Guardian puhalsi revolverinsa piipun savut ja harmitteli puoliääneen, että kukaan ei pystynyt näkemään temppua. Sekunneissa räjähtäneiden savukranaattien viimeistelevän iskun seurauksena kukaan ei nähnyt mitään. Huoneen äänistä kuuli kuitenkin, että kaaos oli valmis. Feterrojen plasmalaukauksien punahehku oli ainoa asia, jonka näki tummanharmaan savun läpi. Se oli tarpeeksi hengissä pysymiseen. Guardianin ja Keetongun silmiä vetisti ja he räpyttelivät niitä tehokkaasti, haparoiden läpi tumman savun etsien tietä ulos. Taistelun äänet antoivat hyvän kuvan siitä, mitä alueita huoneesta kannattaisi välttää. Guardian sulki vetisen oikean silmänsä ja keskittyi vasempaan. Savun häiritsevä lämpö tarkoitti, että oli vain yksi oikea toiminto. Röntgen. Päälle.
Sokaisevan valkoisen valon kaikottua Guardian näki huoneen tapahtumat. Pikimustina hahmottuvat, röntgensäteen läpäisyvaikutukselle immuunit Feterrat ammuskelivat tuhoisalla tulivoimallaan useampaan suuntaan, mutta joustavilla kengillä sinkoileva matoran Q oli aivan liian nopea niille. Ei ollut aivan selvää, pystyikö Qinfatheous itsekään ohjailemaan sinkoiluaan. Harhautuksena se kuitenkin oli täydellinen.
”Matoranit”, yhä voimakenttänsä sisällä keppiinsä nojaava Arstein sanoi halveksuvalla äänensävyllä. Hän oli laittanut pyöreät ja terässankaiset suojalasit silmiensä päälle. ”Ei mitään tapoja.”
Makuta Nui nauroi psykoottisesti roikkuessaan yhden Feterran päästä kiinni niljakkailla lonkeroraajoilla. Raajat olivat sitoutuneet tehokkaasti useampaan solmuun Feterran ympärille ja vaikeuttivat huomattavasti sen liikehdintää, joskaan eivät sen sädeaseiden plasmaoopperaa.
Hieman Tongua pienemmässä, selässään valtavaa merimiinaa kantavassa robottihaarniskassa liikehtivä Ternok nuiji teräsnyrkein yhtä Feterraa, mutta parissa sekunnissa suuri metallihirviö pakotti nopealla rynnäköllä Ternokin ja tämän haarniskan vasten pannuhuoneen seinää. Feterran neljä kättä alkoivat raastaa teräshaarniskaa auki. Sen olkapäissä hohtava tulikuuma plasma tähtäytyi avunpyyntöjä huutelevaan Ternokiin. Sitä ei kestänyt kauaa, sillä keltainen jättiläinen törmäsi plasmankatkuiseen konepaholaiseen valtava olkapää edellä. ”Ternok! Juokse!” seinää vasten Feterraa kaikin voimin pitelevä Keetongu karjui petomaisesti. ”Mutta-” ”Se oli käsky!” Ternok ei väittänyt vastaan, vaan pinkoi välittömästi kohti suojaa, jättäen sekä exo-haarniskan että sen selästä pudonneen merimiinan omaan arvoonsa. Matoranin juostessa Guartsu ja Ontor jakelivat hajanaisia laukauksia kohti tätä vainoavaa Avhrak Va -joukkiota.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII tutkaili tilanteen kulkua röntgenlasiensa läpi hieman ärtyneenä, mutta täysin kiinnostuneena. Tilanne oli puhdas kaaos ja täydellinen farssi, mutta siitä pystyisi vain ja ainoastaan oppimaan. Harmaa skakdi käänsi katseensa Guardianiin ainoastaan huomatakseen, että tämä katsoi jo häneen. Vartijan kasvoilla oli vihainen ilme. Zorak nosti toisen kätensä ylös ja viittoi Guardiania luokseen pirullisesti hymyillen. Sitten hän avasi kävelykeppinsä päässä olevan nupin ja painoi muutaman napin pohjaan.
Pannuhuoneen seinänraoissa olevat ilmastointiaukot räjähtivät käyntiin pyörremyrskymäisellä puhallusvoimalla ja savu alkoi hälventyä. Zorak von Maxitrillian Arstein virnisti koko hammasrivillään Guardianin ja klaanilaisten suuntaan. ”Käsky: Tappakaa”, Zorak sanoi Feterroilleen, jotka alkoivat hahmottua vähitellen savun keskeltä. Pian koneet näkisivät tarpeeksi hyvin tähdätäkseen. ZMA heilautti kättään ystävällisesti ja astui ulos pannuhuoneen ovesta, sulkien sen perässään.
Q oli lopettanut satunnaisen pomppimisen ja seisoi nyt kahden muun matoranin joukossa Keetongun takana. Feterrat olivat lopettaneet satunnaisen ammuskelun ja odottelivat kärsivällisesti, että savu hälvenisi. Punainen plasma hohti niiden olkapäissä uhkaavasti. Manun, Guartsun ja Tongun kolmikko seisoi nyt huoneen keskellä. Odottaen. ”Kiitos”, Keetongu kuiskasi epävarmana matoranien suuntaan. ”…kiitos avustanne.” ”Johtaja Keetongu”, Ternok kuiskasi hymyillen. ”Minä luulin, että se oli tyhmä temppu?” ”Se oli”, Keetongu sanoi. ”Hyvin tyhmä. Mutta rohkea.” Q seisoi ylpeänä klaanilaismatoranien välissä. ”Anteeksi kun emme totelleet, mutta tämä on meidänkin taistelumme. Tänään Nynrah nousee. Tänään heitämme hirviöt pois saareltamme!”
Guardian tapitti tiiviisti pannuhuoneen ovea. Hän irvisti vihaisesti. ”Oikea asenne, mutta… suurin hirviö oli juuri hyppysissämme.” ”Minä keskittyisin nyt hengissä selviytymiseen”, Keetongu sanoi hiljaa. ”Ei millään pahalla, Guartsu.” Manu seisoi hiljaa, vielä pikkuruiset haarniskan väleistä pilkistävät lonkerot sätkien. Hän katseli Feterroja. Sitten hän siirsi katseensa aukkoon, josta matoranien hallittu iskuryhmä oli syöksynyt sisään. Sitten hän katsoi taas Feterroja.
Keetongu, Guardian ja Makuta Nui eivät epäröineet, vaan osoittivat aseitaan heitä ylempää tähtäilevään Feterraan ja sitä ympäröiviin Va-lautasiin. Mekaaniset olennot eivät vaikuttaneet reagoivan kolmen klaanilaisen liikehdintään. ”Feterra”, Keetongu kuiskasi. ”Vain yksi Feterra. Ja…lautasiakin on vain kymmenen. Minulla on seitsemän Cordak-ammusta jäljellä…” Manu tiiraili pitkään Feterra-kättään. Sen kämmenpohjan valkoinen valo hohti vielä kirkkaana. ”Tässä riittää vielä…” makuta kuiskasi karjumisesta käheällä äänellään. ”Virtaa? Elementtienergiaa? En tiedä.” Keetongu käänsi päätään varovaisesti Guardiania kohti, mutta piti katseensa ja tähtäyksensä yhä tiukasti Feterrassa. ”Guartsu?” Guardian käpälöi harkitsevasti molempia ampuma-aseitaan. Hän teki laskutoimituksia ja mietti todennäköisyyksiä päässään. Rintakehään sattui vielä vähän ja skakdin korvat soivat, mutta hän ei pystynyt keskittymään siihen. ”Kaksi lipasta Vartijassa”, hän sanoi siirtäen katsettaan Va:sta toiseen. Hän kokeili revolveriansa vasemmalla kädellään ennen kuin kokeili vyötäröllänsä roikkuvaa panoskoteloa. ”Pari tusinaa zamoria revolveriin. Voisimme ehkä voittaa tämän.”
Guardian katui pikaisesti sanomaansa. Pannuhuoneen ovista leijui rauhallisesti sisään vielä kolme Avhrak Feterraa ja pienimuotoinen legioona Avhrak Va:ita. Kaikkien aseet osoittivat kohti kolmen klaanilaisen joukkoa. ”Sinun piti sitten mennä sanomaan”, Keetongu sanoi hampaidensa väleistä. Hän heilautti aseensa kohti oviaukkoa ja sieltä lähestyviä Feterroja.
Neljä Feterraa napsuttelivat sormiaan yhteen. Valkoiset energialataukset hehkuivat niiden kämmenpohjissa. Noin kolmekymmentä robottilautasta kierteli kolmikkoa tutkaillen heitä kamerasilmillään. Ja hetken päästä joku astui sisään oviaukosta, josta Feterrat olivat tulleet. Se oli Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas. Hän taputti.
”Bravo”, Zorak sanoi hymy leveänä taputtaen kämmeniään yhteen verkkaisesti ja melkein pilkkaavasti. Kainalossaan harmaaihoinen skakdi piti pitkää, metallipintaista kävelykeppiä, jonka päässä oli musta nuppi. ”Olette päässeet todella pitkälle ja saaneet paljon aikaiseksi. Mutta nyt, rakkaat klaanilaiset, on aika laskea aseet ja tulla mukaani.” Guardian ei epäröinyt tai miettinyt Zorak von Maxitrillian Arsteinin sanoja hetkeäkään, vaan kääntyi häntä kohti ja veti liipaisimesta. Vaikka Zorakin ja klaanilaisten välille huomaamattomasti muodostunut sinihohtoinen voimakenttä pysäytti Guartsun kiväärin ammuksen, Zorak hätkähti hieman taaksepäin hämillään. Hämääntyneisyys muuttui kuitenkin taas sekunneissa pirulliseksi hymyksi. Feterrojen luojan suora murhayritys ei saanut metalliolentoja näyttämään erityisen huvittuneilta. Ne lähestyivät klaanilaiskolmikkoa hitaasti.
”Ha ha ha…oikeasti?” Zorak nauroi. ”Luulitteko, että tuo toimisi? Luulitteko, että teillä olisi tässä tilanteessa minkäänlaista mahdollisuutta tappaa minua?” Guardian laski tähtäyksensä pois Zorakista. Hänkin hymyili. ”Ilmeestäsi päätellen sinä ainakin luulit.” Pitkää takkia käyttävä skakdi yritti parhaansa mukaan näyttää rauhalliselta ja onnistuikin siinä. Hän siirsi toisen kätensä selkänsä taakse, otti toisella metallinmustan kävelykepin kainalostaan ja pamautti sen kärjen lattiaa vasten, mutta ei nojannut siihen. ”Voi Guardian, olet kyllä nokkela”, Zorak sanoi pyöritellen kävelykepin päätä. ”Mutta sinun suurin heikkoutesi on uhkarohkeus ja… jääräpäisyys.” Kävelykepin pyöreä pää aukesi ja paljasti useita pieniä nappeja ja kytkimiä sen nupin sisällä. Zorak painoi yhtä nappia. Guardian ei osannut varautua seuraavaan. Häntä lähimmän Avhrak Va:n panssarissa aukesi pieni luukku, josta tuli pieni putkilo. Ennen kuin Guartsu ehti kääntyä ampuakseen Va:n alas, putkilosta syöksyi suuri pilvi harmaata kaasua suoraan hänen kasvoilleen. Sininen skakdi muuttui kuolevan kalpeaksi. Hän pudotti Vartija-kiväärinsä jalkojensa juureen aivan huomaamattaan. Skakdin kädet vapisivat ja hän siirsi ne hitaasti silmiensä eteen. Guardianin silmäkulmat vapisivat. ”Ei…ei…ei…” Sekä Makuta Nui että Keetongu kääntyivät katsomaan johtajaansa ja ystäväänsä. Sininen, tavallisesti urhea ja huumorintajuinen skakdi vapisi nyt hillittömästi ja hänen kalpeiden kasvojensa katseessa oli pelkkää pelkoa ja epätoivoa. Guardian tarttui kiinni päästään. Hän huusi. ”Ei! Ei! Ei!”
Keetongun katse oli järkyttynyt. Hän puristi tiukasti Cordak-tykkiään molemmin käsin ja aseen metalli alkoi hieman vääntymään jättiläisen tiukasta otteesta. ”Mitä…sinä…” Zorak osoitti päästään kiinni pitävää, tärisevää ja kauhunhuutoja päästävää Guardiania kävelykepillään. ”Ah, vanha kunnon kredipselleeni. ’Credox Sellenium’. ’Hulluuskaasu’. ’Kauhukaasu’. Yksikin henkäys voi aiheuttaa kahden minuutin hallusinaatiot.” Zorak heilautti kävelykeppinsä nojaamaan olkapäälleen. ”Voi, hän toipuu kyllä. Hän toipuu varmaan nopeasti, koska on kokenut tämän aikaisemminkin.” Guardian oli kyyristynyt maahan. Hän hengitti raskaasti ja suorastaan puristi päätään. Oli selvästi nähtävissä, että hän yritti taistella hallusinaatioita vastaan, mutta se olisi kenelle tahansa vaikeaa. ”En ole itse hengittänyt tuota ainetta koskaan”, Zorak sanoi kasvoillaan kieroutunut kiinnostus. ”Vaikka kieltämättä minua kiinnostaa, minkälaista tunnetta voi kutsua ’elämän pahimmiksi kahdeksi minuutiksi’…”
Keltaisen jättiläisen ilmeessä oli tynnyrillinen rahimaista taisteluraivoa. Tongu murisi ja tähtäsi aseellaan suoraan kohti ZMA:ta. Arstein katsoi Keetongua. ”Voi jättiläiseni hyvä. Sanoit sen itse. Seitsemän Cordak-ammusta. Sinulla ei ole varaa tuhl-” ZMA pääsi hätkähtämään taas, mikä oli poikkeuksellista uudelleen saman päivän aikana. Tällä kertaa hätkähdys johtui siitä, että Keetongun heittämä Avhrak Feterra kolahti voimakkaasti vasten Zorakia ympäröivää voimakentää. Törmäys aiheutti korvia riipivän äänen, jonka myötä Keetongun sormien puristusjäljellä signeerattu Feterra kimposi kauas suojakilvestä. Arstein horjahti taaksepäin, mutta otti tukea kävelykepillään. Harmaan skakdin ilme oli hieman hapan. ”En halua tappaa teitä”, Zorak sanoi, ”en vielä. Laskekaa yksinkertaisesti vain aseenne, niin juttelemme hieman.” Keetongu ei näyttänyt olevan juttelutuulella. Zorak otti Rahin ilmeen vastauksena ja painoi toista nappia kävelykepissään.
Nyt Keetongukin pudotti aseensa lattialle ja piteli päästään kiinni. Tämä ei kuitenkaan johtunut kaasusta, sillä sitä ei ollut. Keltainen Rahi yritti peittää korvansa parhaansa mukaan. Makuta Nui katseli vihaisena mutta hieman avuttomana valtavan toverinsa kärsimystä. Hän oli jo kysymässä jotain, mutta Zorak ehti vastata. ”Kolme Avhrak Va:ta lähettää tässä huoneessa aivan erityistä signaalia. Tämä on ääni, joka on niin korkea, että vain Rahi-ystäväsi kuulee sen. Ja hän…hän kuulee sen erittäin hyvin, kuten arvata saattaa.” Zorak von Maxitrillian Arstein VIII otti muutaman itsevarman askelen suojakuplansa sisällä. ”Voisimmeko nyt vain jutella?” hän kysyi Makuta Nuilta.
Makuta Nui virnuili demonisesti hullunkiilto ja viha silmissään. ”Jutellaan vain. Haluatko jutella kylpyhuonesisustuksesta, avaruusgeometriasta vai siitä, miten mitätön ja säälittävä sinä olet universumin isommassa mittakaavassa?” Feterra-koura muuttui turhaksi, kun Makuta Nui vapautti sisälleen piilotetun voiman. Oli totta, että hän ei ollut kummoinen taistelija edes parhaassa makuta-haarniskassa. Hän oli kuitenkin makuta, ja sen oli pakko tarkoittaa jotain. Mustia, varjomaisia lonkeroita työntyi esiin raoista Manun haarniskassa. Niiden päissä oli teräväkyntisiä käsiä ja veitsimäisiä teriä. Uudet, pimeyttä ja tyhjyyttä hehkuvat raajat kiemurtelivat niljakkaasti ja olivat valmiina iskemään.
”Ah, makutat”, Zorak von Maxitrillian sanoi hipelöiden kävelykeppinsä nuppia. ”Luulette olevanne jumalia.”
Manun silmät hehkuivat punaisina. ”Tai entä jos pidät sen turpasi välillä kiinni tai saatan jopa laulaa.”
”Ja tässä kohtaa minulla onkin ongelma”, Zorak sanoi. ”Sinä, ystäväni. Miten vangita sinut? Hulluuskaasun ja ärsyttävän äänen vaikutukset ovat…no, juuri sitä, mitä sinä aiheutat itseäsi ympäröiviin ihmisiin.” ”Otan tuon kohteliaisuutena.” ”Ja kaiken lisäksi sinulla on antidermiksesi”, Zorak sanoi jättäen Manun sanoman kokonaan vaille huomiota. ”Ei ole kovin montaa häkkiä, josta et pääsisi pakoon kaasuna. Onneksi minulla on ratkaisu. Kallis sellainen, mutta silti ratkaisu.”
Makuta Nui iski pikimustilla lonkeroillaan kohti Feterroja ja Avhrak Va -lautasia, jotka ympäröivät häntä. Poikkeuksellisesti robotit eivät kuitenkaan ryhtyneet hyökkäykseen vaan pysyivät puolustuksessa ja väistöliikkeissä. Manu alkoi aavistaa pahaa. Hänen aavistuksensa nousivat huippuunsa, kun huoneeseen leijui oviaukosta Zorakin takaa esiin vielä yksi Feterra. Tämä yksilö piteli neljällä kädellään pitkää, raskasta ja sokaisevan vaaleaa ketjua. Manu katsoi sitä pitkään ja hartaasti.
”Kristallisoitua protodermistä.” ”Terävä havainto”, Zorak vastasi. ”Kaksisataa kiloa puhdasta Toa-energiaa kuudelta yhtenäiseltä Toalta. Täydellinen vankila.” ”Miten karzahnissa sinulla on kristallisoitua protodermistä?” ”Sanon vain, että se ei ollut halpaa. Eikä helppoa.”
Manu naurahti. ”Mutta miten ajattelit pidätellä minua paikallaan, Arsestein hyvä? En minä ole vain ojentamassa käsiäni-” Ennen kuin Manu keskeytettiin, hän ojensi käsiään kohti Zorakia kuin antautuakseen. Tämä pilkallinen ele osoittautui aivan liian sopivaksi, kun makutan koko ruumis lamaantui tähän asentoon. Paikalleen jäätyneellä makutalla kesti hetki huomata, että koko hänen ruumiinsa oli ammuttu täyteen pyhällä hohteellaan polttavia valokiviä. ”Voi skarrarar.”
Ketjua kantava Feterra leijui verkkaisesti voimakentän ohi ja kohti Manua. ”No, ystäväni”, Zorak sanoi voitokkaana. ”Jutellaanko nyt?”
[spoil]Mitä on tapahtunut kun saan aikaiseksi näin paljon tekstiä ilman itseni kiduttamista. Oikeasti.[/spoil]
”Miten hemmetissä me pääsemme tuon yli.” Manu ei ollut tyytyväinen tilanteeseen. He olivat saapuneet isoon saliin, joka kuitenkin oli kohtalaisen täynnä metalli- ja lasiputkia. He olivat suurella metallikorokkeella. Pronssinväriset seinät hohkasivat kuumuutta. Korokkeen ympärillä oli tasainen, kupliva, vihreä happomeri, joka jatkui muutaman kymmenen metriä eteenpäin, kunnes vastaan tuli toinen koroketaso. Se oli seinän vieressä, ja seinässä oli ovi. Ovi oli pyöreä ja pronssinen, kuten muukin huone.
”Minä en tiedä”, Guardian sanoi ymmällään. He eivät olleet odottaneet tulevansa… ”… pannuhuoneeseen?” Keetongu sanoi kysyvästi. ”No jos sitä voi kutsua siksi”, Manu sihisi. Jostain pääsi kuuma höyrypurkaus. ”No, emme me tähän voi jäädä”, Guardian sanoi reippaasti. ”Vaan?” Manu äyskäisi. Guardian ei ollut kuulevinaan. Hän tutki heidän vieressään olevaa laitetta. Keetongu taas tutkaili avointa lasiputken päätä, joka oli tasanteen reunalla. Putki kiemurteli heidän ylleen ja katosi jonnekin muiden sekaan.
Makuta Nui kyllästyi odottamiseen ja yritti lentää. Hän kuitenkin sai höyrypurkauksen naamalleen ja oli pudota happoon. Keetongu auttoi tasanteen reunalla roikkuvan Makutan ylös. ”Jos happopinta olisi ollut parikin metriä ylempänä, olisit puoliksi vainaa”, Tongu sanoi. ”No, puoliksi”, Manu huokaisi.
Guardian tuli heidän luokseen. ”Tuossa putkessa on melkoinen imu”, hän virkkoi, ”ja taidan nyt tietää, mitä tuo laite tekee.” ”Ja?” Tongu ja Manu sanoivat yhteen ääneen. ”Tulepas Manu vähän tännepäin”, Guardian sanoi viekoittelevasti. ”Ööh?” Guardian käveli laitteen luokse Manu käsipuolessaan. Sitten hän äkkiarvaamatta nosti Makutan ilmaan ja heitti hänet laitteen päällä olevaan suppiloon. Kiljaisten Makuta katosi laitteen sisään. Kuului kolinaa, ja pian laitteen alareunassa olevasta putkesta vieri esiin tölkin näköinen esine, joka oli suunnilleen sen kokoinen, että Toa mahtuisi sen sisään tiukasti pakattuna.
”Ei minulle voi tehdä tällaista! Olen varjojen herra, ilkeä tiedemies, pimeyden valtias! Ei minun arvolleni sovi tällai-” Guardian oli jo vierittämässä Manua pois laitteen luota. Skakdi työnsi Manun lasiseen putkeen, ja vetävä voima sieppasi purkin mukaansa. Kuului karjumista ja kolinaa, kun purkki liikkui putken sisällä. Nyt sekä Guartsu että Tongu tarkkailivat toista tasannetta. Hetken kuluttua sen yllä olevasta lasiputken avoimesta päästä putosi metallipurkki tasanteelle. Purkin kansi rikkoutui Makutan käden lävistäessä sen. Kiroileva Makuta Nui nousi ulos aivan liian ahtaasta purkista ja katseli sitten hetken ympärilleen. Guardian hymyili. Manu heristi nyrkkiään hetken ja väänsi sen jälkeen vipua oven vieressä. Haposta nousi metallisilta tasanteiden väliin. Klaanilaisparivaljakko käveli sillan yli Makutan luokse. ”Ja mikähän idea tuo, piru vieköön, oli olevinaan?” ”No, ainakin se toimi”, Guardian sanoi virnistäen. Tongukin hymyili.
He kulkivat ovesta. Käytävä oli niin ikään pronssinen, mutta sitä valaisivat vihreät lamput. Ritilälattian alla kiehui vihreä happo. ”Mitähän ainetta tuo on?” Manu pohti. ”Se ei näytä miltään tuntemistani hapoista. Yleensä ne ovat värittömiä tai –” ”Jooospa jättäisimme kemian oppitunnin ja keskittyisimme ongelmaamme”, Tongu äyskähti. He olivat nimittäin tulleet toiselle ovelle, joka näytti olevan lukossa. Tongu yritti vääntää pyöreää kahvaa, mutta se ei liikahtanutkaan. ”Minulla on ikävä tunne…” Manu aloitti ja kääntyi katsomaan taakseen – juuri sopivasti nähdäkseen Avhrak Van sulkevan sisäänkäynnin. Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n ääni alkoi kaikua käytävässä: ”Tämä on jälleen naurettavan helppoa, pojat. Menette tavalliseen kaasuansaan.” ”Ai, ei oikein teidän majesteettisen koreutenne tapaista”, Manu sanoi, ”järjestää näin tavanomaista ansaa.” Kaasu alkoi virrata eräistä rei’istä huoneen seinissä. ”Ei niin. Olisin oikeasti halunnut säästää teidät nähdäkseni, mutta en todellakaan voinut olla kokeilematta, millainen olisi kaasuansa yhdistettynä happoansaan.” Hänen puhuessaan ritilälattian alla olevan hapon pinta alkoi kohota uhkaavasti. ”Senkin sairas sekopää!” Keetongu huusi. ”Otan tuon kohteliaisuutena sinulta, ystäväiseni. Nyt, paetkaa. Haluan kuitenkin loppujen lopuksi nähdä teidät elävinä.” Manu pyöritteli silmiään.
Tilanne alkoi olla tukala. ”Mitä, jos vain kuolisimme tänne? Ei saisi tavata meitä”, Manu ehdotti. Guardian pudisti päätään. Hän yritti keksiä ratkaisun. Keetongu yski. Hän oli pisin, joten häneen kaasu vaikutti ensimmäisenä. ”Neurotoksiinia. Pyh”, Manu hymähti. Sitten hän istahti lattialle ja alkoi meditoida. Kaikki yrittivät ahdistuneena etsiä ulospääsyä tilanteesta.
Kun happo oli saavuttanut ritilälattian ja klaanilaisille tuli entistä tukalampi olo, Manu nousi seisomaan ja sanoi: ”No niin, antakaapa vanhan Manfredin pelastaa tilanne.” Guardian katsoi kysyvästi Manua, ja Keetongu kaatui tajuttomana lattialle. Manu tarttui kiinni katossa olevista putkista ja repi niitä irti. Lisää kaasua alkoi vapautua. ”Mitä sinä teet!” Guardian, joka tunnusteli Tongun pulssia, ähkäisi epätoivoisena. ”Lisään kaasua”, Manu vastasi seesteisesti ja jatkoi putkien repimistä. Hän repi jokaisen putken irti. Kaasua tuli huoneeseen jo niin paljon, että oli hankala hengittää. ”Nyt – hengittämättä pari sekuntia, kiitos”, Manu ilmoitti ja veti syvään henkeä. Guardian teki samoin. Ei sillä, että välttämättä selviäisimme hengissä tästä, mutta kannattaahan jotain yrittää, Manu viestitti. Guardianin keuhkot olivat tyhjentyä hätkähdyksen voimasta. Keetongu ei hengittänyt. Hänen tapauksessaan tilanne oli paha.
Kului hetkinen. Sitten ovet räjähtivät ulospäin. Guardianin korvat soivat voimakkaasti, mutta muuten hän oli jokseenkin kunnossa. Kaasu pääsi nyt ulos kummastakin ovesta. ”Mitä sinä teit?” Guartsu huusi Manulle. ”Älä huuda!” Manu huusi takaisin. ”ANTEEKSI”, Guardian karjui takaisin. ”KAASUN TILAVUUS KASVOI ISOMMAKSI KUIN HUONEEN TILAVUUS. OLISIMME IHAN HYVIN VOINEET KUOLLA PURISTUKSIIN, MUTTA OVET MENIVÄT RIKKI ENSIN.” ”HUUTAMINEN TEKEE SINUSTA HIENON KUULOISEN.” ”AI? IHANKO TOTTA?” Keetongu avasi silmänsä, sen ainoan. Sitten hän katsoi huutavaa kaksikkoa. ”Voi elämä.” Hän huomasi, ettei kuullut omaa ääntään kovin hyvin. ”AI, NYT SINÄKIN HERÄ-” Tongu tukki Manun suun toisella kädellään samalla, kun piteli toisella päätään. Kaasu alkoi poistua elimistöstä. ”Ja mitäs nyt?” Guardian sanoi hiljempaa. ”Tulette tapaamaan minua, veikkoset rakkaat.” Guardian katsoi ylleen: Avhrak Feterra ja kymmeen Vata leijuivat heidän yllään aseet tähdättynä heihin.
Guardian heräili vähitellen. Heräämistä auttoi hieman se, että häntä läpsittiin kovakouraisesti molemmille poskille. ”Ylös siitä”, Makuta Nuin ääni köhi. Guardian avasi silmänsä ja huomasi vähitellen nojaavansa kylmää tehtaan seinää vasten. Ilmassa haisi kaasu ja savu. Skakdin selkään sattui. Mustelmia ja ruhjeita täynnä oleva Manu seisoi hieman kumarassa ja naksautti niskaansa ruman kuuloisesti. Hän köhi voimakkaasti. Keltainen jättiläinen, Keetongu seisoi seinän vieressä ja naputteli sormiaan vasten valtavaa mutta keskeneräistä Exo-Toan käsivartta, joka nojasi seinään. Keetongun takana hahmottuivat tehtaan kemikaalivaraston liekehtivät jäänteet. Oviaukko oli repeytynyt monta metriä suuremmaksi ja näytti nyt enemmänkin suurelta luolan suuaukolta.
”…oho”, oli Guartsun ensireaktio. Keetongu hymyili, mutta hänen yksinäisessä silmässään oli pientä tympeyttä. ”Kahdenkymmenentuhannen rattaan edestä kemikaaleja.” Makuta Nuin silmät pyöristyivät suuriksi ja hän raotti liskomaista etuhammashymyä. ”No… ainakin se kuoli?” ”Mikään ei selviytyisi tuosta”, Guartsu sanoi yskäisten. Kemikaalihuoneen kaasut maistuivat yhä hänen suussaan. Päätä särki.
Tunto palaili vähitellen Guardianin raajoihin ja hän huomasi, että puristi vieläkin tiukasti Vartija-kiväärinsä liipaisinta. Sarjatulitoiminnon kytkin oli ylhäällä ja lipas naksahteli tyhjyyttään. Vartija kurotti varovaisesti kättään varustevyölleen täyttääkseen kiväärin uudella. Pettymyksekseen hän huomasi, että lippaita oli jäljellä enää vain kolme. Guardian kurtisti kulmiaan. ”Voi skarrararr. Minulla on vain kolme lipasta jäljellä.”
Makuta Nui piteli kyljestään kiinni. Hän huomasi, että jokin liikkui irtonaisena hänen rintakehänsä sisällä. Varjojen olennon katse vääntyi kivuliaaksi ja se puristi kylkeänsä molemmilla käsillään. Jokin naksahti inhasti takaisin paikoilleen. ”ARGH”, Manu ärähti, mutta muutti ilmeensä pian pirulliseksi hymyksi. ”Luodit loppuvat, kun niillä ampuu”, hän sanoi sarkastiseen sävyyn. Guardianin ilme oli hapan. ”Viholliset kuolevat, kun niitä ampuu”, hän sanoi aivan yhtä sarkastisesti.
Keetongu hymyili. Hänenkin äänensävynsä tihkui sarkasmia. ”Loppupäätelmä taitaa siis olla, että…”, rahi aloitti. ”…vihollisia kannattaa ampua.” Guardian nauroi. Hän lopetti nauramisen huomatessaan, että hänen rintakehäänsä iski pistävä kipu. Skakdi huohotti ja piteli rintakehästään kiinni.
Keetongu havahtui ja siirsi kätensä pois seinään nojaavalta Exo-Toan raajalta. ”Kaikki kunnossa, Gurvana?” Guardian nyökkäsi valheellisesti purren hammasta. Hän siirsi kiväärinsä selkäänsä, mutta piti oikean kätensä rintakehällään. Guartsu nosti vasemman kätensä ylös. Makuta Nui asteli kohti skakdia, tarttui tämän kädestä ja auttoi hänet pystyyn.
”Kiitos”, Guardian sanoi hiljaa. Kipu rintakehässä alkoi kadota, mutta ei kokonaan. Hän siirsi katseensa takaisin liekkehin. ”Poistatan sarjatulitoiminnon. Vie liikaa ammuksia. Kukaan ei sitten…kerro Zaiggeralle.” ”Mmmm-hm”, Makuta Nui vastasi, kääntyen itsekin liekkejä kohti. ”No, ainakin Arsesteinin lelu on rikki.” Manu naurahti hiljaa ja ivallisesti. Tasan sekunnissa Nynrahin tehtaiden ilmoitusradiokanava aukesi kohinalla. Kohinan päätyttyä Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni kuului jälleen äänekkäästi ja kristallinkirkkaana.
”Voi, Makuta!” Zorak lausui juhlavasti. ”Sinun jos jonkun olisi pitänyt oppia jo, että kaunokaiseni on suunniteltu loppuun asti.” Makutan ilme täyttyi ärtymyksellä. Hän etsi katseellaan huoneen katonrajasta mahdollista valvontakameraa ja pohti ruminta tietämäänsä käsimerkkiä. Pohdinta kuitenkin päättyi lyhyeen, sillä liekkien joukosta kuului ääniä.
Äänet olivat mekaanisia. Jotain naksahteli. Joku puhui. Koko kolmikko käänsi katseensa tuleen. Liekeissä käveli joku.
”Mitä”, Guardian aloitti. Manu jatkoi innokkaasti. ”Hel-”
Liekehtivästä oviaukosta asteli jokin, joka oli ilmiliekeissä. Sen metallinen pintakerros oli tahrittu tummilla kemikaaleilla, jotka paloivat napalmin lailla. Feterrasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta se liikkui. Puolet sen alaruumiista oli räjähtänyt irti ja mukana oli kadonnut sen lentomoottori – tai mikä sen sitten ilmassa pitikään. Se ei kuitenkaan estänyt Feterramaista metalliraatoa liikkumasta. Pitkiä, luurankomaisia käsiä oli jäljellä vain kolme ja nekin olivat halkeamispisteessä. Monista puuttui sormia, mutta se ei etenemistä hiljentänyt. Mekaaniset nytkähtelyäänet ja sähköinen särinä täyttivät huoneen, kun liekehtivä raato käveli kohti kolmikkoa huterien käsiensä varassa. Ilmiliekeissä olevan ja hämähäkkimäisesti lattiaa pitkin juoksevan Avhrak Feterran haarniska oli revennyt täysin auki monesta kohtaa ja sisältä valui jotain mustaa. Se, mitä päästä oli jäljellä pyöri ympäri kuin karuselli. Vaikka Makuta Nui oli saanut metalliolennon silmäaukot umpeutumaan, oli kemikaaliräjähdys repinyt sen naaman auki ja kaksi heikosti särisevää silmää roikkui kiinni pään jäänteessä juuri ja juuri. Kolmas oli jäänyt matkalle.
Feterra yritti vielä puhua jotain, mutta sai aikaiseksi vain yksittäisiä sanoja. Tunteettomat lausahdukset olivat epäselviä eivätkä liittyneet mihinkään. ”K-k-k…KäSkY: k-uoL-E. K-k-k-k-EhoTuS. k-YS-ymyssss.” Satunnaisten mekaanisten lausahdusten alta kuuluva voimakkaampi ääni kuulosti tuskaisalta huudolta. ”vALOn t-t-t-Toa. Z-M-A. Z-M-A. Z-MA. Z-M…” Vielä yksi silmä putosi irti Feterrasta. Olento jatkoi yhä nopeaa etenemistä käsiensä varassa. Guardian haparoi vielä hieman puutuneilla käsillään revolveriaan vyötäröltään ja Makuta Nui tähtäsi hämähäkkiraatoa omalla Feterra-kourallaan. Keetongu katsoi ainoalla silmällään omaa tykkiään, joka lojui vielä lattialla. Hän ei ollut aivan varma, ehtisikö sen luokse.
Kävelevä, palava ja sulaneella metallilla päällystetty raato pysähtyi kahden metrin päähän kohteistaan ja horjui hetken kolmella luurankomaisella jalallaan. Se näytti valmistautumaan ponnistamaan ilmalentoon. Ennen hyppyään Feterran päästi vertahyytävän rääkäisyn, jossa ei ollut enää merkkiäkään mekaanisuudesta. Sitten se ponnisti. ”MOLEMMAT ALAS!” Keetongun kumea ääni karjaisi raivokkaasti. Guartsu ja Manu hätkähtivät ja tottelivat välittömästi.
Kun Keetongun heilauttama irtonainen Exo-Toa-raaja kohtasi hämähäkkimäisen Feterra-romun kasvot, syntyvä metallin rusentumisen ääni oli korviahuumaava. Kahden irtonaisen käsiraajan jäännöksiä ja useita satunnaisia ja hyvin liekehtiviä metallikappaleita kolahteli huoneen lattialle ja seiniin. Feterran yksikätinen jäännös lensi takaisin liekkeihin.
Sen käsi jatkoi yhä psykoottista sätkimistä. Keetongu pudotti pahasti lommoutuneen Exo-Toa-raajan lattialle ja Guartsu ja Manu nousivat varovaisesti pystyyn. Feterran raato liikkui yhä kituvasti. Kolmikko päätti juosta.
Sukellusvene Vartin päässä Nynrahista
Zorak von Maxitrillian Arstein tarkkaili Nynrahin valvontakameroiden kuvamateriaalia intensiivisesti pystyasennosta. Tuoli seisoi tyhjänä hänen takanaan Zorakin nojatessa hieman näyttörykelmän ohjauspaneelia kohti. Harmaa skakdi paljasti koko hammasrivistönsä virneeseen, kun hän löysi oikean kameran. Pitkän tehdaskäytävän läpi juoksivat revolverilla tähtäilevän Guardianin perässä Feterra-kouransa käyttöä harjoitteleva Manu ja suurta tykkiä kaksin käsin kantava Tongu. He eivät vaikuttaneet huomioivan käytävän valvontakameraa. Zorak tarttui radiopuhelimeen ja painoi linjan auki. ”Sektori 5”, hän kuiskasi.
Ampiaisparven lailla syöksyvät Avhrak Va -lautaset täyttivät käytävän, mutta satunnaiset revolverin osumat pudottivat niitä. Keetongu räjäytti jykeviä Cordak-ammuksia saadakseen parven hajaantumaan, mutta huoneeseen virtasi vain lisää. Manu kamppaili käytävän päässä olevan turvaoven lukitusjärjestelmän kanssa jonkin aikaa ennen kuin turvautui lateraaliseen ajatteluun ja lainasi Keetongun tykkiä. Kolmikko jatkoi juoksuaan seuraavan huoneen läpi.
”Jännittävää. Tuossa huoneessa ei ole kameroita. Antakaa hetki, tutkin pohjapiirustuksia…”
”Eli…kerrataan!” Guardian läähätti ampuen satunnaisia laukauksia perässä roikkuviin lautasiin. Hän laski äänenvoimakkuuttaan huomattavasti, että ZMA ei kuulisi. ”Meidän pitää…pysäyttää näiden ja Feterrojen tuotanto.”
Suuri räjähdys tuhosi kokonaisen Va-parven. Keetongu huusi äänen alta. ”Minulla on idea!”
”Mahtavaa”, Manu sähisi. ”Mutta meidän pitäisi varmaan selviytyä myös hengissä.” ”Yritetään”, Guartsu sanoi. ”Ja pelastaa matoranit?” Manu kohautti olkapäitään ja kyykistyi Va:n energia-ammuksen alta. ”Ei kai niin vaikeaa.” ”Ja murtaa jokainen luu ’herra ZMA:n” ruumiissa”, Tongu sanoi irvistäen. ”Oikein mielelläni!” Makuta Nui naurahti.
”Tutkin vähän pohjapiirustuksia, ystäväiseni. Olisitte voineet valita paremmankin huoneen.Ja niin, niistä luista…” Zorak von Maxitrillian Arstein piti uhkaavan tauon. Sitten hän karjahti rauhalliselle mielentilalleen epätyypillisesti. ”YHTÄKKIÄ, MURSKAIN.”
Huoneen seinästä valtavan rysähdyksen säestämänä syöksyvä murskain pysähtyi, kun Keetongu otti sen kahdella kädellä vastaan. Keltaisen jättiläisen nyrkit kaivautuivat metalliseinämään, joka yritti musertaa kaikkia kolmea klaanilaista. Vahva rahi siirtyi vähitellen taaksepäin, mutta onnistui kuitenkin pidättelemään murskainta tarpeeksi kauan, että kolmikko pystyi vetämään itsensä pois sen edestä. ”Mi…mitä”, Manu inahti. ”Ihmettelette varmaan, miksi käytävään on asennettu tehokas metallinmurskain.” ”Tavallaan”, Keetongu jyrisi huohottaen. ”Myös ystävänne Q kyseenalaisti muutokseni pohjapiirustuksiin. Vastaus teille: samasta syystä kuin tuohon toiseen seinään.” Jotain rysähti.
Jotain rysähti. Zorak seisoi paikallaan pidellen tiukasti kiinni kommunikaattoristaan. Tavallaan hän toivoi onnistuneensa, mutta harmaa skakdi ei halunnut menettää Guardianin tasoista vastustajaa ennen tämän näkemistä silmästä silmään. ZMA:n mielessä oli ristiriitaisia tunteita. ”Kuolitteko, ystäväiseni?” hän sanoi kommunikaattoriin. ”Kuolitteko?”
Hetken oli hiljaista. ”Suunnitelmissasi oli yksi aukko”, Keetongun ääni sanoi. Zorakin ilme oli merkillinen. ”…niin mikä, jättiläinen?” ”Cordak-tykki.” Zorak von Maxitrillian Arsteinin toinen kämmen puristui nyrkkiin. ”…ah. Niitä siis…valmistetaan vielä.” ”Jep.” ”No…pysykää siinä, missä olette, niin kaunokaiseni vain…vangitsevat teidät..” ”Emme ajatelleet.” Toisesta päästä kuului jälleen juoksuaskelia.
Meren alla, sakean veden sisällä jokin häiritsi kalaparvien ja useiden muiden merenelävien rutiinia. Keltainen, metallialus sukelsi synkän vesimassan läpi. Sen valokeilat skannasivat ympäristöä ja sen jokaista yksityiskohtaa. Aluksen sisällä oli heikko, mutta tarpeeksi selkeyttävä valaistus. Ulkonäöstä huolimatta alus oli yllättävän tilava, jossa jopa kolme ihmistä riveittäin voisivat marssia käytävissä ilman mitään ongelmaa. Luotaimen piipitys ja moottoreiden kalskeet olivat ainoita ääniä mitkä kaikuivat koko aluksen sisällä
Mikään elävä olento ei liikkunut. ”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme saapumassa Nynrahiin noin alle tunnin päästä”, yksi aluksen Feterroista ilmoitti.
”Hienoa”, Zorak vastasi. Mustaan pukeutunut Skakdi istui komentosillalla mitään tekemättömästi. ”Aloittakaa aluksen nousu pintaan päin”
Koneiden kalskeet kuuluivat kovemmin sukellusveneen läpi. Vesi muuttui kirkkaammaksi komentosillan lasien takana eivätkä aluksen himmeä valaistus ollut enää sen ainoa valonlähde. Zorak ei malttanut odottaa klaanilaisten tai heidän raatojen tapaamisen henkilökohtaisesti. Mutta kesken Skakdin mietiskelyn, yksi Feterroista saapui hänen viereen ja ilmoitti vähemmän kuin tyydyttävän viestin.
”Tiedotus: Mestari Z.M.A, menetimme juuri yhteyden malli 2.5 yksikkö 4:än” Zorakin omahyväinen ilme alkoi rakoilla hieman. ”Onko jokainen parviäly-yhteys muihin yksikköihin katkaistu?” Arstein kyseli närkästyneesti mutta hillitsevästi. ”Vastaus: Kyllä Mestari Z.M.A” ”Käskekää jokainen Feterra perääntymään ja odottamaan seuraavaa käskyäni”, Zorak käski Metalliolentoa, joka lähetti heti viestin jokaiselle Nynrahin Feterroille. ”Käskekää myös jokainen Avhrak Va tiukentamaan valvontaansa.”
Juuri silloin sukellusvene nousi viimein merestä esiin. Taivas oli harmaiden pilvien peitossa, mutta oli silti huomattavan kirkkaampi kuin meren alla. Tehtaiden valtaama saari näkyi horisontilla. Zorak nousi ylös tuolistaan ja katseli saarta päin, tohkeampana kuin koskaan ja hymyili omahyväisesti itselleen.
”Tiedotus: Mestari Z.M.A, olemme nousseet meren alta” ”Kyllä, kiitos huomautuksesta”
Tuntematon, kauan sitten
Iltataivas oli langennut entisen valoisan ja varjottoman maan ylle. Jokainen puu ja kivenlohkare olivat vain muodottomia, mustia siluetteja tummansinisen taivaan edessä. Kaksi matkalaista kävelivät tasaisella ruohikolla. Jokainen askel märän ruohon päällä tuntui kuin se voisi herättää minkä tahansa olennon, joka lepää juuri varjojen sisällä.
Yksi matkalaisista, Valon Toa, oli vielä hieman väsynyt kun oli joutunut kävelemään koko päivän taukoamatta laaksojen ja kallioiden läpi, mutta silti seurasi toisen, lierihattuisen Toan perässä. Lierihattuinen Toa käveli väsymättömästi, mikä sai Valon Toan jatkamaan. Mutta Valon Toan ajatukset harhailivat muualla.
”Mitä sinä oikein mietit, Loiste?” Lierihattuinen Toa kysyi, hän huomasi kuinka hänen seuralaisensa ei näyttänyt keskittyvän kävelymatkaan. Valon Toa ei odottanut kysymystä, mutta päätti vastata siihen. ”Ajattelin vain… Ajattelin mikä tekee meistä Toia?” Lierihattuinen Toa pysähtyi ja käänsi päänsä Valon Toan suuntaan.
”Ajattele asiaa näin”, Toa aloitti, ”päivällä taivaan valaisee auringot, jotka pitävät varjon loitolla. Mutta mitä illalla on?”
Toa osoitti taivasta kohti. Valon Toa katsoi ylös.
Yötaivasta peitti lukemattoman määrä tähtiä, jotka valaisivat pimeyden keskellä. Ne näyttivät olevan ainoa syy miksi he näkivät ylipäätänsä mitään illan aikana.
”Oletko koskaan katsonut tähtien täyttämälle iltataivaalle ja ajatellut kuinka kauniita ne ovat? Kuinka ne poistavat pelon ja epävarmuuden olon? Kuinka ne tuovat turvallisuuden ja toivon sinulle? Ja kuinka ne näyttävät kuin suojaisivat meitä pimeydestä?
Sopivasti, jokainen tähti on niin kauan olemassa kuin Toan elämä. Ja jos jokainen Toa katoasi maan päältä, maailma olisi niin paljon pimeämpi ja niin paljon synkempi. Jäljelle jäisi vain pelko ja epätoivo, jota yksikään muu valo maailmassa ei pystyisi korjaamaan.
Kymmenkunta holografisia ruutuja valaisi pientä, terässeinäistä ohjaamohuonetta. Moniväriset valot heijastuivat ohjaustuoliinsa rennosti nojaavan Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen kelmeän harmaille kasvoille. Skakdin kasvoilla oli vaitonainen hymy, mutta se alkoi vähitellen muuttua vakavammaksi. ZMA hieroi leukaansa ja siirteli katsettaan monitorista toiseen, yrittäen muodostaa kokonaiskuvaa tilanteesta. Monitorien kuvamateriaali tuli suoraan Nynrahilta. Useissa huoneissa matoranit ja ikuisesti työskentelevät koneet jatkoivat yhä Feterra-teräksen tuottamista ja sulan materian muokkaamista robottien haarniskan osiksi. Valimon alueella oli kuitenkin lievä kaaos. Useita koneita oli vakavasti epäkunnossa ja yksi Avhrak Feterra, numeroltaan 11 ja tunnukseltaan Za, oli kuollut tulisen kuoleman. ”Täytyy sanoa”, Arstein sanoi itsekseen, pieni hymyn jäännös suullaan. ”Nämä matoranit pystyvät enempään kuin osasin odottaa.”
Zorak von Maxitrillian Arsteinin oikea käsi puristui vaivihkaa nyrkkiin. Hän kiristeli hampaitaan hieman. Skakdin sisällä velloi viha, mutta hän kuitenkin päätti hengittää syvään ja suoristaa siistiä takkiaan.
Kolme sinistä valoa heijastui Arsteinin silmiin monitoreista. ”Varmistus: Vartija ja makuta ovat kuolleita, herra?”, Feterra sanoi. Sen mekaaninen ääni kaikui läpi pohjavesissä kulkevan suuren teräksisen ajoneuvon. Toivottavasti ei, Arstein ajatteli napsauttaen sormiaan. Se olisi…liian helppoa. ”Lähetä Va-partio tutkimaan alue. Siirrä videokuva monitoreille.”
”Vastaus: Tottelen.”
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin Feterra sai kontaktin Va-partioon neljä. Kuvamateriaalia ei kuitenkaan riittänyt jokaiselle ohjauspaneelin valvontaruudulle, sillä osa nelospartion Va-lautasista oli jostain syystä signaalin tavoittamattomissa. Neljälle ruudulle ilmestyi videokuvaa neljästä eri lähteestä. Entinen makuta-haarniskojen varasto näytti jokaisesta kuvakulmasta aivan täysin tuhoutuneelta. Kralekus 4000 -pommit eivät yleensä jättäneet kaunista jälkeä, mutta nyt jäännökset eivät näyttäneet siltä, että kukaan olisi voinut selviytyä. Romun keskeltä pilkisti kärähtänyt matoranin käsi.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen sisällä velloi ristiriitaisia tunteita. Hän oli samaan aikaa tyytyväinen tilanteen kulusta ja pettynyt siitä, kuinka helppoa kaikki oli ollut. Tämä oli skakdille uusi tunne. Hän ei ehtinyt perehtymään siihen, sillä kaksi Avhrak Va -kameroiden lähettämistä videokuvista pimeni aivan selittämättömästi ja kolmannessa vilahti punertava käsi ennen kuin oli täysin mustaa. Viimeinen näkyi yhä selvänä.
Sininen palovammainen ja ontuvasti kävelevä skakdi käveli kuvaan. Sillä oli kädessään zamor-revolveri, jonka piippu savusi. Skakdi nosti aseensa hitaasti kohti kameraa – ja Zorakia.
”Tarkenna!” Zorak huudahti takanaan olevalle Feterralle, suoristaen ryhtiään tuolilla. Skakdin suulle vääntyi leveämpi hymy. Guardian ei hymyillyt. Skakdi tähtäsi edessään leijailevaan Avhrak Va -robottiin kasvoillaan haudanvakava ilme, jossa oli ripaus vihaa. ”Arstein.”
”Tiesin, että pieni nanoräjähde ei sinua pysäyttäisi, rakas Guardian!” Zorakia olisi huvittanut taputtaa, mutta hän hillitsi itsensä. ”Olen…yllättynyt. Sinä olet tosiaan maineesi arvoinen.”
Guardian piti tähtäyksensä vakaana kohti Avhrak Va:ta. Hän ei vaikuttanut reagoivan siitä kaikuvaan ylistyspuheeseen. ”Missä olet?”
”Istun henkilökohtaisessa sukellusveneessäni”, Zorak sanoi heilauttaen kättään rennosti. ”Olen tulossa. Enhän voi jättää väliin tämänkaltaista yhdenvertaisten tapaamista.” Guardianin kämmen puristui tiukemmin revolverin kahvan ympärille. Jotain naksahti aseessa. ”Haluamme sinun muistavan kaksi asiaa, Arstein. ”…’haluamme’? Et siis ollut ainoa selviytyjä?” Arstein hieroi leukaansa kiinnostuneen näköisenä. Siinä samassa Makuta Nui käveli ruutuun. Varjojen olennolta puuttui vielä yksi käsi, mutta se oli muodostanut itselleen jo tilkkutäkkimäisen parin jalkoja ja yhden käden. Puuttuvan käden paikalla heilui pikkuruinen, niljakas ja musta lonkero. Makutan kasvoilla oli vihainen ilme. ”Heeeeei, Arsestein.” Pian Zorak jakoi saman vihaisen ilmeen. ”…mitkä kaksi asiaa?”
Guardian avasi terävähampaisen suunsa ja pakotti sanat ulos raivonsa läpi. ”Ensiksi. Hänen nimensä oli Pordok. Muista se.” ”Ja?” ”Me tulemme luoksesi.” Siinä samassa Guardian veti liipaisimesta ja viimeinenkin ruutu pimeni täysin. Zorak nousi tuoliltaan. Skakdin kalpeilla kasvoilla oli käärmemäisen velmu ilme. Hän kääntyi katsomaan takanaan odottavaa sinihohtoisilla silmillä tuijottavaa neljän metalliolennon ryhmää. Skakdi siirsi tuolin sivuun, nappasi vasemmalla kädellään seinää vasten nojaavan kävelykepin ja asteli Feterrojen välistä pyöritellen keppiä rennoin ranneliikkein. ”Valmistautukaa, kaunokaiseni. Show on alkamassa.”
Guardian ja Makuta Nui juoksivat läpi hyvin valaistujen tehdaskäytävien. Manu juoksi edellä paiskoen ovia auki ja irroittaen erilaisia lukkojärjestelmiä telekineettisellä mahdillaan. Guardian vilkuili vasemmalla silmällään taaksepäin kaiken aikaa ja jakoi kiväärillään harhalaukauksia takana seuraavaa Avhrak Va -parvea kohti. Lentävät lautaset putoilivat tasaisesti, mutta jostain niiden takaa leijaili kolmisilmäinen, nelikätinen painajainen. Punaisena hehkuva plasma loisti sen olkapäistä.
”Vauhtia!” Guardian karjui vaihtaen sarjatulitoimintoon. ”Yritän, mutta…en…en tiedä koodia.” Plasmakiväärin raskas konetulijyske täytti ilman. Ammukset tuntuivat vain kimpoavan Feterran metallikuoresta. Vielä kaukana oleva robotti puristi luurankomaiset kämmenensä nyrkkeihin kuin vihaisena.
”Arvaa!” Guardian karjui heilauttaen itsensä sivuun, jolloin Avhrak Va -lautasten tainnutussäteet lensivät hänen ohitsensa. Manu katseli koodinäppäimiä hetken hiljaa. Sitten hän paineli sen nappeja. ”Yksi-yksi-yksi-yksi.” Tylsistynyt valmiiksi nauhoitettu ”väärin”-ääni kaikui ruman tööttäyksen säestämänä. Guardianin ilme oli epäuskoinen. ”Ai”, Manu sanoi yllättävän rauhallisena. ”No…yksi-yksi-yksi-kaksi.” Ääni toistui. Kylmä hiki valui sekä Guardianin että Makuta Nuin otsalta. Feterra leijui aina vain lähemmäksi.
”Ovatko Tongu ja muut varmasti tässä suunnassa?” Guardian kysyi huolestuneena. ”Pitäisi. Lähetin hänelle viestin kun kovistelit Arsteinia.”
”POIS PÄÄSTÄNI.” Keltaisen jättiläisen päähän sattui. Se kuitenkin tiesi, minne oli mentävä. Toivon mukaan Manfred ja Gurvana vain pysyisivät mahdollisimman elävinä siihen asti.
Feterra oli lähes huoneessa. Se ei puhunut sanan sanaa. Verenpunainen hohto alkoi tuntua jo kuumuutena Guardianin ja Makuta Nuin lähellä. ”Yksi-yksi-yksi-kol-” ”Ei.” ”Se voi toimia!” Uusi kiväärin lipas niksahti paikalleen. ”Ei.”
Huoneen lattialla lojui useita teräksisiä osia. Osa niistä muistutti maalaamattomia Feterra-panssareita ja pari ilmiselvää päätäkin löytyi. Joukossa makasi yksi puolivalmis, luurankomainen robottikoura. Guardian kyykistyi vauhdikkaasti, tarttui käteen ja heitti sen Makuta Nuille. Makuta tuijotti kouraa useita sekunteja. Sitten se vilkaisi säälittävää lonkeroa toisen kätensä paikalla. Manun kasvoille muodostui virne.
Makuta siirsi kädentyngän kohti lonkeroa. Musta lonkero kurouttautui Feterra-käsivartta kohti ja kietoutui sen ympärille, vetäen sen tiiviisti kiinni Makutan kehoon. Epäluonnollinen, viherhehkuinen antidermis kulkeutui vielä löysänä roikkuvaan käteen ja pian se alkoi liikkua. Luurankomaiset sormet aukeilivat ja sulkeutuivat. Kämmenpohjassa oleva sädease hohti valkoisena. Guardian ja Manu käänsivät molemmat katseensa takaisin Feterraan. Nyt he molemmat tähtäsivät sitä.
Guardian istui teräksisen laatikon päällä kuunnellen Makuta Nuin tarinaa mietteliäänä. Nynrah-haamu Pordok istui lattialla ja räpytteli silmiään vilkkaasti. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta siinä kesti hetken aikaa. ”Miltä…tarkoitan…miltä”, matoran aloitti epävarmasti. ”Tarkoitan…haarniskathan ovat makutoille kuin kehoja. Miltä haarniskan menettäminen tuntuu? Se, kun se vahingoittuu?” Matoranin ja skakdin edessä leijuvan Avhrak Va:n sininen silmä pätki. Luoti oli repinyt sen kylkeen aukon, josta näkyi vihreää ja mustaa nestekaasua, joka leijaili robotista ulos ja takaisin sisään. Haarniska on ruumiimme, Makuta Nui sanoi. Ainoa ruumis, joka meillä on koskaan ollut. Ilman sitä en tunne asioita samalla tapaa. En tässä robotissa, en suloisessa väliaikaiskehossani. Kun olen haarniskassani, minä…öh. Tunnen kaiken. Myös sen kivun, joka tulee sen tuhoutuessa.
Guardian puri hampaansa yhteen. Hän mietti kaikkea sitä vahinkoa, jonka hän oli nähnyt Manun erilaisille haarniskoille tapahtuneen. Makuta kuitenkin vaikutti ottavan kehonsa tuhoutumisen suhteellisen kevyesti, joten skakdin mielessä kävi hetken ajatus, että ehkä kipu ei ollut niin suuri. Tai ehkä makutat olivat yksinkertaisesti jo tottuneet vartalon täydellisestä tuhoutumisesta aiheutuvaan kipuun. Guardian katsoi Avhrak Va:n sisällä olevaa vihreää kaasua mietteliään näköisenä. Voiko sellaiseen koskaan tottua, skakdi mietti.
Eli kyllä, Manu sanoi. Se sattuu. Yllättävän paljon. Senkö vain halusit tietää? Matoran ei uskaltanut katsoa Avhrak Va:n ainoaa silmää. Se tyytyi nyökkäämään varovaisesti.
”Mutta Manu hyvä”, Guardian sanoi vaitonaisesti. ”Eikö se, että ei tunne mitään ole pahempaa kuin mikään kipu?”
Avhrak Va käänsi sinisen robottikatseensa Guardianiin ja katsoi skakdia pitkään. Telepaattinen kanava oli täysin hiljainen. Vihreä nestekaasu liikehti yhä samalla tapaa. Hiljaisuutta kesti pitkään. Makuta ei vaikuttanut tietävän itsekään, mitä vastata. Niinpä, se aloitti hämääntyneen kuuloisena. Niinpä…kai.
Guardian nojasi takanaan olevaan seinään ja piti katsekontaktinsa sinisessä kamerasilmässä. Hän otti selästään pienen kangaslaukun, johon oli ommeltu Klaanin laivaston kankainen tunnus. Laukussa oli jotain isoa. Guardian avasi napit ja näytti laukun sisältöä Avhrak Va:lle. Laukussa oli musta, metallinen naamio. ”No mitä sitten odotat?” Guardian sanoi keveä hymy kasvoillaan.
Tummanvihreä ja musta makuta-haarniska seisoi ylväänä Makuta Nuin takana. Katosta ja seinistä roikkuvat ketjut ja vaijerit pitivät Toan kokoista haarniskaa juuri ja juuri pystyssä. Pitkien, vihreän ja mustan väristen laihojen raajojen päissä oli teräväkyntiset kädet ja jalat. Suuret, mustat lepakonsiivet sojottivat haarniskan selkäosasta, mutta ne oli suljettu tilankäytön vuoksi. Joitakin teräksisiä varaosia lojui haarniskan jaloissa. Lommoinen Avhrak Va leijui aivan Mutranin haarniskan edessä. Sininen kamerasilmä hohti ja tuijotti suoraan sisälle haarniskaan. Sitten se kääntyi takaisin Guartsun puoleen ja katsoi kangaskassin sisällä olevaa naamiota.
Jos Va olisi voinut hymyillä, se olisi tehnyt niin juuri nyt. Sininen silmä räpsähti sammuksiin. En. Mitään.
Teräksinen lautanen kolahti lattialle tyhjänä. Aavemaisesti leijuva vihreä ja musta nestekaasu lensi ulos sen sisältä. Se kierteli ja kaarteli läpi ilman, liikkuen kohti tummanvihreää haarniskaa kuin tuulen puhaltamana. Kaasussa ja sen liikehdinnässä oli jotain äärimmäisen epäluonnollista. Sen sisältä kuului hiljaisia, epäinhimillisiä ääniä. Vähitellen kaasu imeytyi päättömän ja kaulattoman Makuta-haarniskan sisälle, pois näkyvistä. Haarniskan aukoista hohti vihreä kajo kuin toisesta maailmasta. Makutan ääni oli innostunut, mutta hidastempoinen. Minun…ruumiiini. Minun ruumiini.
Guardian nousi seisomaan ja nosti molemmin käsin kangaskassista pikimustan ja teräksisen naamion, jonka pinta oli kylmän jäinen. Hän katsoi naamiota sen tyhjiin silmäaukkoihin hetken ja otti askeleen kohti vihreänhehkuista haarniskaa. ”Olen kanniskellut tätä ihan tarpeeksi kauan”, Guardian sanoi. ”Ja en yhtään pidä siitä, miltä tämä näyttää. Mutta pidän siitä, kun keskustelukumppanillani on kasvot.”
Makuta-haarniskan käsi nousi yhtäkkiä tönkösti ja elottomasti ylös ja kohottautui kohti Guardiania. Minun. Guardian ojensi mustan naamion makutan käteen. Se tarttui siihen tiukasti petomaisilla kynsillään ja asetti haarniskan verkkaisesti siihen kohtaan, missä pään olisi pitänyt olla. Vihreä nestekaasu syöksyi haarniskan sisältä suoraan naamioon, muodostaen kaasusta eräänlaisen kaulan. Silmäaukoissa syttyi välittömästi punainen hohde ja kylmän metalliseen naamioon repesi suuaukko. Suu puhui ensimmäiset sanansa välittömästi innokkaalla äänensävyllä. Sanoista ei vain ikävä kyllä sattunut saamaan selvää.
”Arrrar ghfjlyk grrrrruaaah”, suu karjahteli Manun tutulla äänellä. Äänessä oli järjettömästä sisällöstä huolimatta innokkuutta. ”Suusi uu. Usiusiu. Siu uus. Suuuuuuusshhh!” Vihreän kaasun ympärille muodostui jokseenkin groteskisti kaula, joka rakentui osa osalta haarniskasta kohti päätä, joka alkoi muodostua naamion alle. Pikimustat lonkerot ja jänteet yhtyivät toisiinsa ja pian antidermis ei enää hohtanut mistään aukosta.
Haarniska natisi uhkaavasti. Sen sisällä liikehti jotain ja koko haarniska heilahteli voimakkaasti puolelta toiselle. Ketjut ja vaijerit eivät kestäneet, vaan napsahtivat kaikki keskeltä poikki, vapauttaen haarniskan. ”Haha ha. Ha ha ha. HA HA AAAH.” Makuta köhäisi. ”Suusi uu. UUSI SUU. Noin.”
Guardian kohotti kulmaansa. ”Vaikeuksia?” Makutan pää kääntyi naksahdellen ja tutut silmät katsoivat Guardiania tuttu lämpimän punainen kiilto sisällään. ”Oletko koskaan joutunut opettelemaan käyttämään uutta suuta?” Makuta kysyi. Se ilmehti kasvoillaan hämmentävästi samalla. ”Oho, uusi naama. Tai oikeastaan tuttu naama, mutta…en osaa.”
”Tiedätkö, mitä sanotaan Muakalla ratsastamisesta?” Guardian sanoi hymyillen.
”Se, että se on epätasaista ja ratsu haisee pahalle”, Manu sanoi psykoottinen virne naamallaan. Guardian oli sanomassa, että hän ei tarkoittanut aivan tätä. Hänen puheensa keskeytyi, kun Makuta Nui päätti pyöräyttää päänsä kokonaan ympäri. ”Ai, tällä niskalla voi tehdä näinkin”, Manu sanoi innostuneena, kääntäen päänsä pöllömäisesti takaisin oikein päin. ”Tämä niska on hyvä. Minä pidän.”
Sitten Makuta liikautti jalkojaan varovaisesti. Hän otti pari pientä askelta eteen ja taakse. Sitten hän napsautti teräväkyntiset sormensa petomaiseen asentoon ja liikutteli käsiään edestakaisin. ”Oooh, jalat. Jalat. Ja kädet. Minä pidän. En ehkä väristä, mutta…”
Manun ”ihon” läpi myllersi inhottavan näköinen värähtelevä aaltoliike, joka vaihtoi jokaisen vihreän kohdan siniseksi. Oli kuin makuta olisi luonut nahkansa kuin käärme. Aaltoliike toistui pian ja hetkessä haarniskan siniset kohdat olivat verenpunaisia. Verenpunainen vaihtui pian kuitenkin takaisin alkuperäiseksi vihreäksi. ”…se on korjattavissa.”
”Minusta vihreä kyllä sopii sinulle”, Guardian sanoi, vaikka ei ollut ihan varma, ymmärsikö näkemäänsä täysin.
”Ai, sehän mukavaa”, Manu sanoi katsellen uusia raajojaan. ”Onkohan tässä vielä jotain…”
Tapahtumaa suu auki tarkkaillut matoran Pordok nosti kätensä ylös ja päätti vihdoin puhua. ”Siivet, herra makuta. Olin mukana kokoamassa noita Mutranin mittojen muk-” Matoran keskeytyi Makutan huudahdukseen. ”Siivet!” Sillä sekunnilla suuret, lepakkomaiset siivet räjähtivät auki kuin kaksi mustaa sateenvarjoa ja saivat makutan näyttämään huomattavasti kookkaammalta ja uhkaavammalta. Siipien kärjet osuivat joihinkin varaston seinillä roikkuviin työkaluihin ja varaosiin ja ne putoilivat lattialle. Makuta sulki ne takaisin kiinni selkäänsä ja otti muutaman askeleen. ”Kävelyä pitää vielä vähän harjoitella”, Manu sanoi. ”Mutranilla on tyhmät jalat. Mutta…ööö…kiitos kovasti, pikku matoran.”
”O-o-ole hyvä”, matoran sanoi varovaisesti.
Guardian tarkisti parhaillaan kiväärinsä lippaita ja tarkkaili varastohuonetta, jossa kolmikko oli. Seinillä oli paljon erilaisia aseita ja työkäluja. Jossakin lojui Exo-Toan pää ja jossakin sen tykki. Seinissä erottui useita erikokoisia Makuta-haarniskoja varten luotuja syventymiä, joissa oli kaikissa ketjuja ja vaijereita haarniskojen pystyssä pitämiseen. Ainoastaan yhdessä syventymässä oli kuitenkin ollut haarniska. Guardianin ilme oli pohdiskeleva.
”Hei”, hän sanoi katse seinissä. ”Matoran. Pordokhan sinä olit?” ”…niin?” ”Sinä olet ollut vastuussa tämän huoneen huoltamisesta, etkö?” ”Kyllä, herra Gurvana”, matoran sanoi. ”Täällä säilytetään makuta-haarniskoja, eikö?” ”Kyllä?” Guardian kääntyi kohti matorania. ”Missä kaikki muut haarniskat sitten ovat?”
Matoran nielaisi. ”Se…Arstein piti näkemästään. Ei haarniskoista, vaan niiden metallista. Sulatti ne kaikki osaksi sitä seosta, josta se tekee niitä…’Feterroja’. En voi väittää ymmärtäväni…” ”Miksi tämän kaverini tässä haarniska ei sitten kelvannut hänelle? Onko se tehty eri materiaalista?” Matoranin ilme oli hämmentynyt. ”Öööh, ei?”
Guardian nousi välittömästi seisomaan ja katsoi Manun haarniskaa tiiviisti. ”Miksi se jätti tänne yhden haarniskan.”
Makuta avasi suutaan. Hän oli sanomassa jotain, mutta sitten hän ymmärsi. ”Haarniskassani on jotain.” Makuta ja sininen skakdi katsoivat toisiaan silmiin. Molempien katse oli jäätynyt. ”Voi”, Manu aloitti. ”Skarrarararr”, Guardian jatkoi.
”Aivan!” innokas, omahyväinen ja matala miesääni kaikui metallisesti koko huoneen läpi. Vaikutti siltä, että se tuli tehdasrakennuksen yleiskaiuttimista. ”Olen positiivisesti yllättynyt, rakkaat ystäväni. Ymmärsitte, että tämä on ilmiselvä ansa.”
Guardianin ilme vääntyi vihaiseksi. Valkoiset, terävät hampaat pilkistivät skakdin suusta. ”Zorak von Maxitrillian Arstein, otaksun”, skakdi sanoi vihansa läpi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein”, ääni kaikui täsmälleen samalla sävyllä kuin Guardian oli puhunut, mutta lisäsi: ”Kahdeksas. Ja te taas olette käsittääkseni…Pordok, ahkera matoran. Guardian, viimeinen vartija. Makuta Nui, saastainen hirviö.” Arsteinin äänensävy katkeroitui huomattavasti, kun hän puhui Manusta. Manu olisi halunnut räyhätä Arsesteinille hieman, mutta nyt oli ilmeisesti parempi keskittyä kuuntelemaan. ”Asiakas- ja työntekijätiedot löytyivät yllättävän helposti. Aaveet ovat perin järjestelmällisiä. Mutta, menkäämme asiaan.”
Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu käynnistyi. Sen sininen silmä heijasti nyt huoneen seinälle suoraa videokuvaa. Jonkinlainen skakdi istui tuolillaan hämärässä huoneessa, jonka metalliset seinät olivat tummat, mutta kellertävää väriä. Huone ei vaikuttanut olevan tehdasrakennuksista. Se muistutti enemmänkin jonkinlaista ohjaamoa. Skakdin piirteitä ei hahmottanut huonon kuvanlaadun ja vähäisen valaistuksen takia, mutta sillä vaikutti olevan jonkinlainen peittävä vaate hartioillaan. Guardian veikkasi jonkinlaista viittaa.
”Asia on perin yksinkertainen ja kerron sen nopeasti, että pääsen tarkkailemaan, mitä tämä sekasorto toisessa tehtaassa on. Makutanne haarniskassa on kolmekiloinen Kralekus 4 000 -luokan nanoräjähde. Saatatte tietää, että se on xialaista tuotantoa.”
Pordok oli jäätynyt paikoilleen kauhusta. Guardian puri hampaansa yhteen ja katseli Manun haarniskaa, yrittäen päätellä, missä kohtaa pommi voisi olla.
”En ole vielä aktivoinut räjähdettä, koska…no, minä arvostan työkykyisiä matoraneja. Minä arvostan myös sinua suuresti, Guardian. Olen kuullut kaikesta tekemästäsi, ja täytyy sanoa, kuulut harvinaiseen ryhmään.”
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII nojasi syvemmälle tuoliinsa. ”Meidän kaltaisiamme skakdeja ei ole enää paljoa. Siksi annan sinulle täyden mahdollisuuden selviytyä tästä.”
Makuta Nuin ilmeessä oli sekä hienoista paniikkia että vihaa. ”Ai, ja entäs minä sitten?” hän kysyi happamasti.
”Sinä olet makuta. Se riittäköön vastaukseksi. Kun aktivoin räjähteen, aikaa räjähdykseen on tasan kolmekymmentä sekuntia. Minua tavallaan kiinnostaa, ehditkö irroittaa tai edes löytää räjähdettä siinä ajassa.”
Arstein naurahti. Guardianin käsi puristui nyrkkiin. ”Aika alkaa nyt. Hei hei, matoran. Hei hei, vartija. Hei hei, makuta.”
Lattialla lojuva Avhrak Va:n romu sammutti kaikki valonsa ja seinälle heijastettu videokuva katosi näkyvistä. Jokin alkoi piippaamaan hiljaa Manun haarniskan sisällä.
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.