskuutiotkin ovat vain valhetta”, Urbam huomautti. ”Minun mieleni on eheä.”
”OLET TEHNYT PERISYNTIÄ, KUOLEVAINEN”, jumaluus varoitti. ”POISTAN SINULTA NIMEN, JOKA ON LIIAN HIENO SYNNILLESI. TÄSTÄ LÄHIN SINÄ OLET…
RIKON SÄÄNTÖJÄ”
Urbam ei–
Rikon sääntöjä.
Ur–
Rikon sääntöjä.
Huokaus. Hyvä on. Rikon sääntöjä koki, että ehkä tämä riitti jo. Mitä juonessa tapahtuu seuraavaksi?
Itse asiassa en ole ihan varma. Siirrytään toisiin hahmoihin.
Lyijykäytävä
Maanisesti hihittävä kani johdatti Xelan ja Randan halki lyijyisen labyrintin. Välillä he näkivät naulakon, jonon oli ripustettu jonkinlainen päähine, mutta muuten kaikki oli autiota.
”Kai sinä tosiaankin johdatat meitä pois Lakintekijän alueelta?” Xentoro tiedusteli.
”ehk heh”
”Tuo täytti minut varmuudella”, Arukap mutisi.
Matka jatkui. Xentoro pohti, olivatko he oikeasti etenemässä mihinkään. Olivatko he?
Olivat kyllä, mutta ensin täytyi selvittää varistilanne. Ahaa. Kaksi varista ilmestyi seuraamaan heidän matkaansa halki Lakintekijän valtakunnan.
”Nuo varikset ovat vähän epäilyttäviä”, Xentoro kuiskasi Arukapille.
”666 KONE JAUHAA SINUT LIHAKSI 666”
”Miksiköhän”, pohti Arukap sarkastisesti.
”muten”, jänö sanoi. ”ootex koskaa mieti neet miksi tääläei ole poti laita”
”Nyt kun sanoit, tuo kuulostaa ihan–” Xentoro aloitti.
”niin mäki heh”
Xentoro ja Arukap katsoivat toisiaan.
”läbbä oli oikeesti lakin tekijä jahuaa pottilat koneela ja tekeenistä lakeja”, kani virnuili.
”Tuohan on hirveää!” Xentoro henkäisi. ”Mennään apuun, Arukap. Oletko sinä johdattamassa meitä sinne, jänö?”
”koht a”, kani sanoi mysteerisesti. ”en sin pitää käydä erääsä paikasa heh”
Xentoro melkein halusi väitellä kanin kanssa arkkityyppisten sankarien pääprioriteeteista, mutta hän epäili, ettei olennon aivokapasiteetti riittänyt niin pitkälle. Siispä hän tyytyi olemaan hiljaa ja seuraamaan kania.
Arukap ei pitänyt jänön valitsemasta suunnasta. Hän tunsi sen hyvin.
Pimeä huone
”… sanoitko sinä tuon ääneen?” hämmentynyt Xela tiedusteli.
”En tiedä, miten muutenkaan harjoittaa tarinankerrontaa”, Randa puolustautui.
Lyijykäytävä
”peri lä olaan!”
Kani oli johdattanut toan ja vahkin, joka ei tarvinnut mitään miestä, oven luo. Eräänlaisen lyijyoven, siis. Mielisairaalan suunnitellut arkkitehti piti näemmä portaista ja lyijystä.
Heidän takaansa kuului askelia. Xentoro kääntyi katsomaan ja näki rakkaan toatoverinsa Rikon sääntöjä.
”Hei”, Riko sääntöjä sanoi.
”Hei”, Xentoro tervehti.
”… hetkinen, mistä lähin nimesi on ollut tuo?” Arukap kyseenalaisti.
”Se on aina ollut se”, Rikon sääntöjä sanoi ja rukoili enimmäkseen mielensisäisesti (ainakin tässä maailmassa), ettei typerää tilannetta yritettäisi roolipelata.
Saati sitä, että Daleva oli hävinnyt jonnekin.
Ehkä siltä unohtui liesi tulelle.
Hyvä idea.
”Lisäksi, miten Rikon sääntöjä ehti saada meidät kiinni?” Arukap kysyi. ”Meillä oli melkoisesti etumatkaa.”
”olin huma lasa ja johhdin huo nosti heh”
”… aha”
Sillä välin kun toia ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä, pitivät kiireisinä epäkaanoniset pohdinnat, oli kani ehtinyt avata oven.
”si sään”, se kehotti.
”Minusta tosin tuntuu, että tämä on ansa”, Arukap sanoi. ”Lakintekijää ei ole näkynyt missään. Sama pätee lakintekotehtaaseen. Mihin sinä olet meidät johdattanut, vemmelsääri?”
”john kin”, kani sanoi ja viittoi sisään vilkuillen kelloaan. ”on kire ja hopu!! sis ään!”
Pimeä huone
”Muuten”, Xela sanoi, ”kuka tässä viittauksessa on Liisarakk? Xentoroko?”
”Vähemmän kirjallisuusanalyysiä, enemmän roolipelaamista”, kehotti Kapura.
Lyijyhuone
Lyijyhuone oli nimensä mukaisesti varsin lyijyinen ja vähemmän nimensä mukaisesti täynnä merirosvoaiheista esineistöä. Oli puolityhjiä rommipulloja, oli salaisia merirosvoaarrekarttoja, oli erinäisiä varastettuja aarteita, oli merirosvomaksukortti sille varalle, ettei joku kauppa Metru Nuissa ottanut vastaan varastettuja merirosvokultakolikkoja.
”Aika paljon merirosvoaiheista esineistöä”, Xentoro huomautti. ”Liittyyköhän tähän joku juonellinen käänne?”
Arukap hikoili.
”Hei, sinähän olit… tulirosvo?” Rikon sääntöjä sanoi tuliveljelleen. ”Mikä edes on tulirosvo?”
”Hyvä on, minä myönnän kaiken!” Arukap parahti.
Pimeä huone
”Tässä vaiheessa lyön pelin poikki”, Kapura sanoi. ”Seuraa pieni johdattelu käänteelle.”
”Kai sinä muistat, että me kuulimme tämänkin järkyttävän juonenkäänteen vahingossa pelin alussa?” huomautti Xela.
”Niin. Sen, että Arukap olikin merirosvo”, Kapura sanoi. ”Täytyy myöntää, että se oli alkuperäinen suunnitelmani! Lisäksi siihen olisi kuulunut meritematiikan korostaminen halki matkan Aft-Uinuvassa. Mutta suunnitelmiin tulee usein muutoksia, ja niin on käynyt nytkin.”
”Onko Arukap sittenkin tulirosvo?” Randa kysyi.
”Ei! Tai siis on, mutta sekään ei ole se käänne.”
”Laita lappu tai kuiskaa, niin voin roolipelata”, Randa ehdotti. ”Näin on vähän vaikeaa.”
”Valitettavasti sinun on melko mahdotonta roolipelata tätä käännettä”, Kapura sanoi ja piti dramaattisen tauon Pimeän huoneen pimeydessä. ”Nimittäin…”
Merirosvohuone
”… Arukapia ei koskaan ollutkaan!” Rikon sääntöjä sanoi järkyttyneenä.
”… mitä?” Xentoro kyseenalaisti.
”heh”, kani hihitti.
Mutta totta se oli. He olivat huoneessa kolmistaan.
”Nyt menee yli ymmärryksen”, Xentoro sanoi. ”Kani, onko sinulla jokin selitys?”
”o”, vemmelsääri totesi, ”muta on kire! autakaa täsä en sin”
Nyt Xentoro huomasi jänön hyppelehtivän hermostuneesti puisen pöydän ympärillä. Ja sen päällä oli… jonkinlainen metalliputki, joka oli pahasti mutkalla. Se kohosi metallisesta tasosta, teki monta käännöstä ilmasta ja laskeutui sitten toiseen. Toisessa päässä oli myöskin metallista tehty rinkula, jonka päässä oli keppi.
”au takaa!” kani kehotti ja havainnollisti nostamalla esinettä lähtöpisteestä. Jänön käsien hillittömässä tärinässä se osui miltei välittömästi keskellä kulkevaan putkeen. Jostain kuului merkkiääni, ja kani sai sähköiskun, joka sai sen ähkäisemään ja pudottamaan kepin takaisin lähtöasentoon.
Xentoro käveli metalliradan luo ja siirsi kepin ensimmäiseltä metallialustalta toiselle. Ei hirveän vaikeaa, jos pystyi suorittamaan yksinkertaisia motorisia toimintoja.
”KITOS!!!” kani sanoi riemuissaan ja syöksyi huoneen toiseen päähän.
Osa seinästä vetäytyi taaksepäin ja paljasti kolon, johon kani tunki välittömästi kätensä.
”Mitä teet, epäselvä kani?” Rikon sääntöjä kysyi.
Jänö ei vastannut.
”Tämä ei vaikuta hirveän juonire–” Xentoro aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun. Jokin maanjäristystä muistuttava ravisutti rakennusta, ja tuhannet varikset raakkuivat yhtä aikaa.
Kani kääntyi kohti toaa ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä. Nyt sillä oli päässään sininen silinterihattu, jonka päällystä korosti huonosti täytetty varis.
”VIMEIN KIN SE ONMI NUN!!!” kani rääkyi. ”KANO HI VARITSEN HALINAN HATU!!!”
”Onko tuo joku Lakintekijän aarre?” Xentoro huusi maanjäristyksen yli. Kani vastasi nauramalla.
”MMITEN SE VOI OLA LAKIN TEKIJÄN AARE..,..
..,
,…..
.,,.
,…,..,.
..,,,…,,…..
. ..
..,,..
…..
..
,
..,,,…
.,,..,.
,…..,..,…,,
JOS MINÄ OLEN LAKIN TEKIJÄ????????”
Xentoro myönsi yllättyneeensä tästä käänteestä.
Pimeä huone
”Sitten seuraa lopputaistelu”, Kapura ilmoitti. ”Xentoro ja Rikon sääntöjä vastaan Lakintekijä. Tähän otamme käyttöön erikoissäännön.”
Toa veti tarvikelaatikostaan esille pinon kortteja, joiden toisella puolella oli kuva parrakkaasta turagasta.
”Joka vuoro tapahtuu satunnainen asia”, seppä ilmoitti. ”Näiden pelikorttien kääntöpuolelle olen kirjannut erinäisiä hauskoja tapahtumia.”
”Miten tämä selitetään tarinallisesti?” Xela kyseenalaisti. ”Vai unohdammeko me sen puolen tästä kaaoksesta suosiolla kokonaan?”
”Arukapilla oli naamio, joka sai aikaan satunnaisia tapahtumia”, Kapura sanoi, ”jos kukaan luki sitä osaa hahmokaavakkeesta.”
”Mutta eihän Arupakia koskaan ollutkaan?” Lipes ihmetteli.
”Kaikki selittyy lopussa”, Kapura lupasi. ”Sitten toisiin asioihin: Miksi täällä huoneessa on näin hemmetin kylmä?”
Xela osoitti vastakkaiselle seinälle. ”Täällä on liikaa avonaisia laatikkopudotusikkunoita!”
”Laittakaa ne takaisin kiinni, kun olette heittäneet mielenterveyskuutionne”, Kapura pyysi. ”Alkeellista laatikkopudotusikkunaetikettiä.”
”Ehkä jonain päivänä keksitään ikkuna, joka menee automaattisesti kiinni, kun sitä ei enää tarvita”, Randa sanoi.
”En usko, että teknologia koskaan edistyy niin pitkälle”, Kapura tyrmäsi. ”Mutta siirrytään takaisin jännittävään lopputaisteluun ja ensimmäiseen tapahtumakorttiin, joka on…
KAS, KISSA”
Lyijyhuone
Yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi kissa.
”Kissat ovat taruolentoja”, Xentoro huomautti ja mietti itsekin tarkemmin. Vai ovatko? Matoranmytologiassa oli harvoin järkeä taruolentojen suhteen.
”Matoranit keksivät aina tylsimmät sellaiset”, Rikon sääntöjä huomautti. Kissa, joka oli ulkonäöltään ehkä aavistuksen verran punertava, asettui lattialle makaamaan ja maukui.
Xentoro oli nähnyt tarpeeksi kissavideoita tietääkseen, mihin tämä tilanne oli menossa.
Ei mihinkään, siis.
Vai oliko?
Lakintekijän murhanhimoinen katse kahliutui kissaan.
Ai.
”Iske nyt, kun meillä on aikaa!” Rikon sääntöjä kuiskasi.
Pimeä huone
”Kapura. Me olemme rikkoneet sääntöjä”, Xela huomautti.
”Tietenkin olette. Siksi meillä on hahmo, jonka nimi on ’Rikon sääntöjä’.”
”En tarkoittanut tuota”, ga-matoran sanoi. ”Vaan erästä toista asiaa. Sankareita seuraa yhä ne kaksi varista, vai mitä? Kuinka monta mielenterveyskuutiota mistaa Rikon sääntöjä? Vain yhden. Eikö jotain pitäisi tapahtua.”
”… hyvä huomio.”
Lyijyhuone
Mutta sitten Rikon sääntöjä vajosi verenhimoiseen huutoon ja muuttui ainakin pari prosenttia varismaisemmaksi.
Xentoro perääntyi nurkkaan ja katsoi kohti Lakintekijää, joka huusi nyt jotain epäselvää kissalle. Se ei häntä häiritsisi.
Rikon sääntöjä…
Pimeä huone
”Nyt joku saa keksiä minulle hupaisan sanaleikin”, Kapura vaati. ”Rikon munia? Rikon pesiä? Rikon käkiä?”
Kukaan ei vastannut.
”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Mennään sillä keskiverrolla.”
Lyijyhuone
Rikon käkiä lähestyi yhä uhkaavasti.
Xentoro veti päättäväisesti esiin miekkansa.
Pimeä huone
”… Hetkinen”, Kapura keskeytti. ”Etkö oikeasti aio keksiä mitään muuta keinoa kuin parhaan ystäväsi puukottamista keskelle vatsaa?”
Xela kohautti olkiaan. ”Kerro toki, jos näet jonkun muun ilmeisen. Se… se nyt vain tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.”
”Voi olla”, Kapura sanoi hiljaa.
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen Pimeään huoneeseen.
”Takaisin peliin”, toa sanoi lopulta.
Lyijyhuone
Xentoro iski fysiikan lakeja rikkovan salpansa keskelle Rikon käkiä. Varisotus rääkäisi ja kaatui lattialle, koska sillä oli ollut ruhtinaalliset nolla mielenterveyskuutiota. Oikeastaan, Xentoro mietti, varisten juonet olivat aika kehnoja, koska ne samalla käytännössä tuhosivat uhrinsa, ei kun ei miettinytkään, koska ne olivat eri maailman asioita.
Lakintekijä oli saanut tallattua kissan veriseksi kasaksi ja nylki siitä parhaillaan karvalakkia.
”KUOLEL XEN TORO!!!” Lakintekijä huusi ja taikoi muinaisen (ja todennäköisesti typerän loitsun).
Huoneeseen laskeutui tunnelmallinen pimeys, joka olisi ollut hyvä esimerkiksi roolipelaamiseen, mutta se ei ollut päällimmäisenä Xentoron mielessä juuri nyt.
Sillä ovelle oli ilmestynyt jotain.
Xentoro oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen olennon.
Lähettien painajainen, iso lintu, joka ärsytti kuriireja nokkimalla kirjeet piloille.
”666 KRAA 666 HAIL ATHEON”, se rääkäisi.
Xentoro nielaisi.
Pimeä huone
”Hmm”, Xela mutisi pohdiskelevasti. ”Jos Arukapin… henki on jotenkin vielä läsnä, saanko yrittää jotain luovaa?”
”Toki saat”, Kapura sanoi. ”Nuo ovat juuri ne sanat, joita haluan pelimestarina kuulla.”
”Hyvä on.”
Lyijyhuone
”Arukap!” Xentoro henkäisi. ”Jos olet siellä jossain… Tee tulen Nova-räjähdys!”
Pimeä huone
”… Ja nyt aiot polttaa koko mielisairaalan?” Kapura kyseenalaisti. ”Tuolla voi yhä olla potilaita.”
”Se vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta”, Xela kohautti olkiaan.
”Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mutta… Nyt saattekin nähdä tosi kokeellista tarinankerrontaa! Nimittäin…”
Toa kurkisti jälleen tarvikelaatikkoonsa ja veti esille tulitikkuaskin.
”Tämäkin on upea immersiotapa”, Kapura selitti. ”Kun hahmonne palavat, ne palavat oikeasti!”
Seppä osoitti kohti pöydän keskelle levitettyä karttaa, jonka päällä lepäsivät huonosti piirretyt pelimerkit.
”Etkö sinä ole tulen toa”, Randa kyseenalaisti. ”Mihin tarvitset tulitikkuja?”
”Mitä jos vaikka sanomme, että ne ovat tunnelmallisia”, Kapura ehdotti ja sytytti tulen kartan keskiosaan. ”Roolipelatkaa!”
Lyijyhuone
Nova-räjädys tapahtui – joskin lievempänä, kuin Xentoro oli odottanut – ja leikit alkoivat nuolla huoneen keskiosaa.
Rikon käkiä syttyi pian tuleen.
Valtavista ”AAA AAA HH H AAA AAA A HHHHH 666 AAAAA HH H”-huudoista päätellen myös Lakintekijä syttyi tuleen.
Lähettien painajainen syttyi tuleen. Se oli nokkinut viimeisen kirjeensä.
Järkytyksekseen myös Xentoro huomasi syttyneensä tuleen.
Ja…
Hänestä tuntui, kuin koko todellisuus olisi syttynyt tuleen.
Perin outoa.
Pimeä huone
”SINÄ OLET TULEN TOA!” Xela huusi kyseenalaistaen.
Kapura nousi ja otti käsiinsä sääntökirjan. Vihdoinkin sivujen ja taas sivujen mittaisista taulukoista oli jotain hyötyä! Toa paiskasi opuksen pöydälle, joka oli haljeta.
Liekit hälvenivät.
Kapura nosti kirjan pois ja osoitti taskulamppua kohti kärventyneitä paperinpalasia, jotka olivat joskus olleet abstrakteja kuvauksia pelihahmoista. Xentorosta oli jäljellä enää pää.
”Minusta tuntuu, että voimme julistaa koko Aft-Uinuvan poltetuksi maan tasalle”, toa sanoi viimein. ”Harmi, että ette ehtineet pelastaa Lakintekijän myssykoneeseen syötettyjä mielenterveyspotilaita.”
Illan viimeinen hiljaisuus otti huoneen valtaansa.
”Oliko sinulla vielä joku käänne liittyen siihen, että Arukap olikin muttei ollut?” Randa kysyi viimein.
”Hyvä kysymys”, Kapura sanoi. ”Ja oli. Käänne oli se, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, koska roolipeli ei perustunut reaalimaailman tapahtumiin vaan oli täysin fiktiivinen. Kun sanoin, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, vain tarkoitin, ettei Arukapia ollut oikeassa maailmassa.”
”… aha”, Ahuj sanoi. ”Erittäin järkevää. Nähdään toiste.”
”Jos Irutepin ryhmä on täynnä, siis”, mutisi Lipes poistuessaan.
Kapura huokaisi ja jäi siivoamaan jälkiään. Pelimerkit olivat valitettavasti menehtyneet hirvittävässä tulipalossa, mutta ehkä hahmoista luopuminen olisi ihan järkevää. Kovan kohtalon olivat kokeneet myös pöydälle levitetyt kartat – nyt sepän täytyisi piirtää uudet, jos hän mielisi pitää porras- tai lyijytäyteisiin ympäristöihin sijoittuvia kampanjoita.
”Mikä tämän oikea pointti oli?”
Kapura kääntyi ja näki ovella Xelan, joka napsautti valot päälle huoneeseen.
”Mikä oli narratiivisi teema?” veden matoran toisti kysymyksen.
”Jos odotat hauskaa opetusta, taidat joutua pettymään”, Kapura sanoi. ”Mutta voimme vaikka sopia, että roolipelin opettavainen teema käsitteli ystävyyden tärkeyttä tai jotain muuta sellaista.”
”Ei, oikeasti”, Xela kysyi.
Kapura ei vastannut.
”Sinä olet pitänyt meille vaikka kuinka monta peliä, ja kaikki liikuskelevat edes vähän typeryyden rajamailla. Aiotko väittää, ettei kaiken tämän takana ole mitään ajatusta? Ei minkäänlaista?”
”Voi tässä ollakin”, toa sanoi.
”Kerro.”
”Narratiivit ovat huijausta”, Kapura sanoi. ”Me vain uskottelemme itsellemme, että sekä elämässä että roolipelissä on jotain järkeä. Jokin päämäärä. Jokin suunta. Että joku on säätänyt tarinan juuri sellaiseksi, että sillä on tyydyttävä ja miellyttävä alku, keskikohta ja loppu.”
”Et taida olla erityisen kohtalouskoinen.”
”En taida”, sanoi seppä. ”Koska minä olen nähnyt sen, mitä tapahtuu, kun uskoo liikaa. Kun on niin varma kaikesta, että jatkaa liian pitkälle eteenpäin. Ja kuinka vaikeaa on kerätä itsensä kasaan palasista, joita ei lopulta koskaan ollutkaan.”
”Kai sinussa edes vähän toivoa on”, Xela tiedusteli. ”Miten voi elää ilman hitustakaan optimismia?”
Kapura oli hetken hiljaa.
”Minä uskon todisteisiin”, toa sanoi lopulta. ”En siihen, että aina olisi totuus, jota tavoitella. Mutta siihen, että joskus on. Tai ainakin yritän uskoa. Onhan kaikki pohjimmiltaan mahdollista, mutta jokainen teoria voi murtua.”
”Tuo kuulostaa silti aika ankealta”, ga-matoran sanoi. ”Kuinka voi elää varautuen siihen, että kaikki voi olla valhetta? Mistä tietää, mitä täytyy tehdä? Mistä tietää, mikä suunta täytyy elämässään valita?”
Kapura keräsi tavaransa ja asteli kohti ovea. Veden kansalainen seurasi.
”Sitä minäkin välillä mietin”, Kapura huokaisi ja napsautti valot kiinni.
