Ath-Nui, katedraali

Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi?
”Kuinka usein käyt täällä?” Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.
”Harvoin”, Sadje vastasi heti. ”Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.”

Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella.
”Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa”, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. ”Ja ellei odota, hän saapunee pian”, munkki jatkoi.
”Kiitos avustanne, isä Bartax”, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.

Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty – kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.

Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.

”Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme”, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.

Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua – eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.

”Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan”, Mestari virkkoi. Matoro vastasi:
”Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole.”
”Niin, ei kai sitten”, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja – hyvänen aika – nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun.”
Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi:
”Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi?”
Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään.
”Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä?”
Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä.
”Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka”, Mestari sanoi, ”sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena.”
Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi:
”En usko, että kukaan ottaisi.”

”Olet siis telepaatti?” Joy murahti.
”Niinkin voisi sanoa”, Mestari vastasi kryptisesti. ”Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat.”
”Ei välttämättä ole koko totuus?” Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili.
”Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa”, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. ”Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista.”
”Mutta te uskotte, että mieli ei katoa”, Matoro totesi.
”Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta?”
Kaikki olivat hetken hiljaa.
”Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi… ei-olevaa?” Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä.
”Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.”

Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.

”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta”, Mestari tokaisi yllättäen. ”Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte.”
Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä.
”Minulla olisi jotakin”, hän sanoi empivästi. ”Mikä… me emme oikeastaan edes tiedä… Mitä Nimda varsinaisesti on?”
”Tuo kysymys”, Mestari sanoi ja huokaisi, ”on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne?”
”Ei varsinaisesti…” Matoro sanoi.
”Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti”, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. ”Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.”

Joy ei jaksanut jahkailua.
”Aiommeko mennä asiaan?”
Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle.
”Niin, tosiaan”, Mestari sanoi hitaasti. ”Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?”

* * *

Nazora-pesät, Abzumon labra

”Sydämenpysähdys”, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita.
”Elvyttäkää”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”Jos hän kuolee, meillä on ongelmia.”
Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.

Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.

”Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa”, 666 pohti ääneen.
”Matoran selviytyi hengissä”, saapui musta olento ilmoittamaan.
”Hyvä”, 666 vastasi. ”Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole.”
Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.

* * *

Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä – paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi.
”Mitä te tarkoitatte?” Matoro kysyi hämmentyneenä. ”Tehän meidät tänne kutsuitte.”
Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä.
”Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia.”
Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa.
”Minä en nyt käsitä”, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. ”Minä sain tehtävänannon.”
”Keneltä, Sadje?” Mestari huokaisi.
”Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta.”
Mestari kohotti kulmiaan. ”Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä.” Hän huokaisi jälleen.
”Mutta…” Matoro sanoi järkyttyneenä. ”Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä.”
”Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä.”
Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan.
”Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska…”
”Mestari”, Sadje sanoi epätoivoisesti, ”kirjeessä oli teidän sinettinne.”
Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen.
”Se… se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.”

”Voi, kyllä se on”, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. ”Voi kyllä se on mahdollista”, Bartax jatkoi. ”Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset – hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin.”
”Senkin valehteleva sika!” Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. ”Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen.”
Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään.
”Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja – Ath varjelkoon – varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia”, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. ”Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax.”
Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.”

Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan.
”Aika rientää, kun on hauskaa”, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui:
”Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia.”
”Ja paskanko vertaa minä välitän!” tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. ”Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti.”
”Minä varoitan sinua, Bartax”, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys.
”Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa.”
Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden – eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.

Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian… Matoro the Blacksnow.
Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle.
”Mikä juoni?” hän sanoi. ”Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi.” Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn.
”Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa.”
”Sinä siis aiot tappaa minut”, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön.
”En suinkaan”, Bartax sanoi virnistäen. ”Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan – ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.”

Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi:
”Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta?” Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan.
”Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää!” Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten.
”Minulla on paha aavistus”, Suga sanoi. ”Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen.”
”Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika”, Joy kivahti. ”Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.”

Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia.
”Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä”, Mestari sanoi voipuneena. ”Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää.”
Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta.
Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.

Suga tiivisti tilanteen:
”Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä.”
”Kuulostaa hyvält䅔 Matoro sanoi.
Joy murahti ärtyneesti.

Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui.
”Tervehdyssss, klaanilaisssset!”
Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen.
”Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä – haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.”

Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä.
”Minähän jopa tunnen teistä muutaman”, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään – ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty?
”Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä?”
Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa.
”Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä.”
Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen.
”Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta?”
Suga irvisti ja vihasi makutaa.
”Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti?”
Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus…

”Mutta Mestari, sinä olet avain.”
”Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni”, Mestari sanoi heikolla äänellä.
”Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta.”
Ääni nauroi jälleen.
”Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin.”
Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä:
”Hyvää peliä.” Sitten ääni vaikeni.

Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan.
”Lämpötila on noin 4000 kelviniä”, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. ”Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden.”
”Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää!” Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean.
”Olkaa valmiina”, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava.
”Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa”, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.

”Tarttukaa minuun”, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui.
Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä:
”Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.”

Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus.
”Ei!” Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin – lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.

Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.

Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut.
Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase.
”Hyviä unia, peto”, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan:
”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!”

[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]