Hildemarin lähtöä oli seurannut jokin muukin kuin joukko Klaanilaisia. Salaman Matoran, jonka päällä luikerteli kelta-vihreä venyvyyden Kraata.
Viholliset olivat poissa. He eivät enää joutuisi kohtaamaan ylivoimaa. He olivat valmiina iskuun.
Meri, BKS Hildemar
Positronie katseli merelle. Hän rakasti merta enemmän kuin mitään muuta. Tai olivathan järvet enemmän hänen mieleensä ja joet… Vaihtoehtoja oli useita, eikä rahinpuolikas jaksanut ajatella niitä kaikkia. Hänen tekisi nyt mieli uida.
Turkoosi akvaario alkoi avautua. Aloittaen vaakasuorasti keskeltä, jolloin neste, jolla akvaario oli täytetty alkoi valua alas. Tämän jälkeen molemmat puolet hajosivat pieniksi palloiksi, jotka jäivät leijumaan mysteerisesti ilmaan. Tronie putosi viileään veteen. Se tuntui viileältä.
Vedenalainen maailma näytti kauniilta. Suurehkot vesikasvit peittivät merenpohjaa ja kauniit rahit uiskentelivat valaisevan Tronien läheltä. Pohjan muodostelmat olivat vähintään henkeäsalpaavan kauniita. Eräässä oli suuri reikä, josta Kala mahtui uimaan läpi. Hän piti siitä, mutta päästessään toiselle puolelle näki Positronie jotain järkytäävää (tai mitä hän ikinä tunsikaan). Suuri musta häneltä näyttävä rahi ahmi Tarakavan ruumiin palasia.
Positronie tunnisti tämän Negatronieksi. Siinäkö oli hänen toinen puolensa? Tuoko hän todellisuudessa on? Ei. Hän ei ole murhaaja. Hän on rauhaarakastava kala.
Negatronie tunsi lähistöllään jotain. Hän lopetti syömisen ja kääntyi tulijaa vastaan. He katsoivat toisiaan silmiin. Kuin itsensä katsomista, mutta ei kuitenkaan. Negatronie vihasi tätä pientä kalaa ja halusi tappaa hänet.
Tunnelma oli tiivis, kunnes Negatronie kävi hyökkäykseen! Pieni Positronie ei pystynyt tekemään muuta kuin pakenemaan. Hän sujahti nopeasti reiästä, josta oli saapunutkin. Hän uskoi vahvasti, että Negatronie ei pääsisi läpi. Eikä päässytkään. Musta rahi tuhosi koko muodostelman sen sijaan, että olisi luikerrellut sen läpi.
BKS Hildemar ei jäänyt Negatronieltakaan huomaamatta, etenkään nyt, kun Positronie oli pakenemassa sitä päin.
Ta-Matoranin mieli oli käynyt monilla poluilla. Ne olivat olleet ihania ja kauniita ja kaikkia siltä väliltä, mutta hän ei muistanut niistä mitään. Tuli ja sota tulivat mieleen, mutta myös kaunis tähtitaivas, mereen laskeva aurinko ja pehmeä pimeys.
Ei. Ei se ollutkaan aurinko. Se oli alus. Sota. Sehän selitti.
Mutta jos hän ajatteli näin selvästi, hänenhän täytyi olla elossa.
Bio-Klaanin laivaston pilotti Morthank avasi silmänsä. Oli ihanaa olla elossa.
Hän makasi sinisillä lakanoilla ja valkoisella peitteellä vuoratussa sängyssä. Raajat olivat pehmeissä siteissä ja niihin meni isosta pömpelistä letkuja. Hänen vieressään makasi samanlaisella sängyllä limenvihreää Mirua kantava muuten musta Matoran, jota hän ei tunnistanut. Vähän matkan päässä yöpöydällä oli kukkaruukku, kortteja ja kolmeen osaan mennyt tummanharmaa Kakama.
Weedolin naamio.
Ja minkälainen Onu-Matoran käyttäisi limeä Mirua.
”Weedol!” Morthank huusi vieressä makaavalle Matoranille. ”Oletko kunnossa? Luulin että meidät tapettiin!”
”Mhhf. Eipä ei.”
”Öhh. Oletko ollut pitkäänkin… täällä? Minä luulin tosiaan, että olimme jo menneet, eteenpäin tai mitä ne nyt sanovat, Mata Nuin luokse… Kumma tunne.”
”Mutta tässä sitä ollaan, totta vie.”
”Ja me… voitimme? Näimme torakkojen aluksen tuhoutuvan. Ja tämä on Klaanin sairaalaosasto, eikö? Aina vain paranee!”
”Tehmut kävi jonkun aikaa sitten. En ole oikein varma milloin, olen nukkunut paljon. Me voitimme joo, mutta monet meistä kuolivat… En muista kaikkia, vaikka tuntuu, että pitäisi. Edriv ainakin, ja Cetal, hänen ampujansa. Uhrasivat henkensä ja ajoivat läpi ohjaamon. Kunnia heille. Muita olivat ainakin Kurston ja Qevtan. Levätköön rauhassa! En muista enää. Hoitajat käskivät olla vaivaamatta päätäni noilla asioilla.”
”Aha. Voi kumpa tämä sota loppuisi! Harmittaa ajatellakkin, että me selvisimme vain, jotta voimme kuolla seuraavassa taistelussa.”
”Päivä, taistelu ja sota kerrallaan.”
”Niinpä kai. Mitähän ne tiputtavat meihin? Tuntuu taas tosi uneliaalta. Taidan nukkua vähän. Nähdään pian, Weedol, sinä olet hyvä miesh. Mffh.”
Bio-Klaanin saaren etelärannikko, Klaanin lähellä
Sukellusaluksen messinkinen pinta pulpahti ylös aaltojen keskelle. Sen kannella oleva luukku aukesi narahtaen ja kannelle hyppäsi tanakka Onu-Matoran sekä hänen kömpelönoloiseen sukelluspukuun pukeutunut toverinsa. Alus lipui rantaan, jossa kohosi betonijalustalla suuri rattaiden, kiilahihnojen ja höyrykattiloiden sekmelska, josta lähti kaksi paksua ja vähän ruostunutta rautaketjua veden alle. Matoranit hyppäsivät kojeen vieressä olevalle laiturille ja kävelivät sen varjossa olevaan komentokeskukseen.
”Saimme ketjut kiinnitettyä”, sukellusaluksen ohjaaja sanoi, ”Voitte aloittaa hinauksen. Sieltä pitäisi nousta keskiosaa ja toivon mukaan polttoainesäiliöitä, mikäli arvauksemme torakka-alusten anatomiasta pitävät paikkaansa.”
”Mahtavata!” Komentopaneelin luona häärilevä Matoran vastasi ja veti suuren vivun ala-asentoon. Kuului narinaa ja kitinää ja suuret rattaat alkoivat pyöriä. Ketju lähti hitaasti nousemaan vedestä. Sitä tuli metrikaupalla, kunnes yhtäkkiä veden pinnan rikkoi suuri rikkinäinen metallipinta, joka paljastui lopulta valtavaksi ja erittäin märäksi kimpaleeksi Nazorakien ilmailuteknologiaa. Ketjuvinssi hinasi sen matalaan rantaveteen ja Laivaston Onu-Matoranit kahlasivat innoissaan tutkimaan uuttaa arrettaan.
Tämä erilaisten raaka-aineiden ja teknologisten vempeleiden sikermä takaisi huomattavat raaka-ainevarat Laivaston mielikuvituksellisille mekaanikoille. Pinnan paksuista mutta kevyistä metallilevyistä saisi kätevää rakennusainetta lähes mihin tahansa, ja teknologian tunteminen takaisi paremman varustautumisen tulevia iskuja varten. Koi oli pudonnut kuin taivaanlahjana Klaanille.
Ennen aluksen purkamista Klaanin Matoranit kuitenkin etsivät kaikki hukkuneet torakkain mädät raadot ja hautasivat ne hiekkakuoppaan Klaanin tilusten liepeille. Haju oli kammottava.
Kepe ja Snowie pysyttelivät hiiren hiljaa kapakan pöydän alla. Pari läheistä piraattia mulkaisi heihin ja sisääntulleisiin kaapuveikkoihin kummaksuvasti, sitten näyttivät tajuavan tilanteen ja olivat kuin eivät olisi nähneet mitään. Tai sitten tämä oli niin tavanomaista etteivät he jaksaneet piitata. Puheensorina jatkui normaaliin tapaansa.
Viiksillä varustettu, kieron näköinen matoranpalkkatappaja nykäisi erästä piraattia hihasta. ”Oletko nähnyt kahta Klaanilaista, lasisilmä?” Kepe erotti tämän kuiskaavan. ”Olenhan toki”, piraatti vastasi hymyillen, näyttäen puuttuvien hampaiden jättämät useat raot. ”Tuolla pöydän allahan ne ovat.” Kepen sydän hyppäsi. Hän ei tiennyt tekikö Lumiukon samoin tuon valkoisen, tukevan massan seassa.
Koska heidän piilonsa oli paljastunut, he pomppasivat esiin.
Työnnä -> Pöytä
Kepe radikaalisti tyrkkäsi pöydän kohti vainoojia. Snowie potkaisi pöytää. Se lensi yhä suuremmalla voimalla kohti salamurhaajia jotka kaatuivat rymisten ja yllättyneenä maahan. Kaksikko pinkaisi kohti keittiön ovea. Yleisö antoi raikuvat aplodit. Hullua väkeä, Kepe ajatteli.
Avaa -> Ovi
Kepe tyrkkäsi oven auki, ja he juoksivat halki likaisten astioiden täyttämän huoneen. He ulostuivat avoimesta takaovesta. Lihava kokki karjui heidän peräänsä. Seuraavaksi hän pääsi karjumaan salamurhaajille, jotka olivat duon kannoilla.
He pinkoivat pitkin joenrantalaituria. Kelmeä kuu valaisi hyvin heidän tietään, ja he välttivät taidokkaasti tynnyreihin törmäämiset ja köysiin kompastelemiset. Valitettavasti kirkas yö salli myös salamurhaajien nähdä heidän pakoreittinsä päivänselvästi, selvästi kuin päivällä.
”Eksytetään ne noille sivukujille”, Snowie viittasi pimeään, ahtaaseen reittiin joka aukeni heidän oikealla puolellaan.
Mene -> Pimeä kuja
He syöksyivät pimeyteen. Kujien eksyttävä sokkelo jatkui pitkään. He kääntyivät pimeydessä vasemmalle, oikealle, vasemmalle, oikealle. Oli kuin he olisivat vaeltaneet koko kaupungin läpi. Pieni avoimempi alue kivisten talojen välissä aukeni lopulta heidän edessään. Kuu möllötti yhä taivaalla. Viemärinkannen alta tuli esiin iso rotta.
”Huhhuh.” Snowie huohotti.
Puhu -> Snowie
”Pitäisikö meidän käydä hakemassa kamppeet majatalolta?” Kepe ehdotti. ”Ehkä joo. Mutta osaavatko nuo salamurhaajat odottaa meidän menevän sinne?” ”En tiedä. Meidän täytyy liikkua varovaisesti. Eivät nämä kuitenkaan miltään täysin eksyttämättömiltä superninjoilta vaikuta.” ”Totta haastat.”
He jatkoivat matkaansa, pysyen alati varuillaan.
Mene -> Majatalo
Matkalla majatalolle ei näkynyt ketään, ei edes satunnaisia ohikulkijoita joita yleensä oli aina läsnä. Itse majatalossa paistoivat yhä valot, kuten oikeastaan kellon ympäri. Majatalon ravintola antoi valomerkin vasta aamuseitsemältä, kun ne joiden ilta oli venynyt pitkäksi lakaistiin penkeiltä, pois pian tarjoiltavan aamiaisen tieltä. Aamu ei kuitenkaan ollut vielä tullut.
Katso -> Kello
Vanha käkikello majatalon aulan seinällä näytti aamukolmea. He astelivat aulan portaat ylös ja suuntasivat huoneelleen, joka oli toisen kerroksen itäisen käytävän päässä. He kokosivat ne tavaransa, jotka he olivat huoneeseen jättäneet ja valmistautuivat lähtöön.
Avaa -> Reppu
Kepe avasi reppunsa taskun, työnsi kätensä sisään ja varmisti että hänellä oli mukanaan jotain, mitä he ehkä tulisivat tarvitsemaan.
Sulje -> Reppu Poimi -> Reppu Puhu -> Snowie
”Muuten. Löysitkö katedraalista mitään?” Kepe kysyi lumiselta olennolta. ”Niin joo, hetkinen”, tämä sanoi laukkuaan kaivaen. Hän veti esiin laitteen, joka mitä ilmeisimmin oli nauhuri. Kepe otti sen vastaan ja huomasi sen sisällä olevan nauhan. Nauhan etikettiin oli punaisella tussilla kirjoitettu ”Nuuskijat”. ”Luuletko että tämä tarkoittaa meitä?” Snowie kysähti. ”Kohtahan se nähdään”, Kepe sanoi ja painoi nappulaa.
Käytä -> Nauhuri
Laite alkoi hurista ja pormestarin ääni täytti huoneen. Hän vaikutti puhuvan jollekulle kätyreistään.
”…ne kaksi ovat melkoinen riesa.” ”Miksi luulette heidän tulleen tänne, sire?” ”Eikö se ole ilmiselvää, hölmö. He ovat päässeet selville suunnitelmistani. Miksi ne muuten olisivat ketään tänne lähettäneet. Eihän Bio-Klaani nykyään muun perässä juoksekaan.” ”Sire, ehkä voisimme yrittää päästä heistä eroon?” ”Olin juuri tulossa siihen, ääliö.” ”Kyllä, sire.” ”Eliminoi heidät miehinesi ensi yönä. Mahdollisimman hiljaa. Mahdollisimman siististi.” ”Kyllä, sire.” ”Voit poistua.” ”Kyllä, sire.”
Nauha loppui. Kepe ja Snowie olivat ällistyneitä. ”…Hän siis luulee että Klaani lähetti meidät tänne urkkimaan jotain hänen juttujaan?” Snowie aloitti. ”Oli mitä oli, se joka tapauksessa kuulostaa laittomalta. Kuinka yllättävää, hän paljasti itse itsensä. Jos hän ei olisi nauhoittanut tätä emme olisi koskaan saaneet varmuutta.” ”Mutta mitä se mitä hän tavoittelee on? Se ei käynyt ilmi nauhalta. ’Eihän Bio-Klaani muin perässä juoksekaan’…” ”Ei hetkonen. Voisiko se olla…?” ”…Ei kai vain…Nimda?” ”…Voisiko olla.” ”Kaikkihan sitä nykyään havittelevat, joten miksikäs ei.” ”Tämä ei kyllä ole hyvä uutinen.” ”Ei lainkaan.”
Tuolla hetkellä majatalon huoneen puuovi potkaistiin sisään. Säpäleet lensivät parketille ja kolme salamurhaajaa, vortixx, viiksekäs ja outonaamainen astuivat sisään.
”Hah! Enää ette pääse pakoon!” vortixx uhosi piilukkopistoolinsa kanssa.
Tilanne tosiaan näytti pahasti umpikujalta. Kepe ja Snowie olivat huoneen eteläiseinustalla. Ovi oli länsiseinustalla ja itäseinällä oli ikkuna. Heidän ja sen välissä oli tosin epäkäytännöllisesti kaksi sänkyä. Salamurhaajat taas olivat suoraan heidän edessään. Pakoreittiä ei oikein ollut.
Kepe kaivoi repusta kourallisen valkoisia metallikapseleita, joilla oli punainen pää.
”Hei, mitäs nuo ovat? Pistä ne heti pois!” viiksekäs uhkasi.
”Suunnittelin nämä kyllä luodeiksi, mutta toimivathan nämä näinkin” Kepe totesi.
Heitä -> Kapselit
Kepen viskaamien kapselien vaikutus oli kirjaimellisesti tyrmäävä. Yksi osui suoraan kärki edellä vortixxin vatsaan. Tämä lensi suurella voimalla suoraan takanaan olleen kiviseinän läpi. Toinen kapseli putosi viiksekkään matoranin päähän ja tämä rysähti paineaallon säestämänä suoraan lattian läpi majatalon ruokasaliin. Yksi kapseli osui maahan kolmannen salamurhaajan edessä ja sinkoutui ikävällä voimalla suoraan tämän leukaan heittäen tämän suoraan kattoon. Koko trio oli poissa pelistä.
”Tule, pistetään juoksuksi”, Kepe ehdotti. ”…Mitä nuo jutut oikein olivat?” Snowie kysyi heidän kiitäessään ulos majatalosta. ”Kanohi Crasteja kompaktissa koossa.” Snowie kurtisti kulmiaan epäuskoisesti. ”Eikö Crast joskus tuomittu epämoraaliseksi?” ”Pyh, naamiovoima kuin naamiovoima. Et ole vielä nähnyt Shelek-kaasuani.” ”Etkö pelkää että nuo konnat saavat salaiset aseesi käsiinsä? Nehän kuitenkin lienevät uudelleenkäytettäviä.” ”Niissä on itsetuhomekanismi.”
Sillä hetkellä koko majatalon itäinen puolisko räjähti kappaleiksi. Ikävän herätyksen saaneet asiakkaat huomasivat olevansa taivasalla. Salamurhaajia ei näkynyt missään.
”Odotas, käyn heittämässä pari lanttia vastaanottotiskille.”
Tawa asteli käytävällä nukkuva Nöpö sylissään. Alkuilta oli tavallista hiljaisempi, eikä kahviossakaan ollut juuri väkeä norkoilemassa, kuten tavallisesti. Tawa huokaisi ja istahti erään pöydän ääreen. Hän tilasi laimean minttuteen ja pohti, oliko hänelle mahdollisesti tulossa nuha.
Hetken juomaansa siemailtuaan hän huomasi Matoron, joka saapui kahvion ovesta sisään. Tämä äkkäsi Tawan, joka istui yksinään, ja käveli tämän pöydän luokse. ”Saanko istua seuraksi?” ”Martti, sinua juuri kaipasinkin”, Tawa sanoi. Matoro istuutui. Hänen perässään seurasi Bloszar ja leijuva turkoosi akvaario. ”Mmmikä tuo on?” Tawa kysyi hämmentyneenä osoittaen sanansa Bloszarille. ”Olen Tronie!” hihkaisi akvaarion asukki. Tawa hätkähti kuullessaan kalan puhuvan ja miltei hyppäsi kattolamppuun. ”Oletko varmasti kunnossa, Tawa?” Matoro kysyi huolestuneena. ”Kyllä, kyllä”, Tawa sanoi ja yritti näyttää vakuuttavalta. ”Minulla olikin teille asiaa.” ”Kävimme juuri hankkimassa menopelin reissullemme”, Matoro selosti. Bloszar nyökkäsi täydentävästi. Tronie teki voltteja akvaariossaan. ”Ahaa”, Tawa sanoi hitaasti. ”Millä te olette lähdössä?” ”BKS Hildemarrilla, Hain laivalla.” ”Mitä asiaa sinulla meille oli, Tawa?” Bloszar kysyi. Tawa näytti vaivaantuneelta. ”Sadje vaatii, että te otatte mukaanne Nimdan sirun. Betan”, Tawa sanoi ahdistuneelta kuulostavasti. Sekä Matoro että Bloszar yllättyivät.
”Ja minä ajattelin”, Tawa jatkoi, ”kysyä teidän asianosaisten mielipidettä.” Kumpikin oli hetken hiljaa Tawan katsoessa heitä tutkailevasti. Troniekin keskittyi tuijottamaan kaksikkoa. ”No, minun mielestäni”, Matoro sanoi lopulta, ”sirun ottaminen on riski.” Tawa kohotti kulmaansa. ”Todellako?” ”No… joo”, Martti sanoi punastuen hieman. ”Munkkien taholta asian ymmärtää, mutta jos molemmat sirut katoavat matkan aikana, tilanne on paha. Mutta en usko, että kukaan oikein pystyisi pöllimään sitä sirua meiltä. Joten mikäs siinä.” Sitten Matoro tilasi itselleen luumupiirakan. ”Minä en pidä ideasta”, Bloszar myönsi. ”Jätetään mieluummin tänne.” ”Tokihan, jos sitä voidaan välttää, olisi parempi jättää se tänne”, Matoro sanoi. Tawa näytti mietteliäältä. ”Pitäisikö minun luottaa nyt siihen, että osaatte pitää sen hallussanne.” ”No hei, ne ovat Matoraneja”, Matoro sanoi kohauttaen olkiaan. ”Mitä mahdollisesti voisi tapahtua?” ”Se, että ne eivät ole Matoraneja”, Tawa kuiskasi pahaenteisesti. Matoro katsoi häneen kysyvästi. ”Mitä, jos tässä on koira haudattuna?” Tawa jatkoi. ”Jos joku yrittää kaapata sirun matkan aikana.” ”Sitten me suojelemme sitä”, Matoro tokaisi. ”Niin kyllä teemme”, Bloszar vahvisti, ”jos se siru on mukana.” ”Jätätte minut kahden vaiheille”, Tawa voihkaisi. ”No kysy Hailta ja muilta”, Matoro sanoi hilpeästi. Hän oli juuri nyt hyvällä tuulella saatuaan eteensä ruoka-annoksensa. Hänellä oli nälkä. ”En minä jaksa!” Tawa huudahti. ”Haluan tehdä päätöksen nyt.” ”Siis tee”, Bloszar tokaisi. Tawa raapi vasemmalla kädellään niskaansa ja kurtisti kulmiaan tuskastuneena.
Tawa painautui syvälle tuoliinsa. Hän mieti asiaa monelta kannalta, muttei sanonut mitään. Lopulta hän tyytyi tokaisemaan: ”Viekää se.” Matoro oli yllättynyt. ”Me siis… otamme sen?” ”Niin te teette. Varmistamme, että saamme Epsilonin. Jos koko juttu on huijausta, minä olen tehnyt virheen.” Matoro katsoi hetken Tawaa silmiin. Sitten hän nyökkäsi. Bloszar katseli hieman haikeana Nöpöä, joka tuhisi yhä Tawan sylissä. ”Lähdemme huomenna”, Matoro ilmoitti. Tawa nyökkäsi hänelle. ”Toimitan sen sirun teille siis huomenna.” Sitten Bloszar ja Matoro lähtivät valmistautumaan seuraavaa päivää varten. Tawa jäi yksin kahvioon. Ketään muuta ei siellä enää ollut.
Tawa silitti Nöpön päätä pikku rahin nukkuessa kevyesti. Hänen ajatuksensa kääntyivät häntä eniten huolestuttavaan asiaan. Visokki, missä olet? Me tarvitsemme sinua.
[spoil]Tawa kirjoitti puolet. Eikun… teki päätöksen Nimdan sirun ottamisesta mukaan.[/spoil]
Sijainti tuntematon, valkoinen huone
”Kredipselleeni”, Manu sanoi itsekseen kammiossa, joka oli miltei jo sokaissut hänet. ”Vihaan sitä.” Hän pohti, mitä Keetongulle ja Guardianille oli mahtanut tapahtua, kun ovi aukeni puhtaan valkoisen seinän keskellä ja sisään käveli mustaan pukeutunut skakditiedemies. ”Ah, Arsestein, viimein. Pieni piriste tämän huoneen synkkyyteen”, Manu sanoi ivallisesti painottaen sanoja ”piriste” ja ”synkkyys” nähdessään Arsteinin, joka asteli suoraan hänen luokseen. Zorak ei vastannut Manulle muulla kuin hyvin ylimielisellä hymyllä. Hän puki päälleen valkoisen takin ja käveli Manun vieressä olevalle metallipöydälle, jonka päällä oli kirurgivälineitä. Manu alkoi aavistaa pahaa.
”Oletko varma, että sinulla on oikeanlainen koulutus tuohon hommaan, Perämies?” hän sanoi ilkeästi. Hänellä oli kokemusta epäpätevistä tohtoreista – olihan hän itsekin sellainen. ”Tiedätkö, miksi olet täällä, pikku Makuta?” Zorak sanoi hyvin hiljaisesti päätä kääntämättä Manuun päin. ”Olisiko tällä kenties jotain tekemistä sen kanssa, että kaappasit minut?” ”Puhdistaaksesi itsesi synneistä”, Zorak vastasi kuin Manu ei olisi juuri sanonut mitään. Zorak kääntyi Manuun päin kirurgiveitsi kädessä. ”Vai synneistäni. Sinä olet tämän keskustelun likaisempi osapuoli, jos saan huomauttaa. Sinä olet murhannut varmasti jo satoja pikku matoraneja elämäsi aikana, kun taas minä vain kymmeniä. Ja laita tuo veitsi pois. En pidä siitä lainkaan.” Makutan kasvojen ilme alkoi olla huolestunut. Zorak alkoi hykertää hieman häiriintyneesti nähdessään Makutan ilmeen.
”Olet murhannut paljon enemmän, kuin kymmentä matoralaista.” Manu oli hetken hiljaa. ”Voi olla, että olen. Mutta minä en orjuuttanut Nynrah-haamuja ja yrittänyt saada heitä rakentamaan tuomionpäivän koneita, joilla voisi yrittää vallata koko univerAAARGH!” Zorak työnsi veitsen Makutan rintakehään ennen kuin tämä ehti lopettaakaan. Makuta katsoi tuskaisin ilmein skakdia, joka virnisti hänelle. Sitten hän sylki verta Zorakin päälle. Valkoinen takki likaantui verestä tummaksi. ”Mitä sinä kuvittelet hyötyväsi siitä, että silvot minua? Minua, makutaa, joka pystyy kasvattamaan takaisin raajansa ja ulokkeensa.” Zorak pyyhki veren päältään. Takki jäi kuitenkin likaiseksi. ”Tyypillistä sinun kaltaiseltasi likaiselta olennolta”, Zorak sanoi ja työnsi veistä vain syvemmälle. ”Vai oletko edes olento?” Manu irvisti. Sitten hän sanoi niin sarkastisesti kuin kykeni: ”En. Olen hallusinaatiosi sen jälkeen, kun päätit nauttia liikaa kredipselleeniä, jota niin rakastat. Pian muutun satapäiseksi lonkerohirviöksi. Ja pyyhin sinulla takamukseni, rakas Zorak.” Zorak vain nauroi pilkkaavasti Makutalle. Hän nauroi tämän typeryydelle ja sille, miten tämä ei voinut pitää suutaan kiinni edes tällaisessa tilanteessa. ”Luulet yhä olevasi maailman huipulla, pikku Makuta”, Zorak sanoi inhottavasti osoittaen sormellaan Makutaa ja hymyillen pirullisesti. Manu yskäisi. ”Ja… sinä luulet… että olen päässäsi, niinkö?” ”En”, Zorak vastasi kuivasti. Sitten hän otti toisen veitsen ja viilsi sillä syvän aukon Makutan vasempaan käsivarteen. Manu voihkaisi, mutta yritti tukahduttaa äänensä. Hän epäonnistui. ”Tiedätkö, minkälainen ’olento’ olet, Makuta?” Zorakin lopetettua seurasi toinen, vaakasuora viilto Makutan käsivarren läpi. Manu ähkäisi tuskasta kuuluvasti, ja Zorakin virne leveni. ”Ja minä luulin olevani sairas”, sai Manu vaivoin sanottua. ”Mitä ajattelit… tehdä, kun olen… vuotanut ulos?” Zorak hykersi uudelleen. ”Ajattelitko vain seisoa katsomassa… kun… antidermikseni tunkeutuu sieraimiisi ja… suuhusi… korviisi… tukehduttaa ssssinut.” Zorak nauroi häiriintyneesti Makutalle. ”Sitähän sinä pelkästään olet. Pelkkää kasa vastenmielistä limaa, joka leikkii kaikkien kustannuksella.”
”Luulette olevanne niin paljon korkeammalla kuin kaikki muut”, hän jatkoi pienen tauon jälkeen. ”Sekö sinua riivaa? Se, että… me… olemme teitä… kaikin puolin parempia? Me teimme teidän lajistanne… mitä olette”, Manu vastasi. Zorak käänsi katseensa Manuun päin. Hänen silmissään paloi puhdas viha ja kostonhimo.
Zorak alkoi viiltää ja sivaltaa Makutan kehon läpi ja repi lukemattomia syviä haavoja häneen. Skakdi hengitti raskaasti. Hän alkoi nauraa. Manu yskäisi jälleen. Verta lennähti Zorakin takille uudestaan, mutta tällä kertaa skakdi ei alkanut pyyhkiä sitä pois. Verta valui myös puhtaanvalkealle lattialle. ”Nyt sinäkin näytät todellisen luontosi”, Zorak kuiskasi intohimoisen raivontäytteisellä äänellä. ”Te olette kaikki eläimiä. Eläimiä, jotka me loimme”, Manu sylkäisi takaisin. Lisää yskimistä. ”Tsot tsot, pikku Makuta”, Zorak vastasi ivaten Makutan haavoja. ”Eläinkin puree omistajaansa nurkkaan ajettuna.” Zorak repäisi toisen aukon Makutan rintakehän läpi. ”Kostonhimo, Arsestein?” Manu kysyi kuiskaten, eikä pystynyt puhumaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan. ”Viha? Mitä sinä hyödyt tästä?” ”Monellakin tapaa, pikku Makuta” Zorak vastasi. ”Juuri nytkin minä hyödyn monella tavalla. Myös sinä hyödyt tästä.” ”Kuvitteletko, että tappamalla minut… saat Spiriahin teot tekemättömiksi?” Manu sanoi pilkallisesti. ”Ja minä en käsitä… Zorak… miten minä hyödyn siitä, että… sinä silvot minua.” Zorak hymyili inhottavasti Makutalle: ”Jotta tiedät paikkasi tässä maailmassa.” ”Minä tiedän paikkani”, sanoi makuta ja väänsi kasvoilleen virnistyksen ja irvistyksen välimuodon. ”Se on sinun yläpuolellasi.” ”Sitten, hyvä Makuta, kerro minulle”, Zorak puhui pilkkaavasti. ”Miksi sitten olet täällä?” ”Ehkä minun… pitäisi kysyä sinulta”, Manu sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Miksi… en ole… ilma-aluksessa, jossa olin ennen heräämistäni?”
Zorak hymähti. ”Teidän ’eläimenne’ saattavat olla paljon korkeammalla kuin te luulette.” Zorak otti pöydästään kahdelta koukulta näyttävän välineen. ”Minä tavallaan toivon, että elän tarpeeksi kauan voidakseni iskeä tuon työkalusi sinuun.” ”On aina hyvä pitää toivoa yllä, vaikka kuinka… epätodennäköistä se olisi.” Zorak työnsi metallikoukut Makutan vasemman käden haavaan ja avasi niillä haavan suuremmaksi. Manu parkaisi ja haukkoi sitten henkeään. ”Epätodennäköisinkin voi tapahtua, sinä iloinen herrasmies”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen tuskissaan.
Zorak otti pöydästä jonkinlaisen kemikaalien täyttämän muovipussin ja työnsi siitä ohuen putken läpi. Putken toisen pään hän työnsi Makutan oikeaan käsivarteen. Manu katseli putkea hetken. Sitten hän sulki silmänsä. ”Kemia on erittäin mielenkiintoista, rakas Arsestein, mutta sinun pitäisi valita koehenkilösi hieman tarkemmin.” ”Tiedän, mutta sitten ajattelin… Kuka sinun kaltaistasi tarvitsee?” Manu naurahti hiljaa. ”Minä itse.” Huvittunut virne ilmestyi Zorakin kasvoille. ”Minä itse? En tiennytkään, että Makutoilla on yksilöllisyyttä.” Zorak otti pöydästä suurimman kirurgiveitsen. Hän laittoi terän keskelle Makutan ruumista, missä sydänvalon olisi pitänyt olla ja alkoi leikata. ”Typerys”, Makuta sylkäisi yhtäkkiä niin, että Zorak hätkähti. ”Sinä et tiedä, mistä puhut.” Zorak lopetti leikkuun ja katsoi Makutaa silmiin. ”Sinä olet Makuta. Sinä olet osa väistämätöntä pimeyttä. Miten sinä tiedät, ettei sinun minuutesi ole vain harhakuvaa, joka piilottaa totuuden, jota et uskalla kohdata?” Zorak palautti otteensa veitseen. Manu näytti kuin jäätyneen paikalleen. Hän muisti hallusinaatiot. Hän muisti kredipselleenin vaikutuksen. Hän muisti, mitä oli pelännyt. Olenko minä osa jostain suuremmasta? Missä on yksilöllisyyteni? Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minä olen. Ehkä minä olen vain muurahaisyhdyskunnan työläinen, joka tekee, miten kuningatar käskee. Ehkä minua ei ole. Pimeys. Mitä pimeys on? Mutta täytyyhän minun olla, jos minä olen tässäkin. En ole veljeskunnan asioilla. Olen omana itsenäni. Minä itse. Arsestein. Minua ei niin vain manipuloida. Sitten Manu sanoi skakdille myrkyllisellä äänellä: ”Jos minä olen osa isoa massaa, sinä olet massatuotantoa, skakdiystäväni.” Zorak hyräili. ”Näetkö? Me taidamme sittenkin olla tasoissa.”
Zorak viilsi syvän aukon Manfredin rinnan läpi ja työnsi useita putkia sen sisään. ”Ehkä niin”, Manfred kuiskasi. ”Minä olen sairas murhaaja. Mutta sinä olet sairaampi.” Skakditiedemies kytki putken toisen pään jonkinlaiseen koneeseen, joka oli yhdistettynä lasitankkiin. ”Nyt haluan osan tuosta minuudestasi.” ”Idiootti”, tuhahti makuta halveksivasti ja irvisti tuskasta. ”Sinä et ole tiedemies. Olet sadisti. Tiede on hauskaa.” ”Anna veresi minulle. Anna minulle Antidermis”, Zorak sanoi piittaamatta yhtään Makutan puheista. Hänen silmiensä kiihko sai Manun voimaan pahoin. ”Mitä sinä saasta kuvittelit sillä tekeväsi?” hän kysyi terävästi, muttei niin terävästi, kuin olisi toivonut pystyvänsä. ”No, kuten itse sanoit.
Tiede on…
hauskaa.”
Zorak käynnisti koneen ja alkoi varastaa Makutan antidermistä. Kun lasinen tankki alkoi hurista hitaasti, Manu alkoi tuntea jonkinlaista imua haavassaan, johon putki oli kiinnitetty. Vihreän sameaa nestettä alkoi virrata hitaasti tankkiin. Samalla hänen kehoonsa alkoi muista putkista virrata kemikaaleja, jotka näyttivät siltä kuin ne lamaannuttaisivat ja jähmettäisivat Makutan veren. Makuta Nui tuijotti herkeämättä skakditiedemiestä silmiin. Sitten hän sulki omansa hitaasti. Sitten Zorak alkoi kuulla naurua, joka tuntui tulevan kaikkialta huoneesta. ”Zzzorak von Maxitrillian Arsssstein. Kahdeksssassssss.”
”Sssinä leikit sssssuuremmilla assssioilla kuin ussssskotkaan.” Nauru, joka aluksi oli ollut matalaa ja käheää, kiihtyi nyt dissonanssisesti kirkkaaksi ja kimeäksi kirkunaksi, kunnes vaipui hiljaisuuteen. Zorak katseli Makutaa hämmentyneesti. Hän tarkkaili konetta samalla, eikä antanut katseensa erkaantua Makutasta. Kone oli yhä toiminnassa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Täällä on niin valoisssaaaa… kuin olissssime ydinfuussssion kesssskellä. Mitäpä muuta varjo olisssssikaan kuin valon puutetta.” Makutan värit alkoivat tummentua. Kaiken sotkeva veri alkoi muuttua mustaksi, kuin siihen leviäisi jotain värjäävää ainetta. ”Mutta toissssaalta… mitäpä muuta valo onkaan kuin varjon puutetta.” Zorak piti itsensä valmiina varmuudenvuoksi. Katossa olevan kristallikynttiläkruunun kynttilät sammuivat huomaamattomasti. Makuta avasi jälleen silmänsä. Punainen hehku oli voimakasta ja melkein kokonaan jo mustaksi muuttuneesta ruumiista hyvin erottuvaa. Silmät vainosivat Zorakia. ”Voit leikkiä pahaa noitatohtoria, Arsssstein, mutta sssssinun on hyvä muisssstaa, kuka on todellinen varjojen messssstari.” Makutan ruumis oli jo täysin mustaa massaa. Haavoihin johtavat putket jäivät siihen kellumaan kuin säilötty silmämuna etikkaan. Manun ruumiista alkoi kasvaa mustia lonkeroita, jotka alkoivat heilua ympäriinsä hallitsemattomasti. Samalla makutan koko ruumis muuttui veltoksi massaksi ja alkoi pursuta yli pöydän laitojen. Zorak perääntyi vähitellen taaksepäin ja tarkasteli tilannetta hätkähtäneenä.
Huoneen valot alkoivat himmetä. Tuntui, kuin huoneen keskellä olevalla pöydällä makaava musta massa olisi absorboinut kaiken valon huoneesta. Zorak katseli järkyttyneenä, kuinka musta massa valui alas leikkauspöydältä ja alkoi liikkua häntä kohti. Lonkerot tavoittelivat hänen kurkkuaan. Zorak käynnisti nopeasti huoneen turvallisuusjärjestelmän. Makuta Nui lipui yhä lähemmäs Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:tta, joka oli perääntynyt huoneen ovelle. Makuta oli peittänyt massallaan koko pöydän ja valunut siitä vielä yli. Yhtäkkiä siinä kohtaa, missä oli ennen luultavasti ollut rintakehä, avautui verenpunaisena törröttävä suuri silmä. Valtava pupilli tuijotti skakdia herkeämättä eikä päästänyt katsettaan tästä sillä välin, kun lonkerot lähestyivät Zorakia.
Turvajärjestelmän käynnistämisen seurauksena huoneen seinistä ilmestyi tykkejä, jotka tähtäsivät Makutaa päin ja ampuivat. Makuta ei näyttänyt huomaavan siihen kohdistuneita ammuksia. Itse asiassa ammukset katosivat mustan tahmean massan sisään. Makutan silmä kääntyi yhden tykin suuntaan, ja siitä sinkoutui sokaiseva verenpunainen säde, joka räjäytti tykin kappaleiksi. Sama toistui nopeasti muillekin tykeille, ja seiniin jäi muutama savuava reikä. Zorak tunsi kylmän hien valuvan otsaltaan. Juuri sillä hetkellä Zorak ehti muistaa varmuuden vuoksi hihassaan olevan ässän. Skakdi hakkasi viereistä seinää, jolloin seinä avautui pudottaen suurikokoisen kiväärin hänen kätensä ulottuville.
Arstein nappasi kiväärin ja ampui heti Makutaa. Kivääristä lensi sähköistetty valokivestä muokattu ammus, joka onnistui osumaan varjomassaan. Alkoi kuulua hirvittävää korvia riipivää kirkumisääntä, joka oli tehdä Zorakin kuuroksi. Lonkerot olivat kietoutuneet valokiviammuksen ympärille ja peittäneet sen, mutta se hehkui mustan varjomassan läpi. Ääni vaipui hitaasti hiljaisuuteen, ja musta massa alkoi kerääntyä ammuksen ympärille kuin se olisi imenyt kaiken massan huoneesta itseensä. Massasta muodostui epämääräisen hahmon tukiranka, jonka sisään kaikki vetäytyi. Siinä vaiheessa, kun Zorak pystyi erottamaan Kraahkanin pään kohdalta Makutaa, tämä alkoi nauraa mielipuolisesti. Kun makutan muoto oli täysin palautunut ennalleen, nauru yhä vain jatkui. Kun Zorak uskaltautui menemään lähelle, Makuta Nui jatkoi nauramistaan. Skakdi tarkasteli Makutaa nyt läheltä – kuitenkin turvallisen välimatkan päästä. Lopulta tämä lopetti nauramisen ääni särkyen ja lyyhistyi kasaan valokiven viereen.
Zorak silmäili hetken Makutan kehoa ja sitä, mitä oli jäljellä huoneesta. Huone itsestään oli hämmästyttävän ehjä, mutta useimmat tavarat huoneen sisällä olivat tuhoutuneet Makutan toimesta. Arstein tarkisti Antidermistä pumppaavan koneen. Lasitankissa ei ollut enää antidermistä, ja mitä ainetta ikinä olikaan sen sisällä, hän oli varma, ettei se antaisi paljonkaan hyödyllisiä testituloksia. Zorak arveli, ettei Makuta tainnut sittenkään olla pelkkää vastenmielistä limaa. Hän katseli hetken Makutan kaatunutta ruumista. Hän oli nähnyt Makutan silmiin. Hän oli nähnyt tämän silmissä tyhjyyden, joka on vastassa kaikkeen, mikä on olemassa. Zorak päästi heikon hykerryksen.
Skakdi poistui huoneesta ja käski oven ulkopuolella odottavia Avhrak Feterrojaan upottamaan Makutan uudelleen protodermiksen sisään. Sitten hän asteli käytävää pitkin ulos huoneesta hiljaa hyristen.
Klaanin arki alkoi palautua rutiineihinsa. Iltapäiväinen Kahvio oli jälleen täynnä väkeä, vaikka terassi olikin vielä remontissa. Pommituksen jäljistä näkyvimmät oli saatu korjattua, vaikka vielä moni asuintalo oli raunioina. Pommituksen aiheuttamista inhimillisistä ja materiaalisista vahingoista huolimatta iskusta oli koitunut Klaanille hyviäkin asioita. Se oli herättänyt kaikki sodan todellisuuteen. Oli tehty väestönsuojia ja lisätty ilmavalvonnan ja vartijoiden määrää. Edelleenkin oli pulaa sotalaitteista, eikä sukellusveneet ainakaan helpottaneet sitä. Klaanin metalliteollisuus kävi täyttä häkää. Nazorak-aluksien tekniikkaa tutkittiin ja niiden metalli otettiin hyötykäyttöön.
Matoro nappasi valkoisesta metallitelineestä uusimman Klaanilehden, tilasi juotavaa ja vilkuili pöytää. Hän suuntasi pöytään, jossa Bloszar vietti aikaa jonkin… asian kanssa. Matoro meinasi pudottaa kuppinsa tajutessaan sen olevan akvaario. Leijuva, turkoosi akvaario, jonka sisällä oli ankeriasmainen kala, joka hohti valoa.
”Mikä tuo on?” Jään Toa sai suustaan. ”Päivää! Olen Positronie!” kala hihkaisi ennen kuin Tulen Toa ehti reagoida. ”… hauska tutustua. Olen Matoro”, Matoro sanoi ja tunsi olonsa tyhmäksi. Hän puhui akvaariokalan kanssa. ”Ainahan se on hauskaa”, Tronie vastasi iloisena. ”Löysin Tronien Verstaasta”, Blozi selitti. Matoro istui pöydän ääreen ja hörppäsi juomaansa. ”Tuleeko se… tai sisi hän… mukaan?” Matoro kysyi, ottaen katsekontaktin hopeaa Arthonia kantavaan Toaan. ”Joo. Tronie piristää ilmapiiriä”, Bloz vastasi. Sen Matoro uskoi. Outo kala tuntui suorastaan säteilevän hyväntuulisuutta.
”Niin, oli minulla asiaakin. Minä niinkun etsin ryhmän porukoita. Puhuin sen munkin kanssa. Olsii tarkoitus päästä lähtemään huomenna kello yhdeksän maissa”, Matoro vaihtoi pikaselitysvaihteelle. Bloz näytti miettivän. Tronie oli innostunut kaikesta uudesta. ”Millä ja minne matkaamme?” Tulen Toa kysyi. ”Hankin paatin vielä tänään. Päämäärää en tiedä”, Matoro vastasi. ”Hei, eikös Hailla ole aika laadukas laiva? Se Hildemar vai mikä?” Bloszar ehdotti. ”Hmm, joo. Pitäisi heti etsiä hänet ja kysäistä, suostuuko kuskaamaan meitä.” ”Mitä jos mennään etsimään Hai käsiimme?” ”Mennään”, Matoro vastasi ja kolmikko lähti pöydästä kohti satamaa.
Blozi heräsi uudessa sängyssään, vähän väsyneenä. Hän huomasi ensimmäisenä Tronien, joka katseli ikkunasta kauas merelle. Kala kääntyi katsomaan Tulen Toaa hymyillen ja Blozi tiesi, että hän saisi taas viettää yhden hymyilevän päivän hymyilevän ystävänsä kanssa.
Hän yritti ottaa kiinni Troniesta, mutta sai vain sähköiskun akvaariosta. ”Huomenta hymyilevä ystäväiseni. Lähdemme pienelle aamulenkille”, Tulen Toa sanoi.
”Jee! Aamulenkille. Pääsemme taas jonnekkin”, Tronie vastasi telepaattisesti.
Blozi avasi huoneen oveensa ja lähti juoksentelemaan aamuöisiä käytäviä alaspäin. Pian hän oli jo pihalla ja hengitti raskaasti raikasta ilmaa. Hän käveli ulos Klaanin linnakkeesta, portista, jossa nuokkuivat väsyneet yövuorolaiset. Tulen Toa oli valppaana, ettei mikään yllättävä Rahi tai Nazorak hyppäisi hänen kimppuunsa. Tronie teki ilmassa voltteja ja nauroi telepattista nauruaan ja Blozi tajusi, ettei hän enää murehtinut niin paljon Nutun kuolemaa. Tronie oli nyt hänen ystävänsä, aina iloinen ja mukavaa juttuseuraa. Olihan Laavahaukan menetys edelleen raskas isku, mutta Tronie osasi aina hymyilyttää.
Die Tärtä
Kapteeni Anonymmeli ei ollut nukkunut räpäystäkään. Hän katseli vain laivastaan kaukana näkyvää Klaanin saarta. Turaga ei uskonut pystyneensä voittamaan Mustaa rahia naurettavalla sarjalla Zamor-kuulia.
Sitkeän otuksen täytyisi kuolla minun miekastani. Vain minun!
Mustan rahin tappamisesta oli tullut hänelle pakkomielle. Hän tulisi tappamaan sen vaikka joutuisi uhraamaan koko miehistönsä.
Kapteeni kääntyi ja käveli nahkealehtisistä puista valmistettua kantta pitkin kohti megafoonia. Puhdisti sitä sormellaan ja huusi: ”Jokainen ylös!” Kannen alta alkoi kuulua melua. ”Menemme ryöstämään kaikki mahdolliset luotaimet Bio-Klaanin telakalta!”
Kapteeni ei huomannut, kuinka Un-Tak hymyili jälleen ilkeästi. Hänen suunnitelmansa oli jo melkein valmis. Ja toteutettu.
”Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan”, Le-Matoran sanoi ilkeästi, otti miekkansa esiin ja valmistautui hyökkäämään.
Ranta Bio-Klaanin saarella
Kaksikko saapui rannalle ja Blozi huomasi, että parin metrin päässä oli jotain punaista. Hän juoksi rannalle päin ja pelkäsi olevansa väärässä.
”Miksi sinä kiirehdit? Aamu vasta sarastaa”, Tronie sanoi telepaattisesti.
Tulen Toa ei vastannut mitään vaan juoksi, kunnes saapui punaisen haarniskan luo. Siellä oli punainen henkikö, joka näytti Toalta. Hänellä oli punainen viitta, muttei toista kättä. Hän oli suunnilleen Toan kokoinen ja lähistöllä hänestä, oli miekka. Blozi tunsi tämän henkilön.
”Kuka hän on?” Tronie kysyi.
”Punainen Toa. Hän on vastustajani, jonka tapasin pari vuotta sitten, ennen kuin liityin Klaaniin. Hän on immuuni Elementaalivoimille ja omaa teleporttaamisen ja telepatian kyvyt. Hän taitava miekkailija ja satutin käteni, kun viimeksi kohtasin hänet. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, ennen kuin nyt”, Tulen Toa sanoi.
Tronie katosi tuota Toaa. Hän näytti olevan jonkinlaisessa transsissa.
”Viemmekö hänet Klaanin sairasosastolle?” kuuli Blozi äänen mielessään.
Blozi otti vahvoilla käsillään kiinni Toasta. Kosketus tuntui kylmältä ja tahmealta. Toa oli ajelehtinut meressä viikkoja.
Kaksikko poistui paikalta. Vesi alkoi väreillä ja paljasti Matoranin. Hyvin likaiselta näyttävän Kanohi Arthronia päässään pitävän Matoranin. Ja Kraatan.
Bio-Klaani, Sairaalaosasto
Blozi katsoi tuota Punaista Toaa. Olentoa, joka oli melkein tappanut hänet, makasi nyt melkein kuolleena hänen edessään. Hän lähti pian Tronien kanssa pois ja matkasi rannalle.
”Miksi noin epäiloinen taas?” Tronie kysyi telepaattisesti.
”Sana on edelleen vihainen ja ihmettelen, kuinka tuo Punainen toa oli tänne tullut,” Tulen Toa vastasi ja alkoi vilkuilemaan ympäriinsä. Hänestä tuntui siltä kuin joku seuraisi häntä.
Positroniekin tunsi jotain samallaista. Tilannetta tietysti lievensi se, että hän piti seuraajista.
Bloszar säpsähti kuullessaan huutoa läheisestä kaloja myyvästä liikkeestä. Ovi murrettiin auki sisältäpäin ja useat infektoituneet Matoranit kävivät hyökkäykseen kaksikkoa päin.
”Miksi?” Kysyi Tronie äänellään, joka kuuluosti tulevan sekä kaikkialta että ei mistään.
Bate katsoi hetken Akvaariossa uiskentelevaa kalaa ihmetellen ja päätti lopulta vastata: ”Koska Zamor-plasmakanuuna.”
Kanuunan ammus lensi rakennusta päin romauttaen sen Infektoituneiden matoranien päälle.
”Ah.” Vastasi Tronie huomatessaan, että se ei pidätellyt Infektoituneita Matoraneja mitenkään.
”Meidän täytyy löytää infektion lähde!” Selitti Blozi ja lähti juoksuun. Infektoituneet Matoranit perässään.
Matoranit lähtivät perään. Blozi katseli niitä ja ampui niitä jälleen Zamor-plasmakanuunallaan. Matoranit eivät hidastaneet, vain jatkoivat matkaa. Puoli tuntia kului nopeaan ja Blozin voimat alkoivat hyytyä.
”En viitsisi ampua niitä. Onko ideoita?” Bate kysyi Tronielta
”Ei oikein. Ellet sitten ota noita Kraatoja pois niitten naamasta”, Tronien ääni vastasi Blozin mielessä.
Tulen Toa hidasti sitten nopeasti ja rupesi katselemaan kalaa.
Hän ampui pienet tulipallot Matoranien päihin, saaden Kraatat syttymään Tuleen. Savun noustua pois, hän huomasi Matoranien kadonneen.
”Et voinut kertoa tuota puoli tuntia aikaisemmin?” Tulen Toa kysyi kalalta. Kala hymyili takaisin, eikä Blozi enää välittänyt asiasta.
”Nyt lähdemme hakemaan Nimdaa Tronie. Ja toivon sydämestäni, ettet aiheuta meille taas ongelmia.”
[spoil]Kiitokset Tronielle, joka auttoi minua kirjoittamaan tämän.[/spoil]
Kokenut Maan Turaga, joka nykyisin tunnetaan Merirosvokapteeni Anonymmelinä istui hytissään ja luki raporttia viimeisimmästä salakuljetuksesta yhä uudelleen ja uudelleen.
”Tehtävä epäonnistui… Miehistön jäsen sai surmansa pitkän, mustan ankeriasmaisen rahin hyökkäyksestä… Kauppatavara menetetty…” Tämä kaikki sai Turagan raivostumaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt näin huonosti mennyttä tehtävää.
”Pahuksen tunarit!” kuului jälleen huuto kapteenin hytistä. Tämä hytti oli kauniissa tammesta ja nahkealehtisestä puusta valmistetussa laivassa, joka vilisi merirosvoiksi ryhtyneitä Matoraneja. Laivan pituudeksi olisi voinut arvioida viitisenkymmentä Bioa (noin.85m).
Ilta-auringon valossa laiva, jonka kyljeesä luki nimi: ”Die Tärtä” näytti erittäin kauniilta. Päivä oli sujunut melko rauhallisissa merkeissä, koska kapteeni huusi yksikseen hytissään eikä uusia asiakkaita tullut. Kuitenkin jokin sai miehistön tuntemaan pelkoa.
Pian kapteeniin hyttiin saapui Le-Matoran, joka oli vähän pidempi, kuin muut lajinsa jäsenet. Hänellä oli kädessään terä ja värinsä perusteella, häntä olisi voinut luulla Varjo-Matoraniksi, isllä hänessä ei näkynyt vihreää juuri ollenkaan. Vain naamiossa ja haarniskan pienissä osissa oli vihreää.
”Kapteeni, onko jotain vialla?” Le-Matoran kysyi.
”On, perämies Un-Tok”, kapteeni sanoi. ”Olemme menettäneet yhden miehen sekä kauppatavaramme. Tiedätkö sinä mitään syitä miksi näin olisi tapahtunut?”
”En kapteeni”, Un-Tok vastasi.
Kapteeni osoitti sormeaan kohti ovea ja Un-Tok poistui ja jätti kapteenin riehumaan.
Muuan Salaman Matoran käveli kannella ja vilkuili merelle. Hän oli nähnyt kaukoputkesta hyvän ystävänsä saavan surmansa ja vielä kirjoittanut sen yksityiskohtaisesti raporttiin. Kuinka hän oli voinut vajota näin alas? Hänen kantamansa Suuri Kanohi Arthronkin oli saatu rikollisin keinoin. Tappamalla naamiota kantava Toa, koska hän ei suostunut myymään sitä. Mata Nui sentään. miten tämä kaikki on päässyt tapahtumaan? Miten olen voinut olla näin ajattematon?
Muistot hetkestä, jolloin sadat zamor-kuulat ammuttiin tykeistä päin Toaa eivät kadonneet Matoranin päästä.
”Pakenen täältä heti seuraavalla rantautumisella. Pakenen Bio-Klaaniin. Sieltä minua ei etsitä”, Matoran ajatteli.
Silloin hän tunsi liikettä lähistöltä, jokin suuri lähestyi alusta huimalla vauhdilla. Matoran unohti hetkeksi kaikki painajaisensa huomatessaan saman mustan rahin joka tappoi hänen ystävänsä murskaten koko veneen hammastikuiksi, hyökkäävän kohti laivaa.
”Hälytys! Hälytys! Hyökkäys paapuurista! Kaikki mahdollinen miehistö tykeil-” Muistot Toan murhaamisesta palasivat salamannopeasti Salaman Matoranin mieleen. Ei nyt… hän ajatteli ja löi sireenin käyntiin.
Matoraneja juoksenteli ympäri laivaa. Tykit ampuivat Zamor-kuulia vapaalla tulella. Hyödytöntä. Mikään ei osunut.
Kapteeni astui ulos hytistään hämmennyksen vallassa. Hän ei ollut antanut kenellekään lupaa ampua. ”Sinä, joka kirjoitit tämän kirotun raportin!” Hän huusi Salaman Matoranille: ”Mikä Skarrarrarin sota täällä on alkanut? Minulta täytyy aina kysyä lupa ennen hyökkäystä! MINÄ!” Turaga oli saanut raivokohtauksen. Hän otti Matorania päästä kiinni ja vei häntä kohti laitaa. Heittäen hänet lopulta aaltoihin.
Un-Tok katsoi sivusta, kun Kapteeni oli heittänyt Salaman Matoranin pois. Hän hymyili ilkeästi ja ajatteli: ”Päästiin ainakin hänestä.”
Matoran tunsi kylmän veden tulevan tappamaan hänet. Musta, lähes 7 Bioa pitkä ankeriasmainen rahi lähestyi häntä aikoen syödä, mutta muutti mielensä. Rahin avasi suunsa, josta alkoi tulla jotain. Viidennen tason keltavihreä venymisen kraata lähestyi Matoranin Kaikuluotauksen Kanohia infektoimisvalmiudessa, mutta silloin sarja zamor-kuulia osui Rahiin, saaden tämän repeämään kuuteen osaan. Miksi aina kuusi? olivat Matoranin viimeiset ajatukset ennen tämän joutumista täydellisesti Makutain tahdottomaksi orjaksi.
Laivan kannella Maan Turaga Anonymmeli huusi miehistöllä korkealla äänellään. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jos miehistön jäsenet eivät olisi tunaroimalla saaneet ammusvarastoa tyhjäksi zamor-kuulista.
”Eh… A-arvon neiti Kap-kapteeni?” Änkytti violetti Mielenvoimien Matoran. ”Eräs asiakas haluaisi tilata kuusi nelijalkaista värikästä rahia, joilla on harja ja jonkillainen leima-”
”Ei sellaisia ole olemassa!” keskeytti Kapteeni raivostuneena, mutta alkoi miettimään asiaa. ”Kuka kysyy?”
”Joku Tronie.”
Nimi ei kertonut Turagalle mitään, mutta hän voisi sivusilmällä katsoa kuvaillun näköisen rahin perään.
Bio-Klaani
Tronie sammutti akvaarioonsa sisäänrakennetun kommunikaattorin ja kierähti takaisin Blozin viereen.
”Kenelle soitit?” kysyi Tulen Toa uteliaana.
”Jollekin joka kysyy joltain Kapteenilta jotain.” vastasi Tronie ja jatkoi omituisten tanssiensa tanssimista.
Bloszar mietti hetken, mutta tuli tulokseen että oli todella väsynyt ja unohtaisi koko asian.
Meri
Rauha vallitsi liejuista kaikkeutta, jossa käveli vain Salaman Matoran. Matoran, joka ei ollut muuta kuin säälittävä zombi.
Hänen takanaan olleet kuusi palasta mustan rahin ruumista alkoivat muuttua jälleen omituiseksi mustaksi aineeksi..
Tätä ei voinut olla huomaamatta edes tynnyrillistä Vuata Macan hedelmiä kuljettava rahi. Rahi seurasi, kuinka musta aine alkoi muuttua jälleen yhdeksi kiinteäksi hahmoksi.
Hahmossa oli jotain tuttua. ”Lioku!” Huudahti rahi äänellään, joka kuulosti tulevan kaikkialta sekä ei mistään. ”Se olen minä, Lieko, siskosesi-” Lieko lopetti kesken lauseen. Musta aine oli viimein muuttunut takaisin värilliseksi. ”Mitä olet mennyt tekemään?”
Sinertävä Liekoksi itseään kutsunut rahi alkoi uida pois muuttuen. Hänen olisi keksittävä parannuskeino tälle kauheudelle mikä oli hänen veljelleen tapahtunut.
Matoran käveli kohti rantaa. Kohti kyliä. Kohti Bio-Klaania.
[spoiler=Kunniaa mainituille!] Hyvä on. Minä pidän taukoa ropettamisessa ainakin sivullisen verran.
Merirosvoja saa käyttää vapaasti ilman kenenkään lupaa.
Kiittäkäämme jälleen Bloszaria hänen hienosta Matoranista, joka yritti auttaa kapteenia.[/spoiler]
Bloszar tallusteli Tronie vierellään kohti kämppäänsä. Rakennuksen viidennessä kerroksessa oleva räjähdyksestä syntynyt reikä auttoi muistamaan huoneen siainnin. Tronie katsoi kauniista akavaariostaan Baten juoksentelua käytävillä. Välillä rahi revähti sellaiseen nauruun, että törmäili seiniin. Hän piti törmäilemisestä. Kun he viimein pääsivät Bloszarin ovelle alkoi Toa suuttumaan. ”Avaudu, senkin typerä ovi!”
Tronie päätti katsoa Toaa väärinpäin. Se olisi hänen mielestä hauskaa ”Miksi noin epäiloinen?” Kuului kysymys ei mistään sekä kaikkialta. Telepatiaa.
”Koska ovi ei avaudu. Ja sana on vihainen.”
”Miksi”
”Mistä minä tiedän, miksi juuri vihainen on yhtä kuin epäiloinen ja sitä käytetään enemmän.” Huusi Blozi ja ampui laavapallon luotettavalla kivinuijallaan päin ovea. Oveen paloi hetkessä kalan mentävä reikä.
”Viii.” Tronie hihkui sujahtaessaan ovesta sisään, mutta joutui sujahtamaan yhtä nopeasti ulos. Huoneessa oli joku.
Valtavan kokoinen Niazesk mursi koko seinän oven ympäriltä. Jostain järjettömästä syystä ovi jäi kuitenkin pystyyn.
Tronie väisti lentämällä päin kattoa juuri kun Niazesk yritti lyödä häntä kynnellään. Samassa Blozi saapui paikalle ja potkaisi Rahin käytävälle. Tulen Toa veti Kivinuijansa esiin ja hyppäsi vasemmalle heittäen samalla kivinuijansa Rahia kohti. Blozi ihmetteli, että miksi tämä yksilö oli noin suuri, vaikka tavallisesti Niazeskit olivat pieniä. Rahiin osui ja Blozi otti miekkansa esille, ruveten ampumaan tulta päin Rahia. Rahi väisti jokaisen liekin ja murskasi lisää seinää Blozin sängyn kohdalta, joka paloi. Tulen Toa raivostui ja juoksi Niazeskiä kohti hypäten ja löi Rahia miekalla päähän. Ase lävisti sen. Niazesk yritti viimeisillä voimillaan kuristaa ja viipaloida Toan, mutta ei pystynyt siihen. Rahi käveli päin reikää seinässä, tarttuen Bloszardiin voimakkaasti ja putosi.
Viidennestä kerroksesta putoaminen olisi sattunut, ellei Blozi olisi ampunut Zamor-Plasmakanuunallaan, jonka oli jotenkin saanut mukaansa. Ammus tuhosi Niazeskin torson, joka auttoi Blozia iskemään miekkansa seinään. Tämä hidasti putoamista. Tulen toa jäi roikkumaan vain alle puolen Bion päästä maan pinnasta.
Niazeskin ruumis näytti epämiellyttävältä sotkulta maassa. Toa ei olisi halunnut hypätä suolien päälle, joten rikkoi ikkunan ja kiipesi taas portaat ylös huoneensa edustalle.
”…” Tronie oli mykistynyt. Hän pystyi esittämään kiitollisuutensa vain omituisella tanssilla.
Bloszar kaatoi pystyyn jääneen oven ja tepasteli katsomaan sänkyään Tronie perässään.
”Hän oli minulle jo ennestään tuttu ystävä.. Onneksi nukutit hänet.” Rahi sanoi äänellä, jonka korkeus pomppi asteikossa niin, ettei standardia pystynyt määrittämään. ”Minä pidän nukuttamisesta.”
”Ei hän nukahtanut. Minä TAPOIN hänet.”
”Tapoit?”
”Sinulla on vielä paljon kerrottavaa elämästäsi. Kutsu muutama korjailijamatoran paikalle. Huoneeni on…” Blozi kertoi ja nosti rakasta Laavahaukkaansa esittävän taulun ylös. ”…korjauksen tarpeessa.”
Hän katsoi sitä ja sitten laittoi sen takaisin seinälle. Hän imi taas huoneessaan olevat liekit pois ja heitti Niazeskin ulos seinässä olevassa reiässä.
”Ja kun saan uuden sängyn, johon voin istahtaa, niin voit kertoa elämänkertasi. Uskon sen olevan mielenkiintoinen”, Tulen Toa sanoi ja hymyili, kun näki Tronien tanssivan. Tulen Toa vain ihmetteli, mistä kala oli saanut hatun ja kepin.
Uroijegen
Vedessä lojuvan mustan rahin ruumis alkoi muuttua täysin mustaksi. Jopa pienet neonvihreät valot katosivat näkyvistä. Kaikki ruumiista muuttui mustaksi aineeksi.
Musta aine alkoi muuttamaan muotoaan. Täysin äänettömässä prosessissa.
[spoiler=Hmm…]Blozi kirjoitti osan tästä, kuten voitte huomata. KUNNIA OLKOON HÄNEN.[/spoiler]
[/spoil]