Xia

Paketti.

Tuo paketti oli matkannut jo pitkän ajan. Kädestä toiseen. Kädestä lonkeroon. Lonkerosta taas käteen. Kädestä kynsiin. Käteen. Käteen.

Paketti oli päätynyt tomuisen varaston perukoille. Varaston seinät olivat vihertävänharmaata tiiltä. Joka paikassa lojui puoliksi tallottuja pahvilaatikoita. Katosta roikkuva hehkulamppu välähteli välillä laiskasti. Joskus päästi kipinänkin. Pöly leijaili ilmassa. Sen erotti vain valonsäteissä jotka lähtivät ajoittain lampusta ja jatkuvalla syötöllä kapeasta ikkunaraosta huoneen katon rajassa.

Varasto oli maan alla. Ilta-auringon viimeiset säteet väistivät matkallaan ikkunaa pystysuunnassa halkovat kalterit. Lasi oli tuhruinen.

Tuon ikkunan alla oli pöytä ja pöydän ääressä vaatimaton jakkara. Molemmat niistä olivat puuta, ja molemmilla niistä istui jokin. Pöydällä ikivanha, suunnikkaan mallinen laatikko ja jakkaralla henkilö. Henkilö oli Toan mittainen, ja tällä oli yllään tummanruskea haarniskantapainen johon kuului paljon kangasta sekä suojuksia sinne tänne. Päässään tällä oli huppu, joka olisi suojannut hyvin tuulelta ja tuiskulta jos sellaista olisi ilmoilla ollut. Xia oli kuitenkin tänä vuonna nimeämispäivän aikaan jopa poikkeuksellisen lämmin.

Hahmo katsoi pakettia. Siinä se oli. Hänen edessään taas kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tuo sama paketti, joka oli matkannut jo kauan henkilöltä toiselle, koskaan lopullisesti pysähtymättä. Kuka mahtoikaan olla sen päämäärä ja lopullinen saaja? Kuka saisi omakseen sen sisällön? Tuo pöydän ääressä istuja mietti hiljaa. Ehkä hymyilikin hieman.

Hän avasi paketin varovasti ja katseli sen sisältöä hetken aikaa. Sama sisältö joka siellä oli ollut vuosia sitten. Hän muisti tuon päivän kuin se olisi ollut vasta muutamaa aiemmin.

Hän sulki paketin. Ja jäi katselemaan sitä vielä hetkeksi. Mikä tuossa paketissa saattoikaan olla niin erityistä? Sen sisältökö, vaiko vain sen mukanaan kantamat tarinat?

Varaston ovi aukesi ja sisään saapui kaksi matorania, toinen heistä vihreä ja toinen ruskea. He alkoivat pinota pahvilaatikoita mukanaan tuomaan kärryyn. Pöydän ääressä istunut hahmo nousi seisomaan ja otti paketin pöydältä. Lastaajamatoranit olivat juuri poistumassa laatikoiden kanssa huoneesta, kun Toa lisäsi paketin kuorman päälle. Matoranit eivät kiinnittäneet pakettiin huomiota. He veivät sen muiden pakettien kanssa. Yhtenä muiden joukossa.

Toa poistui rakennuksesta. Aurinko oli juuri laskenut horisontin alapuolelle, ja sen hehku valaisi vielä Xian taivaanrantaa.

Jalat lähtivät liikkeelle. Jalat kiihdyttivät vauhtiaan. Jalat aloittivat pitkän matkansa, mukanaan kuorma paketteja toimitettavaksi ties minne, osa kauas, osa lähelle. Suurin osa niistä oli nimeämispäivälahjoja, osa taas muuta tavaraa joka sattui syystä tai toisesta vaatimaan kuljetusta. Tämän pakettilastin joukossa oli myös tuo kovia kokenut ja monasti omistajaa vaihtanut lahja.

Toan taakse saapui matoran. Tämä matoran oli violetti, ja hänen nimensä oli Karuru.

“Milloin aiot palata Säecia Nuille?” tämä aloitti. “Kyllähän Toa Salen kykenee sitä suojelemaan, mutta entä sinä?”

“En tiedä. Ehkä en palaa.”

“Miksi niin?”

“Koska tahdon nähdä maailmaa. Minusta tuntuu, että minusta tuli Toa juuri siksi. Tahdon kiertää ja nähdä ja kokea. Ja levittää nimeämispäivän hyvää mieltä.”

“Ai vähän kuin se paketti jonka joskus minulle annoit? Se, jonka kerroit kiertäneen maita ja mantuja jo vuosituhansia?”

“Joo.”

Matoran Karuru ja Toa Täen seurasivat karavaanin loittonemista. Sanomatta enää sanaakaan.

Aivan kuin olisi alkanut sataa lunta.