Viidakko
Pyhättö

Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää.
Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.

Id. Ego. Superego.
Ruumis. Sielu.
Mieli.

Mitä minä en ymmärrä?

Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. “Athin kasvoina” tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa.
Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.

Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin.
Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.

Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?

Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.

Minkä takia minut on yritetty tappaa?

Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.

Mitä Itroz jahtasi?

Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista.
Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.

Mikä tämä siru on?

Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.

Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi.
“Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut… ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti…”
Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen.
“Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan.”

Oraakkeli nielaisi.
“Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne”, soturimunkki sanoi, “mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä.”

Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa.
“Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut”, Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. “Ja tuhoaisi Nimdan.”

Matoro oli ihmeissään. “Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?”
“Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä”, Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. “Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää…”
Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa.
“Olen menettänyt jo toivoni”, hän sanoi vaisusti.

Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. “Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?” hän kysyi.
“Kyllä”, Oraakkeli vastasi. “Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan… sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu.”

Matoro nyökkäsi. “Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä.”
“Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Mutta…”
Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. “Mutta?”

“En kerro sitä sinulle.”

Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen.
“Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. “Mutta tämä on pakko tehdä.”

Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. “En kerro totuutta sinulle… vaan näytän.”
Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. “Mitä sinä tarkoi…” toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.

Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan.
Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen.
Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.

* * *

Hetken oli sumeaa.
Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.

Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen.
Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta.
Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan.
Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.

Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista – tai epätodellista.

Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä.
Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin.
Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.

Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista.
Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä.
Keskity olennaiseen.

Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo.
Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.

Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin.
Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville.
Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa…

Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.

Matoro huokaisi.
“Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot.”

Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.

Sillä minä en ole Suuri Olento.

Minä en ole jumala.

“Puhut… Cencordista”, Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan.
Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan.
Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet.
Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.

Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos.
Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.

Matoro tarttui Cencordiin. “Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota”, jään Toa sanoi. “Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä.”

Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti.
Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia.
Nimda… se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.

Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun.
“Sinunko… puheillesi Oraakkeli minut lähetti?” Matoro kysyi. “En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.

Makuta hymähti.
Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden.
Olet tietänyt jo kauan.
Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.

Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. “Mitä… mitä sinä tarkoitat?”

Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.

Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt.
Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.

Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.

Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu – ja muistikuva siitä – oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.

Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä.
Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.

Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.

Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi.
“Ei… ei se voi…”

Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.

Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.

Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa… vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus.
Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia.
Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.

“Ei… miten”, Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri.
Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen.
Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.

Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia?
En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän… olet vaarassa.

Me molemmat olemme vaarassa.

Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.

Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan.
Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.

Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä.
Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.

Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.

Hän ei ollut tajunnut.

Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.

Hän ei ollut tajunnut, että sana “kasvot” oli matoraniksi “Kanohi”.

* * *

Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten.
“Saitko vastauksesi?” Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä.
Matoro ei saanut sanoja ulos.
“Se… en ymmärrä. Se on…”

Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle.
“Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä.”

Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. “Mitä… miten… kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-“
Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. “Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset… sinun on löydettävä itse.”
Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.

Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä.
Sellainen oli totuuden etsijän elämä.
“Oraakkeli”, Matoro sanoi hiljaa.
“Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. “Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin… hänelle.”

Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa.
“Kiitos. Kiitos kaikesta.”
Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.

“Ole hyvä”, Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä.
“Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?” Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi.
“Saat”, Oraakkeli sanoi, “mutta en voi vannoa vastaavani siihen.”

Jään Toa aprikoi hetken.
“Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta…” Matoro piti pienen tauon. “Kenen… puolella sinä olet.”

Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili.
“Maailmanrauhan”, hän sanoi vaitonaisesti. “Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?”
Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.

Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen.
Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.