Haederan teknillinen yliopisto, Stelt
Vuosikurssi MMXCVII
Viinanhuuruinen ilta teki tuloaan Gukkopuistossa Haederan teknillisen yliopiston naapurissa: satakunta opiskelijaa ja muita kukkujia oli kerääntynyt juhlistamaan kesän loppua. Akveduktin langettamassa varjossa aukeili viinipulloja, laulettiin juomalauluja ja valmistauduttiin tulevan lukuvuoden haasteisiin. Yliopiston perinteistä vanhimpia oli järjestää ensimmäisen vuoden opiskelijoille suuret juhlat täynnä jäyniä näiden kustannuksella. Väessä oli paljon aristokraatteja ja selvästi melko varakkaista taustoista tulevia nuoria tiedonjanoisia miehiä, vaikka köyhemmistäkin oloista sisään pääsi stipendillä. Steltiläisen aateliston kunniakkaisiin tapoihin kuului sponsoroida köyhien mutta lahjakkaiden opiskelua yhteisen kulttuurin eduksi. Sponsorit olivat tälläkin opiskelijatapahtumalla mittavat: juomat hoituivat tiedekunnan oppilasjärjestön oman viinitilan kautta, ja grillimakkaratkin menivät muuan merkittävän steltiläisen lihatalon omistavien aatelisveljesten piikkiin.
Puiston keskellä olevassa suihkulähteessä uiskenteli mahtava peto: takea-hai, jonka hammaslääketieteen vanhemmat opiskelijat olivat sinne tuoneet juhlien iloksi. Suihkulähteellä tapahtuisi tärkeä siirtymäriitti, eräänlainen kuje, missä ensimmäisen vuoden hammaslääketieteen opiskelijoiden kanttia testattaisiin.
Muuan VIKTOR VON NEBULA, oman vuosikurssinsa priimus, oli ottanut luontevasti johtajan elkeet tämän vuoden hai-initiaatiossa. Hänen ympärillään oli aina ihailijoiden joukko – olihan hän komea ja karismaattinen nuori mies, jonka tyyli käänsi kaikkien päät. Hänen ohuet viiksensä oli vahattu teräviksi kiemuroiksi.
”Hyvää iltaa, rakkaat toverit!” nuori Von Nebula julisti ja kohotti Gambiona-pulloa. Suosionosoitukset raikasivat. ”On tullut jälleen aika nähdä, mistä uudet ainejärjestömme jäsenet on tehty! Kuten kaikki hyvin tiedätte, armaan tiedekuntamme klassinen tunnus on tämä uljas hai – enkä puhu sinusta, Ibusal!”
Nauru räjähti, kun opiskelijat kääntyivät katsomaan humaltunutta selakhia. Tämä nosti punaista kertakäyttömukiaan nuorta paronia kohti.
”Varo, etten pure, paroni!” Ibusal hirnahti täydellisten hampaiden rivi vilkkuen.
”Varon! Mutta älähän ylpisty – HAMP:in maskotilla on sinuakin komeampi rivistö!”
VIKTOR VON NEBULA koputti suihkulähteen reunaa uhmakkaasti nyrkillään. Fuksijoukko säikähti ääneen ja kaatoi juomiaan, kun kuusi riviä veitsenteräviä hampaita nousi vedestä irvistämään pintamaailmalle ennen kuin peto katosi taas aaltoihin.
”Jutun juoni on tämä: tällä kauniilla merten paronittarella on jossain rivien 3 ja 4 välissä harmillinen esiintymä hammaskiveä, joka teidän tulevien suuhygienian ammattilaisten on rapsutettava pois – yksi. Hammas. Kerrallaan!!!!”
Nuoremman polven opiskelijat hymyilivät ja naureskelivat hermostuneina. Osa näytti aidosti pelokkailta. Valkohipiäinen nuori ja salskea aristokraatti joukkion edessä, Aldous nimeltään, vislasi ja hurrasi, ja sai koko joukkion lopulta liittymään spontaaneihin taputuksiin ja hurraahuutoihin. Aldous rymisti paronin viereen ja viittoi puheenvuoroa.
”Siis äijät ja gimmat”, Aldous lausui, ”tää tulee olemaan ihan ainutlaatuista, siis Uniikkia aikaa teidän elämässä! Tiedän että teitä pelottaa, mutta älkää turhaan hermoilko – pelko vaan estää teitä saavuttamasta suuruuksia! Mä niin tiiän että jos te vaan uskallatte uskaltaa, näistä vuosista tulee teidän ELÄMÄN parasta aikaa!”
”Sanopa muuta, vanha veikko!” nuori ja rehvakas VIKTOR VON NEBULA hohotti häntä muutamaa vuotta nuoremmalle aristokraatille. ”Ottakaa askel ja tarttukaa toimenpiteeseen! Täällä ja tänään teistä todella tulee hammaslääketieteen opiskelijoita!”
VIKTOR VON NEBULAN ja Aldouksen dynaaminen duo sai mitkä tahansa kemut räjähtämään kattoon. He olivat aloittaneet molemmat vuosi sitten huonetovereina ja tehneet itsensä tunnetuiksi. Nebula–Aldous-asuntola oli usein viimeinen juhlijoiden pelastus silloinkin aamuyöstä, kun viimeinenkin mittavan steltiläisen imperiumin toreista oli lakannut tarjoamasta alkoholia.
Nuoremmat opiskelijat katselivat hieman epäröiden, mutta jatkuvasti nousevat voimajuomapitoisuudet rohkaisivat montaa. Etummaiseksi oli päätynyt Ogelonn, titaaniaatelinen etelän Markiisimailta. Hän oli lyhyt ja vähän hintelä eikä selvästi kokenut oloaan erityisen kotoisaksi juhlissa.
Ogelonnin kauhuksi VIKTOR VON NEBULAN sormi etsi yleisöstä selvästi ensimmäistä kokelasta. Hän hätääntyi hieman ja otti sivuttaisaskeleen piiloutuakseen väkijoukkoon – juuri ja juuri ennen kuin nuoren paronin katse osuisi häneen.
”Hei, sinä siellä! Vaihtari! Tules näyttämään paikallisille, miten tämä homma hoidetaan!”
Ogelonn tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä – ja huojentui, kun hän tajusi paronin puhuvan sittenkin jollekulle muulle. Nuori kullanruskea matoralaismies tummassa nahkatakissa havahtui ja alkoi astella tomerasti kohti allasta. Matoralaiset eivät olleet Steltinkään yliopistomaailmassa kovin harvinaisia, mutta tämä, Jotoriksikin kutsuttu, oli todellinen vasta aloittaneen vuosikurssin tähti. Jotor tuntui olevan karmivankin tarkkaan paikalla aina juuri oikeaan aikaan.
”No niin, sinä pääsetkin olemaan ensimmäinen”, julisti VIKTOR VON NEBULA.
”Fantastista!” Jotor tokaisi leveästi hymyillen ja alkoi vetää suojahansikasta päälle.
Aldous ojensi matoralaiselle steriilin työvälineen. Pikkuisessa matoralaiskädessä skaleri oli hivenen ylisuuri, mutta pikkumies pyöräytti sitä rehvakkaasti sormiensa ympäri ja loikkasi pelottomasti seisomaan suihkulähteen reunalle.
Aldous aktivoi tiedekunnan luotettavan vanhan painovoimasäteen kaukosäätimellään. Kuulaan vihreänä hehkuva valopatsas nosti hain leijumaan vedestä, aivan veden pinnan päälle. Hai katseli edessään olevia opiskelijoita kuin mittaillen heitä ja heidän rohkeuttaan – aivan kuin tämä hai olisi tehnyt tätä jo satoja vuosia. Jotorin katse kohtasi hain tahtojen mittelössä.
Yleisö seurasi sanattomana. Hai olisi voinut nielaista puolet matoralaisesta yhdellä haukkauksella mutta avasi suunsa rimpuilematta. Lukemattomat sahalaitaiset hampaat irvistivät ensimmäisen vuoden hammaslääkäriopiskelijaa kohti.
Kuinka monta kättä katkeaisikaan tänä vuonna? Oikeastihan se ei ollut kovin yleistä – useimmiten vain muutama rohkein uskalsi edes yrittää, ja he olivat nopeita vetämään kätensä pois. Parin ensimmäisen jälkeen vitsi todettiin toteutetuksi ja juomisella jatkettiin.
Vauhkoontunut humalainen joukkio hiljeni kuolemanhiljaiseksi, kun matoralainen työnsi äärimmäisen vakaan kätensä hain kitaan. Hän raaputti ja raaputti hammasrivien 3 ja 4 kohdalta huolestuttavalla rauhallisuudella, eikä hai tehnyt elettäkään estääkseen häntä. Lopulta hän sai hinkattua kokonaisen hampaan ja ojensi sitten työkalunsa sterilisoitavaksi sekä loikkasi alas suihkulähteen reunalta. Raikuvat aplodit ja hurraahuudot täyttivät puiston.
Jotor kumarsi hieman, iski silmäänsä ja sanoi: ”Se oli vääjäämätöntä.”
”Jotor, kunnon heppu!” toinen matoralainen, Kilroy nimeltään, huudahti riemukkaasti.
Jotorin huonetoveri Kilroylla oli päässään hellekypäränsä, vaikka aurinko oli laskemaan päin. Hän oli melko vanha siinä seurassa ja oli itse asiassa opiskellut arkeologiaa paljon pitempään kuin hammaslääketiedettä – mutta arkeologialla ei aina elänyt, ja monialaisuushan oli joka tapauksessa päivän sana. Sitä paitsi hän oli ollut osallisena liian monen arkeologisen kohteen tuhoutumisessa (joskaan ei omasta syystään), joten alan (joskin ei intohimon) vaihto oli muuttunut muutenkin terveelliseksi.
Matoralaiset vaihto-opiskelijat halasivat veljellisesti ja vetäytyivät pois huomion keskipisteestä. Nuori paroni puski taas väkijoukon eteen suurella tarmolla.
VIKTOR VON NEBULA hymyili ja taputti. ”Vielä yksi kierros aplodeja rohkealle vaihtarille! No mutta… kuka teistä on seuraava?”
Matoralaisen huikea esitys aiheutti mutinaa ja kuiskuttelua väkijoukossa – kuka nyt haluaisi jäädä pikkumiestä huonommaksi? Silti yleinen humalainen ilmapiiri ei peittänyt itsetietoisuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä, jos näytän kiireiseltä, niin ne eivät huomaa minua, Ogelonn ajatteli.
”Mites toinen vaihtari?” huudahti Aldous.
”Aivan totta!” VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Sinä siellä, etelän titaani – näytäpä mihin sinusta on!”
Ogelonn nielaisi. Koko väkijoukko oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Hän kirosi mielessään koko typerää kisaa ja kaikkea tätä imbesilliä juomista, mutta ei siinä tilanteessa voinut jänistää. Hän saisi kuulla siitä aina. Hän katsoi haita. No, olihan Jotorkin onnistunut. Ehkä hai ei juuri purrut, ja jutussahan oli kyse lähinnä siitä, oliko tarpeeksi pokkaa. Aivan, hän rationalisoi. Ogelonn vain nyökkäsi kiusaantuneesti ja tyhjensi juomansa nestemäisestä rohkeudesta. Hän käveli haita kohti ja sai rohkaisukseen huutoja ja aplodeja.
”Niin sitä pitää!” Aldous kannusti fuksia. Titaani asteli hain eteen ja otti skalerin kömpelösti vasempaan käteensä. Jos tilanne olisi ollut vähemmän painostava, hän olisi pysähtynyt ihastelemaan tuota suurta meripetoa, meriekosysteemin ruhtinasta ja suurta Makutan kalaa. Synkkä miete kävi hänen mielessään – Kohtalolla olisi kovin kurja huumorintaju, jos hänen intohimonsa koituisi hänen kohtalokseen.
Ogelonn hengitti syvään ja katsoi vanhempia opiskelijoita. Etenkin VIKTOR VON NEBULA katsoi häntä kuin haastaen: et sinä uskalla. Oli siis pakko uskaltaa ihan vain näyttääkseen noille kaikille.
Hän työnsi kätensä hain suuhun ja tavoitteli seuraavaa hammasten väliä, joka odotti raaputtelua. Skaleri raapi hammaskiveä, ja lyhyen hetken Ogelonn melkein vakuuttui siitä, että kaikki olisi kunnossa. Mutta jokin häiritsi haita, ja tämä liikahti hieman sulkien suutaan aivan hitusen. Ogelonn lähes jäätyi kauhusta ja yritti rauhoitella haita mutisemalla tälle hiljaa.
Seuraava skalerin liike survaisi haita mansikanpunaiseen ikeneen. Jo rauhoittunut hai tulistui kuin eteläinen meri ja napsautti leukansa kiinni.
Musiikki jatkoi pauhaamistaan, mutta kukaan ei enää hurrannut. Koko opiskelijakunta haukkoi henkeään, kun suuri merten peto riuhtoi kitukasvuista titaania pitkin suihkulähteen reunaa. Ogelonn parkui ja kirkui ja huusi, kun hain kuusi hammasriviä pureutuivat hänen vasempaan käteensä. Jopa VIKTOR VON NEBULAN hymy oli hyytynyt.
Hiljaisuuden katkaisi Kilroy, joka alkoi huutaa:
”Mata Nui soikoon, auttakaa miespoloa!”
HAMP:in urheimmat urhot säntäsivät tarttumaan kiinni Ogelonnista yhtenä massana ja saivat tästä otteen ennen kuin hai onnistui nykäisemään nuorukaisen suoraan altaaseen mukanaan. Köydenvedon urheilijapoikien ja hain välillä ratkaisi hirveä lihan repeämisen ääni ja verisuihku, joka sekoittui suihkulähteen veteen.
Huuto ja pakokauhu täyttivät puiston. Salskeat urhot lähtivät raahaamaan huutoitkevää Ogelonnia poispäin altaalta.
Veriroiskeiden peittämä VIKTOR VON NEBULA tuijotti typertyneenä fuksia, joka kaikkosi syksyn kovimmista bileistä jättäen hurmeisen vanan jälkeensä. Aldous, joka taas oli onnistunut väistämään roiskeista ainakin punaiset, tuijotti ensin suihkulähdettä ja sitten syntynyttä sekasortoa, ja lopuksi hymähti.
”Uuf”, Aldous mutisi. ”No mutta ehkä se oppii tuosta, että kannattaa käyttää puudutusta.”
Keskellä huutoa ja sekasortoa aristokraatti ryysti limakalvoilleen kolmannen viivan quazaa suihkulähteen reunalta.
VIKTOR VON NEBULA istui alas. Ehkä… ehkä nämä bileet tästä vielä nousisivat. Maailman kattoon asti.
Altaan pohjalla takea-hai mutusti tyytyväisenä kätevän kokoista suupalaa.
Vuosia myöhemmin
Päävuoren lomakylä, Stelt
Steltin suuren saaren ranta-alueet olivat viljavia ja alavia maita, ripoteltu täyteen mukavia pikku kaupunkeja, kartanoita ja toinen toistaan mahtipontisempia marmorisia kylpylöitä ja muinaisten aristokraattisankarien patsaita. Mutta kun noustiin syvemmälle saaren sisäosiin, aukeni siellä keskiylänkö. Se oli harvemmin asuttu ja karu, ja sen vuorilaaksojen pittoreskit pikku peikkokylät inspiroivat kokonaisen steltiläisen arkkitehtuurin tyylin. Aikanaan ylänköä hallitsivat julmat vuoristolaiset – gladiatoroidit – mutta sivistys ja aristokraattiritarien voitot olivat saaneet nämä hurjat klaanit enimmäkseen järjestykseen. Gladiatoroidien perinteinen sotaisa kulttuuri jatkui gladiaattoritaisteluiden muodossa rikkaiden ruhtinaiden areenoilla ja heidän orjasotilainaan.Tästä tulee matoranin kielen sana ”gladiaattori”.
Päävuori kohosi keskinkertaisen korkuisena huippuna ylängön eteläosista. Sinne oli hyvät kulkuyhteydet Voitto Korporaation ilmabusseilla, jotka liikennöivät kaikista Steltin suurkaupungeista. Muuan xialainen osakesijoittaja oli ostanut vararikon tehneen vuoren kymmenisen vuotta sitten ja perustanut sinne laskettelukeskuksen, joka lupasi luksusta halvalla ja kaikille. Pienen peikkolaisen alppikylän ympärille oli kasvanut turistiparatiisi. Alempana vuokrattiin lasketteluvälineitä ja lumikenkiä, ylärinteessä oli kristallikiipijäajeluita ja huvipuisto lapsenmielisille. Sadat pienet lomamökit ympäröivät seutua, ja jokainen niistä tarjosi puhtainta luonnon rauhaa kaukana rannikon kaupunkien melskeestä.
Voitto Korporaatiosta oli sittemmin tullut laskettelukeskuksen enemmistöomistaja, kun alkuperäisen rakennuttajan huolellinen verosuunnittelu oli paljastunut ja hän oli paennut velkojiaan (sekä ainakin yhtä laivuetta Carnium Enten automatisoituja murhakoptereita) eteläisille saarille. Konkurssipesä oli ollut halpa ja hyvä hankinta.
Ylempänä lomakylä Mokko-5:ssä sijaitsi rivi luksusmökkejä, jotka oli tarkoitettu erityisen varakkaille ja hyvää arvostaville vieraille. Ja yhden niistä – reunimmaisen, josta aukesi upea näköala laskettelurinteille ja lukuisiin matkamuistokauppoihin – oli vuokrannut itse Voitto Korporaation toimitusjohtaja tärkeää tapaamista varten.
Ovet paukahtivat auki ja viileä pakkasilma tulvi sisään, kun itse paroni marssi mökkiin paksuimmassa turkisviitassaan. Mökin eteisessä häntä kääntyi tervehtimään mekanisoitu hovimestari: uusi oli ollut pakko valmistaa eräänlaisen kansainvälisen terroristin kidnapattua vanhan.
DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA kääntyi ilmassa ympäri, tuijotti mestariaan yksinäisellä mekaanisella silmällään, nosti mekanisoitua silinterihattuaan sekä antoi kailottaa kovaäänisestään:
”Saanen esitellä:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Tuttu fanfaari kaikui eteisen jykevistä kaiuttimista (huomattavasti parempilaatuisena kuin mihin oli yleisesti totuttu).
”Ilo nähdä, veikko hyvä!” paroni huudahti sulkien oven perässään. ”Kukaan ei sentään ole saapunut ennen minua?”
”Ei, paroni hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA vastasi hieman särisevällä mutta muuten täydellisellä imitaatiolla paronin omasta äänestä. ”Täytyy sanoa, että näytätte tänään äärimmäisen hyvältä!”
”Oih kiitos, Va hyvä!” paroni sanoi heilauttaen kättään löysästi. ”Sinäkin näytät, mutta sellaiseksihan sinut suunnittelinkin!”
Paroni ja mekanisoitu hovimestari nauroivat yhteen ääneen yhteisen naurun. DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA oli selvästi menestys ja lähes täydellinen simulaatio paronin nerokkaasta mielestä. Hän ei melkein enää edes kaivannut aiempaa hovimestariaan, tai juuri muutakaan keskusteluseuraa. Herranjestas miten hyvä idea tämä oli ollut! Oli ollut lastenleikkiä kopioida oma aivorakenteensa ja 3D-printata se hieman heikkolaatuisemmasta kranamateriaalista. Melkoisen outoa, että kukaan muu ei ollut kokeillut vastaavaa aiemmin? Mikä vikana, eikö kukaan muu tullut toimeen itsensä kanssa?
Leijuvan munan muotoinen silinterihattuinen kone lennähti tohtorin taakse ja nappasi tämän viitan harteilta pienellä metallisella raajakkeella.
”No, mutta vitsit vitsinä, veikko hyvä”, NEBU-VA sanoi särähtävällä äänellä. ”Lienette valmis illan karkeloihin?”
”Totta totisesti! Tästä on tulossa selvästi kaikkien aikojen reissu. En ole nähnyt puoliakaan näistä herrasmiehistä vuosikausiin, Va! Meillä on varmasti paljon puhuttavaa.”
”Epäilemättä”, robotti sanoi ripustaen paronin viittaa. ”Mutta, teidän nerokkuutenne, painaako jokin mieltänne?”
”Luet ajatuksiani, Va. Luet ajatuksiani. Tähän iltaan nojaa paljon – sekä strategisesti että henkilökohtaisella tasolla.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istahti alas tukevalle nojatuolille ja vastaanotti hovimestarinsa tarjoaman lasillisen kuohuvaa. Mikä ihme häntä vaivasi? Sekö, että hän oli mennyt sekoittamaan henkilökohtaisen reissun ja bisnesasiat eikä ollut vielä edes kertonut kaikille vanhoille ystävilleen siitä?
Paroni pysähtyi miettimään.
Ei.
Se? Se oli itseasiassa aivan hel-vetin hieno juttu.
Kaikkien pitäisi tehdä ystäviensä kanssa asioita työajalla, ja työtoveriensa kanssa asioita ystäväajalla. Niinhän oli juuri optimaalista! Todellinen nero ei lakannut ”grindaamasta” (kuten Aldous tapasi sanoa) missään välissä, edes nähdessään vanhoja rakkaita ystäviään. Ja lähes jokainen hänen vanhoista opiskelutovereistaan oli kuitenkin jo tehnyt jotain Voitto Korporaation palkkalistoilla. Oli pelkästään kaikkien yhteisen edun mukaista käydä sotaan Voitto Korporaation vihollista numero 1 vastaan.
Paroni nojaili kärsimättömänä käteensä. Ei, kyllä häntä jokin muu asia vaivasi. Mikä? Oliko jokin vanha juttu selvittämättä? Ei kai? Opiskeluajat olivat olleet pelkkää riemua, naurua ja akateemista onnistumista. Tokihan kaikki hänen armaat kollegansa lähtisivät mukaan varauksetta!
Niin. Olivathan he pitäneet aina yhteyttä, auttaneetkin toisiaan. Paitsi, noh…
Paroni harmistui syystä, jonka ymmärtäminen vaatisi hetken miettimistä. Sellaista miettimistä, jota hän ei oikeastaan halunnut nyt tehdä. Mahdollisuus itsereflektioon meni, kun ulkoa alkoi kuulua helvetillinen telaketjujen jyrinä. Ah! Sen täytyi olla ensimmäinen vieras.
Hirsimökin seinän läpi kuuluu kolinaa ja vetämisen ääniä. Jokin suunnattoman iso ja korkeaoktaaninen oli puskenut tiensä ylös rinnettä ja pysähtynyt lomamökin eteen peittäen karkeasti noin puolet rakennuksen ikkunoista suurella tummalla teräskuorellaan. Pian ensimmäinen tohtoreista saapui sisään työntäen oven auki selällään. Valkoiseen takkiin sonnustautunut aristokraatti veti perässään pitkää tarjoilukärryä täynnä mitä erilaisimpia lihatuotteita. Oli perinteisiä herkkuja, kuten steltiläistä lenkkiä ja Agni-Metrun perunamakkaraa. Löytyi kra-makkaraa ja monia eri kinkkuja ja paljon lihakuulia. Husin vartaita ja marinoitua mahin kylkeä. Ja sitten oli erittäin mausteinen osasto eteläisiä pippurimakkaroita. Syötävää joka äijälle!
Sisään astui pitkä ja hoikka henkilö, jonka näkeminen täytti paronin sydämen lämmöllä. Paljon oli muuttunut opiskeluajoista — nuori aristokraatti joka pudisti lunta päältään näytti vuosikirjassa hyvin erilaiselta kuin nyt. Kaikilla heidän vuosikurssiltaan oli ollut mitä mielenkiintoisimpia sivuaineita, mutta tämä vanha kuoma oli hammaslääketieteen ohella ollut aina hyvin innoissaan lihantuotannosta. Hän oli siitä niin innoissaan, että liha peitti hänen koko olemuksensa.
Oviaukossa seisova olento näytti aristokraatilta enää hädin tuskin. Nakintekijän yllä olevat valkoinen takki ja hattu peittivät hädin tuskin sykkivän lihaolemuksen, joka tulvi yli jokaisen luonnollisen osan paronin vanhaa opiskelutoveria. Märkä, litisevä liha oli hyvin samanlaista kuin liha, jota hän tarjoili – joskin huomattavan käsittelemätöntä ja paistamatonta. Kasvoillaan eriskummallisella ilmestyksellä oli hyvin pienet pyöreät silmälasit sekä jopa lihan läpi paistava veikeä ilme vanhan ystävän nähdessään.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI
SNELLMANN!”
”PARONI”, saapuja sanoi, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli, kuinka ääni yritti pakottaa itsensä epätoivoisesti entisen suuaukon täyttävän litisevän lihan läpi. ”LIHAMME ILAHTUU NÄKEMISESTÄSI.”
”Vanha veikko!” paroni huudahti ja pomppasi ylös kättelemään opiskelutoveriaan. Paronin tumma koura upposi hieman litisevään massaan viisisormisen käden ympärillä.
”Valtava ilo nähdä sinut pitkästä aikaa. Lihassa ja veressä!”
NEBU-VA leijaili Snellmannin vierelle ja ojensi tälle lasillisen kuohuvaa. Paljoakaan miettimättä lihatohtori nosti lasin nykivällä käden liikkeellä päänsä ylle ja kaatoi sen lihalleen. Alkoholijuoma alkoi imeytyä märkivän lihan läpi.
”Hahah!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Yhtä kova poika kittaamaan kuin opiskeluaikoina?”
Snellmann nyökkäsi.
”LIHAMME ON KASVANUT VIIME KERRASTA. YSTÄVÄSI FICUKSEN KOEPALA KASVOI UUDEKSI HIENOKSI VILJELMÄKSI, JOKA KANTAA HEDELMÄÄ. OLEMME MYÖS TEHOSTANEET TUOTANTOKETJUA YHDISTÄMÄLLÄ USEAMPIA JOHTOPORTAAN ROOLEJAViisi Snellmanin veljestä perusti liha-alan yrityksen vuonna 1951. Ks. YLE: Snellmanille kansallinen yrittäjäpalkinto. TÄMÄN SAMAN KEHON SISÄLLE.”
”Niin niin, se on varmasti tehokasta yritystoimintaa!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hymyillen. ”Toit näemmä myös hyvän määrän apetta, vanha kamu?”
Lihaolemuksesta pakeni jokin, joka kuulosti hyvin kostealta naurulta.
”LEIKKASIMME NÄMÄ ULOKKEET VILJELMÄSTÄ OMIN KÄSIN”, hän sanoi osoittaen herkullista makkaralajitelmaa. ”SUONET ANTEEKSI. LAITAMME KEITTIÖN PUOLEN VALMIIKSI.”
”Toki, toki! Luotan, että luot meille jumalaisia makunautintoja!”
Lihamies katosi lihoineen mökin keittiön puolelle, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi jälleen miettimään päivää olohuoneen puolelle. Villamatto oli kätevästi imenyt itseensä suuren osan lihaliemestä, jota kaikkien aikojen reissun kaikkien aikojen kokista oli lattialle valunut. Mutta paroni ei päässyt eroon kalvavasta epävarmuuden tunteesta. Mitä hän oli unohtanut? Snellmann oli mukava mies, Aldouksen kanssa he olivat vanhoja kavereita, eikä heillä ei ollut koskaan mitään ongelmia Kilroyn tai Jotorin kanssa… mutta –
Kas kummaa, oliko ovella taas joku?
Olihan siellä: tämä kävi hyvin selväksi näyttävästä sisääntulosta. Valkoisesta talvi-ilmasta pölähti sisään puuterilumenvalkoinen pitkänhuiskea hahmo, jonka kuontalokin pölisi valkoista puuteria. Toisessa kädessään tämä kantoi suurta nahkasalkkua, toisessa tällä oli kävelykeppi. Tai noh, Aldous innostui kaikenlaisesta, oikeammin termi oli ”juju”: sauvan päässä törrötti irvistävä pääkallo ja muutaman eksoottisen rahilajin sarvia ja hampaita. Sitten viime näkemän Aldous oli vienyt näemmä tuota pääkallojuttua ihan pikkuisen pidemmälle ja piti sellaista myös kasvoillaan.
Mikään tästä ei yllättänyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA: Aldous oli jo opiskeluaikana painottanut selvemmin holistisen hammaslääketieteen puolelle sekä perehtynyt useisiin eksoottisiin kulttuureihin. Valkoinen aristokraatti otti suurella innolla esteettisiä vaikutteita uusista kulttuureista. Viime aikoina tämä oli asioinut paljon Meksi-Korossa ja ympäröivässä saaristossa ja tuntenut suurta henkistä yhteyttä paikallisiin kuolemajuhlallisuuksiin.
Aldous nyt vain tykkäsi innostua uusista jutuista – hän oli sillä tapaa maailmanmiehiä. Kulki nykyään ihan uudella tittelilläkin.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”NOITATOHTORI!”
”Paroni!” Aldous naurahti ja juoksi vastaanottamaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULALTA lämpimän halauksen. Ainoastaan kolme hänen haarniskastaan törröttävää eksoottisen eläimen piikkiä nirhaisi paronia.
”Auts! Aldous, mahtavaa että pääsit! Tässähän minä vähän ehdinkin huolestua, että pääseeköhän varmasti muistelemaan kulta-aikoja vanhan huonetoverin kanssa!”
”En missaisi tätä mistään syystä, brouski”, Aldous sanoi lempeän leveällä äänellä. ”Runkochakrat on kohdillaan ja ilmassa on timanginen pöhinä. Aistin että täällä on jo hyvät vibat käynnissä, veli. Tää ilta on jo nyt aivan leffaa.”
”On, kuomaseni! Ja melkoisen elävää kuvaa onkin!” paroni sanoi iskien silmäänsä. ”Snellmann saapuikin jo ja taisi pistää makkarat jo grillille!”
”Aivan julieenisen kova homma, bro. Synergiat väreilee. En malta odottaa että saan kamoja vähän purettua, pari rentouttavaa viivaa alle ja pecha kuchat tulille. Tekee kyllä ihan hyvää levyttää ja lätistä, oli sen verran tiukka tilanne rajalla. Jos tiiät mitä meinaan.”
”Tiedänpä hyvinkin! Taas tullin kanssa ongelmia, vanha veikko?”
Aldous naurahti ja iski silmää.
”Menee rutiinilla, Vik-bro. Kun on tehnyt näitä bisneksiä pitkään niin ei tarvii enää ees hirveesti irvistää, että saa kauppatavaran liu’utettua ’parempaan piiloon’. Ja pikku neuvottelulla ja coworking-hengellä saa useimmat erimielisyyksistä hoidettua.”
Aldous niisti äänekkäästi.
”Oho, saitkos flunssan siellä?” paroni ihmetteli. ”Pahoittelut viileästä lomapaikasta, mutta tekee toisaalta sinullekin vähän hyvää päästä pois aavikon paahteesta!”
”Joo, siis flunssaa on meinannut olla”, Aldous sanoi, sekoitti pussillisen quazaa hovimestarin ojentamaan kuohuviiniin ja ryysti sen sekunneissa pääkallomaskin sieraimesta sisään. ”Pelkästään lihamestari oli vissiin saapunut? Kato, mähän olin ajoissa. Oliks kaikki tulossa?”
”Kaikki”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hieman hermostuneen oloisena. ”Joo, kaikki. Koko vanha poikaporukka!”
Pääkallomaskin silmäaukosta katsoi kaksi skeptisenä hehkuvaa punaista silmää.
”Ihan kaikki? Mä luulin, että O-”
”Kaikki ovat tulossa”, paroni keskeytti. Ja säpsähti, kun oveen koputettiin tomerasti.
Noitatohtori katsoi häntä pitkään.
”Veli, sä vaikutat siltä, että kaipaisit hieman rentouttavaa kombuchaa.”
”Mitäh? Ennenkuulumatonta! Ei, pientä järjestelyyn liittyvää jännitystä tämä vain”, paroni supisi. ”Sisään!”
Tulija oli lyhyin heistä kaikista, ainoastaan matoran ja vielä hyvin vanha sellainen. Tohtori Kilroy oli maailmankuulu maankiertäjä ja tutkimusmatkailija, ja luokkakokouksen järjestämistä olikin lykännyt hänen pitkä eteläinen tutkimusmatkansa, joka pyrki löytämään kuudennen sakaran. Kilroy oli palannut pohjoiseen vain muutama päivä sitten. Hän oli pieni ja sitkeä sekä loputtoman viisas mies, lämminhenkinen ja rehellinen. Hän laski lumisen hellekypäränsä kuluneen Kanohi Raun päältä ja pudisteli lunta jaloistaan huolellisesti.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI KILROY!”
”Päivää, päivää”, hän sanoi hienostuneella korostuksella. ”Miten mukava nähdä teitä, arvon tohtorit.”
Pituuseron tähden kättely ei ollut kovin kätevää, mutta ei se paronia haitannut. Hän kumartui ja kaappasi vanhan miehen tiukkaan syleilyyn.
”Tervetuloa, tervetuloa! Sinua on niin kovin vaikea tavoittaa tätä nykyä, Kilroy”, paroni sanoi ja laski tohtorin.
”Maailmassa on niin kovasti nähtävää, ja niin kovin vähän aikaa”, Kilroy mutisi. ”Tohtori Aldous! Minä löysin eräältä kaukaiselta saarelta erään schiludomilaisyhteisön, jotka käyttivät aivan poikkeuksellisia, psykedeelisiä marjoja. Sanovat, että tuntuu siltä kuin koko maailma kääntyisi ympäri! Minulla on niitä täällä mukana jokin määrä. Uskon, että sinun alallasi arvostetaan tällaisia mahdollisuuksia.”
”Helvetin hyvä, doc”, Aldous näytti peukkua. ”Koitetaan niitä porukalla sitten jatkoilla, tulee ihan vanhat ajat mieleen!”
”Ah, Haederan yliopiston kirjaston hiljainen nurkka, suuanatomian pänttäämistä ja eksoottisia päihteitä!” paroni julisti. ”Ne olivat hyviä aikoja. Niitä minä haluan meidän muistelevan täällä, kun nyt olemme kaikki kerrankin yhdessä. Miten matkasi meni, Kilroy hyvä?”
Kilroy synkistyi.
”Valitettavasti emme löytäneet etsimäämme. Elämän Lähde karkasi minulta jälleen kerran. Mutta kuljimme läpi monen kartoittamattoman eteläisen saaren, ja keräsin suuren määrän korvaamatonta kasvi- ja eläintietoutta. Löysimme lähes kokonaisen opleurosauruksen luurangon. Jos et tiedä, niin se on sellainen kahdeksanmetrinen gorillamainen dinosaurus. Mutta voi, myrskyt pakottivat meidät kääntymään.”
”No mutta onni onnettomuudessa, vanha veikko”, sanoi paroni. ”Pääsit paikalle. Ja sen lisäksi, minulla on teille kaikille tärkeitä uutisia – ja yhteinen projekti. Sinun ymmärryksesi muinaisen maailman artifakteista voi osoittautua ensiarvoisen tärkeäksi.”
”Niin, milloinkaan ei voi tietää, mitkä löydöt osoittautuvat tärkeiksi! Ah, kohtasin myös eittämättä uuden grolemniittilajin Fentragesinmerellä, ja halusin keskustella meribiologian ekspertin kanssa tästä. Olikohan hän –”
Paroni irvisti, mutta onneksi Kilroyn kysymys keskeytyi, kun ulkoa kaikui hidas kaikuva selittämätön ääni. Aivan kuin jotain olisi materialisoitunut paikoilleen tyhjyydestä. Ennen kuin kolmikko ehti liikaa sitä ajatella, ovi viuhui taas.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI JOTOR!”
Aulaan kuulumisiaan muhimaan jääneet tohtorit kääntyivät yhdessä katsomaan seuraavaa lumisesta laskettelumaisemasta sisään astuvaa henkilöä. Tässä oli paljon tuttua mutta myös paljon uutta. Kullanruskea toa asteli sisään itsevarmasti itseään kannatellen yllään pitkä takki, joka liuhui tämän juostessa. Kanohi Mohtrek tämän yllä oli tuttu mutta ottanut uuden, virtaviivaisemman muodon. Hammaslääketieteen ja kvanttifysiikan tohtori Jotor oli muuttanut muotoaan aiemminkin, matoralaisesta toaksi, mutta tämä muutos sai muut tohtorit pysähtymään aloilleen ja keräilemään leukojaan lattialta.Snellmannin tapauksessa kirjaimellisesti, mutta niin saattoi käydä myös ilman hyvää syytä.
”Jotor!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Ilo nähdä, vanha…”
Paroni jäi jumiin yhtälöön, joka oli selvästi hyvin vaikea ratkaista.
”…sisko?”
”Tervehdys, veljet”, Jotor sanoi rohkeasti hymyillen. ”Pitkästä aikaa. Pahoittelut yllätyksestä. Totuttelen vielä itsekin näihin kasvoihin.”
”Hei vou”, Noitatohtori sanoi. ”Toi, toi on hienoo. Toi on modernii. Mä supporttaan.”
”Johan!” Kilroy sanoi nostaen hattuaan. ”Kaikenlaista sitä näkee! Hieno nähdä joka tapauksessa!”
”Siis niinkun”, Aldous jatkoi selvästi haltioituneena. ”Toi on inspiraationa kaikille nuorille naisille ympäri sakaroita, että niistäkin voi tulla hammaslääkäreitä. Kaikkialla.”
Keittiöstä vaappuva lihamies tuli näyttämään yhtä lihaista peukaloa Jotorin uudelle muodonvaihdokselle.
”OLET NOUSSUT LIHASI YLÄPUOLELLE, JA ONNITTELEN SINUA SIITÄ”, Snellmann sanoi, ja vaappui takaisin makkaroiden pariin.
”Kiitos”, Jotor sanoi hymyillen kylmänviileästi. ”Parkkeerasin kapselini Nakkikoneen vasemmalle puolelle. Toivottavasti ei haittaa.”
Kullakin tohtoreista kävi mielessä hyvin moderni ja vapautunut ajatus parkkeeraamisesta: siihen pystyi ihan kuka tahansa sukupuolesta riippumatta! Upeaa, miten maailma asteli eteenpäin. Sitä todella oli tiede.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pysähtyi aloilleen. Totta kai Jotorin näkeminen oli pelkkä ilo, mutta käsite ”poikien ilta” vaati vähintään tämän myötä uudelleenarviointia. Kyllähän tämä… kyllähän tämä näinkin toimisi. Eihän tämän tarvisi muuttaa mitään…
Eihän hänen hermostuneisuutensa nyt tästä voinut johtua? Hän oli hyvin moderni ajattelija! Hänen mielestään kuka tahansa saisi regeneroitua miten halusi! Tärkeintä oli, että koko jengi oli kasassa, eikö ollutkin?
”Odottelemme ilmeisesti vielä yhtä”, Jotor sanoi tietävän oloisena.
”Lasketkohan varmasti nyt oikein, Jotor hyvä?” paroni naurahti. ”Ei, kyllä tämä reissu taitaa näillä alkaa olla valmis –”
”Arvon paroni, tutkajärjestelmäni on havainnut useita ballistisia ohjuksia, jotka ovat osumassa aivan lähellemme”, NEBU-VA:n oli keskeytettävä. Punainen varoitusvalo välkkyi sen kuoressa.
Paronin selkäpiitä kylmäsi. Joukkion tohinan hiljennyttyä hänkin alkoi kuulla sen – hyytävän ujelluksen lumisessa tuulessa.
”Uskomatonta! Onko kyse siitä samasta terroristista? Valmistele kaikki puolustustoimet!” paroni parahti painokkaasti. ”Miten hän kehtaa pilata tämän päivän?”
”Ne eivät ole kenraali Killjoyn ohjuksia”, NEBU-VA korjasi. ”Energiajäljen mukaan ne kuuluvat –”
Valtava räjähdys vavisutti koko Päävuorta. Hirsielementeistä rakennettu mökki tärisi, ja osa läheisestä matkailualueesta hautautui pienikokoisen lumivyöryn alle.
Huoneen lukuisat televisiot ja muut näyttöpäätteet syttyivät, ja niihin ilmestyivät synkät kasvot. Tummanpuhuvan hahmon kasvot olivat varjojen peittämät, mutta hänen punaisesta monokkelistaan heijastui valo.
NEBU-VA näytti hämmentyneeltä. Tulisiko hänen ilmoittaa tulokas saapuneeksi, vaikkei tämä ollut vielä… saapunut?
”Päivää teille kaikille”, hahmo televisioruuduilla sanoi. Ääni särisi. ”Ajattelin, että tämä oli sopiva tilaisuus ohjuskokeelle. Miten nopeasti hait voivatkaan lentää! Kun sain kutsusi, paroni, ajattelin ensin olla tulematta. Mutta minun on pakko myöntää, mahdollisuus katsoa sinua silmiin kaikkien näiden vuosien jälkeen oli houkuttava.”
Tohtorit seurasivat tätä monologia enimmäkseen hämmentyneinä. Kauempana kuului sireenien ääniä, kun kuolevia pelastettiin siitä lomakylän osasta, joka oli ottanut osuman ohjuksesta.
Silloin alkoi jumalaton kirkuva ääni, ja valtava ilmavirta koetteli koko taloa. Neljä tohtoria juoksivat ulos hankeen, ja näkivät miten valtava, synkkä kalmari leijui heidän yläpuolellaan. Oli vaikea sanoa, oliko se mekaaninen vai lihaa. Painovoimamoottorit kannattelivat sitä aavemaisen vakaana, ja lukemattomat aseet kalmarin paksussa kuoressa tarjosivat tulivoimaa kokonaisten kylien hävittämiseen – kuten kalmarin synkkä herra olikin usein tehnyt.
Kalmari laskeutui rinteelle vähän matkan päähän tohtorien mökistä, ja alas leijui synkkä hahmo. Tämän haarniskan siluetti kohosi suurena ja uhkaavana. Vain kaksi yksityiskohtaa siinä eivät olleet mustia: punainen, hehkuva laserskaleri tämän vasemmassa kädessä, ja kultainen kasvoton visiiri. Sotisopa tarpoi mäkeä ylös eleettömästi, ja marssi mökin kuistille toisten luokse.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti viimein,
”TOHTORI OGEL!”
Ogelonn asteli aivan Viktorin eteen ja katsoi tätä kasvottomana kypäränsä takana.
”Viktor”, hän sanoi sävyllä, jota oli vaikea tulkita.
”Ogel”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hyvin leveästi hymyillen. ”Kelpo kamu, miten voit? Melko paksusti, näemmä?”
Paronin katse kulki valtavan titaanin päästä varpaisiin.
”Pidän mitä olet tehnyt tuon haarniskan kanssa! Hyvin modernia, hyvin virtaviivaista!”
”Ogel! Mites hait?” Aldous huudahti.
Vitsi jäi haarniskoidulta ilmestykseltä huomioimatta.
”Sinä halusit tavata?” Ogel kysyi kylmän viileästi paronilta.
Jaiks… vanha kuoma oli selvästi täällä bisnes edellä. Hiljainen hetki sai paronin melkein huomaamaan palavan lomakylän etäiset avunhuudot.
”Kyllä! Sinua, Ogel hyvä. Tai siis… tai siis sinua ja muuta ’jengiä’, totta kai. Koko vanhaa porukkaa! Kaikkia kavereita. Kai minä siitä olin selkeä?”
”Kutsusi ei ollut yksiselitteinen”, Ogel tuhahti hampaidensa välistä. ”Eikä sitä ollut kovin helppo huomata.”
”Kyllähän minä sinutkin totta kai kutsun, hyvä toveri!” paroni sanoi pyyhkäisten hikikarpalon otsaltaan. ”Kaikki te, totta kai! Ilman koko vanhaa jengiä ei olisi järkeä järjestää tätä iltaa. Olihan tässä suunnitteilla kuitenkin –”
Luokkakokous
Samarxxan, Uhkaavasti Helvetin Portteja kohti lipuva necropolis
Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä. Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain. Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn… Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.
Ocsid odotti aina ”jotakuta”. Jokin suurempi oli valinnut hänet – sinetöinyt hänet synkällä polttomerkillään. Ocsid ei ollut suurmies. Hän oli niitä, jotka valmistelivat maailman itseään suuremmille.
Olisipa hänet kutsuttu suurteen Tohtorien tapaamiseen, Ocsid löysi itsensä välillä miettimästä. Ehkä jossain toisessa elämässä. Myös hän oli valmistunut Haederan yliopiston hammaslääketieteellisestä tiedekunnasta mutta vasta vuotta myöhemmin kuin nuo salskeat urhot, joiden edesottamuksia hän oli ihaillen kaukaa seurannut.
Ocsidin kohtalo oli kuitenkin kulkea toisia polkuja. Hän oli aina ollut erilainen: matoralaiset eivät olleet häntä joukkoonsa hyväksyneet, kun hän oli kanisteristaan noussut. Vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että hänen hipiänsä ei ollut terveen vihreä kuin ilman ja kasvillisuuden kansalaisella, vaan sairaalloisen, aurinkoa kavahtavan vihreä. Hänellä oli hieman liian pitkät raajat, eri parin jalat ja kiero selkäranka… sekä jos oikein katsoi, pienet terävät sarvet.
Mana-toran, sylkäisivät toiset hampaidensa välistä. Karzahnin leikkikalut, pilkkasivat vääräleuat. Demonit. Hän oli kauan aikaa sitten hylännyt nuo kaikki nimet. Hän piti enemmän sanasta onuhinen – se tuntui sopivalta. Hänen todellinen kotinsa ei ollut sakaroilla, vaan niiden alla. Maankuoressa, siellä syvällä missä muutkin universumin virheet asuivat.
Kun hän oli ymmärtänyt tämän, oli hän tahtonut löytää juurensa. Synkkä käärö hylätyssä hautaholvissa koillissakaran päädyssä oli paljastanut, että hänen kaltaisiaan oli enemmän, ja he ja heidän ruhtinaansa olivat vankina syvällä alemmissa kupoleissa.
Kun kohtasi maailman epäoikeudenmukaisuuden, ainoa oikea ratkaisu oli käydä sotaan. Vuosien valmistelu, arkeologinen tutkimus ja synkin taikuus auttoivat Ocsidia nostattamaan yhden vanhan maailman varjelluimmista salaisuksista, demonisen kaupunkiraunion. Kuolleiden kaupungin. Ruton kaupungin. Lentävän kaupungin.
Sairauksia tämän maailman ylle sylkevä nekropolis leijui demonisella taialla jostain kupolien syvyyksistä. Harva tiesi sen historiaa. Ehkä hänen kaltaisiaan oli ollut aina: niitä, jotka tunsivat kutsun syvemmältä pimeydestä. Komennon kuninkaalta, joka heitä syvältä Manalasta ohjasti. Joskus aiemminkin Samarxxan oli saastuttanut taivaita toisen komentajan alaisuudessa. Häntäkin ennen olivat onuhismestarit demonisine miekkoineen komentaneet vaeltavaa kalmistoa tehtävänään vapauttaa todellinen kuninkaansa.
Nyt kuninkaan komento hänen sielussaan oli ollut kovaäänisempi kuin koskaan aiemmin. Se oli saanut Ocsidin miehistöineen hylkäämään tehtävän Välisaarilla. Ruttosiiven tyrmistä ulos tiensä taistellut riimusoturi sai jäädä pelkuriksi, joka pääsisi heiltä pakoon — ehkä tämän sodan jälkeen Ocsid voisi viimeistellä senkin tehtävän.
Mutta ei tänään. Tänään profetiat olivat käymässä toteen.
Tänään Enkeli laskeutuisi taivaista ja vapauttaisi hänen ruhtinaansa. Biolzebubin ylipappi pääsisi kahleistaan ja auttaisi sytyttämään lopullisen kaaoksen liekit. Tuo Ruhtinas nostattaisi hänet entistä korkeammalle ruton levittäjänä.
Nuorena Ocsid oli uskonut, että hänen tehtävänsä olisi korjata hampaita. Toiset ajat, toiset haaveet. Hänet oli valittu johonkin sitäkin tärkeämpään: hänen kuuluisi korjata rikkinäinen ja epäreilu maailma.
Nekropolis lensi saastuttaen vedet altaan. Kuolleet kalat nousivat pintaan. Syvyyksien synkkä luola kutsui.
Päävuoren lomakylä, Stelt
Ruokasalissa kaikui lämmin puheensorina. Aldousin inspiroivan ja ryhmähenkeä nostattavan pecha kucha -esityksen jälkeen vanhat koulutoverit olivat kerääntyneet herkkuja notkuvan ruokapöydän ääreen. Tohtori Snellmannin valmistamat ravintotieteellisesti optimoidut makkarat riittäisivät varmasti koko seurueelle. Viinipulloja availtiin, laseja täyteltiin. Iltapäivän auringot laskivat suuresta ikkunasta näkyvän laskettelurinteen ylle.
”Tämä onkin ensimmäinen kunnon sivistyneen henkilön ateria, jonka olen saanut pitkiin aikoihin”, Kilroy mutisi tyytyväisenä pinotessaan lautaselleen ruokaa. ”Ah, niin sitä ihan unohtaa itsensä tutkimaan menneisyyden ihmeitä. Tiesittekö, että uusimpien tutkimuksien valossa Xian Vuorella oli aikanaan verikultti, joka uhrasi säännöllisesti henkiä Vuorelle rituaalimenoin? Tästä epärationaalisesta ajasta ei yleensä puhuta paljoa Xian historiassa.”
Jotor vilkaisi tätä ja kohautti olkiaan.
”Kun viimeksi kävin siellä noihin aikoihin, Vuori ei kyllä vielä edes sijainnut Xialla. Se tuli vasta myöhemmin. Voimme käydä katsomassa, niin saatte tarkempaa tietoa.”
Kilroy näytti harmistuneelta, eikä välttämättä aivan ostanut tätä väitettä ”aika-matkustuksesta”. Heidän erimielisyytensä tästä asiasta olivat alkaneet jo opiskeluaikana.
”Noh, Kilroy, veliseni”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen tälle maljaa. ”Ilo, että pääset kaivelemaan myös muutakin kuin purukalustoja! Monialaisuus, se se vasta on elämän suola!”
”No, siinä olen kyllä samaa mieltä”, Kilroy hymähti.
Paroni nosti lasia ilmaan katsellen ylpeänä pöytää ympäröiviä henkilöitä. ”Katsokaa, mitä meistä on kaikista tullut! Snellmann, kokkaamisesi ovat vain parantuneet opiskeluajoilta! Aldous, olet laajentanut inspiroiviin vaihtoehtolääkinnän keinoihin! Jotor, sinusta on tullut nainen! Ja Ogelkin… on edennyt elämässä!”
Ei vaadittu maailman tarkinta almanakkaa mittaamaan se aivan liian pitkä hiljaisuus, jonka paronin uljas puhe jätti leijailemaan. Ehkä moni vain sattui sillä hetkellä siemaisemaan juomaansa tai oli täpötäynnä Snellmannin herkullista lihaa. Niin sen täytyi olla. Hyvän isännän tehtävä oli selvästi jatkaa keskustelun ylläpitämistä, halusi tai ei.
”Siitäs tulikin mieleeni: Snellmann, en ole kuullut suvustanne hetkeen. Mitä veljillesi kuuluu?”
”OLEMME LÄHEISEMPIÄ KUIN KOSKAAN”, kupli lihaisan olemuksen keskeltä.
”Ihanaa kuulla, ystävä!” paroni naurahti kumeasti. ”Tiedättekö, se saa minut ajattelemaan: minä aivan todella kovasti kaipaan meidän yhteisiä aikojamme, toverit. Villi nuoruus, muistatteko enää edes, mitä se oli? Harva se päivä juhlimme aurinkoinnousuun asti vailla huolen häivää. Ollapa sellaista vapautta! Mutta ah, ajat muuttuvat, ja niin vain ovat vallan ja vastuun kahleet sitoneet meistä jokaisen. Kyllä… kyllä opiskelu vain oli elämän parasta aikaa!”
Aldous naurahti pääkallokypärästään ja ripotteli valkoista substanssia makkaran kyytipojaksi.
”Älä nyt, V-Man, ei niiden aikojen tarvi olla ohi! Silleen tietyllä tavallahan me ollaan itse parhaita opettajiamme, ja elämä on vaan yhtä suurta opiskelua. Saatiin sentään vanha kunnon jauhojengi kasaan ja vanha kipinä on yhä tässä. Mä sanon vaan että bro, päästetään irti, lähdetään uusille leveleille. Evaluoidaan meidän elämänkaaria uudelleen. Keskitetään juurichakrat, se on vaan omasta tahtotilasta kiinni.”
Aldous puhui haltioituneena. Hänen pupillinsa olivat selvästi laajentuneet.
”Nyt kun ollaan kaikki tässä, niin musta meidän pitäisi oikeasti käydä läpi itse kunkin laiffii. Tää on sellainen harjote, jonka mulle opetti semmoinen krikcitialainen surffishamaani johon tutustuin kun olin vuoden Galilla”Jos alkaa vanne kiristää päätä niin kandee oikeesti vaikka vaan myydä kämppä ja mennä Galille. Siis siellä on tosi aitoo bro. Mun koko elämänkatsomus käänty ympäri kun olin siellä, se oikeesti muuttaa sua niin monella tavalla.”
– Tri. Aldous. Kuulkaa, tehääs vaan niin että otetaan kaikki käsistä kiinni, et saadaan oikee yhteys. Ja sitten käydään läpi mitä regrettei teillä on. Mitä vaan mitä teki tai ei tehnyt. Jos sä vaikka aloitat”, hän sanoi ja tarttui vieressään olevaa Jotoria kädestä.
Jotor kohotti kulmaansa ja tuijotti jonnekin kauas.
”En ehkä näe asioita sillä tavalla, Aldous. Se, miten minä näen maailman, ei mahdollista katumusta. Jos yrittää korjata kaiken, ei voi elää yhdessäkään hetkessä – vaan niissä kaikissa. Joka hetki, joka sekunti. Hampaat ovat melkoisesti helpompaa korjattavaa kuin menneisyys.”
”Joo, toi on just diippii”, Aldous rohkaisi. ”Sä olit aina tosi fiksu häiskä, niin totta kai susta on tullut myös tosi fiksu mimmi. Jos nyt vaikka jatkan tosta niin itse oon funtsinut tota krickitiläistä puolta viime aikoina, just sen Gali-reissun jälkeen. Ajatusta maailmansielusta ja kaikesta tästä, oikeesti tosi fundamentaalia kamaa. Ja pakkohan sitä on miettiä, että mitä jos oisin tajunnut tän jo aiemmin? Et kuinka paljon olisin kehittynyt henkisesti jos mulla olisi ollut Hepokadesin meditaatiotekniikat jo aikaa sitten. Ehkä oisin ihan eri paikassa mentaalisesti kun nyt, oikeestihan oon vaan tällainen loputon etsijä.”
Snellmann mietti omaa vastaustaan pitkään. Jotor nykäisi lempeästi lihaista kättä testinä siitä, kuunteliko tämä.
”LIHAMME EI VOI ELÄÄ MENNEISYYDESSÄ EIKÄ TULEVASSA. ON VAIN TÄMÄ HETKI, JA SE, MITÄ TEEMME SILLÄ. KAIKKI LIHA MUUTTUU LOPULTA MÄDÄKSI, JA KORVATAAN UUDELLA.”
Koko joukkio hymyili aidon ystävän viisaille sanoille. Kilroy otti lihaisesta kädestä ja nousi seisomaan tuolilla noustakseen samalle tasolle muiden kanssa. Hän rykäisi ja alkoi puhumaan juhlallisesti.
”Aldous on aivan oikeassa, että tällaisia asioita on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Me saatamme elää hyvinkin pitkään, mutta se voi loppua yhdessä hetkessä, yllättäen. Monet ymmärtävät liian myöhään, että olisivat olleet onnellisempia tehden jotakin muuta. Minä olen oikeastaan aina ollut vanhin meidän seurueestamme, ja olen ehkä seurannut teitä hieman erilaisesta näkökulmasta. Olen ylpeä siitä, että teistä on kehittynyt niin ajattelevia yksilöitä! Minun on vaikea keksiä, mitä katuisin elämässä. Tokihan aina löytyy pieniä murheita, mutta ne eivät ole mitään sen rinnalla, mitä olen saavuttanut ja saanut tehdä. Toivon, että te kaikki löytäisitte samanlaisen mielenrauhan omalle kohdallenne, vielä kun olette nuoria.”
”Ethän sinä nyt niin vanha ole, Kilroy hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Vetreä ukko kuin mikä, aina uusien vanhojen juttujen perässä! Ei sen, että tuijottelee fossiileita, tarvitse tehdä sinua sellaiseksi!”
Kilroy vain kumarsi oudon juhlavasti ja laskeutui istumaan. Hänen vieressään istuva Ogel tarttui tätä kädestä. Ogel oli riisunut visiirinsä, ja hänen punainen monokkelinsa lähes kilpaili huomiosta DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN oman monokkelin kanssa.
”Olen kieltämättä ajattelemiseen ja murehtimiseen taipuvainen luonne”, Ogel sanoi. ”Mutta ei asioiden katumisesta mitään hyötyä ole.”
Monitulkintainen vastaus jätti joukkion miettimään. Jos kuunteli hiljaisuutta, saattoi melkein kuulla lomakylän hirvittävien roihujen sammuttelun ääniä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti Ogelia silmiin ja sitten laski katseensa heidän käsiinsä.
Tai siis laserskaleriin tämän vasemman käden tilalla, josta hän oli huomaamattaan jo hetken pitänyt kiinni. Hänen kämmentään poltti.
”Auts. Kappas, sehän taitaakin olla minun vuoroni”, paroni puhui. ”Katumus! Katumus ei ole voittajien puhetta, sanotaan. Mutta kyllä, kyllä voittajatkin saavat katua! Muun muassa sitä, että eivät voita vielä enemmän! Minä, minä olen miettinyt monia asioita viime aikaisesti, ystäväni. Maailmassa on paljon vialla, ja olen aina kokenut kunnia-asiakseni korjata viat parhaaksi toteamallani tavalla! Mutta ehkä minä en sitten ole tätä ennen ymmärtänyt, että kuinka kovaa oikeiden asioiden puolesta täytyy taistella!”
Paroni piti pitkän tauon, ja sanoi sitten hiljaa:
”Kiusaajille… kiusaajille pitää laittaa kampoihin!”
Kun kukaan ei kummemmin jatkanut keskustelua siitä, hän löysi kätensä hyvin pian kahden eri viinilasin ympäriltä ja maisteli niitä sivistyneesti ja uskomattomalla vauhdilla. NEBU-VA leijaili hyvin pian täydentämään paronin lasilliset. Se todella tiesi, mitä hän ajatteli, herran pieksut!
Ogelonn tyhjäsi lasin hyvää steltiläistä ja laittoi tyhjän pikarin pöydälle. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään ryypiskelevää paronia.
”Sinä olet aina osannut järjestää juhlia”, hän korotti ääntään, ”mutta kyllä sinulla on jokin muukin syy kutsua meidät kaikki koolle tänne. Milloin me tapasimmekaan viimeksi, Viktor? Ihan kasvoista kasvoihin. Muistatko edes, miten monta vuotta siitä on?”
Hän jätti väliin lyhyen tauon mutta ei antanut paronille mahdollisuutta vastata. Hänen äänensä oli vakaa ja matalan monotoninen.
”Kun sain kutsusi, minun ensimmäinen ajatukseni oli: hänellä mahtaa olla todella epätoivoinen tilanne. Miksi sinä muuten meitä muistaisit, jos et saadaksesi meiltä jotakin? Armas Voitonhampaasi tuhoutui jossakin yksityisessä sodassa, ja kas – siinä sinä olet, järjestämässä juhlia ’ystävillesi’. Viktor, mikä onkaan sinun kutsusi todellinen tarkoitus? Voitko vihdoin mennä itse asiaan?”
Viiltävä hiljaisuus laskeutui ruokasaliin. Yksi puhumattomista säännöistä oli rikottu. Tohtorit siemailivat juomiaan ja keskittyivät herkkuaterioihinsa: ja odottivat, miten illan isäntä vastaisi näin rankkoihin syytöksiin.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä.
”Ogel, kuomaseni”, pattitilanteeseen pistetty paroni papatti. ”Kyllä, minulla on teille muukin syy olla täällä kuin vanhojen muistelu. Mutta älkää luulko, että haluaisin teidät tänne vain hyötyäkseni teistä! Minä… minä uskon, että tämä projekti, jota teille kaikille haluaisin tarjota, on isossa kuvassa jokaiselle meistä hyödyksi. Me katsomme menneisyyteen oppiaksemme, miten varautua tulevaan!”
Ogel ei vastannut siihen vaan jätti hyisen hiljaisuuden. Aldous koki asiakseen rikkoa sen:
”Hyvä spiikki, brouski. Mistäs tässä projektissa sitten on kyse?”
”No, hyvä että kysyit! Kyllä, olette lukeneet uutisia oikein – Voitonhampaani upposi syvään hyiseen veteen Xian rannikolla, ja syypääkin on tiedossa. Hirmuinen Mustan Käden entinen kenraali, joka tunnetaan ’Nui-Kralhina’ tai nyttemmin Killjoyna, saapui luokseni ja loukkasi kunniaani tavalla, jonka kaltaista en voi suvaita. Lähteeni kertovat, että hän keräilee tällä hetkellä kaiken lisäksi yksityistä armeijaa ottaakseen haltuunsa minulle kuuluvan saaren koillissakarassa. Ymmärrätte varmasti, että ahdinkoni on todellinen: Voitto Korporaation tulevaisuus on vaakalaudalla, sekä varmasti myös koko maailman!”
Paroni laski katseensa viinilasiinsa pyöritellen sitä.
”Ajattelin, että säästelisin näin ikävistä asioista puhumista myöhempään vaiheeseen iltaa. Ehkä niiden oli aika tulla pöydälle, että voimme käsitellä ne, kuten vanhat kuomat tapaavat tehdä!”
”Ja sinä tosissasi uskot, että siitä on sekä meille hyötyä, että koko maailmalle?” Ogel naurahti kuivasti. ”Kykenetkö avaamaan tätä minulle, sillä minusta kuulostaa lähinnä siltä, että tarvitset lisää rautaa Kenraali Killjoyta vastaan.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA haki sanojaan pitkään ja harkitusti, kuten hänen kaltaisensa suuren intellektuellin kuului:
”Kuules Ogel… äh… saat tämän kuulostamaan niin yksinkertaiselta! Tässä on useita tasoja! Kosolti tasoja, jopa! Tasoja tasojen päällä! Yhteiskunnallinen taso, ideologinen taso… monenlaisia metatasoja!”
”Pistänkö pari annosta kiertoon?” Aldous kysyi kaivellen laukkuaan.
Paroni pihahti pakotetusti.
”Kiitos, Aldous, mutta voimme jättää ne metatasot myöhempään vaiheeseen iltaaTämä sanaleikki viittaa humoristisesti sekä kirjallisuustieteen käsitteeseen tekstin metatasosta, Voitto Korporaation omaan ”Meta-Universumi”-virtuaalimaailmaan että pahamaineiseen xialaiseen huumeeseen, metadermikseen.! Minä vain ajattelin, että vanhoilta ystäviltä kehtaisi pyytää apua – joku suuri ajattelija on varmasti sanonut, että sitä varten ystävät ovat!”
”No, eipä sinulta ole apua aiemmin liiennyt”, Ogel sanoi heilauttaen kättään muiden tohtorien suuntaan ja kuljetti katsettaan käyden läpi heistä jokaisen. ”Aina jokin tekosyy kiireestä tai karanneista haista tai mistä hyvänsä. Vai onko joku teistä saanut rakkaalta Viktoriltamme paljon apua omiin ongelmiinsa?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA antoi katseensa vaeltaa ympäri huonetta. Hikinoro valui hatun alta.
”Kuules Ogel, mielestäni on epärehellistä juuttua muistelemaan vanhoja tuolla tavalla! Ja aivan varmasti olet saanut minulta apua joskus!”
Ogel löi vasemman kätensä pöytään niin kovaa, että lasi helisi. Laserskaleri jätti pöytään hieman palaneen kohdan.
”Sinä jätit minulle melko vahvan muistutuksen menneistä!”
Paroni vilkaisi koukkua, ja sitten Ogelia, ja taas koukkua.
”Ei kai opiskeluaikoihin tarvitse nyt joka kertaa palata! Me… me olimme hyvin erilaisia henkilöitä silloin kaikki! Snellmannkin oli useampi henkilö kuin nyt! Ogel, sinä et nyt katso kokonaiskuvaa, ja –”
”Sinä voisit joskus katsoa niitä henkilöitä siinä kokonaiskuvassa! Vai oletko ollut liian kauan omien käskyläistesi ympäröimänä, että muistaisit, etteivät kaikki ole töissä sinulle?” Ogel kysyi, epätavallisen kiihtyneenä. Soimasihan siinä vähän pata kattilaa. Viimeistään nyt kaikille oli selvää, että ongelma ei ollut vain paronin sota vaan kauna, jolla oli pitkä varjo.
”Hyvät herrat”, Kilroy yritti puuttua, ”ehkä tässä nyt tehdään ramasta kane-raa, ja te voisitte –”
”Miten sinä kehtaat?!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pauhasi viikset höyryä puskien. ”Ihan varta vasten vanhoja ystäviä ajatellen järjestin meille tämän mökinkin! Milloin sinä olet tullut oma-aloitteisesti moikkaamaan vanhoja opiskelukavereita?”
”Kenties opiskeluaikani eivät jääneet samalla tavalla kauniiksi muistoksi”, Ogel jatkoi ääntänsä korottaen. ”Mutta en minä myöskään ano opiskelukavereilta apua omissa sodissani ja teeskentele, että se on heidän omaksi edukseen! Jokainen tuhoamani kuningaskunta on puhtaasti oman työni tulosta!”
Suivaantunut paroni pihisi ja puhisi ja veti syvään henkeä. Ogelilla oli kirotun hyvä pointti siinä – mutta tämä ei ansaitsisi kuulla sellaista kohteliaisuutta!
”Kuules, minä en tule anomaan sinulta yhtään mitään! Luulisi vain, että sinäkin ymmärtäisit joskus katsoa juttuja omaa nokkaasi pidemmältä! Nyt, suonette anteeksi, käyn vahaamassa viiksiäni!”
Paroni nousi uhmakkaasti seisomaan, siemaisi molemmat viinilasinsa loppuun, ojensi ne hovimestarilleen ja marssi ulos ruokasalista. Puuovet paukkuivat.
”Joo, tuota”, Aldous naurahti hermostuneesti ja yritti keventää tunnelmaa. ”Vieläkös Ogel sulla on tapana polttaa sun kätyreiden naamat irti sellaisiksi luupäiksi?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli toden teolla tuohtunut.
Hän oli vetäytynyt omaan kamariinsa ja avannut hotellin minibaarin. Mainittavan erityisiä antimia sieltä ei ollut löytynyt, mutta suu täynnä keskinkertaistakin kaviaaria esti liiemmän sadattelun ulospääsyn. Paroni oli yrittänyt rentoutua katselemalla lumista vuorimaisemaa, mutta lomakylässä roihuavan tulipalon seuraaminen ei auttanutkaan häntä olemaan ajattelematta äskeistä sosiaalista katastrofia.
Hän käänsi katseensa kamarinsa vierastietokoneen näyttöpäätteelle, jolla hän oli kirjautunut sisään tarkistamaan Viktornetissä mahdollisesti saamansa lukemattomat viestit ja tuli välittömästi muistutetuksi siitä, että Ogel oli heti hänen perustettuaan uuden ryhmäkeskustelun luokkakokousta varten välittömästi poistunut ryhmästä. Raivostuttavaa.
Miten pitkään Ogel jaksoikaan kantaa kaunaa yhdestä vähän turhan pitkälle menneestä opiskelujäynästä? Hän se tässä oli täysin kohtuuton – DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yrittänyt sovintoa erinäisillä hienovaraisilla tavoilla vuosien varrella. Luulisi, että noinkin terävä akateeminen mieli osaisi lukea rivien välistä hänen viesteistään, mitä hän siitä nykyään ajatteli! Maailmassa oli hyvin suuria merialueita, joiden omistuksesta hän ei ollut käynyt kovaa kaupantekoa ja joissa Ogel sai ihan hyvillä mielin puuhata kalmareitaan!
Pah! Kuinka ylpeä Ogel kehtasikaan olla? Mitä hän oli saavuttanut näiden vuosien varrella ollakseen noin täynnä itseään?
Paitsi jonkinlaisen merenalaisen diktatuurin perustamisen. Se oli kai ihan kunnioitettavaa. Mutta Ogelilla oli selvästi kunnianhimon puutetta. Kyllä, tämä oli takertunut merenpohjaan eikä osannut katsella niiden horisonttien yläpuolelle! Aivan kuten hän oli takertunut myös menneeseen.
Ehkä paroni palaisi jonkin ajan päästä ruokasaliin ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kyllä, se oli ainoa tapa käsitellä tuollaisia lapsellisia ulostuloja. Hän käsittelisi ne oikein hyvin, eikä edes murjottaisi yhtään. Hän oli täällä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa ja solmimassa liittoumia kansainvälistä terroristia vastaan. Sitä ei yksikätinen merenpohjassa murjottava erakko häneltä pilaisi! Kunhan paroni nyt saisi vain hetken rauhaa, hän palaisi nauttimaan kaikkien aikojen reissusta.
Rauha jätti tulematta. Kamarin seinällä oleva näyttö alkoi välkyttää valoja ja piristä. Puhelu? Tähän aikaan? Keneltä?
Ja hetkinen, miten? Ei kai tämän sijainnin pitänyt olla juuri kenenkään tiedossa? Corrodér lieni yhä matkoilla, Vapor ja ЯФГФЯ korjasivat satelliittijärjestelmiä, XPlodella oli tiukkaa treeniä Club Viktorin keikkaa varten ja Meltdown käyttäisi tämän viikonlopun ”porina moottorien vakauttamiseen”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Sitä paitsi jos joku hänen luottomiehistään jaksaisi häiritä häntä nyt, hän antaisi näille potkut vaikka saman tien. Ja toki palkkaisi uudestaan, koska ei häntä nyt ollut tehty työntekijöistä!
Pirinä jatkui. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kittasi siniviinillä alas kaviaarin jämät ja tallusteli vastaamaan.
Mustatakkisen skakdin siluetti levisi hänen näytölleen. Vaikka tämän kasvot jäivätkin suurimmaksi osaksi varjoon, tuon hymyn kyllä tunnisti kauas.
”Hyvää iltaa, paroni. Toivottavasti en keskeyttänyt rientoja liian pahasti.”
”Kas, tuttu naama! Zorak von Maxitrillian Arstein, oletan?” paroni puski pois oikeutetun aristokraattisen kiukkunsa. ”Pitkästä aikaa! Tuota, sopiiko kysyä, toveri hyvä, miten sait yhteyden tähän mökkiin?”
”Tohtori hyvä”, lipevä skakdi pahoitteli, ”tarkoitukseni oli vain toivottaa teille antoisaa luokkakokousta. Kuulin lähteiltäni, että teillä on siellä – kuinka tri. Aldous sanoisikaan? – ’koko konkkaronkka’ kasassa.”
”Suuri kiitos, hyvä herra!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen hattuaan.
Mikä mukava herrasmies, kuinka kohteliaasti tehty. Eivätkä he edes pitäneet juurikaan yhteyttä – kauankos siitä olikaan ollut, kun hän oli puhunut Zorak von Maxitrillian Arstein kuudennen kanssa tämän projekteista? Kymmenisen vuotta, muutama kymmenen? Hän kohtasi niin monia henkilöitä, että oli suorastaan ihme, että hän muisti kaikki.
Viimeksi kun hän oli kuullut, oli Arsteinista toki aika jättänyt. Paroni ei pitänyt sitä kovin erityisenä – häneltä itseltäänkin oli vasta ammuttu naama irti. Erinomaisen tiedemiehen ja suuren Vaikuttajan kuului varautua joka hetkenä siihen, että joku tahtoisi ampua häntä päähän. Ei ollut kohteliasta kysyä toiselta herrasmieheltä, miten tämä varautui päähän ampumiseen. Ne olivat yleensä melko harmillisia keskusteluja – varsinkin silloin, kun toinen osapuoli ei ollutkaan tajunnut vielä varautua siihen.
”Kuulkaa, Arstein hyvä, soititte hieman hankalalla hetkellä! Olisi mukavaa rupatella liikeasioista tai kiintoisista tiedeprojekteista – enkä normaalisti antaisi edes hauskanpitoillan estää sellaista – mutta minun on myönnettävä, että olen tällä hetkellä jokseenkin harmistunut!”
”Sepä varsin ikävä kuulla, ystävä rakas. Sallinet minun keventää taakkaasi hieman? Olen erinomainen kuuntelija.”
”Epäilemättä olette! No pah, ollaan sitten rehellisiä! Katsokaas, minä kutsuin ystäväni tänne kahdesta syystä: muistelemaan menneitä sekä varautumaan tulevaan. Mutta eräs ystävistäni ei tunnu suhtautuvan tähän kovin hyvin. Saatatte tietää, että olen juuri nyt käymässä sotaan vastaan kelmeistä kurjinta, Kenraali Killjoyta!”
”Olen kuullut… huhuja. Paronin on hyvä astella varoen. Nui-Kralhilla saattaa olla yllättäviä kortteja hihassaan.”
”Sitä minä pelkäänkin! Näinä päivinä ei voi olla varma, kenet se lurjus on saanut viekoiteltua avukseen. Ehkä juuri siksi ajattelin, että on parasta lähestyä vanhoja ystäviä – sellaisia, jotka tunnen niin hyvin, että voin luottaa heihin tässä!”
”Luottamus on näinä aikoina harvinaisen niukassa oleva resurssi. Olen samaa mieltä, että todellisia liittolaisia kannattaa vaalia.”
”Juurikin niin, Arstein hyvä! Kuules, saanko sanoa Zorak? Vaikutat hepulta, jolla on sekä järki että sydän paikallaan!”
”No… kaikin mokomin”, Zorak vastasi, joskin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensävynsä ei antanut juurikaan vihjeitä hänen mielialastaan. Tohtori kuitenkin katsoi asialliseksi jatkaa.
”Zorak hyvä, minulla on ongelma pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Meidän… ystävyytemme ei alkanut kaikkein helpoimmalla tavalla. Sanotaanko näin, että saatoin kehottaa häntä tekemään jotain, mikä aiheutti hänelle… seuraamuksia. Mutta siitähän on jo vuosikausia! Uusia raajoja on äärimmäisen helppo rakentaa! En ymmärrä, mikä häntä risoo. Haithan ovat sitä paitsi hänelle intohimo! Pääsipäs ainakin katsomaan sellaista läheltä.”
”Ymmärrän, mitä ajat takaa”, Zorak sanoi ja nojautui hieman eteenpäin niin, että tämän kasvot saivat vähän enemmän valoa. ”Joskus on vaikea sanoa, millaisia ajatuksia synkeä visiiri kätkee alleen. Oletko koskaan harkinnut, paroni hyvä, varsinaisesti kysyväsi ystävältäsi, miten hän koki asian?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raapi leukaansa ja mietti hetken, kunnes skakdi jatkoi.
”Joskus henkilöiden väliset jännitteet johtuvat vain väärinkäsityksistä tai sanomatta jääneistä itsestäänselvyyksistä. Uskon, että voisi olla hedelmällistä ottaa tarkasteluun –”
Sitten Zorak täysin äkkiäarvaamatta keskeytti ja jäi tuijottamaan jotain, mikä ei näkynyt paronin ruudulla. Jokin, joka kuulosti tutkan ääneltä kaikui etäisesti mikrofonin kautta.
”Näyttää siltä, että yllätyksiltä ei voi välttyä, vaikka kuinka varautuisi”, hän sanoi puhuen hyvin nopeasti. ”Pahoittelen, paroni, mutta joudun tekemään pikaisen poistumisen. Toivon kaikkea hyvää taistelullesi – sekä Killjoyn että menneisyyden virheittesi kanssa.”
”Kas, kiireinen mies! Kyllä minä ymmärrän, ei se mitään! Meidän kaltaisillamme on monta rautaa tulessa. Kiitos viisaista sanoista, Zorak hyvä! Meidän pitäisi joskus jutella pidempäänkin: meillä olisi varmasti paljon kiinnostavia projekteja vertailtavana!”
”Varmasti, paroni hyvä. Nyt –”
”Ensi kerralla voin varmasti näyttää sinulle erään projektin, joka varmasti inspiroisi sinua! Pitäisit varmasti ’Vikterroistani’!”
Zorak von Maxitrillian Arstein hiljeni hetkeksi.
”Niin. Niin, varmasti”, hän sanoi diplomaattiseen sävyyn.
”Kuules, moni on kysynyt minulle, mikä niiden salaisuus on, ja olen pysynyt vaiti siitä – kuten hyvän luovan neron kuuluu! Mutta näin kahden luovan neron kesken voin kertoa, että niiden kuori perustuu lähes läpäisemättömään lammaspohjaiseen metalliseokseen –”
”Hyvästi, tohtori”, Zorak sanoi, ja yhteys katkesi.
Ja katkesipa kovastikin, paroni hämmästyi. Oho, kumma juttu! Zorak von Maxitrillian Arstein oli katkaissut yhteydet sillä tasolla, että koko tämänkin puolen viestintäjärjestelmä oli hajonnut epämääräisiksi häiriösignaaleiksi. Tiesiköhän Zorak-kuoma, että hänen yhteydenottotapansa oli vastaanottajapuolelle jokseenkin haitallinen? Ehkä Zorak kaipasi hieman päivitystä. Siksikö tämä oli soittanut? Voitto Korporaatio oli tunnetusti tietoturvajärjestelmien terävimmässä kärjessä!
Hmm, tämän puolen salasanakin oli muuttunut, kumma juttu sekin. Paroni raapi leukaansa yrittäen päästä omiin laitteisiinsa sisälle. Ei kai tämä nyt liittynyt äskeiseen puheluun? Pitäisikö tarkistaa asia? Ehkä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA soittaisi Zorakille takaisin ja kysyisi tästä joku päivä, kunhan pääsisi takaisin omille palvelimilleen.
Paroni ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettiä erityisen kauaa, sillä kaikkien aikojen reissun seuraava keskeytys häämötti horisontissa. Sviittinsä ikkunasta hän näki lomakylän rinteen – ja jonkin mahtavan, joka leijaili sen yläpuolella.
Voi jummijammi.
Kylläpäs odottamattomia vieraita riitti, mietti paroni, ja alkoi hoputtaa ovea kohti.
Kun paroni pääsi takaisin ruokasaliin, hän näki, että kaikki paikallaolijat olivat nousseet seisomaan. Tila täyttyi nopeasti jonkinlaisesta mustasta usvasta.
”Tuota, Snellmann, jätitkö jotain palamaan keittiössä?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi hermostuneesti.
Ennen kuin lihamöykky ennätti vastaamaan, alkoi pimeyden keskeltä kuulua verkkaisten askelten ääni.
He kaikki tunsivat sen: valtaisaa, synkkää auraa erittävä luihu hahmo kulki läpi aulan ruokasaliin yhdistävästä oviaukosta. Kookkaat siivet repivät mennessään oven karmit paikoiltaan.
Paronin hovimestari selasi hervottomalla nopeudella jotain puhelinluetteloa muistuttavaa tunnistaakseen luokkakokouksen kuokkavieraan.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti oikean kohdan löydettyään,
”ARKKITEHTI!”
Varjohöyryt väistyivät paljastamaan Makuta Abzumon ankean ilmeen, joka ei viestinyt ainakaan iloisuudesta.
”Johan nyt on pöllyt”, Aldous henkäisi.
”Kaipa se oli välttämätöntä”, Jotor huokaisi itsekseen. Toa ei näyttänyt laisinkaan yllättyneeltä saapujasta – eikä liian tyytyväiseltä, vaikka sen pääosin piilotti.
Kilroy näytti siltä kuin olisi nähnyt muinaisen demonin heräävän henkiin edessään. Jopa Ogel näytti äkkiä varautuneelta ja mutisi jotain lyhyesti kypäräänsä.
”Tuota, Abzumo”, paroni totesi hämmästyneenä. ”En osannut odottaa sinua saapuvaksi! En tiennytkään, että opiskelit hammaslääketiedettä yhtä aikaa kanssamme. Olisin kyllä lähettänyt kutsun, vannon sen!”
Siivekäs demoni hymähti. Pimeys hälveni hieman paljastaen, että seinät olivat alkaneet valtoimenaan kasvaa valtavia torahampaita.
”En ole kaivannut tutkintoa, mutta pystyn kyllä huoltamaan hampaita tarpeen vaatiessa.”
Seinästä tunkeutuva uloke osui Jotoria ikävästi takamukseen niin, että tämän oli pakko ottaa askel lähemmäs langennutta enkeliä. Hän puraisi huultaan kevyesti.
”Meillä taitaa olla valitettavasti ruokaa vain kuudelle!” paroni sanoi. ”Mutta voimme varmasti hoitaa asian, vai mitä Snellmann?”
”VOIN LEIKELLÄ LISÄÄ LIHAA VILJELMÄSTÄ”, kokolihamies vakuutti.
”No niin, kelpo veikko!” paroni hihkaisi ja läimäisi toveriaan selkään, mikä aiheutti lätisevän äänen. ”Kuule, tämä ilta on yllätyksiä täynnä, mutta luulen että saamme tämän vielä käännettyä kaikkien aikojen reissuk-”
”En tullut tänne rupattelemaan mukavia, tohtori”, Abzumo ärähti Snellmannin hiippaillessa sivuaskelin takaisin keittiön suuntaan. ”Enkä syömään lihaa. Joskaan en sulje sitäkään vaihtoehtoa vielä mielestäni.”
Makuta nuolaisi huuliaan niljakkaasti vilkaisten Jotorin ja Kilroyn suuntaan. Matoran kavahti hieman. Jotor astui suojelevasti eteenpäin ystävänsä eteen päättäväisen näköisenä.
”Tarvitsen joitain vastauksia”, makuta jatkoi kääntäen synkän katseensa takaisin paroniin. ”Uskon, että tunnet muuannen Zorak von Maxitrillian Arsteinin.”
Paroni pohdiskeli pitkään.
”Totta kai! Tuttu mies. Kelpo veikko hänkin. Oletteko kenties ystäviä?”
”Niinkin voisi sanoa”, Abzumo vastasi. ”Sellaisella tavalla, että syöttäisin hänen kätensä mieluusti vaikka haille.”
”Kappas!” paroni sanoi sävyyn, jota joku voisi (täysin virhellisesti) luulla hermostuneeksi. ”No minullakin on muutamia sellaisia ystäviä. Sellaisten kanssa täytyy vain olla hyvin, hyvin kärsivällinen! Tiedäthän, Abzumo, esimerkiksi yhteisen ystävämme Makuta Nuin – niin terävä mieli, mutta äärimmäisen raskasta seuraa!”
Ehdottomasti hän viittasi tässä vain Makuta Nuihin. Ei kehenkään muuhun.
”Parhaan tietoni mukaan Makuta Nui on kuollutKs. Manuhuipennus vol 2., minun käteni kautta”, Abzumo totesi kylmästi. Paronin leuka loksahti hieman. Kaikkea sitä tänään oppi. Vasta maanantainahan hän oli ollut mainittuun raatoon yhteydessä.
”Nyt, jos suonet anteeksi, tahtoisin tietää Arsteinin sijainnin, jotta voin tuoda hänenkin turmionsa”, pimeyden valtias jatkoi.
Makuta Abzumollakin oli selvästi pitkäaikaisia kaunoja, joita pitäisi käsitellä rakentavasti. Ainoa seikka, joka esti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA aloittamasta isällistä puhetta aiheesta, oli se, että hän ei ollut itsekään vielä valmis kohtaamaan niitä ajatuksia. Pirullista, miten maailman piti hieroa hänen omia huoliaan vasten hänen kranaansa näin!
”No, tulit sillä tavalla kreivin aikaan, että hän vasta lähti! Tai siis, mikä on kreivin ajan vastakohta? Palvelijan aikaan?”
Punaiset silmät kapenivat viiruiksi, kun Makuta Abzumo soi paronille murhaavan katseen.
”Linjoilta, siis”, paroni jatkoi nopeasti. ”Lähti linjoilta! Ei hän nyt tänne paikalle asti vaivautunut. Hieman outoahan se olisi ollut, ei Arstein taida olla edes tohtori, tai ei ainakaan hammaslääkäri. Rehellisesti en tiedä, missä hän nyttemmin sijaitsee – emme ole olleet hetkeen yhteyksissä. Mysteerien mies! Paitsi juuri äsken! Hän soitteli toivottaakseen hyvää iltaa! Perin kummallista sinänsä, enhän ole juuri julistanut tästä illasta missään! Noin tusinaa Vikter-postausta lukuunottamatta.”
Paroni harkitsi hetken, oliko tämä väärä kohta keskustelua tehdä päivän kolmastoista vikti tunnisteen #kaikkienaikojenreissu alle. Hyvin lyhyen hetken.
Paronin tuhannet seuraajat jäivät kuitenkin vielä nälkäisiksi, kun paljastui että yhteysongelmat vaivasivat myös hänen VikPhoneaan. Kumma juttu! Johtui varmaan pakkasesta.
Abzumo ei vaikuttanut hänen selfiepelistään ilahtuneelta.
”Ei liene liikaa pyydetty”, makuta murahti, ”että annat Arsteinin yhteystiedot minulle.”
”Ei… ei tietenkään”, paroni vakuutti ja viittoili puhelimellaan hyvin epähienovaraisesti NEBU-VA:lle. ”NEBU-VA, kokeilepas jäljittää äskeinen puheluni!”
Munakellomainen robotti teki työtä käskettyä, ja yksi sen valoista alkoi vilkkua psykoottisesti. Hetken kuluttua robotti kuitenkin päästi kimeä-äänisen älähdyksen, jokin sen sisällä poksahti ja siitä alkoi nousta pahanhajuista savua. Ellipsimäinen leijuva metallirunko putosi kolahtaen lattialle.
”Herran jestas! Ei, tämä on aivan normaalia, Abzumo hyvä. Ehkä NEBU-VA vain innostui niin kovaa, että se menetti tajuntansa. Minullekin välillä käy niin!”
Makuta ei edes vaivautunut vastaamaan sanoin vaan tämän kädestä kasvoi lonkeromainen uloke, joka suunnattomalla nopeudella sinkosi itsensä kohti NEBU-VA:n dataporttia.
Hetken koko ruokasali odotti jännittyneessä hiljaisuudessa, kun makuta sulki silmänsä ja vain seisoi paikoillaan. Lonkero sykki hiljalleen kuin imien jotain hovimestaribotista. Kilroy asteli edestakaisin hermostuneesti. Jotor kumartui asettamaan kätensä tämän olkapäälle lohduttavasti. Aldous tarjosi Ogelille henkäystä bongistaan, josta oli ollut täyttä häkää vetämässä hyviä höyryjä jo useita minuutteja aiemmin. Ogel kieltäytyi kohteliaasti. Keittiöön kaikessa hiljaisuudessa vetäytynyt Snellmann huusi:
”MAKUTA ABZUMO, ONKO TEILLÄ ERIKOISRUOKAVALIOITA?”
Makuta ohitti (paronin mielestä täysin kohtuullisen) kysymyksen kokonaan ja heilautti kättään laiskahkosti loihtien korkeakoulutetun yleisönsä eteen kolme purppuraista hologrammimaista näyttöruutua.
”Paroni hyvä, saanen huomauttaa, että palvelimesi kaikki kiintolevyt on pyyhitty täydellisen puhtaiksi”, Abzumo sanoi osoittaen ensimmäistä näyttöä, jolla virtasi migreenimäisenä aaltokuviona roppakaupalla kyseisen faktan osoittavaa dataa.
”Olen aina pitänyt piirakkadiagrammeista”, Kilroy kuiskasi Jotorille.
”Mitäs pannahista”, paroni puhisi.
”Mikä selittää ehkä myös sen, miksi järjestelmään ei enää pääse sisälle”, makuta jatkoi. ”Ja kuten toiselta ruudulta näemme, havaitsin jälkiä siitä, että suuri määrä dataa on ladattu hyvin hajautetusti aivan hetki sitten, oletettavasti ennen kuin se kaikki poistettiin lokaalisti. Kolmannelta ruudulta näemme todisteita siitä, että myös koko viestintäjärjestelmänne on totaalisen tärvelty.”
”Mutta kuka voisi pystyä tällaiseen?” paroni parahti. ”Tietotekniikkamme on alan huippua!”
”Niin”, Abzumo sanoi ivallisesti. ”Hyökkääjä olisi tarvinnut suoran yhteyden palvelimeen useiden minuuttien ajaksi.”
”Niin, kuka…” paroni pohti. ”Ellei…”
Paroni puristi kätensä nyrkkeihin. Makuta Abzumo nojautui eteenpäin odottavana nostaen kulmaansa.
”KENRAALI KILLJOY!” paroni paasasi. ”Se kunniaton ruoja! Kaikista päivistä juuri tällöin, kun minulla oli edessä vapaailta ja ajanviettoa vanhojen ystävien kanssa! Kaiken tämä hirvittävä sota saastuttaa!”
Abzumo hieroi ohimoitaan kuin yrittäen lievittää päänsärkyä ja huokaisi syvään. Paroni jatkoi posottamistaan.
”Kuule, onpa harmi että Arstein on niin vaikea mies saavuttaa — hän osaisi varmasti auttaa tämän selvittämisessä! Emme ole kovin hyviä ystäviä, mutta meillä on useita yhteisiä hyviä kontakteja. Kuten Malcirem! Tai Kelbuuno. Tai siis. Rauha heidän sieluilleen, toki. No mutta, esimerkiksi Radak, siinä vasta kunnon tiedemies! Kepeät mullat hänellekin, tosin. Kuoli siinä terrori-iskussa Metru Nuilla… HERRAN PIEKSUT?!!”
Paroni pysähtyi hyperventiloimaan suuren tajuamisen edessä, ja jatkoi uljaasti:
”Terrori-isku Voitonhampaalla, JA sitten Metru Nuilla? Ja nyt Metru Nuilla on taas uutisten mukaan räjähtänyt! Makuta Abzumo, tällainen ei voi jatkua!”
”Kieltämättä”, Abzumo vastasi hieman hengästyneesti. ”Jos et kykene siihen ainoaan asiaan, missä olet hyvä, ja pysty antamaan minulle Arsteinin sijaintia, minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin auttaa sinua tässä sodassasi. Olisi suotavaa, että mahdollisimman moni Killjoyta tukeva osapuoli poistuu tästä maailmasta.”
”Hetkinen”, Aldous aloitti, ”miten niin ei ole muita vaiht-”
”Ja avaan vaikka helvetin portit, jos se auttaa teitä voittamaan”, Abzumo jatkoi keskeytyksestä huolimatta.
”Huhhuh, melkoinen metafora!” paroni henkäisi. ”Minä arvostan tuota, Abzumo! Tuon sanominen tarkoittaa paljon tässä ikävässä tilanteessa! Teidän täytyy ymmärtää, että minun kaltaiseni vankkumaton tieteen mies ja vakaumuksellisen paronillinen pasifisti ei aloita turhaa taistelua ilman todella, todella painavia syitä. Maailma muuttuu, veljet! Ja Jotor. Jotorkin muuttui, mutta kauniimmaksi! Ei, missä olinkaan? Hirvittävää kyllä, tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaisi kuuluvan enemmän erilaisille rosvoille ja ryöväreille kuin sivistyksen miehille! Näyttäisi siltä, että tässä maailmassa saa haluamansa olemalla öykkäri – kiusaaja.”
Paroni pysähtyi pohtimaan. Ja hihkaisi ulos suuren tajuamisen.
”ILONPILAAJA!” hän julisti. ”Enkä minä enää suostu antamaan kiusaajien voittaa! En enää, en kerta kaik-”
Abzumo oli alkanut kesken paronin pakinan astella takaisin nyttemmin karmittomalle ruokasalin pääovelle. Ennen kuin tohtoreista turhamaisin ennätti lopettaa puhumisen, hän keskeytti tämän.
”Siinä tapauksessa minulla on sinulle muutama lelu lisää niiden lisäksi, jotka olet jo minulta saanut. Pyydän Ficusta toimittamaan ne.”
Synkän hahmon kadottua oviaukon läpi kaikui aulasta vielä viimeinen synkkä lause:
”Ja helvetin porttien avaaminen ei ole metafora.”
Kaikki varjousva oli viimein kadonnut huoneesta, mutta seinästä kasvavat hampaat olivat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Aldous vilkaisi aulaan ja korjasi hieman päähineensä asentoa.
”Se ei kuulkaa pojat – ja Jotor – tullut sisään ovesta. Aulan katossa on ihan hemo reikä.”
”Mielestäni tuo mies käyttäytyi jokseenkin asiattomasti”, Kilroy sanoi kohentaen hattua päässään. ”Vaikka varmasti kohtalomme ovatkin tässä asiassa yhteen kiedotut.”
”Valitettavasti”, Jotor sanoi.
Varjon vetäydyttyä myös Jotorin vakavoituneet kasvot paljastuivat kuin vuosisatoja vanhempina. Hän katsoi poissaolevana kohti suuntaa, missä Makuta Abzumo oli hetki sitten ollut.
”Olen nähnyt 14 000 605 eri vaihtoehtoista tulevaisuutta”, hän sanoi hiljaa. ”Lukematon määrä erilaisia lopputuloksia sille kielletylle sodalle, minkä nyt aloitamme. Ja vain yhdessä me voitamme.”
Mutta itse kullakin oli silloin paljon pohdittavanaan. Jäinen tuuli virtasi sisään rikotusta katosta. Lumihiutaleet kulkeutuivat lämpimään tupaan.
Tunnekuohusta selvinnyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi lopulta ovelta ja romahti takaisin tuoliinsa Ogelin viereen. Hän tavoitteli viinilasia.
”Sinä sitten taidat oikeasti uskoa asiaasi”, Ogel sanoi lopulta hiljaa paronille. Hän oli seurannut koko sananvaihtoa hiljaa kuin muistoihin uponneena.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA henkäisi syvään, ja tuntui puhaltavan kaiken uhmakkuuden ulos viiksiensä kautta höyrynä. Paronin potra poseeraus lyyhistyi laiskanpulleaksi löhöilyksi.
”Uskon! Ja tarkoitan joka sanaa! Ymmärrätkö sinä Ogel, että taivaallinen enkeli laskeutui juuri keskuuteemme ja sanoi seisovansa takanani tässä? Minä olen tästä enemmän tosissani kuin koskaan!”
”En minä siitä makutasta”, Ogel mietti. ”Nehän taistelevat vain viimeiseen kuolevaiseen. Tarkoitan sitä paloa, millä itse puhuit.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA otti hattunsa pois päästään, laski sen pöydälle eteensä, ja huokaisi.
”Meidän on aidosti syytä pelätä muuttuvia aikoja, toverit. Olemme saaneet elää vaurautta ja yltäkylläisyyttä, sotien välistä aikaa! Me jopa saimme oppia niin paljon maailmasta yhdessä sen arvostetuimmista opinahjoista. Minkälaisia upeita henkilöitä meistä kasvoikaan niiden vuosien takia? Mutta öykkärit eivät ikinä mene pois, ne vain odottavat tilaisuuttaan vohkia lounasrahasi.”
Paroni katsoi Ogelia pitkään, puri hampaansa yhteen, ja sanoi:
”Ja… olenhan minä…”
”Niin?” Ogel sanoi.
”Saattanut… olla öykkäri itsekin.”
Hyinen tuuli puhalsi sisään. Kaikki tohtorit olivat hiljaa.
”Toistaisitko”, Ogel sanoi.
”Olla öykkäri itsekin.”
Kaikki tohtorit olivat jälleen hiljaa hetken.
”Vielä kerran”, Ogel sanoi.
”HYVÄ ON!” paroni puhkui. ”Ogelonn, ystävä hyvä, minä… saatoin olla joskus itsekin öykkäri. Hieman. Välillä.”
Paroni veti syvään henkeä. Seuraava ponnistus vaati häneltä voimia.
”Ja! Ja! Aion tehdä sen, mihin harva herrasmies edes pystyy! Ja… myöntää virheeni.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nosti kätensä kohti Ogelia, puri hampaansa tiukasti yhteen ja sanoi:
”Olen pahoillani.”
Ogelonn katsoi tätä sanattomana.
”Viktor… minä en uskonut, että sinä ikinä…” hän haki sanoja. ”Minä olin sinulle niin katkera. Halusin näyttää sinulle ja kaikille muille. Siksi minun oli pakko valmistua sinua nopeammin, tehdä enemmän ja paremmin kuin mitä sinä teit… En edes ajatellut, että tämä… tämä…”
Hän ei enää löytänyt sanoja vaan vei vain entisen kätensä suulleen. Oli kuin hän olisi muuttunut pienemmäksi ja kyyrymmäksi, vuosien ja kylmän kangistamaksi.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nousi seisomaan, ja huokaisi:
”En minä kutsunut sinua siksi, koska sinulla on isoin armeija, jonka saan helposti kasaan. Jos se olisi siitä kiinni, enhän minä olisi kutsunut teitä muitakaan. Mitä tarjottavaa sodalle meidän kaltaisillamme tieteen ja sivistyksen miehillä on? Ei, minä kutsuin teidät, koska näinä aikoina ei ole liikaa henkilöitä, joihin voisin luottaa täysin. Todellisia ystäviä ei löydä kuin kerran vuosisadassa.”
Paroni laski kätensä varovaisesti Ogelin olkapanssarille.
”Ja nyt joudun myöntämään, että minä todella tarvitsen teitä tähän taistoon, veljet. Ja Jotor.”
Ogel näytti hetken olevan kahden vaiheilla, mutta lopulta jopa hänen oli pakko hymyillä varovaisesti. Hän ojensi ehjän kätensä paronille.
”Minä en odottanut, että tämä ilta olisi päättynyt näin”, hän sanoi. ”Ajattele kaikkia niitä vuosia, mitkä me kaksi idioottia tuhlasimme. Kyllä minun on sinua autettava. Olethan sinä koko inspiraatio minun lukemattomille haiaiheisille projekteilleni, pahassa… ja hyvässä.”
Paronin pumppu pakahtui. Hän tarttui Ogelin käteen.
”Ikinä ei ole liian myöhäistä, Ogel”, hän sanoi. ”Kyllähän kaksi näin vanhaa koiraa voi vielä oppia uusia temppuja. Anteeksianto, se se vasta hieno temppu on! Opetellaanko vielä pari uutta, ja näytetään kiusaajille yhdessä kaapin paikka?”
”Näytetään”, Ogel nyökkäsi.
Muut tohtorit olivat pian heidän ympärillään. Aldous painoi luisevan kämmenensä kahden muun käden päälle. ”Mullakin on pari temppua varastossa, tai ainakin hamppua!”
Jotor asetti lempeästi kämmenensä pinoon.
”Tarvitsemme kaiken rohkeutemme vastustaaksemme pahinta mahdollista aikajanaa.”
Kilroyn piti nousta tuolille seisomaan, että ylsi. ”Alussa on yhtenäisyys, ystävät!”
”Sä kans, lihajäbä!” Aldous hihkaisi. Keittiöstä saapuva Snellman joukon viimeisenä läimäisi litisevän nyrkkinsä käsistä päälimmäiseksi.
”PISTÄKÖÖT PAHIMPANSA. LAITAN NAKKIKONEEN PÄÄLLE.”
Tohtori Kilroy katsoi tovereitaan. Hän lausui juhlallisesti:
”Historian kirjat tulevat vielä muistamaan tämän Viktorin Sotina.”
Helvetin portit
Kuolleiden kaupunki oli saapunut sinne, missä muinaiset kirjoitukset olivat kertoneet sen olevan sillä hetkellä, kun uusi aika alkaisi.
Hyytävä tuuli viilsi Tohtori Ocsidin kasvoja, kun hän seisoi ruttosiipi Samarxxanin kannella. Hänen kaupunkinsa oli hänen kotinsa mutta se oli myös hänen sotalaivansa taistelussa epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan. Yksi epäoikeudenmukaisen maailman pirullisimmista linnakkeista alkoi häämöttää horisontissa.
Se oli helvetti – yksi useista. Sen jäätulet polttivat, siellä maasto huusi sillä kävellessä, sitä hallitsi hullu ruhtinas. Se oli rakennettu vain alistamaan ja sortamaan kaikkia niitä, jotka eivät sopineet koneiston täydelliseen kulkuun. Tuo kirottu saari tukki muodollaan tunnelit, joista hänen kaltaisensa pääsivät hädin tuskin pakoon pintamaailmaan. Sen perustuksissa hohkasivat Suurten Muinaisten sinetit, jotka estivät universumin virheitä nousemasta katselemaan taivaan tähtiä.
Syvällä Samarxannin kuudennessa katakombissa oli seinäkaiverruksia tästä päivästä: päivästä, jona Manalan lapsi johdattaisi valitun kansan ja ainoan luvatun kuninkaan ylös tunneleista. Kostamaan. Tuomaan oikeutta. Mutta ennen kuin se voisi tapahtua, täytyisi sinetti murtaa. Ja siihen demoni tarvitsisi siunauksen Taivaan Enkeliltä.
Hetken Ocsid epäröi. Oliko hän rakentanut koko uskonjärjestelmänsä ikiaikaiselle valheelle? Elikö hänen kansaansa manan tunneleissa enää lainkaan – vai lepäsivätkö viimeiset heistä nekropoliksen loputtomissa hautaholveissa?
Miksi taivaan enkeli, jumalan valittu, asettuisi heidän puolelleen?
Sitten Ocsidin virheellinen sydän hyppäsi lyönnin välistä. Ei, usko ei saisi horjua. Ei nyt. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja ennen kuin hän ehti vajota epäröintiin, hän ymmärsi mustat siivet yli taivaan ja mitä ne tarkoittivat. Jättimäistä luotia muistuttavaa objektia kuljettivat sen kylkeen juotetut lihaisen verestävät lepakonsiivet. Kun saatanallisen lentokoneen varjo peitti Ocsidin kokonaan, hän aisti takanaan jotain muinaista ja hirvittävää. Hän ei tohtinut kääntyä.
”Olet saapunut vapauttamaan Mustan Vapahtajan”, ääni totesi lävistäen hänen aivonsa. Hän nyökkäsi hitaasti. Hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen.
Musta enkeli otti vain yhden askeleen saapuen Ocsidin vierelle hänen vasemmalla puolellaan. Tämän katse oli suunnattu alhaalla näkyvään karuun saareen, jonka vieressä he leijailivat.
”Verta”, kuului synkkä käsky. Väri valahti Ocsidin kasvoilta mutta tottelevaisesti hän viittoi kohti niitä miehistönsä jäseniä, jotka olivat tulleet hänen seuranaan katselemaan tuonelan tuloa.
Yksi onuhisista astui auliisti eteenpäin. Makuta ei kääntynyt edes katsomaan, kun varjosta muodostunut lonkero sivalsi terävästi tätä kohti. Ocsid todisti hammasta purren, kuinka onuhisen käsivarsi lätkähti hänen jalkojensa juureen. Miehistön muut jäsenet kavahtivat taaksepäin, kun heidän toverinsa tuupertui rääkyen maahan. Tämän kaikkialle roiskuva veri lähti valumaan luonnottomalla tavalla luonnonlakien vastaisesti makutan suuntaan, vaikka lattia, jolla he seisoivat, olikin hieman tästä poispäin kallellaan.
Hitaasti mutta varmasti verivana muodosti enkelin eteen pentagrammin, jota reunustivat jollakin muinaisella kielellä kirjoitetut tekstit, joita Ocsid ei osannut lukea. Makuta napsautti sormiaan, ja ilmaan tämän vasemmalle puolelle materialisoitui jonkinlainen… puhallinsoitin. Huilu, kenties? Se oli musta ja koristeellisten riimujen peitossa – samojen, joilla pebagrammia koristavat saatanalliset sanat oli runoiltu.
Huilu alkoi soittaa riitasointuista melodiaa, joka kuulosti onuhisten korviin kuin kynsiltä liitutaululla. Makuta lausui kirotut sanat.
Onpa luola tuo syvyyden,
paha paikka painajaisten.
Kohtaa puut kouran kuolon,
käsi kalman rungot runnoo.
Hiekka maata myrkyn peittää,
santa synkkä siellä makaa.Ks. Musta Vapahtaja.Tulkoon tahto tuhon tuojan,
Purppuraisen Piiparinne.
Kahleistanne karatkootte,
vankeudesta vapautehen,
paremmalle puolen maata,
näiltä Manalan majoilta.Turmiota kylvämähän,
tappiota tuottamahan.
Taistoa pyhää sotimaan,
avuksi pontevan paronin,
kutsuttu on tuo kuningas,
rietas kalman käskyläinen.
Veren muodostama kuvio alkoi hehkua kirkkaan punaista valoa. Ocsid katseli sen hehkua, ja sitten vilkaisi – niin paljon kuin uskalsi – taivaalliseen enkeliin.
”Olenko”, hän aloitti kuivalla äänellä, ”olenko tehnyt työni, oi enkeli?”
Makuta maiskautti suutaan ja hymyili tavalla, jonka kenties tulkitsi lohdulliseksi mutta joka näytti lähinnä irvokkaalta.
”Olet, Manalan lapsi. Kuninkaasi arvostaa varmasti uhraustasi.”
Ocsid vetäisi henkeä ja ymmärsi juuri sillä hetkellä tekevänsä niin viimeistä kertaa.
Makuta vain heilautti kättään laiskasti, ja Ocsidin oma käsi ei ollut enää hänen hallinnassaan. Se hakeutui hänen vyötärölleen ja nappasi otteeseensa saman rituaaliveitsen, joka oli vuodattanut ensimmäiset sydänveret, jotka tarvittiin ruttosiiven nostattamiseen. Ocsidin käsi puristi veistä tiukasti ja survaisi sen suoraan hänen omaan sydänvaloonsa.
Tohtori Ocsid kakoi verta ja lankesi polvilleen. Hänen elinvoimansa valui keskelle tuota kaikkea viimeisenä askeleena rituaalia.
Totta kai, hän ajatteli. Totta kai sen täytyisi päättyä näin.
Toisten tehtävä oli viedä muut paratiisiin. Hän oli rakentanut portaat utopiaan, jota ei pääsisi itse näkemään.
Ja hän astui pimeyteen tietäen työnsä tehdyksi. Ja niin oli hyvä.
Karzahnin maaperä huusi ja ulvoi — nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. Makutan rituaali oli tullut päätökseensä. Synkkä liekki oli syntynyt, ja se polttaisi halki jokaisen Suurten Muinaisten asettamasta kuudesta pyhästä sinetistä. Kun viimeinen niistä murtuisi, olisi tie auki.
Demonit ja kalmot Samarxannin holveissa yhtyivät lauluun, joka kaikui kiveä pitkin. Rituaali oli saavuttamassa viimeisen vaiheensa.
Ja lopulta sinetti murtui. Epäpyhä vihreä hehku täytti maiseman. Kuurouttava kidutettujen sielujen huuto yltyi ja yltyi. Hehkuva patsas valoa ja kalmaa nousi loputtomiin taivasta kohti, ja helvetillisen jyrähdyksen säestämänä maankuoreen heidän allaan levittäytyvällä saarella avautui railo.
Makuta Abzumo katsoi kättensä työtä ruttosiiven kylmällä kivisellä kannella. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Manalan herra pääsisi kenties ulos kapeasta raosta, jonka rituaali oli maahan avannut, mutta nyt oli aika valjastaa käyttöön koko helvetillinen sotajoukko. Kaksi Nimdan sirua leijaili esiin jostain makutan siipien alta. Ne alkoivat hehkua sinistä valoaan – ja niin niiden mukana myös maankuoreen avautunut railo.
Horisontissa välähti kuin sininen salama. Kolmasosa Karzahnin saarta muuttui tulimereksi ja sateeksi ikuisesti kirkuvaa kiveä tuhon maiseman yllä. Maankuoren railo oli romahtanut loputtomaksi kuiluksi, jonka sisuksista verenpunaisen hehkun saattamana alkoi tulvia hirveyksiä maailmaan. Niitä, jotka jumalat olivat aikojen alussa vanginneet pois täydellisestä järjestelmästä. Niillä oli raajoja ja siipiä ja kirkuvia suita ja itkeviä silmiä, ja vain kaaos ja korruptio ja hallitsematon syntymisen ja luomisen ja sikiämisen vimma ajoi niitä eteenpäin.
Kunnes keskeltä kiemurtelevaa kaaosta nousi yksi, joka pakotti siihen järjestyksen.
Eriparisten repaleisten siipien myrsky muodosti kuninkaalleen kuin kantotuolin, kun he toivat häntä ylemmäs ja ylemmäs syvyyksien luolasta ulkoilmaan. Samalla kun ruttosiipi laskeutui alemmas, kuningas nousi, ja lopulta hahmo saavutti sotalaivansa.
”ruton linnake, päiväsi on tullut”
Kirkuva ääni jylisi pitkin kaikkialle satavaa kiveä. Se lähestyi.
”kuninkaasi on päässyt vankilastaan”
Kahdella jalalla Makuta Abzumon eteen laskeutui hirvittävä virhe, jota Punatähden siunaus ei kattanut. Noustessaan täyteen pituuteensa se oli makutan kokoinen. Epäpyhä väki kuhisi sen vääristyneessä ruumiissa, rujo ja väärä kruunu keikkui sen sarvien välissä. Se nojasi valtikkaan, jonka kauheuksien ja kirouksien valtakunta oli sille siunannut, ja katsoi Purppuraan Piipariin kahdella kylmän sinisellä kuolleella silmällä.
”siis kerro hintasi, oi kerubi”
Nascosto, noin viikko ennen Surutulitusta
Nascoston mittapuulla se päivä oli hiljainen. Lastausalue oli tyhjennetty saapuvasta rahdista jo edellisenä iltana, Aderidonialaiset vahvistukset oli ohjattu makuutiloihinsa tukikohdan käytäviltä ja Brosnikin piti jonkinlaista taukoa päätellen siitä, että Nascoston kellaritiloista normaalisti kuuluva jatkuva poraamisen ääni oli hetkeksi lakannut. Mutta vaikka haamukuntalaisten pääpaikka oli konkreettisesti melko hiljainen, kävi Killjoyn päässä sitäkin kovempi vilinä ja kilkatus.
Osittain juuri siksi hänellä ei juuri nyt olisi ollut aikaa työpöytänsä reunalla istuvalle vaaleanvihreälle selakhille, joka heilutteli jalkojaan hyväntuulisena ja heitteli kysymyksiä Killjoyn suuntaan samalla, kun tämä yritti keskittyä Miksun uuden turvakehikon asentamiseen rannepanssariinsa.
”Olen tosiaan pohdiskellut…”
”Vaarallista”, Killjoy keskeytti.
”Haha, tosi hauskaa, Ilonpilaaja. Tarkoitin siis vain, että olen miettinyt Doktor Vikt –”
”Jos sanot sen nimen ääneen vielä kerran, näytän sinullekin, mistä se nimi ’Ilonpilaaja’ tulee.”
Kyllästyneenä pöydän edessä työn touhussa kumartelevan Killjoyn jatkuviin keskeytyksiin, Brez huokaisi syvään ja muotoili ajatuksensa vielä kerran uudestaan.
”Jos tohtori… älyää kutsua kaikki kaverinsa paikalle niin mitäs silloin tehdään?”
Killjoy laski ruuvimeisselin käsistään ja käänsi katseensa selakhiin. Tämän kohonneet kulmat pystyi aistimaan helposti kypärästäkin läpi.
”Kaverinsa?”
”No niin, kun hänhän on kuuluisa siitä, että hän vähän kuin tuntee kaikki. Silleen, insinööripuolen Blebianus Leganus Trombikin tunsi hänet jostain nuoruusvuosiltaan.”
”Niin mitä siitä?”
”No eikös siellä ole melkoisen paljon porukkaa, joka saattaa aiheuttaa ongelmia?”
Killjoy huokaisi ja suoristi selkänsä. Jalkoja edelleen pöydän reunan yli roikottava Brez vaikutti olevan täysin vakavissaan.
”Kuka”, Killjoy aloitti. ”Ja mistä helvetin universumista veikkaat hänen kiskovan porukkaa, jotka aiheuttaisivat ongelmia meitä vastaan?”
”No onhan näitä!” Brez kicahti. ”Kuten vaikkaaaa… Tohtori Ocsid!”
”Ocsid?” Killjoy naurahti. ”Jos Ocsid pistää kortensa kekoon sen idiootin kanssa, arvaatko, mitä hänelle tapahtuu?”
”No en nyt äkkiselt –”
”Minä ammun häntä päähän.”
”Niin no joo. Niin varmaan”, Brez tuumasi. ”No entäs Tohtori Ogel?”
”Ammun. Häntä. Päähän” Killjoy tavasi niin selkeästi kuin osasi. ”Oliko muuta?”
”Tohtori Jotor?”
”Huijaan Biancaa ampumaan häntä kaikissa ajoissa puolestani? Entäs muuta?”
”Tohtori Snellmann?”
”Eikös Snellmann ole joku makkamerkk –”
”Okei no entäs jos ne kutsuvat demoneita?”
”No sitä vartenhan te olette täällä!” Killjoy parahti. ”Curuvar on pitänyt pelkästään tänään jotain kolme luentoa demonien perkaamisesta. Sitä paitsi, kuka helvetti Tohtorin porukasta saisi päähänsä kutsua demoneita?”
”No en minä tiedä. Tässä on vielä aikaa. Ehdit suututtaa jonkun saatanallisen kusipään, joka niitä voisi kutsua”, Brez tuhahti. Naisen sanaisa arkku alkoi kuitenkin valitettavasti tyretymään. Hiljaisuuden laskeuduttua Killjoy pudisteli päätään ja palasi takaisin töihin.
”No entäs… Tohtori Kilroy?” Brez vielä keksi.
Kilroyn nimen kuullessaan ruuvimeisseli lipesi Killjoyn käsistä. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin metallin kilinää lattialla ja meisselin hidast pyöriminen jonnekin kauas pöydän alle.
”Brez…” Killjoy huokaisi. Tämän äänestä kuuli, että tämä pidätteli sisällään jotain. Jotain, mikä tahtoi niin penteleesti– ei, niin saatanasti ulos hänestä.”
”Joka. Ikinen. Helvetin. Tohtori… demoni, paska keksintö tai tekijänoikeusrikkomus jonka se saatanan hammaslääkäri pistää meidän tiellemme… Minä ammun heitä päähän. En yhdesti. En kuudesti. Vaan tuhat kertaa. Minä ammun heitä niin monesti, että heidän protodermisrakenteensa lakkaa yksinkertaisesti olemassa. Jokainen Ocsid, Snellmann tai perkeleen Kilroy muuttuu niin saatanan hienoksi jauheeksi, että Noitatohtorin lakeijat pussittavat sen myyntitavaraksi Meksi-Koroon. Ja jos yksikin. Perkele YKSIKIN! Niistä SAATANAN VATIPÄISTÄ YRITTÄÄ URPUTTAA KOHTALOSTAAN! MINÄ SURVAISEN KAL-METALLISEN NYRKKINI NIIN SAATANAN SYVÄLLE JOKAISEEN NIISTÄ PSEUDOTIETELLISISTÄ PERSEREI’ISTÄ, ETTÄ ULVONTA KUULUU PERKELE BIO-KLAANIIN ASTI! SIINÄ EI HELVETTI SOIKOON MITKÄÄN DEMONIT AUTA, KUN SURVON NIIDEN KURKUISTA ALAS KOKO SEN PERKELEEN ORKESTERIN, JOKA NIITÄ NIIDEN TUNNUSBIISEJÄ SOITTAA! JA SE KILROYN KUSIPÄÄ JA SE HÖYRYÄVÄ PÖTTÖPÄÄ, JOKA SEN KUTSUU SINNE, VÄÄNTYY PASKAT PIHALLE SELLAISELLA VAUHDILLA ETTÄ KAKAMAN OMISTAJAT MUUTTUVAT SAATANA KATEELLISIKSI!”
Brez katsoi kauhuissaan, kuinka Killjoy marssi hänen ohitseen ja tarttui johonkin asiaan ilmassa, jota hän ei ollut aikaisemmin siinä huomannut. Ilmassa leijuvat partikkelit näyttivät muodostavan jonkinlaista… laatikoita… ja tekstiä… Kaikkein eniten Brez kuitenkin ihmetteli, kuinka raivon partaalla kihisevä Killjoy oli sen siinä huomannut.
Killjoyn punamustat metalliset kädet tarttuivat ilmaan ilmestyneisiin pikseleihin. Tulta ja tappuraa leiskuva kypärä työntyi kiinni jonkinlaiseen… virtuaalisen kommenttipalstaan.
”Ja jos…” Killjoy parahti. ”Jos yksikin teistä saatanan vatipäistä siellä, jotka olette tämän kärsimyksen ja tämän pahan mielen aiheuttaneet… niin muistakaa. Perkele muistakaa. MUISTAKAA NIIN MAAN SAATANASTI…”
Killjoy veti syvään henkeä.
”Te kaikki tulette vielä imemään näitä säkkejä.”
Killjoy kouraisi universaaniniveltään, nosti sitten keskisormensa kohti leijuvia pikseleitä ja lähti kävelemään Vittuun – missä se sitten ikinä sijaitsikaan.
Brez jäi tuijottamaan ilmaan leijumaan jäänyttä ilmiötä suu ammollaan. ”Luokkakokous”-nimisen artikkelin kommenttiosiossa ei nopealla vilkaisulla ollut mitään, mikä olisi tehnyt hänen olostaan parempaa.
Pelkkää kipua.
Tuskaa.
Ja tyhjyyttä.
Viktor Wars.
Imestyy.
Viimein astumme Viktor Wars.
Ensiluokkaista. Viktorin ja Ogelin suhde oli hyvä emotionaalinen ranka. Oikeilla hahmoilla oli selvästi vähän rankkaa näiden kanssa vuorovaikuttaessa. Ymmärrän hyvin.
Kuten jo puhelussa sanoin nauroin vedet silmissä tätä lukiessa. Itselle tämä Viktorin kopla on tuttu pelatusta Voiton Sodasta niin ne eivät olleet niin outoja, mutta sanaleikit ja vitsit olivat todella tehokkaita. Tämä kyllä osaltaan venyttää bionicle-fanficin käsitettä aika paljon, mutta toisaalta tässä oli aika monta syvää Legoelementtiä kuten Ogel ja Kilroy. Tuli oikeasti tosi hyvä mieli tätä lukiessa ja omaan huumorintajuun tämä upposi ihan kympillä. Yllätyin kuinka Viktorilla oli tässä lyhyessä osassa hahmokehitystä ja jäbä esiintyi jossain määrin edukseen tässä hevonpaskan pyllysirkuksessa. ZMAn ja Abzumon esiintymiset oli myös kivoja. Tykkään siitä miten pahat jäbät vain risteilee eri juonissa mukana. Voiton sotia odottelen innolla!
alkuperäinen luokkakokous loppuu varmaan vähän samalla tavalla
Aika, ööh, hauska viesti, ja audiovisuaalisesti kovaa tykitystä. Snellmann-kuva oli jotenkin kauhistuttavan onnistunut. Hyvin harkitusti rytmitetty siinä mielessä, että DOKTOR VIKTOR VON NEBULA:n suorastaan triviaali hahmokehitys sai suunnilleen yhtä paljon sivuja kuin Manalan porttien avautuminen ja tohtori Ocsidin traaginen loppu.
Hahmojen lyöminen sisään onnistui niin hyvin, että niiden vääjäämätön räjähtäminen harmittanee ainakin ihan vähän (paitsi Noitatohtori ei kyllä voi kadota tästä tarinasta yhtään liian aikaisin, vähänkö siitä muodostui vuosien varrella hyvä/kamala hahmo).
Ettekö te näe?
Tässä ei ole mitään
hauskaa. Pelottaa.