Klaanon

Avainsana: Bio-Klaani

  • Hildemar 25,5: Makuta Nuin elämä ja teot

    Bio-Klaani

    Makuta Nui saapui Klaanin porteille muutama kirja kainalossaan. Portilla jököttävät vartijat katsoivat makutaa jurosti ja vilkuilivat tämän kirjoja. Manu katsoi takaisin, suoraan toisen Toan silmiin, mikä sai tämän punastumaan hieman.
    ”Oliko minulle postia?” Manu sanoi äänellä, jollaisella normaalisti olisi yritetty iskeä tyttö. Toa pudisti päätään hämmentyneenä.
    ”Entä kaipasiko kukaan minua?”
    Jälleen päänpudistusta.
    ”Entä onko Kepe kotona?”
    Kysymys hämmensi molemmat, jolloin se vartija, joka ei ollut vielä puhunut, vastasi: ”Ei… kai.”
    ”Hyvä.”
    ”Öh… Miksi?”
    ”Missä hän mahtaa olla?”
    ”Hän on ollut poissa melko pitkään. Minun tietääkseni ainakin. Mutta en tiedä, missä. Uskoakseni Snowmanin kanssa.” Manu nyökkäsi.
    ”Onko Verstas siis tyhjillään?”
    ”Niin tyhjä kuin se ylipäätään voi olla, oletan”, Toa vastasi. ”Sanotaan, että siellä asuu kaikennäköistä.”
    ”Voit olla oikeassa”, Manu sanoi ja teki kielellään eleen, jota olisi voinut pitää rivona. ”Kepe ei ehkä pidä siitä, mitä aion.”
    ”Mmmitä sinä…” Toa aloitti, mutta Manu oli jo hississä.
    ”Ciao!”
    Hissi lähti kulkemaan alas.

    Verstaan ovi aukesi ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Valo iskeytyi pimeyteen kuin rokotusneula potilaaseen. Manun varjo levisi Verstaan eteisen harmaalle lattialle. Ilmassa leijaili pölyä, joka valoa vasten näytti siltä kuin se olisi ollut talven lunta. Tai ehkä se sitä olikin. Ota nyt Verstaasta ja sen mysteereistä selvää.

    Manu astui varovaisesti sisään. Pöly tanssi ilmassa, pyöri kierteissä, rauhoittui hänen jäljessään ja aloitti taas matkansa kohti lattiaa.

    Hän sulki oven perässään, kuten Kepe oli monasti painottanut tarpeelliseksi. Pian hänen ympärillään oli vain loputon tyhjyys. Tuo tyhjyys oli täysin eristetty muusta maailmasta.

    Manu asteli eteenpäin ja löysi pöydän. Pöydällä oli öljylamppu. Hän tunnusteli sen ympäristöä, löysi tulitikkuaskin, raapaisi tikun ja sytytti lampun. Sen kelmeänoranssi valo valaisi eteishuoneen. Sen seinustoilla oli työpöytiä, kaappeja ja muuta mihin tahansa työpajaan kuuluvaa. Lisäksi monet ovet johtivat tuntemattomiin sopukoihin.

    Joku rääkäisi.

    Manu suuntasi katseensa rääkäisyn suuntaan. Kaksi silmää paistoi pimeydessä. Kaksi silmää, jotka… nojasivat harjanvarteen.

    Iggy oli siivoamassa lattiaa. Kun Manu katseli huonetta tarkemmin, hän huomasi syyn. Kaikki huoneen tavarat olivat sikin sokin; kaapit olivat levittäneet sisältönsä pöydille ja pöydät lattioille. Kaikki oviaukot olivat auki. Manu haisteli ilmaa. Huoneessa haisi palaneelta.

    Valosta toivuttuaan Iggy jatkoi toimiaan, eivätkä he kiinnittäneet toisiinsa enää mitään huomiota. Manu ei kuitenkaan uskonut Iggyn aiheuttaneen tätä sekasotkua – hänen kokemuksiensa mukaan tämä oli aivan säyseä otus. Jotain Verstaassa oli kuitenkin tapahtunut. Jotain – kuten aina – selittämätöntä.

    Manu jatkoi peremmälle sisään ja raahasi kaikki tavaransa yhdelle suurelle pöydälle.
    ”Täydellistä.”
    Hiljaisuus.
    ”Ei ketään. Paitsi tuo yksi, mutta se on passiivinen.”
    Hiljaisuus.
    ”Mitenkä sitä sanottiin, ensimmäinen hulluuden merkki, kun puhuu omalle päälleen?”

    ”Pää, älä vastaa. Minä en halua sinun vastaavan.”

    …

    ”Ja. Tyhjää tilaa… Tuossa on pöytä.”
    Pöydällä oli tavaraa. Manun ratkaisun jälkeen tavaraa ei enää ollut pöydällä. Hän kävi lukitsemassa Verstaan oven ja palasi sitten huoneeseen, johon oli alkanut tehdä valmisteluja.
    ”Koeputkia… haa! Kepellä on täällä labravehkeitä!”
    Kirjat Makuta jätti toiselle pöydälle, jonka tyhjensi romusta yhtä nopeasti kuin ensimmäisenkin pöydän.
    ”No niin, missä on muuntaja.”
    ”Tarvitsen kaksi työpistettä, unohda muuntaja.”
    ”Hiljaa. Minä päätän.”

    Monimutkaisen koeputkilojärjestelmän rakennettuaan ja hitaasti kiehuvan liuoksen valmistusprosessin valmisteltuaan ja aloitettuaan Manu syventyi arkistoista lainaamiensa hakuteosten käsittelyyn.
    ”Ath-uskonnon jumalolennoista…”

    Sitten Makutan mieleen ponnahti satunnainen ajatus.
    Onko tämä tapahtunut joskus ennenkin?
    Mitenpä olisi voinut.
    Olenko joskus ajatellut jumalia? Déjà vu?

    Kyllä. Siitä vain oli hieman aikaa.

    Stelt, kuinkahan kauan siitä on?

    ”Minä olen alkanut epäillä sitä, että sinut on määrätty vahtimaan minua”, Makuta Nui totesi vieressään kävelevälle mustanvihreälle hahmolle. Ämkoo virnisti ovelasti.
    ”Oletkohan.”
    ”Tämä on, kuulehan, jo viides yhteinen keikkamme.”
    ”No niin.”
    ”Nii’in.”
    ”No, sanotaan vaikka, että koeaikasi alkaa päättyä.”
    Manu kurtisti kulmiaan. ”Ai koska en ole vielä murhannut ketään?”
    ”Vielä? Aiotko sitten?”
    ”Ehkä klaanilaiset niin ajattelevat. Olen makuta. Olen heidän pahin painajaisensa. Olen pimeyden olento, heidän painajaistensakin painajainen. Olen – mahtava – Makuta Nui!”
    Sitten Manu nauroi sekopäisesti, kunnes Mäksä tökkäsi häntä vatsaan.
    ”Lopeta. Tuo sattui”, Manu ähkäisi.
    ”Mahtava makuta sai osuman sormesta.”
    ”Ha-ha-hauskaa.”
    ”Hyss, olemme pian perillä.”

    He olivat kävelleet tummassa metsässä kohti määränpäätään, joka oli jo tunnin verran häämöttänyt edessä. He eivät olleet uskaltaneet käyttää lentävämpää kulkemistapaa, sillä jo viiden klaanilaisen hengen vienyt steltiläinen massamurhaaja piilotteli lähistöllä – eikä varmasti jättäisi huomaamatta alueelleen tunkeutunutta parivaljakkoa, joka oli tullut lopettamaan hänet.

    ”Noh”, Manu sanoi kieli keskellä poskea, ”ehkä minun pitäisi suoristaa naamiotani, sillä en todellakaan näe sitä, mitä kutsut perillä olemisen kohteeksi.”
    Ämkoo pyöritti silmiään.
    ”Mistä sinä edes sait tuon naamion?”
    Manu yllättyi kysymyksestä.
    ”Miten niin?”
    ”Nyt, kun mietin, niin niitä on yksi tässä koko hemmetin maailmassa.”
    ”On muitakin maailmoja.”
    ”Niin on. Mutta et vastannut kysymykseeni.”
    ”Vastasin. Mistä voi saada naamion, jota ei ole tässä maailmassamme kuin yksi, ja sekin lojuu sen rappeutuneen ääliön naamalla? Toisesta paikasta, ystäväiseni.”
    ”Toisesta ulottuvuudesta?”
    ”Olet perillä asioista. Tietänet kanohi Olmakin?”
    ”Tiedän. Ulottuvuussekoilujen naamio.”
    ”Hyvin tiivistetty.”
    ”No mutta”, Mäksä sanoi ja heitti Manua poimimallaan ananaspuun kävyllä. ”Mitä sinä olet puuhaillut muissa ulottuvuuksissa? Ja mitä sinä teet sillä naamiolla?”
    Manu laski vaistomaisesti toisen kätensä kasvoilleen kuin naamiota suojellakseen, ikään kuin Mäksä aikoisi ottaa sen pois.
    ”Kovastipa sinua alkoi tämä naamio kiinnostaa.”
    ”Pohdin vain sen alkuperää. Eivätkö kaikki.”
    ”Eivät. Ainakaan yhtä röyhkeästi.”
    ”Et sinäkään aina ole niin kohtelias, Manfred”, Mäksä virkkoi. Manu kurtisti otsaansa.
    ”Miksi sinä käytät tuota nimeä.”
    ”No, Manfred, niinhän se on, että lempinimiä vain annetaan.”
    ”Ja se liittyy naamiooni?”
    ”Ei.”
    ”Vaan?”
    ”Sinun kanohisi. Miksi halusit Kraahkanin, vaikka sitä on vain yksi tässä universumissa?”
    ”No… se näyttää hienolta?”
    ”…”
    ”Eikö muka ole pätevä syy. Minä voisin ihan hyvin hankkia naamion, koska pidän siitä.”
    ”Varjojen naamio. Ainoa laatuaan, ja sinä anastat toisen ulottuvuuden vastaavan naamion.”
    ”Ei entinen omistaja sitä kaipaa.”
    ”Kuka hän oli?”
    ”… ei puhuta tästä, jooko.”
    ”Ei niin, olemme perillä.

    Tällä kertaa oikeasti.”

    Heidät oli piiritetty. Kymmenkunta raavasta steltiläispeikkoa seisoi heidän ympärillään.

    Athistien pääsaari

    BKS Hildemar lipui hitaasti pienen sataman laiturille. Vastassa laivaa oli muutamia matoraneja, jotka näyttivät olevan satamatyöntekijöitä. Matoro katseli heitä kiinnostuneina. Nämä eivät olleet athisteja, tai ainakaan he eivät siltä näyttäneet. Matoro ei ollut nähnyt yhtä ainoata kaapuun pukeutumatonta Ath-uskovaista, ja nämä näyttivät hyvin kaavuttomilta. Muutamat käyttivät stereotyyppiselle kalastajalle sopivaa takkia, ja parin päässä oli jopa sytvesti. Useimmat matoraneista katsoivat laivaa kummastuneina.

    Kun Hildemar pääsi etäisyydelle, josta Matoro saattoi huutamatta ilmaista itseään matoraneille, tämä tervehtikin satamatyöntekijöitä pirteästi:
    ”Tervehdys! Olemme Bio-Klaanin asukkaita! Sadje on mukanamme.”
    Jotkut nyökkäilivät hyväksyvästi, toiset katsoivat paheksuen. Matoro kiinnitti huomiota erilaisiin reaktioihin, joita näki. Useimmat näyttivät hyväksyvän heidän määränpäänsä, johon laiva ohjautui – vapaalle laiturille. Niitä oli vain yksi, joten heillä kävi tuuri, että se ei ilmeisesti ollut kenenkään vakiopaikka. Ainakaan kenenkään, joka rannalla sillä hetkellä oli. Sadje asteli ylös kannelle vihellellen iloisesti.
    ”Ah, koti”, hän sanoi hilpeästi. Matoro nyökkäsi tälle.

    Hetken kuluttua he olivat jo asettaneet kävelytien laivalta laiturille. Muutama lankku ajoi asiaa. Kaikki klaanilaiset ja koko miehistö olivat tulleet kannelle. Matoro aloitti puheen:
    ”Meidän on sovittava, ketkä jäävät laivalle ja ketkä lähtevät maihin. Kaikkien ei ole järkevää lähteä, ja sitä paitsi – laivaahan pitää vartioida.”
    Killjoy nyökkäsi. ”Emme voi suin päin luottaa näihin matoraneihin. Minä lähden ehdottomasti mukaan, jos suunnittelit vieväsi Betan.”
    ”Kyllä”, Matoro vastasi. ”Onko vapaaehtoisia laivalle jääjiä?”
    Hai nosti kätensä laiskasti. ”Minä ja miehistöni voimme jäädä, ja niin taitaa olla parasta.”
    Bloszar ja Summerganon olivat jäljellä. Matoro näytti hetken pohdiskelevalta. Sitten hän sanoi:
    ”Ehkä on parasta, että Blozi jää laivalle ja Suga lähtee mukaan.”
    Suga nyökkäsi myöntyvästi. Killjoy laittoi kätensä puuskaan, muttei sanonut pitään. Blozi näytti vaivaantuneelta.
    ”Minä haluan lähteä”, hän sanoi. ”En halua jäädä tänne tyhjän pantiksi.”
    Matoro ymmärsi hyvin tämän tunteen. ”Et sinä olisi tyhjän pantti. On tärkeää vartioida laivaa. Sinähän tiedät, mitä nämä athistit voivat halutessaan saada aikaan.” Hän näytti hieman pahoittelevalta Sadjelle, mutta tämä vain heilautti kättään välinpitämättömästi Matoron suuntaan ja käänsi katseensa.
    ”Olkoon”, Bloszar sanoi hiljaisella äänellä ja käveli alas ruumaan. Matoro oli hieman huolissaan.
    ”Voisitko hieman yrittää piristää häntä?” Martti ehdotti Haille, joka nyökkäsi ja lähti Bloszarin perään.

    ”No niin, joko lähdemme?” Sadje kysyi iloisesti. ”Meillä on koko saari nähtävänä ennen kuin varjot kasvavat ja askel lyhenee.”
    ”Mennään”, Matoro sanoi.

    He laskeutuivat laiturille. Sadje tervehti satamatyöntekijöitä ja käveli rauhallisesti heidän ohitseen. Hänen perässään kävelivät muut, ja heidän taustanaan aurinko laski mereen.
    ”Kirkkoon ei voi enää mennä näin illalla, mutta huomenna tapaatte todennäköisesti Pyhän Äidin”, Sadje sanoi. ”Voin näyttää teille hyvän majapaikan, mitäs sanotte?”
    Joy näytti epäilevältä. Nimdan kassakaappia mukanaan raahaava Suga keskittyi raahaamiseen, ja Matoro sanoi: ”Mikäs siinä.”
    Kolmikko seurasi Sadje läpi sataman sisemmälle saareen.

    Mäksä katseli heidän ympärillään seisovia järkäleitä.
    ”Pehmoja kaikki.”
    Manu virnisti. ”Niinkö tosiaan?”
    Steltiläiset eivät näyttäneet pitävän kommentista. He hyökkäsivät.

    Mäksä hyppäsi korkealle ilmaan ja laskeutui yhden soturin pään päälle murtaen tämän niskan. Manu oli sillä välin litistänyt itsensä muutaman senttimetrin paksuiseksi lättänäksi ja mennyt maata vasten. Muutama peikko oli törmännyt toisiinsa, ja Manu oli noussut maasta heidän takanaan.

    Seuraavaksi Ämkoo veti miekkansa ja huitaisi sillä selkänsä taakse, jossa hänen kimppuunsa takaa päin hyökätä yrittänyt peikko kaatui maahan suuri haava kyljessään. Seuraavaksi hän pääsikin väistelemään viittä eri peikkoa, jotka olivat kaikki päättäneet käydä hänen kimppuunsa yhtä aikaa. Piikkinuijin.

    Manun kimppuun kävivät ne, jotka eivät hyökänneet Mäksää päin tai maanneet maassa. Kolme makasi maassa, joten hänet yritti murskata kaksi peikkoa. Molemmat juoksivat suin päin rauhallisena seisovaa makutaa kohti ja heilauttivat nuijiaan Manua päin. Tämä syöksähti yhtäkkiä suoraan eteenpäin niin, että nuijain iskut menivät ohi, ja samalla lävisti toisen hyökkääjän vatsan kädellään, jonka oli muuttanut teräväksi piikiksi. Steltiläinen ähkäisi tuskasta, minkä jälkeen hän tunsi jotain vielä ikävämpää. Hänen vatsansa sisällä Manun käsi oli haarautunut useiksi pieniksi lonkeroiksi, jotka repivät hänen sisäelimensä palasiksi. Steltiläisen toveri yritti iskeä Manua takaa päin, mutta tämä pujahti nopeasti uhrinsa jalkojen välistä, jolloin nuijamies iskeytyi kuolinkamppailua käyvään toveriinsa.

    Mäksä hoiteli sillä välin loppuja peikoista. Hän hyppäsi kohti yhtä peikkoa, tainnutti tämän potkulla ja ponkaisten tämän naamasta vauhdinmuutoksen iski toisenkin peikon kanveesiin saksipotkulla. Naamojaan pitelevät soturit kaatuivat maahan kivuliaan oloisesti, ja loput kolme katsoivat toisiaan pelonsekaisen vihan vallassa. Mäksä laskeutui polvilleen maahan ja nousi sitten ylös pahaenteisesti. Hän viittoi kädellään peikkoja tulemaan lähemmäksi ja virnisti. Nämä eivät aikoneet sietää moista käytöstä. He hyökkäsivät yhtenä miehenä Mäksää vastaan, ja tämä vain levensi virnistystään.

    Yksi peikoista tajusi tilanteessa olevan jotakin mätää, muttei viitsinyt sanoa mitään. Olikin jo liian myöhäistä, sillä kun he ehtivät Mäksän luokse, he huomasivat jahdanneensa illuusiota. Miekkapiru illuusionaamiovoimineen oli heidän takanaan, ja he saivat pian kokea viipaloinnin.

    ”Julmaa”, Manu tokaisi, kun steltiläiset makasivat maassa erittäin haavaisina Mäksän seisoessa kädet lantioillaan voittajana steltiläiskasan vieressä.
    ”Onko?” Ämkoo vastasi. ”Olen saanut, käsityksen, että olet itsekin ajoittain julma, Manfred.”
    ”… hmmhph.”

    He kävelivät hetken kohti rakennusta, joka oli heidän määränpäänsä. Valkea rakennus seisoi metsikön reunassa karkeana ja paljaana, ympäristöön sopimattomana rumennuksena. Se oli korkeampi kuin yksikään puu, ja Manu ihmetteli, mikseivät kateelliset steltiläiset olleet vielä repineet rakennusta maan tasalle, kuten usein kävi, jos joku yritti rakentaa jotakin. Naapurit olivat ikävä asia.
    ”Tuota noin”, Mäksä aloitti. ”Keksin lempinimiä ihmisille, joista pidän. Ihan tiedoksi vain, että et heitä minua tiiliskivellä tuon Manfred-pelleilyn takia.”
    ”Ahaa…”
    He astuivat rakennuksen ovelle.
    ”Pitäisikö koputtaa?” Manu kysyi. Mäksä potkaisi oven sisään.
    ”Aha. Käy se noinkin.”

    He hiippailivat pimeään rakennukseen. Sisällä näkyi pelkkää synkkyyttä. Manu oli onnekseen yhtä synkkyyden kanssa, eikä Mäksäkään kaukana ollut. Käheä nauru kaikui jostain päin korkeata taloa, ja Manu ei pitänyt nauruäänestä. Jokin selvästi vilahti pimeässä.
    ”Tulitte sitten tänne ja selviydyitte kätyreistäni. Mitäs te nyt aiotte tehdä?”
    ”Tappaa sinut”, Mäksä vastasi ykskantaan. Ääni hörähti huvittuneesti.
    ”Tappaa minut? Älä naurata, toa.”
    ”Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, stetiläinen”, Ämkoo sanoi uhkaavasti. ”Tule esiin ja kohtaa voittajasi reilussa taistelussa.”
    ”Tai voit vaikka mennä makaamaan maahan”, Manu sanoi, ”ja antaa meidän rauhanomaisesti katkaista kaulasi?”
    ”Minä en pidä asenteestasi, olento.”
    ”Minä en ole mikä tahansa olento. Minä olen…”
    ”Sinä olet typerys, kun tulet tänne, minun luokseni.”

    Jokin pudottautui katosta heidän taakseen oven eteen. Kaksikko näki oven kehystämän siluetin. Hahmo oli Steltin yläluokan edustaja.
    ”Ei juurikaan vastusta”, Manu arvioi.
    ”Ei vastusta? Mitä te puhutte!” hahmo rääkyi.
    ”No, katsos”, Manu sanoi, ”minä olen demoninen puolijumala ja tämä ystäväni tässä on voittamaton miekkapiru.”
    ”Hah”, steltiläinen tuhahti. ”Taistelkaa ja kuolkaa. Jumalia ei ole.”
    ”Eikö tosiaan?” Manu naurahti. ”Sinäkö et usko jumaluuksiin?”
    Mäksä tuhahti. Steltiläinen sylkäisi lattialle.
    ”Minä en usko mihinkään, mitä ei pysty todeksi osoittamaan.”
    ”Minun ei tarvitse uskoa”, Manu sanoi. ”Minä tiedän.”
    ”Sinä kuolet nyt.”
    Steltiläinen hyppäsi kohti Manua, mutta Ämkoon miekka oli nopeampi. Olennon hyppy jäi kesken, ja hänen päänsä vierähti jonnekin päin rakennuksen pimeyksiä.
    ”Sotkua”, Manu sanoi monotonisesti.
    ”Mennään pois, tämä oli turha yhteenotto”, Mäksä mutisi, ja he astelivat jälleen kirkkaaseen päivänvaloon.

    Jossain kolahti ja lujaa, ja kolahdusta seurasi rääkäisy. Ääni rikkoi Manun ajatuksenkulun, ja makuta ärsyyntyi rauhansa rikkoutumisesta. Hän lähti tarkastamaan häiriölähdettä.

    Iggy oli yrittänyt nostaa liian suuren hyllyn, joka oli kaatunut hänen päälleen. Nyt otus pyristeli suuren, puisen kaapin alla lattialla. Manu katseli hetken surkeata olentoa, joka näytti avuttomalta yrittäessään saada puristavaa massaa päältään. Sitten Makuta käveli takaisin työskentelytilaansa jättäen Iggyn pinnistelemään tuskallisen taakkansa kanssa.

    [spoil]Kepe kirjoitti pikkuisen pätkän Verstaan kuvailua. Martti auttoi minua pääsemään eroon Writer’s blockista satamakohdan kanssa.[/spoil]

  • Hildemar 25: Pojat soittaa kotiin

    BKS Hildemar

    Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.

    Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. ”Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.”

    Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. ”Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.”

    Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. ”Tajusin juuri… meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.

    ”Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.”

    Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. ”Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta… noh… lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.”

    Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. ”Voi hyvä gorgolzilainen sentään… olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.”

    …

    Bio-Klaani

    Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.

    ”Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.”

    ”Anteeksi… mitä?”

    ”Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.”

    Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.

    Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.

    ”Haloo, toimiiko tämä?”

    ”No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin.”

    ”…”

    Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. ”Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?”

    Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. ”Hei… missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen.”

    Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. ”Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena.”

    Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. ”Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu?” Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. ”…me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia.”

    ”… okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis… Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia”

    Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) ”Niin… kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin.” Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. ”Joy, näytä ne paperit”

    Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.

    ”Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot ”uudesta sukupolvesta”. Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.”

    Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.

    Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.

    ”…lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin ”Organismi”. Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta.”

    Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. ”Niin… mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?”

    Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. ”Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi.”

    Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. ”Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi.”

    Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. ”Oletko sinä nähnyt sen laivan?”

    Killjoy tuhahti. ”Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla.” Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. ”Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?”

    ”Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?”

    Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.

    ”Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa.”

    ”Teillä on laivasto, Guardian.” Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata ”Meillä”, mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.

    ”Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa… Meillä ei ole varaa hyökätä”, Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, ”Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?”

    ”En tiedä”, skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. ”En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä.”

    Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. ”… emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?” Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.

    ”Ei”, Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, ”Zyglakeja.”

    ”Mitä tapahtui?”

    Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. ”Tiedämmekö me itsekään”, skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.

    ”Meidän pitäisi” Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.

    Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. ”Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys.”

    Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. ”Kävikö pahastikin?” Guardian pudisti päätään. ”Ei meille.”

    ”… mitä tapahtui?” Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. ”Matoro”, Guardian sanoi. ”Oletko ollut sodassa tätä ennen?”

    Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. ”Kuinka niin?”

    ”Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?”

    Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. ”Kyllä”, hän sanoi hiljaa. ”Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen”, Matoro jatkoi.

    Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.

    ”Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?” Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. ”Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta… en usko, että hän halusi niiden selviytyvän.”

    ”… en ymmärrä”, Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.

    ”Sinä et halua”, Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. ”Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta.” Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. ”G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!” Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.

    Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. ”Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!”

    ”MATORO!” Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. ”Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään.” Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.

    ”Totta. Emme voi tehdä enää mitään…”

    Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.

    ”Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain… Oletteko löytäneet Visokin?” Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta

    ”Kerrohan”, hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, ”puhutko sinä usein sekavia?” Killjoy häkeltyi vastauksesta. ”En… ymmärrä.”

    ”Teillä on nyt muuta murehdittavaa” Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. ”Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?”

    Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.

    ”Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-”

    ”Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt.” Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. ”Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.”

    ”Ei ole väliä… ei ole väliä?” Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.

    Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen… kunnes kuului pienoinen rasahdus.

    Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.

    Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.

    Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.

    ”Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut.”

    Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.

    ”En tiedä, voitko tarjota minulle mitään”, Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. ”Mutta yritä.”

    ”Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?”

    Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. ”Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?”

    Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. ”Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt ”ystäväni” onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”

    Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. ”Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa.”

    Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. ”Puhut Purifierista”, Guardian sanoi.

    Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. ”Jatka.”

    ”Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta.”

    Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi”.

    Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. ”En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt.”

    Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. ”Numero yksi?” skakdi kysyi. ”Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys.”

    Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.

    Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. ”Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi…”

    Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. ”Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse.”

    Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen.”

    Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.

    Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. ”En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä.”

    Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.

    Siitä ei ollut kauan.

    Skakdi huokaisi syvään. ”Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa.”
    Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.

    Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.

    ”Killjoy”, Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. ”Haluan kysyä jotain.”

    Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.

    ”Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?” Guardian tivasi vakavana.

    ”Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan… nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat… runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä.”

    Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.

    ”Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän.”

    Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.

    Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. ”Älä kutsu tätä peliksi”, Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. ”Viattomia on kuollut.”

    ”On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.”

    Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.

    ”Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.”

    Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä.
    ”Kauniita sanoja”, Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. ”Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.

    Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. ”Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.”

    Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. ”Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?”

    Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan.
    G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.

    Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.

    ”Olet oikeassa”, Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. ”Pyydän…”
    Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea.
    ”… anteeksi.”

    Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.

    Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.

    Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. ”Meillä on asioita vielä selvitettävänä”, Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. ”Mutta ei nyt.”
    Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. ”Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi.”

    Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään.
    ”Tiedän sen olevan raskas taakka”, Guardian sanoi. ”Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain… henkilökohtaista.”
    Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.

    Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: ”Samaa mieltä.”

    Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.

    Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa.
    Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi.
    ”Pitäkää yhteyttä”, Guardian sanoi vielä. ”Ja älkää kuolko.”

    Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut.
    Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu.
    Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.

    ”Matoro.”
    ”Hm?” jään Toa hämmentyi näkyvästi.
    ”Pidä häntä silmällä.”

    Matoron hämmennys ei vähentynyt.
    ”… miksi?”

    ”Hänen omaksi parhaakseen.”

    Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti.
    Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.

    ”Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.”

    Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.

    ”Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.”

    Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.

    ”Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.”

    Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.

    Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.

    Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.

    ”Keskustelut Visokin kanssa olivat aina… miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.”

    Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.

    ”Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään… Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua… tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.”

    Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.

    ”Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne… mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille… minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.”

    Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.

    Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.

    ”Killjoy… olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan… Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on… aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain… en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä… minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit… me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun… meidän kannaltamme… hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan… luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan…”

    Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.

    ”Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa… kasa… sinä tiedät.” Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.

    Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. ”Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita… emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.”

    Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. ”Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.”

    Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.

    ”Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.”

    Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. ”Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.”

    ”Ja pitäkää huolta itsestänne.”

    Killjoy murahti.

    Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.

    Huokaus.

    …

    Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.

    Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.

    Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää… Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi.
    Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki… Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.

    Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.

    Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti… Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.
    Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.

    Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa… Että saisi elää rauhassa Klaanissa… Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.

    Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.

    ”Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.”

    Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.

    ”Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein… ja montako jokeria vastapuolella on.

    [spoiler=Näin lopuksi.]Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.[/spoiler]

  • Vanhojen kaivelua

    Bio-Klaani

    Punainen uneliaasti nuokkuva Matoran istui leveästi pihamaan ainoalla vapalla puupenkillä, katsellen kohti aulaa sen auki ammottavista ovista sisään kohti Rukin työpistettä. Creedy tiesi veden Toan seilaavan jo kaukana Klaanista punaisen Metsästäjän seurassa. Klaani ei ollut hankkinut tilalle korvaajaa, sillä työmiehet hääräsivät edelleen aulan remontoinnin kanssa. Seiniin oli nyt määrätty tuplavahvuudet tulevaisuuden onnettomuuksien minimoimiseksi.

    Yön tapahtumat olivat jääneet Creedyltä täysin kokematta. Matoran oli nukkunut komentotornissa, tämän mentyä sinne etsimään kadottamaansa kämmentietokonetta. Sen löydettyään Creedy oli viettänyt illan koettaen ottaa yhteyttä Killjoyyn. Pienen kämmentietokoneen teho ei kuitenkaan riittänyt kauas merelle. Salapoliisintyöhön ryhtynyt Matoran kykeni vain toivomaan, että laivalta yritettäisiin ottaa yhteyttä häneen.

    Aamulla Creedy oli herätetty hänen kanssaan työskentelvien jään Toien saapuessa töihin. Matoran jätti oman valvontapaikkansa ja lähti vaeltelemaan kohti pihamaata. Tämä ei jaksanut enää välittää mahdollisista poissaolomerkinnöistä. Hän laittoi vaeltelunsa vielä vallitsevan ”sairaslomansa” piikkiin. Nyt Creedy ei ollut enää varma, kuinka kauan oli penkillä istunut. Matoranin päätehtävä oli pitää itsensä hereillä.

    Vilpoinen syystuuli puhalsi Creedyn kasvoille, nostattaen pieniä hiekanjyviä Matoranin silmiin. Havahtuen pärskimään likaa naamaltaan Matoran huomasi pitkän varjon kohoavan penkin vieressä. Ainutlaatuinen muoto paljasti varjon omistajan välittömästi ja Creedy huokaili tälle kovaan ääneen.

    ”Raj, jos sinulla on minulle asiaa, sano se suoraan.”

    ”Raj… en koskaan totu tuohon lempinimeen.” Sarajin jalat olivat väsyneet. Hän oli odottanut, että Creedy huomaisi tämän ja oli tämän johdosta seisonut paikallaan jo miltei vartin. Vaikka penkillä olisi ollut vielä helpostikin tilaa vielä yhdelle istujalle, päätti Vahki kuitenkin jäädä paikalleen.

    Hiljaisuus oli kestänyt taas hetken ja Creedy kääntyi penkillä ympäri nojaillen nyt sen ristikkoiseen selkänojaan, tuijottaen Sarajia happamasti. ”Hei, miksi sinä vain seisot siinä hiljaa? Sinulla oli asiaa, kakista ulos.”

    Vahki vastasi Matoranin katseeseen. Pitäen naamansa peruslukemilla, Saraji aloitti arvolleen harvinaisen kakerruksen. ”Minä en halua sanoa, että sinä olet oikeassa… mutta jotain tapahtui. Sen jälkeen kun pökerryin sinne Kahvion lattialle. Minä muistan asioita joita ei ole tapahtunut… tai vannon ettei tapahtunut, mutta vannon että muistan. Minä… en osaa selittää. Mutta jotain on tekeillä ja se ei ole normaalia.”

    Saraji oli nyt saanut Creedyn täyden huomion, sillä Matoranin harvinaisen jäykkä asento ja seisovat silmät olivat täysin nauliintuneena Rajiin. Jopa tämän suun liikkeet tuntuivat kuin hidastetuilta. ”Ja tämä liittyy teoriaani siten että?”

    ”Nämä kaikki …muistot. Ne liittyvät Mustaan Käteen.” Creedy loksautti suunsa kiinni Käden nimen kuullessaan. Matoran hyppäsi penkiltä ylös kuin sätkyn saaneena ja asteli aivan hämmentyneen Sarajin eteen. ”Kerro kaikki.”

    Raj huokaisi. Vahki oli arvellut Creedyn teoriahingun kasvavan jos hän kertoisi mielentilastaan. Vahki oli kuitenkin luvannut itselleen tutustuvansa Creedyn arveluihin, ihan vain mahdollisten vaihtoehtojen nimissä. ”Se maan Toa siellä Arkistoissa. Muistatko mitä hän sanoi siellä? ”Tänään olen muistanut asioita… asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini.” Minä en tunne häntä, mutta… uudet muistot. Sellaista ei tapahdu, ei pitäisi, mutta katso vain, meitä on jo kaksi.

    Creedy pyöritteli jalkaansa, kaivertaen pientä koloa jalallaan. ”Jaaatka.”

    ”Jos maailmassa on mahdollisuus siihen, että minä taistelen väärien henkilöiden puolesta… minä haluan tietää. Jos sinä kerrot minulle kaiken, minä lupaan jakaa tietoni kanssasi. Meillä ei ole varaa… noh, kiistellä. Kun emme edes täysin ymmärrä toistemme kantoja.”

    Matoran yritti parhaansa mukaan peitellä hymyään, tämän katsellessa kasvojensa nöyrää ilmettä peittelevää Vahkia. Creedy naurahti vilpittömästi. ”Täytyy myöntää… sinä olet ollut aina rehellinen. Toisin kuin Killjoy.”

    Nyt Creedy puhui suoraan ja Saraji näki tämän. Nyt oli Vahkin vuoro käydä istumaan. Jalkojen päällä jo ties kuinka kauan ollut Raj huokaisi helpotuksessa saadessaan mahdollisuuden lepuuttaa koipiaan. Creedy nojaili penkin takaa sen selkämykseen odottaen hiljaa hetkeä, jolloin Saraji jatkaisi. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kaksikko löysi itsensä tuijottamassa toisiaan. Lopulta Creedy päätti olevansa tämän keskustelun avain ja iski kätensä pari kertaa yhteen.

    ”Noh, entä jos vaikka käymme sitten suoraan asiaan? Turhaan me täällä julkisella paikalla istumme.”

    Saraji huokaisi väsyneesti. ”Ja juuri kun olin päässyt istumaan…”

    Killjoyn mökki, muutamaa tuntia myöhemmin

    Aurinko paistoi korkeimmillaan, suoden häikäisevät säteensä suoraan Sarajin silmiin. Killjoyn pihalle vedetyssä, puoliksi hiiltyneessä lepotuolissa silmiään suojaava Vahki yritti pitää katseensa tiukasti Creedyn hakemassa fläppitaulussa, mutta Creedyn kanssa papereita tonkiva Nazorak piti Vahkin ajatukset työläinä.

    Saraji oli hyvin lähellä silpaista Nazorakin kappaleiksi sinä hetkenä kun tämän ensimmäisä kertaa näki. Ainoastaan Creedyn urhea heittäytyminen Vahkin niskaan esti tätä vetämästä naurettavan kokoista miekkaansa esiin. Lyhyen esittelyn jälkeen Matoran sai Rajin vakuuttuneeksi Nazorakin lojaaliudesta, mutta vaikka Vahkin ruumis totteli kävi mieli valtaisaa punnitsemista.

    Mykkä, leukojaan louskutteleva Nazorak kaivautui jälleen yhden paperipinon seasta, ojentaen Creedylle mustaa paksua kansiota. Matoran hihkaisi riemusta tämän nähdessään ja taputti Nazorakia tämän olalle vuolaasti kiittäen. Saraji ei voinut olla täysin varma osasivatko Nazorakit hymyillä, mutta jos osasivat, tämä oli varmaan sitä.

    Matoran oli levittänyt fläppitaululle maailmankartan, jota tämä nyt tutki tarkkaavaisesti musta kansio käsissään. Vaikka asia oli vakava ei Matoran voinut estää itseään innostumasta. Hän alkoi nauttimaan salapoliisityöstään, innostuen siitä aivan kuten kaikista muistakin projekteistaan. Viikkojen ajatus -ja tutkimustyö kulminoituisi nyt. Aikana jolloin hän vihdoin uskalsi puhua.

    Katoton ja puoliksi seinätön mökki oli muuttunut auringon valossa kylpeväksi ulkoilmatutkimuskeskukseksi. Nazorak astui nyt tilanteesta sivummalle, istahtaen tärkeimpien papereiden päälle, estäen syystuulta nappaamasta niitä mukaansa.

    Creedy katsoi hetken kaikkia läsnäolijoita, rykäisi kuuluvasti ja asteli taulun viereen pieni sininen rasia käsissään.

    ”Hyvät herrat. Mitä tulette näkemään seuraavaksi, voi muuttaa käsitystänne meistä, muuttaa käsitystä sodasta ja muuttaa koko maailmasta. Minä esitän teille nyt tutkimustyöni kulminoituman.”

    Sarajin teki mieli haudata kasvonsa käsiinsä Matoranin ylidramaattisen puheen aikana, mutta päätti pysyä hiljaa, varmistaen hyvän hengen säilymisen.

    ”Killjoyn saavuttua Klaaniin minut määrättiin välittömästi hänen avustajakseen. Sen lisäksi, että autoin häntä selviytymään ”onnettomuudestaan”, minun tehtäviini kuului raportoida admineille hänen tekemisistään. Adminit… erityisesti Guardian halusi tietää tasan mitä hän touhusi. Se mitä hänen ja Killjoyn välillä tapahtui kenraalin saapuessa on edelleen mysteeri, mutta minä oletan, että Guardian tiesi jotain mitä me emme.”

    Nazorak ja Saraji kuuntelivat nyt tarkkaavaisena. Creedy oli tyytyväinen huomatessaan huomion olevan hänessä. Matoran jatkoi päättäväisesti. ”Kaikkien näiden vuosien aikana joku olisi voinut luulla, että minusta ja Killjoysta olisi tullut ystäviä. Mutta koko tämän ajan minä olen ollut varuillani. En koskaan voinut tietää milloin Killjoy paljastaisi kuka hän todella on… Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Ei koskaan. Ja nyt me olemme sodassa. Metsästäjiä Klaanissa. Tämä… siru jonka perässä kaikki juoksevat kiinnostaa noita maailmamme julmimpia sotureita. Ja kaiken tämän keskellä Killjoy taisteli kauan sitten, pettäen nämä molemmat. Hän petti omansa, petti Metsästäjät ja hyökkäsi Klaanin kimppuun välittömästi tänne päästyään. Nyt meille kerrotaan että joukossamme on petturi. Te varmasti ymmärrätte, mitä yritän sanoa.”

    Nazorak nyökkäsi, Saraji vain hymähti puolihyväksyvästi. Creedy veti syvään henkeä, pyrkien silti pitämään tahtia yllä.

    ”Sinä aikana kun olin täällä loukussa, minä tutkin asioita. Tutkin niitä paljon. Tässä vaiheessa minä tajusin asioita, jotka minun olisi pitänyt tajuta aikaisemmin. Tässä ei ole kyse vain Killjoysta. Tässä on kyse Mustasta Kädestä.”

    Nyt Sarajikin ryhdisti selkäänsä. Vahki nosti itsensä etukenoon, nauliten katseensa taululla olevaan karttaan.

    Creedyn pitelemä sininen rasia aukesi nopeasti Matoranin sormissa, paljastuen yksinkertaisesti rasialliseksi nuppineuloja. Yksi kerrallaan Matoran alkoi iskemään sinipäisiä nuppineuloja kartaan, luetellen hitaasti.

    ”Metru Nui.”

    ”Odina.”

    ”Xia.”

    ”Stelt.”

    ”Karzahn.”

    ”Nynrah.”

    ”Zakaz.”

    ”…”

    Saraji katsoi suu ammollaan, kuinka Creedy jatkoi paikkojen luettelemista. Käytyään läpi miltei jokaisen rotankolon ja pikkusaaren, mitkä Sarajin muisti kykeni muistamaan (ja muutaman, mitä hän ei ollut koskaan kuullutkaan) jäi kolmikon eteen vain pieniä sinisiä pisteitä täynnä oleva rei’itetty kartta. Kymmenien pisteiden rykelmä hämmensi Sarajia vain lisää. Creedy oli tietoinen tämän kysyvästä katseesta. Hitaasti Matoran laski rasian käsistään ja kääntyi katsomaan karttaa surumielisenä.

    ”Minne ikinä menemme, missä ikinä kuljemme, missä ajassa ikinä olemmekaan… Musta Käsi on siellä. Välittämästä väestöstä, sodista tai luonnonoloista, sen yhtymän tunnus on löydetty kaikkialta. Aivan. Kaikkialta.”

    Matoran tarttui aiemmin esiin kaiveltuun mustaan kansioon ja heitti sen Vahkin syliin. Saraji aukaisi sen ja kasa mustavalkoisia valokuvia valahti tuolilta alas. Jo kumartuessaan nostamaan näitä Saraji huomasi mistä oli kyse.

    Kuvien alalaitaan oli merkitty päivämäärä kuvan ottamisesta, jonka lisäksi niihin oli jokaiseen tussattu pieni selitysteksti.

    Karzahnin luolasto.

    Saraji hymähti. Kuva oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mystinen. Siinä oli vain kallionseinämä. Seinämä johon oli kaiverrettu käden kuva.

    Loput kuvista toistivat kaavan. Kymmeniä eri paikkoja ja aikakausia. Jokaisessa sama tunnus ja samalla käsialalla tehdyt merkinnät. Vahki laski kuvat käsistään ja kääntyi katsomaan tuijottavaa Creedyä. ”Sinä ymmärrät etkö niin?”

    Saraji vastasi, puhuen hyvin hiljaa. ”Musta Käsi perustettiin 5000 vuotta sitten… Nämä kuvat… Nämä eivät voi olla näin vanhoja.”

    Nazorak tarkkaili tilannetta sivummalta, mutta jopa tämän kasvoilta kykeni löytämään hämmennystä. Creedy nojaili pieneen kaappiin vastapäätä Sarajia. Vahkin mielessä käytävä taistelu vaatisi aikaa. Siksi Matoran ei antanut sille tilaa nyt.

    ”Minä tiedät että sinä olit osa tätä. Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että olet ehkä ollut osa jossain paljon vaarallisemmassa. Te taistelitte meille sodan, mutta millä hinnalla? Käsi ei ole sitä mitä me luulemme. Se ei taistele Metru Nuille, eikä se taistele Metsästäjille. Siksi se ei myöskään tule taistelemaan meille. Me emme tiedä mitä Killjoy tekee, mutta oli se mitä tahansa, hän salaa paljon. Me emme voi luottaa häneen.”

    Saraji ei vastannut, vaan tuijotti Matorania happamasti. Nazorak liikehti nurkassa hankalan oloisena. Vahki käänsi katseensa Matoranista, pyrkien välttämään kaikkia mahdollisia katseita.

    ”Minä en… sano mitään. Vielä… Tiedätkö. Sinä saatat olla oikeassa, mutta me emme voi tietää. Ehkä tämä on pelkkää väärinkäsitystä. Me taistelimme aina vapauden puolesta. Mitä väliä on sillä jos Käsi onkin ollut olemassa esihistoriallisista ajoista lähtien? Me emme voi tietää. …emme voi.

    Creedy pudisti päätään surullisena. Vahkin äänestä paistoi uskottelu. Kaikki mökissä seisovat tiesivät asioiden todellisen laidan. Vahki kuitenkin halusi lopettaa vallinneen epämiellyttävän ilmapiirin ja nousi seisomaan, astellen suoraan kartalle. Creedy tiesi mitä tulisi tapahtumaan ja istui nyt vuorostaan lepotuoliin. Vahki ryhdisti selkänsä ja aloitti puhumaan, tuoden vähitellen itsevarmuutta takaisin puheeseensa.

    ”Sinä kerroit minulle kaiken. Vaikka en sanoisi löytäneeni vastauksia aion pitää silti lupaukseni. Nyt on minun vuoroni kertoa teille omat tietoni.”

    Hetken hiljaisuus. Saraji repäisi yhdellä rivakalla otteella mustat kääreet torsonsa ympäriltä ja viskasi ne maahan. Metallinen kirskunta täytti tilan hetkeksi ja Nazorak ja Matoran hätkähtivät huomatessaan Satajin kehon halkeavan edestä, paljastaen tämän rintakehän sisällön. Mekaaniikan ja johtojen seassa oli kuitenkin jotain, mikä ei kuulunut joukkoon.

    Valkoinen hohtava kuula velloi Sarajin sisällä luoden aurinkoakin kirkkaampaa valoa sitä tuijottavien kasvoille.

    ”Oletteko nähneet tällaista ennen? Sillä jos ette ole, nyt on parempi kuunnella tarkasti.”

  • Liskojen yö

    [spoiler=Tsiih-klapaum.]Domek, Snowie ja Make vauhdissa olivat, tuloksena Klaanon-tekstit rapiat, joten ottakaapa lukuasennot jouhevat, nyt loppui Köyden hiljaisuudesta johtuvat napinat.[/spoiler]

    Bio-Klaani

    Yö oli laskeutunut Bio-Klaaniin. Suurin osa linnakkeesta oli kuitenkin yhä valaistu, ja muurien harjoilla ja torneissa voimakkaat valonheittimet odottivat päällekytkemistä mahdollisten vihollisten varalta. Partiot kulkivat ympäri linnaketta, ympäri tiluksia, ympäri lähiseutuja. Valvontakamerat tuijottivat elektronisilla silmillään vääjäämättä tärkeitä sijainteja. Viimeisimmät alisuoriutumiset vihollisen hyökätessä olivat nostaneet linnakkeen hälytystilan aivan uudelle tasolle.

    Siltikään se vanha kellari ei ollut valaistu, sitä ei partioitu eikä siellä ollut valvontakameroita. Se oli vain tyhjä, kiviseinäinen huone, jonka maalattia oli paksun pölykerroksen peitossa. Ainoa portaikon yläpäästä himmeänä kajastavan valon varassa havaittava asia koko huoneessa oli pyöreä kaivo. Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, tuo kaivo avattiin.

    Sieltä kömpi esiin tummanpunainen, vankkarakenteinen matelija. Sitä seurasi muutama Zyglak lisää. Ja sitten taas lisää. Lopulta pimeydessä oli kokoontuneena hieman yli kaksikymmentä hyvin aseistautunutta liskosoturia.
    ”Hrum. Pääsimme ykköspesälle kohtaamatta lainkaan vartijoita, ansaa tai lukittua ovea, kuomaseni”, joukkion vanhimpiin kuuluva Olthal murahteli tyytyväisenä.
    ”Tämä on ihme, totta vie”, vastasi hänen hyvä ystävänsä ja ikätoverinsa Welsix.

    Viimeisenä sisään kiipeävä, mustaan taisteluliiviin ja viittaan pukeutunut Alinnel loi kahteen turisijaan tyypillisen tuiman katseensa, ja pian kaikki odottivat täydessä hiljaisuudessa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. He kääntyivät johtajansa puoleen.

    Guechex sytytti varustevyöltään kaivamansa soihdun ja katseli sen valossa ryhmäänsä. Siinä oli kokoelma hänen parhaita sotureitaan ja läheisimpiä ystäviään. Kaikkiin heistä hän luotti, ja Guechex tiesi heidän luottavan häneen. Punainen Zyglak nosti soihdun päänsä tasalle.
    ”Zyglakit-soturit”, hän aloitti äänellä, joka oli riittävän hiljainen, niin ettei se varmastikaan kuulunut huoneesta vievän pitkän portaikon yläpäähän, mutta riittävän voimakas kuulostaakseen vahvalta. ”Tämän ZMA:n kartta todella näytti meille tien: Ortonien tunneliverkosto ja Klaanin kellarit yhdistyvät tavalla, josta Klaanin väki ei tiedä. Minä tiedän, että osaa teistä tämä kaikki epäilyttää vieläkin. Tämä saattaa olla ansa. Heti tuosta portakosta noustessamme meidät saatetaan piirittää ja ottaa vangeiksi. Meidät saatetaan lävistää terin ja myrkyin, ja tehtävämme voi jäädä ikuiseen unohdukseen.”

    Guechex hengitti syvään muiden kuunnellessa täyden hiljaisuuden vallitessa.

    ”Mutta emme anna sen haitata. Me emme anna sen haitata, koska emme muutakaan voi. Epäonnistumme, ja kansamme on mennyttä. Tämä on viimeinen tilaisuutemme lunastaa oikea paikkamme Allianssin riveissä, viimeinen tilaisuutemme näyttää, mihin Zyglakit pystyvät.”

    Hän nosti soihdun korkeammalle, päänsä yläpuolelle.

    ”Me emme tee tätä uudelle hyväntekijällemme. Me emme tee tätä oman kunniamme tähden. Me emme tee tätä Rhak’elakille. Me emme tee tätä Allianssille. Me teemme tämän Zyglakeille! Me teemme tämän omalla kansallemme, omille perheillemme, omalla verellemme!”

    Seurasi hetken hiljaisuus, ainoastaan soihdun vaimea lepatus puhui kieltään. Sitten Guechex jatkoi: ”Nyt, kaikki tiedätte tehtävänne, alkakaa toimia!”

    Muiden liskosotureiden siirtyessä nopeasti mutta äänettömästi portaikkoon Guechex jäi puolisonsa kanssa kahden. Hän laski soihdun kaivonreunalle, ja Alinnel tarttui tätä lujasti käsistä. Vaikka Alinnel oli suurikokoinen, varmastikin Toaa päätä pidempi Zyglak-soturi, oli hän puolisonsa rinnalla siron näköinen. Guechexin jänteikäs, tummanpunaisen ja mustan värinen keho oli kaikilla Zyglak-mittapuilla suurimmasta päästä, ja hän oli ryhdikkäästi seistessään lähisaarten pisin liskosoturi. Kaksi hahmoa katsoivat toisiaan silmiin ääntäkään päästämättä. Alinnelilla ja Guechexilla oli samanväriset silmät, sama syvä jäänsini hohti kummankin katseessa. Heidät oltiinkin joskus, kauan sitten, tunnettu jääkatseisena kaksikkona. Pari oli ollut yhdessä pitempään kuin useimmat tohtivat muistella, ja vain harvat ja valitut tiesivät, kuinka he olivat kohdanneet. Yleinen oletus oli, että Alinnel ja Guechex puhuivat tästä vain ollessaan kahden. Nyt he eivät kuitenkaan sanoneet sanaakaan, uppoutuivat vain toistensa katseisiin muutamaksi pitkäksi sekunniksi.

    Alinnel nyökkäsi ja Guechex perässä. He irrottivat otteensa toisistaan ja lähtivät muiden sotureiden perään. Oli aika toimia, oli se kuinka kivuliasta hyvänsä.

    Toa Vakai käveli miekka vyöllään halki Klaanin maanalaisia kerroksia. Kaulassaan Toalla roikkui valokiviriipus, joka valaisi hänen askeleensa niilläkin alueilla, jotka olivat syvällä maan alla ja vailla kunnollista valaistusta. Vakai oli klaanilainen, joka oli sotatilan puhjettua tahtonut auttaa järjestöään. Siksipä hän nyt vaelsi pohjakerroksia vartioiden, valmiina toimintaan ystäviensä puolesta.

    Toa Vakai katseli ympärilleen kolkossa käytävässä. Se oli yllättävän korkea, kivilattiasta kattoon oli varmasti ainakin seitsemän metriä. Seinän vierellä kulki pylväsrivistö, joka näytti kuin se olisi tuotu sinne jostain muualta varastoon. Tolpat oli kaiverrettu kauniisti, ja ilmeisesti kertoivat tarinaa, josta ei kuitenkaan ottanut selvää Matoralais-aakkosten kadotessa korkeuden pimeyteen.

    Kuinkahan moni klaanilainen edes tietää tämän hallin olemassaolosta, Vakai mietti mielessään. Onhan tämä aika erilaista kuin vaikkapa ensimmäinen näkemäni asia täällä…

    Vakai palautui mielessään takaisin siihen kauniiseen iltaan. Pitkä merimatka oli takana, ja hän astui puiselle laiturille. Miellyttävän satama-alueen takaa alkoi toisaalla metsää, toisaalla suuren linnakkeen suojaama kaupunki.

    Uusi kotini, hän oli ajatellut. Ilta-auringon säteiden valaistessa monet Bio-Klaanin linnakkeen torneista, ikkunoista ja sinivalkoisista viirestä näky oli ollut pikkusaaren Toalle ällistyttävä. Hän muisti vieläkin sinisen Ussalin heiluvan tuulessa valkoisella pohjalla purppuraa iltataivasta vasten.

    Nyt hän vaelsi kellareissa ja näki oman verensä violetiksi värjäämän terän tunkeutuvan vatsansa läpi. Vakai yritti huutaa kivusta, mutta äänen sijaan suusta pulpahti ulos lisää verta. Hän huomasi nousevansa ilmaan, ja äkkäsi pian tuijottavansa Zyglakia suoraan jäänsinisiin silmiin.

    Pylvään yläpäähän kyntensä upottaneen liskosoturin ja tämän väkevän hännän ilmaan nostaneen Toan kasvot olivat toisistaan vain muutaman senttimetrin päässä. Ja tämä naaras-Zyglakin vakava ilme jäi Vakain viimeiseksi näyksi klaanilaisena. Ei uljaita torneja, ei sinistä Ussalia purppuraa taivasta vasten, ainoastaan jäänsinisten silmien herkeämätön tuijotus.

    ”Se lakkasi hengittämästä”, Alinnel ilmoitti päästäessään ruumiin valahtamaan hännästään maahan.
    ”Vaikuttavaa, täysin ääntentä”, yksi ryhmän nuoremmista Zyglakeista ihaili.
    ”Oikeastaan uskomattoman yksinkertaista. Kun keuhkot ovat riekaleina, apua on vaikea huutaa. Nyt, hiljaa.”

    Muutkin liskosoturit laskeutuivat pylväiköstä. Ryhmän tarkka-aistsimpana tunnettu Vasell sulki silmänsä ja kuulosteli ja veti muutaman kerran sieraimiinsa ilmaa. Hetken täydellisen vaitonaisuuden jälkeen hän nyökkäsi, ja Cuechex viittoi tarkoin käsimerkein muita seuraamaan käytävää pitkin.

    –

    Valtavan monitoriparven keisari Paaco oli ymmällään. Muutama valvontakameroiden kuvaa näyttävistä näytöistä oli vaihtanut lumisadeohjelmistoon, eikä moinen käynyt lainkaan päinsä.

    Nyt eivät ole kaikki pellet kanootissa. Aika kutsua remonttireiskat apuun.

    –

    Guechex irrotti paksun, kaarevan heittoveitsensä irti seinästä valvontakameransäpäleiden keskeltä. Sotureiden oli ollut pakko siirtyä käyttämään hiljaisempia aseita Welsixin ja Olthalin vanhojen kivääreiden sijaan lähestyttäessä Klaanin tarkemmin vartioituja alueita. Ei ollut varaa päästää yhtään ylimääräistä ääntä. Nyt he olivat jo maan yläpuolisissa kerroksissa, eikä Admineiden tiloihin ollut enää juurikaan matkaa.

    Kaikki oli sujunut suunnitelman puitteissa. Kukaan kolmesta kohdatusta klaanilaisesta ei ollut ehtinyt tehdä hälytystä, ja tapot olivat olleet siistejä ja hiljaisia. Soturit olivat jakaantuneet vartioimaan määrättyjä sektoreita, ydinjoukossa oli jäljellä vielä kaksitoista Zyglakia. Yli kaksinkertainen määrä harjaantuineita sotureita kukistamaan kaikista vaarallisimmankin vastustajan.

    ”Hei, mitä täällä t-” ehti nurkan takaa ilmestynyt Matoralainen ihmetellä, ennen kuin hänen päänsä oli irti muusta ruumiista. Eloton hahmo lysähti maahan samalla, kun Matoralaisen kädestä pudonneen työkalupakin sisältö levisi käytävän siniselle matolle. Kukaan ei ollut ehtinyt nähdä Vasellin edes kiskaisevan katanaa vyöltään.

    Nurkan takana oli kuitenkin toinenkin hahmo, ja tämä oli huomattavasti suurempi. Vortixx. Pyöreällä kypärällä päänsä peittävä vartija oli jo toisella kädellään nappaamassa radiopuhelinta vyöltä huomatessaan tilanteen. Hän torjui Vasellin ällistyttävän nopean katanahyökkäyksen, mutta ei ehtinyt mitään Alinnelin keihäälle, joka iskeytyi hänen vatsaansa. Pian Vortixxkin oli päätä vailla.

    ”Jarp? Ferra? Oletteko siellä?” ihmetteli edesmenneen Vortixxin radiopuhelimesta kuuluva ääni. ”Haloo?”

    ”Klaanilaiset eivät ole tyhmiä, he huomaavat äkkiä, mitä on tekeillä. Jo kaksi kertaa liittoumamme muodostumisen jälkeen olemme onnistuneet yllättämään heidät. He ovat varmasti jo oppineet, että vaikka Allianssilla on numerot puolellaan, emme välttämättä hyökkää voimalla. Tulemme yön turvin. Joten vastassa on äärimmäisen tiukat turvatoimet, joista selviämme vain äärimmäisen harkitulla toiminnalla.”, Guechex johti joukkojaan, ja neljätoista Zyglakia lähtivät paikalta ääneti, jättäen jälkeensä kaksi entistä klaanilaista.

    Bio Klaanin Tyrmä

    ”Ilmoitus: Neiti Sheelika. Tulimme hakemaan teidät”
    Tuttu mekaaninen ääni kuului Nais-Toan korvissa. Sheelika nosti päänsä äänen alkuperän suuntaan, sellin ovea päin.
    Feterra seisoi sellin edessä. Metalliolento repi kalterit vaivattomasti irti. Toa itse ei tiennyt pitäisikö reagoida riemuitsevasti vapaudesta vai vihaisesti myöhästymisestä. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt pitäisikö reagoida kummallakaan tavalla, vaan tuli sellistä ulos hiljaisesti. Feterra mursi Sheelikan käsiraudat, mikä tuntui Toasta suurelta helpotukselta.
    ”HEI! Mitä luulet tekeväsi!?” Kova ääninen huuto kuului heidän takaa. SUPER Toa Santor oli huomannut heidät, mutta ennen kuin hän itse ehti tehdä mitään, metalliolento iski kouransa Toan kasvoihin ja tarttui lopuilla kädellä hänen käsivarsiin.
    ”Älä tapa häntä”, Sheelika pyyteli Feterraa, joka ei edes vilkaissut häntä tämän puhuessa.
    ”Tottele neitiä. Älä tapa Toaa.”
    Metalliolento läimäytti voimakkaasti Santorin pään seinää vasten, joka ei ollut tarpeeksi tappaakseen häntä mutta oli tarpeeksi kolkatakseen hänet tajuttomaksi. Sheelika katsoi hieman tympeänä olennon luomaa jälkeä.
    ”Entä muut tyrmänvartijat?”
    ”Vastaus: Vartijat eivät ole huomanneet.”, Feterra vastasi yhtä tunteettomasti katsoessaan Nais-Toaa. ”Kehotus: Seuraa.”
    Toa-nainen vilkaisi hetken selliinsä ja seurasi Feterran kanssa pois. Lähtiessään hän kuuli hillityn naurun kaikuvan yhdestä sellistä, mutta päätti olla huomaamatta sitä. Nauru alkoi kuulua yhä vain kovemmin.

    ””

    Kauempana muista joukoista, kaksi Zyglak-vanhusta pitivät vartiota sovitussa sektorissa Vasellin kanssa, varmuuden vuoksi. Heidät oli määrätty eliminoimaan kaikki silmiinnäkijät, jotteivät moiset herättäisi Klaanin huomiota ja pilaisi koko operaatiota.

    ”Hei, tuolla säntää yksi”, yksi Zyglak-vanhuksista, Olthal, huomautti toveriaan Welsixiä. Kauempana heistä juoksi hädissään matoralainen kaupunginvartija. Zyglak-vanhus tähtäsi kiväärinsä ja ampui heti pakenevan vartijan. Kiväärin ääni oli hiljennetty, mutta silti perin kuuluva.
    ”Veijari ehti melkein livistää”, Olthal sanoi rennolla äänellä.
    ”Kovin, alanko tulla vanhaksi?” Welsix vastasi virittäessään kivääriään.
    ”Naurettavaa, vanha kuoma. Nuoruuden tarmo ei koskaan kuole”, Olthal hymähti mukavasti. Welsix hymähti hänen kanssa.
    Vanhusten naurehdellessaan nais-Zyglak saapui heidän taakse vihaisesti.
    ”Mitä te teette? Joku olisi voinut kuulla tuon!” Vasell paasasi tarpeeksi hiljaisesti mutta silti kuuluvasti vanhuksia päin.
    ”Noh noh, rauhoitu nyt Vasell-rakas”, Welsix vastasi keveästi. ”Olemme pahoillamme”
    ”Niin. Me kaikki teemme virheitä”, Olthal lisäsi perään.
    Vasell yritti koota yhtenäisiä virkkeitä kuinka paljon vanhusten keveä asenne olisi tuomita koko operaation, puhumattakaan siitä kuinka raivostuttava vanhusten keveä asenne yleisesti on, mutta päätti hallita raivonsa ja jättää sen tälläkin kertaa myöhemmäksi.
    ”Älkää toistako tätä uudelleen”, Vasell puhui hampaittensa lävitse.
    ”Ei tietenkään. Emmehämme koskaan toistele virheitämme”, Olthal vastasi iloisesti. Vasell alkoi katua päätöstään, kuten oli tapana tapahtua.

    Yhtäkkiä, Zyglakien takaa päin hyppäsi miekkaa heilutteleva Selakhilaani.
    ”Klaanin puolesta ELÄKÖ-”, ennen kuin Selakhilaani ehti edes iskeä, hänen kehonsa putosi maahan kahtena osana. Vasell viskoi tyyneesti veren pois katanastaan ja sen laittoi takaisin huotraansa.
    ”Hetkinen, missä Gorix on”, Vasell kysyi Zyglak vanhuksilta katsellessaan ympärilleen.
    ”Gorix?”, Olthal toisti perässä hieman typertyneen kuuloisena.
    ”Poika on varmaan lähtenyt hipsumaan muualle”, Welsix vastasi. ”Nuoret ovat aina niin tarmokkaita ja energisiä”.
    ”Mitä”, Vasell vastasi yhdellä, täysin tilanteeseen sopivalla sanalla.

    Yön keskellä kaupunginvartija Jutap marssi ylpeästi Klaanin Tornin sillalla, joka oli yhteydessä useisiin rakennuksiin jotka oli rakennettu sen lähelle, kuten sairaalat, Klaanilaisten asumukset ja muut välttämättömät laitokset. Häntä, toisin kuin muita kaupunginvartijoita, ei yhtään harmittanut hänen äkkiseltään määrätty yövuoronsa. Jutap oli oikeastaan hyvin iloinen siitä, että sai viimein omaa aikaa jota hän ei olisi saanut tyttöystävältään, vaikka se olisikin tuntien pituinen yritys pysyä onnistuneesti hereillä. Steltinpeikko oli häviöllä tässä taistelussa.

    Ainakin kunnes hän kuuli yhtäkkiä ääniä takaansa. Hän ei kyennyt määrittämään, mikä kyseinen ääni oli, mutta se auttoi häntä viimein keskittymään muuhun kuin nukahtamiseen. Kaupunginvartija kääntyi katsomaan taakse, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin sillan reunaa. Jutap käveli pari askelta ja katsoi sillalta alas. Jutapia oli aina hieman vaivannut korkeanpaikankammo, joten hän lopetti tarkistuksen melkein heti ja jatkoi partioimistaan, arvelleen vain kuulleensa harhoja.
    Jutap päätti alkaa kehittellä omia teorioita mikä seuraavan Huudon Vaeltajan-kirjan suuri juonenkäänne tulisi olemaan.
    Jutapin marssiessa pois, liskomainen siluetti kiipesi sillan alta kaiteelle ja astui tyyneesti pinnalle ilman, että Steltinpeikko huomasi. Se oli Zyglak. Toiset kaksi Zyglakia kiipesivät sillan päälle hänen takanaan.
    Zyglak teki muutamia käsimerkkejä tovereilleen. He eivät saaneet herättää liian paljon huomiota. Zyglak otti miekkansa esiin ja hiipi nopeasti mutta rauhallisesti Steltinpeikon taakse.
    ”Zozo jigozu n risu”.
    Jutap katsoi taakseensa. Terävä nuoli osui Zyglakin asetta pitävään käteensä. Zyglak yritti kestää osuman, mutta silti valitti kivusta. Jutap kaatui selälleen peloissaan.
    Kauempana heidän takana, vaaleanpunainen Toa oli ampunut jousella suoraan Zyglakiin estäen hänen murhayrityksensä. Toa otti toisen nuolen ja tähtäsi sitä uudestaan Zyglakeja kohti.
    Zase zo musezando! Zyglak-soturi käski tovereitaan, kunnes toinen nuoli osui hänen rintakehäänsä surmaten hänet. Muut Zyglakit juoksivat aseet kädessään Toaa kohti, joka viritti jousensa ampumavalmiiksi.
    ”Seis siihen paikkaan!” äänen Toa hyppäsi nais-Toan ylitse suoraan Zyglakien eteen, riisuen heidät aseista kirveensä heilautuksella.
    ”Kyberi!” nais-Toa vastasi ilahtuneesti äänen Toan yhtäkkiseen saapumiseen.
    ”Terve sinullekin, GT”, äänen Toa vastasi yhtä uljaasti. Zyglakit ottivat veitsensä esiin ja hyökkäsivät Kyberiin päin. Silloin äänen Toa otti kirveensä kainaloon ja alkoi soittamaan sen kieliä.

    Zyglakit juurruttivat jalkakyntensä siltaan ja yrittivät pysyä pystyssä Toan ääniaalloissa. Kirves-kitaran kuuluva ääni ei auttanut heidän tilannettaan yhtään. Toan soitto vain kiihtyi ja koveni, täten myös ääniaalloista tuli paljon vahvempia. Ennen kuin he itse huomasivatkaan, Zyglakit eivät enää seisoneetkaan sillan päällä.
    Kyberi lopetti soittonsa ja laski kirveensä alas. GT ryntäsi yhä maassa makaavan kaupunginvartijan luokse.
    ”Onko kaikki hyvin?” Toa nainen kysyi.
    ”Zy-Zyglakeja”, Jutapin sydän pamppaili kovasti, vaikka vaara oli ohi. ”Klaani. Klaania on varoitettava!”
    ”Ei hätää, poju”, Kyberi vastasi rauhoittavasti hikoilevalle Steltinpeikolle. ”Jos tuo ei herättänyt huomiota, niin ei sitten mikään.”
    Äänen Toan lopetettua heidän takanaan tornin seinään räjähti yhtäkkiä aukko kaataen heidät hätkähdyksessä. Aukon läpi lensi sylinterimäinen olento ja Toa. Ainoastaan GT ehti nähdä keitä ne olivat, ennen kuin ne katosivat nopeasti pois.
    ”Okei”, äänen Toa nousi hitaasti jaloilleen kaupunginvartijan kanssa, ”perun sanani”.
    Mutta GT pysyi yhä maassa ja vain katseli olennon ja Toan suuntaan.
    ”Sheelika”, Toa-nainen kuiskasi itselleen.

    Klaanin sairaalahuone

    Valkoteemainen yksiösairaalahuone oli lähes pimeä. Ainoa valonlähde oli ikkunasta kajastava vaimea, pimeyden värjäämien pilvien takaa loistava kuun valo. Make aukaisi taas silmiään. Uni ei tullut. Huolimatta siitä, että viime aikojen tutkimusrumba oli ollut rankkaa, Make ei ollut juurikaan väsynyt. Tiputushoidot oli lopetettu tänään. Viereisellä pöydällä lepäsi litteällä lautasella hämyä, kaurapuuromaista soossia, aisaparinaan lasillinen mahdollisesti lämmennyttä vettä. Muutama mitä sievin postikortti sekä ruukku muutamine kukkineen seisoi samaisella pöydällä.

    Make työnsi mukavan peiton pois päältään, nostaen päänsä tyynyltä. Hitaasti hän nousi istuma-asentoon. Make hieraisi vasenta silmäänsä. Kumpikaan silmistä ei ollut väsynyt juuri nimeksikään. Hittolainen… Make loi katseensa jälleen vasemmalla olevalle pöydälle. Monissa korteissa toivoteltiin jaksamista ja voimia. Yhdessä niistä taas oli jokin maininta sotavangista. Hetkessä pieni ahdistus ja tuskaisuus riipivät Maken elimistöä. Pommi-iskun aikaiset tapahtumat olivat edelleen epäselkeitä hänen päässään.

    Make muisti kuitenkin, mitä oli viimeksi ahdistuneena yöllä tehnyt. Hän heilautti jalkansa sängyn reunalle. Hitaasti, sekä hieman heikon oloisesti Make nousi pystyyn. Hän tunsi valtavan painon ja alavatsakivun tunteen tunkeutuvan hermostoihinsa. Kävely kuitenkin luonnistui.

    Käytävä

    Tyylikkäin tauluin, huonekaluin sekä asein koristeltu vasemmanpuoleinen seinä jatkui kantamattoman tuntuisesti. Oikea seinä oli omistettu massiivisille ikkunoille. Ovia ei juuri ollut. Make asteli rauhallisesti syvänpunaisen karvamaton päällä. Se tuntui mukavalta jalkapohjissa. Jokaisella askeleellaan Make jyysti kangasta hieman varpaanpäillään. Häntä hymyilytti. Pieni kävely osoittautui hienoksi tavaksi

    Maken ajatukset katkaisi kauempaa yleensä niin yksinäisestä käytävästä kuuluvat askelten äänet. Make pysähtyi siihen paikkaan. Hän kuulosteli niin tarkkaan kuin pystyi.
    Yksi hahmo. Kaksi jalkaa. Kaksi muuta mahdollista äänen aiheuttajaa. Luultavasti raahausta.
    Rahin kuulo oli tällaisissa tilanteissa hyvinkin tarpeen. ”Mahdollisesti joku muukin pienellä jaloittelulla. Tai yövartija, kenties.” Ääni tuntui lähestyvän. Kolmivarpainen jalka astui esiin hämäristä. Sitä seurasi pian pitkä, vaalea… nokka? Maken silmät suurenivat. Teräpäistä, pitkää keihästä kantava linnun ja liskon risteytystä muistuttava olento asteli ikkunoiden heikkoon valonkajoon pimeästä käytävästä. Ikäväkseen moderaattori tunnisti sen. Zyglak… Mitä se täällä teki? Miten se pääsi tänne? Maken päähän tulvi kysymyksiä. Zyglakin ottaessa muutaman askeleen eteen Make puolestaan perääntyi. Pian olento erottui valkoisessa kuunvalossa kaikessa komeudessaan.

    Maken suu aukesi. Tämä oli paha. Tosi paha. Hänen oli päästävä tekemään hälytys. Zyglak ei varmaankaan ollut yksin. Kuitenkin tarpeeksi monen vahvan Klaanilaisen avulla ne varmasti voitettaisiin. Moden ajatukset katkesivat siihen paikkaan hänen huomattuaan, mitä Zyglak raahasi mukanaan. Olennon oikean käden sormet olivat kietoutuneet tiukasti vatsa maahan päin rehottavan Matoranin ympärille. Maken suu sekä silmät aukenivat miltei äärimmäisiin mittoihin. Zyglak huomasi tämän. *PLÄTS Veltostunut, tuore Onu-Matoranin ruumis lässähti kiviselle lattialle. Sen alle muodostui nopeasti tumma lammikko. Maken jäsenet tärisivät. Pieni, viaton Matoran…

    Mode siirsi hitaasti katseensa takaisin Zyglakiin. Se aukaisi suunsa, mutisten ilmeisesti jotain omalla kielellään. Tästä Make ei kuitenkaan ymmärtänyt tuon taivaallista. Ainoa, mikä hänen mielessään pyöri, oli raivo… Maken teki mieli asettaa suunsa niin rumaan irvistykseen kun hän vain pystyi… Moden kummankin käden neljä sormea puristuivat tiukasti kiemurassa toisiaan vasten, muodostaen tehokkaat nyrkit. Millä oikeudella tuo rumilus hiipi linnakkeeseen surmaamaan viattomia pikku piipertäjiä? Maken hengitys kiihtyi kiihtymistään. Itsehillintä katosi…

    Mode aloitti raivokkaan ryntäyksen tunkeilijaa kohti. Nyrkit peittyivät liekkeihin. Make heilautti oikean kätensä taakse ja eteen. Seuraavalla hetkellä Make tulisi katumaan siirtoaan… Zyglakin kämmen oli ottanut iskun vastaan vaivattomasti. Maken raivo ja kiihtymys vaihtuivat hätäännykseen ja oman typeryyden tajuamiseen. Hän ei kuitenkaan luovuttaisi helpolla. Kahden tulisen nyrkin iskusarja ei kuitenkaan pärjännyt mahtavalle Zyglakille, tämän torjuessa jokaisen iskun melkein nyhdellä kädellä. Olennon sormet takertuivat Maken olkapäähän.

    Moderaattori kohosi ilmaan, ei tosin omasta tahdostaan. Mikäli Zyglak olisi ollut jonkinlainen salainen agnetti, tätä olisi voinut varmaan pitää jonkinlaisena nukutusotteena. Ainakin Make toivoi että hän olisi jäänyt nukkumaan… Zyglak vetäisi vaimeasti sätkivän Klaanilaisen itsensä tykö. Moderaattoria pidellyt käsi heilahti pian voimakkaasti ja nopeasti takaisin eteen, vapauttaen tämän otteestaan. Make ei onnistunut vältäämään kierähdystä selkänsä kautta. Puolirahi nousi neljälle raajalle välttääkseen liikkeen toistumisen.

    Varoittamatta Zyglaksoturi ryntäsi hetkessä Makea kohti. Tuuhea matto peitti askelten äänet. Make ehti hätkähtää ennen kuin refleksinomaisesti tarttui viereiseen ötökkämehua juovaa tapiiria esittävään tauluun, heittäen sen olentoa kohti. Zyglak löi kuvan tehokkaasti kahtia terällään. Pian se seisoi sopivalla iskuetäisyydellä. Niin läheltä Zyglakin keihäs näytti jo epämiellyttävän kookkaalta. Make väisti täpärästi päänsä halkeamisen vikkelällä sukelluksella Zyglakin vasemmalle puolelle. Kipuaalto säteili välittömästi hänen vatsansa läpi. Tilaa ei helpottanut se, että Zyglak potkaisi häntä kylkeen.

    Olento suoritti nopean käännähdyksen keihäs ojossa. Make avasi nopeasti siipensä liitäen pois keihään tieltä. Zyglakin nopea häntä kuitenkin ehti tarrautua hänen nilkkaansa. Zyglak pyörähti uudelleen, heittäen tämän kiviseen seinään. Kaikki taulut ja koriste-esineet tipahtivat maahan pienen matkan säteellä itsensä Maken tavoin. Klaanilainen tunsi kuinka hänen toinen siipensä venähti. Zyglak lähestyi modea, nostaen keihäänsä ylös. Make noukki seinällä levänneen suuren sapelin käteensä. Zyglak hämmästyi Klaanilaisen tilaan verrattuna melko voimakkaasta ja nopeasta torjunnasta. Make joutui tukemaan miekkaansa lappeen kautta välttäkseen kummankin aseen työntymisen muutamaa senttiä alaspäin, rintakehäänsä. Katse Zyglakin silmissä oli tulinen.

    Make aprikoi. Hänen rintakehäänsä pisteli. Jotain selkeästi pyrki ulos. Moderaattori nielaisi vaimeasti mutta täpärästi muutaman kerran. Hänen oli jotenkin selviydyttävä tilanteesta. Make tarttui läheisimpään esineeseen varpaillaan niin lujaa kuin pystyi, ponnistaen alavartalollaan ja koukistaen jalkansa. Kankaasta tehty taulu iskeytyi Zyglakin nokan läpi. Olento perääntyi häkeltyneen, sallien Maken nousta pystyyn. Hän piteli myllertävää vatsaansa. ”Älä petä minua nyt…”

    Zyglakilla ei ollut aikaa yrittää irrottaa taulua. Silmäkulmastaan se näki Maken yrittävän iskeä. Jokainen miekanisku ohjattiin sivuun propellin tavoin pyörivän keihään toimesta. Taitava Zyglak suoritti nopean heilautusliikkeen, riisuen Klaanilaisen aseista. Make alkoi perääntyä vastustajan repiessä taulun pois näkökentästään. Zyglak katsoi häntä erittäin vihastuneesti, juosten pian jälleen tätä kohti. Hätäinen Klaanilainen poimi metallein kehystetyn maalauksen maasta. Metalli kesti hyvin terän osuman. Tilannetta kesti hetken ennen Maken kompastuttua yhteen maassa makaavista esineistä.

    Zyglak yritti käyttää tilannetta hyväkseen, Maken kuitenkin saaden täpärästi torjuttua lyönnit. Hänen otteensa maalauksesta ei kuitenkaan pitänyt, ja Zyglak heitti taulun suoraan ulkoseinän suureen lasiin, joka täyttyi halkeamilla. Moderaattori ikään kuin ponnahti lasin pinnasta kohti lattiaa käsiensä varassa. Raajakkeet tärisivät kuin vimmatut.

    Olento valmistautui lopetusiksuun, saaden kuitenkin Maken suusta syöksemän liekkisuihkun päälleen. Make tiesi otusten olevan voimilleen immuuni, tehden siksi liekistä niin kirkkaan kuin pystyi. Zyglak heittäytyi poispäin hieroen tuskastunena silmiään. Mode nousi pystyyn yrittääkseen suoraa hyökkäystä. Zyglak huomasi hämäyksensä toimineen, iskien Makea keihäänsä tylpällä alapäällä suoraan vatsaan. Make päästi tuskastuneen huudahduksen, joutien pian Zyglakin hännän iskun kohteeksi. Moderaattori lennähti muutaman metrin päähän Zyglakista.

    Voivotteleva ja yökkivä Make kääntyi lattialla kyljelleen.
    ”GYAAAAHRRGHHH.” Maken tuskastunut yökkäily kaikui käytävässä jonkin matkaa. Hänen kielensä roikkui suun ulkopuolella hieman häiritsevän pitkänä. Varoittamatta Zyglak heilautti häntänsä oikean puolensa ohitse. Uloke kietoutui tiukasti moden niskan ja leuan ympärille. Zyglak nosti Maken hiljalleen ylös. Make tunsi näkönsä hieman hämärtyvän.
    ”Gaigo n zododa, Toa?”
    Make ei edelleenkään osannut tulkita Zyglakin sanoja. Epätoivoissaan Make avasi suunsa mahdollisimman avonaiseksi, iskien pian hampaansa Zyglakin hännän nahkaan. Olento päästi närkästyneen, vaimean rääkäisyn. Zyglak heilahti näyttävästi ympäri, viskaten moden pois otteestaan suoraan viereiseen ikkunalasiin. Kestävä, paksu, koristeikas ikkuna antoi periksi.

    Melko lyhyen putoamismatkan jälkeen Make mätkähti vatsalleen ruohikkoiseen maahan. Zyglakin jalat tömähtivät parisen metriä hänen taakseen. Olento asteli muutamalla askeleella tämän luo.
    ”Gazadan zigozu, guzogi Toa zi padagi n zago zo jazu”, Zyglak puhui omalla kielellään hyvin pöyhkeästi.
    Make yritti nousta punnerrusmaisesti pystyyn, minkä Zyglak kuitenkin esti tallaten moden selälle.
    ”Gosepagazadagu risu gagigo zorondozasuzegogu.”
    Lievä viuhahduksen ääni kantoi ilmassa Zyglakin asettaessa aseensa kärki alaspäin.

    Make katsoi eteensä. Kolme Zyglakia aseineen katsoi häntä yllättyneenä. Yksi sirompi, kaksi vankempaa ja miltei vanhentuneempaa katanoineen ja kivääreineen. Paikalla oli myös Matoranin ruumis. Maken tunteet olivat ristiriitaiset. Yhtäaikaista ahdistusta, raivoa, katkeruutta ja pelkoa. Pienet, vaittomat matoranit. Tapettu julmien, piittaamattomien olentojen toimesta. Eikä kukaan linnakkeessa huomannut. Tällä menolla nuo pirut aiheuttaisivat paljon, paljon enemmän vahinkoa. Hittolainen. Jos hänellä vain olisi ollut kylliksi voimaa, hän olisi repinyt nuo olennot kappaleiksi. Maken pää tuntui hetkessä raskaalta kuin kivi. Klaanilaisen väsyneet kaulanikamat antoivat periksi. Hän tunsi tajuntansa himmenevän…

    user posted image

    Syvä kihelmöivä tunne kulkee aaltomaisesti pitkin ruohikolla makaavan Klaanilaisen velttoa kehoa. Kaikkialla on pimeää. Tumma, suuri liskomainen olento makaa keskellä loputonta tyhjyyttä. Se avaa syvän punaisina kiiluvat silmänsä. Tyytyväisyyttä ilmaiseva murina muuttuu yhä matalammaksi ja matalammaksi…

    Aika lähteä liikkeelle…

    Zyglak oli valmis viimeistelemään työnsä. Hitaasti maassa makaana Klaanilainen kuitenkin tarttui sormillaan olennon kylkensä viereen asettamaa toista jalkaa. Zyglak hymähti tajutessaan moden sinnittelevän yhä. Olento yllättyi uhrinsa kääntyäen hitaasti katsomaan tätä oransipupillisilla, viirumaisilla silmillään. Klaanilainen irvisti. Hetkessä punaisista sormista ilmestyvät kynnet upposivat Zyglakin jalkaan. Klaanilaisen käsi syttyi palamaan. Kirkuva Zyglak riuhtaisi jalkansa irti, perääntyen leikehtivän moden viereltä. Kaksi vanhempaa yksilöä osoitti Klaanilaista kivääreillään. Syvän karjahduksen säestämänä mode ympäröi lähimaastonsa syvänoransseilla lieskoilla.

    Yhdenkään sisäpihaa ympäröivän ikkunan taakse ei kuitenkaan syttynyt huomiosta kertovaa valoa, alue oli Bio-Klaanin hiljaisimpia.

    Pitkä naiszyglak kielsi lajitovereitaan laukaisemasta aseitaan. Laukausten äänet herättäisivät varmasti entistä enemmän huomiota. Nelikko piti katseensa roihuavassa liekkimassassa. Vihertävä ruohikko suorastaan paloi pystyyn.

    Oranssipunaisten liekkien keskellä, olento nousi hitaasti mutta varmasti seisomaan. Muttei suinkaan pystyyn. Sen keho raksui, natisi ja nyki jäseneineen kaikkineen. Eturaajojen sormet irtosivat hetkellisesti palaneen maan alta paljastuneesta mullasta. Kynnet pitenivät kaartuen alaspäin sirppien tavoin. Piikkimäiset, käyrät ulokkeet työntyivät esiin kyynärvarsista. Olennon hengitys seisahtui hetkeksi kokonaan sen pään alkaessa heilua hetken holtittomasti suun päästämien älähdysten ja murahdusten saattelemana.

    Hitaasti liekkipatsas alkoi hälvetä. Petomainen, neljälle raajalle noussut, kuuluvasti ja syvään hengittävä olento paljastui sen keskeltä. Sen keho hehkui tummanpunaisen ja oranssin niin tummissa kuin kirkkaammissakin sävyissä. Pedon kurkussa ja vastassa oli jaokkeisia muotoja. Paksuja, piikkejä muistuttavia panssarimaisia ulokkeita työntyi esiin sen olkapäistä, kyynärvarsista, sekä muutamista muista kehonosista. Suomuja oli siellä täällä. Pupillit eivät erottuneet oransseina hehkuvien silmien seasta.

    Tästä seikasta huolimatta Zyglak pysti tuntemaan otuksen katsovat suoraan sen silmiin, vihaisesti… Otus raotti suutaan paljastaen terävät, hienossa rivissä seisovat hampaansa. Sen levitetyt, hieman repalaituneet siivet pyyhkäisivät viimeisetkin liekinrippeet kuin ilmaan, taittuen pian tiukasti kiinni sen selkään sateenvarjon lailla. Kuuluva, möreä karjunta kiiti halki taivaan.

    Olento seisoi kyyristyneenä paikallaan, eturaajat vain muutamia senttiä maasta. Yksi vanhemmista Zyglakeista tähtäsi kiväärinsä groteskia otusta päin, mutta hänen viereinen nais-Zyglak esti hänet.
    ”Padazi za juu zitsuide gazada zazi tsudaesuza?!”

    Nuorempi Zyglak ryntäsi petoa kohti, välittämättä tämän groteskista ulkomuodosta. Ainoa mitä häntä kiinosti oli voiton kunnia. Kynnet viilsivät nuoren Zyglakin rintakehän läpi ennen kuin tämä ehti edes osua. Zyglak kavahti kivusta, mutta yritti kestää sen.

    Make nousi jaloilleen ja huusi taivasta kohti kuin viillieläin.

    Peto loikkasi vimmattuna Zyglakin kimppuun. Otus repi kynsillä nuoren Zyglakin kehoa, joka ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin hänen ruumiinsa oli verisien haavojen peittämä. Peto kaatoi nuorukaisen maahan toisella kynnen viillolla. Veripisaroita osui olennon kasvoihin, joka vain murahteli ja huusi petomaisesti.

    Vanha Zyglak tulitti kivääriään Makea kohti. Peto hyppäsi aseen laukaisulta suoraan tämän taakse. Vanha Zyglak ei ehtinyt huomata kunnes otus otti hänestä kiinni ja upotti hampaansa hänen solisluuhun. Sakea veri virtasi olennon hampaiden välistä Zyglakin parkaessaan sietämättömästä kivusta.
    ”Zase gu gizu jo zi, ronguda!” toinen vanhoista Zyglakeista karjui vihaisesti sitä päin ja yritti vetää sen pois toverinsa luota. Toa piti otteensa kovemmin Zyglakista, pahentaen hänen tuskaa entisestään.
    Toa vaistosi toisen Zyglakin ja väistyi hänen nopealta miekan viillosta. Nais-Zyglak ei voinut uskoa miten nopeasti hän ehti pois iskusta. Purettu Zyglak kaatui maahan, hänen toverinsa yrittäessä auttaa häntä. Verta vuoti haavasta liian paljon, vaikka kuinka sitä yritettiin pysäyttää. Toa rähjäsi eläimen tavoin Zyglakeja päin, kasvot veren peitossa.

    Nais-Zyglak asettui vanhusten eteen puolustavaan asentoon. Peto katsoi suoraan Zyglakia silmiin. Groteskin ilmestyksen silmissä ei enää näkynyt tietoisuuden tai inhimillisyyden ripeitä. Jäljellä oli vain petomaisuus ja raaka verenhimo. Nais-Zyglak valmistautui pedon seuraavaan iskuun ja piti kätensä tiukasti kiinni miekastaan, kunnes nuorempi Zyglak nousi ylös maasta ja ryntäsi päättömästi petoa kohti.
    ”Gorix, jareso!”, Nais-Zyglak huusi hänen peräänsä, mutta nuorukainen ei kuunnellut.
    ”Zosogidejasu!” Nuori Zyglak yritti iskeä keihäällä uudelleen petoa. Se väisti nopeasti ja ennen kuin Zyglak huomasikaan tämä iski kyynärvarteensa veitsimäisillä ulokkeilla hänen olkapäähän repien sen auki. Zyglakin veri pursui repeymästä ja jokainen pisara osui otuksen kehoon. Zyglak parkui kivusta ja kaatui maahan otuksen raapiessaan hänen kasvonsakin vereen.

    Nais-Zyglak hyökäsi katanallaan petoa kohti saadakseen tämän pois nuoren Zyglakilta luolta. Peto ehti väistyä, mutta miekanviilto osui lievästi tämän vatsaan. Olento viilsi samalla kyynärvarren ulokkeilla nais-Zyglakin vyötärön läpi ja puri hänen miekkaa pitävää käsivarttaan. Zyglak piteli tuskanhuutoa tiukasti ja löi nyrkillä pedon pois itsensä luolta. Nais-Zyglak yritti pysyä jaloillaan miekkansa varassa.

    Otus ärjäisi nais-Zyglakia kohti, mutta pian huomasi maassa ryömivän Zyglakin. Hän nappasi heti pakenevaa nuorta Zyglakia hännästä vetäen hänet luoksensa. Toa tarttui nuoren Zyglakin leukoihin. Nuorukainen yritti taistella vastaan, mutta ei kyennyt haavoiltaan tekemään mitään.

    Luun rasahdus kuului ja nuori Zyglak makasi pedon jalkojen juurella liikkumatta. Peto karjui voitokkaasti muiden Zyglakien katsoessa kauhuissa veren peittämää hirviötä.

    ”Zasepa gazura”, Zyglak-vanhus voihki. Olento siirsi verenhimoisen katseensa Zyglakeja kohti.
    Nais-Zyglak piteli asettaan tiukasti kädessä ja oli valmis taistelemaan uudestaan petoa vastaan. Ennen kuin peto ehti hyökätä, toinen, viittaan pukeutunut nais-Zyglak saapui ja laskeutui maahan yläpuolelta pedon ja muiden väliin.
    ”Alinnel”, nais-Zyglak hämmästyi toverinsa saapumista.
    ”Dazzu zi darotsu”, viittaan pukeutunut Zyglak-naaras ilmoitti muille. Padagi zabonon gepa zo dosu jo
    Nais-Zyglak nyökkäsi. Zyglakit perääntyivät yhdessä turvaan.

    Peto riehaantui tästä heti ja hyökkäsi Zyglak-naisen kimppuun. Zyglak riisui viittansa ja heitti sen petoa kohti. Sen raivo kasvoi enemmän riisuessaan viitan pois, jolloin Zyglak-nainen tarttui sen molempiin eturaajoihin.
    Otus ja Zyglak alkoivat painia toistensa kanssa. Peto räyhäsi villisti Zyglak-naarasta päin. Zyglaknaaras yritti kaataa toisella jalallaan pedon kumoon. Olento iski kyntensä keskelle Zyglakin kehoa ja veti syvän aukeaman.
    Zyglak kesti kivun. Otus raapi terävillä kynsillä uudestaan Zyglakia, joka vastasi heittämällä oikean yläkoukun pedon kasvoihin kaataen hänet takaisin maahan. Hän tarttui nopeasti kaatuneen otuksen kurkkuun, mutta pedon kyynärvarren ulokkeet iskeytyi hänen käteen estäen Zyglakin yrityksen.

    Molemmat perääntyivät toisistaan. Raivoisa olento karjui Zyglakia kohti. Zyglak karjui takaisin sitä päin.
    Heittokeihäs lensi yhtäkkiä Toa-hirviötä kohti, joka ehti torjua osuman.
    ”Zuyi Alinell!” muut Zyglakit saapuivat auttamaan Zyglak naista ja ympäröivät pedon.
    Zyglakit hyökkäsivät pedon kimpuun, joka taisteli jokaista vastaantulijaa kynsillään ja veitsimäisillä ulokkeilla, mutta pian Zyglakit alkoivat vallata pedon ylivoimallaan.
    Otus levitti siipensä yrittäen pakoon, mutta Zyglakit tarttuivat Toan jaloista ja vetivät hänet takaisin alas. Zyglakit saivat kiinni Toan raajoista ja saivat pedon viimein pysymään maassa.

    ”Zosoze”, Zyglak nainen määräsi muita Zyglakeja. Yksi heistä otti kirveensä esiin ja tähtäsi sitä pedon kurkkuun.

    Peto vain karjui ja murisi väsymättä Zyglakeja kohti.

    Klaanilainen vartija ei katsonut patsaan taakse, mutta ainakin se pelasti hänen henkensä. Guechex ja kaksi muuta Zyglak-soturia odottivat Matoralaisen menevän ohitse ja tulivat sitten esiin jonkinsorttisen katollaan etenevää Muaka-vaunua esittävän patsaan takaa.
    ”Okei, aika hajaantua”, punamusta joukkion johtaja sanoi hiljaa. ”Colhax, Ogaral, muistatte suunnitelman. Älkää päästäkö ketään tuon oven läpi.” Guechex viittasi kädellään jykevää, porraskäytävään johtavaa puuporttia, joka oli koristettu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja suojattu sinisellä voimakentällä.

    Kaksi soturia nyökkäsivät johtajalleen, joka oli jo tekemässä lähtöä, kun vielä kääntyi.
    ”Hyvää työtä.” Sitten Guechex vielä kääntyi kaksikosta pidemmän Zyglakin puoleen. ”Yhteinen opettajamme olisi ylpeä.”

    Toinen paikalle jäävä Zyglak ei jäänyt pohtimaan johtajansa äsken lausumia sanoja. Hän ei tiennyt, kenestä puhuttiin, mutta varsinaisesti ollut kiinnostunutkaan. Hänellä oli nimittäin todella, todella outo olo. Kädet tuntuivat normaalia pidemmiltä ja selkä kyömymmältä, vaikka hän näki selvästi, että näin ei ollut. Zyglak pudisti päätään ja koetti keskittyä.

    Hiekanharmaa Zyglak otti kahdenkätisen pitkämiekan ja tähtäsi terän punaoranssin Toa-pedon kurkulle. Tämän kaltaista luonnonoikkua ei saisi jättää eloon. Peto taisteli vastaan epätoivoisesti, mutta liskojoukko todisti olevansa liikaa. Hiekanharmaa Zyglak nosti miekan korkealle ilmaan ja iski välittömästi maahan. Mutta miekan terä ei osunut petoon, se ei edes ollut lähelläkään sitä. Yksi liskoista oli hellittänyt otteensa tarpeeksi antaen pedolle mahdollisuuden paeta käsistä. Peto kaatoi yllättyneet Zyglakit pois ja levitti siipensä. Peto lensi nopeasti pois liskojen luota ennen kuin nämä ehtivät saada hänet uudelleen kiinni.
    Alinell otti kuin vaistonomaisesti viereiseltä sotilaalta tämän kiväärin ja painoi liipaisimesta. Aseen laukaisu. Peto putosi alas Klaanin rakennuksen päälle, sen siipi lävistetty luodeilla, mutta yhä elossa.
    Alinell palautti aseen takaisin sotilaalle, joka ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ja alkoi torua joukkojaan.
    ”Kuka hemmetissä päästi tuon pakoon?!” Alinell puhui hillityllä, mutta selvästi vihaisella sävyllä. Mitä hän sai sotilaiden syyttävien paheksunnan ja syyttelevien sormien sijasta oli yhden Zyglak-soturin parkaisu. Punaisen värinen lisko huusi selittämättömästi.
    ”Mitä tämä on?” Alinell kysyi Zyglak-joukolta, jotka yrittivät rauhoittaa parkuvaa toveriaan.
    ”En tiedä, rouva Alinell. Ralhox vain menetti sen yhtäkkiä”, yksi sotilaista selitti.
    Muut liskot pitelivät kiinni toveristaan jottei tämä aiheuttaisi itselleenkin vahinkoa, mutta punainen Zyglak työnsi heidät sivulle eikä lopettanut huutamistaan.
    Alinell löi kiväärillään Ralhoxin päähän tainnuttaakseen hänet. Kova luun naksahdus kuului. Tainnutuksen sijaan Zyglakin niska taittui, mikä ei kuuluisi tapahtua, sillä isku ei ollut tarpeeksi tappamaan edes Muakan pentua. Alinell oli muiden joukkojen kanssa erittäin hämmentynyt ja pahoillaan, mutta samalla hieman helpottuneita, että heidän yhtäkkiä järkensä menettänyt toverinsa hiljeni.

    Alinellin käskiessään joukkonsa poistumaan pikaisesti aivan liikaa huomiota keränneeltä alueelta, näennäisesti kuolleen Zyglakin ruumis liikkui. Toinen luun naksahdus. Yhtäkkiä heidän kuollut toverinsa nousi jaloilleen ja jatkoi huutamista. Huuto oli veren kostuttama, joka valui Zyglakin leualta. Lisko kaatui yhtäkkiä maahan ennen kuin muut edes ehtivät prosessoida mitä he näkevät. Ralhoxin ruumis sätki ja nykisi luonnottomasti. Hänen nahkansa repeili kehonsa ympärillä. Zyglakin jokainen raaja alkoivat taittua useisiin suuntiin, hänen nivelet säröillen kuuluvasti.
    Muut eivät enää edes pystyneet käsittämään mitä he näkivät. Tapahtuma oli kuin jonkinlainen sairas vitsi. Pari liskoja joukoista alkoi tuntea olonsa pahoin eivätkä jatkaneet ruumiin seuraamista.
    Zyglak ruumiin huuto muuttui yhä ja yhä verta hyytäväksi ja epäluonnolliseksi, jolloin se ei enää muistuttanut minkään heidän tunteman olennon, puhumattakaan sitten Zyglakin, ääntä.
    Alinell otti välittömästi kiväärin takaisin käteen ja ampui muutamia kertoja ruumista päin. Tulikuumista luodinaukkoista huolimatta luonnoton kiljuminen ja luiden rasahtelu vain jatkui. Zyglak-naaras alkoi lyödä kiväärillä nuijamaisesti ruumista, joka viimein lopetti huutamisen monien väsyttävien iskujen ja veren räiskeen jälkeen.
    Alinell hikoili ja hengitti raskaasti katsellessaan kuinka hänen entisen toverinsa raato makasi verilätäkön keskellä, hänen kätensä nykien vieläkin ties kuinka pitkään.
    ”Okei, mitä ihmettä tuo oli?” iskuryhmän nuorin Zyglak kysyi. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään, mutta näytti samaan aikaan siltä, kuin ei näkisi mitään. Hän tuijotti tyhjyyteen.

    Sitten se jatkui, kaikkialta, samaan aikaan. Miltei koko Zyglakien aukiolla oleva joukko alkoi täristä, huutaa, sätkiä ja muuttua. Aivan väärään suuntaan.

    Guechex ei usein ollut näin hermostunut tehtävien aikana. Nyt hän ei kuitenkaan osannut olla lainkaan tyyni tai rauhallinen: Hän yksin oli kohtaamispaikalla. Admin-siiven ovet olivat nurkan takana, mutta ketään ei näkynyt, vaikka ryhmän pääjoukon olisi pitänyt kohdata tässä paikassa jo useita minuutteja sitten. Linnake oli selvästi jo huomannut hyökkäyksen, sillä kaukaisissa osissa jo soivat hälytysäänet. Adminien asuinsijan luona oli kuitenkin hiljaista. Vartijat ehtisivät tänne, kyllä, mutta ainakin he pääsisivät tekemään saaren hallitsijasta selvää.

    Jos muu ryhmä nyt tulisi paikalle. Juuri kun Guechex epäili näin pieniin, hänen omassa tapauksessaan jopa yhden miehen kokoisiin ryhmiin hajaantumisen olleen virhe, käytävän päähän ilmestyi Zyglak.
    ”Rakaal?” Guechex ihmetteli. Kyseisen tummanvihreän lääkintäekspertin ei ollut tarkoitus tulla tänne asti, hänen piti suojata erästä käytävien risteystä kerrosta alempana. ”Mitä sinä-”
    ”Ei ole aikaa. Nyt on mentävä, äkkiä!” liskosoturin käheä ääni sanoi. ”Kaikille ryhmille… Tapahtui jotain, ja meidän on hävittävä täältä.”

    Samaan aikaan neljä muuta, Guechexin omaa soturia ryntäsivät nurkan takaa kuin joukko kouluttamattomia Skakdeja. He näyttivät aivan yhtä järkyttyneiltä kuin edeltänytkin ryhmäkurin kyseenalaistaja.

    ”Nyt. Mitä täällä tapahtuu?” Guechex vaati miehiään vastaamaan.
    ”Me emme tiedä. Me emme tiedä!”
    ”Eikä nyt ole aikaa tähän”, vihreä lääkintämies jatkoi. ”Vartijat saivat meidät heti kiinni, kun ryhmä… Muuttui.”

    Guechex ei ollut lainkaan perillä tilanteesta. Ja hän oli aina perillä operaatioidensa tilanteesta.
    ”Muuttui?”
    ”Minä olen lääkinnyt joukkojamme niin kauan kuin olemme asuneet tällä saarella,” vihreä Zyglak vastasi. ”Enkä ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Aivan kuin heidän mielensä olisivat päättäneet, etteivät enää kuulukaan Zyglakeille, vaan jolleikin aivan muille. Ruumiit eivät pysyneet perässä. Mutta nyt on mentävä!”

    Käytävän päästä kuului jo vartijain ääniä.

    ”Alinnel”, Guechex sanoi täysin eleettömästi.
    Muut Zyglakit katsoivat toisiinsa. ”Olemme pahoillamme…”

    Joukon punamusta johtaja nosti päänsä. ”Ei.”
    ”Ei?”

    Sen enempää vastaamatta Guechex lähti paikalta juosten.

    ”…enkä minä tosiaan käsitä, mistä ne pääsivät sisään. Ensimmäiset kamerat hajosivat pohjakerroksen tuntumassa,” Paaco selitti juostessaan kiireellä sinimattoista käytävää pitkin. Hänen vierellään kiisivät moderaattori Same sekä Steltiläisten aristokraattien rotuun kuuluva yövartija.

    Same oli ollut ensimmäinen, joka oli osannut laskea mystisesti hajoavien valvontalaitteistojen johtavan, haarautuen ja harhauttaen, kohti Admin-siipeä. Siitä olikin klaanilaisille tullut hoppu, sillä vaikka Admineisto osasi yleensä pitää huolen itsestään, hyökkääjät olivat selvästi äärimmäisen taitavia.

    ”Seis!” Samen matala ääni leikkasi ilmaa ja katkaisi trion juoksun. Vastapäisestä suunnasta, Admin-siiven luota, juoksi heitä kohti neljä Zyglakia. Liskosoturit eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaan kohottivat aseensa.
    ”Luulin, että teillä on hoppu toiseen suuntaan”, Paaco koki tarpeelliseksi mainita, ja otti esiin hakkunsa. Hänen vierellään kaksi klaanilaista ottivat taisteluvalmiiksi viikatteen ja keihään.

    Steltiläinen ojensi keihäänsä, ja sen sivuun kiinnitetystä laatikosta singahti räikeän oranssi säde. Kimeän äänen saattelemana energia-ammus iskeytyi joukon ensimmäiseen Zyglakiin. Liskon lihakset veltostuivat hetkeksi, ja se romahti maahan. Toinen Zyglak kompastui lajitoveriinsa, mutta kolme muuta kävivät taisteluun klaanilaisten kanssa.

    Paaco ja steltiläinen jäivät nopeasti alakynteen, mutta Same iski viikatteensa terän tummanvihreän vihollisensa pään läpi sekunneissa. Hän siirtyi auttamaan vartijaa, Paacon torjuessa oman taisteluparinsa hyökkäyksiä villien taisteluhuutojen/ähkäisyjen kera.
    ”Uli! Uli!”

    Taistelu raivosi käytävässä vain parikymmentä sekuntia, kun Admin-siiven suunnasta lähestyi neljä vartijaa ja yksi Tawa lisää. Takaapäin laukaistut Rhotukat lamauttivat kolme elossa olevaa liskosoturia, steltiläisen keihäs oli avannut yhden kurkun.

    ”Nyt”, Tawa puhui lähestyessään äskeistä taistelupaikkaa. ”Mitä minun Klaanissani on tapahtunut?”

    **

    Raskastekoinen ovi sai kokea hajoamista, kun punainen lisko rymisteli sen läpi. Käytävän päässä ollut vartija koki sai myös uuden käänteen elämäänsä, kun hänen Kanokansa vain kimmahti pois jänteikkäästä, paksunahkaisesta Zyglakista. Sinisilmäinen matelija jätti kuitenkin järkyttyneen Matoralaisen kiekonheittimineen miltei koskemattomaksi ja pieni vartijatar ainoastaan työnnettiin sivuun.

    Guechex muisti Klaanin pohjapiirroksen, hän oli jo kuukausien ajan painanut sitä mieleensä iskua varten. Hän muisti suunnitelman. Hän muisti, missä Alinnelin olisi kuulunut olla missäkin vaiheessa operaatiota.

    Metalliset kalterit tukkivat käytävän, linnake meni hälytystilaan. Yksikään Matoralainen, joka tulisi tilanteen jälkikäteen tallenteilta näkemän, ei tulisi tietämään, mikä loisti Zyglakin silmistä, kun se mursi tieltään esteet, eivätkä kalterit olleet poikkeus.

    Mutta Matoralaiset eivät osanneet nähdä liskopetojen silmissä muuta kuin vihaa. Jos he olisivat osanneet, he olisivat nähneet puhtaan epätoivon.

    Punaisen matelijasoturin päämäärä siinsi jo edessäpäin: Keskisuuren Kasteen Sisäpiha. Suurehkon, nurmikon peittämän pihan suihkulähde pulputti yksinäisesti vettä kivisestä, pientä soturia esittävästä patsaasta. Kivimomentti oli miltei ainoa asia koko aukiolla, joka ei ollut veren tahrima tai palanut. Saapuessaan aukiolle Guechex todisti kovan elämänsä vaikeinta näkyä.

    Hänen hyvät ystävänsä, soturiveljensä ja -siskonsa, jotka ainoastaan tahtoivat kansansa parasta, makasivat aukiolla omassa veressään. Zyglakit olivat kuolleet. Paitsi että ne eivät olleet Zyglakeja. Raajoja oli liikaa, suhteet vääristyneitä, rangat kieroutuneita. Jopa Guechexille oli vaikeaa katsoa entisten aseveljiensä kasvoja, niin hirvittävän muodonmuutoksen ne olivat kokenet.

    Klaanin kaukaa katsovat vartijat eivät puuttuneet tapahtumiin, kun yksinäinäinen, suuri Zyglak etsi raatojen joukosta sitä, mitä ei missään nimessä tahtonut löytää. Vauhkomielisesti pihan poikki vaeltava Guechex pysähtyi. Edessään hän näki kasan lihaa, raajoja ja haarniskaa. Hän näki kiväärin, sulautuneena elävään massaan. Mutta se ei häntä sykähdyttänyt. Hän näki kaiken sen epämuodostuman keskeltä jäänsinisen silmän.

    Tawa, Guardian ja Same seisoivat käytävässä. Heidän olisi pitänyt olla jo johdon kriisipalaverissa, mutta olivat jääneet siihen tuijottamaan pienen Matoralaisen liikkumatonta ruumista. Kaikki olivat nähneet liikkumattomien, pienten Matoralaisten ruumitta ennenkin, eikä tämä ollut edes kuollut rumalla tavalla. Tämä oli kuitenkin kuollut omaan kotiinsa, heidän kaikkien yhteiseen kotiin. Taas, jo kolmannen kerran, olivat vihollisten voimat iskeneet suoraan heidän elämiinsä sen henkilökohtaisimmalla tasolla, kotona.
    ”Tunsiko teistä kumpikaan häntä?” Tawa kysyi hiljaa. Kaksi muuta hahmoa pudistivat päitään.
    ”Admin Tawa”, Same lausui, vielä hiljempaa. Hän oli ainoa Tawan tuntema henkilö, joka osasi puhua äärimmäisen muodollisesti mutta suoraan sydämestä. ”Se ei varmaan lohduta yhtään, mutta strategisesti tämä oli meille voitto. Menetimme alle kymmenen vartijaa, heiltä menehtyi yli kaksikymmentä eliittisoturia.”
    ”Ei lohduta.”

    Guardian mutisi äänettömästi muutaman sanan, kääntyi pois ja lähti kävelemään kohti palaveria ja elämää jälleen yhden surunäytelmän jälkeen.

    ”Tawa”, Same sanoi vielä, kun juuriadmin kumartui sulkemaan pienen vainajan silmiä.
    ”Hmm?”
    ”Sheelika on hävinnyt.”

    Siniset matot, värikkäät taulut ja mitä monimuotoisinta kulttuuria edustava arkkitehtuuri pyörivät merkityksettömänä massana Guechexin silmissä, kun Zyglak-soturi eteni tuulen vauhtia linnoituksessa. Koko muu joukko oli jo kuollut tai muutaman poikkeuksen tapauksessa vankina, ainoastaan operaation johtaja oli jäänyt jäljelle.

    Mei…

    Hänen mielensä oli kuuro kaikelle muulle, paitsi puolisonsa viimeisille sanoille. Ne ja ainoastaan ne täyttivät hänen ajatukensa.

    Hän…

    Ääni ei ollut kuulunut Alinnelille, ei sille tulisieluiselle mutta uskolliselle Zyglakille, jota Guechex rakasti. Se kuului muodottomalle hirviölle. Mutta sanat, ne olivat olleet Alinnelin.

    Ei tämä…

    Seuraavan selkeät havaintonsa Guechex teki vasta linnakkeen ulkopuolella. Aamu alkoi jo sarastaa, kun hän raahautui ympäri metsää. Ilmeisesti vartijat olivat osuneet häneen useammallakin heikentävällä Kanokalla, ja oli hänessä syvä viiltohaavakin. Tajuntansa rajamailla tasapainoileva Zyglak tiesi kuitenkin, ettei häntä seurattu. Klaanilaiset eivät haaskaisi aikaa kostolle.

    Viimeiset asiat tajuttomuuteen lipuvan liskon mielessä olivat edessä kasvava kuollut puu, sekä hinkuvan, raastavan ja vihamielisen äänen hänelle lausuma maailman kaunein sana.

    Mei.

  • Operaatio Turkanen

    Tarina nimeämispäivästä ja sinapista

    Vuosia sitten

    Talvi oli tullut. Taivas oli avautunut ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen kunnolla ja vapauttanut lumisen antinsa. Puhtaan valkoinen kauneus peitti kaiken alleen.

    Oli nimeämispäivä ja ilmassa oli iloa.
    Maa oli valkoisenaan lumen leijaillessa Bio-Klaanin saarella linnoituksen ympärillä ja kasaantuessa pirteän valkoisena linnoituksen katolle. Klaanin pihalla temmeltävät klaanilaiset olivat rakentaneet kurpitsapäisiä lumiukkoja ja aloittaneet lumisotia, ja moderaattorien oli pitänyt tehdä pieniä väliintuloja joihinkin lumisodista aiheutuneisiin kärhämöihin.
    Klaanin sairasosastolla sairaanhoitaja Kupea työllistivät erilaiset jäästä ja lumesta aiheutuneet vammat ja murtumat.

    Klaanin juhlasalissa tanssittiin ja iloittiin tästä keskitalven juhlasta, jota juhlittiin Suuren hengen, Mata Nuin kunniaksi. Tänä päivänä Suuri henki siunasi uskollisia palvelijoitaan nimillä ja muilla lahjoilla.
    Puheensorina ja ilo olivat täyttäneet melkein kaikkien klaanilaisten sydämet, jos tiettyä kanimaista olentoa ei laskettu. Pääadmin Tawa istui johtajanpallillaan muiden adminien tuolien lähellä katsellen sekavaa sirkusta, josta Bio-Klaani koostui. Universumin eri lajit olivat yhdessä juhlimassa Suurta henkeä kuin missäkin utopiassa.

    Tawa oli klaanin pitkäaikainen johtaja ja oli järjestänyt tämän talven Nimeämispäivän karkelon klaanilaisille, hyville ystävilleen. Istuessaan penkillään Tawa pystyi seuraamaan edessään levittäytyviä klaanilaisia ja näiden tekemisiä, sekä vahtimaan lattialla piparinmuruja syövää Ussal-rapua Nöpöä, joka toimi Klaanin söpönä maskottina.
    Katsellessaan ympärilleen Tawa näki, kuinka silinterihattuinen Killjoy käveli ihmisten seassa, ampuen ohjuspattereistaan tekolunta ja nimeämispäiväsälää ilmoille. Karkkitankoja ja suklaakonvehteja satoi klaanilaisten päälle. Nimeämispäivä oli näemmä mennyt yleensä varsin vakavahenkisen punaisen kolossin päähän ja hän oli lievästi sekaisin, muttei niin pahasti kuin pimeyden olento Makuta Nui. Tämä käveli klaanilaisten seassa nimeämispäiväkuuseksi naamioituneena.

    Manfred käytti muodonmuutoskykyään sulautuakseen (huonosti) väkijoukkoon ja juhlijoihin. Oikeasti Makutalla oli jotain muuta mielessä, kun tämä leijaili hitaasti kohti Tawaa väkijoukon kaikotessa makutan ympäriltä.
    Tawaa puistatti Manun virne, kun tämä tuli Tawan eteen muuttaen muotoaan ja lipuen kammottavan tyynesti kohti juuriadminia. Makutan päästä ilmaantui uloke, joka muistutti aivan krottikalojen viehettä. Makuta Nuilla tässä punaisessa ulokkeessa, joka työntyi Makutan mustan kraahkanin otsasta, oli mistelinoksa ansana Tawalle.

    ”Heiii Ta-waaaa”, Makuta sihisi. ” Tiedäthän, mitä sanotaan mistelinoksista ja nimeämispäivästä? Kai huomaat nyt olevasi mistelinoksan alla?”, Manu sanoi hymyillen, paljastaen verenpunaiset huulensa naamionsa alta ja tuoden ne lähemmäs Tawaa, pitäen samalla vihreän antenninsa tarkasti adminin yläpuolella.
    Makutan sulkiessa silmänsä ja valmistautuessa suutelemaan sähkön toaa Tawa keksi nopean pakoreitin tilanteesta ja nappasi piparinmuruja mutustavan Nöpön lattialta.

    ”… anteeksi, Nöpö.”

    Sitten hän tunki ravun Manun mistelinoksan alle.

    Makuta nuin verenpunaiset huulet ja Nöpön piparinmuruja täynnä oleva suuosa osuivat yhteen suudelmaan kuin mikä tahansa rakkaudenosoitus mistelinoksan alla. Juhlahumussa ja yleisessä kaaoksessakin jotkut klaanilaisista huomasivat tämän oudon hellyydenosoituksen, joka loppui siihen kun Manfred avasi silmänsä ja näki edessään Nöpön kaksi antennien päässä olevaa silmää.

    ”…”, Manu sanoi.

    Nöpö tuijotteli silmäparillaan ympärilleen hämmentyneenä. Yleensä emäntä tarjosi hänelle parempia makupaloja.

    ”… Tawa, miksi? Oi miksi, rakas Tawa? En minä sentään mikään raheihinsekaantuja ole…” Manfred sanoi katsoen syvälle keltaisen soturin visiirin takaa pilkistäviin silmiin.
    Tämän jälkeen makuta alkoi hitaasti haihtua ilmaan ja materialisoitui välittömästi suoraan suureen gölgisaaviin, jonka seurauksena monet klaanilaiset, muun muassa Darkkikseksi kutsuttu punamusta soturi ja hopeamusta skakdi Bladis saivat päälleensä aimo annoksen punaista juotavaa mantelinpalasten ja rusinoiden kera.

    ”Manu, pois sieltä juomista”, punamustaa Kiriliä kantava Darkkis sanoi happamasti nostaen Makutan pois juomakulhosta ottamalla Makutan päässä sojottavasta antennista kiinni. Väkevillä soturin voimillaan mustapunaista haarniskaa kantava toa nosti lepakkomaisen hirvityksen kulhosta ja tiputti lattialle.

    ”Kiitos, mutta pärjään kyllä itsekin”, Manu sanoi ja vaihtoi sekunnissa sormennapsautuksella painovoimansa kattoon. Epätasainen tömähdys ja pian makuta alkoi tanssia katossa ripaskaa tökkien samalla alla joraavia ja poraavia klaanilaisia.
    Manu kaatoi muun muassa erään Dinemiksi kutsutun Ga-Matoranin, joka oli ottanut hiukan liikaa terästettyä munatotia Peelon taskumatista ja kaatui pienissä erään Bob-nimisen po-matoranin syliin. Bob oli perin iloinen tästä huomionosoituksesta.

    Juhlasalin yleisilme oli perin valkoisen, punaisen ja vihreän sävyinen. Klaanin katonrajassa komeili paljon erilaista Visokin seitistä tehtyä koristenauhaa, johon oli liitetty erivärisiä valokiviä, jotka loistivat iloisesti. Matoro ja Suga olivat koristelleet klaanin kattoa ja pöytiä erilaisilla jääveistoksillaan ja lumella, johon he olivat laittaneet elementaalienergiaansa saadakseen sen pysymään mahdollisimman kauan sulamattomana.
    Matoro nojaili buffet-pöytään napsien sieltä herkkuja kuten suklaata ja keksejä. Jään toa seisoskeli viileänä pöydän vieressä silmäillen yleistä nimeämispäivän menoa. Hänen lähellään moderaattori Umbra, keltamusta valon toa, napsi vasemmalla kädellään erilaisia suupaloja tarjoiluvadeilta. Pian Umbran suu oli suklaassa ja sormet toffeekarkkitahmassa.

    Umbra mutusteli suklaita ja tarkkaili klaanilaisystävänsä touhuja. Matorosta huomasi että hän käytti naamionsa kiikaritoimintoa, koska jään toa puri hammasta samalla kun keskittyi käyttämään kiikarisilmätoimintonsa toimintoja.

    ”Matoro ystäväiseni, mikset tutkaile naamiosi röntgenkatsetoiminnoilla naisten haarniskoja tarkemmin. Niin minä tekisin jos olisin sinä, enkä yrittäisi etsiä mitään kryptisiä vihjeitä joka paikasta”, Umbra naurahti jään toalle, ja keksinmurut pärskähtelivät Umbran keltaisesta suusta ympäri pöytää ja lattiaa.

    ”Minulla voi olla jotain muitakin intressejä kuin naiset, kuten ehkä tiedät, ystäväiseni”, Matoro kertoi vilkaisten samalla hyväntuulista toa-kollegaansa ja vanhaa ystäväänsä Umbraa.
    ”Kuka muuten teki nämä täällä soivat nimeämispäivälaulut? En ole kuullut näitä ennen. Hyviä biisejä, täytyy kyllä myöntää”, Umbra kysyi toveriltaan silmäillen samalla olisiko näkyvissä yhtään nättejä toa-naikkosia, joille voisi tarjota Klaanin piikkiin ilmaista gölgiä ja munatotia.

    ”Mitä minä olen kuullut, niin nämä ovat Paacon eli taiteilijanimeltään Zangerin käsialaa ja hänen singlensä biisejä, jotka toimivat näemmä myös juhlamusiikkina”, Matoro vastasi tervehtien samalla Samea, valkomustaa soturia, joka kantoi valkoista hauta, suojaamisen naamiota. Same oli vastikään päässyt moderaattoriksi, koska admineilla oli liikaa töitä uusien jäsenien aallon pyyhkäistessä klaanin yli tsunamin lailla.
    ”Hei Same, mites menee?” Umbra huikkasi toverilleen ja alaiselleen Samelle, joka oli kuuluisa kuulustelumetodeistaan ja taistelutaidoistaan, vaikka taistelutaidot eivät olleetkaan kovin suuri ylpeydenaihe klaanissa. Koostuihan paikka sotapakolaisista ja muista, joille ei ollut muuta paikkaa.

    ”Anteeksi, mutta… en jotenkin pidä juhlista. Erityisesti nimeämispäivästä, sillä en ihan välitä Mata Nui -uskosta”, Same vastasi vaiteliaasti Umbran kysymykseen napaten muutaman katkaravun kouraansa.
    ”Ai niin, te selakhikaanit ette vietä nimeämispäivää”, Umbra sanoi ottaen lasillisen gölgiä naamariinsa.
    Joukkio rupatteli jonkin aikaa buffet-pöydän luona, kunnes Umbralle tuli huono olo liiasta gölgistä ja hän alkoi etsiä pesuhuonetta. Keltamusta moderaattori pyyhälsi väkijoukon lomasta kaataen Kepen, joka oli esittelemässä tylsistyneille Biomasterille ja Domekille uutta partakonetta.
    Sille ei välttämättä löytynyt markkinarakoa universumissa, jossa kenelläkään ei kasvanut partaa.

    Umbra ohitti myös maassa istuvan jänismäisen olennon, joka mökötti, välillä torkkuen. Olento kantoi kasvoillaan matatua ja sillä oli pitkät korvat. Umbra ei pahemmin kiinnittänyt olentoon enää huomiota, sillä kiire pesuhuoneeseen oli liian suuri. Niin suuri, ettei moderaattori jäänyt kuuntelemaan Sugan, Tongun ja Snowien laulamia kauneimpia nimeämispäivälauluja, joita kolmikko lauloi perin hartaasti ja vielä todella hyvinkin, jos asia voidaan näin ilmaista.

    Sugan, Tongun ja Snowien laulua kuunteli sivusta myös Bio-Klaanin admin Guardian, joka tulkinnasta riippuen pidätteli kyyneliä joko herkistyksestä tai myötähäpeästä. Manu käveli kattoa pitkin Guardiania vastaan ja tarjosi tälle nenäliinaa ennen kuin jatkoi matkaansa alkaen uppoutuen omaan angstiinsa Tawan kieltäytymisestä. Guardian heitti nenäliinapaketin olkansa yli.

    Yleisessä kaaoksessa moderaattorikokelas Paaco käveli ympäri salia vahtien klaanilaisten tekemisiä. Paaco oli hyvin tarkka säännöistä. Jos moderaattorikokelas kuuli jossain sanottavan jotain rumaa, tuli hän heti juttutuokiolle tuhmia puhuneen henkilön kanssa. Tämän jälkeen Paaco keksisi jonkin rangaistuksen.
    Nyt Paaco tosin vain jammaili oman musiikkinsa tahtiin tarkkaillen samalla muiden reaktioita kappaleisiinsa. Kultavihreää panssaria kantava toa huomasi joidenkin neiti-matoranien kysyvän muilta näistä kappaleista, mutta kukaan ei osannut kertoa oikein varmaa ja oikeaa vastausta, mikä harmitti Paacoa suunnattomasti.

    Visokki, klaanin admin, joka oli tunnettu telepaattisista kyvyistään, seuraili telepaattisella kanavallaan kaikkien mielten tuotoksia. Juhlatilanteissa oli näet yleistä järjestää vallankaappaus, sen historia oli maailmalle opettanut. Siksi Ämkoo oli ohjeistanut Visokkia tähän salaoperaatioon kaikkien mielten skannaamiseen tässä punaisen, valkoisen ja vihreän värin sekamelskassa. Visokki ei pitänyt siitä, mihin oli suostunut, mutta ymmärsi operaation tärkeyden.

    Tehden itsensä illuusiokyvyillään näkymättömäksi muilta Visokki kipitti ympäri kattoa tarkkaillen kaikkea myös tummansinisillä silmillään. Visorakin ote piti lujasti katossa, josta hänen oli helppo nähdä ja tuntea melkein kaikki liike ja tekeminen.

    Meno on rauhallista ja hiukan hiprakkaista, mutta mitään häiriökäyttäytymistä ei ole tapahtunut, Visokki ajatteli katsellen piilostaan, kuinka punaisia lakkeja pitävät Dox ja Iggy tanssivat outoa breakdance-tyyppistä tanssiaan tanssilattialla ja tuuppivat muita klaanilaisia kumoon. Äksään he törmäsivät poikkeuksellisella voimalla.
    Punakultaisen soturin kaaduttua maahan koko tanner tömisi ja kaikki säpsähtivät. Samalla katonrajassa piilossaan oleva Visokki sai telepaattisen viestin jostain kaukaa…

    ”Miksi tämmöiset perhanan asiat sattuvat juuri meikäläiselle, vanhukselle joka ei saa edes eläkepäiviään viettää rauhassa”, telepaattiselta kanavalta kuului. ”Perhanan karzahnin talo on hautautunut lumeen ja eihän tässä meinaa päästä pois täältä omin avuin! Ja pahinta, sinappikin uhkaa loppua ja konjakkiakaan ei ole enää kuin muutama tynnyri jäljellä. Tää ei oo virallisesti mikään SOS eli Sinappi On Syöty – tilanne, muttaa miehän tarttisin pikkasen apua täällä miun mökissä täällä helevetin jäävuorella…”

    Visokki oli ällistynyt kuinka kova tahto Turaga Niddillä, tai tuntemattomasta syystä tuttavien kesken ”Kybällä” olikaan. Papparaisen mieliviesti oli matkannut läpi lumimyrskyn ja Klaanin suojamuurien, jotka yleensä voisivat vaikeuttaa viestien saapumista perille. Mieleltään vahva Turaga oli kyllä pelastamisen arvoinen, joten Visokki päätti toimia. Hän tipautti itsensä seittiään pitkin juhlasalin lattialle.

    Punamusta visorak alkoi muuttua näkyväksi klaanilaisten seassa. Ensin lattialla näkyivät vain kaksi tummansinistä, kiiluvaa silmää, mutta pian koko iso hämähäkki oli jo lattialla valmiina komentamaan klaanilaiset etsintäoperaatioon Turagan pelastamiseksi.

    Klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, kuului kaikkien paikallaolijoiden päiden sisällä. Visokki oli avannut kanavan jokaisen paikalla olevan henkilön kanssa varmistaakseen, että kaikki varmasti kuulisivat hänen asiansa.

    Turaga Niddi on pinteessä Ämkoo-vuoren mökissään. Hänen konjakkinsa ja sinappinsa alkavat olla lopussa, eikä hän pääse lumivyöryn takia ulos talostaan, koska talo on lähes hautautuneena lumeen. Ehdotankin, että pidämme nimenhuudon ja katsomme sopivan etsintäpartion lähtemään vuorelle pelastamaan ystäväämme ja rakasta pappaamme.

    Salissa oli hetken hiljaista.
    ”… rakasta?” huusi joku epäuskoisena väkijoukosta.
    Visokki pyöritteli silmiään.
    … takuulla jonkun mielestä, hämähäkki viesti.

    Supina täytti juhlasalin.

    Guardian nousi seisomaan väkijoukosta luoden hiukan plasmaa kiikarisilmäänsä saadakseen huomion itseensä. Miehekäs admin katseli juhlijoita, jotka taas katselivat häntä hiukan epäuskoisesti. Tawa alkoi pikkuhiljaa hivuttautua Guartsun rinnalle, mainittakoon syynä sen että Manu oli alkanut taas lähennellä Tawaa mistelinoksallaan.

    ”Klaanilaiset, rakkaat ystävät. Nyt pidämme nimenhuudon paikalla olevista ja halukkaista vuorelle lähtijöistä. Onko asia selvä?” Guardian murahti katsellen samalla, kuinka muutama klaanin toa-soturi alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti kahta Adminia, joiden joukkoon Visokki liittyi myös.
    ”Eli siis, rakkaat ystävät. Aloittakaamme nimenhuuto”, Tawa sanoi heleällä äänellään ja mennen lähemmäs Guartsua, koska pahamaineinen Manu etsiskeli yhä Tawaa.

    ”Jäsen Ax paikalla?” Guardian luetteli klaanin jäsenlistalta. Keltainen toa astui adminien eteen ja sanoi nimensä.
    ”Oletko valmiina uhmaamaan vaaraa ja lähtemään kanssamme Mt. Ämkoolle etsimään Turagaa?” Guardian kysyi nauliten katseensa tähän kirveestään tunnettuun toaan.
    ”En tiedä onko se järkevää, sillä en ole kovin hyvä vuorikiipeilijä”, toa vastasi siirtyen takaisin väkijoukkoon. Seuraavana olikin jo Axin ystävä Biomaster, sinikeltainen toa, joka hallitsi sähkövoimia. Hänkin kieltäytyi kunniasta nopeasti.

    Kun aikaa oli kulunut jonkun aikaa, olivat adminit käyneet läpi kaikki klaanilaiset, minkä johdosta mukaan lähtijöiden joukkio oli kutistunut kattamaan Killjoyn, Manun, Umbran, Matoron, Paacon, Kepen, Snowmanin, Matoron, Troopperin, Tongun ja Kapuran.

    ”Meitä on ehkä vähän liikaa tähän matkalle, jos minäkin lähden mukaan”, Guardian aloitti rykien kurkkuaan, ”ja tarvitsette minut, koska tunnen reitin parhaiten. Joten ehkä meidän kannattaisi päättää jokin vaikkapa kuuden- seitsemän klaanilaisen poppoo, lisäkseni tietenkin, lähtemään tehtävälle. Oma ideani joukkiooni voisi olla vaikkapa tällainen: Snowie ja Matoro lähtisivät voimiensa puolesta nyt ainakin lumivuorelle, koska tarvitsemme aina lumiukkoa ja eeppistä harppuunaa seikkailuissamme. Umbran nyt ottaisimme mukaan, koska tarvitsemme jotain, joka valaisee tietämme pimeällä ja lumituiskuisella vuorella, Kepe voi auttaa meitä typerillä keksinnöillään-”

    Kepe ei tiennyt, oliko hänen aika hymyillä vai harmistua.

    ”- ja tarvitsemme modekokelas Paacolle jotain tekemistä, koska Klaanissa ei ilmeisesti ole ketään warnitettavia. Jäljelle jäävät Tongu, Troopperi, Manu, Killjoy ja Kapura. Vaikka Manulla olisikin varmaan kiva laskea mäkeä-”

    Manu jakoi Kepen äskeisen katseen.

    ”- emme voi ottaa sinua mukaan vain siksi että pulkalla olisi kiva mennä vuorelle.” Guardian piti taukoa katsellen, kuinka Paaco, Umbra, Matoro, Snowie ja Kepe muodostivat ryhmää ja kuinka Tongu ja muut alkoivat eriytyä omaksi joukokseen.

    ”Tongu, älä vaivu epätoivoon, sillä tarvitsemme sinun höyryvoimaisia vekottimiasi, että pääsemme vuorelle. Meillä ei ole aikaa talsia metsän läpi”, Guardian kertoi keltaiselle kykloopille. Tämän yksi silmä loisti ilosta.
    ”Mitä tulee Killjoyhyn, Kapuraan ja Troopperiin, en usko että kylmä tekisi teille kovinkaan hyvää. Joten diktaattorin elkein olen valinnut ryhmän pelastamaan Turagaa. Umbra, Matoro, Tongu, Snowie, Kepe ja Paaco, pakatkaa kimpsunne ja kampsunne niin voimme lähteä pelastamaan sinappipappaa.”

    Tämän sanottuaan klaanilaiset lähtivät nopeasti eri suuntiin pakkaamaan retkelle mukaan tarvittavia tavaroita, joille tulisi käyttöä. Muun muassa eeppinen harppuuna ja Tongun höyryvoimainen maakulkuneuvo, joka toimisi paremman puutteessa kelkkana, otettiin mukaan.

    Klaanilaiset kokoontuivat klaanin pihalla noin tuntia myöhemmin heidän hajaantumisestaan. Tongu saapui omalla kävelijällään, josta kuului outoa kolinaa ja nousi paljon savua, kun taas muut tulivat jalan.
    Paaco oli ottanut mukaansa radiolähettimet klaanilaisille siltä varalta, että joukkio hajaantuisi. Yleisestikin erilaiset lämpökivet ja hakut ja köydet olivat suotavia vuorikiipeilytarvikkeita. Umbra oli pakannut itselleen muutaman lämpökiven ja köyttä ja kiinnittänyt tykkikäteensä leikkurin siltä varalta että sitä tarvittaisiin Mt. Ämkoon jäisillä rinteillä seikkaillessa.

    Kepe pakkasi mukaansa sinapinetsimensä, oman patentoidun vekottimensa jolla sinappipapan mökin voisi helpommin löytää. Hän otti mukaansa myös kaikenlaisia tarpeellisia vekottimiaan, kuten peilin, joka aiheuttaisi spontaanin itsesyttymisen. Myös Kepen lapioviritelmä piti tietenkin ottaa mukaan, koska kaivamista tulisi varmaan paljon kunhan sinappipappa löytyisi.

    ”No siis, onko meillä jo kaikki tarvikkeemme kasassa”, Snowie kysyi, katsahtaen samalla Matoroa, joka kiillotti harppuunaansa vahalla. ”Pitäähän rakas harppuunani olla loistokunnossa kun pelastamme pappaa”, oli Matoron vastaus kun Snowie näytti niin kysyvältä jään toan touhuja kohtaan.

    Tongun ohjatessa telaketjuhirvitystään Guardian hoputti muita pakkaamaan tarvikkeitaan nopeammin. Sininen skakdi ja Paaco ohjasivat klaanilaiset paikoilleen. Admin itse istui Tongun viereen etupenkille jättäen etupenkin ja takapenkkien väliin jäävän kopperon Paacolle. Kakofonia käyttävä moderaattori kuulutti kaikki paikoilleen, jolloin Kepe, Snowie, Matoro ja Umbra ottivat itselleen ahtaat, ilmeisesti matoraneille suunnitellut paikat.

    ”Pyydämme kaikkia matkustajia ottamaan hyvän asennon penkeillään ja laittamaan turvavyönsä kiinni. Tongu ja Guardian toivottavat teidät kaikki mukavalle pelastusretkelle ja pyytävät teitä pitämään tiukasti kiinni ja tottelemaan Guartsun ohjeita kysymättä. Ka pow ka pow pum krash pum krash pum pom hau heh”, Paaco lopetti joukkion aloittaessa poukkoilevan matkan kohti Mt. Ämkoon rinnettä, läpi loskaisen ja lumisen klaanin saarta peittävän kuusimetsän.

    ”Toivottavasti emme törmää Zyglakeihin tai Torakoihin”, Umbra mutisi aloittaen ristinollan Matoron kanssa. Kepe ja Snowie pelasivat keskenään sanaselityspeliä, koska tässä maailmassa ei ollut autoja laskettavaksi tylsille matkoille.
    ”Osaatko varmasti perille asti?” Tongu kysyi Guardianilta, joka istui jättiläisen vieressä pelkääjän paikalla. Keltaiseen jättiläiseen verrattuna Guardian vaikutti pieneltä matoranilta toan vieressä. Admin katseli uteliaana, kuinka Tongu laittoi isoilla kourillaan melkein kokonaisia puita höyrykoneen tulipesään.

    ”Minä ja Ämkoo olemme tutkineet tätä vuorta aika paljon, joten oli loogista että lähdin mukaan matkalle. Pitäähän muksuista huolehtia,” Guardian kertoi, samalla kääntyen takanaan olevan Paacon puoleen, joka jammaili korvanappistereoidensa tahdissa. Modekokelas otti asiat rennosti, vaikka kyseessä olikin kuolemanvakava pelastusretki.
    Joukkio matkasi tunteja havumetsässä, jossa oli paikka paikoin todella kuraista. Modekokelaana Paaco laitettiin aina työntämään vekotin pois mutakuopista ja muista matkaa hidastavista esteistä. Tästä seurasi se että Paacon vihreät kengät olivat pian aivan litimärät.
    Moderaattorikokelasta ei voinut ottaa mukaan vuorta valloittamaan, koska hän voisi vilustua pahasti vuoren kylmässä viimassa.

    ”Oi miksi minun piti sortua vanhaan zakazlaiseen simputuskeinoon eli kenkien kastelemiseen…” Guardian tokaisi Paacon ollessa vain muutaman metrin päässä administa. Joukkio oli pysähtynyt murkinoimaan meetvurstileipiä ja silakkavoileipiä pienelle laavulle, jonka Tongu ja muutamat hänen laivastoystävistään olivat tehneet yhdellä Laivaston eräretkistä.

    ”Oi kiitos, Guardian. Nyt kenkäni ovat ihan litimärät. Mitä teemme nyt, kun en varmaan voikaan lähteä mukaan. Joudun grillaamaan kenkäni tässä nuotiossa, että voin niitä käyttää”, Paaco sanoi vakavamielisesti pitäen kenkiään tikunnokassa nuotion yläpuolella. Moderaattorin jalat haisivat perin inhottavalle ainakin jos kysyttiin Tongulta, joka piteli nenäänsä, koska Rahina hän haistoi asiat paremmin kuin toat.

    ”Meidän pitää jättää sinulle osa lämpökivistämme”, Snowie sanoi, ottaen Umbran sylissä olleen lämpökiven. Lumiukko tuikkasi sen nopeasti Paacon jalkoihin, jolloin lämpö alkoi levitä moderaattorin jalkoihin, kuivaten ja lämmittäen toan kylmiä jalkoja.

    ”Pärjääthän sinä täällä, kollega?” Umbra kysyi katsoen kuinka Paaco myhäili lämpimän tulen ja lämpökiven lämmössä. Valon toaa harmitti se, että Snoukkari oli vienyt hänen lämmönlähteensä, mutta hän tiesi, että biomekaniikkaa hallitseva Paaco tarvitsi sitä enemmän kuin hän.
    Kepe ja Matoro käyttivät jäävoimiaan ja rakensivat perin nopeasti Paacon turvaksi iglun, kun tämä yhtäkkiä oli alkanut mankua sitä heiltä. Iglu, jossa oli Kepen mukaantaiteltava plasmatelevisio oli perin viihtyisä ja kodikas paikka Pacsulle, joka jammaili tiensä jäärakennelman sisälle ja jäi sinne tuijottamaan televisiota.

    ”Eiköhän Paaco pärjää. Nyt meidän varmaan kannattaisi lähteä”, Umbra sanoi Gn jo viitellessä porukkaa mukaan kävelijään. Turvavyöt laitettiin kiinni ja matka jatkui kohti vuoren rinnettä.
    Snowie koetti piristää porukan tunnelmaa, joka oli mennyt huonompaan siitä, kun Paaco oli jouduttu jättämään igluun metsän reunaan. Lumiukko keksi leikkiä porkkananenällään ja otti sen irti laittaen sen väärinpäin päähänsä hauskuuttaakseen muita.
    ”Miten minusta tuntuu että tämä on vähän väkisin väännettyä juttua?” Umbra kysyi hymyillen pientä sarkastista hymyä ja ehdotti samalla ”mikset Ukko Luminen keksi meille jotain leikkiä tai laulua johon voimme ottaa osaa parantaaksemme ryhmähenkeämme ja yhteenkuuluvuuden tunnetta?”

    ”Tuohan on kerrassan loistawa idea, weliseni”, Snowie sanoi ja aloitti kivi-paperi-sakset-pelin Umbran kanssa. Moderaattori joutui käyttämään vasenta kättään tätä lumista ihmelasta vastaan, koska hänen oikea kätensä oli ikään kuin kanuuna (heh).

    ”Ihan kivaahan tämä on, mutta 666 erä sinua vastaan on ehkä vähän liikaa”, Umbra sanoi haukotellen. Matoro hänen vieressään oli ihan muissa maailmoissa ajatellen menneisyyden seikkailuja. Yksi näistä oli ollut seikkailu Umbran kanssa Toiveiden kiven perässä.
    ”Umbra, muistatko sen kerran kun etsimme Toiveiden kiveä Pohjoiselta mantereelta? Eikö se ollutkin hienoa aikaa se? Seikkailimme ja etsimme vaaroja saadaksemme adrenaliinipistoksia. Voisikohan tämä matka olla yhtä hieno kuin se reissumme?” Matoro kertoi silmät kiiluen ja suu virneessä. Nostalgiapommi hänen mielessään oli valtaisa sillä hetkellä.
    ”Oi, me tulemme niin muistelemaan tätäkin matkaamme lämmöllä vielä vuosia tämän päivän jälkeen”, valon toa vastasi, kirjaimellisesti säteillen valoa ympäriinsä. Valon toa hymyili tuoden valoa jokaisen matkalaisen mieleen. Psykologinen valon vaikutus tuntui matkalaisissamme, sillä he reipastuivat näkyvästi.

    ”Kiitos Umbra. Nyt saamme kaikki alueen nazorakit kimppuumme”, Guardian tokaisi sarkastisesti, sillä valo tosiaankin houkutteli kaiken maailman kummajaiset puoleensa pimeällä vuorenrinteellä, jonne joukkio oli jo saapunut Tongun kävelijällä.

    ”Älä nyt pilaa iloista poppootamme. Tässä, G. Ota piparia”, Tongu sanoi hörähtäen ja heitti kassillisen pipareita mieheen. Matoro tarjoili termospullostaan gölgiä koko poppoolle. Terästetty gölgi sai joukkion virkeäksi kylmällä rinteellä.

    Kului tunteja ennen kuin joukkio oli saapunut mainittavan lähelle rinnettä, jolta sinappipapan mökki löytyisi. Vuoren rinteellä oli aavemaista, kun kylmä viima tuiversi vuorenrinteellä kuin menneisyyden haamut. Matoroa tai Snowieta eikä lämpöhuopaa pitävää Kepeä viima pahemmin häirinnyt, mutta Umbralla, Tongulla ja Guartsulla oli vilunväreitä. Joukkio sopi, että tälle vilukissakolmikolle annettaisiin lämpökiviä kun taas nämä kylmäveriset sankarit pärjäisivät ilman, koska olivat yhtä jään kanssa.

    ”Mitäs sanot Tongu, jos laulettaisiin täällä jotain nimeämispäivän lauluja?” Snowie letkautti ihan vain vitsillä. Gölgi oli ehkä mennyt vähän hänen päähänsä, kun lumiukko tällaisia ehdotuksia iski.
    ”Nyt pojat humpataan!” jättiläinen innostui pienessä gölgihiprakassa ja avasi äänihuulensa lauluun.

    ”Iso säkillinen humppaa,
    tai sinut ja tontut hankeen tuuppaan.
    Savupiippuun ansan laitan, johon repeää punakka palsa!
    Sinut parrasta lattiaan naulaan ja hanuriisi sädetikun tuikkaan!
    Tonttuja turpaan painan ja poroista käristystä laitan!
    Täääänääää vuonnaaaaa eeeet sitten unohdaaaAAAAAAA…”

    Snowie yhtyi lauluun, joka raikasi ja kuului jopa täällä tuulentuivertamalla vuorenrinteellä, jossa ei kasvanut mitään. Jäinen erämaa koostui vain lumesta, joka joissain tilanteissa lähti liikkeelle ääniaaltojen takia. Ja näin oli juuri tapahtumassa…

    ”LUMIVYÖRY!” Matoro ja Umbra huusivat yhtä aikaa, kun valtaisat lumimassat alkoivat vyöryä valkoisena, tappavana ja kaikenpeittävänä sekä perin äänekkäänä ilmestyksenä kohti klaanilaisia.

    ”… eeeeeehkä vuorihumppaa pitäisi vähän harkita paremmin, vai mitä Tongu?” Snowie sanoi, virnistäen ystävilleen, jotka katsoivat jähmettyneinä lähestyvää lumivyöryä, joka oli hautaamassa heidät alleen.

    Valkoinen massa peitti kaiken. Rytinä oli suunnaton ja kaikui kauas.
    Pian oli hiljaista.

    Valtava keltainen koura nousi esiin vastasyntyneen nietoksen keskeltä. Sitä seurasi toinen, ja pian koko Keetongun yläruumis oli hangen yläpuolella.
    ”Yöööökäähgrh-raaar”, hän äännähteli ja yski lunta suustaan.
    Keltaisen jättiläisen vasemmalla ja oikealla puolella alkoi myös klaanilaisten esiinkaivautuminen. Seurueen kaksi jään elementtiä hallitsevaa Toaa saivat päänsä nopeasti esiin, eikä Umbrallakaan kauaa mennyt.
    ”Mitä jos seuraavan kerran kun ryhdytte spontaanisti laulamaan, teette sen jossain vähemmän lumivyöryalttiissa miljöössä?” Kepe ehdotteli riuhtoessaan ensin hartioitaan ja sitten käsiään esiin valkoisesta massasta.
    ”Mummömmömum!” kuului jostain lumen keskeltä.
    ”Eh, anteeksi?”
    ”Mummumumumlisi lainkaan spontaania, jos suunnittelisimme sen alkavan tietyssä ympäristössä, Rättulainen” Snowie höpötti puskiessaan päänsä nietoksesta.
    ”…”
    ”…”
    Matoro, Umbra ja Keetongu katselivat kaksikkoa hieman kummissaan, yrittäen teeskennellä että Kepe ja Snowie eivät näyttäneet yhtä vanhalta avioparilta kuin miltä muiden korvaan kuulostivat.
    Ehkä tuohon tottuu ajan kanssa, Umbra valehteli itselleen.

    ”Ovatko kaikki kunnossa?” Matoro kysäisi koettaen kuulostaa mahdollisimman asialliselta.
    ”Guardianista ei näy jälke-” Umbra aloitti, mutta keskeytti, kun lumimassa sulatti itsensä punaisella plasmasäteellä, jonka toisesta päästä löytyi sininen Skakdi.

    ”Skarrin rarrar”, sotaveteraani mutisi ja kaivoi korvastaan lunta. ”Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä musiikista, mutta tämä oli mukava kokemus ainoastaan ironisesti.”
    Heti vapautettuaan kätensä Matoro sohi miekallaan kuin kapellimestari, ja lumikinokset tanssivat syrjään. Kaikki kuusi klaanilaista sekä kelkka tulivat näkyviin.

    Kaikki katselivat ympärilleen. Lohduton vuorenrinnemaisema koostui lumesta, jäästä, lumesta ja lohduttomuudesta.
    ”Nyt maittaisi lämmin gölgi”, tuumasi Umbra.
    ”Ja siinä sivussa vähän herkullista Makuta-kinkkua Turkasella voideltuna”, Keetongu yhtyi haaveiluun.
    Kepe koki maailman kaipaavan tietouttaan, ja valaisi muita sillä tiedolla, että Turkanen oli äärimmäisen tulenarkaa.
    ”Räjähtävää sinappia siis”, hän tiivisti teesinsä.
    ”Oikeasti?” Matoro ällisteli. ”Kaikesta, mitä olen tämän päivän mittaan kuullut, tuo on kyllä-”
    ”Parasta.”
    ”Tyhmintä.”
    ”…”
    ”…tyhmää sillain parhaalla tavalla, tiedättehän?”

    ”Hetkonen, nyt kun miettii…” Umbra hieroi leukaansa. ”Eikö meidän pelastettavamme kertonut siitä, kuinka pysäytti panssarivaunun Turkanen-polttopullolla. Meinaan että Niddin tarinat ovat usein vähän mitä ovat, mutta tämä nostaa miehen kyllä ihan eri valoon.”
    ”Totta”, Kepe myönsi. ”…miksi me pelastamme Kybää eikä hän meitä?”
    ”Hän on pulassa?” Keetongu yritti vastata, vaikka arveli olevansa väärässä. Kepellä oli se ilme.
    ”Mies pysäytti tankin sinapilla.”
    ”…totta.”

    Viisaan keskustelun päätyttyä ylivoimaiseen argumenttiin Keetongu tömisteli kiireesti kulkupelin tykö. Hän koputteli sitä ja avasi konepellin. Keltaisen jättiläisen ilme ei luvannut hyvää.
    ”Näyttää siltä, jäähdytinputki on halki, eikä vasen sisäpotkurikaan vaikuta erityisen hyvinvoivalta.”

    ”Mitä tämä tarkoittaa tehtävämme kannalta?” Matoro liikkui rahin vierelle.
    Keetongun yksinäinen punainen silmä katsoi Jään Toaa ilmeettömästi. ”Emme saa tätä lotjaa liikkeelle.”

    ”Nyt, ennen kuin kukaan hätäilee turhia”, Guardian aloitti, ja astui askelen muita kohti. ”Olemme kaikki tolpillamme ja Bio-Klaanin saarella. Lämpötila on ehkä hiukan liian vilpoinen, mutta ainakin näemme eteem-”

    Joukon johtaja kuitenkin lopetti lauseensa kesken, kun valtava tuulenpuuska kaatoi hänet kinoksiin. Lumimyrsky oli tehnyt saapumisen.

    ”Eeh, apua?” Snowie ilmoitti, kun ei nähnyt tahi tuntenut ketään missään, ainoastaan lumituiskua.
    ”Eiköhän tämä auta”, Umbra sanoi ja sai lunta suuhunsa. ”Köh.”
    Sitten hän syöksäytti käsikanuunastaan ilmoille kirkkaan säteen lämpimänsävyistä valoa. ”Tulkaa, muodostetaan ketju.”

    Klaanilaiset hoipertelivat villissä lumimyräkässä kohti toisiaan. Kädet tarttuivat käsiin ja letkautuminen tapahtui.
    ”Hetkinen, mihin Keetongu jäi?” Umbra ihmetteli, mutta pian tunsi suuren kouran tarraavan omaan kämmeneensä.
    ”Uh huh, anteeksi vaan, mutta tämä painaa.”

    Guardian napsautti lämpökatseensa päälle ja teki havainnon. Keltainen jättiläinen oli ottanut koko höyrykelkan harteilleen ja piti sitä toisella kädellä paikallaan. Skakdi nosti hyväksyvästi kulmiaan. Hän piti tämän jäsenen voimasta. Ehkä sille löytyisi vielä käyttöä tulevaisuudessa.

    Matoro, hänkin optisilla apuvälineillä varustettuna, otti joukon komentoonsa. Matka jatkui läpi tuulen ja tuiskun. Joukkion kovaäänisen hytinän olisi voinut kuulla, jos arktinen tuuli ei olisi huutanut raivolla.
    Ryhmän iloisuuden taso laskeutui nopeampaa kuin Keetongun ensimmäinen lentokonekokeilu. Skakdin- ja matoraninkielisiä kirosanoja alkoi soljua moninaisista suista hillittömällä vauhdilla. Snowman alkoi huomata ympäröivien retkeläisten nyrpeät ilmeet.
    Ihmeen hyvin mielialansa ylhäällä pitävä lumiukko päätti yrittää piristää muita. Hän alkoi tarinoimaan.

    ”Oletteko muuten kuulleet, että tämän vuoren rinteillä asustaa jonkinmoinen paha hirviö?” Snowie puhui kovaäänisesti myrskyn yli. Lumiukon virne leveni tämän äänensävyn noustessa huikentelevaksi. ”Muinaisen maailman peto, jolla on punaiset silmät, terävät sarvet ja hirviömäinen nauru! Sen takia jää-Burnakit tai edes Nazorakit eivät uskaltaudu näille rinteille! Sen katse jäädyttää kaikki epäonniset! Sen hampaat rikkovat jopa kiven!”
    Klaanin admin pyöritteli silmiään epäuskoisena.
    ”Hienoa kun kerroit”, Guardian vastasi. ”Jos selviämme viisaan havaintosi ansiosta, tahdotko eräänlaisen urhoollisuusmitalinkauttalippiksen?”
    ”Voi, tämmöinen vaatimaton mies, enhän minä moista, eversti.”
    ”Ja ihan vakavasti ajateltuna…”, Guardian sanoi happamasti. ”Mikä otus selviytyy tässä jäähelvetissä?”
    Moderaattori Umbra hymyili hytinänsä keskeltä. Matoran-aikoinaan hän oli nauttinut monenlaisten hyönteisten tutkimisesta. Moderaattori oli nyt elementissään. ”No hei. Eteläisillä saarilla on hyönteisiä, jotka selviytyvät jopa 6000 asteen lämpötiloissa. Jotkut jopa uivat laavassa.”

    Guardian oli hiljaa hetken, mutta vain nielaistakseen. Pian hän oli taas täydessä vauhdissa.
    ”Xian protosaukko elää ja hengittää ongelmajätteessä. Eteläisen mantereen happosudet juovat vain happoa. Borungan tapiir-”
    ”… anteeksi, herra admin, mutta onko tällä joku pointti?” Matoro keskeytti niin kohteliaasti kuin voi.
    ”Borungan tapiirit”, Guardian jatkoi kovaäänisemmin, ”selviytyvät räjähdyksistä. Ja Zakazin kuolonpeippo jatkaa livertelyään, vaikka sen elintoiminnot olisivat pysähtyneet.”

    Tuuli puhalsi kovaa eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki odottivat hengitystään pidättäen, kuinka nokkelasti sininen skakdi juttunsa lopettaisi.
    Lopetuksen nokkeluustaso olisi räjäyttänyt koko seurueelta nimeämispäiväsukat jalasta, jos heillä sellaiset olisi ollut.
    ”Kaikki noista otuksista jäätyvät kuoliaaksi edes katsoessaan tätä vuorta.”

    Oli hetken hiljaista. Jos kaikkien kädet eivät olisi olleet jo varattuja, joku olisi takuulla taputtanut hitaasti.
    ”Eikö se kuolonpeippojuttu ole urbaanilegenda?” Keetongu kysyi varovaisesti.
    Guardianin suu sulkeutui tiiviisti. Skakdin ilmeestä pystyi lukemaan monenlaisia asioita. Jokin sulake kaipaisi pian vaihtoa.
    ”Niin muuten on”, Kepe sanoi, ja oli kuin lamppu olisi syttynyt tiedemiehen päässä. ”Käsittääkseni se ei ole laulua.”
    ”Säröinen sen kertoo!” Snowman heitti iloisesti viitaten suosikkilehteensä. ”Ei se ääni tarkoita, että ne laulaisivat kuoltuaan. Se ääni lähtee linnun keuhkoista silloin, kun ilma-”
    Snowien monologi keskeytyi Guardianin ääneen. Nyt jopa tuulenmyräkkä vapisi äänenvoimakkuuden alla.
    ”HEIIIIIIIII SNOWMAN. HEIIIII KEETONGU.”
    ”…”
    ”…?”
    ”JOS TAAS LAULAISITTE VÄHÄN.”

    Snowman ja Keetongu räpyttelivät hetken silmiään.

    ”Yritätkö sinä…” Snowie aloitti tuijottaen sinihipiäistä johtajaansa. Hänet keskeytti keltaisen jättiläisen huudahdus.
    ”JOO.”
    ”…”
    ”Hyvä idea!”
    ”… no… jos sitä… vähän…”

    Harhautus oli täydellinen.

    Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas juhlaisan nimeämispäivämelodian kimpussa, tällä kertaa tosin varovaisemmalla äänenkäytöllä. ”Kyllä me Tongut tanssitaan” ja ”Mata Nui se matkaan jo käy” täyttivät matkailijoiden korvia siihen asti, kunnes molempien laulajien suut olivat täynnä lumiainesta.
    Letka jatkoi taivallustaan tuiskun halki, vaikka polvenkorkuisessa nietoksessa eteneminen ottikin voimille. Keetongu murisi jotain klaanilaisten suunnitteleman kelkan vääränmallisista potkureista. Niistä olisi kuulemma saanut paljon kevyämmätkin, sikäli kun joku joutuu raahaamaan alusta jossain missälie vuoristossa hangen keskellä pelkin käsivoimin.

    ”Matoro muuten,” Umbra, ketjun toisiksi viimeisen asemassa, huusi Matorolle. ”Eikö jään Toan pitäisi pystyä hallitsemaan tällaisia myräköitä?”
    ”Ajattelin sitä,” Matoro vastasi. ”Mutta en usko, että liika voimain tuhlaaminen tässä vaiheessa tehtävää kannattaa, pärjäämme näinkin.”
    ”Jaa. Mutta teitä on kaksi, entä jos toinen tekisi jotain? Panssarini sisään menee lunta.”
    Jono seisahtui, ja kaikkien katseet kääntyivät Kepeen.
    ”Eeeh”, valkovihreä Toa vastasi katseisiin. ”Minä olen ehkä enemmän erikoistunut tieteen maailmaan.”
    ”Hei,” Umbra vastusti vastustamista. ”Sinä olet Toa, kyllähän sinä elementtiäsi osaat käyttää?”

    Guardian ja Snowie irrottivat otteensa Kepen käsistä, kun tämä keskittyi. Tiedemies-Toa hieroi käsiään yhteen ja sitten suoristi ne. Hän näytti kovin keskittyneeltä. Sitten alkoi tapahtua. Aluksi myräkkä näytti hellittävän: Lunta tuli vähemmän ja tuulikin tuntui lievemmältä. Toa alkoi kuitenkin hohtaa vaaleansinertävää valoa ja täristä holtittomasti.
    ”Tietääkö tuo-” Guardian aloitti, mutta lopetti räjähdyksen aikaan.

    Vaaleansinisenä hohtava aalto sinkosi Kepen vartalosta jokaiseen suuntaan. Klaanilaiset paiskautuivat maahan, paitsi että eivät ehtineet. Sankarikuusikko plus kelkka lennähtivät paljolti eri suuntiin valkealla vuorenrinteellä. Onni oli myötäisempi ylärinteen klaanilaisille kuin niille raukoille, jotka kierivät mäkeä alas: Keetongu, Guardian ja Umbra kiisivät kaikki kovaa vauhtia tulosuuntaa kohti.

    Kyseenalainen onni kuitenkin kohtasi kolmikosta kellertävämpiä kuusipuiden muodossa, ja ainoastaan sininen Skakdi jatkoi aina vain jyrkempää alarinnettä pitkin kierimistä. Kohti railoa.
    ”Mistä tuo tuohon ilmestyi?!”

    ”Anteeksi, en uskonut tuossa käyvän noin. Jos olisin saanut tehdä tarvittavat laskelmat…”, Kepe tuumasi, enemmän itselleen kuin toisille, samaan aikaan kun Matoro ja Snowie lähtivät kiireellä kirmaaman kohti ikävästi hengenvaarassa olevaa johtajaansa. Jälkimmäisen kunto kuitenkin petti ja lumiukko jäi auttamatta jälkeen. Mustahaarniskainen jään Toa kuitenkin juoksi minkä jaloistaan pääsi.
    ”Minä tulen, Admin Guardian!”
    Matoro otti ja kiihdytti äärimmilleen ja onnistui samalla säilyttämään tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla. Koko ajan hän tarkkaili sopivaa kalliota tahi puuta, johon voisi hätätilassa harppuunansa laukaista.

    Skakdi sen sijaan liukui jo holtittoman nopeasti alas, eikä vuorenrinteen kiintiörailolle ollut enää juurikaan matkaa.
    ”Nopeammin, nopeammin olisi parempi!”
    SWOOH, ja Matoro liikkuikin kahta nopeammin. Vastauksena älykkääseen mitääääh?-äännähdykseensä hän sai Umbran kommentin: ”Pidä kiinni.”

    Jään Toa käänsi katsettaan, ja huomasi Umbran, Keetongun, Kepen ja Snowien pakkautuneen kelkkaan.
    ”Luulin, että tämä meni rikki.”
    ”Alas tällä silti pääsee mitä mainioimmin,” Keetongu vastasi, ja koetti olla miettimättä liiaksi, mitä railon toiselta puolen ilmestyisi. Hänen aerodynamiikan tuntemuksensa nimittäin auttoi kehittelemään useita skenaarioita, jotka päättyisivät kuin Mata Nui -lehmän lento.
    ”Hopsan”, Umbra sanoi kuulostaen miehekkään bassoäänensä takia aivan väärältä henkilöltä sanomaan hopsan. Valon Toa sai kuitenkin napattua Guardianin selkäharjasta, ja pian kelkallinen klaanilaista & yksi sivulla roikkuva Skakdi-Admin kiisivät railon yllä.

    ”Riittääkö tämä vauhti muuten?”

    Kuin vastauksena Kepen kysymykseen rykelmä pääsi vastapuolelle nipin napin, ja vielä ilman Guardianin jalkain murskautumista. Sitten he törmäsivät kuuseen ja kimmahtivat railoon.

    ”IIIAAAIIIH AAAAAAAH UAAAAH!”

    Töks.

    ”…eihän tämä olekaan niin paha.”

    Kelkka oli juuttunut railoon poikittain, eikä kenenkään mikään ollut edes murskautunut väliin.

    ”Klaanilaiset, jos ottaisitte huomioon, että minä roikun täällä kelkan mistälieputkesta kiinni pitäen, ette varmaankaan juhlisi noin,” Guardian murahti kelkan alta.

    Matoro Keetongun kannattelemana laskeutui Skakdin vierelle ja kiskaisi tämän ylös kelkan päälle.

    ”Huomaatteko,” Guardian puheli. ”Jumissa railossa epävakaassa kelkassa ei ole mikään ongelma minulle, kunhan en roiku tuolla jossain alhaalla.”

    ”Hei, jotain positiivista:” Snowie aloitti. ”Ainakaan täällä ei ole pahiksia, joita pitäisi potkia.” Hän hymyili vilpittömän tyytyväisesti.
    ”Sinä? Potkia?” Kepe kyseenalaisti.
    ”…heeei, olen minä potkinut… Tai siis.”
    Epäuskoisia katseita.
    ”No okei, sain potkut. Kuppilasta.”

    Epäuskoisista katseista huolimatta lumiukko jatkoi. ”Hetkonen, tuo näyttää vähän epävakaalta.” Hän kumartui tarkastelemaan yhtä kelkan railon seinään iskeytynyttä jalasta. ”Näyttää vähän siltä, että tämä romahtaa ja me kaikki kuolemme.”
    ”No, jos niin käy, niin kerro minulle,” Guardian vastasi, ja syventyi kelkan istuimen alta kaivettuun varustepakkaukseen.

    Umbra kurkotti Skakdin olan yli. ”Mitä sinä sieltä?”
    ”Tiedäthän, jotain piristävää. Kitara, termospullollinen lämmintä kahvia, tai…” Sotaveteraani kaiveli jotain laatikon pohjalta. ”…tällainen.”
    Skakdi piteli käsissään pitkää köyttä. Se oli niin pitkä, että logiikan mukaan sen ei olisi pitänyt mahtua kelkkaan.
    ”Hienoa,” Matoro puuttui tilanteeseen. ”Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi kiipeämään ylös köyden kanssa.”
    ”Kaikin mokomin,” Guardian vastasi, ja jatkoi sitten tylyllä äänellä mutta pilke silmäkulmassa: ”Vastahan minä oikein luksuksesti tähän kyytiin pääsin, menkää edeltä kaikin mokomin niin minä saan teidät kiinni lekotteluajassa.”

    Ja niin oli tapahtuva: Pian oli köysi tukevasti kiinni kuusessa (harppuuna auttoi, luonnollisesti), ja Guardiania mukaan lukematta kaikki muut klaanilaiset ylhäällä. Viisikko oli ottanut tukevan otteen köydestä, ja Skakdi sitoi sen kelkkaan.
    ”Valmista?”
    ”Aina,” Matoro vastasi ylhäältä.

    Hiiop vain, ja viisi sankaria kiskaisivat köydestä, niin että kelkka liikahti ylöspäin. Sama toistui useita kertoja, kunnes höyryvoimainen kulkupeli nousi railon reunan yli, Keetongun rakastavien käsien huomaan.
    ”…hetkinen. Missäs Guardian on?”

    Kaikki viisi kerääntyivät railon reunalle.

    ”Au”,vastasi pimeys.
    ”…”
    ”Seuraavalla kerralla kun rahtaamme kelkkaa ylös, tehdään se hienovaraisemmin. Käykö.”

    Railon pohjalle tipahtanut Skakdi hieroi selkäänsä, joka ei tosiaan pitänyt pudotuksesta.

    ”Tuota, Guardian?” Umbra huusi alas. ”Oletko kunnossa?”
    ”Aivan mahtavassa, miten muutenkaan pudottuani kelkasta tänne jonnekin… jonnekin. Mutta köysi ei taida ulottua tänne alas.”
    ”Eipä tosiaan taida”, Matoro sanoi tuijotellen kyseistä apuvälinettä.
    Guardian yskäisi voimakkaasti.
    ”Se tuskin on on kuitenkaan viittä tuhatta sivua pitkä.”

    Viisipäinen joukkio katseli toisiaan. Kaikki tuntuivat odottavan, että joku selittäisi vitsin.
    ”… taisi lyödä päänsä…”, Umbra kuiski. Pian hän kääntyi takaisin kohti railoa.
    ”Luuletko löytäväsi tien ylös?”
    Keskustellessaan Admininsa kanssa Umbra tarkkaili ympäristöä. Hän oli jo ennen Bio-Klaaniin liittymistään kokenut seikkailun jos toisenkin, ja osasi olla valppaana.
    ”Enkös minä aina, kun on tämä parempi silmäkin.” Skakdin konesilmä muuttui vihreäksi. ”Juu, kyllä täältä ylös pääsee.”
    ”Hyvä kuulla, Admin Guardian”, Matoro vastasi. ”Tavataan pohjoisessa näkyvän ison kuusen luona?”
    ”Miksi aina- Hyvä on.”
    Viisi ylös jäänyttä klaanilaista huomasivat ilokseen lumimyrskyn hellittäneen, Keetongu nappasi kelkanrämän jälleen olkainsa päälle, ja joukkio alkoi matkan kohti kohtaamispaikaksi hyvin sopivaa suurta puuta.
    He matkasivat siihen asti, kunnes kaikki viisi pääsivät tutustumaan astetta tarkemmin vuoren lumikerrokseen.
    Tarkemmin sanottuna he syöksyivät sen läpi.

    ”AAAAAAAAAAAA”

    ”EIIIIIIH”

    ”HYRRRRRRRRR”

    ”AYEEEEEEEEEH”

    ”WAAAAAAAAAASH”

    Humps.

    Pian oli jäljellä vain vuoristotuuli ja sininen skakdi, joka ei yhtäkkiä keksinytkään mitään nokkelaa.

    Mitään ei näkynyt, mutta paljon kuului. Vuorimaaston sortumisen aiheuttama rytinä kaikui viisikon kuuloelimissä piinaavasti vielä kymmeniä sekunteja. Sen kaiut heijastuivat takaisin vielä jostain kaukaa pimeyden sydämestä.
    Luola ei ollut pieni. Jostain kuului myrskyisä tuulenvire, joka voimistui ja lannistui tasaiseen tahtiin.

    Lapioittain ihoa pistelevän jäistä lunta pullahteli yhä pimeyteen pienestä sortuma-aukosta luolan katossa ja viisi erilaista olentoa pärski sitä huohottaen ulos erikokoisista suistaan. Kepen ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ollut tukehtumassa johonkin. Löydettyään hetken pimeässä haparoinnin jälkeen oikealta tuntuvan selkämyksen Matoro läimi tiedemies-Toaa antaumuksella. Tasatahtiin kaikuvan läiminnän ja sitä seuraavan tehoyskän äänet kaikuivat luolan pimeydessä siihen asti, kunnes jäinen tukos vihdoin irtosi.

    Kepe yskäisi vielä kerran voitokkaasti ja ensi töikseen kiitti pelastajaansa.
    ”Gphblhlblblbl.”
    Ja sai huomata, että se oli vaikeaa, kun kieli oli jäässä.

    ”Öööö”, Matoro sanoi naksutellen rystysiään. ”…ole hyvä vain?”

    ”Ovatko kaikki kunnossa?” Umbra kysyi pimeydeltä, joka vastasi melko pian.
    ”Osittain”, Keetongu murahti jostain Umbran edestä.
    ”Melko hyvin”, sanoi Matoro.
    ”Hengissä”, Kepe sanoi Umbran takaa.
    ”Minäkin olen”, Snowien ääni vastasi alempaa. ”Herra päämoderaattori hyvä hei, ymmärrän jos et ihan hahmota ympäristöäsi. Mutta ööööh, et istu nyt lumessa.”
    Valon toa oli hiljaa hetken.

    ”Anteeksi”, matala nolostunut ääni sanoi, ja sen omistaja siirsi koko ruumistaan toiseen suuntaan. Samalla hän hieroi hieman pudotuksessa vahingoittunutta selkäänsä.
    ”…ei, se on edelleen minua.” lumiukon ääni sanoi ja kuulosti siltä kuin olennolla olisi ollut lieviä hengitysvaikeuksia. ”Vääähän vielä vasemmalle.”
    Umbra totteli pyyntöä, ja Snowman pääsi vihdoin äänekkäästi istuma-asentoon. ”Kiitos kovasti.”
    Viisikko räpytteli silmiään pimeydessä hetken hiljaisina. Itse kunkin näkö alkoi tottumaan, mutta säkkipimeässä jääluolassa parhaallakin näöllä pystyi hahmottamaan vain joukon hehkuvia erivärisiä silmiä.

    ”Eli… onko kenelläkään ideoita?” Matoro kysyi.
    ”Voisimme varmaan kokeilla kiivetä ylös samasta aukosta?” Kepe ehdotti.
    ”Tai odottaa, että Gurputse tulee auttamaan?” Snowie sanoi.
    ”No ongelma voi olla se, että köysi jäi meille”, Umbra jatkoi.
    ”Ja se, että aukko muurautui umpeen”, sanoi Keetongu vilkuillen ylöspäin, vaikkei mitään nähnytkään.
    ”Tai se, että koko hoito voi sortua päällemme”, sanoi Snowie virnuillen hermostuneesti.
    ”Keksikää itse parempi idea”, Kepe vastasi tympeänä.

    ”Luottakaa Rahin kuuloon”, Keetongu sanoi yhtäkkiä. ”Kaiuista päätellen tämä on iso luola. Eli jos olemme onnekkaita, täältä löytyy tie ulos.”
    ”Tai sitten täällä on rotko johon putoamme ja kuolemme”, Kepe vastasi. Hiljaa sisimmässään valkovihreä Toa päätti, että ei antaisi enää ideoita.
    ”Spinny hei, vähän parempi asenne”, Snowman sanoi tökäten ystäväänsä nyrkillä olkapäähän.
    Kepe pyöritteli silmiään. ”Saat sitä silloin kun en ole kuolemanvaarassa.”
    Umbra kääntyi taaksepäin ja etsi hetken oikean Toan silmiä pimeydestä. ”Hei, Matoro”, hän sanoi keskeyttäen Snowien ja Kepen ikuisen verbaalisen mittelön. ”Onhan kiikarisi kunnossa? Siinähän oli jokin apu tähän tilanteeseen.”
    Matoro nyökkäsi hetken ennen kuin tajusi, että hänen silmäänsä ei painanut enää mikään.
    ”Joo, lämpönäkö. Onhan kiikarini…”
    Matoron hengitys pysähtyi. Kaikki odottivat jännittyneen hiljaisina.
    ”Voi ei. Se on pudonnut. Se on piru vie pudonnut!” Matoro sanoi astetta hermostuneemmin. Hän sohi käsiään eri suuntiin ja kaiveli lumista maastoa aggressiivisesti etsien kiikariaan. ”Ei, tämä ei ole todellista! Se on huk-”
    Toinen keskeytys puheessa hiljensi taas koko luolan ja Matoron kättenkin sorkkiminen joka suuntaan loppui. Etenkin Kepe nautti tästä, sillä hän ei halunnut valkomustan Toan sormia toista kertaa silmiinsä.
    ”… ei sittenkään mitään, löysin sen”, Matoro sanoi ja kytki kiikarin paikalleen. Metallinen napsahdus kaikui kaukanakin.
    ”Huh”, Umbra sanoi. ”No olisihan minulla valoni, mutta ehkä näin on parempi. Saatan tarvita voimaa myöhemmin.”

    Matoro tuhahti.
    ”… tai sitten nyt.”
    ”… mitä nyt?” Keetongu kysyi odottaen pahinta.
    ”Tämä on täysin jumissa. Lämpönäkö ei sano yhtään mitään. Pakkanen ei tee tälle hyvää. Tämä on tosi noloa. Anteeksi.”

    Kepe kumartui hieman Matoron suuntaan. ”Haluatko, että korjaan sen?” hän ehdotti. ”Minulla olisi tässä tarvittavat työkalut. Ja tuon voisi siinä samassa päivittää pakkasenkestäväksi.”
    ”Hei, tuohan kuulostaa tosi hyvältä”, Matoro sanoi innokkaana.
    ”Tai siis…” Kepe jatkoi, ”… voisi, jos näkisin jotain.”
    ”…”
    ”…”
    ”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Matoro sanoi. ”Kepe, puhutaan tästä sitten kun olemme taas Klaanissa.”
    ”… jos olemme…” Kepe sanoi säälittävän hiljaisella äänellä.

    Umbra huokaisi ja kokeili sormillaan vanhaa valokanuunaansa. ”Ei kai tässä muu sitten auta”, Toa hymähti ja tajusi, että ase, joka oli vienyt monen monta elämää saattaisi ensimmäistä kertaa päästä pelastamaan niitä.
    Umbra nosti tykin ylös ja osoitti poispäin klaanilaisista. Vaikka ase ampui pelkkää valoa, sen kanssa oli parasta olla varovainen. Kynttilämäinen tuike syttyi tykin sisälle ja hiljainen sähköinen särinä alkoi voimistua.
    ”Suosittelen kaikkia varomaan silmiään”, moderaattori sanoi äänekkäästi. Sitten hän ampui, ja kirkas valokiila repäisi puhtaan valkoisen arven pimeyden sydämeen. Umbra oli ilmeisesti ainoa, joka tajusi sulkea silmänsä juuri ennen valon käynnistymistä ja sai välittömästi kuulla, kuinka muu retkiseurue huusi kuorossa.

    ”… minähän sanoin, että varokaa silmiänne!” valon Toa sanoi ilkikurisesti ja tuijotteli neljää klaanilaista. Hämmennyksekseen hän kuitenkin huomasi, että nämä eivät hieroneet silmiään tuskaisina vaan tuijottivat Umbran valokiilan suuntaan sanomatta sanaakaan. Kukaan ei tuntunut edes reagoivan päämoderaattorin katseeseen.
    Umbra tajusi, että kanuunan valokiila osoitti yhä samaan suuntaan. Valon lisäksi Umbran silmäkulmassa näkyi jotain tummaa. Rurua kantava keltainen ilmestys käänsi hieman vainoharhaisesti katseensa suuntaan, johon ei ollut vielä vilkaissutkaan.
    Ja lensi sekunnin kymmenesosassa selälleen ja takaisin tietyn lumenkaltaisesta aineesta muodostuvan olennon päälle. Jos joku jälkeenpäin kysyi asiasta, ei Umbra myöntänyt huutaneensa.

    Kaksi tummanruskeaa, valtavaa ja groteskia hyönteismäistä olentoa irvisti Klaanilaisia kohti tappavan vaaralliset puruleuat auki, hyönteismäisten kätösten kynnet taisteluasennossa ja jalkojen asennoista päätellen valmiina hyppäämään kimppuun. Umbran niihin heijastama valokiila muodosti seinälle olentojen taakse valtavat varjokuvat Raheista, joka vain pahensi niiden uhkaavuutta. Hyönteisten vihreissä silmissä oli tappajan katse, ja niiden sydämissä halu tappaa.

    Ja tappamaan hirviömäiset hyönteiset olisivatkin takuulla ryhtyneet, jos ne eivät olisi olleet umpijäässä. Tavallisesti kosteat ja ripeäliikkeiset tummanvihreät Nazorak-silmät olivat nyt kuivat ja halkeilivat kuvottavasti pakkasessa. Toiselta torakan muotoisista jääpuikoista puuttui yksi neljästä kädestä, mutta käden jäätynyttä ja haljennutta jäännöstä ei tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli aivan Keetongun jalkojen juurella.

    Huomattuaan katkenneen käden keltainen jättiläinen vilkaisi siihen hermostuneesti ennen kuin potkaisi nysän toista Nazorakia päin. Osuma halkaisi umpijäisen raajan kahtia ja pudotti toiselta torakoista pään. Se upposi lumihankeen. Itse ruumis jäi seisomaan orvon oloisena.
    ”… oliko tuo vähän makaaberia…”, Snowie sanoi lievästi ahdistuneena.
    ”En tähdännyt siihen, jos sitä luulet”, Keetongu sanoi. Hän perääntyi huomaamattaan hieman seinää vasten ja tajusi nojanneensa kantamaansa kelkkamaiseen höyryajoneuvoon. Se oli ilmeisesti pudonnut mukaan kuoppaan. Rahi hymyili hieman ajatellen, että ajoneuvo ei ainakaan menisi hukkaan.

    Hymy hyytyi hetkellisesti, kun hän tajusi, että kelkkakävelijä olisi voinut pudotessaan murskata koko viisikon alleen. Rahi päätti jättää asian mainitsematta.

    Klaanilaiset perääntyivät huomaamattaan jäisistä torakanraadoista lähemmäs luolaston seinämää. Osa pyrki jo nousemaan seisomaan. Umbra piti aseensa valokiilan yhä Nazorakeissa, mutta ei ollut aivan varma miksi.
    ”Onko nyt sitten hyvä asia, että nuo ovat jäässä”, Matoro esitti retorisen kysymyksen.

    ”Hyvä siinä mielessä, että ne eivät yritä tappaa ja paistaa meitä”, Kepe vastasi äänellä, joka ei ollut aivan niin optimistinen kuin sen oli tarkoitus olla. ”Huono siinä mielessä, että tuo… ömmm, antaa vähän perspektiiviä sille, kuinka kylmää täällä on.”
    ”Älä nyt höpötä noin negatiivisia”, Snowie sanoi virnistäen ystävälleen. ”Eivät Nazorakit kestä tällaisia ääriolosuhteita niin hyvin kuin me. Nehän ovat trooppisten saarten raheja, eivätkö niin.”

    Kaksikon takana oleva Keetongu nousi äänekkäästi pystyyn nostaen jotain todella isoa olkapäilleen. Se kolahti metallisesti luolan kattoon.
    ”… minäkin olen trooppisen saaren rahi”, Tongu sanoi.
    Snowie virnuili hermostuneesti.
    ”… ai niin.”
    ”Jos saan ehdottaa niin voisimme etsiä sen tien ulos aika pian.”
    ”En vastusta ehdotusta”, Matoro sanoi yrittäen hieroa kohmeisilla käsillään lämpöä naamionsa kiikarivarusteeseen.

    Koko joukkio nousi yksi kerrallaan pystyyn ja ravisti lumet pois päältään. Umbra käänsi aseensa valokiilan hitaasti pois jäätyneistä torakoista ja tutki sillä luolaston muita käytäviä.
    ”Tämä on tosiaan iso paikka”, moderaattori sanoi. ”Emme ole varmaan ensimmäiset klaanilaiset täällä.”
    ”Emmekä siinä tapauksessa ensimmäiset, jotka kuolevat tän-”, Kepe sanoi nopeasti, mutta hiljeni kun muuan lumenkaltaisesta aineesta muodostuva klaanilainen tukki tämän suun.

    ”Anteeksi, mutta kuuleeko kukaan muu tuota tuulta?” Keetongu sanoi parantaen kelkan asentoa olkapäillään. Viisikko hiljeni kuuntelemaan. Keetongu oli oikeassa: Jostain luolan syvyyksistä kuului rahisevaa, raskasta ilmankiertoa. Välillä tuuli kuulosti puhaltavan sisään raivokkaasti, mutta välillä se kuulosti rauhoittuvan. Tahti oli varsin tasaista.

    ”Ei tässä muu auta”, toa Umbra sanoi ja otti joukon pään valonlähteen tuomalla auktoriteetilla. ”Keetongu, saatan kaivata kuuloasi.”
    Keltainen jättiläinen nyökkäsi ja siirtyi jonon päähän Klaanin päämoderaattorin viereen. Pian viisipäinen joukkio kulki synkän luolan läpi. Matoro jäi jonon viimeiseksi ja vilkuili jäätyneiden nazorakien suuntaan vielä pitkään.

    Ihan vain kaiken varalta.

    Kukaan ei ollut varma, kauanko harhailua kesti. Ehkä vain minuutteja, ehkä tunteja. Pimeydessä ei voinut olla täysin varma. Luolasto oli suuri ja monihaarainen. Käytäviä oli niin paljon, että mahdollisia vääriä suuntia oli liikaa.
    Kun viisikko kulki kolmannen kerran saman risteyksen ohi, Matoro päätti ryhtyä merkitsemään seiniin rastilla paikkoja, joissa oli jo käyty.

    ”Osaapa olla massiivinen”, Umbra sanoi kävellen ripeästi jonon etunenässä ja osoitellen valokanuunallaan jokaiseen koloon ja käytävään. ”Mitenköhän tämmöinen on syntynyt?”

    ”No joku väittää, että tämä on entinen tulivuori”, Matoro sanoi. ”Ehkä se selittää nämä luolastot?”

    ”Emmekö me kaikki tiedä, että tuokin on hupsuja legendoja”, Keetongu sanoi. ”Tai siis, tulivuori? Saarella, jossa on havumetsiä?”
    Keltainen jättiläinen pysähtyi hetkeksi siirtääkseen valtavan ajoneuvon painon toiselle olkapäälleen. Vasen alkoi jo puutua.

    ”Noh, jos minulta kysytään niin tämä ei vaikuta luonnolliselta muodostelmalta”, Kepe pohti. ”Millä todennäköisyydellä tämä on nazorakien kaivantoja?”
    ”Kumpi on rauhoittavampi ajatus”, Snowie kysyi. ”Se, että liikumme tulivuoressa vai se, että täällä on aika varmasti lisää torakoita?”

    ”Ei ajatella vielä tuota”, Umbra sanoi.
    Keetongu hörähti kumeasti ja laski ääntään matalammaksi ja uhkaavammaksi. ”Torakat kaivautuivat liian syvälle!”, suuri rahi mörisi, mutta ei pystynyt pitämään äänensävyään vakavana. Koko joukkio nauroi hermostuneesti.

    Harhailtuaan vielä ainakin kaksi varttia joukkio löysi tuulelta kuulostavien äänten tulolähteen. Umbra tutkaili umpikujaksi osoittautunutta luolan seinää valonlähteellään. Seinässä oli kyllä valtava teräväreunainen halkeama, josta jääkylmä tuuli virtasi vaiheittain sisään, mutta se oli liian pieni koko viisikolle.

    ”Saammeko tuota auki mitenkään?” Snowie kysyi.
    ”Tongu?” Umbra sanoi kääntyen jättiläistä kohti. Jättiläinen kohautti olkapäitään.
    ”Jos köysi kestää ja jos saamme kelkan korjattua, voimme ehkä vetää sen auki.”

    ”No… ajattelin enemmänkin sinua”, moderaattori sanoi vilkuillen rahin valtavia käsivarsia.
    Keetongu oli hetken hiljaa.
    ”Näytänkö minä siltä, että jaksaisin murtautua kiviseinien läpi?” rahi kysyi happamasti.
    ”… no etkö näytäkin vähän?” Kepe pisti väliin hymyillen.

    ”Sanon samaa mitä Kepekin”, Umbra sanoi näyttäen peukkua. Keetongu huokaisi ja katseli klaanilaistovereitaan. ”Jos vain on jokin muu tapa, niin-”
    Hänet kuitenkin keskeytti Matoro. ”Toverit, hei. Olenko se vain minä vai… liikkuiko tuo halkeama?”

    Koko joukkio hiljeni. Vain luolaan tulviva viileä ilma piti hidasta ääntään. Klaanilaisia piinasivat kuitenkin myös näiden omat sydämentykytykset, jotka kuulostivat kiivastumiseltaan kuin tuomitsevan omistajiaan. Umbra tarkensi valonsäteellään varovasti halkeamaan. Valo meni sen sisään ja näytti siltä kuin railo olisi ollut syväkin. Mutta suuren railon sisällä oli niin pimeää, että ulkoilmaa ei nähnyt.

    Se johtui siitä, että kyseessä ei ollut railo.
    Kun Umbra siirsi valonsädettä hieman ylemmäs, hän pääsi havaitsemaan, että he eivät olleet tarkkailleet seinää tai halkeamaa sellaisessa.

    Vaan suuta.

    Ja se hengitti.

    Klaanilaisviisikon kidat avautuivat hämmästyksestä niin suuriksi, että purukumit tai sikarit olisivat takuulla pudonneet luolan jäiselle lattialle, jos kellään olisi siis ollut jotain suussa.

    Jääkylmä hengitys tuli tasaiseen tahtiin suurten, valkoisten ja veitsenterävien hampaiden välistä. Ne olivat hampaat, jotka olivat väristään ja naarmuistaan päätellen kokeneet vuosisatoja, ehkä vuosituhansia. Silti niiden terävyys saisi teräksenkin katkeamaan.
    Olennon muu olemus ei ollut vähemmän häiritsevä. Pienen mäen kokoinen, jäisen sininen ja harteikas ruumis täytti melkein koko kammion. Oli kuin siihen olisi ryöstetty piirteitä sekä stalaktiittisimpanssin että todella suuren krokotiilin anatomiasta. Lopputuloksena oli olento, jossa kaikki oli isoa. Sen nyrkit makasivat maata vasten, mutta niitä ei ollut erottaa kivisestä maastosta itsestään. Jäänsininen peto joutui liikuskelemaan luolassaan vain kömpien, sillä sen pitkät ja jänteikkäät jalat oli tarkoitettu harppomaan vuoria helposti. Terävät kynnet suorastaan porautuivat kiveen.

    Ja olento hengitti.

    Suuri ja paksu kaula kannatteli yllään siirtolohkareen kokoista päätä, jonka keskellä mollotti kaksi silmää. Pimeydessä oli vaikea sanoa miksi, mutta silmät näyttivät hyvin eri kokoisilta. Ehkä toinen silmä oli muurautunut jossain muinaisessa taistelussa umpeen ja näkyi nyt vain hieman tuosta groteskista kraateristaan. Ehkä olennon toinen silmä oli yksinkertaisesti yliluonnollisen iso. Kukaan ei voinut tietää.

    Silmiä yhdisti niiden hehku. Se ei ollut vain yön pedon punainen katse. Se oli tulta ja magmaa. Eriparisten silmien sisällä paloi tuli, joka tarkkaili klaanilaisviisikkoa.

    Silmät eivät räpsähdelleet. Ne vain tarkkailivat.

    Klaanilaiset katsoivat takaisin eivätkä tienneet, uskalsivatko edes katsoa poispäin.

    Olennon takaraivoa ja suurta selkärankaa pitkin kulki harjaksia. Ne olivat teräviä mutta taipuisia ja runsaslukuisuudessaan peittivät lähes kokonaan olennon selän, mutta niitä oli myös koko joukko sen ohimoissa ja varsin runsaasti sen suuren pään leuassa.
    Pitkät partamaiset harjakset liikkuivat ilmavirrassa, kun peto hengitti raskasta ja jääkylmää henkäystään. Mahdollisesti ikitalven vaikutuksesta harjakset olivat olennon ihon sinisen sävyn sijasta vitivalkoisia ja kimaltelivat jäisesti.

    Suuren valkoisen harjan keskeltä valtavan olennon pään takaosista erottuivat valtavat, harmaat ja kierteiset vuohensarvet, jotka toivat olennolle suorastaan demonisen ulkonäön. Sarvet kaartuivat taaksepäin ja raapivat luolan kattoa aina kun olento siirsi päätään. Kivimurskaa putoili katosta, jossa oli satoja naarmuja sarvien kärjistä.

    Ja se hengitti.

    Olento avasi suunsa ja päästi ulos hitaan murahduksen.
    Sitten se lähti kömpimään hidas askel kerrallaan kohti viittä klaanilaista. Koko kammio tärähteli. Peto lähestyi heitä verkkaisesti, mutta vääjäämättömästi. Yksi kädenheilautus ja se murskaisi heidät kaikki.

    Hermostuneet klaanilaiset puristivat kukin aseidensa kahvoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan kaikki tyytyivät hiljaisuuteen. Olennon eteneminen sai koko luolaston tärisemään. Lunta putoili.
    Snowman nielaisi.
    ”Öh. Oli kiva tuntea, tyypit.”

    Snowien takana seisova Matoro oli ainoa, joka ei katsonut petoa eikä näyttänyt siltä, että olisi valmiina alistumaan kohtaloonsa. Jään Toan pään sisällä oli ääni, joka etsi aina mahdollisuuksia. Jokainen tilanne oli vain haaste tai palapeli ratkaistavaksi.

    Elementistään huolimatta Toa ei jäätynyt koskaan. Hän tuijotti päättävästi valkoharjaisen sarvipedon ohi ja näki sen takana ylemmän tasanteen, joka ei ollut olennon tavoiteltavissa eikä edes sen näkökentässä. Lisäksi tasanteen yllä roikkui juuri sopivan muotoinen stalaktiitti.

    Jos olen tarpeeksi nopea, Matoro ajatteli nostaen hitaasti harppuunaansa esiin. Hän oli melko varma, että olento ei keskittynyt häneen.

    ”Tyypit, tarttukaa minuun”, Matoro kuiski klaanilaisjoukolle ja viritti harppuunan. Vaijeri naksahti voimakkaasti ja ase oli valmis. Klaanilaiset eivät epäröineet, vaan tarttuivat Matoroon.

    Harppuuna räjähti vauhtiin ja singahti sekunneissa kohti stalaktiittia vetäen aseen sisällä säilötyn vaijerin mukaansa lentoon. Voitonriemu levisi jään Toan kasvoille ja hän avasi suunsa.

    ”Hirviö, tulet muistamaan tämän päivänä, jolloin melkein nappasit Matoro the Bl-”

    Töks, sanoi harppuuna.

    Suuri sininen peto oli saanut sen kiinni ilmalennosta. Olento oli tarttunut pakovälineen päästä kiinni varsin vaivattomasti yhdellä kädellä.

    Harppuuna oli nyt hirviön kourassa ja sen vaijeri roikkui löysänä ja surullisena olennon nyrkin ja Matoron harppuuna-aseen välillä. Matoro oli jäätynyt täysin asentoonsa: Toan naamalla oli yhä sama typerä voitonriemuinen virne ja hän seisoi yhä voitokkaassa ampuma-asennossa kuin jäätyneenä. Klaanilaisjoukkio piti edelleen kiinni Matorosta keinoin tai toisin, mutta he alkoivat vähitellen hivuttautua kauemmas toimintasankarista.

    Peto päästi harppuunasta irti, ja pakokoukku putosi mätkähtäen luolan lattialle. Matoro alkoi punastuneena kelaamaan pakokeinoaan takaisin laukaisualustaansa.

    Sininen sarvipää jatkoi lähestymistään ja nyt koko luolasto tärähteli voimakkaasti. Klaanilaiset eivät enää tienneet, mitä tehdä.
    ”Taisteleminen on varmaan turhaa”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan.
    ”Ehkä niin, mutta entä jos pudotamme sen yhdellä iskulla?” Keetongu murahti. Ennen kuin Umbra ehti kysyä, mitä suuri Rahi tarkoitti, Keetongu toimi.

    Keltainen jättiläinen sinkosi raivokkaasti huutaen höyrykäyttöisen lumiajoneuvon olkapäiltään. Tonneja painava puun ja metallin sekamelska kulki ilman halki sekunteja kuin suuri murskauspallo. Klaanilaiset katselivat ihmeissään laitteen lentoa ja sarvipäätä, joka ei takuulla ehtisi väistää.
    Ei sillä, että sen olisi tarvinnutkaan.

    Olento otti ajoneuvon kiinni valtavalla skakdimaisella hammasrivillään ja jäysti sitä nyt kuin ylisuurta porkkanaa. Hirviö pysäytti etenemisensä, mutta vain hetkellisesti.
    Sillä hetkellä Kepe huomasi, mikä hirviön jalkojen alla oli narskunut. Luolan lattia oli täynnä jäätyneitä nazorakeja. Niistä ei ollut paljon tunnistettavaa.

    Kepe nielaisi.
    ”… paaaaeeeetaanko?” hän sanoi hiljaa.

    ”Öh. Lupa annettu”, Umbra sanoi ja livahti lähes valonnopeudella takavasemmalle. Muu joukkio seurasi perästä.
    Hirviö jäi pureskelemaan joukkion kulkuneuvoa ja laudankappaleita putoili kalahdellen luolan lattialle. Jaloilla varustetty höyrykelkka ei ollut kovin makoisa, mutta olento ei päästänyt sitä silti otteestaan.

    Sininen hirviö murahti ja otti askeleen eteenpäin. Lattiaan revähti halkeama.

    Guo.

    Sitten se otti toisen ja saaria murtava tärähdys pudotteli stalaktiitit luolan katosta. Kivi osui kiveen ja pöly ja lumi lentelivät ympäriinsä.

    GUOOH.

    Kolmannella askeleella vuori tuntui oppineen, kuka oli sen valtias. Olento tarttui valtavilla kourillaan suussaan pitelemäänsä höyrykoneeseen ja sai suunsa kunnolla auki.
    Kun olennon torahampainen kita aukesi kokonaan, se lauloi laulun, joka halkoisi vuoria.

    GUOOOOOOOOOOOOOOOOOH.

    Klaanilaisten juoksuvauhti kiihtyi näkyvästi.

    Lumisade vuorenrinteillä oli keventynyt, mutta tuuli oli aivan yhä yhtä jäätävä kuin aiemminkin. Hiljaisuus oli laskeutunut. Sitä ei vain kestänyt kauan, sillä jokin päätti sillä sekunnilla syöksähtää vuorenseinämän läpi.

    Kivensirut ja lumipaakut singahtivat jokaiseen suuntaan kuin kranaatinsirpaleet, kun keltainen jättiläinen mursi seinämän vasen valtava olkapää edellä. Se näytti kiireiseltä.

    Epämääräisen kyklooppigorillan muotoisesta aukosta syöksähtivät perässä pian toat Umbra ja Matoro, joiden jälkeen perässä tuli Kepe pyörittäen lumipalloa, jolla oli oranssi nenä. Pyörintävauhdistaan huolimatta lumipallo sai lopulta muodostettua itselleen kädet, jalat ja pään ja pomppasi pystyyn jatkaen pakomatkaa juosten.

    Koko viisikon rämpiessä uskomatonta vauhtia lumista rinnettä alas (Keetongu osoittautui muurinmurtajan lisäksi myös hyväksi lumikolaksi) Snowie päätti esittää asiallisen kysymyksen.
    ”VoiluojavoiluojavoiluojaMIKÄSEOLI?”
    ”AAAH SE TAPPAA MEIDÄT”, Kepe vastasi toverilleen oman näkökantansa mukaan.
    ”EnhaluakuollaenhaluakuollaENHALUAKUOLLA”, lumiukko argumentoi.

    ”UUAAAAAAHHH”, Kepe tiivisti teesinsä.

    Umbra, joka yritti parhaansa mukaan pysytellä Keetongun vauhdissa, käänsi päätään taaksepäin ja yritti rauhoitella kaksikkoa hengästyneesti. ”Älkää nyt, näittekö kuinka iso se oli? Eihän se mitenkään voisi mahtua luolasta ulos!”
    ”Eihän varmasti?” Matoro huusi kiihdyttäen vauhtiaan niin kovaa, että alkoi jo saavuttaa moderaattoria.
    ”Ei tietenkään!”
    ”Jos tähän väliin saan sanoa”, Kepe yski ja läähätti vauhdin takia. ”Niin jotenkin se on päässyt vuoren sisäänkin!”
    ”Tuo asenne ei auta yhtään!” Umbra huusi ja kääntyi kokonaan Kepen puoleen.

    Kun Umbra katsoi kokonaan taaksepäin, hänen alkujaan Kepeä ja Snowieta rauhoittamaan tarkoittamansa ilme muuttui aivan, aivan toisenlaiseksi. Umbran suuhun olisi mahtunut linnunpesä.
    Vuorenrinne murtautui auki vaivattomasti. Maasto ei edes tärissyt näkyvästi, vaan halkesi Keetongun ulostuloaukon kohdalta kuin keitetyn munan kuori. Pari sinisiä, jättiläismäisiä kouria työntyi raosta ja veti halkeamaa suuremmaksi.
    ”Öööööööööh…”

    Umbran ilme ja äännähdys varmistivat, että koko konkkaronkka päätti pysähtyä hengähtämään ja vilkaisemaan taaksepäin. Alle sekunnissa kaikki katuivat pysähtymistään. Näkymä herätti tavallaan kunnioitusta. Enimmäkseen tosin pelkoa.
    Halkeama leveni, kun kaksi valtavaa sinistä kouraa työnsi sen reunoja kauemmas toisistaan. Tonneittain lunta vyöryi aukkoon, josta alkoi nousta jotain todella isoa. Valtavat kierteiset sarvet tulivat ensiksi esiin, sitten perässä niitä kantava epäsymmetrinen valkoharjainen pää, jonka torahampaisessa suussa roikkui valtavan kelkan jäännöksiä.

    GUOOOO.

    Tapahtuma muistutti todella ruman linnunpojan kuoriutumista. Ja jos tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi häiritsevä, valtava olento päätti äännellä.

    GUOOOOOOOOOOOOOOH.

    Sen demoninen, muinainen karjahdus tärisytti koko vuorta.

    Klaanilaisjoukon juoksu alamäkeen alkoi uudelleen, tällä kertaa ripeämpänä. Toimintasankarit ja valtava keltainen rahi eivät vaikuttaneet hidastuvan yhtään, mutta peräpäätä pitävät Kepe ja Snowie läähättivät tuskaisina. Tilanne ei kuitenkaan jättänyt heille paljoakaan valinnanvaraa nopeuden suhteen.

    Takana jyrähteli. Valtava peto oli päässyt jo ulos maahaudastaan. Nyt se nousi seisomaan pystyasentoon mahdollisesti ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
    Kun olento otti ensimmäisen askeleensa kohti klaanilaisjoukkoa, maa jyrähti. Samoin myös toisella. Ja kolmannella. Hirviön raskas hengitys kuului yhä lähempää ja lähempää.

    ”KUULKAA”, Umbra karjui kurkku käheänä. ”Minä KIELLÄN teitä katsomasta taaksepäin!”
    ”VoiluojavoiluojaSETULEE”, Snowie aloitti.
    ”KIELLÄN teitä PÄÄMODERAATTORIN valtuuksilla!”
    ”VoiluojavoiluojaMEKUOLEMME!” Kepe huusi.
    ”KIELLÄN teiltä myös kuolemisen!” Umbra huusi ja horjahti näkyvästi, mutta sai itsensä pidettyä pystyssä. ”Jos menette Karzahni vieköön kuolemaan, minähän annan teille warn-!”

    Kaikki huutaminen keskeytyi, kun tummansinisen vuorihirmun suuri jalka rojahti aivan Klaanilaisten taakse. Tärähdys horjautti koko joukkion tasapainon ja kaikki viisi klaanilaista jopa järkälemäinen Keetongu mukaanlukien mätkähtivät kumoon. He lähtivät pyörimään jyrkkää mäkeä alas. Suut täyttyivät tuskaisan kylmästä lumesta ja pyörimisvauhti sai itse kunkin voimaan pahoin. Mäki oli niin jyrkkä ja jäinen, että pysähtyminen oli mahdotonta.

    Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta se tuntui minuuteilta.
    Lopulta joukkion vauhti pysähtyi, tosin ei kuitenkaan tarkoituksellisesti. Eikä myöskään mukavasti.
    Keetongu edellä koko joukkio tömähti lopulta jäiseen seinämään, joka tärähti voimakkaasti joka ikisestä iskusta. Koko viisikko jäi siihen makailemaan ja hieromaan päitään, vaikka sisimmässään he tiesivät, että sille ei ollut aikaa. Valtava hirviö asteli äänistä päätellen yhä kohti joukkiota, joka nousi vähitellen yksi kerrallaan pystyyn.

    ”Heiiii, katsokaa!” Snowie sanoi hieroen valkoista päätään ja osoitellen seinämää, johon he olivat juuri törmänneet. ”Kybän talo!”
    Muut Keetongua lukuunottamatta kääntyivät hölmistyneinä katsomaan ja huomasivatkin, että seinämän paksun jääkerroksen alla olikin toistensa päälle ladottuja puutukkeja. Niiden tervaisasta pintakerroksesta näki, että talo oli todella vanha. Muuta talosta ei sitten oikein nähnytkään, sillä suurin osa siitä oli lumen alla.

    Pelkkä lumi olisikin ollut ongelmista pienin, mutta talon päälle oli vyörynyt myös suorastaan valtaisa jäälohkare. Lohkareen reunoissa oli vielä halkeamajälkiä sen taannoisesta lohkeamisesta ja kokonaisuudessaan se oli puolet itse talon koosta. Oli suoranainen ihme, että puumökki oli selviytynyt.
    Oli miten oli, Turaga Niddin kotiin ei ollut menemistä. Ja sieltä tuskin pääsisi uloskaan. Mökkiä lähimpänä seisova Umbra oli kuulevinaan puuseinän takaa käheä-äänistä huutamista ja lasiesineiden rikkoutumista.

    ”Juoksemme satunnaisesti yhdellä maailman isoimmista vuorista ja törmäämme juuri siihen, mitä etsimme”, Matoro sanoi ihmeissään. ”Kuinka todennäköistä tällainen on?”
    ”Tosi epätodennäköistä”, Kepe vastasi. ”Tämähän on kuin mikäkin laiskan tarinankirjoittajan pikaratkaisu.”
    ”… Spinster, et kai sinä ihan vakavissasi valita tästä?”
    ”… mutta…”
    ”Tai sitten seurasitte minua”, lähestyvän hirviön suuntaan katsova Keetongu keskeytti hymähtäen. ”Minä nimittäin seurasin ummehtuneen sinapin hajua. Siihen ei mitään jäljittimiä tarvita.”
    ”Viehättävää”, Snowie sanoi pientä paniikkia äänessään. Alamäki nopeutti sinisen sarvipään etenemistä. ”Entäs nyt?”
    ”Voimme toivoa, että se liukastuu ja taittaa niskansa?” Keetongu ehdotti.

    ”Meillä on Matoron telepatia”, Umbra sanoi, ”etkö voisi lähettää hätäviestin laivastolle ja pyytää niitä possauttamaan tuon palasiksi?”
    Keetongu huokaisi. ”Ensinnäkin en usko, että edes nopeimmat Lohrakit ehtisivät paikalle. Toiseksi, se , että se on ’Laivasto’ ei tarkoita, että niitä aluksia olisi tarkoitettu sotakäyttöön.”

    ”Hyvä on”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan. ”Muita ideoita?”
    ”Voimme käpristyä maahan, itkeä pienen kyyneleen ja toivoa, että se ei tapa meitä sen takia, koska olemme niin säälittäviä”, Kepe sanoi.
    ”… muita ideoita?” Umbra kysyi.
    ”Minusta meidän on pakko taistella, Umbra”, Matoro sanoi puristaen selässään odottavan miekkansa kahvaa. Sen terä kiilsi jäisenä odottaen tilaisuutta taisteluun.
    ”Hei, taistelu ei ole kivaa”, Snowie saarnasi. ”Emmekö voisi kokeilla vain… neuvotella?”

    Kepen kulmat menivät kurttuun ja hän kääntyi lumiukkoa kohti. ”Snowie.”
    ”Spinny?”
    ”Miten sinä neuvottelet sarvipäisen vuoridemonin kanssa?”
    ”… tosi, tosi kohteliaasti?”

    Ennen kuin taas yksi kaksikon yhteiseen hiljaisuuteen loppuvista väittelyistä ehti edes alkaakaan, jotain rysähti voimakkaasti. Lunta putosi Turaga Niddin talon katolta, kun toinen sinisen vuoripedon valtavista jaloista laskeutui aivan klaanilaisten eteen ja pysyi siinä. Olento oli pysähtynyt. Klaanilaiset tuijottivat sitä pidellen henkeään.
    Kun olento seisoi koko pituudessaan, sen valtavan koon pystyi vihdoin hahmottamaan. Hirviön pään vuohimaiset sarvet sojottivat neljänkymmenen metrin korkeudessa luoden olennolle varsin demonisen olemuksen. Sarvia kantavan pään jämerästä leuasta roikkuvat pitkät partaharjakset viuhtoivat hyytävässä tuulessa. Toa-käsivarren pituiset terävät hampaat pitelivät yhä tiukasti Keetongun puisen kelkan jäännöstä olennon valtavissa leuoissa. Kun jäänsininen olento kiristi hampaidensa otetta, aluksesta putoili nauloja, pikkuruisia laudansiruja ja matkaeväitä. Keetongu näytti kärsivän nähdessään kauniin aluksensa nykykunnon.

    Olennon magmanhohtoiset silmät tuijottivat värähtämättä klaanilaisjoukkoa. Umbran asekäden valossa klaanilaiset näkivät, että toinen silmistä, eli klaanilaisista katsottuna oikeanpuolimmainen, oli tosiaan isompi. Valtava, tuomitsevasti katseleva tulisilmä sai toisen tulisilmän näyttämään varsin pieneltä. Toinen silmä oli nimittäin vain matoranin kokoinen.

    Valtavat käsivarret roikkuivat olennon sivuilla. Olennon kourat oli puristettu nyrkkiin.
    Parissa sekunnissa nyrkit aukesivat ja olennon pitkät sormet ja stalaktiittimaiset kynnet tulivat esiin.
    Pahinta oli edelleen olennon hengitys, sillä se oli kylmää kuin kuolema.

    Klaanilaiset olivat hiljaa. Pakotietä ei enää ollut. Enää he pystyivät vain sulkemaan silmänsä ja odottamaan kohtaloaan.

    Sitä ei tullut.

    Kun klaanilaiset avasivat silmänsä, he eivät voineet uskoa näkemäänsä.
    Valtava peto oli kumartunut Turaga Niddin hirsimökin ylle ja nyt sen kohmeisen valkoiset ja jääpuikkoiset selkä- ja leukaharjakset roikkuivat klaanilaisjoukon yläpuolella. Olennon valtavat kädet olivat tarttuneet tönön päällä makaavaan jäälohkareeseen. Suuret ja vanhat kynnet porautuivat jäähän vaivattomasti kuin veitsi voihin.

    Olento karjahti raivokkaasti. Sen kädet tärisivät holtittomasti, mutta hitaasti se sai jäälohkareen nostettua paikaltaan. Alta pilkistävän mökin katto oli mennyt sisään, mutta muuten talo oli pysynyt kunnossa hämmentävän hyvin.
    Valtava jäälohkare makasi sinisen sarvipään olkapäillä. Olento katsoi edelleen tulisilla silmillään klaanilaisia, jopa kääntyessään heistä poispäin. Sitten olento vilkaisi vuoren huippua kohti.

    Raivokkaan karjahduksen myötä valtavien käsivarsien heittämä jäälohkare kiisi uskomattomalla vauhdilla ilman halki. Tuulen alta ilmaa halkovan jättiläislohkareen ääntä ei kuullut.
    Se lensi Ämkoo-vuoren huipun yli ja niin kauas, että edes maahan tömähtämistä ei kuulunut. Klaanilaiset katsoivat ihmeissään hirviötä, joka kääntyi vielä hitaasti heitä kohti. Nyt se katsoi erityisesti Tonguun. Hyvinkin pitkään.

    Olento avasi leukansa. Pedon suussaan roikottama vahingoittunut kelkanraato putosi klaanilaisten eteen rysähtäen. Laudanpätkiä ja pieniä metallinpalasia putoili kauemmas. Keltainen jättiläinen tuijotti aluksenrämää suuri suu auki ja kellertävä kulmakarva ylhäällä. Sitten hän siirsi katseensa vuoripetoon, joka seisoi paikallaan kuin odottaen jotain.
    Keetongu ja vuorihirviö tuijottivat toisiaan silmiin pitkään. Muut klaanilaiset katsoivat kullankeltaista toveriaan ja odottivat tämän reaktiota.
    ”… kiitos?” Keetongu lopulta sanoi. Hän ei osannut odottaa seuraavaa asiaa, jonka hirviö teki.

    Sen kaltaisella hammasrivillä ei ollut tarkoitus hymyillä. Niin ei vain kuulunut tapahtua. Olennon siniset kasvot vääristyivät silti kammottavaan virneeseen.
    Sama virne naamalla olento kääntyi ympäri ja lähti harppomaan hieman kumarassa asennossa samoja valtavia jalanjälkiä pitkin kohti suuntaa, josta oli tullut. Klaanilaisviisikko tuijotti olennon valkoharjaista selkää ja valtavia sinisiä jalkoja siihen asti, kunnes otus katosi kokonaan mäen taakse. Viimeisenä näkyivät valtavat vuohimaiset sarvet, mutta pian nekin olivat poissa.

    Klaanilaiset räpyttelivät silmiään suut auki.

    ”… minulla on vain yksi kysymys”, Umbra lausui hitaasti tuijotellen valtavia jalanjälkiä.

    ”Kerro”, Matoro sanoi.

    ”Mitä Karzahnia”, Umbra kysyi aiheellisesti.

    ”… meninkö minä ottamaan liikaa sitä alkoholipitoista?” Snowie kysyi virnuillen. ”Kun, ehe, en minä yleensä juo. En haluaisi olla känniääliö.”
    ”Sinä otit ihan tavallista ja olit ihan tavallinen ääliö”, Kepe sanoi hiljaa. ”Tämä tapahtui.”
    Snowie oli liian hämmentynyt jopa ottamaan ystäväänsä hyvähenkiseen niskalenkkiin ja tyytyikin vain pysymään paikoillaan.

    ”Tästä pitää ehdottomasti raportoida ylläpidolle”, Matoro sanoi tiukasti. ”Guardianin täytyy tietää tästä.”
    ”G-miehestä puheen ollen…”, Keetongu aloitti raapien päätään, ”olenko minä ainoa, jonka mielestä se otus näytti vähän…”
    ”No löysittehän tekin tänne”, tuttu ääni huudahti takaapäin keskeyttäen Keetongun.

    Kun otti huomioon viiden klaanilaisen juuri kokemat asiat, heidän reaktionsa pystyi melkein antamaan anteeksi. Joukkion säikähtäneet huudot saivat jopa joukkion yllättäneen Guardianin säpsähtämään.
    Enemmän Guardianin reaktiossa oli tosin kyse siitä, että miekankahvaansa pakkomielteisesti tarranneen Matoron sinkoama jääpuikkoammus lensi kahden sentin päästä hänen ohimostaan.
    Sininen skakdi seisoi hetken hiljaisuudessa tuijotellen Matoroa, joka piteli yhä miekkaansa sojossa hänen edessään.

    ”En ota teitä enää koskaan eräretkelle”, Guardian sanoi happamasti.

    ”E-e-eversti!” Snowie huusi hymyillen. ”Siinähän sinä. H…auska nähdä!”
    ”Jep”, Guardian sanoi ja vilkaisi mäkeä, jota alas viisikko oli pyörinyt. Hänen mielenkiintonsa herättivät isommat, suorastaan valtavia jalanjälkiä muistuttavat painaumat mäessä. ”Jäljistä päätellen saitte ajoneuvon toimimaan?”
    Keetongu nosti hitaasti kätensä ja osoitti maassa makaavaa aluksenrojua.
    ”… aaaa-ha.”
    ”Niin”, Keetongu sanoi. ”Tuo pitäisi saada korjattua tai jäämme tänne syömään sinappia Niddin kanssa.”

    ”Luotan että tiedät, mitä teet”, Guardian sanoi nyökäten ja erehtyi ajattelemaan Tongun kauhuskenaariota. Vilunväristyksiä kulki pitkin skakdin selkärankaa. ”Te muut, tarvitsen teidät lapion varteen ja heti. Emme tiedä, kauanko papalle riittää vielä happea. Etenkin jäävoimaiset tänne ja heti.”
    Guardian viittoi klaanilaisia luokseen ja lähti astelemaan kohti lumi- ja jääkasaumaa, jonka hän arvioi olevan mökin oviaukon kohdalla. Käveltyään hetken sininen sotaveteraani kuitenkin pysähtyi ja muisti jotain.

    ”… anteeksi, käytin monikkoa. Kepe, jääpä sittenkin auttamaan Keetongua”, Guardian sanoi. Kepe vastasi myöntävästi virnuillen.
    Snowie oli selvästi ollut liian kauan hiljaa ja näki, että hänellä oli pakottava tarve sanoa jotain.
    ”… hei, G?”
    ”… niin?”
    ”Muistatko kun puhuin siitä hirviöstä?” Snowie johdatteli varovaisesti.
    ”… joo?”
    ”No… asia on ikään kuin niin, että se-”, Snowie uikutti, mutta joutui Guardianin keskeyttämäksi.
    ”- on naurettavaa hölynpölyä. Lumimyrsky palaa kohta ja en halua ikään kuin hautautua, tiedätkö. Lapion varteen, toverit”, Guartsu hoputti.
    ”… niinpä kai sitten.”

    Paaco istui rauhallisena iglussaan. Lumirakennelma oli osoittautunut yllättävän mukavaksi ja lämpimäksi paikaksi kuivatella jalkoja. Moderaattorikokelas hymyili ja rummutti polveaan. Näin oli ehkä parempi, sillä Toa ei pitänyt kylmyydestä ollenkaan. Vuorikiipeilykään ei ollut Toan suosikkiasioita. Hän oli kokeillut sitä kerran.
    Muuan vuoristolintu oli luullut vihreää Toaa isoksi marjapensaaksi. Paaco ei enää mielellään puhunut asiasta.

    ”Näh, kyllä ne sen sinappipapan sieltä löytävät”, Paaco sanoi hymyillen. Mikäs tässä oli köllötellessä, vihreä Toa ajatteli ja kellahti makuulle. Nimeämispäivänä oli tarkoituskin ottaa rauhallisesti.

    Rauhallisuus olisi saattanut onnistua, jos fysiikan lakien ei olisi ollut paha tapa todistaa toimivuutensa juuri väärillä hetkillä. Muuan Ämkoo-vuorelta heitetty ilmaa pitkään halkonut lohkare päätti juuri silloin tehdä tuttavuutta painovoiman – ja tietyn iglun kanssa.
    Rysähdys oli kova.

    Paacon kirosanat olivat kovempia.

    Puinen ovi rysähti auki ja kaatui tuoreeseen lumihankeen. Lumihanki narskahti muinaisen oven alla. Alle sekunnin päästä ilmoille räjähti sarja korvia tuhoavia haulikon laukauksia, jotka kaikuivat pian jostain kauempaa. Vahva savu täytti ilman. Hajusta päätellen aseenomistaja ei ollut puhdistanut piippua hetkeen.

    ”OKEI, TORAKANÄPÄRÄT”, haulikon omistaja karjui yskäisän käheällä äänellä. Ase niksahti auki ja hylsyt putosivat lämpiminä lumihankeen. Toisella kädellään vihreä Turaga heilutti aggressiivisesti nyrkillistä uusia hauleja, jotka putoilivat sormien välistä.
    ”TÄTÄ TAVARAA ON LISÄÄ JA IHAN KARRRRRZAHNIN PALJON. JUOSKAA TAKAISIN PESÄÄNNE, HELEVETIN TUNARIT, TAI TÄYTÄN TEIDÄT TERÄKSELLÄ.”

    ”Turaga Niddi”, Guardian sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. Hän, muiden viiden klaanilaisen lisäksi, piteli käsiään ylhäällä. Kepen puoliautomaattiset lumilapiot lojuivat itse kunkin jaloissa.

    ”TEISTÄ EI OLE MIHINKÄÄN, ÖTÖKÄNLÄNTIT”, muinaista jaloa Kualsia ryppyisenä naamanaan käyttävä Turaga huusi hakaten haulikkoa ovenreunaan. Puu alkoi pettää aseen alla. ”NUORRRUUDESSANI MINÄ PERRRRRHANA PUDOTIN JOKA PÄIVÄ AINAKIN NELJÄSATAA TEIDÄN KALTAISTANNE.”

    ”Kybä?”, Snowie yritti heilutellen molempia käsiään ilmassa ja hymyillen. Rauhallisella äänensävyllä ei tuntunut olevan kummoisempaa vaikutusta vihreään Turagaan, jonka pää näytti kiehuvan niin, että lumihiutaleet sulivat jo ensikontaktissaan.

    ”NELJÄSATAA SIIS VAIN NYRKEILLÄNI”, sinapilta voimakkaasti tuoksahtava papparainen kailottii pomppien mökkinsä oviaukossa ylös ja alas. ”AMPUMA-ASEILLA? EN JAKSANUT EDES PIRU VIE LASKEA!”

    Guardian henkäisi syvään ja korotti ääntään.
    ”Sinappipappa! Pää hankeen ja nimeämispäivärauha!”

    Vihreän turagan pompinta hidastui vähitellen, kun se tajusi, että edessä seisova kuusipäinen joukkio ei koostunutkaan mökin rauhaa usein häiritsevistä nazorak-sotilaista, vaan käsiään ylhäällä pitelevistä klaanilaisista. Papparaisen vihreän naamion hymy alkoi levetä.

    ”Guartsu perhana!”

    ”Aivan, minä perhana. Kelpaako kyyti lämpimien patojen ja herkullisten juomien äärelle?”

    Niddi laski aseensa.
    ”Siinähän on klaanilainen kavereineen. Tulitte hakemaan vanhaa miestä vaiko vain nauttimaan raikkaan vilpoisasta maisemastosta ja ilmastosta?”
    ”Olemme pelastamassa sinua, jäsen Niddi”, Matoro vastasi välittömästi.
    ”Poikahan puhuu prameasti” Turaga pani merkille.
    ”Enkä ole ihan varma, puhuisinko tästä raikkaan vilpoisana”, Umbra pohti ääneeen. ”Tai siis, voisin vaikka vannoa, että näin jossain tuossa matkan varrella hirven, joka oli jäätynyt pystyyn.”

    Niddi loi omasta lyhyestä perspektiivistään mulkaisun pitkään, haarniskoituun hahmoon.
    ”Nuorukainen. Kun me vanhoilla päivillä olimme sodassa pahaa Vinkkistölyöttäytymää vastaan-”
    ”…mikä piru on Vinkkis-”
    ”Älä keskeytä vanhan miehen kertomusta, kloppi! Kun olimme sodassa Vinkkistölyöttäytymää vastaan oli niin kylmä, että kun yritti juoda vettä, ei pystynyt, koska naama oli jäätynyt ja oli kuollut.”
    ”…tuossa ei…”
    ”Kun yritti ampua aseella, se ei onnistunut, koska ilma oli jäätynyt eikä ammus liikkunut.”
    ”Mitä tämä on minä en edes.”
    ”Ja kun yritti syödä mitä tahansa, ei pystynyt, koska-”
    ”Kiitos Kyösti”, Guartsu kiitteli painokkaasti. ”Tajusimme pointin.”

    Hetken ja Turagan happaman naaman verran oli hiljaista, sitten Kepe avasi suunsa.
    ”…miksi häntä sanotaan Kyöstiksi?”
    Guardian laski kätensä tiedemiehen olkapäälle, ja ohjasi tämän hieman syrjemmäksi.
    ”Katsos, meidän oma Niddimme luuli tässä taannoin olevansa kaukaisen maan hallitsija nimeltään Kyösti.”
    ”Ja, leikitte mukana, koska ette halunneet loukata hänen tunteitaan?”
    ”Ei, se on vain hieno nimi.”
    ”…”

    Niddi taittoi haulikkonsa keskeltä, ja laittoi tuohiseen selkäreppuunsa.
    ”Noh, nuorukaiset, auttakaapa vanha mies takkatulten äärelle.”
    ”Meillä on kyllä yksi pieni ongelma”, Keetongu otti asiakseen mainita. ”Kulkupelimme on sökönä.”

    Niddin ilme kertoi, että hänen nuoruudessaan pelastajat osasivat pelastaa ja kulkupelit kuljettaa.
    ”Korjatkaapas se sitten.”
    ”Taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty,” Guardian totesi, ja kohautti nöyränä hartioitaan. ”Tarvitsemme aika lailla palasia menopelin korjaamiseen, eikä varaosakuljetus taida pelata tällä ikuisen roudan kukkulalla.”

    ”Oikeastaan”, Kepe heittäytyi keskustelijain väliin sormi pystyssä. ”Entä jos tekisimme osia… Tästä mökistä?”

    Idea oli huono, mutta parempi kuin ei mitään. Klaanilaiset kävivät mökin purkutöihin, kukin tavallaan. Keetongu kaatoi seiniä, Matoro veti harppuunalla hirsipilarit alas ja Snowie yritti tanssia lattiaa puhki. Loppujen lopuksi sankarimme kuitenkin kokivat paremmaksi ideaksi vain mosautella mökkeröisen pienempiin osiin, klaanilaisia kun olivat. Snowie katseli vierestä, kun Kyöstin haulikko lauloi erästä ovea sopivammiksi rakennuskappaleiksi.
    ”Nätti pyssykkäliini, pidän sen kaiverruksista.”
    Vanhus käänsi päänsä puhujaa kohti.
    ”Niinkö.” Hänen äänestään loisti sanoinkuvaamaton katkeruus.
    ”Tuota, mjäh?” Snowie esitti ymmärtämättömyyttään.
    ”Katsos, poikaseni, katso tätä asetta.”
    Turaga kohotti tuliluikkusen valkean lumikon tarkasteltavaksi, ja jatkoi puhettaan: ”Siinä on kaikki hienoudet. Mainitsemasi kaiverrukset, puinen, käsin veistetty kahva, täydellisesti hiottu piippu, varmistimen puute.”
    Kaksi keskustelijaa eivät huomannet, kuinka muutkin kerääntyivät kuuntelemaan kertomusta.
    ”Mutta kauan sitten, menneinä aikoina, kun olin vielä nuori mies, minä tein yhden suurimmista virheistä, jonka mies voi tehdä. Minä rakastuin.”
    Klaanilaisten reaktiot olivat vaihtelevia, mutta tarina jatkui.
    ”Se oli kauneimmista tuntemistani Matoralaisista. Harmi vain, se oli toisen miehen vaimo. No, niinpä minä sitten, nuori ja tyhmä kun olin, menin ja ehdotin vaihtokauppaa. Neitokaisen mies halusi tämän aseen siitä akasta. Arvaapa perhana suostuinko.”
    ”Se akka”, Umbran oli pakko ottaa kantaa. ”Uskoisin, että tällä Matoralaisella oli nimikin.”
    ”Niin on tälläkin!” Kyösti huudahti loukkaantuneena ja heristi asetta. ”Minä kutsun sitä Veerakiksi.”

    Seurasi typertyneitä ilmeitä, ja purkutyöt jatkuivat.

    Pian Keetongu ja Kepe pääsivät rakennustöihin muiden kerääntyessä ringiksi kaksikon taakse.
    ”Lauta”, Kepe sanoi eleettömästi, ja ojensi oikean kätensä odottavasti.
    ”Lauta”, toisti Umbra hänen vieressään ja ojensi hänkin kätensä.
    Guardian pyöräytti silmiään ja ojensi Umbralle romupinosta laudanpätkän, joka puolestaan antoi sen Kepelle.

    ”Hei. Anna minulle tuo seinällä roikkunut hirvenpää”, Keetongu ilmaisi toiveensa Matorolle. Mustahaarniskainen jään Toa väänsi kasvoilleen kysyvimmän ilmeensä, mutta antoi koriste-esineen Keltaiselle Jättiläiselle. Keetongu huomasi harppuunasankarin ilmeen.
    ”Siitä saa hyvän potkurin.”
    ”Anteeksi, mutta millä logiikalla?”
    ”Jättiläisen logiikalla.”

    Klaanilaiset olivat kovia keksimään huonoja ideoita, mutta ällistyttävän usein ne toimivat. Joku voisi väittää, että mökillä ja hirven irtopäällä ei saisi rikkinäistä höyrykelkkaa liikkeelle, mutta klaanin insinööri-ihmeet uskoivat vakaasti toista.

    He olivat väärässä.

    Kaikki klaanilaiset istuivat menopelin kyydissä, vaan se ei liikkunut suuntaan tahi toiseen.
    ”Okei, minä vain kaadan tätä bensatankkiin”, Kyösti totesi kuivakasti ja heitti pari hyppysellistä Turkasta sinne, mihin polttoaine yleensä menee.
    ”Mitä siÄÄÄÄÄÄÄH”

    Ja se toimi. Koska totta kai kaikki toimii, jos tankkiin heittää sinappia.

    Reki, kelkka, lumikiituri tai miksi puista, metallista ja hirvenluista kasattua kammotusta sitten kutsuisikaan räjähti uskomattomiin nopeuksiin. Lumi suli ajokin alta, kun se kiisi alas Ämkoo-vuoren hyytävää rinnettä Turkanen-sinapin tulisella voimalla. Kaikki seitsemän matkustajaa pitelivät kynsin ja hampain kiinni ajokistaan välttääkseen kyydistä putoamisen.

    Hyytävä ilmavirta yhdistettynä tappavaan tuuleen ja rankkaan lumisateeseen tekivät matkasta varsin epämukavan jokaisen klaanilaisen kasvoille. Joka iikan kasvot olivat jäätyneet virneeseen, joka kertoi enemmän kuin tuhannet sanat.

    ”Tämä”, Guardian sanoi irvistyksensä läpi.

    Ajoneuvo karahti sinappivoimallaan hyppyrimäisen vuorenrinteen yli. Alus halkoi talvista ilmaa sekunteja ennen kuin tömähti takaisin hankeen ja jatkoi vauhtiaan.

    ”On”, Guardian murahti.

    Turaga Niddi oli hoiperrellut aluksen takaosaan ja syötti hullusti nauraen lisää tulenarkaa Turkasta polttoaineeksi.
    ”Ainoa oikea tapa elää!”, Turaga hohotti kovaäänisesti.

    ”Typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Guardian ärjyi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan. Hyvää nimeämispäivää ja suut umpeen!”

    Lumituisku piiskasi valtavia, kierteisiä sarvia ja kahta punertavaa silmää, jotka tuijottivat mäkeä alas kiitävää höyryalusta. Hirviö hymyili edelleen lohkaremaisilla hampaillaan seisoessaan Ämkoo-vuoren huipulla. Lumimyrsky varmisti, että kukaan ei näkisi olentoa.

    Tänään oli ollut hyvä päivä monikymmenmetriselle hirviölle. Se oli syönyt maittavan hirviaterian ja kohdannut seitsemän vuorelle eksynyttä matkalaista.

    Kun oli elänyt kuusituhatta vuotta, yksinkertaisia asioita oppi arvostamaan.

    Hirviö varmisti jalansijansa Ämkoo-vuoren liukkaalla huipulla ja röyhisti rintaansa. Se päätti päästää vielä yhden voitokkaan karjahduksen.

    HOOOOOOH.

    Mitä tuli Umbraan, Matoroon, Snowieen, Kepeen ja Keetonguun, he eivät unohtaisi olentoa koskaan. He kuitenkin suostuivat olemaan puhumatta illasta ja sen tapahtumista. Kukaan ei voisi koskaan uskoa, mihin he olivat vuorella törmänneet.

    Huipulla seisova hirviö avasi suunsa ja raotti jäisiä äänihuuliaan.

    HOOOOOOH.

    Vaikka tapahtumista suostuttiin pysymään vaiti, Snowie ja Keetongu olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimeämispäivän perinteitä tulisi kunnioittaa. Olennolle olisi annettava nimi, vaikka kukaan viisikosta ei sitä saisikaan käyttää.

    Viisikko suostui Keetongun ehdotukseen. Nimi oli helppo valita, kun katsoi olennon vuohimaisia sarvia ja skakdimaista olemusta.
    Se oli melkein liiankin ilmiselvää.

    Vuori järisi ja lumivyöryjä syntyi. Vuoristorahit juoksivat pakoon ja läheisen Nui-Koron matoranit harkitsivat muuttamista Bio-Klaaniin.

    HOUUUU.
    HOUUUU.
    HOUUUU.

  • Tawan kukkapenkillä

    fsdfsdffgfgdfg

    lol jonkun tornin ympäristö, joskus

    Metsän reunan korkea kasvillisuus suojasi Visokkia ja Tawaa, heidän piilotellessaan jo tutuksi tulleen tornin läheisyydessä. Visokki istui yhä kuljettajanpaikalla, Tawan kävellessä hermostuneena pientä kehää. Aurinko oli vasta laskenut, mutta puiden takia heidän ympärillään oli lähes pilko pimeää.

    ”Venhedis… Fasta vass!”

    ”Ehkä se olen vain minä, mutta voisin vannoa sinun olevan poissa tolaltasi.” Visokki sanoi, kuulostaen hieman pettyneeltä ystävänsä reaktioon.

    ”Sinä olet hullu, emme me voi enää mennä tuonne! Tuolla on liikaa vartijoita, he ovat valppaampia tällä kertaa. Säiliö on varmasti jo viety muualle!” Tawa ärähti, elehtien samalla vastahakoisesti.

    ”Miksi he sitten olisivat tiukentaneet vartiointia? Me olimme täällä vasta. Oletettavasti he ovat yhä shokissa edellisestä iskustamme, eivätkä ole ehtineet reagoimaan muulla tapaa kuin lisäämällä vartiointia. Tämä on meidän mahdollisuutemme”

    ”Saatat olla oikeassa, mutta meillä ei ole suunnitelmaa” Tawa puuskahti, hän oli jo alkanut hidastamaan vauhtiaan.

    ”Minulla on” Visokki vastasi. Ennekuin Tawa ehti heittämään vastalauseensa, visorak jatkoi, ”Se paketti on sinulle tärkeä, niinhän?”

    Tawa epäröi, hän pysähtyi ja katsoi ensin siteiden peittämää kättään, sitten tornia. Hän avasi suunsa nyökäten samalla Visokille.

    ”Mitä sinulla on mielessäsi?” Tawasta tuntui, kuin hänen äänensä olisi tullut jostakin muualta.

    ”Suunnitelma on yksinkertainen. Sinä jäät tänne ja minä menen sisään” Visokki vastasi.

    ”Ethän sinä voi mennä tuonne yksin!” Keltainen Toa kivahti.

    ”Yksin pääsen sisään helpommin ja huomaamatta, eikä sinusta ole apua tuon kätesi takia. Tällä kertaa en haluaisi joutua taisteluun.”

    Tawa tuhahti loukkaantuneena, mutta käsitti nopeasti Visokin olevan oikeassa.

    ”Hyvä on, mutta jos-” Tawa oli vastaamassa, kunnes häikäisevän kirkas valo havahdutti molemmat, kirkkaus maalasi kaiken oranssinpunaiseksi, korvia vihlovan äänen seuratessa pian perässä. Visokki ja Tawa ehtivät kääntymään vain sekunniksi torniin päin, kun voimakas paineaalto kaatoi molemmat. Hetkessä maa järisi heidän allaan. Paahtavalta tuntuvan kuumuuden takia Visokilla oli vaikeuksia avata silmiään, pienoisen taistelun jälkeen hän sai kuitenkin raotettua silmiään hieman ja huomasi ystävänsä tehneen saman. Järkyttyneinä he katsoivat toisiaan.

    Valtavan tulipallon lakkaamatonta jyrinää rikkoi vain lasin vaisu helinä. Huutoja kumpikaan ei kyennyt kuulemaan tai niin he ainakin halusivat uskoa, mikä saattoi olla lähempänä totuutta. Kuumuuden hellittäessä kaksikko pyrki haparoiden jaloilleen. Maa tärähteli yhä, mutta huomattavasti heikommin. Torni oli sortunut keskeltä ja tippuvan rojun aiheuttama harmahtava pölymuuri näytti tulevan heitä kohdin. Visokki vannoin näkevänsä palavia hahmoja, jotka epätoivoisesti yrittivät paeta tuhoa, mutta toinen räjähdys, nyt paljon pienempi, keskeytti hänen ajatuksensa.

    ”Ehkä heillä on vakuutus”, visorak uskaltautui sanomaan tahattomasti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Yhä kytevä tuhka alkoi laskeutua heidän päälleen.

    Tawa naurahti heikosti, ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Räjähdyksien kirkkaus ja kuumuus oli valuttanut kyyneleet molempien kasvoille, mutta kumpikaan ei katsonut poispäin. Ensimmäisen räjähdyksen jyrinä soi yhä molempien korvissa, kunnes Tawa puhkesi nauramaan hysteerisellä äänellä, jota Visokki ei usko koskaan unohtavansa.

    Keltainen Toa valahti polvilleen yhä nauraen, peittäen kasvonsa käsillään. Visokki koetti aluksi kääntyä auttamaan, mutta jokin oli lukinnut hänen katseensa palavaan rakennukseen. Visorak kokosi ajatuksensa.

    ”Tawa, meidän on lähdettävä”

    Tawan nauru vaihtui hiljaiseen vaikerrukseen ”Tämähän on unta, eikö olekin? Tätä ei oikeasti tapahtunut? Eihän?”

    ”Tawa… Lähdetään..” visorak melkein aneli.

    Tawa hiljeni ja henkäisi syvään, ennekuin siirsi kätensä kasvoiltaan. Yhtäkkinen ilmeettömyys yllätti Visokin. Näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin äskeinen kohtaus olisi ollut pelkkää näyttelemistä. Visokki ei tiennyt oliko se hyvä merkki.

    ”Mennään, minun on päästävä pois täältä” Keltainen Toa totesi välinpitämättömästi, tuijottaen tyhjästi eteensä.
    __________________________________________________________________

    Bio-Klaani, noin pari kuukautta sitten

    ”Sanoit näyttäväsi mitä?” Visokki kysyi epäluuloisesti Tawalle, hänen seuratessaan ystäväänsä. Vasta noussut aurinko loi koko linnoituksen lähes maalaukselliseksi näyksi. Kesä oli lopuillaan, mutta lämpöä piisasi jo aamusta. Keltaisen Toan yhtäkkinen lennokas käytös ihmetytti visorakia, hän ei ollut nähnyt ystäväänsä yhtä innostuneena vuosiin. Hänellä oli vaikeuksia pysyä nopeasti harppovan Toan perässä.

    ”Pian näet, Vizzuli” Tawa vastasi hymyn kiiriessä hänen väsyneille kasvoillensa. Juuriadminin raukea olemus ei ollut enää mitään uutta Visokille, hän tiesi ystävänsä valvovan usein setviessään milloin mitäkin velvollisuuksiinsa liittyviä asioita. Seikka huvitti jonkin verran Visokkia, hän muisti vielä ajan jolloin Toaa ei saanut hevillä ylös sängystään, saatikaan tekemään mitään mikä liittyi vähääkään papereiden pyörittelyyn.

    Vizzuli? Mikä siihen on nyt mennyt… Visorak aprikoi. Tuota lempinimeä, tai oikeammin yhtäkään niistä, hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän ja Tawa eivät olleet edes puhuneet toviin mistään muusta, kuin työasioista.

    Pian he saapuivat Tawan kukkapenkkien luokse, joissa punaiset petuniat kukoistivat kuudessa rivissä. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivaamaan kastetta kukkien lehdiltä.

    ”Katso, näetkö?” Tawa kysyi innostuneena ja osoitti samalla toista riviä.

    ”Näen petuniasi, mutta olenhan minä nähnyt nämä aikaisemminkin?” Visokki käänsi kysyvän katseensa Tawaan, pohtien yhä mikä oli aiheuttanut tämän innokkuuden.

    Tawa naurahti, ”Katso tarkemmin, ystäväiseni”, hän kyykistyi kukkapenkin viereen ja osoitti kahta pientä kasvia, jotka olivat kietoutuneet toistensa varsiin.

    ”Tuo, jossa on pieniä valkoisia kukkia, on pahaputki ja kuparinpunainen komistus on oleanteri. Ne molemmat ovat myrkyllisiä, joten älä koske niihin.”

    ”Tämänkö sinä halusit näyttää minulle?” Visokki uteli ihmeissään. Tawa haukotteli makeasti nyökätessään.

    ”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”

    ”Toki, toki. Katso nyt noita. Kumpaakaan en ole istuttanut, miten nuo kaksi ovat päätyneet penkkiini? Oleanterin ei pitäisi edes kasvaa täälläpäin. Minun pitäisi siirtää ne toiseen penkkiin, mutta pelkään tuhoavani niiden juuret.”

    ”Kuinka pitkään sinä olet nukkunut?” Visorak kysyi astetta tiukemmalla sävyllä.

    Tawa ei näyttänyt välittävän ystävänsä kysymyksistä, ”Pitäisi ihan tarkistaa mitä nuo kaksi tarkoittavat kukkaiskielellä. Haluaisin kasvattaa joskus pellavaa, sillä on kaunis merkitys.” hän selitti tohkeissaan.

    ”Tuo valkoinen merkitsee tuskin mitään hyvää nimens- Ei”, visorak kokosi ajatuksensa uudelleen manaten ensin hetken niiden katkeamista ” Tawa, miksi toit minut tänne?”

    ”Ehkä nämä kukat ovat merkki jostakin suuremmasta?” Tawa piti pienen tauon ja huokaisi sitten raskaasti, leveä hymy katosi hänen kasvoiltaan. ”Painajaiseni ovat palanneet…” Keltaisen Toan äänessä kuului katkeruus.

    ”Painajaiset? Mutta mehän… Ehkä sinä olet vain rasittanut itseäsi liikaa? Kenties painajaisesi johtuvat vain stressistä?”

    ”Ajattelin aluksi aivan samaa. Painajaiseni alkoivat noin kaksi viikkoa sitten, siitä lähtien ne ovat vainonneet minua joka yö.” Tawa piti jälleen tauon. ”Muistat kai sen säiliön jota jäljitimme vuosia? Kontaktini saaren ulkopuolella onnistui löytämään papereita, jotka käsittelivät säiliön sisältöä. Hän lähetti kirjeen, joka saapui eilen… Säiliö sisälsi juuri sen mitä pelkäsinkin.” Tawa ei jatkanut, vältellen nyt suoraa katsekontaktia Visokin kanssa, joka jotakuinkin ymmärsi mistä oli kysymys.

    Rauhallisesti alkanut päivä näytti nyt huomattavasti synkemmältä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Jostain kauempaa kuului askelia, mutta ne kaikkosivat pian. Tawa nousi seisomaan, tampaten enimmät mullat hameeltaan. Visokki huomasi ystävänsä yrittävän pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.

    ”Milloin aiot kertoa muille?” Visokki kysyi rikkoen hiljaisuuden.

    ”En ikinä, jos se olisi minun päätökseni, mutta sitä se ei totisesti ole… Pian kaiketi… Aluksi vain Guardianille ja Ämkoolle, sitten ehkä muillekin. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…” Tawa hieraisi kyynärvarrellaan silmiään. Visorak odotti kuulevansa pian vetisen inahduksen, mutta Toa piti itsensä kasassa.

    ”Kuvittelin vain aina että minulla on vielä aikaa. Ehkä jopa vielä yksi oljenkorsi, jolla pystyisin pitkittämään tämän kaiken kohtaamista. Menneisyyden sijaan toivoisin mahdollisuutta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kaivaa muistojani Hänestä esille.”

    ”Mutta eihän elämällä ole merkitystä ilman muistoja. Koska muistamme menneisyyden tapahtumia, tiedämme, keitä olemme, mihin uskomme ja mitä osaamme.” Visokki teki parhaansa, jottei kuulostaisi kolkolta.

    Tawa hymähti korjatessaan ryhtiään. Kepeä hymy palasi hänen kasvoillensa. Visokki katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa heidän keskusteluaan. Mikä oli vain pelkästään tiukkaan pinttynyt tapa, keskustelusta kun oli vaikeaa saada selvää, jos kykeni kuulemaan vain toisen osapuolen.

    ”Tiedätkös… Minä olen oppinut jotain hyvin tärkeää Klaanissa. En vain siitä mitä on tapahtunut, vaan myös kaikesta täällä kokemastani. Tämä on perhe, jota pitää kasassa voimakas yhtenäisyys. Niin suuri voima on sitova, siitä ei voi päästä irti… Eikä sitä edes halua. Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten…”

    Visokki hätääntyi ”O-Oletko sinä lähdössä? Eikö se ole jo ylireagointia? Emmehän me vielä tiedä muiden mielipidettä asiasta tai-”

    Tawa keskeytti visorakin.”Mitä sinä oikein horiset? En minä ole minnekään menossa, tämähän on minun kotini” Tawa kysyi hämmentyneenä, ”Me perustimme tämän paikan samasta syystä, muistatko?” Visokki käänsi nolostuneena katseensa muualle, Tawa naurahti tämän käytökselle.

    ”Kerrot kun olet valmis, mitä toivon sinun olevan pian. Me emme voi ajatella itseämme samoin, kuten teimme vuosia sitten. Meillä ei ole varaa siihen enää.”

    ”Olet oikeassa, enkä minä halua saattaa muita vaaraan.”Tawa vaikutti taas hitusen apeammalta. ”He luottavat minuun ja minä olen salaillut asioita, mikä ei ole reilua heitä kohtaan. Otan asian puheeksi heti, kunhan olemme saaneet asioita hieman vakaammaksi”

    ”Kunhan et tee sitä ilman minua, haluaisin olla tukenasi”

    ”Arvostaisin sitä… En ole ehkä koskaan sanonut tätä ääneen, mutta tapaamisemme on ollut yksi elämäni tärkeimmistä hetkistä, Visokki. Olen kiitollinen ystävyydestämme.”

    Visokki potkaisi Tawaa leikkisästi, ”Lopeta tai minä alan kohta vetistelemään! Sitä paitsi sinä olet yhä velkaa minulle siitä vuosien takaisesta pokeripelistä. Älä siis luulekaan, että päästän sinua vielä silmistäni! Kuulin, että kahvilaan on tilattu lisää lempiteetäsi, menemmekö?”

    Tawa hymyili myöntävästi.

    [spoiler=Eek!]Olin ilkeä ja käytin Vizua hänen tietämättään (mitäs hankit elämän!) Word tuhosi tämän tekstin useaan otteeseen ja siksipä tämä on melko lyhyt. Pahoittelen. Kiitän Joyta ja Nenya potkimisesta. [/spoiler]

  • Saunaviesti

    warning Sisältövaroitus: Tämä viesti ei edusta Klaanon Oy:n arvoja ja on aikansa (sekä tosi oudon hornyn teinin) tuotos.

    Meri

    Meren kylmyys kävi kasvillisuuden Toan voimille. Hänen voimansa eivät kestäisi enää kauaa.

    Aloem oli maannut pienehkössä puunpalasista ja juurista valmistetussa veneessään jo toista päivää. Hän ei ollut kuitenkaan onnistunut törmäämään rantaan. Veneessä ei oikein ollut tekemistä, juuriin raapustaminen alkoi käydä tylsäksi ja ruoskan kahvassa roikkuvan medaljongin salakirjoituksen osasi Toa jo ulkoa. Nukkuminen ei onnistunut ja muonavaroiksi otetut omituiset siemenet olivat jo pieniä puita. Ehkä kasvillisuuden Toan ei kannattaisi edes yrittää kasvien viljelyä: koska kaikki tapahtui liian nopeasti.

    Aloem ei ollut selvillä sijainnistaan. Ympärillä näkyi vain horisonttia, horisonttia ja saari? Toa nousi istumaan huomatessaan kaukaisen saaren. Hän tahtoi päästä sille. Unelmoivana hän jätti kuitenkin huomaamatta erään asian: venettä ympäröivä vesi alkoi loiskumaan jonkin pyöriessä ympärillä. Jonkin, joka yht’äkkiä tönäisi Toaa. Toa säikähti todella pahasti. Hän huojui kauhistunut ilme kasvoillaan pitkin venettä ja yritti saada veneen pysymään pystyssä, mutta ei pystynyt siihen.

    Kasvillisuuden Toa huomasi istuvansa erittäin matalassa vedessä. Vene oli kyllä kaatunut, mutta miksi hän pystyi koskettamaan pohjaan?
    ”Koska Olet, Heh, Matalikossa.” kuului vastaus miehekkäällä äänellä hänen takaa.
    Tiikerimäinen rahi, nimeltä Tiikeli istuskeli täysissä sukellustarvikkeissa Aloemin takana. Tiikeli oli ilmeisesti sekapäisessä tilassa, mutta vaikutti olevan parantumiseen päin. Mikä sitten lieneekään normaali tila puhuvalla kissalla.
    ”Älä Usko Kaikkeen Mitä Näet.” Kertoi Tiikeli vastauksen kysymykseen, jota ei kysytty. ”Todellisuudessa Olen Mata Nui-Lehmä. Mmmmuuuuu!”

    Aloem katseli raidallista rahia ihmeissään. Hän oli seilaillut elämänsä aikana sadoilla saarilla, mutta mitään tälläistä hän ei ollut nähnyt. Toa yritti pysyä tyynenä.
    ”Päivää! Olen Tiikeli, Hauska Tutustua Näin Kello Kolme Aamuyöstä!” huudahti Tiikeli ennen kuin Toa ehti sanoa sanaakaan.
    ”Päivää… Olen Aloem.” Kertoi Toa puolestaan ujosti uudelle tuttvuudelleen. Hän ei tulisi kuitenkaan tapaamaan muita älyllisiä olentoja pitkiin aikoihin, joten päätti ystävystyä kissan kanssa.

    Bio-Klaani, erään hylätyn mökin eiliset tapahtumat.

    Venyvyyden Kraata oli viime aikoina alkanut tuntea voimiensa hupenevan. Saapuessaan hän oli vielä pystynyt luomaan illuusioita, mutta nyt ne olivat pelkkiä varjoja lattialla. Mikä oli antanut hänelle voimat Qor Nuilla? Miksi voimat eivät enää olleet kunnossa?

    Hän ei voisi enää tehdä täydellistä hyökkäystä yksin. Hänen täytyi löytää liittolaisia.

    Täydellisesti infektoitunut Salaman Matoran yritti pitää taloa lämpimänä lisäämällä takkaan puita, hiiltä, mitä tahansa palavaa löytyikin. Matoran katsoi erästä puista tynnyriä: ”Ruu-ti tyn-ny-ri” hän tavasi kömpelösti, mutta ei tajunnut sitä, joten heitti tynnyrin liekkien joukkoon.

    Bio-Klaani, Chat-kahvio tänään.

    Muuan painovoiman Matoran luki syrjäisessä pöydässä lehteä erään toisen salaman Matoranin kanssa: ”Rakennus paloi perusteellisesti saaren kaakkois-osassa.” Luki Painovoiman Matoran ääneen: ”Kuuluisiko tuolla ’kaakkois-osassa’ olla viivaa?”

    Salaman Matoran katseli häntä hämmentyneenä ”Kuulostaako ’kaakkoisosassa’ sitten järkevämmältä? Kyllä siinä minun mielestä pitäisi olla viiva.”

    ”Ei yhteen…” Huokaisi Painovoiman Matoran ja jatkoi selittämistä: ”Se saattaisi olla ’kaakkois osassa’, mutta en ole varma. Tai ehkä olenkin.”

    Ja niin he rupesivat keskustelemaan monta tuntia viivoista ja pilkkusäännöistä (alkoholi auttoi). Lopettaen keskustelun katoamiseen terassille.

    Uroijegen.

    Aloemin vene alkoi hajota Toan imiessä kasvillisuuden itseensä. Hän jätti kuitenkin pienet palaset yrttejä jäljelle ja istutti ne rannan lähettyvillä olevalle kukkulalle. Tiikeli oli paennut jonnekin päin valkoisesta hiekasta koostuvaa rantaa. Aloem ei uskonut, että pienelle ystävälleen tapahtuisi mitään, joten lähti jaloittelemaan pitkin hiekkaista rantaa, jota ympäröi ruskassa oleva metsikkö. Toa ei pitänyt syksystä, eikä etenkään talvesta. Kasvillisuus katoaa kaikkialta maan päältä.

    Yht’äkkiä Aloem kuuli kauhua tihkuvan huudon suunnasta, jonne Tiikeli lähti. Toalle tuli toive, että olisi ottanut uutta naamiotaan valitessa Kualsin tai edes Kakaman. Paksut saappaat tuntuivat hankalilta hietikossa, mutta to juoksi. Juoksi kunnes näki jotain, jota ei olisi ehkä halunnut nähdä: Kolmibioinen, ilmeisesti vihainen, pinkki karhumainen rahi oli käynyt Tiikelin kimppuun!

    ”Aloem, Auttaisitko Hieman?” Huusi Tiikeli sekavassa tilassaan: ”Joumahin Illallinen Kävi Kimppuuni!”

    ”’Joumahin Illallinen’… Miten kukaan voisi antaa sellaisen nimen jättiläismäiselle pedolle?” Aloem mietti, mutta lopulta yritti pyyhkiä ajatukset mielestään. Hänen täytyisi nyt käydä taistoon!

    Toa veti miekkansa esille, mutta horjahti hieman sen painosta. Hän ei pitänyt niinkään taistelemisesta, mutta näin pakon edessä oli pakko. Elementaalienergiaisku karhua läheisiin puihin, jolloin oksat alkoivat venyä kaulan ympärille kuristaen sitä voimakkaasti. Tiikelillä oli hämmästynyt ilme. Eiväthän puut yleensä olleet hänen pieniä apulaisiaan.

    Joumahin Illallinen sätki hetken ennen kuin nousi takajaloilleen. Näky oli pelottava. Oksat katkesivat ja puut irtosivat juuriltaan. Karhu oli ottanut uuden kohteen saaliikseen, jolloin se nosti oikean tassunsa ja valmistautui iskemään. Aloem ehti aktivoida Hunansa,

    mutta ei piiloutua. Seurauksena oli voimakas isku vasempaan kylkeen, Illallisen kynsi olisi seivästänyt Toan, ellei hän olisi kantanut kestävää haarniskaa yllään. Vartaloa myötäilevä musta villapaita repesi kuitenkin, mikä sai Aloemin hyvin vihaiseksi. Isku miekalla keskelle tassua oli oikea tapa kiittää pinkkiä Rahia. Näytti siltä, että isku ei olisi edes tuntunut. Karhu heitti Toan kauemmas rannalle. Suoraan irtoleväkasan päälle, jossa Joumah nukkui. Voimakas tömähdys paikkaan sammuneen Rahin viereen sai varmasti hänet hereille.

    ”NNNGGGAAAAAAAAHHH!!!” Kuului kiljaisun, haukotuksen ja epämääräisen krapula-äänen yhdistelmä Ushmahin suusta.

    Meri

    Selvästi violetti ankeriasmainen Rahi, Lieko oli nukkunut Uroijegenin lähistöllä. Taistelun äänet (ja etenkin Joumahin huudahdus) saivat herkän Rahin hereille. Jospa hän menisi katsomaan tilannetta.

    Kala ui pois pienestä luolasta kohti Uroijegeniä, mutta pysähtyi muistaessaan samoilla vesillä tapahtuneen hyökkäyksen Tärtäläis-kauppiaan kimppuun.

    ”Lioku…” Kuului telepaattinen voihkaisu sekä kaikkialta että ei mistään.

    Uroijegen

    Pinkki Joumahin Illallinen oli saanut iskuja miekasta, ruoskasta, nyrkistä, jalasta, puunlatvasta ja ties mistä muusta, eikä vaikuttanut edes väsyvän.

    ”Joumah?” Kysyi hengästynyt Aloem, joka kompuroi ylös merestä – karhu heitteli häntä liiankin usein.

    ”Niin, Kaunis Toa HIK ?” Vastasi Rahi humaltuneena.

    Toa riisui saappaansa ja tyhjensi ne vedestä. Hän ei ollut kovin imarreltu humaltuneen Ushmahin puheista. ”Miksi tuon Rahin nimi on ’Joumahin Illallinen’? Oletko joskus saanut tuollaisen tapetuksi?”

    ”Kyselet Paljon.” Sanoi Joumah täydellisen neutraalilla äänellä, mutta yritti taas olla kohtelias: ”Kyllähän Minä Tuon Nimesin, Mutta Edellisellä Kerralla Se Vain Käveli Tiehensä. Ei Tullut Pekonia Ei.”

    Joumahin silmät sädehtivät hänen ajatellessa pekonia. Aloem taasen puki saappaat takaisin jalkaan ja aikoi aloittaa uuden hyökkäyksen. Ehkäpä tunkemalla kuusi kurkkuun.Mutta hän keskeytti lähdön huomatessaan Tiikelin… Tanssivan?

    Kyllä. Tiikeli tanssi joitain epämääräisiä liikkeitä ja päätti sarjan hienoon kierrepotkuun, joka osui keskelle Illallisen kuonoa. Karhu katsoi säikähtäneenä kieroon ja huomasi kuononsa litistyneen. Tämä oli kauheaa sen mielestä. Nenä on tärkeä elin! Ja niin karhu kuoli järkytykseen. Romahdus kuului kaikkialle ympäri Uroijegeniä. Joumahin Illallinen on vihdoin kuollut!

    [spoileri]Tiikeli, jos sinulla vain riittää aikaa, mikä ei kylläkään ole mahdollista, niin voisitko yrittää keksiä joitain liikkeitä tuohontanssiin? Kiitoksia kuitenkin.[/spoileri]

    Uroijegeniläinen Ushma-kylä.

    Kansa oli kerääntynyt torille. He tiesivät, mitä oli tapahtunut. Kaikki olivat aivan hiljaa, kunnes jokainen rupesi kiljumaan! Traumojen määrä oli jo hälyttävän suuri.

    Takaisin rannalle

    ”Jee!” Huusi Joumah ja tunki Aloemilta lainaamansa miekan viimein kuolleen Joumahin Illallisen hampaiden väliin. Hän kömpi sisään suuhun ja alkoi repiä lihan palasia ”Voisin Syödä Tämän Kaiken Aivan Yksin!”

    ”Mutta Et Syö!” Huudahti Tiikeli ja hyppäsi Joumahin seuraksi.

    Aloem katsoi järkyttyneenä kohtaa, jossa aivot kaivettiin kuonon sijaan silmä-aukosta, josta oli työnnetty silmä syrjään. ”Kaksi pientä sadistia. Pitäkööt vain hauskaa.” Hän mutisi ja lähti kävelemään rantaviivaa poispäin. Mutta jokin oli vialla. Hän tunsi itsensä seuratuksi, joten alkoi vilkuilla ympäriinsä. Vedessä loiskahti. Aloem oli nähnyt punertavan Rahin, joka tuijotti häntä vedestä. Mutta nyt se oli poissa. Vain hän, ranta ja kaksi ystävystä, jotka yrittivät saada sydämen korvasta ulos. Siinä oli kohta, jossa Toan täytyi estää oksentaminen.

    Aikainen yö, Uroijegen

    Aloem seisoi suuren padan ääressä ja keitti ruohoa Umbran reseptillä. Tiikeli katseli kuplivaa vettä ja päätti heittää mursujen sijaan palasia Joumahin Illallisen lihaa. Ehkäpä se maistuisi edes mursun tapaiselta.

    Joumah oli kadonnut läheiseen pyhään temppeliin, jossa kuuluisi olla pyhempi, universumin eeppisin sauna ja kaikista pyhin, vihtomisen naamio, jota ei tuntunut koskaan löytyvät. Kunnon löylyt tekivät terää viileinä syys-iltoina, joina viettäisi mieluummin aikaa lämmitellessä kuin muuten vain juoksennellessa.

    Useat Fikout juoksentelivat varjoissa saaden pelottavia varjoja näkyviin. Tälläisiä iltoja pitäisi olla syksyllä enemmänkin. Koska täydellisyys.

    ”Aloem…” Aloitti Tiikeli keskustelemaan Toan ojentaessa hänelle lautasellisen keittoa, joka näytti todella epäilyttävältä: ”Haluaisitko Tulla Saunomaan Kanssamme? Löylyt Tulisivat Olemaan Hienot.”
    Kasvillisuuden Toa katsoi epäillen raidallista ystäväänsä, joka näytti pitävän keitosta. Hän ei tiennyt, miksi jättäisi tulematta, joten vastasi: ”Voih… Kyllähän minä voisin tulla-”
    ”Hienoa!” Huudahti Tiikeli niin, että keittolautanen lensi 9001 astetta ympäri ilmassa ja räjähti näyttävällä leimahduksella. ”Joukka?”
    ”Tiikeli?” Kuului vastaus nokiselta Ushmalta, joka oli juuri saapunut sytytyspuuhista.
    ”Lisää Tehoa Kiukaaseen!”
    ”Heti Paikalla!” Huusi Joumah hilpeästi ja sukelsi takaisin temppeliin.

    Tiikeli katseli odottavasti Temppelin savupiippuna toimivaa koristeellista pylvästä, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Hän oli varma, että kohta tapahtuisi jotain. Ja niin tapahtuikin: Valtava musta savupilvi jyrähti esille, jolloin Tiikeli pongahti ilmaan ja juoksi kohti tuntematonta, huutaen samalla ”Olutta Ja Makkaraargh!”

    Aloem jäi yksin nuotiolle ja mietti hetken. Hän oli lupautunut saunomaan, joten hän myös menisi. Ja niin Naispuolinen Kasvillisuuden Toa alkoi tepastella kohti Temppeliä.

    Ranta

    Tiikeli oli kompuroinut ranataviivalle ja alkoi etsimään jotain. Tämä jokin oli pieni metallinynnyri, joka oli upotettuna meren alle. Sen nostaminen tuotti aina hankaluuksia, mutta kylmä olut oli sen arvoista.

    Kissamainen rahi kastoi jalkansa hyiseen veteen ja tutkaili tynnyriä. Se oli tavallinen tynnyri, joka oli tällä kertaa harvinaisen jumissa. Tiikeli joutui kastamaan päänsä veteen, koska tynnyri valui jatkuvasti syvemmälle. Jos hän voisi vain jaksaa…

    Mutta silloin jokin auttoi Häntä. pitkä ankeriasmainen Rahi työnsi tynnyrin päällään rannalle. Tiikeli ei tiennyt mitä sanoa, joten tyytyi sanomaan”Kii-tos.”

    Silmän räpäyksessä oli kala uinut pakoon. Mutta Tiikeli mietti uutta tuttavuuttansa enemmän olutta! ”Jippii!” kuului hihkaisu hämärällä rannalla.

    Temppeli

    Aloem tutkaili kivisiä seiniä. Hän ei tajunnut kaiverruksista puoliakaan, eikä välttämättä edes halunnut. Pian käytävä päättyi ja vastaan tuli ovi. Suuri kivinen ovi, joka oli avattu. Oven takana oli soihduin koristeltu pyöreä huone, joka oli täynnänsä hyllyn tapaisia juttuja. Keskellä huonetta oli pylväs, jonka kaiverruksista sai Toakin selvää: ”Ethän sauno vaatteet päällä, kiitos.”

    Aloem mulkaisi kaiverruksia, mutta totteli. Hän istahti penkin tapaiselle ja riisui Saappaansa, jotka olivat täynnä hiekkaa. Paksu haarniska olikin hieman hankalampi, koska se painoi, mutta kyllä senkin sai yrittämällä. Painava haarniskan yläosa romahti maahan kovalla äänellä, joka sai Saunovan Joumahinkin hätkähtämään. ”Aloem, Kaikki Kunnossa?”
    ”Kyllä… Kaikki on kunnossa.” Vastasi Toa kysymykseen. Ja riisui panssarinsa alaosan, joka oli hiertänyt ilkeästi.

    Silloin Tiikeli ryntäsi sisälle ja riemuitsi oluen tähden. ”Muistin Juuri, Että Söimme Kaikki Makkarat Viime Kerralla, Joten Emme Tule Saamaan Niitä!” Tiikeli huudahti ja heiti tynnyrin sauna-huoneeseen. Ennen huoneeseen astumista hän katsahti ympärilleen ja huomasi Aloemin nurkassa. ”Riisu Toki Loputkin Vaatteet Päältäsi Ja Tule Saunomaan Kanssamme.” Tiikeli hihkaisi, mutta tuli sen jälkeen hieman totisemmaksi ja kysyi: ”Vai Tarvitsetko Apua?”
    ”Ehh.. Ehkä en kuitenkaan…” vastasi Toa hieman ujosti. Ja näytti kädellä merkkiä, joka voisi tarkoittaa: meneppä jo siitä.
    Tiikeli katsoi kummaksuen, mutta päätti jättää Toan rauhaan ja kiirehtiä Saunomaan. Aloem mietti hetken, ja riisui villapaitansa sekä housunsa.

    Saunahuoneessa oli hankala nähdä mitään, koska suuri ellipsi huone oli täynnä höyryä. Tiikeli ja Joumah istuivat kivisillä lauteilla, joille oli keksittävä parempi nimi, koska lauteet vittasivat selvästi lautoihin. Huoneen keskellä oleva kivikasa hehkuin erittäin kuumana, odottaen löylyvettä päällensä.

    Ovi avautui pukuhuoneista, jolloin valoa vasten näkyi hahmo, kuin varjo. Joumah ja Tiikeli katsoivat kunnioittaen tulijaa, joka katosi höyrypilveen heti oven suljettua. Joumah yritti saada puheenaiheen aikaseksi: ”Tiikeli?”
    ”Niin?”
    ”Luokitellaanko Kanohi Vaatteeksi?”
    ”En Ole Varma. Aloem Ei Ole Ainakaan Riisunut Omaansa, Joten Ehkä Ei.”
    ”Mutta Mitäpä Me Tälläistä Pohdimme. Olutta?”
    ”Kyllä!”
    ”Aloem, Istu Toki Viereemme.”
    ”Istuisinko?” Kuului vastaus kolmannella äänellä, joka ei ollut Tiikeli, eikä Joumah, joten sen täytyi olla Aloem.
    ”Istu vain” Sanoi Tiikeliltä kuulostava ääni.

    Toa alkoi kävellä kohti ääniä. Hän ei nähnyt sankassa sumussa yksinkertaisesti sanottuna mitään. Viimeistään siinä kohtaa, kun jalka osui johonkin, saattoi olla varma, että löysi istumapaikan. Ja koska oluen litkiminen kuului läheltä, olivat myös kaksi ystävystä siellä.
    ”Aloem, Tiesitkö, Että Rintasi Näyttävät Pienemmiltä Kuin Olisin Luullut?” Selitti Joumah humalapäissään.
    Aloem oli suorastaan järkyttynyt Joumahin hävyttömyydestä, joten löi häntä takaraivoon, ja näin Ushma putosi lauteet alas ja romahti lattialle.
    ”Heh.” Naurahti Tiikeli ja mietti heken, kunnes sanoi nostaen samalla kauhallisen vettä ilmaan. ”Joumah, Mielestäni Löylyt Eivät Ole Vielä Tarpeeksi Voimakkaat.”
    ”Totta Puhut, Vanha Veikkoseni.” Vastasi Ushmamainen ääni lattialta. joumah yritti vielä nousta takaisin lauteille, ja valmistautui itsekin löylyjen heittämiseen. Silloin alkoivat todella kuumat aallot laskeutua heittojen tahdissa Joukkion niskaan.
    ”Voisitte ehkäpä hieman vähemmän käyttää tuota vettä.” Kuului kokea ääni, joka ei ollut Aloemin. Se vaikutti tulevan samaan aikaan sekä kaikkialta että ei mistään. ”Silloin on liian koskeaa, jos pystyy kiduksilla saamaan happea saunassa.”
    ”Mistäs Tiedät, Että Pystyy? Sinulla Tuskin Sellaisia On.” Vastasi Joumah töykeästi saapujalle.
    ”Entä jos onkin? Saisin tavallisestikin 7/10 tarvitsemastani Hapesta maalla, mutta täällä aivan selvästi täydet 10/10!”
    ”Ai, Olet Se Meitä Stalkkeroiva Kala.” Sanoi Tiikeli: ”Tervetuloa – Tulisit Toki Seuraamme.”

    ”Tietä Pitkin. Olen Joumah Ja Tuolla Höyryssä Ovat Tiikeli Ja Kaunis Aloem.”
    ”Ja nyt sanot, että olen kaunis. Vasta hetki sittenhän haukuit rintojani.”
    ”Kuka Sanoi, Että Haukuin? Ehkäpä Pienehköt Rinnat Ovat Mielestäni Kauniita.”
    Aloem huokaisi syvään ja yritti päättää tämän puheenaiheen mutisemalla jotain epäselvää.
    ”Ja minä olen Lieko.”Kertoi Kala tuntemattomasta sijainnista. Hetken oli hiljaista, kunnes Tiikeli tunsi Oluttynnyrin katoavat hänen etujalkojensa otteesta. ”Saisinko?”
    ”Ota Vain.” Huokaisi Tiikeli vastaukseksi.

    Kymmenet sammakot olivat onnistuneet tunkeutumaan saunahuoneeseen. Aloem ei olisi muuten tuntenut tilanteessa mitään pahaa, mutta osa sammakoista saattoivat olla myrkyllisiä. Hän käytti elementaalivoimiaan, jotta voisi työntää sammakkoja poispäin kivilaattojen välistä kasvavilla juurilla. Tiikeli puolestaan oli hypähtänyt lattialle ja teki palvomisliikkeitä erään suurikokoisen vihreän sammakon edessä, joka vastasi sanomalla ”Grobit!”

    Lieko vaikutti ilmeisesti keskustelevan Joumahin kanssa ajatuksilla, koska molemmat vain istuivat hiljaa ja näyttivät keskittyvän, ellei muutamaa löylynheittokertaa laskettu mukaan.
    ”Aloem, On Vuorosi Käydä Täyttämässä Saavi.” Huudahti Joumah yllättäen.
    ”Joko taas? Eikö Liekokin voisi välillä?” Huokaisi Toa.
    ”Hei! Minä täytin silloin kun sinä olit leikkimässä sammakoiden kanssa.” Vastasi Kala erikoisella, telepaattisella äänellään.
    Toa säikähti muistaessaan sammakot, mutta huokaisi helpotuksesta huomatessaan niiden häipyneen. Samoin oli Tiikeli. Aloem kävi noutamassa Saavin ja aloitti matkansa huoneen toiseen päähän. Se oli helppoa, koska vesihöyry oli hälventynyt ja huoneessa pystyi näkemään pidemmällekin kuin nenäänsä asti. Jos omisti nenän.

    Ellipsin muotoisen huoneen perällä olisi pitänyt olla kaunis suihkulähde, jota koristi suuri patsas, joka esitti lohikäärmeen tapaista olentoa, joka söi leipää ja vihtoi itseään. Veistoksen alla oli suurehko allas, jossa veden olisi pitänyt olla, mutta miten kävikään? Se oli tyhjä!

    Aloem kiljaisi, koska oli jotenkin onnistunut yhdistämään Tiikelin katoamisen vedenkierron ehtymiseen. Hän ei ollut itsekään varma, miksi halusi juosta tarkastamaan Raidallisen Ystävänsä voinnin, mutta silti hän teki niin. Aloem juoksi ulos saunahuoneesta, jossa Lieko puheli oluttynnyri saksikässään Joumahin kanssa. He eivät humaltuneina huomanneet Toan pakenemista, vaaan keskustelivat: ”Tiedän, että ’Isä 42’, joka kerran loi lajimme, antoi meille mahdollisuuden pukea Kanoheja käyttöön, mutta en tiedä, miten sellaisen saisi mahtumaan päähäni.”
    ”Vai Niin, Vai Niin. Minäpä En Olekaan.”
    ”Mikä et ole?”
    ”Epämuodostunut Peukalo.”
    ”Et kai väitä, että minä olisin?”
    ”En? Vai Väitinkö? En Tiedä… Ehkäpä Vielä Yksi Kulaus Olutta Parantaisi Muistia.”

    Soihduilla valaistun pukuhuoneen läpi, kohti hämärää käytävää, joka johti maan pinnalle, juoksi Toa, mutta pysähtyi ulko-ovelle. Hän oli melkein unohtanut, että oli täysin alaston. Nopeasti käytti Toa läheiseen puuhun elementaalivoimiaan ja suurensi erään sen lehdistä satakertaisen kokoiseksi. Tämän hän sitten repäisi irti ja puki viitaksi päälleen.

    Lähistöltä kuului ääniä – kuin joku kituisi. Kasvillisuuden Toa toivoi, että se ei olisi Tiikeli, vaikka tiesikin asian olevan niin. Tiikeli kouristeli temppelin suihkulähteeseen johtavalla purolla Violetti Yksisilmäinen Sammakko päällään. Sammakon jalkojen kohdalla oli Kissamaisen Rahin nahka saastuneen väristä ja hilseili järjetöntä vauhtia. Aloem järkyttyi näkemästään. Hän ei tiennyt, miten saada Sammakko pois Tiikelin päältä, ellei hän ottaisi maasta bion pituisen kepin ja huitaisisi sillä sammakkoa. Hei, hänellähän oli jo suunnitelma. Ja Niin Toa nosti maasta Bion pituisen kepin ja huitaisi tarkasti kyklooppisammakkoa, joka lensi pitkässä kaaressa metsään.

    Tiikelin kouristelu ei ollut päättynyt. Rahi oli kuitenkin siirretty sivummalle puron tukkeena olemisesta ja lojui Aloemin sylissä kuin ruumis. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, koska Tiikeli hengitti vielä ja jopa vihelteli. Vihellys kuulosti kuitenkin epämääräiseltä, eikä Toa pystynyt tunnistamaan säveltä. Tiikeli avasi silmänsä ja katsoi surullisella katseella Toaa, joka vastasi katseeseen surullisemmin. Surullisin oli kuitenkin Violetti Kyklooppisammakko, joka ei taaskaan onnistunut saamaan ruokaa. Ehkäpä Ushma-kylässä voisi löytyä muutama uhri… Nais-Toa pohti miten voisi saada Kissamaisen ystävänsä taas kuntoon. Ympäröivässä metsässä saattoi olla ratkaisu, joka täytyisi vain löytää, mutta siihen ei olisi aikaa. Aloem hieroi vain kolmisormisella ja yksipeukaloisella kädellään Tiikeliä, joka oli kuolemaisillaan. Vaikka pulmista viimeisenä oli se, että hän oli lähes alasti, oli hänen kylmä ja vasenta jalkaa kramppasi. Ehkäpä pieni jaloittelu auttaisi, mutta minne hän veisi Tiikelin? Lieko ja Joumah varmaankin pystyisivät pitäämään hänestä huolen. Ja niin hän laski Rahin sylistään pehmeälle sammalmättäälle, joka kasvatti itselleen jalat elementaalienergian ansiosta ja lähti kuljettamaan Tiikeliä kohti Pyhää Saunaa.

    Temppeli

    Lieko oli puheenaiheiden loppuessa keksinyt mennä uimaan suihkulähteeseen, johon oli taas alkanut virrata lisää vettä. Phjalta hän oli löytänyt jotain jännittävää. Legendaarinen Vihtomisen Naamio! Ikäväksi se ei mahtunut Liekolle, eikä Joumah tiennyt, miten pystyisi pukemaan moisen päähineen. Tämä tarkoitti siis sitä, että naamio oli jäänyt kokeilematta. Koska naamiosta ei ollut hyötyä, päättivät humaltuneet käyttää sitä oluenjuontikisassa astiana.

    Yht’äkkiä Saunan ovi paiskautui auki. Aloem oli palannut kävelevän sammalmättään ja Tiikelin kanssa.
    ”Mmmitä On Tapahtunut?” Huudahti Joumah ja juoksi koomassa olevan ystävänsä luokse. Lieko katseli säikähtäneenä ja yritti keksiä mikä Tiikeliä vaivaa.
    Aloem yritti rauhoitella tilannetta ja sanoi niin tyynesti kuin pystyi: ”Tiikeli on nyt erittäin vakavasti sairas-”
    Ei Saa Haukkua Tiikeliä Sairaaksi! Hän On Aivan Tervejärkinen Mies.” Keskeytti Joumah hädissään.
    ”Tarkoitin, että hän on ruumiillisesti sairas, joten jatkaisimmeko?”
    ”No… Jatkakaamme Sitten.”
    ”Eli Tiikeli on saanut myrkytyksen Violetilta Kyklooppisammakolta.” Jatkoi Aloem, joka sai kertomallaan Liekon vavahtamaan.
    ”Violetilta Kyklooppisammakolta? Olethan aivan varma, että sillä ei ollut kahta silmää?” Hän huudahti niin hyvin kuin Telepatialla pystyi.
    ”Yksi sillä oli keskellä päätä”
    ”No… Sitten me kaikki olemme tuomittuja, jos tuo erittäin herkästi tarttuva myrkky pääsee valloilleen-” Selitti Lieko, kunnes huusi mieliä raastavalla kiljaisulla ”JOUMAH, MITÄ SINÄ TEET!?”
    Joumah säikähti pahasti hänen ollessaan tökkimässä Tiikelin myrkytyksen oireita. Hänen kätensä perääntyi erittäin nopeasti. Liiankin nopeasti, koska muutama pisara käteen tarttunutta myrkkyä lensivät komeassa kaaressa huoneen poikki. Suoraan kiukaaseen. ”Eh…” sanoi Joumah peloissaan.
    ”Ja kuten sanoin, olemme kaikki tuomittuja.”

    Aloem katsoi tilannetta. He olivat kaikki kuolemassa hidasta kuolemaa. Ensin Tiikeli, sitten Joumah tai hän itse ja lopuksi Lieko. Miten ikinä voisi joutua tämän tapaiseen tilanteeseen?
    Joumah katseli kättänsä, joka oli alkanut turvota. ”Hei, Mitäpä Jos Saunoisimme Tarpeeksi Kovaa Erikoislöylyveden Kera? Niin Ja Aloem Voisi Koettaa Vihtanaamiota.” Selitti Joumah. Yllättävän järkevästi ollakseen täysin humalpäissä. Hän etsi puheensa jälkeen Naamiota, jonka muisti olevan melko likainen. ”Kunhan Ensin Pesisit Sen.

    Aloem yritti löytää Naamion vesihöyrystä. Se oli kuin Suuri Kanohi Rau. Sisältä mukavan sileä ja tasainen, mutta ulkopuolelta piikikäs kuin siilin selkäpiikitys. Mitäköhän suunnitelija ajatteli tehdessään tämän metsänvihreän Naamion piirustuksia. Joka tapauksessa Aloem otti Jalon Hunansa pois päästään ja laittoi uuden kanohin. Nyt hänellä oli Legendaarinen Vihtomisen Naamio. Kanohi Vihta (Ja näin Joumahin Nimeämä naamio pääsi tietoisuuteen kaikkien saunaharrastajien keskuudessa). Toan mielestä naamio oli liian raskas ja sen läpi oli vaikea nähdä, mutta ne olivat vain sivuseikkoja. Nyt olisi käytännön kokeen aika.

    Yht’äkkiä kaikki tunsivat sekunnin välein voimakkaan läimäyksen aivan joka puolella ruumistaan. Isku ei sattunut eikä kutittanut. Se vain oli hienon tuntuista. Ihot eivät enää hilseilleet Aloemilla tai Liekolla. Joumahin käsi näytti olevan parantumaanpäin, mutta ei. Tiikeli voi surkeasti. Hänen tilansa pahentuminen oli toki päättynyt, mutta parantuminen ei näkynyt missään.

    Aloem siirtyi Liekon luokse, joka heitti täyden saavillisen vettä kivien päälle. Vesihöyry nousi sietämättömiin lukemiin, kaikkien muiden kuin Kalan mielestä, joka veti syvään henkeä ja antoi hapen erottua mukavan hitaasti vedystä. Rahi tiesi, mitä Aloem halusi, joten lähetti välittömästi kuvan kasvista Toan mieleen. Se oli lyhytvartinen, punainen yrtti, jonka päässä kasvoi siimamaisia ulokkeita.
    ”Tuo tämän kasvin vartta.

    Aloem sai sai mojovan flashbackin. Ennen hyttiinsä lukittautumista hän oli suorittanut pienen tehtävän, joka oli luokiteltu harmittomaksi…

    Die Tärtä

    ”Tehtävänne tulee olemaan yksinkertainen.” Selitti Onu-Turaga, Neiti, Kapteeni Anonymmeli tehtävää kahdelle Toalle, hän piti pienen tauon kaivaessaan esille valokuvaa: ”Käytte vain noutamassa tuolta saarelta tämän hyönteislajin.”
    Kuvassa oli suunnilleen Matoranin pään kokoinen puna-ruskea nelisiipinen hirvitys, jonka päästä törrötti pitkä kärsä.”
    ”No, mutta sehän näyttää aivan sinulta, Grijboot.” Sanoi Onu-Toa Wlirreh, joka rupesi kikattamaan.
    ”Enpä tiedä. Mielestäni sen pää vastaa omaasi.” Ivasi puolestaan Grijboot viittansa suojasta. Wlirreh loukkaantui ja mottasi Ruskeaa Toaa takaraivoon. Hän irvisti iskun saaneelle Toalle ja pyyhkäisi kädellään Hyvin hoidettua mustaa Suurta Shelekiään.

    Toat nousivat tuoleiltaan ja olivat lähtemässä Kapteenin hytistä, mutta Anonymmeli sanoi vielä: ”Wlirreh, jää tänne vielä hetkeksi.”
    Grijboot joutui kävelemään yksin ulos keskelle Matoran-joukkiota, joka yritti saada laivan pysähtymään ilman kapteenin käskyä. Grijbootilla ja Wlirrehillä ei ollut oikein hyvä yhteisymmärrystä asioista, joten Kiven Toa ajatteli, että olisi parempi, jos joku muu menisi hänen puolestaan. Mutta kuka?

    ”Hei! Älkää tönikö jatkuvasti!” Kuului valitus korkealla äänellä.
    ”Emme me voi olla tönimättä niin kauan kuin olet näkymätön.” Vastasi eräs urhea Matoran näkymättömälle valittajalle: ”Lopeta näkymättömänä oleminen, niin voisimme lopettaa törmäilemisen.
    ”Lopettaisin jos tämä Naamio ei olisi jumissa. Ja myönnä, että tönit joissain paikoissa tahallasi.”

    Grijboot Tunnisti tilaisuuden. Hän yritti etsiä näkymättömän Toan jostain lähistöltä katsoen varjoja.
    ”Aloem, haluaisitko, että korjaan naamiosi?” Kysyi Kiven Toa näkymättömältä kohteelta.
    ”Voi kyllä!” Kuului vastaus, jota seurasi hiljaisuus ja kysymys: ”Mutta mitä vastaan, ja onko sinulla naamiota vaihtoon?”
    ”En ajatellut mitään suurta. Kunhan vain menisit puolestani käymään Wlirrehin kanssa eräässä tehtävässä.”
    Aloem ilmeisesti riemuitsi, mutta koska hän oli näkymätön, ei sitä pystynyt todistamaan.
    ”Asia lienee sovittu?” Kysäisi Grijboot pää kallellaan.
    ”Voi kyllä!”
    ”No… Jos nyt antaisit naamion minulle niin voisin lähteä korjaamaan sitä.”
    ”Tässä.” Sanoi Aloem ja irrotti Jalon Hunansa.
    Kiven Toa otti Naamion vastaan ja lähti kävelemään poispäin. Mutta yht’äkkiä ja todella nopeasti kietoutui hänen ympärillensä ruoskan tapainen kasvi, joka vetäisi hänet takaisin Kasvillisuuden Toan lähelle. Aloem laski molemmat kätensä Grijbootin hartioille ja sanoi korvan vieressä: ”Mutta ensin näytät Naamiovalikoiman.”
    Aloem katsoi Grijbootia sinisillä silmillään pelottavasti. Kiven Toalla ei ollut vaihtoehtoja.

    Grijbootin hytti

    ”Mitä luulisit, Miksi Anonymmeli ja Wlirreh jäävät aina keskustelemaan kahdestaan?” Kysyi Grijboot ohimennen Aloemilta.
    ”Wlirreh ja Anonymmelihän asuivat ennen Tärtäläisten perustamista samalla saarella ja taisivat olla hyviäkin ystäviä.” Vastasi Aloem ja mietti hetken: ”Sillä saarella asustaneet Onu-Matoranithan olivat kaikki naisia, tai ainakin olen kuullut niin.”
    ”Perin poikkeuksellista…Hei, etkös sinä asunut naapurisaarella, joka-”
    ”Oli ensimmäisen Tärtäläisten ryöstöretken kohteena.” Keskeytti Aloem: ”Kyllä.”

    Grijboot päätti keskustelun ja väänsi vivusta, joka avasi valeseinän. Sen takaa paljastui kaunis kokoelma hyvässä kunnossa olevia Kanoheja, joita voisi ihailla maailman tappiin saakka. ”Ja mikä parasta, jokainen näistä on toimiva. Eli voimattomat eivät kuulu kokoelmaan. Esitteli harmaaseen viittaan pukeutunut Kiven Toa.
    ”Jopa tuo?” Kysyi Kasvillisuuden Toa, joka osoitti kivestä veistettyä Jaloa Matatua.
    Grijboot säpsähti ja nappasi naamion pois näkyviltä nopealla liikkeellä. ”Se on… Eh… Erään ihailijani veistämä.” Toan Suuren Komaun peittämille kasvoille oli selvästi noussut puna.
    ”Mutta minä pidän tärkeimpänä sitä, että sen värimaailma sopisi puvustukseni tai ruumiini kanssa.” Selitti Naispuolinen Toa ihaillen vaihtoehtoja.
    ”Hunasi oli vaaleanvihreä. Minulla on täällä vastaavalla värillä Suuri Suletu, Jalo Jutlin sekä Suuri Mohtrek.”
    ”Jutlin ja Mohtrek ovat Makutain suosimia naamioita, eikö niin? Wlirrehin käytössä Shelek näyttää tyylikkäältä, mutta en itse oikein välitä niistä. Mikä muuten on Suletu?”
    ”Tämä.”
    ”Eww! En ikinä koskisi tuohon. Se näyttää kuin Karzahnin käyttämältä… No, entä Hopeinen väri?”
    Grijboot näytti hieman pettyneeltä, mutta jatkoi esittelyä: ”Jalo- sekä Suuri Mahiki, Suuri Volitak, Suuri Kakama sekä Jalo Elda.”
    ”Tästä väristähän riittää valinnanvaraa. Ja oi! Suuri Kakama! Olen aina toivonut itselleni tälläisen naamion. Vaaleanvihreänä, tietysti, mutta kukaan ei tunnu omistavan sellaista. Tämäkin… Hei, tämähän on enemmän harmaa kuin hopeinen? En tiedä haluaisinko. Onhan vaihtoehtoja vielä… Mahikista ei kumpaistakaan. Volitak näyttää kaasunaamarilta, joten ei. Eldasta ei varmaan tarvitse edes sanoa. Koska viikset.” Toa ajatteli ääneen. Mikään näistä naamioista ei ollut oikein sopiva, mutta mustien naamioiden alueella ei ollut kuin Suuri Pehkui ja Suuri Grast. Niihin ei olisi tyylitietoinen Nais-Toa koskenut.

    Grijboot Katseli vierestä jännittyneenä. Miksi hänen naamionsa eivät kelvanneet? Mutta viimein tapahtui päätös.
    ”Hyvä on. Otan tämän harmahtavan Kakaman.”
    ”Hienoa.” sanoi Kiven Toa ja huokaisi syvään. ”Naamiosi tulee olemaan korjattu palatessasi tehtävältä. Nähkäämme silloin.”
    ”Nähkäämme. Ja kiitos lainasta.”
    ”Eipä mitään.”
    Hytin ovi sulkeutui Kasvillisuuden Toan perässä ja Viittaan pukeutunut Toa jäi yksin hämärään hyttiinsä. Hän muisteli Anonymmelin edellisiä tehtäviä, joihin oli kaivattu kahta Toaa. On ihmeellistä, miten hän oli vielä hengissä.
    ”Selviytymisiin.” Kuiskasi Toa itsekseen ja alkoi etsimään kynää sekä paperia.

    Die Tärtä

    Suurta Shelekiä kantava pitkähkö nais-Toa seisoi Die Tärtän kannella. Hän katseli kaunista kasvillisuuden peittämää saarta, josta hänen tulisi löytää hyönteinen. Miksi?

    ”Wirreh!” Kuului hänen takaa korkea huudahdus: ”Arvaa kuka tulee kanssasi reissulle?”
    Toa oli hiljaa hetken ennen kuin kääntyi ympäri: ”Aloem! Sinulla on uusi Naamio? Mistä syy moiseen?”
    ”Niin… Hunani oli keksinyt, että on hauskaa olla päällä ilman syytä. Grijboot lupasi korjata Naamion jos lähtisin kanssasi.”
    ”Arvelinkin, että jotain sellaista on tapahtunut.” sanoi Maan Toa ja hymyili vaisusti. ”No, tiedätkö mikä on matkan tarkoitus?”
    Kasvillisuuden Toa muisteli kaikkea Grijbootin kertomaa, mutta hänelle ei oltu edes vihjattu matkan tarkoituksesta. ”En?”
    Wirreh huokaisi syvään ja sanoi: ”Aloem, uusi Kanohisi muuten korostaa kauniisti silmiäsi.”
    ”Voi kiitos.”
    ”Eli tehtävämme on kerätä Grijbootilta näyttävä hyönteinen tuolta saarelta edessämme.”
    ”Siinä kaikki?”
    ”Siinä kaikki.”

    Tavallista pidempi Le-Matoran, Perämies Un-Tak käveli kaksikkoa kohti. Hän pysähtyi pienen matkan päähän heistä näyttäen pituudestaan huolimatta kääpiöltä. Ryhdikkään asennon saatuaan hän ilmoitti: ”Kapteeni pyysi kertomaan, että veneenne on lähtövalmiudessa.”
    Wirreh katseli hölmistyneenä tulokasta.
    ”Ottaisit ihmeessä rennommin. Olet perämies, joten voit vapaasti kulkea miten huvittaa.” Neuvoi Aloem huvittuneena pientä saapujaa.
    Un-Tak hämmästyi kehotusta: ”Todellako?”
    Maan Toa nyökkäsi: ”Kyllä. Edellinenkin Perämies teki niin.”
    Silloin Ilman Matoran säikähti. Kauhukuvat edellisen Perämiehen kahtia halkaistusta ruumiista kummittelivat helposti mielessä. Ja niinpä alkoi Uusi Perämies hiipiä pois.

    Toat lähtivät kävelemään kohti Pientä Venettä, jonka varusteina olivat halpa moottori sekä pari meloja, jotka näyttivät kirveellä veistetyiltä. Nelisen Matorania yrittivät vielä puhdistaa Veneen pohjaa liasta. Eräs kirveen kanssa heiluva Kasvillisuuden Matoran huomasi Aloemin lähestyvän, jolloin hän hyppäsi ulos Veneestä ja juoksi Toia kohti.
    ”Siskosiskokatso!” Hän huudahti innoisaan Toalle ja heilutteli kirveellään Venettä kohti: ”Veistin melat aivan itse.”
    Aloem huokaisi ja katsoi pientä innostunutta miespuolista Matorania. ”Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että en ole siskosi?”
    Matoran hämmästyi vastausta jäätyen paikalleen. Hetken hiljaisuuden hän kuiskasi ohitsensa kävelleelle Toalle: ”Etkö?”
    Tämä tuli Matoranille suurena iskuna, joten hän päätti kadota juomaan itsensä uneen rommilla.

    Toat nousivat astetta liian pieneen Veneeseen ja näyttivät merkkiä. Matoranit juoksentelivat ympäriinsä ja vääntelivät kampia, jotta Vene voisi laskeutua kevyesti alas.

    Wlirreh nousi seisomaan Veneessä ja tutkaili saarta. Missään ei näkynyt rantaa, johon voisi rantautua. Maan Toa nosti vetäisi terävän miekkansa esille ja kääntyi Kasvillisuuden Toaa päin.
    ”Aloem, voisitko kaataa tuon puun?” Hän kysi hieman oissaolevalla äänellä.
    Aloem ei taunnut, mitä Wlirreh aikoi tehdä, mutta ei aikonut kysyäkään. Kasvillisuuden Toa keskitti elementaalivoimaansa rantakalliolla kasvavaan puuhun, saaden sen latvan romahtamaan veteen. Maan Toa puolestaan käytti elementaalivoimaansa saaden puun ympärille tulemaan laajan maakerroksen. Näin olivat Toat luoneet sillan tapaisen, jolla pystyi kävelemmän hieman alle kahden Bion korkuisen rantakallion päälle.

    Veneen moottori sammui keulan kolahtaessa vasta kyhättyyn rantautumispaikkaan. Toat keräsivät tarvitsemansa tavarat ja alkoivat nousemaan pois Veneestä, kohti metsää, jossa hyönteisten pitäisi asua.

    Tiheä metsä, viidakko oli paikka, jossa Kasvillisuuden Matoran asuisi mielellään. Tästä syystä Aloem oli erittäin innoissaan kiivettyään rantakallion päälle, lähti hän juoksemaan kasvillisuuden sekaan. Toa nuuhkaisi raikasta metsän tuoksia, mutta sitten…
    ”Aloem?”
    Maailma värisi kuin se olisi nestettä, johon oli pudotettu jotain, joka olisi saanut sen väreilemään. Aallot pyyhkäisivät puiden läpi ja muuttivat ne hetkellisesti epämuodostuneiksi. Mutta kaikki tämä oli vain hetkellistä. Itse asiassa kukaan tai mikään ei ollut edes huomannut tapahtumaa.

    Wlirreh käveli hitaasti kauemmas kirmanneen Aloemin jäljillä. Hänellä oli sentään rinkka selässään, joka sisälsi tarvittavat työvälineet. Maan Toa ei oikein pitänyt ympäröivästä viidakosta. Jokin sen perukoilla tuntui ahdistavalta.

    ”Wlirreh!” Kuului huudahdus korkeahkolla äänellä syvältä metsästä. ”Tule katsomaan, löysin jotain ainutlaatuista!”
    Ääni oli Aloemin. Siitä ei olisi voinut erehtyä. Maan Toa huokaisi ja alkoi kävelemään hieman reippaammilla askelilla kohti ääntä.

    Aloem seisoi järven rannalla. Toinen auringoista oli täsmälleen sen yläpuolella ja loi pinnan kauniin kiiltäväksi. Kasvillisuuden Toa katseli kauniisti rantaa kohti kelluvaa kasvia ja oli kumartui noukkimaan sen. Kasvi tuntui olevan kiinni jossain, joten Toa kiskaisi sen irti … hatusta?

    Veden alta nousi saksikäsi edellä Carapar, joka näytti vihaiselta. Perässä nousivat myös kaksi vastaavaa Caraparia, jotka pitivät käsissään raskasta kanoka-kiekkoja sarjatulella ampuvaa tykkiä. Tykki osoitti suoraan Aloemin päähän

    Toa oli pulassa. Tykki oli aloittanut pyörittämään kiekkoja sisällään ja piti voimakasta ääntä. yksikin ammus pystyisi repäisemään suojaamattoman kaulan kahtia, joten Aloemin täytyi päästä eroon tilanteesta.
    ”Eh… Jospa pistäisin tämän kukan takaisin hattuusi?” Hän yritti sanoa rauhoittaakseen kukkahattuiset Rahit.
    Carapar, jonka hatusta varastettiin kasvi, mulkaisi Kasvillisuuden Toaa, mutta sanoikin ”Ei. Sinä pidät sen.”

    Rahit alkoivat vajota takaisin järven syvyyksiin.
    ”Aloem?”
    Aaltoilu alkoi taas, mutta tällä kertaa aaltoilu kävi voimakkaammin. mikään ei pysynyt ymmärrettävän muotoisena.
    Kasvillisuuden Toa säpsähti pois ajatuksistaan. Hän oli seissyt paikallaan kohtalaisen pitkän ajan, eikä ollut reagoinut puheeseen.
    ”Aloem! Et saisi nukahtaa tuolla tavalla.”

    Kasvi jonka Lieko näytti… Aloem oli pitänyt siitä hyvää huolta Die Tärtässä ja käyttänyt sitä…
    Kasvillisuuden Toan mieli oli hetken täysin tyhjä tai niin täysi, että se oli jumittunut.
    …veneessä, jolla Aloem oli paennut.

    Toa ei sanonut mitään. Haparoivin askelin hän yritti suunnistaa aivan liian höyryisessä temppelissä ovelle päin, joka täysin avonaisena toi himmeää valoa soihduin varustetusta pukuhuoneesta.

    Ankeriasmainen Kala katseli hieman hölmistyneenä höyryyn katoavaa Toaa, mutta sitten hän muisti, että tarvitsi lisää happea. Niinpä Lieko luikerteli nopeasti kohti suihkulähdettä ja vetäisi kiduksensa täyteen vettä.

    Joumah oli sammunut lauteille. Hänellekin oli ilmeisesti tullut raja vastaan oluen juonnissa. No, ainakin tynnyri oli saatu tyhjäksi.

    Uroijegen

    Aloem astui jälleen ulos Temppelistä. Hän ei ollut riisunut syksyisestä lehdestä valmistettua viittaansa. Hän katseli jälleen ympäröivää metsää ja yritti muistella, mistä saapuikaan. Saari ei ollut mitenkään valtava. Pari temppeliä, Ushma-Kylä ja Vuata Maca näkyivät hienoina maamerkkeinä. Rantaviiva oli pohjoisella puolella saarta täynnä jylhiä kalliota, mutta eteläisellä kaunista hiekkarantaa. Toa alkoi kävelemään paljain jaloin kohti hiekkarantaa, johon oli muistaakseen rantautunut.

    Sää oli mitä eriskummallisin: taivaalta satoi lumihiutaleita, minkä ei pitäisi olla mahdollista siihen aikaan vuodesta. Ei ainakaan pysyvän lumen kohdalla, mitä tuskin tuli. Ensilumen olisi pitänyt olla iloinen asia, eikä tarkoitettu vietettäväksi kuolemaisillaan olevien kanssa.

    Aloem lähes alastomana hyppelehti sammaloituneilla kivillä ja toivoi, että olisi ottanut saappaat. Ilma ei ollut kylmä enemmänkin viileä, mutta raikas. Aamuaurinkokin saattaisi tulla piakkoin esille ja… ”Hyvä tavaton. Olenko valvonut jo näin kauan?” Nukkumiselle ei olisi kuitenkaan aikaa. Tiikeli saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä ja ainoa pelastuskeino olisi – jos Liekoon on uskomista – yrtti, jonka Aloem sai eräältä Tammea pelaavalta Kukkahattutäti-caraparilta ötökkäjahdissa ollessaan.

    Ranta näkyi jo metsän takaa. Vielä muutama loikka ja pääsisi mukavan pehmeälle hietikolle, jossa saattaisi olla ainoastaan muutama jalkaa viiltävä lasinsirpale. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Pikkuruinen Joumahin illallinen hyppäsi pusikon takaa suoraan Kasvillisuuden Toan eten, joka säikähti pahanpäiväisesti ja kompastui kivikkoon. Tässä vaiheessa alastomuus ei ollut hieno asia, koska terävät kivet iskivät viiltoja Toan paljaaseen ihoon, saaden useampaan kohtaan verenvuotoa ja ilkeitä naarmuja.

    Joumahin Illallinen, tai pikemminkin ltapala lähestyi puolustuskyvytöntä maassa makaavaa Aloemia, joka ei pitänyt tilanteesta ollenkaan. Jos hän ei nousisi pian kuraisesta maasta, ehtisi karhu syömään hänet. Jos taas hän yrittäisi nousta… Se ei ollut mahdollista. Haavat kirvelivät nuorta Toaa, joka halusi hakea yrtin, jolla voisi pelastaa henkiä. Legendaarinen vihtomisen naamio ei paljoa auttanut. Se heikensi näköä ja tuntui raskaalta. Jos se romahtaisi käden päälle, olisi silloi käsiparka mennyttä. Mutta tuskin Joumahin Iltapalaa voisi satuttaa sillä, koska piikit kimpoaisivat vain takaisin. Aloemin olisi pian keksittävä jotain.

    Toa yritti kääntyä selälleen, jotta voisi nähdäkin jotain ympärillään tapahtuvaa. Osa terävistä kivistä olivat uponneet niin syvälle, että jäivät kiinni ihoon. Nämä kivet tietysti satuttivat kuin suola haavassa, mutta irroittaminen voisi olla tyhmä temppu, koska verenvuoto olisi liiankin voimakas.

    Vaaleanpunainen Karhu alkoi kierrellä avuttoman Toan ympärillä. Aloem katsoi tarkkaan otuksen liikkeitä ja odotti tilaisuutta tehdä jotain. Iltapala katsoi, mistä voisi puraista palan pois. Ehkäpä jalan? Ja niin Karhu lähestyi jalkaa suu ammollaan. Aloemin ei tehnyt mieli joutua ruoan ruoaksi, joten käytti elementaalivoimiaan ja sitoi lähistöllä kasvavien puiden juurilla Iltapalan jalat. Toa katsoi, kuinka Otus yritti rimpuilla, mutta ei pystynyt tekemään sitä kauaa, koska Toan jalka nousi verisenä maasta, ja potkaisi voimakkaasti alaleukaan. Jossain naksahti ja liilaa verta pursusi suusta kuin toimivasta suihkulähteestä. Karhun leuka tuntui irronneen, koska se roikkui luonnottomasti verisessä lätäkössä uivassa Joumahin Iltapalan ruumiissa.

    Aloem huokaisi helpotuksesta. Hän oli hengissä – ainakin toistaiseksi. Terävä kivikko oli kuitenkin ongelma. Siitä nouseminen tulisi kivuliaaksi. Toa nosti päätänsä. Hänen ”viittansa” oli riekaleina, joten sen voisi irroittaa. Kukaan ei varmastikaan tulisi kolmelta, vai viideltä, vai mitä kello ikinä olikaan:lta tirkistelemään tuntemattomien saarien rantoja. Solmun avattuaan huomasi Aloem viimein ruhjeidensa määrän. Se oli pahempi kuin kuvitella: vartalo oli täynnä verisiä haavoja, jotka varmasti tulisivat tulehtumaan. Mutta lumisateessa köllöttäminenkään ei auttanut asiaa. Päin vastoin. Kasvillisuuden Toan olisi noustava.

    Kädet tuntuivat raskaammilta kuin tavallista. Oikean käden nostaminen tuntui kuin kymmenen nuolta oltaisiin tökätty siihen. Vasen käsi taasen oli helpompi, koska se ei ollut saanut yhtä mittavia vaurioita. Kolhiintunut Vihtomisen Legendaarinen Kanohi oli suojannut Toan päätä iskuilta, mutta ei muuta ruumista. Vatsasta kirjaimellisesti valui verta ja selkäkin oli naarmuuntunut kipeäksi niinkin lyhyessä ajassa. Nouseminen teki tuskaa, koska eräs terävä kivi oli iskeytynyt syvälle vatsaan, mutta kipu oli kestettävä kuin Toa. Haparoivin liikkein, pystyi Aloem nousemaan istuma-asennosta. Jokainen astuttu aksel viilsi. voimakkaasti ja rannan hiekka tulisi varmasti auttamaan(ironisesti, jos et tajunnut)

    S/S Rautasiipi

    S/S Rautasiipi

    …

    … …

    … … … …

    … … … … … … … Yawn?

    Positronie, kirkas kala availi silmiään. Hänen viimeiset muistonsa ennen nukahtamista olivat hämärät. Ankeriasmainen kala oli muuttanut akvaarionsa sähköiseksi ja törmäillyt torakkajoukossa sattumanvaraisiin henkilöihin. Mahtoikohan yksikään olla kuollut? N’jaa. Ei sillä niin väliä.

    Positronie tunsi nesteen ympärillään tunkkaiseksi. Jospa hän voisi antaa akvaariolleen käskyn nesteen puhdistamiseen.
    …
    Mitään ei tapahtunut. Vasta tässä vaiheessa kala ymmärsi, että ei ollutkaan kotoisassa akvaariossaan vaan… Kultakalamaljassa!? Pahempaakin voisi tapahtua. Kultakalamalja oli nimittäin vankilasellissä, joka oli syvällä Allianssin omistamassa laivassa. Ehkäpä hän voisi lähteä tutkimusmatkalle…

    Nazorakit eivät olleet huomioineet sitä, että kylmän, harmaan, likaisen ja ankean sellin kalterit olivat niin leveät, että ohut Tronie mahtui luikertelemaan niiden välistä. Mutta miten hän saisi happea? No… Koska kala ei ollut enää elementaalivoimia syövässä akvaariossa, pystyi hän käyttämään niitä. Ja niin Positronie poistui akvaariostaan ottaen mukaansa kaksi litraa vettä, jota vetää kiduksiin.

    Ensimmäisenä selvitän, missä omaisuutemme ovat. Ajatteli hohtava kala itsekseen ja lähti harhailemaan pitkin sellirivistöä, jonka vangeissa ei näkynyt tuttuja.
    ”Sinä!” Huudahti eräs pölynharmaa vangittu skakdi. ”Olet iloinen kala, joka ui fysiikan lakeja rikkovassa vesikuplassa… Häivy! Pilasit yöuneni!”
    Tähän Tronie kumarsi vastaukseksi niin kohteliaasti kuin pystyi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voisi vapauttaa ketään. …vielä…

    Sellikäytävä ei ollut pitkä, mutta silti sinne oli pistetty yksi torakka vartioimaan. Hän oli umpiunessa, mikä ei ollut sallittua, mutta aamuyöllä ei ole hauska olla valveilla. Positronie huomasi hänet, jolloin hän toteutti nopeasti improvisoimansa idean. Telepaattinen viesti Nazon uneen voisi riittää.
    Herra torakka, olen kuningattarenne ja haluan tietää, missä on turkoosi akvaario?
    Torakka ei vastannut. Ilmeisesti hänen mieleen oli tullut jotain hyvin typerää, koska hänelle oli noussut torakkamainen hymy. Tronie ihmetteli elettä ja tunsi itsensä epäkunnioitetuksi, joten teki jotain niin mieltä raastavaa, että olio heräsi.

    Nazorak huojui käsiään heilutellen ja vilkuillen ympärilleen, mutta huomatessaan hohtavan kalan vesikuplassaan, vetäisi hän kiväärinsä esille. Positronie katsoi ”ah niin valpasta” Torakkaa, joka osoitti häntä kiväärillä. Kalan ilme oli harvinaisesti vähemmän hymyilevä, jopa pokerinaama. Hän vain tuiotti Nazorakin asetta ja vetäisi kiduksiinsa kaiken hänen ympäröivänsä veden, antaen vedyn nousta ilmaan.
    Ammu vain, jos sinussa on miestä siihen. Kuului telepaattinen viesti Torakan mielessä äänellä, joka kuulosti tulevan samaan aikaan sekä ei mistään että kaikkialta.

    Torakka vetäisi liipaisimesta.

    [spoileri][ironia]Musiikki sopii täydellisesti?[/ironia] Ainakin yritin saada sen sopimaan. No, olisit lukenut alun hitaammin läpi. Niin hitaasti, että musiikki olisi sopinut. Eli kaikki on lukijan vikataas[/spoileri]

    Uroijegenin ranta

    Hiekka pisteli Kasvillisuuden Nais-Toan verisiä jalkoja. Joka ikinen uusi hiekanjyvä haavassa toi Toan lähemmäs halvaantumista. Raskas Legendaarinen Vihtomisen Kanohi Päässään yritti Toa kävellä kohti paikkaa, johon rantautui. Se ei voinut olla kaukana, koska märässä hietikossa, johon lumihiutaleet sulivat silmän räpäyksessä, näkyi saappaanjälkiä Aloemin omista saappaista.

    Toa oli erittäin väsynyt. Hänen olisi päästävä vielä takaisin Saunalle, johon Noutaja saattaisi ehtiä ennen häntä itseään.
    ”…
    Mitä Tiikeli edes merkitee minulle? Hän on vain yksi seonnut Rahi, johon tutustuin alle vuorokausi sitten.    ”

    Kipu ja kylmyys söivät Toaa säälimättömästi. Aloemin pääkään ei enää jaksanut kantaa raskasta Naamiota, joka johti siihen, että Toa hermostui ja repäisi piikikkään Kanohin päästään ja heitti sen mereen. Mutta osuessaan maahan, kuului jotain aivan muuta kuin hiekan painumista kasaan… Metallinen kolahdus.

    Aloem kääntyi ja huomasi mustan esineen puoliksi hiekassa. Mielenkiinto nousi Kasvillisuuden Toalla, joka löntysti hitaasti kohti suolaisessa vedessä lionnutta esinettä. Hän tunnisti etäisesti nuo muodot, jotka olivat mustassa pinnassa. Toa kumartui siirtämään hiekkaa pois esineen ympäriltä. Aloem hätkähti tajutessaan mikä kyseessä oli ja kompuroi pari askelta perääntyen. Silloin suurehko aalto pyyhkäisi loputkin esineestä näkyviin. Suuri Kanohi Shelek, johon oli raaputettu nimi: Wlirreh.

    Kasvillisuuden Toa romahti polvilleen rantahietikkoon ja tunsi kyyneleen tirahtavan silmästään. Kyyneleen, joka pyyhkäisi mukanaan verta ja valui alas Toan alastonta ruumista. Hän käpertyi kasaan ja alkoi itkemään voimakkaammin. Muutama lumihiutale laskeutui kylmästi Aloemin selälle. Lumisade oli voimistumassa heikoksi lumimyräkäksi saarella, josta kukaan ei tulisi koskaan löytämään yksinäistä Toaa.

    [spoiler=Informeizzön…]Tämä todellakin on Tiikelin ja minun yhteisprojekti. Kaikesta hienosta saatte kiittää häntä ja minua siitä, että saatte Ignoroida kaiken typerän mielessänne. Korjaileminen ei ole kovinkaan hupaisaa, enkä tule tekemään sitä. Muistakaa toki, että puoli kolme aamuyöstä on hauska kirjoitella mitä päähän ikinä tuleekin.

    Niin ja tarkoitukseni ei ole loukata Joumahia. Hän vain on humalassa koko viestin ajan, joten puhuu sekavia.

    Käytän Caraparin lajin nimenä Carapar, koska sille ei ole koskaan luotu omaa nimeä. Ja jatkuva Caraparin lajiin kuuluva otus sanoi sitä ja toinen vastava teki tätä kuulosta erittäin typerältä.

    [spoileri]It’s a spoiler under a spoiler![/spoileri][/spoiler][spoiler=Niin ja Gekko o torni.]Klaanonin tapahtumien jälkeen Gekko sairastuu Poninfluenssaan ja muuttuu Poniksi. Ja tämä on täysin Klaanonista. Niin kuin Dinosaurukset ovat Kaanonisia. Vai mitä, Gladiatus?[/spoiler]

  • Loman loppu

    Bio-Klaani, Telakka

    Tongu käveli pitkin omiin mittoihinsa hieman liian ahdasta ja seuraaviin matoraneihin nähden kolossaalista käytävää kohti Tehmutin -tai oikeastaan hänen omaansa- toimistoa, joka sijaitsi valtavan lentokonehalli-pajakorjaamon länsipuolella. Monet asiat olivat muuttuneet Tongun poissaolon aikana, mutta jättiläisellä ei ollut nyt riittävästi aivosolukkoa sen miettimiseen. Pää oli täynnä kysymyksiä ja uteliaisuutta Klaanin tapahtumista. Vielä tässä vaiheessa häntä ihmetytti eniten ympärillä oleva värikimara: Seiniä ei oltu maalattu, mutta viime kerralla suurin osa Laivaston väestä oli ollut Onu-Matoraneja.

    Monen mutkan, oven ja hallin jälkeen Tongu saapui alaisensa vanavedessä tutulle, jykevälle jalopuuovelle. Laivaston miehistö jäi kuuntelemaan Ontorin ja Ternokin sankarillista kertomusta ihailevin katsein. Tongu pohti heidän ylentämistään kommandoreiksi, sillä Laivaston kokemattomampi polvi varmasti seuraisi heitä.

    Kyklooppi käänsi messinkistä ovenkahvaa (Sen edessä oli jakkara, jotta matoranit yltäisivät avaamaan oven) ja astui sisään. Tehmut istui Tongun suuren työpöydän takana järkyttävät tyynykasan päällä edessään pinokaupalla papereita. Tongu oli kyllä vaihtanut pari sanaa kakkosmiehensä kanssa laskeutumisen jälkeen, mutta nyt oli aika täysinäiseen selontekoon.

    ”Ette ole olleet toimeetonna, huomaan”, Kyklooppi sanoi pehmeästi ja katseli paperipinoja. Hän istuuntui tuttuun vihreään nojatuoliin.

    ”Emme, hyvässä enkä pahassa. Klaanin hyökättiin. Ilmasta. Eikä ilman uhreja.”

    Keetongu aukaisi suunsa mutti sulki sen uudestaan. Hän ei edes kuvitellut oikeaa hyökkäystä Klaaniin, vaikka olihan se ilmiselvä asia kun sodasta oli kyse. Tälläiset olivat vain asioita, joiden ajatteli käyvän jollekin toiselle.

    ”Mutta Klaani on yhä pystyssä? Kerro kaikki!” Tongu sanoi ja nousi nojatuolistaan.

    ”Me saimme tuhottua ne kaikki”, Tehmut aloitti, ”Mutta Edriv, Cetal ja melkein puolet alkuperäisestä Lohrak-laivueesta nukkuu nyt sankarihautuumaan mullissa kymmenien siviilien kanssa.”

    ”Levätköön rauhassa”, Keetongu sanoi ja loi yksisilmäisen katseensa maahan. Silmän punainen väri haileni hieman.

    ”Lepäävät kyllä”, Tehmut vastasi, ”Ainakin jos saamme seuraavan hyökkäyksen torjuttua. Mutta jokaisessa iskeytyvässä meteoriitissa on arvometalleja, kuten me Onu-Matoranit sanomme, ja se viisaus pätee tässäkin tapauksessa. Ongimme torakoiden ison ilma-aluksen merestä rantahinaajien avulla. Huikeaa kamaa; löysimme perusraaka-aineiden lisäksi kilokaupalla teknologiaa (Joka tosin ei toimi) ja aseita. Ne ovat neloshallissa jos haluat katsoa. Tässä on myös tarkka raportti taistelun kulusta -keltainen lehdistö nimesi sen allianssi pommiksi- ja pöytäkirja uusista hankinnoista sekä liittyneistä miehistä.” Tehmut ojensi paperipinkan Tongun kouraan.

    ”Kiitos, olet hoitanut homman organisoidummin kuin minä ikinä”, Tongu vastasi, ”Katson niitä myöhemmin tänään. Taidan käydä ensin hieman kävelemässä. Hommia on oikealle ja vasemmalle kädelle, mutta jotkut asiat menevät muiden edelle.” Tongu laski paperit takaisin pöydälle ja poistui huoneesta takaoven kautta. Lyhyt käytävä vei hänet varauloskäynnille. Tongu katsoi vähän matkan päässä olevaa Klaanin linnoitusta. Rakennus oli kaunis, mutta tarkemmin katsottuna näki, että sitä korjattiin yhä. Tongu harppoi tilusten läpi ja saapui Matoran-kylälle, joka levittäytyi linnoituksen ulkopuolella. Ilma oli kaunis ja kaduilla oli kansaa, mutta sugamatoromaket loistivat poissaolollaan. Keetongu sai matoraneilta muutamia ihmetteleviä katseita, mutta suurin osa heistä keskittyi omaan tekemiseensä.

    Admin-aukiolla sodan jäljet näkyivät pahiten. Jotkut korkeimmista rakennuksista olivat vielä korjaustelineiden takana, mutta myös erilaista vaikutusta näki. Vasemmalla laidalla oli vierekkäin kolme putiikkia, joita Tongu ei ollut ennen nähnyt. Surunkukka, Muisto-Verso ja Haudakukittaja olivat juurtuneet paikoilleen pommituksen jälkilöylyissä. Kukkakaupoille oli kuitenkin käyttöä. Astuttuaan kumarassa lähimpään niistä kyklooppi huomasi Kaupassa olevan täysi vilinä päällä. Klaanilainen otti kouraansa hennosti yksitoista ruusua, antoi myyjälle sopivan määrän rattaita ja astui ulos. Hän käveli hieman keskustan ulkopuolella olevalle sankarihautuumaalle, joka oli kasvanut huomattavasti viime kerrasta. Sodan todellinen pimeä puoli sekoittui syvään suruun, kun kyklooppi laski kukat Laivaston sankareiden haudoille.

    Mutta kuolleet eivät olleet yksin. Pieni, kellopelikoneistolla toimivat leluilmalaiva liiteli hautakiveltä toiselle. Tämä näky lämmitti Laivaston ylipäälikön biomekaanista sydäntä. Lajinsa viimeinen keltainen jättiläinen aloitti paluumatkansa kohti Telakkaa. Häntä tarvittiin vielä sodan ja rauhan työssä.