Klaanon

Avainsana: Avde

  • Allianssi valitsee kohteensa

    Allianssin komentokammio

    Kenraali seisoi ylväänä suunnittelupöydän edessä. Hän oli suunnattoman vihainen, mutta ei näyttänyt sitä. Oikea johtaja ei antaisi tunteiden sekoittaa ajatuksiaan.
    Skakdi-johtaja Gaggulabio istui kauempana pöydästä pienellä tuolilla ja tarkkaili pöydän päällä olevia karttoja ja papereita. Gaggulabio ei perustanut paljoakaan kartoista ja sotasuunnitelmista. Istuminen tunkkaisessa komentohuoneessa ja karttojen tutkailu ei ollut voittanut sisällissotaa hänelle. Sodat voitettiin tappamalla viholliset mahdollisimman perusteellisesti.

    Tämä näkemysero ei lämmittänyt Kenraalin ja Gaggulabion jo valmiiksi huonoja välejä erityisen paljoa. Toisaalta taas kaikki, mitä Kenraali 001:n ja Gaggulabion välisestä suhteesta tarvitsi tietää oli se, kenellä valuutta oli, kenelle se annettiin ja kuka hakattiin kuoliaaksi.
    Uudella haarniskalla varustettu Metorakk seisoi johtajansa vieressä lojaalina. Suunnittelupöydän vastakkaisella puolella seisoi Makuta Abzumo ja jossain tämän takana varjoissa sijaitsi kaikella todennäköisyydellä Allianssin ”yhteinen hyväntekijä”. Kaikki olivat hiljaa.

    ”En tiedä teistä, mutta tämä tappioiden putki alkaa vähitellen kyllästyttää minua”, Gaggulabio sanoi kärkkäästi. ”Antakaa vain minun ja poikieni näyttää pahimpamme.”

    Kenraali kääntyi viileän näköisenä kohti Gaggulabiota. Hänen kasvonsa olivat tyynet, mutta torakan äänen aggressiivisuus paistoi läpi.
    ”En maksa sinulle puhumisesta. Sinä ja joukkosi voitte aivan vapaasti yrittää tunkeutua yksin tuon linnoituksen teräksisten seinämien läpi, jos se on noin helppoa.”

    ”Ssssotaisalla kivipäällä on kuitenkin pointti”, Abzumo sanoi. ”Terästorakkanne on mennyttä. Klaani on täyssssin tietoinen tilanteesssta. The Shadowed Onen sssssaaastaiset kriminaalit odottavat nurkan takana. Kaiken huipukssssi Zyxax on poisssa ja jäljellä on vain hajanainen joukko Zyglakeja.”

    ”Jos saan muistuttaa, niin Zyxax nimitti ennen lähtöään varajohtajan tälle operaatiolle”, Metorakk sanoi varovaisesti johtajansa vierestä. ”En kyllä edes muista nimeä. Joku nyhverö. En usko kestävän puolta viikkoa.”

    Kenraali nojasi pöytään. Hän tuijotti tarkasti siihen, mutta ei keskittynyt näkemäänsä. 001 oli ollut paljon vaikeammissakin tilanteissa ja tuhonnut paljon isompiakin vastustajia, mutta jokin tässä tilanteessa veti hänen tajuntansa lukkoon.
    ”Avde”, Kenraali sanoi korottaen ääntään. ”En kuule sinun ehdottavan mitään.”

    Oli hetken hiljaista. Joku olisi voinut luulla, että Avde ei ollut huoneessa, mutta Kenraali, Abzumo ja Skakdit haistoivat toisin. Avde oli kuitenkin hiljaa pitkän hetken, ennen kuin vastasi.

    ”Voi voi”, Avden pilkkaava ääni sanoi. ”Siirsitte mustan tornin liian aikaisin. Se on hyödyllinen yksikkö. Nyt valkoinen lähetti söi sen. Huono siirto. Ja nyt oma lähettimme on poissa laudalta.”

    Gaggulabio nousi seisomaan. Hänen ilmeensä oli poikkeuksellisen vihainen.
    ”Lopeta tuo lautapelisaasta ja sano vaihteeksi jotain hyödyllistä!”

    Abzumo kääntyi kohti Gaggulabiota.
    ”Kivipää. Vaikene.”
    ”Mutta…”
    ”Vaikene.”

    Gaggulabio päätti istua varovaisesti. Abzumo kääntyi takaisin pimeyteen päin.
    ”Niin? Olit sssssanomasssa?”
    ”Syödessään tornin lähetti otti perin suuren ja rohkean askeleen alueellemme”, Avde sanoi. ”Seuraava siirto? Syödään lähetti.”
    Sen jälkeen Avde ei sanonut mitään. Abzumo kääntyi kohti Kenraalia. He tuijottivat toisiaan sanattomasti. Metorakk hieroi leukaansa ymmärtäväisen näköisenä. Gaggulabio oli lievästi hämmentynyt, mutta kiinnostunut.

    Kenraali katsoi Abzumoa silmiin. Sen jälkeen hän nyökkäsi ja otti kommunikaattorin vyötäröltään.

    ”Agentit 019 ja 020”, Kenraali sanoi. ”Komentohuoneeseen kohde 175:n kanssa.”

    Kesti hetken, että komentohuoneen järeä ovi aukesi. Kaksi yönmustaa Nazorakia käveli sisään. Niiden ihon ja panssarin väri sulautui varjoihin täydellisesti eikä edes kiiltänyt silloin kun nämä tulivat todella lähelle huoneen valonlähdettä. Torakoiden haarniskat oli myös suunniteltu niin, että mikään ei hidastaisi niiden liikkeitä tai aiheuttaisi enemmän ääntä kuin olisi sopivaa. Kaiken kaikkiaan torakat olivat niin virtaviivaisia, että niitä tuskin huomaisi edes kaikuluotaimella.
    Torakoiden silmien päällä oli tumma lasinen visiiri, joka suojasi ja piilotti niiden silmät. Ainoat asiat, jotka torakoiden ruumiissa eivät olleet yönmustaa olivat niille kirurgisesti rakennetut mekaaniset kädet, joiden tummansininen sävy erottui hieman paremmin pimeydestä. Käsien mekaanisuus oletettavasti mahdollistaisi nopeammat refleksit ja vaikeuttaisi torakan tunnistamista.

    Sinisissä käsissään torakat raahasivat Matoranin kokoista hahmoa, jonka värit erotti pimeydessäkin vaaleanpunaiseksi ja ruskeaksi. Hahmo oli tajuton, mutta elossa. Sen pään yli oli vedetty musta säkki.

    Agentit heittivät tajuttoman Matoranin lattialle Abzumon eteen. Makuta tuijotti Matorania hetken pohdiskelevan näköisenä ennen kuin väänsi irvokkaat kasvonsa pirulliseen hymyyn. Lähetin syömiseksi oli ehkä uhrattava sotilas, mutta se olisi sen arvoista.

  • Avde lumiukon unissa

    Riippukeinussaan makaavan, menneitä muistellessaan nukahtaneen Snowmanin mieli, eräs suurehko saari vuosia sitten

    Matoranin kokoiseksi itsensä muokannut Snowman käveli saaren suurimman asutuskeskuksen katuja pitkin. Tarkoituksena oli etsiä saaren matoranvoimien Kapteeni Ryhtinä tunnettu päällikkö, ja saada tämä ymmärtämään, että hänellä oli väärät henkilöt vankilassa. Kaduilla vaelsi tottuneen oloisesti matoraneja sinne tänne. Pian lumiukko löysi matoranvoimien päämajan. Hän koputti oveen, ja jäi odottamaan rauhallisesti. Hän oli hermostunut, mutta onnistui silti säilyttämään tyyneytensä. Kului hetken aikaa. Snowman katseli olkansa yli. Oliko jotain tapahtunut?

    Lopulta oven kuitenkin avasi ko-matoran, joka hieman töykeästi kysäisi: ”Mitä asiaa?”
    Snowman mietti sopivinta lähestymistapaa. Hän ei kuitenkaan keksinyt siihen hätään mitään erityisen fiksua: ”Viekää minut johtajanne luo.”
    ”Hah” hopeinen matoran naurahti ”Meillä on kädet täynnä hommia muutenkin, viimeaikaisten tapahtumien johdosta.”
    ”Oikeasti, minun täytyy saada puhua Kapteeni Ryhdille.”
    ”Kiitos, ja näkemiin.”
    Ko-matoran oli jo sulkemassa ovea, kun Snowman vielä huudahti: ”Kylän siivooja on terroristi!”
    Hetken hiljaisuuden jälkeen ko-matoran aloitti: ”Nuo ovat vakavia syytöksiä. Onko sinulla esittää perusteluja väitteillesi?”
    Matoranin kokoisenakin Snowman oli melko vahva, ja kiskaisi ko-matoranin ovesta ulos, ja veti tämän syrjään kahden talon väliin. Lumiukko tukki matoranin suun ja sitoi tämän kädet ja jalat löytämällään köydellä. Tänään ei ollut Snowmanin paras ”puhu itsesi ongelmista” -päivä.

    Siitä hän tallusti suoraan sisään ja Ryhdiksi kutsutun matoranin huoneeseen. Kapteeni katsoi tulokasta hämillään:
    ”Kuka olet?”
    ”Se ei ole nyt tärkeää, vaan se, että sinulla on kaksi syytöntä henkilöä vangittuina, kun taas syyllinen kauheuksiin on yhä vapaalla jalalla!”
    ”Selitä minulle, miksi nämä kaksi ’syytöntä’ juuri pakenivat vankilasta?”
    Tätä Snowman ei ollut kuullutkaan, ja vetihän se kieltämättä melko sanattomaksi. Nämä paenneet vangit olivat kuitenkin Snowmanin mittavan henkilökohtaisen kokemuksen mukaan sitä tyyppiä, jotka eivät jää istuskelemaan vaaran uhatessa. Kapteeni Ryhti jatkoi:
    ”Tahdotko, että hälytän toat hakemaan sinut pois?”
    ”Älkää hätiköikö, Kapteeni. Ystäväni tässä on täysin kunnollinen” sanoi ovesta sisään asteleva matoran rauhalliseen äänensävyyn.

    Snowman pysähtyi miettimään kuullessaan äänen. Tämä ei nyt ollut oikein, jotain kaavaa rikottiin. Jokin oli pahasti pielessä, ja… Hetkinen. Tämähän on unta, Snowman ymmärsi. Tämä on unta vuosien takaisesta seikkailustani! Mutta siinä tapauksessa, kuka tuo on? Snowman katsoi hämillään tulokasta.

    ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” Ryhti tiedusteli kulmat kurtussa huoneeseen saapuneelta, sinipunaiselta matoranilta. Tämä ei kuitenkaan vastannut, heilautti vain sormeaan. Samassa matoranin varjo muuttui valtavaksi kouraksi, joka tarttui Kapteeniin, ja heitti tämän seinään. Ryhti lysähti tajuttomana lattialle. Huoneeseen tullut matoran kääntyi Snowmaniin päin, ja sanoi: ”Yleensä olen joko ’ystäväsi’ tai ’vihollisesi’. Kun olen oikein hienolla päällä, olen ’Punainen Mies’. Tai ’Syvä Nauru’. Tällä kertaa voisin kuitenkin olla ihan vain… Avde.”

    Snowmanille tuli outo olo. Hän tiesi tämän olevan unta, mutta silti se tuntui todelta. Tai ei ainakaan unelta. Huoneeseen tulleessa hahmossa oli sitä paitsi jotain pahasti vialla. Snowman toivoi kovasti heräävänsä pian.
    ”Hyvä on, ’Avde’” hän aloitti. ”Mitä haluat, ja mitä ihmettä teet unessani?”
    ”Erittäin hyviä kysymyksiä, Snowman. Erittäin hyviä” hahmo vastasi ”Minulla on sinulle pari lisää.”
    Lumiukosta tilanne meni hetki hetkeltä huolestuttavammaksi. Mistä tuo tiesi hänen nimensä, ja miksei hän voinut herätä? Avde jatkoi: ”Tämä on unesi. Tämä on mielesi. Miksi kysyt jotain itseltäsi, kun jossain sisimmässäsi tiedät jo vastauksen?”
    Snowman ahdistui enemmän ja enemmän. Oliko tämä enää unta?
    ”Mistä olet varma, että minä en ole sinä?” Avde jatkoi hymyillen vaimeasti. Silloin hänen varjonsa alkoi vääntyä Snowmanin näköiseksi.
    ”…eikö tämä ole jo aika absurdia?” lumiukko sai sanotuksi, eikä ollut varma, oliko se viisasta.
    ”Tämähän on unta, rakas ystävä.” Nyt Avden hymy kävi todella huolestuttavaksi. Huone vääntyi kaikkien luonnonlakien vastaisesti aivan kieroon, ja Snowman alkoi melkein voida pahoin. Avde jatkoi: ”Ja sinulla on todella, todella absurdi mieli, ystäväni. Kaikella kunnioituksella.”
    ”Jos tämä on kerran unta, niin miksen voi herätä? En väitä olevani mikään aamuvirkku, mutta tämä menee jo huolestuttavan pitkälle.” Snowman kysyi.

    Avden hymy leveni entisestään. Snowman huomasi yllätyksekseen sen olevan mahdollista.

    ”Unikaasu huoneessasi auttaa siinä.” Avde valaisi.
    Snowman ymmärsi olevansa todellisessa pulassa. Hän kyllä muisti saaneensa paketin, jota ei ollut vielä ehtinyt avata. Avde jatkoi: ”Okei, tunnustan. En ole alitajunnastasi. Olen ystäväsi. Ystävä, jonka visiittiaika riippuu suuresti siitä, kuinka valveilla olet.”
    ”Huumasit minut? Aikamoinen ystävä. Tohdinko kysyäkään, mitä seuraavaksi?”
    ”Voi, tohdit kyllä. En pyydä sinulta paljoa. Kun yö tulee, päästät minut sisään.”
    ”Silkasta ystävien pettämisen riemusta?”
    Avde naurahti kolkosti. Kaikki huoneen ikkunat paiskautuivat kiinni, ja varjo alkoi täyttää huonetta. Snowman huomasi punaisten silmien avautuvan ympärillään.
    ”Sinä et petä ystäviäsi, Toa. Sinä pelastat heidät” Avde aloitti ”Jos päästät minut sisään, kaikki tulee olemaan ohi. Saan haluamani. Allianssi hajaantuu”
    Snowman kuunteli vaitonaisena, kun Avde jatkoi puhettaan: ”Sinä tiedät, että te ette voita tätä sotaa.”
    Snowman ei sanonut mitään, kuunteli vain Avden sanoja.
    ”Nazorakit. Zyglakit. Skakdit. Metsästäjät. Veljeskunta. Ihan liikaa, eikö?”
    Lumiukko mietti kuulemaansa, sanaakaan sanomatta.
    ”Klaanin lattia tulee lainehtimaan ystäviesi verestä. Se ei tee niin, jos sota loppuu ennen alkuaan.”
    Avde piti tauon, ennen kuin jatkoi: ”Mikä on sinulle tärkeintä?”
    ”Eh, minä… En oikein ole hyvä tekemään päätöksiä omillani. Tämä on todella tärkeä asia, en minä ole oikea henkilö tähän…” Snowman vastasi epävarmana.
    ”Voi, sinä olet juuri sopiva, Snowman. Juuri sopiva.” Avde asteli kiusallisen lähelle lumiukkoa, ja lisäsi: ”Ja enkö minä muka näytä luotettavalta?”
    ”…oikeasti, tahdot ehkä kääntyä jonkun muun puoleen, olen se heppu, joka istuu kahviossa ja syö patonkia…”

    Hetken oli aivan hiljaista.

    ”Tiedätkö, että Ämkoo olisi tuskin voittanut sen saastaisen torakan ilman sinun ja ystäväsi toimia?”
    Snowman tuijotti hiljaisena Avdea silmiin, joka jatkoi:
    ”Olet pieni lumipallo, mutta vieriessään alas mäkeä voi siitäkin tulla jotain suurta.”
    ”Mutta…”
    ”Niin…?”
    Snowman ei keksinyt mitään sanottavaa.

    Samassa Avde kuitenkin haihtui huoneesta. Tai oikeastaan koko huone haihtui. Snowman avasi silmänsä, ja huomasi olevansa turvallisesti omassa riippukeinussaan.

    [spoil]Spoilereista suurin, G kirjoitti Avden osat. Mikä yllätys.[/spoil]

  • Kidnappaus

    Laiva Nazorakien satamassa

    Pieni lintumainen rahi liiteli meren yllä. Se näki laivan satamassa pikkuisella saarella. Se laskeutui kaiteelle. Sitten se istahti odottelemaan. Pian ulos hytistä tuli Makuta. Tämä otti linnun sisään hyttiin. Lintu kertoi tietonsa, ja se päästettiin pois. Se lensi. Lensi kauas. Uudelle vakoiluretkelle.

    Abzumo oli tyytyväinen. Hänen tietonsa olivat saaneet vahvistuksen. Törrödäx ei saisi Nimdan siruja ennen häntä. Mutta tietenkään muu osa liittoumasta ei saisi tietää siruista. Avde oli… ongelma. Hänen aikeistaan ei Abzumo tiennyt mitään, mutta luultavasti ne liittyivät siruihin.

    Bio-Klaanin linnoitus, puutarha (taas)

    Helmeka käveli jälleen puutarhassa.
    ”Oih, Ämkoo. Minun täytyy keksiä hänelle jokin yllätys. Olenhan hänen ykkösfaninsa”, Matoran ajatteli ääneen.

    Pensaassa oleskelevat Nazorakit kuulivat joka sanan. He päättivät siepata sisäpiirin Matoranin. Tietoa kyllä irtoaisi.

    Helmeka ei ehtinyt edes kirkaista, kun hän oli jo säkissä ja matkalla Nazorakien tunneleihin.

  • Isku Nazorak-pesään: Punaisen miehen liitto

    Laavakentät

    Makuta Nui käveli. Hänen uusi ruumiinsa ei sopinut hänelle. Hän vihasi Zyglakeja. Hänellä oli niistä huonoja kokemuksia: kerran eräs Zyglak oli varastanut hänen hattunsa. Se oli tosin ollut ainoa kerta, kun Makuta Nui oli käyttänyt hattua.

    Killjoyn mökiltä ei kuulunut mitään. Matoroa ei näkynyt. Muut alkoivat jo epäillä jotain. He olivat jo laavakenttien reunalla; metsä oli melkoisen lähellä. Silloin jokin iski. Harmaa pyörre viuhahti heidän keskelleen. Maa räjähti. Kraatterista nousi jotain. Makuta Nui katsoi sitä tarkasti: se oli torakka. Mutta ei mikä tahansa torakka, se oli suurimmaksi osaksi mekaaninen. Se hymyili pirullisesti. Manulle tuli kylmiä väreitä. Tämä ei selvästikään ollut torakka haarniskassa, se oli torakkahaarniska. Haarniska ei kuitenkaan näyttänyt samanlaiselta, joten tuskin sitä oli massatuotettu. Ja tämähän oli kyborgitorakka.

    Klaanilaiset kömpivät pystyyn ja katselivat tulokasta. Se hymyili edelleen julmasti. Sitten se yhtäkkiä syöksähti kohti Summerganonia ja huitaisi tätä jonkinlaisella terällä. Summerganon ehti jotenkuten väistää niin, että pään irrottamiseen tarkoitettu isku osui käteen. Käsipanssari esti terää uppoamasta kovin syvälle, mutta syvä haava hänelle silti tuli.

    Keetongu hyppäsi paikaltaan ja yritti murskata torakan alleen. Eversti suhahti nopeasti pois alta ja potkaisi Keetongua jalkaa saaden tämän kaatumaan. Hän hyppäsi jälleen klaanilaisten keskelle ja julisti:
    ”Olen eversti 437! Teidän aikanne tämän maan päällä on päättynyt!”
    ”Mikä sinä olet mitään sanomaan, näytät itsekin muinaisjäänteeltä. Tai ainakin se osa sinusta, joka on jäljellä”, Makuta Nui vastasi pilkallisesti. Torakka ei raivostunut.
    Joudun siis kohtaamaan Zyglakin, vai? hän ajatteli.
    Et, joudut kohtaamaan Makutan, jolla on kokemusta torakoiden tappamisesta.
    Eversti hätkähti ja katsoi Zyglakia, joka piti sisällään Makutan antidermistä.

    ”Vai Makuta”, hän tuhahti. ”Joudut nyt menettämään ruumiisi – taas.”
    ”Saa nähdä”, Makuta vastasi. Sitten hän sanoi klaanilaisille: ”Keetongu, Gekko ja Make viekööt Sugan turvaan, hän ei voi taistella. Minä hoitelen tämän tuholaisen.”
    ”Hah.”
    ”Kyllä.”

    Torakka hyökkäsi. Makuta sai kehonsa hyppäämään voltin taaksepäin. Se oli tosin surkea siinä, mitä teki. Aivan jäykkä ja liian suuri helppoon lähitaisteluun.
    Tästä tulee mielenkiintoista, Manu ajatteli.
    Hän hyppäsi kohti torakkaa ja iski nyrkillään. Torakka väisti helposti ja ampui ohjuksia kohti Makutaa. Makuta päätti käyttää yhtä tässä ruumiissa toimivista voimistaan. Hän aiheutti torakan pitelemässä terässä molekulaarisen häiriön. Terä sulautui kiinni torakan käteen. Torakka katsoi sitä hetken hämmentyneenä. Katselu loppui, kun suuri Zyglakin ruumis paiskautui hänen päälleen. Torakan vielä orgaanisista keuhkoista kaikkosi ilma, kun hänen vartalonsa litistyi musertavan massan alle. Hän ei kuitenkaan joutunut paniikkiin: uusi terä otettiin käyttöön ja pistettiin Makutan jalkaan. Makuta ponnahti nopeasti pois torakan päältä. Zyglakin ruumis oli todellakin hyödytön. Täytyi käyttää makeita supermakutavoimia.

    Eversti 437 ei pitänyt Makutan magnetismivoimista. Ne aiheuttivat liikaa kipua. Häntä oli heitelty ympäriinsä liikaa. Hän päätti ottaa ohjuksensa käyttöön. Hän ampui tusinan ohjuksia kohti Makutaa, joka ei ehtinyt väistää. Ilmeisesti hän ei ollut aivan kotonaan tuossa ruumiissa. Torakkaeversti juoksi suoraan päin Zyglak-ruumista ja puski kyborgisella päällään tätä vatsaan. Tämä kaatui selälleen maahan. Torakka alkoi polkea vastustajaansa maahan suorastaan väkivaltaisesti. Makuta ei jaksanut sietää sellaista vaan potkaisi Nazorakin pois päältään ja hidasti tätä hitausvoimillaan. Voimien käyttö alkoi olla raskasta. Torakan nopeuden täysi riistäminen oli jo kovan luokan työtä. Makutan nerokkaat aivot työskentelivät ongelman parissa. Hänellä ei ollut voimia tuhlattavaksi asti, ja pian murhanhimoinen torakka pääsisi hänen kimppuunsa. Makuta päätti juosta karkuun. Hän heitti torakan magnetismillaan vielä kerran kauemmas ja lähti kipittämään kohti metsää. Torakka yllättyi äkillisestä vapautumisestaan niin, että ei ehtinyt varautua maahan paiskautumiseen.

    Pian 437 oli kuitenkin Makuta Nuin perässä. Hänellä oli vikkelämmät jalat ja pitkän kantomatkan ohjukset. Makuta sai monta osumaa ennen kuin pääsi metsän reunaan. Hän voivotteli kipeitä ruumiinosiaan hypätessään puuhun. Torakka yritti katsoa, minne Makuta oli mennyt. Hän huomasi tämän loikkivan puusta toiseen hyvin nopeasti. Ei ollut aikaa hukattavaksi; torakka käynnisti taas jet-packinsä. Hän lenteli puiden seassa etsien Makutaa. Hän laskeutui erääseen puuhun katselemaan ympäristöään tarkemmin. Hän huomasi sitten kivirottien jyrsivän puun runkoa. Hän ehti hetken ihmetellä ennen kuin puu kaatui. Hän kuitenkin reagoi lähtemällä taas lentoon. Sitten häneen iski jokin terävä. Se oli Nui-Rama, jonka kynnet olivat uponneet hänen orgaanisiin kohtiinsa kyljissä. Hän vinkaisi. Kipu ei ollut mukava asia, jos sitä ei joutunut juurikaan kokemaan. Eihän se kyllä koskaan ollut.

    437 leikkasi Ramalta kädet irti ja putosi puiden latvuksiin. Ne ottivat hänet hyvin vastaan. Sitten Nui-Ramoja tuli lisää. Kokonainen parvi saapui hänen kimppuunsa. Makuta oli ilmeisesti löytänyt pesän käskettäväkseen. Everstin oli pakko pudottautua alemmas tiheän puuston sekaan. Hän ei näkisi täältä mitään. Eipä hänen tosin tarvinnutkaan: Makuta yllätti hänet takaapäin ottamalla hänet kuristusotteeseen niin, että silmissä pimeni.

    Torakka laittoi jalkansa puuta vasten, tarttui Makutan käsistä ja heitti hänet alas puusta. Sitten hän hyppäsi itse perään ja otti esiin jälleen uuden terän. Makuta ei pitänyt tästä. Miekkoselta löytyi aivan liikaa erilaisia teräaseita. Hän väisteli hetken, mutta lopulta torakka sai lävistettyä hänen kaulansa terällään. Makuta päätti sitten tunkeutua torakan mieleen. Se oli hyvin vahva, liian vahva revittäväksi kappaleiksi. Joten Makuta Nui käytti häirintää.

    Torakasta tuntui, kuin jokin olisi kutittanut hänen päänsä sisällä. Sitten hän huomasi, että Makutan antidermis oli valunut ulos. Suurin osa siitä oli jo kadonnut viidakkoon. Hämäys oli tehonnut. Torakka paiskasi raivoissaan Zyglakin ruumiin menemään. Mutta ensin hän rei’itti sen niin, että ainakaan Makuta ei saisi sitä takaisin.

    Makuta Nui valui kasvillisuuden seassa. Valuminen on juuri oikea sana kuvaamaan tapahtumaa. Leijuminen oli osittaista. Sitten Makuta huomasi jotain kiinnostavaa: hänen ja Matoron vanha tuttu makasi vielä kasvillisuuden seassa.
    Miksihän kukaan ei ole tehnyt ruumiista selvää? Makuta pohti. Haaskansyöjillä on ollut muuta puuhaa? Hän sai uuden ruumiin. Torakalle tulisi kuumat oltavat – ja Makuta Nuille hauskaa.

    437 yritti vielä hetken etsiä antidermistä. Lopulta hän luovutti, olisi parasta etsiä muut klaanilaiset. Ehkä he eivät olleet vielä ehtineet karkuun. Sitten hän kuuli takaansa ääniä. Hän katsoi selkänsä taakse ja näki jotain pelottavaa. Suuri Tuhon kyykäärme katseli häntä valmiina puraisemaan. Rahin silmien takana näkyi Makuta Nuin voitokas ilme.

    Torakoiden tukikohta

    Abzumo käveli maanalaisia käytäviä pitkin. Hänellä oli asiaa tälle liittouman ”hyväntekijälle”: tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Hän näki Skakdin nukkuvan vartiopaikallaan erään oven luona. Hän meni tämän luokse ja potkaisi lujaa. Skakdi parahti. Hän katsoi tulijaa pelokkaasti. Makuta kysyi:
    ”Missstä löydän tämän Avden?”
    ”Hän… hän viihtyy… toisessa siivessä, siellä on vähemmän valaistusta.”
    ”Selvä, kiitosss yssstävä.”

    Pian Abzumo olikin toisella puolella tukikohtaa. Hän tutkiskeli ovia. Niitä oli monta. Jokainen oli musta, harmaa seinä oli täynnä mustia nelikulmioita. Ei, ei suorakulmioita. Jotkut kyllä olivat, mutta eivät kaikki. Hän katseli ovien alta tulevaa valoa. Hän valitsi sen, josta kajasti vähiten. Ilmeisesti tämä olento ei pitänyt valosta.

    Oven avattuaan hän näki vain pienen Ta-Matoranin seisovan yksin huoneessa. Tämä katseli jotain, mutta Abzumo ei nähnyt, mitä. Hän näytti vain tuijottavan hymyillen jonnekin kauas. Jostain kuuluu ääni:
    ”Kappas. Olemmeko me tavanneet?” Matoran ei edes katso Abzmoa. Hänellä oli kummallinen tunne. Kuin joku katsoisi häntä. Yksinäinen silmä.
    Pelkkä Matoran? Abzumo ajatteli. Hän katsoi taakseen. Siellä todella oli silmä. Punainen silmä. Ehkä se tarvitsisi enemmän unta.

    ”En ehkä osaa lukea ajatuksia, mutta osaan lukea sinua, ystäväni. Näen, että et luota potentiaaliini.”
    ”Oletko aivan varma? Minua on vaikea lukea.” Avden varjo alkoi muistuttaa jotain tuttua. Makuta ei tiennyt, mitä. Epävarmuuden tunne kasvoi. Varjo alkoi muistuttaa Abzumoa itseään.
    ”Voi, ehkä jollekulle muulle. Mutta minä tiedän mielet. En voi väittää ymmärtäväni niitä, mutta tiedän ne.” Hän kääntyi katsomaan Abzumoa yhä hymyillen samaa, tyhjää hymyään. Se oli kammottavaa.
    ”Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase”, hän jatkoi. Nyt Abzumokin hymyili.
    ”Tosiaankin. Minulla on kokemusta siitä.”
    ”Kerropa, ystäväni. Kun katsot silmiini, mitä näet minussa? Mitä näet mielessäni?”

    Tämä oli uutta. Kukaan ei ollut koskaan pyytänyt Abzumoa lukemaan ajatuksiaan.
    Hän katsoi Matoranin tyhjiin silmiin. Hän kurkotti tämän mieleen. Hän näki jotain kummallista. Mustan keskellä oli punaisia silmiä. Mustat lonkerot tarttuivat häneen, vetivät häntä pimeyteen. Abzumo avasi silmänsä näkemättä, mitä sen jälkeen tapahtui. Avde hymyili yhä leveämmin. Abzumo hymyili takaisin.

    ”Vaikuttavaa. Yleensä ajatustenlukijat eivät ymmärrä suojata omaa mieltään tarpeeksi hyvin kontaktin aikana. Sinä muistit. Kuinka monta olet murskannut sisällesi, Makuta?” Hän käänsi päätään kallelleen. Hän olisi näyttänyt vajaamieliseltä tyhjine silmineen, ellei olisi ollut niin kammottava. Tietoisuus vaikutti pelottavalta. Abzumo hymyili edelleen, mutta hänen sydämensä oli jäätä. Tämän olennon kanssa ei paranisi leikkiä – hän saattaisi olla jopa Makutain voimien veroinen.
    ”Olenhan minä elämäni aikana ehtinyt jokusen tappaa. On mukavaa, kun ruumis saa lisää massaa. Valitettavasti halutessani pienemmän muodon minun on jätettävä osa massasta taakseni. Silloin muutama elämä voi tuhlaantua, mutta sillehän ei voi mitään.” Avde nyökkäsi hitaasti.
    ”Mutta kysyin, kuinka monta. Oletko edes laskenut?”
    ”Miksi olisin? Mitä tekisin sillä tiedolla? Toisten elämällä on toisarvoinen sija omaani nähden. Kyllähän sinä sen tiedät, kun minua luet niin hyvin.” Makuta hymyili maireasti. Avde ei ollut ainoa, joka taisi sanaleikit.

    ”Hyvä vastaus”, Avde sanoi nostaen kätensä kohti Abzumoa. ”Minä olen, tai tilanteesta riippuen me olemme Avde.”
    ”Me?” Siihen Avde vastasi erittäin veikeästi:
    ”Minusta on moneksi.” Se oli jo liian veikeästi sanottu – jopa kammottavan veikeästi. Tuollaisesta olennosta ei pitäisi lähteä sellaista ääntä.
    ”Nyt, ystäväni. Annoin ymmärtää, että en kuullut nimeäsi.”
    ”Nimeni on Abzumo. Olemme ilmeisesti tästä lähtien liittolaisia.”
    ”Luulen niin. Edustatko Veljeskuntaa vai itseäsi?”
    ”Minä? Itseäni. Ehdottomasti itseäni. Veljeskunnan linja on… sietämätön. Ja käsittämätön. En ole varma, miksi se typerys, Terry, johtaa sitä yhä. Vaikka eipä Miserix ollut paljon parempi. Tiedän kyllä, kuka johtaisi veljeskuntaamme parhaiten. Ja sinäkin tiedät, ketä tarkoitan, eikö totta?”

    Avden silmät muuttuivat pelkiksi viiruiksi. Hänen hymynsä levisi, mutta Abzumo mietti, oliko se vieläkään saavuttanut äärirajojaan. Näkyä olisi voinut kuvailla irvokkaaksi. Mutta pienen Matoranin suulla hymystä ei tullut niin groteskia kuin olisi ollut mahdollista Makutan suulla.
    ”Katsotaan, mitä voimme tehdä tämän asian suhteen.”

    [spoiler=Dataa]G kirjoitti Avden, kuten aina.[/spoiler]

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan ε

    Pieni saari lähellä Klaania

    Zyxax katseli auringonlaskua. Monet ajattelisivat auringonlaskun olevan kaunis. Mutta Zyglak halveksui kaikkea kaunista. Hän halusi tuhota kaiken kauniin.

    Hän polkaisi maahan pienen kukkasen jalkojensa juuresta ja tuhahti.
    Saastaa, hän tuhahti. Mitä me Zyglakit hyödymmekään tästä yhteistyöstä? Kosto. Saamme kostaa Bio-Klaanille. Mitä Skakdit hyötyvät? He saavat rikkauksia. Nazorakit saavat elintilaa. Mutta. Mitä Avde hyötyy? Hän haluaa palasen jotain kristallia. Olisiko siitä hyötyä Zyglakeille? Mitä sillä tekee. Pitäisikö asiasta ottaa selvää?

    Zyglakin pohdinta keskeytyi, kun Gaggulabio tuli ulos läheisestä bunkkerista. Klaanisaarta ja lähisaaria yhdistivät Nazorakien tunnelit. Liitouma oli rakentanut tukikohtia erinäisille pikku saarille ympäri Klaania, jotta heillä olisi hyvä asema. Tällä hetkellä Zyxax ja Gaggulabio olivat Klaanisaaresta pohjoiseen päin.

    Gaggulabio myhäili itsekseen.
    ”Tapoin juuri kuusi klaanilaista.”
    Zyxax murahti väheksyvästi. Gaggulabio jatkoi monologiaan:
    ”Jätin ne luolaan, jonne valuu laavaa.” Vieläkään hän ei saanut minkäänlaista kunnollista vastausta. ”Suljin oven kivellä.” Zyglak oli hyvin passiivinen. Gaggulabio murjotti hetken. Sitten Zyxax yhtäkkiä puhui:
    ”Otitko huomioon, että luolassa saattoi olla pakoteitä?”
    ”Öh”, Skakdi ähisi, ”ei kai siellä ollut muita kuin se laavan sisääntuloreikä.”
    ”Onko mukana jään Toia?”
    ”On?”
    ”Sitten he päässevät pakoon.”
    ”Päässevät?”
    ”Unohda, Skakdi. Sinä et näytä ymmärtävän aivan kaikkea, mitä sanon sinulle.”
    Gaggulabio näytti loukkaantuneelta. Mutta sitten kenraali 001 saapui.

    ”Tervehdys, otukset”, hän sanoi tekopirteästi. Muuta vain nyökkäsivät. Kumpikin katseli valtaisaa laivaa, joka lipui aavemaisesti kohti saarta. 001 tuli myös katsomaan. Hän asetti käden silmiensä päälle lipaksi ja katsoi laivaa. Sen keulakuva oli verinen nais-Toa, jonka ruumis oli silvottu. Purjeet olivat repaleiset, airot soutivat heikosti kaikuvan rummun tahdissa.
    Orjakaleeri? Nazorak mietti.

    Pian laiva oli aivan saaren vieressä. Ankkuri – joka näytti sen pienen hetken näkyessään ilmassa hyvin koukeroiselta – jysähti meren pohjaan. Liittolaiset menivät lähemmäs katsomaan. Maihin laskettiin laskusilta, jota pitkin käveli tumma hahmo Visorakeja seuranaan. He huomasivat tämän olevan Makuta.

    ”Tervehdysss, yssstävät”, Abzumo lausui sihisten omituisella tyylillään. Se kävi torakan herkkiin korviin.
    ”Kuka olet ja mitä haluat?” tiukkasi Gaggulabio. Abzumo hymyili.
    ”Olen Makuta Abzumo ja minulla olisssi teille hieman lisää joukkoja ssssotaan Bio-Klaania vassstaan.”
    ”Okei”, Skakdi sanoi, ”mutta miksi puhut noin oud-” Hänen puheensa keskeytyi, kun Zyglak tukki hänen suunsa kädellään.
    ”Mitä joukkoja olet tuonut mukanasi?” Nazorakien johtaja kysyi.
    ”Ah, minulla on Visssorakeja, sekä Exo-Toia. Muutamia Rahkssshejakin on, mutta niitä voi luoda lisää. Sitten kaleeristani löytyy Matoran-orjia yllin kyllin.”
    ”Vaikuttaa hyvältä”, sanoi Skakdi vapauduttuaan Zyglakin otteesta. ”Mitä sinä hyödyt liitosta meidän kanssamme, Makuta?” Abzumo hymyili edelleen.
    ”Minulla on hieman… henkilökohtaisia kaunoja. Tahdon kossstaa.”
    ”Kenelle?”
    ”Koko Bio-Klaanille. Sekä muutamalle yksityishenkilölle.”

    Makuta tutustui paikkoihin, ja hänen armeijaansa kotiutettiin saarille. Zyxax ajatteli yhä kristallinpalasta. Makuta ei tiennyt siitä tai Avdesta. Mitä tapahtuisi, kun nämä kaksi persoonaa kohtaisivat? Sitten Zyglak kuuli päässään äänen:
    Avde?
    Hän katsoi Makutaa. Tämä virnisti hänelle. Hän käänsi katseensa pois.
    Lieneekö tämä sittenkään niin hyvä idea? hän ajatteli kulkiessaan tunneleita pitkin omien joukkojensa luokse.

  • Salaperäinen Matoran

    Klaanilinnake, tiedät kyllä että olen siellä.

    Jake käveli ympäriinsä. Hän mietti, missä Avde oli ollut, mihin hän oli vienyt Jaken. Hän käveli klaanin arkistoihin ja kysyi: ”Mm… Onko järjestelmäämme kirjautunut punaista matorania jolla on sininen Pakari, viime viikolla?” Arkistonhoitaja meni katsomaan tietoja ja tuli takaisin. ”Ei, viime viikolla moniakaan ei ole kirjautunut takaisin, ja jos etsit tuntematonta niin uusia jäseniä järjestelmäämme ei ainakaan ole kirjautunut.” ”Selvä, kiitos.” Jake sanoi ja lähti pois. Kuka matoran oli ollut? Mistä se oli tullut? Ja tärkeimpänä: Mikä se oli…? Jake ei viitsisi tehdä sopimuksia klaanin pettämisestä muutenkaan, mutta tuntemattoman kanssa, mahdottomalta kuulosti. Kuitenkin tarjous houkutteli… Jake tiesi sisimmässään ettei ole se ainoa, hän oli varma että matoran, tai mikä lieneekään oli houkutellut muitakin. Mutta mistä Jake tiesi oliko tuo puhunut totta. Ehkä oli, ehkä ei…

  • Kaiken kauniinkin täytyy kuolla

    Jake löysi itsensä klaanista. Hän käveli ympäriinsä ja mietti. Avde oli antanut hänelle mahdollisuuden muuttua takaisin entiselleen, mutta mitä Jaken pitäisi tehdä? Avde saattaisi käskeä Jakea tekemään mitä vaan, vaikka tappamaan jonkun ystävistään. Mutta Jake ei tekisi mitään sellaista.. Vai tekisikö…? …Ei. Hän ei haluaisi pettää heitä eikä varsinkaan tappaa.. Jake ajatteli ajattelemistaan mutta lopulta lopetti. Hän ajatteli että voisi teettää itselleen uuden, hieman aerodynaamisemman haarniskan ja uuden miekan, hän ei ollut sopeutunut raskaiden aseiden puolelle. Jake otti maasta pienen rahi-olennon. Hän katsoi sitä. ”Onpa kaunis…” Sitten Jake murskasi sen. ”…Mutta kaiken kauniinkin täytyy kuolla…”

  • Kenraali 001

    Keskustelukammio

    Hänen nimensä oli Kenraali 001 ja hän oli ensimmäinen. Kukaan ei seisoisi hänen tiellään.
    Torakkaimperiumin ensimmäinen mies tutkiskeli kammion keskellä olevan pöydän päällä lojuvia karttoja. Kartat olivat vanhoja ja pölyisiä, mutta niistä sai tarpeeksi hyvän kuvan Klaanin linnakkeen kokoonpanosta.

    ”Täytyy olla jokin aukko”, kenraali mutisi itsekseen. ”Puolustus täytyy murtaa, jotenkin.”
    Kenraalin ajatukset harhailivat. Hän mietti kaikkia mahdollisia toimintatapoja ja kaikkia mahdollisia strategioita ja vertaili niitä toisiinsa päänsä sisällä. Hän kykeni näkemään omin silmin pienten sotilaiden juoksevan ja lentävän erilaisissa muodostelmissa sisään. Hän pystyi päättelemään potentiaaliset vaarapaikat ja otti ne huomioon.
    Kenraalin kasvoilla ei ollut minkäänlaista liikettä, mutta hänen päässään oli sota.

    Kun kenraali sulki silmänsä ja keskittyi sisimpäänsä, hän kykeni kuulemaan tykkien pauketta. Hänen sotilaansa huusivat raivokkaasti. Vihollinen karjui tuskissaan.

    Kenraalin tavallisesti tyynet kasvot muodostivat hetkeksi onnellisen hymyn.

    Avden ääni keskeytti kenraalin hetken.
    ”Voinko tulla sisään, ystäväiseni?” matoran-hahmoinen olento kysyi. ”Vai onko sinulla jotain kesken?”
    Kenraali avasi silmänsä ja kääntyi. Avde seisoi oviaukossa, mutta hänen varjonsa ei poikkeuksellisesti yrittänyt tappaa pieniä eläimiä.

    ”Ei”, kenraali sanoi yrittämättä edes piilottaa halveksumistaan. ”Onko sinulla asiaa?”

    ”Vain se, että pyydän sinulta apua, ystävä hyvä”, Avde sanoi maireasti. ”Tarvitsen sotilaitasi.”
    Kenraali näytti epäuskoiselta.
    ”Mihin?”
    ”Olen menossa eteläiselle mantereelle”, Avde sanoi. ”Erääseen pieneen kauppasatamaan rannikolla. Olen kuullut, että siellä on jotain, joka…”
    Avde hiljeni. Kenraali nautti saamastaan parin sekunnin hiljaisuudesta täysin rinnoin.
    ”…kiinnostaa minua”, Avde jatkoi. ”Jotain, joka voi auttaa meitä vihollistemme murskaamisessa. Teen vain pientä kenttätyötä sillä aikaa kun sinä… meditoit täällä.”

    Kenraali kääntyi ympäri ärtyneen näköisenä.
    ”Miksi tarvitset siihen Nazorakeja?”
    ”Tarvitsen henkivartijoita”, Avde vastasi. ”Sinun joukkosi saavat riittää.”

    ”Miksi sinä muka tarvitset henkivartijoita?” kenraali kysyi skeptisesti.
    ”Älä kysele liikaa, ystäväiseni”, Avde vastasi. ”Tee vain pieni palvelus. Voin jopa järjestää asiaankuuluvan maksun, jos asia on siitä kiinni.”

    ”Hyvä on. Saat kolme. Sen luulisi riittävän.”

    Avde nosti vasemmasta kädestään kaksi sormea pystyyn.
    ”Kaksi vain.”
    Kenraali oli pöllämystyneen näköinen. ”No, jos se on noin tarkkaa. Ota pari eliittiä.”

    ”Kiitos, ystävä”, Avde sanoi poikkeuksellisen pirteästi ennen poistumistaan. ”Yritän tuoda heistä takaisin mahdollisimman paljon.”

    Ovi sulkeutui. Oli taas hiljaista, mutta kenraali ei pystynyt enää keskittymään. Hän katsoi karttoja, mutta ei pystynyt jättämään huomiotta huoneen pimeää nurkkaa.
    Kenraali katsoi nurkkaa. Liikettä ei näkynyt, mutta hän ei tuntenut oloaan enää yksinäiseksi.

    Pöydän päällä oleva lyhty heijasti kenraalin varjon seinälle. Hän katsoi sitä hetken.
    Hän otti kommunikaatiovälineen vyöltään ja painoi puhenappia.

    ”Luutnantti”, hän sanoi virallisesti mikrofoniin. ”Tarvitsen lisää valoja huoneeseen.”

    ”Kuinka paljon, herra kenraali?” torakkamainen ääni kysyi toisessa päässä.
    Kenraali tuijotti pimeää nurkkaa.
    ”Niin paljon, että täällä ei ole varjon varjoa”, hän sanoi korottaen ääntään huomaamatta sitä itse.

    Kenraali sulki yhteyden. Hän istui pöydälle ja katsoi lattiaan. Sitten hän katsoi takaisin varjoihin. Ja nyt takaisin lattiaan.

    ”Polvenkorkuinen saasta”, hän sanoi rotunsa kielellä.