Ilta oli ollut pitkä. Long Boi oli päättänyt sulkea punttisalinsa hieman tavallista myöhempään korkea-arvoisten vieraiden vuoksi. Kun tila oli viimein hiljentynyt, oli ulkona jo pimeää. Venytetty veikkonen olisi mielellään selvittänyt, paljonko kello oli, mutta hän havaitsi, ettei hän koskaan ollut hankkinut sellaista salinsa seinälle.

Hätä ei onneksi ollut tämän näköinen. Sisäänkäynnin lähelle pultattu vanha lankapuhelin ohi yhä kiinni Bio-Klaanin puhelinlinjassa. Numeroita tarvitsi näppäillä vain muutama.

“Yksi, nolla, neljä”, Long Boi näppäili. “Kaksi, viisi, kaksi ja kuusi. Noin!”

Long Boi nosti luurin korvalleen ja jäi kuuntelemaan, kuinka linja tuuttasi. Ei kestänyt kauaakaan, kun sen toisesta päästä kuului vastaus.

“MOI.”

“No morjensta. Onko Neiti Aika?”

“JUU ON.”

“Niin että paljonkohan se kello mahtaa olla.”

Linjan toisesta päästä kuului hetken ainoastaan kellojen tikitystä.

Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun Neiti Aika vastasi:

“SE KELLO ON SILLO… KELLO ON SITÄ, KU SÄ LUET TÄN VIESTIN NIIN KELLO ON SILLO. KELLO ON JUST SEN VERRAN KU SÄ LUET TÄN VIESTIN NI KELLO ON JUST SEN VERRAN. KUN TÄÄ VIESTI TULEE ULOS JA SÄ KATOT KELLOA JA KUN VIESTI ON TULLUT ULOS NIIN KELLO ON JUST SEN VERRAN MITÄ SÄ KATOT KELLOON. SE ON JUST SEN VERRAN KUN TULEE ULOS TÄMÄ VIESTI.”