fsdfsdffgfgdfg

lol jonkun tornin ympäristö, joskus

Metsän reunan korkea kasvillisuus suojasi Visokkia ja Tawaa, heidän piilotellessaan jo tutuksi tulleen tornin läheisyydessä. Visokki istui yhä kuljettajanpaikalla, Tawan kävellessä hermostuneena pientä kehää. Aurinko oli vasta laskenut, mutta puiden takia heidän ympärillään oli lähes pilko pimeää.

”Venhedis… Fasta vass!”

”Ehkä se olen vain minä, mutta voisin vannoa sinun olevan poissa tolaltasi.” Visokki sanoi, kuulostaen hieman pettyneeltä ystävänsä reaktioon.

”Sinä olet hullu, emme me voi enää mennä tuonne! Tuolla on liikaa vartijoita, he ovat valppaampia tällä kertaa. Säiliö on varmasti jo viety muualle!” Tawa ärähti, elehtien samalla vastahakoisesti.

”Miksi he sitten olisivat tiukentaneet vartiointia? Me olimme täällä vasta. Oletettavasti he ovat yhä shokissa edellisestä iskustamme, eivätkä ole ehtineet reagoimaan muulla tapaa kuin lisäämällä vartiointia. Tämä on meidän mahdollisuutemme”

”Saatat olla oikeassa, mutta meillä ei ole suunnitelmaa” Tawa puuskahti, hän oli jo alkanut hidastamaan vauhtiaan.

”Minulla on” Visokki vastasi. Ennekuin Tawa ehti heittämään vastalauseensa, visorak jatkoi, ”Se paketti on sinulle tärkeä, niinhän?”

Tawa epäröi, hän pysähtyi ja katsoi ensin siteiden peittämää kättään, sitten tornia. Hän avasi suunsa nyökäten samalla Visokille.

”Mitä sinulla on mielessäsi?” Tawasta tuntui, kuin hänen äänensä olisi tullut jostakin muualta.

”Suunnitelma on yksinkertainen. Sinä jäät tänne ja minä menen sisään” Visokki vastasi.

”Ethän sinä voi mennä tuonne yksin!” Keltainen Toa kivahti.

”Yksin pääsen sisään helpommin ja huomaamatta, eikä sinusta ole apua tuon kätesi takia. Tällä kertaa en haluaisi joutua taisteluun.”

Tawa tuhahti loukkaantuneena, mutta käsitti nopeasti Visokin olevan oikeassa.

”Hyvä on, mutta jos-” Tawa oli vastaamassa, kunnes häikäisevän kirkas valo havahdutti molemmat, kirkkaus maalasi kaiken oranssinpunaiseksi, korvia vihlovan äänen seuratessa pian perässä. Visokki ja Tawa ehtivät kääntymään vain sekunniksi torniin päin, kun voimakas paineaalto kaatoi molemmat. Hetkessä maa järisi heidän allaan. Paahtavalta tuntuvan kuumuuden takia Visokilla oli vaikeuksia avata silmiään, pienoisen taistelun jälkeen hän sai kuitenkin raotettua silmiään hieman ja huomasi ystävänsä tehneen saman. Järkyttyneinä he katsoivat toisiaan.

Valtavan tulipallon lakkaamatonta jyrinää rikkoi vain lasin vaisu helinä. Huutoja kumpikaan ei kyennyt kuulemaan tai niin he ainakin halusivat uskoa, mikä saattoi olla lähempänä totuutta. Kuumuuden hellittäessä kaksikko pyrki haparoiden jaloilleen. Maa tärähteli yhä, mutta huomattavasti heikommin. Torni oli sortunut keskeltä ja tippuvan rojun aiheuttama harmahtava pölymuuri näytti tulevan heitä kohdin. Visokki vannoin näkevänsä palavia hahmoja, jotka epätoivoisesti yrittivät paeta tuhoa, mutta toinen räjähdys, nyt paljon pienempi, keskeytti hänen ajatuksensa.

”Ehkä heillä on vakuutus”, visorak uskaltautui sanomaan tahattomasti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Yhä kytevä tuhka alkoi laskeutua heidän päälleen.

Tawa naurahti heikosti, ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Räjähdyksien kirkkaus ja kuumuus oli valuttanut kyyneleet molempien kasvoille, mutta kumpikaan ei katsonut poispäin. Ensimmäisen räjähdyksen jyrinä soi yhä molempien korvissa, kunnes Tawa puhkesi nauramaan hysteerisellä äänellä, jota Visokki ei usko koskaan unohtavansa.

Keltainen Toa valahti polvilleen yhä nauraen, peittäen kasvonsa käsillään. Visokki koetti aluksi kääntyä auttamaan, mutta jokin oli lukinnut hänen katseensa palavaan rakennukseen. Visorak kokosi ajatuksensa.

”Tawa, meidän on lähdettävä”

Tawan nauru vaihtui hiljaiseen vaikerrukseen ”Tämähän on unta, eikö olekin? Tätä ei oikeasti tapahtunut? Eihän?”

”Tawa… Lähdetään..” visorak melkein aneli.

Tawa hiljeni ja henkäisi syvään, ennekuin siirsi kätensä kasvoiltaan. Yhtäkkinen ilmeettömyys yllätti Visokin. Näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin äskeinen kohtaus olisi ollut pelkkää näyttelemistä. Visokki ei tiennyt oliko se hyvä merkki.

”Mennään, minun on päästävä pois täältä” Keltainen Toa totesi välinpitämättömästi, tuijottaen tyhjästi eteensä.
__________________________________________________________________

Bio-Klaani, noin pari kuukautta sitten

”Sanoit näyttäväsi mitä?” Visokki kysyi epäluuloisesti Tawalle, hänen seuratessaan ystäväänsä. Vasta noussut aurinko loi koko linnoituksen lähes maalaukselliseksi näyksi. Kesä oli lopuillaan, mutta lämpöä piisasi jo aamusta. Keltaisen Toan yhtäkkinen lennokas käytös ihmetytti visorakia, hän ei ollut nähnyt ystäväänsä yhtä innostuneena vuosiin. Hänellä oli vaikeuksia pysyä nopeasti harppovan Toan perässä.

”Pian näet, Vizzuli” Tawa vastasi hymyn kiiriessä hänen väsyneille kasvoillensa. Juuriadminin raukea olemus ei ollut enää mitään uutta Visokille, hän tiesi ystävänsä valvovan usein setviessään milloin mitäkin velvollisuuksiinsa liittyviä asioita. Seikka huvitti jonkin verran Visokkia, hän muisti vielä ajan jolloin Toaa ei saanut hevillä ylös sängystään, saatikaan tekemään mitään mikä liittyi vähääkään papereiden pyörittelyyn.

Vizzuli? Mikä siihen on nyt mennyt… Visorak aprikoi. Tuota lempinimeä, tai oikeammin yhtäkään niistä, hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän ja Tawa eivät olleet edes puhuneet toviin mistään muusta, kuin työasioista.

Pian he saapuivat Tawan kukkapenkkien luokse, joissa punaiset petuniat kukoistivat kuudessa rivissä. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivaamaan kastetta kukkien lehdiltä.

”Katso, näetkö?” Tawa kysyi innostuneena ja osoitti samalla toista riviä.

”Näen petuniasi, mutta olenhan minä nähnyt nämä aikaisemminkin?” Visokki käänsi kysyvän katseensa Tawaan, pohtien yhä mikä oli aiheuttanut tämän innokkuuden.

Tawa naurahti, ”Katso tarkemmin, ystäväiseni”, hän kyykistyi kukkapenkin viereen ja osoitti kahta pientä kasvia, jotka olivat kietoutuneet toistensa varsiin.

”Tuo, jossa on pieniä valkoisia kukkia, on pahaputki ja kuparinpunainen komistus on oleanteri. Ne molemmat ovat myrkyllisiä, joten älä koske niihin.”

”Tämänkö sinä halusit näyttää minulle?” Visokki uteli ihmeissään. Tawa haukotteli makeasti nyökätessään.

”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”

”Toki, toki. Katso nyt noita. Kumpaakaan en ole istuttanut, miten nuo kaksi ovat päätyneet penkkiini? Oleanterin ei pitäisi edes kasvaa täälläpäin. Minun pitäisi siirtää ne toiseen penkkiin, mutta pelkään tuhoavani niiden juuret.”

”Kuinka pitkään sinä olet nukkunut?” Visorak kysyi astetta tiukemmalla sävyllä.

Tawa ei näyttänyt välittävän ystävänsä kysymyksistä, ”Pitäisi ihan tarkistaa mitä nuo kaksi tarkoittavat kukkaiskielellä. Haluaisin kasvattaa joskus pellavaa, sillä on kaunis merkitys.” hän selitti tohkeissaan.

”Tuo valkoinen merkitsee tuskin mitään hyvää nimens- Ei”, visorak kokosi ajatuksensa uudelleen manaten ensin hetken niiden katkeamista ” Tawa, miksi toit minut tänne?”

”Ehkä nämä kukat ovat merkki jostakin suuremmasta?” Tawa piti pienen tauon ja huokaisi sitten raskaasti, leveä hymy katosi hänen kasvoiltaan. ”Painajaiseni ovat palanneet…” Keltaisen Toan äänessä kuului katkeruus.

”Painajaiset? Mutta mehän… Ehkä sinä olet vain rasittanut itseäsi liikaa? Kenties painajaisesi johtuvat vain stressistä?”

”Ajattelin aluksi aivan samaa. Painajaiseni alkoivat noin kaksi viikkoa sitten, siitä lähtien ne ovat vainonneet minua joka yö.” Tawa piti jälleen tauon. ”Muistat kai sen säiliön jota jäljitimme vuosia? Kontaktini saaren ulkopuolella onnistui löytämään papereita, jotka käsittelivät säiliön sisältöä. Hän lähetti kirjeen, joka saapui eilen… Säiliö sisälsi juuri sen mitä pelkäsinkin.” Tawa ei jatkanut, vältellen nyt suoraa katsekontaktia Visokin kanssa, joka jotakuinkin ymmärsi mistä oli kysymys.

Rauhallisesti alkanut päivä näytti nyt huomattavasti synkemmältä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Jostain kauempaa kuului askelia, mutta ne kaikkosivat pian. Tawa nousi seisomaan, tampaten enimmät mullat hameeltaan. Visokki huomasi ystävänsä yrittävän pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.

”Milloin aiot kertoa muille?” Visokki kysyi rikkoen hiljaisuuden.

”En ikinä, jos se olisi minun päätökseni, mutta sitä se ei totisesti ole… Pian kaiketi… Aluksi vain Guardianille ja Ämkoolle, sitten ehkä muillekin. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…” Tawa hieraisi kyynärvarrellaan silmiään. Visorak odotti kuulevansa pian vetisen inahduksen, mutta Toa piti itsensä kasassa.

”Kuvittelin vain aina että minulla on vielä aikaa. Ehkä jopa vielä yksi oljenkorsi, jolla pystyisin pitkittämään tämän kaiken kohtaamista. Menneisyyden sijaan toivoisin mahdollisuutta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kaivaa muistojani Hänestä esille.”

”Mutta eihän elämällä ole merkitystä ilman muistoja. Koska muistamme menneisyyden tapahtumia, tiedämme, keitä olemme, mihin uskomme ja mitä osaamme.” Visokki teki parhaansa, jottei kuulostaisi kolkolta.

Tawa hymähti korjatessaan ryhtiään. Kepeä hymy palasi hänen kasvoillensa. Visokki katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa heidän keskusteluaan. Mikä oli vain pelkästään tiukkaan pinttynyt tapa, keskustelusta kun oli vaikeaa saada selvää, jos kykeni kuulemaan vain toisen osapuolen.

”Tiedätkös… Minä olen oppinut jotain hyvin tärkeää Klaanissa. En vain siitä mitä on tapahtunut, vaan myös kaikesta täällä kokemastani. Tämä on perhe, jota pitää kasassa voimakas yhtenäisyys. Niin suuri voima on sitova, siitä ei voi päästä irti… Eikä sitä edes halua. Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten…”

Visokki hätääntyi ”O-Oletko sinä lähdössä? Eikö se ole jo ylireagointia? Emmehän me vielä tiedä muiden mielipidettä asiasta tai-”

Tawa keskeytti visorakin.”Mitä sinä oikein horiset? En minä ole minnekään menossa, tämähän on minun kotini” Tawa kysyi hämmentyneenä, ”Me perustimme tämän paikan samasta syystä, muistatko?” Visokki käänsi nolostuneena katseensa muualle, Tawa naurahti tämän käytökselle.

”Kerrot kun olet valmis, mitä toivon sinun olevan pian. Me emme voi ajatella itseämme samoin, kuten teimme vuosia sitten. Meillä ei ole varaa siihen enää.”

”Olet oikeassa, enkä minä halua saattaa muita vaaraan.”Tawa vaikutti taas hitusen apeammalta. ”He luottavat minuun ja minä olen salaillut asioita, mikä ei ole reilua heitä kohtaan. Otan asian puheeksi heti, kunhan olemme saaneet asioita hieman vakaammaksi”

”Kunhan et tee sitä ilman minua, haluaisin olla tukenasi”

”Arvostaisin sitä… En ole ehkä koskaan sanonut tätä ääneen, mutta tapaamisemme on ollut yksi elämäni tärkeimmistä hetkistä, Visokki. Olen kiitollinen ystävyydestämme.”

Visokki potkaisi Tawaa leikkisästi, ”Lopeta tai minä alan kohta vetistelemään! Sitä paitsi sinä olet yhä velkaa minulle siitä vuosien takaisesta pokeripelistä. Älä siis luulekaan, että päästän sinua vielä silmistäni! Kuulin, että kahvilaan on tilattu lisää lempiteetäsi, menemmekö?”

Tawa hymyili myöntävästi.