Nimdasaari, tunnelit

Kaikki kolme huoneessa olijaa tunsivat olonsa järkyttyneiksi ja jollakin tapaa orvoksi. He olivat kolmistaan pimeydessä tietoisina edllisten retkeläisten hirveästä kohtalosta.

Olisiko “Nukkeja” täällä vielä?

Tunnelma oli ahdistavan hiljainen.

Matoro koitti selventää päässään villinä pyöriviä ajatuksia. Päälimmäisenä hänellä oli tietenkin Taripin kohtalo.
Hän koitti antaa selviytyjän ajatusmaailmalleen valtaa. Hän tiesi, että pääsisi täältä elossa pois. Hän oli varma. Ei hän voinut kuolla…
Tai niin hän halusi uskoa.

“Miten me pääsemme pois täältä?” ajatuksensa setvinyt Äksä kysyi pimeyden halki.
“En tiedä. En tosiaankaan tiedä”, Matoro mumisi. Hän tutki huonetta läpi ties kuinka monennetta kertaa. Oli vain karmiva teksti, sammunut lyhty ja ruumis.

Karmiva teksti.

“Eli tämäkö oli sitten tässä”, maassa istuva Jardirt kysyi ankeana. Hän säästi viimeisiä tulitikkujaan.

“Kuolemme tänne, eikä kukaan saa koskaan tietää. Kuten Tarip”, matoranääni jatkoi.

“Paitsi että me saimme selville Taripin kohtalon”, Äks mainitsi väliin.
“Hei, miettikää mitä me olemme kokeneet. Destral, Rozum. Emme me kuole nyt. Emme kaiken tämän jälkeen”, Matoro alkoi puhua tyypillistä hiljaisemmalla äänellä.

“… hei. Eivätkö muut piraatit jääneet ylös, kuten Notfunkin?” Äks kysyi yhtäkkiä.
“… joo, kai”, Jardirt vastasi.

“Jos he saisivat tuon kattoluukun auki…”
“Mahtava idea”, tokaisi Matoro. “Mutta millä saamme heidän huomion? Odotammeko, että ne tajuavat luukun?”

Matoro valahti istumaan lattialle. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Cencord aktivoitui hitaasti.

Aivan liian hitaasti Matoron makuun.

Toa tunsi ympärillään ystäviensä mielet. Hän liikkui tyhjyydessä ylöspäin, kunnes alkoi aistia useiden matoranien mieliä.

“Luukku”, hän sanoi.
“Avatkaa luukku”

Hän tunsi mielen joutuvan hämmennykseen ja sitten alkoi epämääräisten mielien vilinä. Hän sammutti naamionsa huohottaen.

Kului aikaa.
Luukku katossa aukesi päästäen sisään hennon valokiven valon. Kuului huutoja ja ääniä.

Köysi laskettiin alas. Matoro tunsi onnistuneensa jälleen kerran.

Kuolema saa odottaa.