Huomiskäräjät

Kummitusten suon reuna-alueet

Taivaankannen täyttävä harmaa pilvimassa oli niin jylhä, että sumuisen korven maaperästä kohoavat kuuset kutistuivat kuin risuiksi. Tuulesta ei ollut tietoakaan. Keli oli painava, odottava ja kostea. Kuusikko ei ollut niin tiheä, että se olisi estänyt tihkusadetta kastelemasta seuruetta, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Sateesta viis. Raxcel tiesi, että historialliset hetket olivat käsillä – olihan hän sentään itse järjestänyt asiat siten.

Päälliköiden päällikkö, hän maisteli tulevaa titteliään. Päälliköiden päällikkö Raxcel. Kuulostaa paljon paremmalta kuin sulhovainaansa päälliköiden päällikkö Zyxax.

Mahtavampikaan myräkkä ei olisi hidastanut Raxcelia juuri nyt. Oikeastaan väkevämpi luonnon voimannäyte olisi korkeintaankin korostanut tilanteen tärkeyttä. Sininen zyglak ravisteli kehoaan ja puisteli tihkun yltään.

Päällikköä seurasi kivenheiton päässä hänen tärkein ja naurettavin liittolaisensa tietäjä Fatizax kalankalloisine päähineineen ja hännästä roikkuvine koruineen, mutta loput Raxcelin seurueesta olivat vain hädin tuskin havaittavissa. Hyvä niin, hän ajatteli. Lojalistit pysykööt turvallisen matkan päässä, piilossa, mutta silti lähellä. Valmiina singahtamaan esiin, keihäät ja hampaat terävinä. Saari oli sotatanner, eikä Raxcelin suunnitelmiin sopinut törmätä Bio-Klaanin tai Allianssin joukkoihin juuri nyt. Oli järkevämpää hajauttaa parikymmenpäinen joukkio ja liikkua varoen. Eikä Raxcel sitä paitsi luottanut niihin zyglakeihin, joita oli menossa tapaamaan. Sekin lisäsi syytä valppaudelle. Ei hän uskonut, että Guechex olisi järjestänyt hänelle väijytyksen, mutta liskotar ei aikonut antaa vanhalle kilpailijalleen yhtään ylimääräistä liikkumatilaa tai tilaisuuksia yllättää häntä.

Suo-osuuden jälkeen maasto alkaisi kohota nopeasti, ja siitä olisi alle päivän matka sovitulle kohtaamispaikalle. Huomiskäräjät odottivat siis jo huomenna. Toistaiseksi Raxcelin seurue kuitenkin liikkui vielä suolla, ja vaikkei matkaa ollut paljoa, matkantekoon meni aikaa. Kosteikon halki liikkuminen oli hidasta: ne vähät pitkospuut, mitä Kummitusten suolle oli pystytetty, olivat matoranin mittakaavaan suunniteltuja ja sitä paitsi lahonneet koko syyskauden vailla huoltoa. Tai näin Raxcel ainakin arveli, koska ei uskonut lehu-korolaisten tai muidenkaan uskaltautuvan korjaustoimiin sodan keskellä.

Sitä paitsi merkittyjä reittejä oli syytä välttää toisestakin syystä: Raxcelin tiedustelijat olivat löytäneet useamman pitkospuun ja muutaman mättäällä kulkevan reitin, joihin oli viritetty teräviin vaarnoihin perustuva ansa.

Varmaankin juuri tuollainen… Raxcel mietti pysähtyessään karun kuvaelman äärelle.

Hänen edessään olevan mättään yllätyksen oli paljastanut ensin haju ja vasta sitten näky. Punaruskean skakdin ruho mätäni kanervikossa. Vanne kuorimatonta puuta ja siihen solmitut terävät vaarnat, joista osa oli uponneena skakdivainaan vatsaan, olivat veren tahrimat. Rakennelman vastapari erottui lähemmällä tarkastelulla ruumiin alta. Ansa, joka oli kuin valtava karhunrauta, ei selvästikään ollut tappanut skakdia nopeasti – mättäässä oli raahautumisen merkkejä. Kaikesta päätellen kukaan ei ollut kuitenkaan tullut auttamaan. Raxcel ei osannut päättää, johtuiko se siitä, että typerä skakdi oli liikkunut seudulla yksin, vai olivatko tämän lajitoverit olleet niin pelkureita, etteivät olleet uskaltautuneet toverinsa avuksi todistetusti ansoitetulle alueelle.

Raxcel ei tiennyt, kuka ansasta oli vastuussa. Lehu-Metsä ei kuulunut tässä sodassa kenellekään. Rakennelma saattoi olla yhtä lailla matoralaisten, bio-klaanin sissien kuin zyglakienkin virittämä, tai saattoipa se kuulua jopa skakdin lajitovereille. Ylisuuri metsästysansa ei ollut hienovarainen, mutta se oli selvästi tehnyt tehtävänsä.

Vielä lisää syitä varovaisuuteen, hän ajatteli ja jatkoi matkaa ennen kuin Fatizax saisi hänet kiinni. Tietäjä oli olennainen osa hänen suunnitelmaansa, mutta päällikkö ei jaksanut kuunnella tämän räkätystä juuri nyt. Hänen täytyi pitää päänsä kylmänä ja keskittyä. Kaikkien saaren zyglakien kohtalo ratkaistaisiin huomenna.

Huomiskäräjät

Rauhan aika vuoren ylärinteillä oli päättymässä. Tieteilijä Flygel oli siitä aivan varma. Hän poimi polttopuuksi kelpaavia risuja ja katseli luonnonmaisemaa ympärillään. Jäkäläistä kivikkoa ja muutama märkä sammalmätäs. Pari lahoavaa tattia ja vanhaa männynvänkyrää. Harmaa taivas. Keli olisi ollut kosteudestaan huolimatta riittävän kirkas tarkempaankin luonnon havainnointiin, ja juuri sitä zyglak olisikin halunnut tehdä.

Poimia jäkälää, ja tarkastella sitä linssin läpi. Vertailla eri lajien laitojen koukeroita ja värjäymiä ja luokitella niitä. Arvailla, tunsivatko matoralaiset näiden ylänköjen lajit, vai oliko hän ainoa tieteilijä, joka oli koskaan luetteloinut niitä.

Mutta juuri nyt hänen oli keskityttävä polttopuiden keräilyyn. Hoiva velvoitti.

Aina toisinaan Flygeliä harmitti, ettei häntä ja hänen kaltaisiaan päästetty metrujen yliopistoihin. Hän oli kuullut Ga-Metrun yliopistoista paljon, ja hyvää oli kuultu myös Pohjoismantereen Antro-Metrun yliopistosta. Flygel halusi tietää asioita, halusi tietää miten maailma toimii.

Häntä sen sijaan ei erityisemmin kiinnostanut tietää, miten zyglakien yhteisöjen valtarakenteet toimivat. Sitä hän ei pystynyt ymmärtämään, eikä varsinaisesti tahtonutkaan. Hän halusi pysyä enemmänkin erossa lajinsa sosiaalisesta kanssakäymisestä, olla omissa oloissaan lukemassa kirjoja, joita matoranit olivat mahtavissa tiedon torneissaan kirjoittaneet. Flygeliä kiehtoi kohtalo ja miten asiat toimivat heidän maailmassaan. Häntä kiinnostivat elementit, kanohi-naamiot ja muut maailmaa muovaavat kyvyt, joita hänellä itsellään ei ollut ollenkaan. Mutta todellisuus oli se, että hänen luolassaan oli Guechex, yksi zyglakien päälliköistä. Politiikka suorastaan kaatui hänen niskaansa ja tihkui hänen tunneliinsa, vain koska hän oli auttanut tämän tolpilleen. Matoranien opeissa tämä olisi tarkoittanut Velvollisuuden täyttämistä, mutta Flygel ei pitänyt itseään Mata Nuin lapsena. Suuren hengen virheet, joiksi matoranit heitä kutsuivat, lähinnä pelottivat naamiokansaa.

Viikot olivat kuluneet ruokaa hakien ja yrttejä keräten. Välillä joku pikkulintu lauloi viestejä lähialueiden tapahtumista. Nazorak ja Bio-Klaani olivat ottaneet yhteen jo muutamia kertoja, mutta se ei Flygeliä pahemmin kiinnostanut. Hän halusi rauhaa ja aikaa mietiskelyyn, ei vain kerätä marjoja ja lehtiä tai metsästää riistaa. Surivivalismi oli itseoppineesta liskosta pakollinen paha, joka vei aikaa itsensä kehittämiseltä tieteiden parissa. Hänen kasvatti-isänsä olisi halunnut hänestä soturin, mutta toisin kävi. Osasi hän miekkaa ja zamor-pistoolia käyttää, sekä sivaltaa hännällään, mutta muuten sai tieto luvan olla hänen aseensa maailmaa vastaan.

Saarta runnova sotatila ei kuitenkaan auttanut häntä keskittymään tietoon. Sen sijaan elämä oli yhtä kamppailua. Flygel muisti ajan kun Zyxax johti zyglakeja. Karismaattinen ja väkivaltaan turvautuva hän oli ollut, mutta hän oli myös tuonut häivähdyksen vakaudesta heidän yhteisöönsä, tarkoittaen myös sitä, että soturimuottiin haluamattomat yksilöt kuten Flygel itse laitettiin syrjään yhteiskunnasta. Zyxax oli vienyt joukon suurimpia seuraajiaan kauas pois Avra Nuille, eivätkä he olleet palanneet. Huhuttiin, että makuta ja valon toa tappoivat Zyxaxin, toiset taas kertoivat tarinaa siitä, miten Zyxax tappoi itse paikallisen makutan, jolta haki liittolaisuutta kansansa turvaksi, koska Bio-Klaanillakin oli makuta. Oli miten oli, Zyxax oli vainaa. Abzumoon heidän kansansa ei ollut koskaan luottanut, koska tästä liikkui rahien piireissä mitä erilaisempia ja ikävämpiä huhuja. Flygel oli kuullut niistä myös.

Flygel poimi vielä yhden tuulen kalliolle tuoman oksan ja sulloi sen matkasäkkiin kaltaistensa joukkoon. Keräily sai nyt riittää. Eiköhän luolan nuotio pysyisi näillä yllä, ainakin yön kylmimmän hetken ylitse. Saaren zyglakit olivat hajaannuksen vallassa, eikä heidän pieni selviytyjäseurueensa vaatinut suurta tulta.

Asiat olivat todella kurjalla tolalla, mutta ei Flygel innoissaan ollut niistä askeleistakaan, joita nyt otettiin asioiden korjaamiseksi. “Miksi Raxcelin on tultava tänne pilaamaan rauhaamme”, hän murisi itsekseen. Hän ei välittänyt siitä, että Zyxaxin leski oli lähettänyt merilokin tuomaan kirjettä hänelle hänen luolaansa. Flygeliä puistatti ylipäänsä, miten lintu oli onnistunut pääsemään luolalle ja miten heidän olinpaikastaan tiedettiin. Toisaalta rahit kertovat paljon asioita toisilleen ja myös zyglakeille. Oli heillä rahien kanssa se yhteistä, että he olivat lähempänä karua luontoa kuin hedonismiin taipuvat Mata Nuin lapset. Flygel mietti, tulisiko zyglakien tapaamisesta mitään. Häntä vaivasi pelko siitä, että tapaaminen päättyisi väkivaltaan, eikä hän sitä halunnut. Hän ei luottanut tapaavien päälliköiden taipumuksiin antaa periksi tai anteeksi.

Guechex oli joka tapauksessa tervehtynyt ja voimistunut Flygelin tarjoaman hoidon takia. Matoranien erätaito-oppaat olivat auttaneet zyglaktieteilijän alkuun taistelijan parantamisessa. Ei Guechex täysissä voimissaan ollut, mutta riittävässä tilassa hoitaakseen politikoinnin ja Raxcelin kohtaamisen. Niin Flygel ainakin toivoi. Sepä vasta olisikin vihoviimeinen homma, jos hän joutuisi mukaan päätöksenteon pyörteisiin.

Guechex ei enää nähnyt kuumeisia unia puolisonsa ja toveriensa viimeisistä hetkistä Bio-Klaanin linnakkeesta; Alinnelin jäänsininen silmä ei enää tuijottanut häntä lihakasan syövereistä aina aurinkojen laskettua mailleen. Tai ainakaan hän ei enää muistanut unia aamuisin. Tajunta oli piilottanut ne niin syvälle yöhön, ettei niiden varjo enää langennut aamujen ylle.

Tästä miellyttävästä kehityksestä huolimatta Guechex oli nukkunut huonosti. Kaikkialle kolotti ja haju oli tunkkainen. Liikaa luolassa lymyilyä, suuri päällikkö arveli. Hän kohosi havupediltään ja haisteli ilmaa. Päivä oli jo pitkällä, ja Meixez ja Calibus ja Flygel jossain toisaalla. Guechex oli jätetty taas lepäämään, kun muu seurue toimi.

Hän uskoi edestä johtamiseen ja hänet teki surkeaksi odottaa luolassa, kun nuoriso ryösti hänelle lääkkeitä ja tietäjä keräili polttopuita. Kaikki vuorollaan metsästivät ja kalastivat ja keräsivät yrttejä, kaikki paitsi hän, päällikkö. Suuri Guechex. Mutta sitä ei käynyt kieltämän, että yhä vain hän oli heistä heikoin.

Hän oli kyllä tottunut siihen, että Alinnel piti hänestä huolta. Puolisoiden sopikin hoivata toisiaan. Sekin olisi tuntunut jossain määrin sopivalta, että Olthal ja Welsix olisivat hoitaneet häntä kuntoon. Vanhempien tulikin auttaa nuorempiaan.

Mutta ei auttanut. Alinnel, Olthal ja Welsix olivat kaikki kuolleita, hänen komentonsa alaisuudessa. Guechex itse oli tehnyt sopimuksen sen harjattoman skakdin kanssa, ja johtanut heimonsa – perheensä – ansaan vihollisen linnakkeeseen. Hänen luotetuimpansa olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin.

Guechex katseli ympärilleen luolassa, josta oli tullut kuluneiden kuunkiertojen aikana hänen uusi kotinsa. Eriskummallisen tietäjä Flygelin kirjat, raapustukset ja keräilykokoelmat. Erityisen pitkään Guechex tuijotti silmästä silmään näädän luurankoa, jonka Flygel oli rakentanut. Monena iltana vuoteenoma Guechex oli seurannut sivusta, kun Flygel kasasi hartaasti tekelettään, ja kirjoitti välillä jotain papereihinsa. Tietäjä ei ollut kerännyt luita aseita tai työkaluja varten, ei edes rituaaliesineeksi tai koruksi, vaan kasatakseen näädän uudelleen kasaan. Ilman lihaa tai nahkaa.

Kasvattajasi oli yksi parhaista sotureista joita tunnen, Guechex päivitteli. Ja sinä kasaat tapettua näätää uudelleen kasaan.

Mutta kyllä Guechex tiesi. Hän eli Flygelin armosta, Flygelin vaivannäöstä. Jossain määrin jopa Flygelin käsittämättömistä harrasteista – tuskin kukaan muu zyglak olisi osannut hoitaa häntä kuntoon nazorakien lääkkeillä.

Guechexin luotetuimmat olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin. Kunhan saisin pidettyä edes Mein ja Calibuksen turvassa…

Guechex huokaisi. Hänen punaiset, teräväkyntiset kätensä tarttuivat luolan seinustaan nojaavaan keihääseen. Yhdellä nopealla liikkeellä salkoase pyörähti ilmaa halkoen taisteluotteeseen hänen eteensä, sitten pyödähdys, ja se tähtäsi sivulle. Askel taakse, askel sivulle, pyörähdys, ja keihään uhkaama suunta oli taas toisaalla. Askel eteen, kumarrus, ja häntä viilsi ilmaa zyglakin ympärillä. Kaksi askelta taakse, keihäs eteen, ja…

”Argh!” Guechex parkaisi ja tiputti harjoitusaseen käsistään. Viikkojen vuodelevosta heikentynyt lonkka oli taas tykyttävän kivun kourissa. Veri kiehahti. Guechexin häntä sivalsi ilmaa ja iskeytyi luolan lattiaan murskaten keihään. Säpäleet sinkosivat pitkin onkaloa. ”Surkea tikku!” päällikkö purki suuttumustaan.

Luolassa kaiku vain vastasi. Hän huohotti hetken purkauksensa jäljiltä. Soturin tärkein työkalu oli hänen kehonsa. Oli sietämätöntä, ettei hän voinut luottaa siihen. Miten hän voisi kostaa vihollisilleen tässä kunnossa? Miten hän voisi suojella rakkaitaan tässä kunnossa?

Guechex huokaisi taas. Ainakaan lapsellinen kiukuttelu ei auta ketään, Alinnel murahti hänen mielessään. Paraneminen vie aikansa, Olthal ja Welsix jaarittelivat tuonpuoleisesta.

Hän katsoi keihäänkappaleita ympärillään. Harjoitusase olkoon polttopuita.

Oletko kunnossa, hän kuvitteli Calibuksen kysyvän. Tarvitsetko vielä jotain apua, Flygel kysyi hänen päänsä sisällä, peitellen huonosti sitä, että haluaisi tehdä jotain muuta.

Guechexin kuvittelema Mei pysyi sen sijaan aivan hiljaa, ja piti ajatuksensa omana tietonaan.

”Niinpä”, Guechex murahti yksin luolassa. ”Minäkään en tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa.”

Hän poimi puusäpäleitä ja keräsi niitä polttopuiden joukkoon.

”Mutta kohta pitää sanoa ja paljon. Käräjät eivät odota.”

Vielä samana iltana Guechex poistui viimeistä kertaa kummallisesta kotikolostaan. Lähtiessään ulos hän antoi näädänluurangollekin pienen, kunnioittavan nyökkäyksen.

Paikka oli vanhastaan pyhä ja sopi siksi hyvin huomiskäräjien pitopaikaksi. Laakso oli korkealla vuorella, niin että puiden peitto oli jo lähes tiessään. Muutama vänkyrä mänty vain piti vahtia. Muilta osin kasvusto koostui lähinnä heinästä, pensaista ja jäkälästä. Laakso avautui etelää kohti, ja alla levittäytyi tuuhea Lehu-metsä, jonka laskevat auringot värjäsivät lähes kultaiseksi. Merelle puhaltava iltatuuli oli vienyt päivän raskaat pilvet mennessään. Yöstä tulisi kirkas.

Calibus vilkaisi vierellään istuvaa Meixeziä, joka vaikutti uppoutuneen maisemaan. Itse hän ei kyennyt keskittymään luontoon ympärillään, niin kaunis kuin se olikin. Ilta jännitti häntä liikaa.

Huomiskäräjät, Calibus pyöritteli ajatusta päässään. Pikemminkin tämän päivän käräjät, kohta ne koittavat. Huomiskäräjät olivat lähes poikkeuksetta merkkitapahtumia, jotka määrittelivät saaren zyglakien suunnan lukuisiksi kesiksi ja talviksi eteenpäin. Edelliset vastaavat olivat päättyneet Zyxaxin valtaannousuun ja zyglakien liittymiseen Allianssiin. Calibus ei itselleenkään rohjennut vielä myöntää, että piti tuota päätöstä virheenä. Niin rohkea ajattelija hän ei ollut. Mutta joka tapauksessa hän toivoi, että ne huomiset, joista tänä iltana käräjöitäisiin, toisivat mukanaan jotain uutta.

Jotain muuta kuin tätä samaa sotaa ja hämmennystä. Oikean elämän odottamista. Sen odottamista, että kun sota väistyisi, hän ja Mei saisivat kasvaa oikeiksi aikuisiksi ja aloittaa oikean elämän.

Sotaa edeltävän ajan päälliköt olivat tuominneet liskokansan kurjuuteen, ja moni heistä oli maksanut siitä kovan hinnan. Joskin tänään varsinaisia päällikköjä taitaa olla paikalla vain kaksi, Calibus mietti. Guechex on täällä, ja Raxcel matkalla. Kaikki muut ovat… no, kuolleet, tai jossain skakdien sotaleireillä. Joten kaipa päätäntävalta olisi näillä kahdella.

Viimeistään vuoren rinteillä kuluneiden viikkojen aikana Calibus oli oppinut tuntemaan Guechexin, mutta Raxcelista hän oli kuullut vain huhupuheita. Niiden perusteella ilta tulisi olemaan jännittävä.

Kahden päällikön huomiskäräjät, hän maisteli ajatusta. Liekö kansamme sellaisesta koskaan laulanutkaan, että vain kahden on tehtävä päätökset huomisesta? Calibus ei ollut varma, miten ristiriitatilanteet ratkeaisivat kahden päällikön käräjillä. Hän tiesi, että päälliköt äänestivät tasa-arvoisesti keskenään päätöksenteon hetkellä, mutta jos äänestäjiä olisi vain kaksi…

Calibus kuunteli jokaista oksan rasahdusta varmana merkkinä Raxcelin seurueen saapumisesta, mutta auringot olivat jo painuneet horisontin taa, kun he lopulta saapuivat. Ensin harjanteen takaa ilmestyi pari Calibukselle tuntematonta soturia, joiden perässä esiin asteli Raxcel. Suuri ja siniharmaa zyglak päällikön asemaa symboloivien korujen koristamana oli vaikuttava näky. Huomatessaan, että Raxcel vastasi Calibuksen katseeseen, nuorukainen ei osannut olla laskematta katsettaan maahan. Niin väkevä oli Raxcelin vaikutus. Päällikköä seurasivat taas pari soturia, ja heidän jäljessään tuli ylikokoiseen kalankalloon pukeutunut tietäjä, josta Calibus oli kuullut. Fatizax, hän muisteli.

Raxcelin seurueessa oli yhteensä kymmenen zyglakia, Calibus laski, ja ajatteli siinä olevan riittävän suuri seurue Calibuksen itsensä, Meixezin, Flygelin ja toipilas-Guechexin surmaamiseksi, jos käräjät eivät menisi Raxcelin tahdon mukaan. Calibus itse ei muistanut, että olisi koskaan voittanut harjoitustaistelua lajitovereitaan vastaan.

Mutta kai Raxcelkin sentään kunnioittaa huomiskäräjien pyhyyttä, Calibus ajatteli, puoliksi toiveikkaana ja puoliksi huolissaan.

Seurue ohitti nuoren kaksikon ja käveli syvemmälle laaksoon, jossa Guechex ja Flygel odottivat. Meixez lähti nopeasti heidän peräänsä ja Calibuskin katsoi parhaaksi seurata.

Fatizax pälyili kalankallonsa sisältä paikallaolijoita. Päällikkö Guechex, se outo tietäjä Flygel, muutama nuorempi zyglak. Heidän oma seurueensa. Kaikki kerääntyivät laakson keskelle, lähelle vanhastaan pyhää seremoniakiveä, yhtä muutamista saaren lohkareista, jotka jaksoivat kannatella huomiskäräjien painavia asioita. Fatizax muisti seuranneensa käräjiä tämän kiven äärellä nuorempana. Hän ei ollut varma, oliko kukaan muista paikallaolijoista vielä astellut tämän – tai minkään muunkaan – saaren rantoja vielä tuolloin. Ajan hammas nakersi yksityiskohtia hänen mielessään.

Raxcel asteli itsevarmana Guechexin eteen, ja Fatizax seurasi perässä. Päälliköt esittäytyivät. Kumpikin röyhisti niskasulkiaan ja kumarsi, ei tuumaakaan alemmas kuin tavat vaativat.

”Metsärannan soturipäällikkö Guechex”, isännän roolissa oleva zyglak aloitti.

”Metsärannan metsästyspäällikkö Raxcel, päälliköiden päällikö Zyxaxin leski”, hänen vastinparinsa vastasi.

Jäykkiä tervehdyksiä seurasi hetken hiljaisuus. Fatizax mietti, kuinka moni paikallaolijoista muisteli tällä hetkellä aikaa, kymmeniä ja taas kymmeniä kesiä ja talvia sitten, kun Guechex ja Raxcel olivat heilastelleet. Fatizax ainakin.

Tietäjä katseli taas paikallaolijoita. Nuoremmat eivät olleet vielä aurinkojen valoa nähneetkään tuohon aikaan, hän hymyili mielessään.

Pian vanhojen muistelu kuitenkin vaihtui kuormittavaan nykyhetkeen, kun Fatizax huomasi kaikkien katsovan itseään. Niinpä tietysti! Vanhojen heimolakien mukaan tietäjät esittäytyivät seuraavaksi, ja hän oli Flygeliä vanhempi.

”Tietäjä Fatizax”, hän mutisi vaisusti. Hän ei tuntenut oloaan luontevaksi.

Hänellä oli Raxcelin suunnitelmassa rooli näyteltävänään, ja se olikin ristiriitainen rooli se.

Sitä paitsi koko huomiskäräjien järjestäminen oli ollut mahdollista ainoastaan sen tiedon avulla, jotka hän oli hengiltä, tai siis saaren makutalta saanut. Päättyi ilta miten hyvänsä, Fatizax oli paljosta vastuussa. Kuten tuo makutakin. Missäköhän määrin pohjoisen noita oli suunnitellut käräjät tapahtuvaksi, ja missä määrin tämä vain kohelsi menemään? Yleensä Fatizax ei viitsinyt vaivata päätään sillä ajatuksella, että hänen jumalansa sattui olemaan myös sotaa käyvän vihollisosapuolen virallisessa jäsenistössä, mistä saattaisi seurata joitain eturistiriitoja… mutta tänä iltana hän huomasi tämän seikan vaivaavan itseään.

Meixez seurasi jännittyneenä, kun päälliköt, tietäjät ja koko Raxcelin seurue esittäytyi. Hän laski zyglakeja, joiden kuului vielä julistaa läsnäolonsa ennen häntä. Viisi Raxcelin seuraaja ja Calibus.

”Yzyres, soturi entisestä kivirannan heimosta”, yksi paikallaolijoista esittäytyi.

Neljä Raxcelin seuraajaa ja Calibus.

”Vedus. Kalastaja järviheimosta.”

Kolme Raxcelin seuraajaa ja Calibus.

”Rokotal, metsästäjä vuonoheimosta.”

Kaksi Raxcelin seuraajaa ja Calibus. Miksi minun pitää olla nuorin, tämä on pitkä piina, Meixez tuskaili.

”Zaaxus, metsärannan metsästäjiä.”

Yksi muu ja Calibus.

”Pyrex. Kalastaja vuonoheimosta.”

Mei vilkaisi ystävää vierellään.

”Calibus. Kalastaja järviheimosta.”

Meixez tiesi, ettei hänellä ollut kantava ääni. Täytyi silti yrittää olla vakuuttava.

”Meixez, metsästäjä, metsärannan heimosta.”

Koko laakson huomio siirtyi Mein yltä hetkessä. Naurettavaa jännittää oman nimensä lausumista. Niin pieni rooli niin suuressa tapahtumassa. Säälittävä suoritus Guechexin kasvatilta, Mei sätti itseään.

Hän havahtui, kun Calibuksen häntä laskeutui hänen olkapäälleen. Mein sinivihreä ystävä nyökkäsi. Hyvin se meni, Mei tiesi tämän tarkoittavan.

Meixezin sisuskaluja kiehautti ärtymys ja häpeä siitä, kuinka paljon esittäytyminen jännitti häntä. Oli myös noloa, että Calibus näki sen hänestä niin hyvin. Mieluummin kuitenkin näin että joku ymmärtää, hän kuitenkin myönsi itselleen.

Esittäytymisten jälkeen alkoi huomiskäräjien virallinen osuus, jota varten Guechex oli selittänyt nuorukaisille oikean tavan olla. Raxcel ja Guechex asettuivat vyötärön korkuisen, mutta laakean rituaalikiven vastakkaisille laidoille, ja heidän taakseen tietäjät, sekä vanhemmat metsästäjät, kalastajat ja soturit kävivät kehään. Nuorimmat zyglakit asettautuivat vielä ulommalle kehälle.

Mei seurasi, kun päälliköt aloittivat käräjäseremoniat. Hän periaatteessa tunsi ne, mutta nyt kun odotettu päivä viimein koitti, hän ei pysynyt juhlallisuuksien kulussa mukana. Osittain syynä oli varmasti se, että seremoniat hujahtivat läpi ennätysvauhtia, koska päälliköitä oli paikalla vain kaksi tyypillisen tusinan sijasta. Mei kuitenkin tunsi myös oman kykynsä seurata tilannetta olevan huono: ilta oli pakahduttavan jännittävä uusine kokemuksineen, eikä hän voinut olla huolehtimatta Guechexin kunnon kestävyydestä. Hänen kasvattajansa oli vahvin zyglak jonka Mei tiesi, mutta Guechex oli ollut havupetinsä vankina aivan viime päiviin asti.

Guechexin elekielen tulkinta – olikohan tuo kivun merkki? – käräjäkiven ympärille sytytetyt soihdut, vieraiden liskojen hajut… tässä oli nyt paljon sisäänotettavaa.

Ennen kuin Mei tajusikaan, huomiskäräjät olivat virallisesti alkaneet.

Se juhlallisuuksista, Guechex ajatteli. Näytön paikka on tässä ja nyt.

Hän vilkaisi Mein suuntaan vielä kerran. Sitten hän nojautui rituaalikiveen edessään ja tunsi kämmenillään sen kylmän ja karhean pinnan. Kivi ei antanut tippaakaan myöten. Hän toivoi asennon näyttävän vahvalta; todellisuudessa Guechex epäröi, jaksaisiko seistä ilman tukea koko käräjöinnin ajan. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että Flygelin kummat luurangotkin pysyivät pystyssä vähemmällä tuella.

”Ehdotan…” Raxcel lopulta rikkoi hiljaisuuden. Paikallaolijat vilkuilivat toisiaan jännittyneinä. ”…että minusta, Metsärannan heimon metsästyspäälliköstä… sekä koko saaren zyglakien johtaja Zyxaxin leskestä, päällikkö Raxcelista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”

Suoraan asiaan, Guechex mietti ja tuijotti jäkälää kasvavan kiven toisella puolen olevaa vastapariaan. Hyvä, suorasta tyylistä minäkin pidän. ”Vastustan ehdotusta”, hän jyrähti. ”Vastaehdotuksena julistan että minusta, päällikkö Guechexista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”

Kukaan muu paikallaolijoista ei sanonut mitään, ja useampi jätti hengittämisenkin välistä. Tuuli ei lakannut, vaan vuoren rinteitä laskeutuva ilmavirta sai laaksoa valaisevat soihdut lepattamaan.

Raxcel suoristautui täyteen ryhtiinsä. ”Vastustan.”

Aloitussanat sanottu, Guechex arvioi Raxcelin toimia. Me molemmat tiesimme jo kutsustasi lähtien, että käräjät alkavat näin. Sinä ehdotat itsestäsi päällikköä, ja minä vastaan ehdottamalla itsestäni päällikköä. Mutta mitkä ovat seuraavat liikkeesi? Mitä peliä pelaat?

”Aion vakuuttaa teidät johtajuudestani”, Raxcel julisti. ”Sen jälkeen voimme palata uudelleen valintatilanteeseen. Heti Zyxaxin poismenon jälkeen tämä sota on syössyt meidät kansamme pimeimpään yöhön sitten Valkokallioiden tragedian. Me tarvitsemme päälliköiden päällikköä yhdistämään rivimme ja ottamaan paikkamme Allianssin riveissä.”

Guechex tuhahti hiljaa. Tämäkö on juonesi? Ajaa minut nurkkaan? Saada minut näyttämään kohtuuttomalta, jos kieltäydyn? Tiedät kyllä hyvin, etten aio antaa periksi. Tämä kymmenpäinen yleisökin lienee turha saalis sanoillesi, kaikkien sydänten tahti on jo määrätty.

”Minä nautin asemani puolesta suurinta kunnioitusta saaren zyglakien keskuudessa”, Raxcel jatkoi. ”Ja on minun velvollisuuteni kantaa ylipäällikön raskasta taakkaa sodan sekä sitä seuraavan jälleenrakentamisen ajan.”

Guechex kuunteli kärsivällisenä, kun Raxcel luetteli suhteitaan ja saavutuksiaan. Vanhoja liittolaisia ja tovereita, ikiaikoja sitten kaadettuja petoja ja surmattuja vihollisia. Silkaksi ajanhukaksi punainen soturi ei kuitenkaan vastaparinsa puheita luullut. Alinnelin, Olthalin ja Welsixin kummitukset kuiskasivat kaikki hänelle: nyt sopii olla varuillaan.

Guechex haistoi ansan.

Meixez ja Calibus seisoivat kunnioittavan etäisyyden päässä päälliköiden puhekivestä, kuten nuorten asemaan kuului. Raxcel piti puheenvuoroaan voimakkaalla äänellä, niin ettei heillä ollut mitään vaikeuksia kuulla sanoja. Meixez toivoi, että etäisyys kuitenkin tarkoittaisi, ettei hänen ja Calibuksen puhe kuuluisi päälliköille asti. Heidän piti nimittäin yhdistää tietämyksensä käräjäsäännöistä, jotta he ymmärsivät kaikki käänteet. Se vaati hienoista välisupattamista.

”Raxcel on nyt esittänyt varsinaisen ehdotuksensa, eikö?” Calibus vielä varmisteli.

Meixez nyökkäsi. Päällikön kasvattamana hän tunsi vallankäytön tavat Calibusta paremmin. ”Ensimmäinen päätettävä asia on, hyväksyvätkö he Raxcelista päälliköiden päällikön.” Punainen lisko piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Eivätkä siis tietenkään hyväksy. Paikalla on tasan kaksi päällikköä, mikä tarkoittaa että ääniä annetaan tasan kaksi. Eikä Guella ole mitään syytä suostua Raxcelin ahnaaseen ehdotukseen.”

Calibus ravisteli päätään. ”Tämä minua hämmentääkin. Jos ylipäällikköehdokkaita on kaksi, Guechex ja Raxcel, ja äänenantajia on myös kaksi, Guechex ja Raxcel, niin miten kumpikaan voi voittaa?”

Meixezin häntä nyki levottomasti. ”Niinpä. Mutta minä luulen, ystäväni kalastaja, että alkuehdotukset ovat vain väsytystä. Siimaa riittää vielä.”

”Hmm…” Calibus mumisi. ”Mitä tulee väsytyksen jälkeen? Toivottavasti ei harppuunointi ainakaan.”

”Ei, ei harppuunointi. Jotain Raxcelilla on kuitenkin mielessään”, Mei pohti. ”Pelkään, että hän aikoo vedota johonkin vähän käytettyn käräjäsääntöön ja yrittää sillä tavoin yllättää Guen.”

”Ai?”

Mei kävi mielessään läpi kaikkia vanhoja heimolakeja, joita Guechex ja Alinnel olivat yrittäneet hänen päähänsä vuosien mittaan painaa. Monille säännöille oli tilannekohtaisia poikkeuksia…

”Joo, joku alhainen temppu vaikuttaa todennäköiseltä”, Mei mutisi. ”Puheenvuorojen perusteella ihan näillä hetkillä.”

Calibus hymähti. ”Neuvottelumestari Meixez.”

Mei tuhahti. ”Nyt, hys, Raxcel aikoo laukaista ansan!”

”Teen uuden julistuksen”, Raxcel lausui. ”Vetoan hengen kriisin lakiin ja kutsun äänenantajiksi myös tietäjät. Fatizax, jos olisit hyvä…”

Hengen kriisin laki. Näitä sanoja ei usein rituaalikiven äänellä lausuttu. Niitä ei sopinut sanoa ilman painavia perusteita.

Kaikkien laakson zyglakien katseet nauliutuivat hetkessä eriskummalliseen tietäjään. Se ei ollut sinänsä uutta, mutta yleensä Fatizax itse temppuilullaan aiheutti huomion keskipisteenä olemisen. Tämä oli erilaista. Tietäjä otti haparoivan askelen rituaalikiveä kohti, pysähtyi hetkeksi, tukeutui sauvaansa, ja veti syvään henkeä. Sitten toinen askel, kolmas, ja pian Fatizax oli rituaalikiven äärellä, Raxcelin vierellä.

Tietäjän hiekanvärinen käsi laskeutui jäkäläiselle kivelle. ”Olen tietäjä Fatizax, ja vastaan kutsuun. Otan vastaan paikkani äänenantajana hengen kriisin lain nojalla. Minä… kannatan päällikkö Raxcelin ehdotusta tehdä Raxcelista päälliköiden päällikkö.”

Fatizaxin sanat kantautuivat yllättävän vaisulla äänellä. Niitä ei kuitenkaan seurannut pitkä hiljaisuus.

”Minulla on sanottavaa!” Guechex karjaisi. ”Vetoan päällikön mietiskely- ja meditaatio-oikeuteen sekä yörauhaan. Ehdotan, että mietimme asiaa yön yli ja palaamme asiaan kun auringot taas nousevat!”

Raxcel naurahti. ”Mietiskely on päällikön oikeus. Jos unista luulet apua saavasi, sopii yrittää. Yörauha julistettakoon.”

Tilannetta seuraava Flygel sai ajatuksesta heti kiinni. Guechex tarvitsee aikalisän, hän ajatteli. Nyt tarvitaan suunnitelma, tai Raxcel saa otettua tilanteen haltuun. Omaksi harmikseen Flygel arveli tietävänsä, mitä Guechex aikoi. Tieteilijä-zyglak ei pitänyt lainkaan siitä, mitä oli edessä. Hän ei pitänyt politiikasta.

Päälliköt kumarsivat toisilleen äärimmäisen jäykästi, ja poistuivat rituaalikiven ääreltä ja astelivat laakson vastakkaisille laidoille. Kummankin seurue kerääntyi johtajansa ympärille, vaikka Flygel hidastelikin askelluksensa kanssa.

”En uskonut hänen olevan noin röyhkeä”, Guechex murisi Meixezille ja Calibukselle. ”Tietäjä-ääniin vetoaminen on häneltä halpamainen temppu. Tietäjien pitäisi saada päättää silloin kun uhka on henkimaailman puolella, ei sotatilassa!”

Meixez näytti yhtä kiihtyneeltä kuin kasvattajansakin, ja Calibus pyrki rauhoittamaan tilannetta. ”No, meillä on koko yö aikaa miettiä vastausta…”
”Minä en tarvitse koko yötä”, Guechex ryhdistäytyi. ”Minä tiedän jo ratkaisun. Kysymys on ainoastaan siitä, mitä minun on sinulle luvattava, jotta suostut siihen.”

Viimeiset sanansa päällikkö kohdisti Flygelille. Kuten erakko oli aavistellutkin, häntä yritettiin kiskaista käräjien keskiöön. Hän oli aito, oikea zyglak-tietäjä. Monien halveksuma, väärän kansan loruja lausuva tietäjä, mutta tietäjä joka tapauksessa. ”Sinä tiedät, Guechex, ettei ole juuri mitään, mitä tahtoisin vähemmän kuin osallistua tähän”, hän älähti.

”Mutta epämieluisampiakin asioita on”, puhuteltu päällikkö vastasi. ”Minä tiedän sen, ja niin tiedät sinäkin.”

Flygel ei vastannut, joten Guechex jatkoi. ”Raxcel päälliköiden päällikkönä on yksi niistä asioista.”

Tiedemies mietti hetken verran vastaustaan. Oli totta, että Raxcel luultavasti vain pahentaisi tilannetta… mutta silti. Flygelillä oli mukavuusalue, ja palopuheiden pitäminen oman kansansa sotureille ja metsästäjille oli kokolailla niin kaukana siltä kuin mahdollista. Tämän lisäksi osallistuminen käräjille äänivaltaisena jäsenenä tarkoittaisi, että hän omasta puolestaan ilmaisisi hyväksyntänsä lopputulokselle. Siunaisi huomiskäräjien päätöksen. Se ei myöskään houkutellut Flygeliä. Hän tahtoi olla omissa oloissaan, itsekseen, erakkona. Kirjoitusten ja kokoelmien keskellä. Ei päättäjänä tai neuvottelijana.

”Jos haluat, että asetun äänestyksessä puolellesi…” tietäjä lopulta vastasi. ”Sinun on oltava valmis kompromisseihin.”

Guechex murahti. ”Kunnioitin kasvattajaasi suuresti. Hän oli suuri soturi… sano sanottavasi, olen kuulolla.”

Flygel röyhisti kurkkupussiaan. “Ensinnäkin haluan, että päämäärätön väkivalta vähenee, ellei jopa lopu. Kansamme syöksee itse itsensä tähän koston kierteeseen – ei ole ihme, että muut kansat pitävät meitä makutaakin pahempina.”

Flygel katsoi, kun suuri punamusta soturi hänen edessään nousi täyteen pituuteensa. ”Minä en iske veitsellä tai sivalla hännällä ’päämäärättömästi’, tietäjä! Minä valutan vihollisteni verta, koska niin minulta vaaditaan. Niin vaativat ne, jotka vierelläni kulkevat, sekä ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ja jotka tulevat jälkeeni. Mutta…”

Flygel odotti jännittyneenä.

Guechex jatkoi: ”…mutta voimme valita polun, joka sisältää vähemmän kuolemaa. Tiedän meidän vielä kahlaavan veressä ennen kuin tämä on ohi, mutta teen parhaani, jotta se ulottuu meitä nilkkaan eikä rintaan.”

Guechex irvisti kivusta. Päällikkö oli ollut pitkään jalkeilla.

Erakko kuunteli kärsivällisesti keskustelukumppaninsa puheenvuoron ja mietti hetken omaa vastaustaan. Guechexissa oli aina ollut sekä soturia että kaunopuhujaa.

“Hyväksyn väkivallan, jos se tehdään taktikoiden ja impulsiivisia vaistoja välttäen”, Flygel vastasi. ”Allianssiin en juuri luota. Miten juuri sinä parannat kansamme tulevaisuutta? Annatko heimomme jäsenten lukea tieteitä ja oppia muilta lajeilta vai olemmeko tuomitut tekemään samat virheet syklin joka jaksossa?”

Guechex vaikutti miettivän hetken. ”Sinä tiedät, että luotan vanhoihin tapoihin enemmän kuin uusiin. En kuitenkaan ole tässä niin periaatteellinen kuin Kurielez ja muut Zyxaxin seuraajat. Saat saarnata mitä haluat, Flygel. Vasellistakin kasvoi kaltaisensa väkevä soturi vasta kuljettuaan toain miekkatietä. Olisin typerys jos en tunnustaisi tätä. Mitä muuta?”

Flygel katseli selvästi kipua peittelevää keskustelukumppaniaan. Mutta nyt oli syytä pysyä kovana.

“Mitä tulee liittolaisiimme, minusta tuntuu, että Zyxax teki ainoastaan kasan virheitä kansamme ystäviä valitessaan. Allianssin ja myöhemmin Avra Nuin makutan kelkkaan hyppääminen ei ole tuonut kansallemme mitään hyvää. Metsähuhut kertovat karua kieltään skakdien suhtautumisesta meihin. Imperialistihyönteiset pitävät meitä hyväuskoisina hölmöinä. Vaikken matoran-kansaa liikaa rakastakaan, mielestäni meidän tulisi haudata sotasäilä heidän kanssa ja kokeilla liittolaisuutta. Muuten löydämme itsemme imperiumin sienifarmien lannoitteina!”

”Nyt…” Guechex ärjäisi ”…pyydät minulta paljon, tietäjä. Olen jokseenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että Zyxax johti meidät turmiolliseen seuraan, mutta vihollisuuksien lopettaminen klaanilaisten kanssa… minun vaimoni ruumis jäi hautaamatta heidän muuriensa sisäpuolelle! Molempien kasvattajieni! Lukemattomien muiden!”

Flygel tiesi, että Guechexilla oli paljon aitojakin syitä vihata klaanilaisia, mutta päätti tarttua johonkin, mitä oli oppinut epäonnisesta hyökkäyksestä: ”Mutta eikö olekin niin, että se isku meni pieleen tämän… ’ZMA:n’ takia?”

”Kyllä, meillä on monta vihollista, ja monta kostoa jaettavaksi! Saatan… saatan yhtyä kantaasi, että hyökkäykset Bio-Klaania vastaan voivat jäädä toistaiseksi taka-alalle, mutta liittolaisuuteen en tule ikinä suostumaan. Tämä ei ole edes pelkkä mielipiteeni, vaan myös poliittinen tosiasia. Jos puhuisin tällaista sotureille, lakkaisin saman tien olemasta päällikkö heidän silmissään.”

Guechex olisi vielä lisännyt jotain siitä, että kukaan zyglak ei ole liittounut bio-klaanilaisten kanssa, mutta se ei pitänyt ihan paikkaansa. Mutta niitä kahta harvoin ajateltiin.

“Hm. Arvostan poliitikon vastausta tässä asiassa”, Flygel vastasi. ”Johtajamme pitää olla muutakin kuin vain hurjin soturi, joka meiltä löytyy. Hänen pitää osata taktikoida, tehdä suunnitelmia ja valita avustajansa oikein.” Flygel arveli olevansa oikeilla jäljillä asiansa edistämisen suhteen. ”Olen hyvilläni siitä, jos emme enää tee turhia hyökkäyksiä klaanilaisia vastaan. Mutta jos kohtaamme heitä, toivon että pyrimme vuoropuheluun. He voivat tietää tästä ZMA:sta jotain.”

”Hyväksyn vastentahtoisesti”, Guechex nyökkäsi. ”Onko vielä jotain muuta, vai voinko näillä lupauksilla luottaa tukeesi huomenna? Muistutan, että äänesi ei vielä takaa minusta päällikköä, mutta ainakin estämme Raxcelia kaappaamasta täyttä valtaa.”

“Alan jo päästä jyvälle siitä, minkälainen johtaja kansallemme olisit. Annan äänen sinulle tämän keskustelun pohjalta, ja lupaan myös antaa neuvojani ja osaamistani sinulle jos sitä tarvitset. Ja toivon merellisen sydämeni kautta, että otat apua vastaan. Liian kauan olemme olleet kansa, joka rinnastetaan raheihin. Tuomittuja universumin syrjäisimpiin kolkkiin. Haluammeko oikeasti jatkaa tällä tavalla? Polkusi johtajanamme tulee olemaan vaikea, mutta luotan siihen että teet ainakin enemmän oikein kuin Zyxax tai Raxcel.”

Flygel asetti terävän nokkansa Guechexin nokan luo. Nopea nokkien kosketus ja leukojen louskutus oli sovinnon merkki.

Guechex asteli loitommas nuorempien kanssa, jättäen Flygelin omiin oloihinsa. Se meni odotettua paremmin, Flygel aprikoi. Mutta yhä vain meiltä puuttuu avain voittoon.

Auringonlaskun kulta oli hiipunut ja taivas hopeoitunut tähdistä, mutta päätökset odottivat tekemistään. Zyglakit olivat aivan yhtä vailla johtajaa kuin ennen käräjien aloittamista. Mikä pahempaa, Raxcel näytti olevan johdolla! Tilanne turhautti Meixeziä, joka istui leirinuotion valon ja yön pimeyden rajalla ja teroitti keihästään. ”Onko tässä nyt sitten mitään järkeä?”

Lähempänä nuotiota kalaa paistava Calibus käännähti puhetta kohti. ”Huomiskäräjissä?”

”Niin!” Meixez murahti ja liu’utti teroitinkiveään keihäänkärjen laitaa pitkin. ”Odotin näin kauan saadakseni Guen takaisin… miksi? Jotta voimme istua riitelemässä täällä laaksossa? Tai jotta tuo katala nainen saa huijattua meidät mukaansa?”

Calibus kallisti päätään. ”No mutta, eikö se olekin tärkeintä? Että olemme nyt Guechexin kanssa? Varmasti tämä on kuitenkin askel parempaan, ja katso!” Sinivihreä zyglak osoitti Guechexin ja Flygelin suuntaan. ”Heillä on varmasti suunnitelma. Kyllä me tästä selviämme.”

Meixez katsoi ystävänsä osoittamaan suuntaan. Flygel oli kyllä pitänyt sairaasta Guechexista ja heistäkin hyvää huolta. Hän ei kuitenkaan luottanut tietäjään täysin, sen verran outoja olivat Flygelin polut. Eivätkä tietäjät muutenkaan-

”Siunattua iltaa nuorisolaisille! Kreeh!”

Fatizax asteli rituaalisauvaansa nojautuen kohti Meixeziä ja Calibusta. Kalankalloinen tietäjä asettui kummempia kyselemättä ’nuorisolaisten’ väliin, asentonaan tukeva liskokyykky. ”Onkos tässä teitin ensimmäiset huomispäivän käräjäiset?”

Fatizaxin pistävä, vihreä katse kävi vuoroin Meixezissä, vuoroin Calibuksessa. Rituaaliluut ja muut tietäjän kehosta roikkuvat esineet kilisivät ja kalisivat tämän liikkeiden mukana.

”Kyllä on, arvoisa tietäjä”, Calibus vastasi ja teki pienen kumarruksen. ”On, tuota, suuri kunnia olla todistamassa, kun-”
”Joo joo joo”, Fatizax huitoi ilmaa. ”Kunniaa ja mitä vielä! Mahdatte… mahdatte olla vanhoille luilleni äkäisiä, kun äänestin valtiatar Raxcellin mukana, eikös?”

Meixez ei antanut ilmeensä värähtää. Tämä oli joku temppu. Joku ala-arvoinen kolttonen. Calibus ei vastannut hänkään sen paremmin, vaan takelteli sanoihinsa. ”Ei, tuota, me…”

”Kreeh-heh-heh! Voitte olla rehellisiä vanhalle Fatizaxille! Kyllä minuakin kiristäisi… mutta minulla on syyni toimia, ja pidän niistä kiinni! Kyllä vain! Luotettava Fatizax! Luotto-Zax! Kreeh!!”

Meixez ei ollut vakuuttunut, mutta osasi arvostaa rehellisyyttä. Hän kuunteli, kun tietäjän paasaus jatkui.

”Polkuni on vakaa, kyllä! Mutta, hyvät nuorisolaiset… minulla on tarjota teille hyvitys! Minulla on tarjota teille… viisautta! Tosi tietäjän tosi tietoja!”

Mei nosti häntänsä jännittyneenä ilmaan. ”Äänestit Guechexia vastaan. Jos sinulla on viisautta, en nähnyt sitä käräjillä.”

Fatizax rykäisi. ”Näkökulmia, näkökulmia! On viisautta nähdä monesta kulmasta! Kreeh! Sitä teille, nuorille, sitä tietoa haluan teille tarjota!”

”Pyydän anteeksi ystäväni puolesta”, Calibus puuttui keskusteluun. ”Mutta ymmärrette varmasti, arvon tietäjä… Meidän näkökulmastamme osallistut… no, temppuiluun. Vanhojen lakien sellaiseen hyväksikäyttöön, että kaikki zyglakit pysyvät heikkoina.”

”Heikkoina… heikkoina!” Fatizax rääkäisi niin kovaa, että Calibus kääntyi katsomaan, olivatko nukkumaan jo menneet käräjäläiset heränneet. Tietäjä jatkoi: ”Ovatapa asiat perustavanlaatuisen huonosti jos nuorisolaiset ovat sitä mieltä että heimoyhteisömme ovat heikkoja!”

Calibus katsoi Meixeziä, joka oli hiljentynyt. ”Mutta… olemmehan me tässä sodassa heikoilla. Olemme kadottaneet toisemme, ja kuinka moni onkaan kuollut… onhan se vähintäänkin… surullista, eikö?”

Fatizax kallisti päätään. ”Voisi olla paljon huonomminkin. Sen sijaan, että olisimme skakdien kahleissa, voisimme olla toistemme kahleissa. Kreeh… se olisi vielä surullisempaa, eikö vain?”

Nuoret eivät osanneet heti vastata.

Fatizax avasi taas suuren suunsa: ”Luuletteko te, hyvät nuorisolaiset, että elämme heimotodellisuudessa, koska emme tunne muita yhteisolemisen tapoja? Ettemme osaa pystyttää linnaa, lakitaloa ja vankilaa?”

Kysymys oli aseistariisuva. Tietenkin Meixez kunnioitti vanhoja tapoja, mutta oli kieltämättä huvittanut itseään ajatuksella, että zyglakeilla olisi samanlaiset aseet, linnoitukset ja marssijärjestykset kuin heidän vihollisillaan. Kyllähän se sodassa auttaisi.

Fatizaxin kalankallon takaa pilkistävät kasvot olivat vakavat, kun tämä jatkoi. ”Monet ovat unohtaneet… ja viisaimmat vain enää muistavat, mutta me kieltäydymme. Olemme jättäneet sen taaksemme. Polkumme johtaa pois ”sivilisaatiosta” ja hierarkiasta, ei niitä kohti… ainakin jos tämä tietäjä saa sanoa sanansa. Elämäntapamme ei ole osaamisen puutetta, arvon nuoriso. Se on vanhojen viisas valinta.”

Calibus nielaisi. ”Anteeksi, arvon tietäjä, mutta puheistasi saa sellaisen käsityksen, että joskus kauan sitten zyglakit olisivat eläneet… no, hyvin eri tavalla kuin nykyään.”

”Monet ovat unohtaneet ja viisaimmat vain enää muistavat. Kreeh…”

Mei oli jo hyväksynyt, ettei tietäjä ollut tekemässä heille temppuja tai muutenkaan pelaamassa Raxcelin pussiin. Mutta mitä tämä nyt oli?

”Ammoisat esiajat syvän muistin tuolla puolen”, Fatizax maalaili. ”Zyglakien mahtiaika… syvin imperiumi… kaikista suurin virhe.”

Calibus huomasi hengittävänsä pinnallisesti. Tietäjä puhui outoja. ”Syvin imperiumi? Suurin virhe?”

Fatizax nyökytteli, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Nuoremmilla olisi riittänyt tässäkin sisäistettävää, mutta pian Fatizax jatkoi taas: ”Silloin oli zyglakeja zyglakien kahleissa! Mutta zyglakit ovat zyglakeja vain vapaina! Muurit eivät pitäneet vihollisia ulkona vaan meidät sisällä!” Tietäjä huitoi käsillään puhuessaan. ”Käräjät eivät ole hidastempoisia vahingossa! On täysin tarkoituksellista, että päällikköjen päällikön valinta on vaikeaa! Pienet heimot, suuri vapaus! Vapaus! Jos iso, rivissä tanssiva armeija suojelisi meitä, meillä olisisi sellainen yhä vain! Ennen oli! Mutta isompi, vielä tarkemmissa riveissä tanssiva armeija iski sen murskaksi! Ehei, eijei, parempi pysyä pienissä yhteisöissä, poissa isojen armeijoiden tieltä kokonaan.”

Julistusta seurasi pieni tauko, joka oli ilmeisesti vain hapenottoa varten, koska pian tietäjä jatkoi taas: ”Ja aina kun nälkäiset tai hurmeiset vuodet iskevät, löytyy joku suurisuu, joka keksii katsoa mallia mata-kansasta tai skakdeista tai mistälie muista mullantallaajista! Että lopetetaan käräjät, annetaan valta kovaäänisimmälle tomppelille, rakennetaan linna, vaihdetaan vanhat tavat uusiin… Ja aina vain on vähemmän meitä, jotka ymmärtävät pistää hölmöilyn seis alkuunsa! Me kieltäydymme sellaisesta imperiumista! Kuulkaa nyt nuoriso, kun jaan tämän teille, ettei jää vanhan Fatizaxin yksinäiseksi tehtäväksi estää kansaamme perustamasta uutta valtakuntaa… uutta syvää imperiumia…”

Ilta oli jo pitkällä ja Fatizax puhui paljon asioita, joista Mei ja Calibus eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tämä oli kummallekin ensimmäinen kerta, kun joku puhui heille tällaisia asioita. Siispä Fatizax jatkoi yksinpuheluaan.

”Kreeh… Jos emme ole valppaina, kohta joku kesyttää uuden jättipedon. Se olisikin, uusi T’haok…”

Juuri kun Meixez arveli ymmärtävänsä vanhusta, hänen oli pakko keskeyttää. ”Uusi T’haok?” Miten saaren Zyglakien pyhä merihirviö tähän liittyi? ”Miten niin uusi T’haok?”

”Palvottu T’haok…” Fatizax mutisi. ”Kurielez puhuu siitä lölleröstä jumalanaan, mutta se on täyttä potaskaa. T’haok on vain esiaikojen vanha lemmikkikala. Esi-zyglakien kultakala! Yksi monista, sintti parvessaan! Ja Merten Isäkin muka… Pthyi! Pistää kuule esihistorian perspektiiviin, nykyinen jumala oli ennen lemmikki vain!”

”Jumala tai ei”, Meixezin oli pakko sanoa vastaan. ”Jos meillä olisi mahdollisuus useampaan sellaiseen petoon, emmekö me voisi-”

”Voisi mitä? Kreeh! Vangita lisää zyglakeja merihirviöiden onteloihin?”

”Ei tietenkään, vaan kukistaa vihollisemme! T’haok on valtava peto, sehän olisi suurin mahdollinen ase!”

”Ase… kyllä, mutta ketä vastaan?”

Meixez oli vastaamassa, mutta jokin vanhuksen ilmeessä sai hänet olemaan vaiti ja kuuntelemaan. Meixez kurtisti kulmiaan. Hän pyrki katsomaan tarkasti Fatizaxin kasvoja kummallisen, ylisuuren kalankallopäähineen takana. Se oli vaikeaa. Kalapäähine, tapa, jolla Fatizax puhui, kaikki kilisevä tilpehööri, joka ei ollut lainkaan tietäjien normiston mukaista, vaan selvästikin Fatizaxin omia keksintöjä… kaikki ne piilottivat taakseen vanhan liskon, jonka oppeja kunnioitettiin.

Mei ei halunnut olla typerys. Kuinka suuri osa Fatizaxin käytöksestä oli harkittua teatteria? Oliko narrilla suurin vapaus puhua totta?

”Koska jos ajattelet, että kaksi tai kolme T’haokia katkaisisi kansamme kurjuuden kahleet, sitä luulisi yhdenkin tekevän niihin jo lommon. Mutta eipä ole tehnyt!” tietäjä saarnasi. ”Minä olin sen kutaleen limaisessa ontelossa viikkotolkulla vankina! Se on sellainen ase se meripeto, ettei sitä käytetä toien tai skakdien veneiden upottamiseen, vaan oman väen pelotteluun ja vangitsemiseen! Tiedätkö miksi? Kreeh! Kun on niin mahtava ase, että merivirrat itsensä joutuvat sitä väistämään, kirkasjärkisempikin päällikkö rakastuu siihen. Rakastuu aseeseen! Ja alkaa suojella sitä kuin rakkainta perhettään. Ja mitä tehdä aseella, jota rakastaa? Sitä käytetään vain sellaisia vihollisia vastaan, jotka rakastavat sitä myös, etteivät vaan vaaranna sitä.”

Fatizax nyökytteli omille puheilleen nuotion hehkussa. Meixezin oli myönnettävä tietäjän olevan ainakin jossain määrin oikeassa. Zyglakit eivät tosiaan käyttäneet T’haokia vihollistensa kimppuun käymiseen. Aina kun joku nuori lisko tätä ehdotti, keskustelu tapettiin kertomalla sen olevan liian vaarallista. Mitä jos menetämme T’haokin, mitä jos T’haok haavoittuu, mitä jos menetämme yllätyksen edun…

”Päällikkö rakastuu aseeseensa, ja päällikkö käyttää asetta vain omiaan vastaan”, Fatizax toisteli. ”Ja sitten sinne sullotaan selliin tietäjät, jotka uskaltavat puhua järkeä, kreeh! Harmia vain koko limanuljaskasta. Se on isoin huijaus mitä tiedän. Jos vain… vielä olisi Merten Äiti… se oikea jumala…”

Calibus rykäisi kurkkupussillaan. ”Merten Äiti?”

Hetkeen Fatizax ei vastannut mitään. Nuotion rätinä tuntui huumaavan kovana tällaisen hiljaisuuden aikana.

Fatizaxin silmät kostuivat, ja silmäkulmasta vierähti kyynel. ”En… muista…”

Calibus ja Mei vilkaisivat toisiaan. Aivan kuin joku henki olisi ottanut Fatizaxista vallan. Niin voimakas oli muutos tietäjän käytöksessä. Mutta sellaista oli muistella asioita esihistorian pimeimmistä syvyyksistä.

Kauempaa ja syvemmältä kuin kukaan tiesikään.

Vuoren tuulisella rinteellä oltiin kaukana valtamerten syvänteistä, eikä näiden luonnonvoimien ympäröimänä vanhinkaan zyglak tahtonut päästä kiinni muistoihin vanhasta jumalasta. Mutta Silvottu Äiti ei koskaan unohtanut lapsiaan.

Pian hetki oli kuitenkin ohi. ”Kreeh!” Fatizax karahti. ”Mihin jäinkään? Siihen kun nykyään ei osata? Luullaan että olisi parempi kun olisi oikein isot hierarkiat ja kaikkea! Nykymeno! Pah!”

Mei ja Calibus hätkähtivät keskustelun palattua äkillisesti aiemmalle uralle. Mei reagoi ensin: ”Jos ajattelet näin… jos todella olet sitä mieltä, että vallan keskittäminen on pahaksi, niin miksi annat äänesi Raxcelille? Eikö hän juuri ole-”

”Kreeh! Tietäjä katsoo lampea, ja hänen on nähtävä yhtä aikaa sen mutainen pohja ja taivaan heijastus sen pinnassa!”

Mei oli vastaamassa, mutta ei sitten oikein osannut sanoa mitään. Hän pudisti päätään.

”Sinulla on…” Calibus rohkeni. ”Muitakin näkökulmia asiaan?”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Fatizax hymyili ovelasti. ”Nuoriherra osaa kuunnella. Pyhä on velvollisuuteni varmistaa, ettei syvä imperiumi toistu, mutta täsmälleen yhtä paljon on tietäjä velkaa henkimaailmalle. Ei Raxcelista pitkäkestoista päälliköiden päällikköä tule… ja hän on luvannut, että saan omistautua henkimaailman ongelmiin.”

Mei ja Calibus katsahtivat taas toisiaan. ”Henkimaailman ongelmiin?”

”Näin yhden tinaukon…” Fatizax vastasi, ikään kuin se selittäisi asiaa. ”Hoikka ukko, vihreät silmät. Ajatus tarkka kuin harppuuna. Bio-Klaanin jäsen. Henkimaailmassa!”

Vanhuksen juttu kulki taas semmoisia latuja, että nuorilla teki tiukkaa pysyä mukana.

”Se tinaukko Bio-Klaanista puhui outoja!” Fatizax paasasi ”että totuus asuisi siellä, kansamme hengen mailla, ja vielä siellä mihin se kuvottava kellopelinainen on asettunut! Kreeh! Raxcel vannoi valan kautta, että siivoamme henkimaailman kelloista ja koneista ja bio-klaanilaisista. En usko saavani samanlaista valaa irti Guechexista.”

Meixez kallisti päätään. Henkimaailma. Todellako Fatizax oli periaatteessa vallan keskittämistä vastaan, mutta henkimaailman hommat pitivät hänet kuitenkin Raxcelin puolella.

Guechex ei ollut kiinnostunut henkimaailmasta, se oli totta. Mei yhtyi tässä kasvattajansa näkemykseen. ”Eivät kai unesi voi olla oikeaa maailmaa tärkeämpiä?”

”Tai siis”, Calibus pisti väliin. ”Kunnioitamme tietysti tietäjän kokemuspiiriä, mutta… no, ymmärrät varmasti. Meitä ei ole siunattu näyillä. Meidän on vaikeaa eläytyä siihen, kuinka merkittävää viisautta valvelunet sinulle antavat.”

”Jahas, jahas”, Fatizax maiskutteli. ”Kuulostaa siltä, että nuoret eivät ole itse henkivaeltaneet?”

Se oli tietenkin totta. Ei kai kukaan Mein ja Calibuksen sukupolvessa ollut vielä riittävän vanha ollakseen kokenut tietäjien valveunia? Ei sellaista opetettu näin nuorille. Saaren neljän heimon keskuudessa oli vain kourallinen zyglakeja, joiden Mei ja Calibus olivat koskaan kuulleet henkivaeltaneen.

”Kreeh! Parempaa aikaa oppia ei olekaan kuin nyt!” Fatizax julisti. ”Lähtekää kanssani henkivaellukselle, nuori väki, ja ymmärtäkää miksi teen mitä teen!”

”Mitä, ai nytkö?”

”Nyt! Puhuvat höpöjä että se vaatisi vuosien harjoittelua! Henkimaailma ei ole mikään monimutkainen ajatus joka vaatisi vuosien syvää pohdintaa, se on kansamme perintö, se on meillä lihassa! Helpompaa kun on vielä nuori ja vähemmän horinoita pyörimässä pääkopassa! Nyt henkivaelletaan!”

Fatizax ojensi luisevat kätensä Mein ja Calibuksen suuntaan. Calibus tarttui siihen epäillen. Mei katsoi olkansa yli rituaalilaaksoa, ja nukkumaan käyvää käräjäkansaa. Varmasti he olivat täällä turvassa… mutta tuntui tämä silti oudolta.

Hän tarttui Fatizaxia kädestä.

Mitäköhän nyt sitten, hän ajatteli. Mei vilkaisi Calibusta, joka… näytti olevan toisaalla. Tämän katse oli lasittunut? Mitä…

Sitten Mei näki sen myös.

Tyhjän maiseman. Horisontin vailla taivasta. Tuulen, joka ei puhaltanut ilmassa, vaan hänen sisällään. Raunioita.

Hän oli aivan yksin. Missään ei ollut ketään, mutta silti hän… hän tunsi heidät kaikki. Ei vain Calibusta ja Fatizaxia, vaan myös Guechexin, ja Flygelin, ja…

Alinnel.

Äiti?

Se ei ollut haju, se ei ollut näky, se ei ollut ääni. Mutta hän tunsi sen. Täällä hän oli. Täällä he kaikki olivat. Yhdessä, yhtä. Henkien maailmassa…

Yhtäkkiä hänen yläpuolelleen repesi halkeama. Taivaankansi halkesi. Railosta syöksyi jotain muodotonta kohti maata.

Mei nosti kädet kasvojensa eteen suojautuakeen iskulta, mutta sitten hän olikin taas tutussa ympäristössä kotisaarellaan.

Hän huohotti. Mitä ihmettä? Se oli tuntunut niin todelliselta. Mutta siinä hän istui, nuotiolla, laaksossa, vuorenrinteellä. Hän nuuhki ilmaa. Tutut tuoksut. Tässä hän oli. Kaikki oli kuten kuuluikin. Mutta silti…

”Voipi olla rahtusen vaikeampaa seuraavalla kerralla”, Fatizax ähkäisi. ”Nyt tuli nuoriso tietäjän peesissä. Seuraavan kerran henkivaellatte sitten omien vaistojenne varassa. Nyt jos suonette anteeksi, vanhan pitää mennä vähän lepäilemään…”

Fatizax nousi seisomaan, ja lähti sauvaansa nojaten pois hiillokseksi hiipuneen nuotion ääreltä. Mei eikä Calibus osanneet kumpikaan sanoa mitään ennen kuin tietäjä oli tiessään. Ystävykset jakoivat pitkän katseen. He olivat kokeneet jotain hyvin voimakasta ja vanhaa.

Uuden kokemuksensa valossa Mei oikeastaan ymmärsi Fatizaxia. Tai ymmärsi, että tietäjävanhuksen polku ja järjenjuoksu poikkesivat valtavasti useimpien muiden zyglakien vastaavista. Mei vilkaisi laakson laidalla nuokkuvaa Guechexia. Olikohan hän koskaan kokenut vastaavaa? Oliko hän henkivaeltanut? Ei varmaankaan… Mei tiesi, ettei päällikkö olisi myöskään kiinnostunut oppimaan tätä taitoa, ei juuri nyt. Ei, kun kaikki muut asiat olivat kesken.

Mutta Alinnel oli siellä.

Nyt se tuntui jo unelta tai kaukaiselta muistolta. Kuin henkivaelluksesta olisi kulunut päiviä tai vuosia, eikä paria pahaista hetkeä.

Ei, Guechex ei tulisi henkivaeltamaan. Jotenkin Mei vaistosi, ettei tämä edes pystyisi siihen. Ei siinä tilassa, missä nyt oli. Tietäjä taisi olla valitettavasti oikeassa: Fatizaxin ja Guechexin näkökulmat olivat liian kaukana toisistaan.

Guechex, voisimmeko mennä jahtaamaan bio-klaanilaisia ja kelloja henkimaailmaan, Mei kuvitteli selittävänsä kasvattajalleen. Tämä on huisin tärkeää, ehdottomasti pistetään kostot ja sodat ja muut seis siksi aikaa. Raxcelin kanssa liittoutunut vanha tietäjä kertoi niin.

Ei, siitä ei tulisi mitään.

Mei ei tiennyt mitä ajatella. Vaikka Fatizaxin viisaus oli selvästi monin verroin syvempää kuin hän oli vielä hetki sitten arvellut, yhteistyö käräjillä ei onnistuisi. Mikä turhauttava tilanne. Mei hieroi ohimoitaan. Hän oli arvellut, että ilta tulisi olemaan jännittynyt ja täynnä kiistoja päällikköydestä. Hän ei ollut arvellut henkivaeltavansa ensimmäistä kertaa ja oppivansa zyglakien salattua historiaa.

Ehkä nyt on parempi mennä suosiolla nukkumaan, hän myönsi lopulta itselleen ja toivotti Calibukselle hyvät yöt. Mei huomasi olevansa liian väsynyt päättämään, mitä edes halusi uusilla tiedoillaan tehdä.

Flygel loikoili pensaan takana, syrjässä muusta käräjäseurueesta. Hän ei halunnut häiritä muiden iltaa, eikä hän halunnut muiden häiritsevän omaa iltaansa. Pensas näkösuojana. Toimiva menettely.

Jotkut saattaisivat sitä paitsi katsoa lukemistoani pahalla, hän ajatteli kaivaessaan nyytistään matoranilaisen tutkielman maaperätyypeistä. Tätä pidetään parhaimmillaan turhana, ja pahimmillaan harhaoppisena. Harhaoppisia maaperätyyppejä, hän makusteli ajatusta. Naurettavaa.

Flygel löysäsi silmälappuaan, otti esiin pienen lukuvalokivensä ja asettui mahalleen. Hän nuuhki ilmaa ja vilkaisi vielä kerran, ettei kukaan katsonut hänen suuntaansa, ennen kuin kävisi lukutoimiin.

Tieteilijä pysähtyi miettimään tekemisiään. Lukemisen piilottelu oli hänelle refleksi. Automaatio.

Hän pudisti päätään. En minä ole mikään pojankoltiainen. En minä tarvitse kenenkään lupaa lukemisiini.

Ehkä toisenlainenkin huominen olisi mahdollinen. Sellainen, jossa hän saisi lukea kirjojaan rauhassa. Ehkä joku muukin innostuisi. Hän tiesi monta zyglakia, joille kirjan avaaminen tekisi oikein hyvää.

Flygel tarttui opukseensa ja käänsi esiin kalanruodolla merkitsemänsä aukeaman. Maaperätyyppejä…

Tänä iltana hän ei jaksanut vääntää lukemisistaan kenenkään kanssa. Käräjöinti saisi luvan jatkua vasta huomenna.

Yö oli pimeä. Syksy alkoi olla jo sen ikäinen, että auringot pysyttelivät horisontin alla riittävän kauan, jotta maa unohti valon pimeimmiksi tunneiksi täysin. Tähtitaivas piti vahtia, mutta senkin loisto oli tänä yönä himmeä. Käräjäläiset eivät pitäneet yön aikana soihtuja tai vartiotulia, joten mustassa maassa lähes liikkumattomana makaava Fatizax ei nähnyt kuin violetteja ja harmaita puiden ja rinteiden muotoja. Tämä siitä huolimatta, että zyglakit vaelsivat toisinaan meren syvänteissä ja painaumissa, joissa valoa ei ollut tätäkään vähää.

Tietäjä oli kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että meressä oli helpompi pysyä perillä ympäristöstään kuin maan pinnalla. Veden kuiskaukset olivat tuulta painokkaampia.

Hän huomasi ajattelevansa matoralaisten tarinoita siitä, miten zyglakit veivät heitä yön pimeydessä kodeistaan. Totta sekin, aina silloin tällöin, hän mietti. Fatizaxista oli silti hullunkurista, että mata-kansa ajatteli zyglakien olevan pimeyden olentoja. Zyglakit eivät pelkää pimeää, hän muisti joskus kuulleensa. Hölynpölyä ja panettelua, Fatizax tuumi katsellessaan mustaa maailmaa ympärillään ja kuunnellessaan tuulen suhinaa pensaissa. Tietäjästä pimeys oli hermostuttavaa ja vaarallistakin. Soihtuja ja vartiotulia zyglakit eivät pitäneet, mutta eivät pelottomuutensa, vaan pelokkuutensa tähden. Merkki zyglakien leirin sijainnista kutsui yleensä itseään suuremman vihollisen huomion.

”Kreeh, vaaroja pimeydessä, vaaroja valossa, sellainen on liskoväen osa… vaaroja maan päällä, vaaroja sielujen mailla…” hän mutisi hiljaa itsekseen.

Mutisi ja murisi, valitti ja änkyröi, mutta valvoi kuitenkin, ja tarkkaili. Nuoremmat tarvitsevat unen suomaa lepoa, yön tunnit palautumiseen, hän arveli. Seurueen vanhimpana Fatizax piti tehtävänään katsoa muiden perään, ja varmistaa varman päällekin, ettei mikään uhannut heitä tänä tärkeänä yönä. Muut levätköön, vanha väijyköön.

Eivätkä unet olleet Fatizaxia muutenkaan voimistaneet, eivät enää vuosiin.

Raxcel heräsi lyhyiltä yöunilta virkeänä. Hänellä oli aina ollut taipumus säilyttää mielen kirkkaus ja ruumiin vetreys silloin kun tarve vaati, vaikka sitten vähemmillä unilla. Aamuauringot olivat vasta aloittaneet kipuamisensa kohti syksyisen taivaan lakipistettä, mutta Raxcel koki olevansa täysin valmis päivän koitokseen.

Hän tarkkaili ympäristöään. Pienen laakson toisella laidalla Flygel luki keskittyneenä kirjaa ja nuoremmat zyglakit nukkuivat vielä. Raxcelin oma seurue valvoi tilannetta hieman loitommalla, käräjälaakson ylärinteillä. Fatizax oli käpertynyt siirtolohkareen viereen, arvatenkin torkuille. Senkin laiskimus, Raxcel ajatteli.

Hänen katseensa hakeutui hänen vastapeluriinsa. Guechex harjoitteli. Suuri soturi oli jalkeilla, puukko toisessa kädessä, ja koko punamusta keho liikkeessä. Ei kuitenkaan nopeassa liikkeessä, vaan hitaassa, harkitussa liikkeessä, kuin rituaalitanssijalla. Raxcel kuitenkin tunnisti, etteivät liikkeet olleet tanssia, vaan taistelua. Puukon vienti taakse, sitten työntö eteenpän. Askel taaksepäin ja saman liikkeen jatkaminen tuomalla häntä ensin vierelle, sitten eteen, kämmenen verran siitä, missä puukko oli äsken ollut. Uusi askel taakse, kiertäen kuvitellun vastustajan kylkipuolelle…

Raxcel jäi katselemaan Guechexin kehon liikkeitä hieman pidemmäksi aikaa kuin oli ollut tarkoitus. Hänen vastapelurinsa taisteluharjoitteet olivat hypnoottisia. Toisena aikana, kauan sitten, kun he olivat olleet läheisemmät, Raxcel oli todistanut vastaavanlaisia harjoituksia useinkin. Silloin Guechexin liikkeet olivat kuitenkin olleet notkeampia, ja puukko ja häntä olivat iskeneet suuremmalla voimalla. Raxcel tiesi, ettei Guechexin muuttuneissa liikkeissä ollut kyse vanhuuden mukanaan tuomasta raihnaudesta, ei ainakaan täysin.

Sait pahemmin selkääsi vihollisen linnakkeessa kuin osasin kuvitella, Raxcel tuumi katsellessaan Guechexia.

Raxcel oli kuitenkin sitä mieltä, että sääli ei pukenut häntä itseään. Eikä heikkous pukenut Guechexia.

Raihnautesi saattaa olla liikuttavaa, mutta vakuutat minut entisestään omasta paikastani päälliköiden päällikkönä, Raxcel ajatteli. Heikot eivät voi johtaa.

Sininen päällikkö tiesi, että hän on se, mitä zyglakit tarvitsevat. Vahva, ovela ja elämänsä terässä. Riittävän kunnioitettu ja riittävän pelätty. Riittävän röyhkeä.

Raxcel huomasi Guechexin pitävän pienen tauon harjoituksissaan. Tämä tukeutui polviinsa.

Osaat olla pelottava, ja tiedän että omasi kunnioittavat sinua, Raxcel jatkoi kilpailijansa mittailua. Mutta tuossa kunnossa Allianssi syö sinut elävältä.

Raxcel oli joka tapauksessa hyvillään siitä, että Guechex oli löytynyt, ja että huomiskäräjät olivat käynnissä. Hän tiesi olevensa itse sitä mitä zyglakit tarvitsivat, mutta oli hänen kilpapäällikölläänkin silti tärkeä tehtävä. Mitä uskottavamman vastaehdokkaan Raxcel laudalta löi, sitä vahvemmasta asemasta hän lähtisi johtamaan zyglakeja. Soraääniä olisi varmasti vähemmän, kun itse ylisuuri liskosoturi Guechex olisi nöyrtynyt hänen edessään. Käräjät olivat Raxcelille keino kilvoitella itseään vahvemmaksi. Yksi näytön paikka lisää. Hänestä tulisi paras päälliköiden päällikkö, mitä saaren kalliot muistivat.

Calibus oli melko varma, ettei hänen aamurituaalinsa oikeasti häirinnyt Meitä, vaikka tämä sitä usein mulkoilikin. Ei viime aikoina, kylläkään, koska eihän Calibus ollut edes laulanut viime aikoina. Ei ainakaan niin, että Mei tai muut olisivat sitä kuulleet.

Nyt sinivihreä lisko kuitenkin kyykisteli tukevassa lepoasennossa ja oli avannut suunsa kohti aamuista taivasta. Matala korina nousi hänen sisältään ja taittui hänen kurkussaan lauluksi. Rauhallinen sävelmä, jota Calibus alkoi laulaa, sopi hänen mielestään täydellisesti aamuhetkiin.

Matala ja hidas mutta lempeä sävelmä täytti aurinkojennousun siivilöimän ilman. Kappale kimpoili laakson seinistä ja nousi kohti taivaita. Ei kuitenkaan niin kovaa, että se olisi kantaunut tunnistettavana muille maille, tai edes säikäyttänyt paikallisia raheja. Zyglakien tapa laulaa oli tasapainoinen, ja heidän sävelmänsä oli punottu taajuuksille, joita myös luontokappaleet pitivät rauhoittavina. Ne eivät saaneet lintuja lehahtamaan oksiltaan tai ötököitä kaivautumaan maan kuoreen.

Ainoa paikallinen olento, jonka häiriintymisestä Calibus oli huolissaan, oli Mei. Nyt tämä ei kutenkaan vaikuttanut olevan moksiskaan laulannasta. Calibus oli tästä hyvillään. Mei ja useat muut ajattelivat – Calibus oli tästä varma – että hän lauleskeli aamuisin kiusoitellakseen Meitä. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Laulut, joita Calibus lauloi, olivat hänelle tärkeitä muista syistä. Ne yhdistivät hänet kaikkeen siihen, mikä oli tullut ennen heitä, ja Calibus tahtoi ajatella, että myös kaikkeen, mikä tulisi heidän jälkeensä. Fatizaxin viimeöisen saarnan jäljiltä näissä aiheissa riitti sulateltavaa.

Sitä paitsi maailma kaipasi kauniita asioita. Harmikseen Calibus ei kuitenkaan ehtinyt laulaa lauluaan loppuun, kun rituaalikiveltä kuului kutsu. Toinen käräjäpäivä oli alkamassa.

Guechex otti paikkansa käräjien keskiöstä. Hänellä oli tänään vetreämpi olo kuin eilen, ja hän arveli pysyvänsä tolpillaan, vaikka päätöksenteko venähtäisikin. Eilinen sessio oli ollut sentään lyhyt, hän ajatteli.

Enemmistö Raxcelin seurueesta asettui taas loitommas rituaalikivestä. He ovat kelpo zyglakeja, Guechex mietti. Seuraavat ahnetta keplottelijaa, mutta kelpo zyglakeja joka tapauksessa. Enemmistö ainakin.

Guechex oli ehtinyt varhain aamusta keskustella heidän kanssaan hetken ja vaihtaa tietoja. Järkytys kuulijoiden kasvoilla oli ollut melkoinen, kun hän oli kuvaillut, mitä Bio-Klaanin muurien sisäpuolella oli tapahtunut. Huhutkaan eivät näinä aikoina kiertäneet, joten heidän tiedonnälkänsä oli suuri.

Raxcel ei ole tyytyväinen, että pääsin jakamaan muonaa ’hänen’ zyglakiensa kanssa, Guechex oli varma. Saavatpa kuulla toisenlaisenkin näkökulman saaren tapahtumiin.

Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi; käräjät aloitettiin aamuvarhaisella. Guechex katseli kun muut asettuivat paikoilleen. Raxcel ja Fatizax astelivat häntä vastapäätä kiven toiselle puolelle. Flygel näytti epävarmalta sen suhteen, missä hänen paikkansa tällä kertaa oli. Guechex osoitti kädellään: pysy nyt vain siellä, kutsun sinut tähän kohta.

Ja taas mennään, punainen liskopäällikkö ajatteli.

”Huomiskäräjien toinen päivä alkaa nyt”, Guechex julisti. ”Yörauha on ohi, nyt on päätösten aika. Ennen kuin äänestämme päälliköiden päälliköstä, kutsun äänenantajaksi tietäjä Flygelin.”

Vihreä tiedemies asteli varovaisesti rituaalikiven ääreen. ”Olen tietäjä Flygel, ja otan vastaan paikkani huomiskäräjillä.”

Guechex nyökkäsi liittolaiselleen, ja katsahti sitten Raxcelia. Sininen päällikkö antoi happamuutensa näkyä kasvoillaan.

”En tiennytkään, että tietäjä Flygel haluaa antaa neuvoaan käräjille…” Raxcel puhui ”…enkä olisi uskonut, että päällikkö Guechex haluaa hänen… poikkeuksellisia oppejaan.”

Guechexin ilme ei värähtänyt, mutta sisäisesti hän hymyili. Taisit luulla, ettemme saa rakennettua rintamaa sinua vastaan. Väärin luultu.

”Jos huomiskäräjät tarvitsevat tietäjä Fatizaxin oppeja, ne hyötyvät varmasti myös tietäjä Flygelin neuvosta”, Guechex tyytyi vastaamaan. ”Kun kerran hengen kriisin lakiinkin on vedottu.”

Fatizax näytti hermostuneelta ja vilkuili Raxcelia. Sininen päällikkö ei vastannut eleisiin, vaan piti katseensa Guechexissa. ”Tehdään tämä sitten näin. Minä, Metsärannan Raxcel, johtaisin kaikkia saaren zyglakeja uuteen päivään. Zyxaxin leskenä asemani on korkein ja kokemukseni neuvottelusta Allianssin kanssa suurin.” Vastaavia sanoja Raxcel oli lausunut eilenkin. ”Arvovaltani johtaa saaren heimot vaikeiden aikojen läpi. Lunastan paikkamme Allianssin riveissä. Tuon keihään, hampaan ja kynnen vihollistemme kurkuille. Puhdistan henkimaailman bio-klaanilaisesta ja muusta ulkopuolisesta epäharmoniasta. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”

Raxcel nosti oman kätensä, ja Fatizax toisti perässä.

Guechexin vuoro. ”Minä, Metsärannan Guechex, johtaisin kaikki heimot parempaan huomiseen. Löydän meille uuden polun ja katkon ne siteet, jotka kahlitsevat meidät Allianssiin. Tuon kaikille zyglakeille vapauden, ja varmistan, että oikeus seuraa varjon lailla vainoajiamme. Minun johdollani polkumme perustuu harkintaan eikä tottumukseen. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”

Hänen oma kätensä ja Flygelin käsi nousivat ilmaan.

Muut käräjäläiset vilkuilivat sananvaihtoa vaitonaisina. Ilma oli aurinkoinen ja syystuuli raikas. Jännitteen saattoi silti haistaa.

”Umpikujasta toiseen, eikö vain”, Guechex murahti. ”Kaksi päällikköä äänesti tasan, ja kaksi tietäjää äänestää nyt myös tasan.”

Raxcel nakkeli niskojaan. ”Siltä näyttää… minun on myönnettävä, etten uskonut teidän liittoutuvan minua vastaan.” Raxcel mulkoili vaaleilla silmillään Guechexia ja Flygeliä. ”Onneksi olkoon, yllätitte minut.”

”Se oli järkevää”, Flygel totesi yksioikoisesti. ”Entäs nyt?”

”Kreeh…”

Neljä zyglakia rituaalikiven ympärillä tuijottivat toisiaan.

”Mitä?” Guechex ärisi ”Eikö sinulla ole enempää huonosti tunnettuja lakeja minua vastaan, Raxcel? Ei enempää temppuja? Ehkä voisit seuraavaksi vedota, hmm, pitkien pintasotien lakiin, ja kutsua äänenantajaksi kaikki kolmesti voidellut soturit? Sopisiko se tyyliisi?”

Guechex luuli olevansa tilanteen tasalla, mutta ei huomannut Raxcelin muuttunutta ilmettä. Guechex jatkoi: ”Et varmaan aikonut, koska kaikki saaremme kolmesti voidellut soturit ovat kuolleet!”

”Oikeastaan…” Raxcell henkäisi. ”Eivät ole.”

Guechexilta meni hetki sisäistää, mitä Raxcel oli juuri sanonut. Kolmesti voideltuja – kaikista sotureista kunnioitetuimpia – oli ollut saarella sodan alkaessakin vain kourallinen, ja nyt ei ainuttakaan. Hän muisti tarkasti, miten jokainen heistä oli kohdannut loppunsa. Urheimmilla oli tapana lähteä ensimmäisinä.

”Miten niin eivät?” hän lopulta vastasi.

”Minä… me… hän oikeastaan”, Raxcel osoitti Fatizaxia ”sai tiedon siitä, että yksi kolmesti voideltu soturi on yhä elossa.”

Guechex tunsi, miten hänen kehonsa lihakset jännittyivät ja sulat nousivat pystyyn. Hän ei tiennyt, mitä tuo julmettu suhmuroija nyt yritti. ”Mitä peliä tämä on? Minä olen osallistunut kaikkien tämän saaren kolmesti voideltujen soturien hautajaisiin tämän sodan aikana! Väitätkö, että heitimme hyvästit väärille ruhoille? Vai onko tämä hännystelijäpappisi tässä kenties manannut jonkun heistä takaisin tuonelasta?”

”Kreeh…”

”Et kaikkien hautajaisiin”, Raxcel pysyi vakavana. ”Kaikkien, paitsi viimeisen.”

”Vasell?” Guechex huudahti. ”Hän menehtyi minun komennossani, osana iskua Tawan veriseen linnaan!”

Guechex puristi kivipaatta niin että kynnenjuuria vihloi. Mitä peliä Raxcel pelasikaan, tämä meni liian pitkälle. ”Vasell oli kuin perhettä. Vaimoni paras ystävä.”

”Hän on elossa”, Raxcel vastasi. ”Jotenkin hän selvisi.”

Guechexin henki salpautui. Voisiko todella olla niin? Hän runnoi tiensä mielen niihin sopukoihin, jotka olisi ollut armollisempaa jättää penkomatta. Hän palasi kuumeuniensa alkulähteelle. Hän muisteli iskua Bio-Klaaniin. Voisiko todella…

Hän muisteli etenemistään pimeitä käytäviä pitkin. Hän muisteli tapettuja bio-klaanilaisia. Hän muisteli ryhmän taisteluita ja ryhmän hajaantumista. Hän…

Hän…

Vasell oli tosiaan irtautunut pääseurueesta hieman ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen. Eikä Vasell… tai mitään Vasellia muistuttavaa ollut osana sitä sätkivän lihan vuorta, joka häntä oli odottanut Keskisuuren kasteen aukiolla.

Voisiko Vasell todella olla elossa?

Guechex oli vielä kertaamassa painajaistaan, kun Flygel avasi nokkansa: ”Ymmärränkö siis oikein… jos päälliköt ja tietäjät äänestävät tasan, voisimme avata äänestyksen vielä kaikista kunnioitetuimmille sotureille? Joita on jäljellä… yksi?”

Raxcel nyökkäsi.

”…joten missä hän on?” Flygel esitti johdonmukaisen kysymyksen.

Guechexkin palasi tilanteen tasalle. Tähän hän tahtoi todella saada vastauksen.

”Kreeh…” Fatizax äänteli. ”Hän on… Bio-Klaanin vankilassa.”

Niinpä tietenkin, Guechex ajatteli. Pettymys, mutta pientä verrattuna siihen toivonkipinään, että Vasell oli ylipäänsä elossa. ”Kuinka saamme hänet pois?”

Kukaan ei rohjennut ehdottaa murtautumista Bio-Klaaniin. Varmasti klaanilaiset olivat sitä paitsi tähän mennessä tilkinneet puolustuksensa heikot kohdat.

”Vankienvaihto”, Raxcel totesi. ”Sen on oltava vankienvaihto.”

Guechex nyökkäsi. Ehdotus kuulosti järkevältä. Sitä paitsi-

Hetkinen.

”Minä olen tietenkin Vasellin pelastamisen kannalla”, Guechex puhui matalalla äänellä ”mutta miksi sinä haluat tätä?”

Raxcel kohotti niskasulkiaan. ”Sen lisäksi, että haluan taiturimaisen soturin riveihimme yhtä kovasti kuin sinäkin… minä uskon, että hän näkee asiat minun tavallani. Älä erehdy luulemaan, että kaikki perheystävät ovat kanssasi samaa mieltä siitä, miten yhteisöä pitäisi johtaa.”

Sinä saat ajatella niin, Guechex tuhahti mielessään. Olen varma, että Vasell ymmärtää tilanteen paremmin. ”Olkoon niin”, punainen päällikkö jyrähti. ”Ehdotan, että järjestämme uudet huomiskäräjät, ja että pitkien pintasotien lakiin vedoten kutsumme siihen äänenantajaksi kolmesti voidellut soturit… eli Vasellin.”

”Kannatan ehdotusta”, Raxcel vastasi. ”Päättäkäämme päälliköiden päälliköstä sitten. Aukeaa tämäkin umpisolmu.”

Fatizax nyökytteli vieressä. ”Kannatan, kannatan…”

”Kannatan”, Flygel sanoi hiljaa, vaikka kolme ääntä neljästä olisi riittänyt.

Guechex ja Raxcel näyttivät molemmat olevan täynnä uutta voimaa. Tunnelma myös käräjien ulommalla piirillä oli innostunut.

”Ehdotan, että huomiskäräjät päättää saaren zyglakien seuraavaksi päämääräksi bio-klaanilaisten vankien kaappaamisen, jotta voimme vahvistaa rivejämme Vasellilla vankienvaihdon kautta”, Guechex puhui. Hän katsoi Flygeliin, ja osoitti seuraavat sanansa tieteilijälle: ”Emme saa näillä käräjillä vahvistettua, mikä on tuleva suhteemme Allianssiin tai Bio-Klaaniin, mutta tämä askel on otettava.”

Edellisen yön keskustelu painoi raskaana Guechexin mielessä. Hän oli sanansa mittainen zyglak, ja oli valmis lunastamaan Flygelin tuen käyttämällä väkivaltaa vain harkiten. ”Emme voi lähestyä klaanilaisia tyhjin käsin”, Guechex kuitenkin puhui. ”Emme voi luottaa pitkäaikaisen vihollisen hyvään tahtoon tai armoon.”

Raxcel ja Fatizax julistivat molemmat kannattavansa ehdotusta. Flygel vastasi ainoalla silmällään Guechexin katseeseen. Päällikkö tiesi tietäjän laskelmoivan päänsä sisällä. Miettivän, oliko tähän suostuminen liika myönnytys väkivallalle, vai järkevää taktiikkaa paremman lopputuloksen varmistamiseksi.

Guechex teki nopean päätöksen. Tässä tilanteessa paras tapa toimia olisi päästää Flygel päätöksenteon vastuusta kokonaan. ”Kolme ääntä riittää, ehdotus on käräjien hyväksymä”, Guechex jylisi. ”Päätämme käräjät tähän. Polku on valittu!”

Hän toivoi, että Flygelin ymmärtävän tilanteen.

Nämä huomiskäräjät olivat nyt ohi, joten Fatizax keräili tavaroitaan lähtöä varten. Niin tekivät kaikki muutkin zyglakit. Tietäjä kuitenkin viivytteli pakkaamisen suhteen. Muun omaisuutensa hän oli jo sullonut säkkiin, mutta yhtä taikaesinettä hän ei ollut vielä napannut matkaansa, vaan se lepäsi hänen edellään heinikossa. Rituaalihattu. Hänellä oli siihen liittyen hyvin ristiriitaisia tuntemuksia.

Se oli se taikaesine, jonka kautta hän tiesi saavansa yhteyden lähimpään jumalaansa. Jotenkin se tuntui juuri nyt… vaikealta.

Ei kai tässä auta kuin avata yhteys, Fatizax ajatteli.

”Oi tietäjien tietäjä… henkiopas ylivertainen… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua.”

Fatizax nieleskeli hermostuneena. Mitäköhän tästäkin nyt tulee.

”KUKA USKALTAA KUTS- ah, Fatizax”, tuttu ääni vastasi tietäjän pään sisällä.

”Kreeh-heh-heh, juu, minä…” Fatizax piti pienen tauon. ”En tiennyt, että muilla edes on tätä numeroasi.”

”No ei ehkä tätä samaa, mutta muita numeroita.”

”Aivan… tuota… oi viisain tähti saaremme yllä! Oi pohjoisen isopyhä! Palvelijasi haluaa… jos hän vain uskaltaa kysyä…”

Fatizax ei oikeastaan ollut aivan varma, miten edetä asian kanssa. Tällainen ei tyypillisesti kuulunut hänen jumalsuhteeseensa. Hän kuitenkin jatkoi: ”Palvelijasi haluaa anoa anteeksiantoa.”

Hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen Noita vastasi: ”Anteeksiantoa varten täytyisi kyllä olla tehnyt jotain, minkä takia pyytää anteeksi. Mitä olet tehnyt?”

Fatizax katseli ympärilleen. Jos joku olisi häntä tarkkaillut, hän olisi vaikuttanut puhuvan itsekseen. Mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan, vaan muut valmistautuivat lähtöön.

”Oi noita, olen… äänestänyt.”

”… käsittääkseni sinulla on siihen oikeus.”

Fatizax oli melko varma, ettei henkiolento ollut koskaan vaivautunut opettelemaan zyglakien heimolakeja. ”Kreh, no, tässä tapauksessa kyllä…. tässä tapauksessa kyllä. En vain ole aivan varma, hyväksyisittekö, oi roudan rakastaja, sitä miten äänestin.”

”No en nyt ihan tiedä, mitä se minulle kuuluu, mutta kerro nyt sitten, miten äänestit. Otan vastaan ripittäytymisesi!”

”Olen tietysti aina uskollinen teille, mitä hengen asioihin tulee, mutta olen… kreeh… olen estänyt meitä lyöttäytymästä yksiin myös maallisesti. Olen äänestänyt siten, että liittoa Bio-Klaanin ja zyglakien välillä ei tapahdu.”

”… no vähän kurja temppu, kieltämättä. Mutta sellaista se välillä on! On jotain 33 % todennäköisyys, että yksi parhaista kavereistani on petturi, joten eipä tuo paljon sitä pahempi juttu ole.”

Linjoilla oli hetken hiljaista. ”Tuota… hyvä tietää, ettet ole syvemmin järkkynyt, oi… oi… Manu..?”

Manu oli hetken vaiti hieman pöyristyneessä hiljaisuudessa.
”Älä venytä onnesi rajoja ihan liikaa.”

”Oi hän, jonka tahtoa kinokset tottelevat! Oi hän, joka… saa porot tanssimaan!”

”No mutta, millaisia diilejä tuli tehtyä? Saitteko tehtyä Raxcelista uuden kuningattaren, vai mikä ikinä teidän tavoitteenne sitten olikaan?”

”En haluaisi ikävystyttää teitä yksityiskohdilla… tällä hetkellä kukaan ei ole kuningatar, tai siis päälliköiden päällikkö. Umpisolmuun meni! Mutta meillä on nyt polku jota kulkea, ja se saattaa… kreeh… hyvä, että sain anteeksiannon!”

”No, yritä sentään pysyä terveenä.”

”Kuin… myös…?”

”Ja nyt, kun tässä puhutaan, niin sinä varmaan tiedät aika paljon juttuja lihasta?”

Fatizax oli tottunut siihen, että hänen henkioppaansa vaihtoi reippaasti puheenaihetta – yleensä palvelijaa kiinnostavasta aiheesta palveltavaa kiinnostavaan aiheeseen – mutta tämä oli tullut aika puskista.

”Lihasta? Oi… hienon hatun kantaja?”

”Niin, siis lihasta, niin. Sellaisesta, mistä esimerkiksi kranat on tehty. Ja tehän olette vähän niin kuin isoja kranoja? Kun siis viime aikoina lihaa on jotenkin tullut vähän joka tuutista. Muuannen tuntemani tiedemies valmisti haamuimurin, jolla hän onnistui imuroimaan lähinnä lihaa, mikä oli varsin omituista. Ja sitten meillä on Klaanin sairasosastolla joku jäbä, joka on ’lihan riivaama’, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Jotain Totuus-juttuja, kuulemma. Niin että osaisitko sinä kertoa, että mitäs himskuttia?”

Fatizaxin keho jännittyi. Totuus… sitä se tinaukkokin oli puhunut.

Kelloja henkimaailmassa. Totuus hukassa. Lihaa kaikkialla.

Lihaa Klaanilinnan pihamaalla. Guechexin vaimo, lihana pihamaalla. Koko joukko zyglakeja, pelkkää lihaa pihamaalla.

Henkimaailma. Lihaa. Tinaukkoja ja kellopelejä. Yhteenkasvaneita zyglakeja.

Tietäjä tiesi nyt tietävänsä jotain olennaista. Mutta mitä? Ymmärrys oli hajanainen. Kallossa kalankallon sisällä suihki ajatuksia kuin meressä hopeakylkisiä parvikaloja.

”Kreeh-heh-heh!” Fatizax rääkäisi Noita-linjalle. ”Vanhan palvelijan muisti ei ole enää sama kuin ennen, en muista lihasta kuin että hyvältä maistuu nuotiolla, kreh-heh-heh…”

”No entäpä tämä ’tinaukko’, missä sinä hänet tapasit?”

”Hetkonen, enhän minä kertonut…” Fatizax muisti äkisti jumalansa mahtavat voimat. Sellaisia ajatuksia tietäjä ei osannut ajatellakaan, etteikö Noita olisi niitä kuullut. ”Oho, kappas, nyt vanhan pitääkin mennä, nuoremmat tekevät jo lähtöä! Jään vielä kolotuksineni seurueesta jos en ala tallustamaan ja vähän äkkiä! Linjakin on aika huono, vähän meinaa pä… pä… tkiä?”

Fatizax vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei tiennyt kehen luottaa. Saattoiko hän luottaa edes jumalaansa?

Manu linjan toisessa päässä puhui vielä. ”Jos et tahdo kertoa, niin älä sitten! Mutta älä edes kokeile viilata minua linssiin. En ehkä ensi kerralla myönnä anteeksiantoa yhtä kepein perustein!!”

”Kreeh…”

Fatizax tunsi mielensä sisäisen yhteyden katkeavan. Se oli mennyt aika lailla odotetusti, eli ei kovin hyvin. Hän jäi tosissaan puntaroimaan, halusiko vallitsevissa olosuhteissa kantaa Noidan taikakalua mukanaan.

Huomiskäräjien poliittinen lopputulos oli jäänyt jokseenkin keskeneräiseksi. Mutta ainakin tietäjä oli saanut uutta hengellistä pohdiskeltavaa.

Huomiskäräjien toinen päivä oli taittunut jo illaksi, kun Zyglakien värikäs seurue harppoi vuorenrinnettä alas kohti metsää. Tahti oli nopea. Epäluottamus eri päälliköiden kannattajien välillä velloi yhä ilmassa, mutta ainakin toistaiseksi heillä oli suunta. Polku, jota seurata.

Vankienvaihto.

Raxcel luotti siihen, että Vasell päätyisi kannattamaan häntä itseään. Guechex ajatteli samoin; hän uskoi saavansa Vasellista liittolaisen. He molemmat halusivat miekkasoturin riveihinsä, ja uskoivat saavansa tämän juuri omalle puolelleen.

Tietäjät Fatizax ja Flygel olivat molemmat uskaltautuneet syrjäisten rooliensa suojasta zyglakien kohtalon keskiöön. He olivat kumpikin saaneet myönnytyksiä päälliköiltä, ja toivoivat nyt, etteivät ne unohtuisi.

Meixez huomasi käyvänsä yhä ylikierroksilla. Vasell oli elossa. Käräjät olivat löytäneet uuden suunnan. Ja se henkivaellus… hänellä oli paljon ajateltavaa.

Calibus piti koko seurueen perää. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran ylärinteeseen ja toivoi, ettei Flygelin luolassa vietetty aika jäisi hänen viimeiseksi rauhalliseksi muistokseen. Jotain parempaa täytyi olla vielä edessäpäinkin.

Bio-Klaani

Hengitys sisään. Hengitys ulos.

Sisään.

Ulos.

Sisään.

Ulos.

Vasell istui keskellä selliään. Hän oli ristinyt jalkansa ja heittänyt hännän takakautta olkansa yli. Hän oli tietääkseen ainoa zyglak, jonka etelän mestarit olivat kouluttaneet. Meditaatioasento oli kehitetty häntä varten.

Sisään.

Ulos.

Bio-klaanilaiset vanginvartijat eivät tietenkään antaneet Vasellille kättä pidempää, joten hän ei voinut tehdä miekkailuharjoituksia, ei kunnolla. Siihen tarvittaisiin oikea terä, oikea paino, oikea vaaran tuntu. Vasell pelkäsi miekkailutaitojensa rapistuvan.

Sisään.

Ulos.

Mutta hänen hengitystekniikkansa… se ei ollut ollut koskaan paremmassa terässä. Koska sen harjoittamiseen hänellä toden totta riitti aikaa. Sellissä oli vähän harhautuksia, erityisesti, koska hän pääsääntöisesti kieltäytyi vuorovaikuttamasta muiden vankien kanssa. No, joskus se pieni matoralainen kävi kyselemässä häneltä miekkatiestä, mutta muuten vankilassa oli aikaa keskittyä ilman virtaamisen sisään ja ulos.

Sisään.

Ulos.

Jos Vasell vielä pääsisi taistelemaan, hänen tappionsa ei johtuisi hiomattomasta hengitystekniikasta.

Sisään.

Ulos.

Hengitystekniikan lisäksi Vasell oli terästänyt myös muistiaan. Sulje silmät, sulje muu maailma ulos. Keskity. Se, mikä meinasi vaipua unohdukseen, oli vielä pelastettavissa, kunhan vain oli valmis katsomaan sisälleen.

Joka päivä Vasell palasi muistoihinsa, kulki niiden polkua taaksepäin. Palasi kohtalokkaaseen yöhön, jolloin he tekivät iskun linnaan, jonka vanki hän nyt oli. Palasi taistelemaan lohikäärmepedon kanssa, palasi hiipimään sisään tunneleita pitkin. Palasi opettelemaan tunneliverkostoa kartalta. Palasi vastaanottamaan karttaa konehirviöltä.

Palasi antamaan hiljaisen hyväksyntänsä, kun Guechex teki sopimuksen konehirviön mestarin kanssa.

Palasi katsomaan luolan seinustalta, kun hologrammikuva skakdista esittäytyi.

Kutsukaa minua Z.M.A.:ksi.

Joka päivä Vasell muisteli skakdia hologrammissa. Skakdia, joka masinoi zyglakien hyökkäyksen Bio-Klaaniin. Skakdin harjatonta selkää. Sen teennäistä hymyä. Sen maireita sanoja.

Vasell halusi muistaa viimeistä piirtoa myöten millainen oli se paskiainen, johon hän tulisi miekkansa upottamaan.

4 thoughts on “Huomiskäräjät”

Snowman sanoo:

7.3.2025 20:10

Liskoja! Kirjoittajina tosiaankin minä, Umbra Flygelin tiimoilta ja Manu Manun osalta. Olennaisina neuvonantajina lisäksi Domek ja Killjoy. Suuri kiitos kaikille yhteistyöstä! Minä olen vain tällainen zyglak-juttujen pyörittelijä, Iso Lore ja Tausta Asiat ovat aika lailla Umbran ja Domekin mielikuvituksista. Olette inspiraationi!

Toivottavasti maistui lukijakunnalle! Tämä oli nyt vähän erilaista Klaanonia, kun viestissä oli seitsemän näkökulmahahmoa ja kokonaan omat poliittiset sääntönsä, jotka yritin jotenkin ihmeen kaupalla selittää käräjien aikana. Tämä oli aika vaativa tekele, ja puran prosessia mielelläni joskus tarkemmin. Varsinkin alkupäässä on kuitenkin muutama kohtaus, joissa onnistuin mielestäni aika hyvin.

Loppusuora toteutettu univaje magnalla, joten nykikää hihasta jos löytyy esim. kirjoitusvirheitä, epäloogisuuksia tai oheisia hämmentäviä seikkoja. Meikä fiksaa.

zyglakit palaavat… toisilla huomiskäräjillä? toivottavasti saavat viidennen äänestäjän ettei mene taas tasan lmao

Kirjaudu sisään vastataksesi
Matoro TBS sanoo:

7.3.2025 20:53

Tämähän on todella selkeä ja hyvä kokonaisuus, etenkin kun ottaa huomioon että monta hahmoa joiden viime kerroista nyt on jokunen hetki. Eleganttia miten tämä oikeastaan solmii kaikki Klaanonin zyglak-juonielementit yhteen, ja samalla tarjoilee paljon uutta zygologiaa kuin se olisi aina ollut juttu. Sori ei ole sen henkevämpää sanottavaa, tämä oli todella mukavaa luettavaa!

Kirjaudu sisään vastataksesi
Killjoy sanoo:

7.3.2025 22:48

Erinomaisen koherentti ja hyvin soljuva paketti. Kaikki hyvät keinot narratiivin kasassa pitämiseen oli otettu käyttöön ja ne toimivat loistavasti. Flygel oli erinomainen palikka tarpeelliseen asioiden kertaamiseen ja käräjien itsensä rakenne liikkui erinomaisella tahdilla asiasta toiseen.

Rakastan nuorisolaisia ja rakastin vielä enemmän niiden ja Gatizaxin juttutuokiota. Siinä yhdistyi täydellisesti sellainen arki-zyglakien ja henkimaailman hommien yhteentörmäys. Vaikka Fatizax nyt on tuommoinen vähän outo ja tympeä ukkeli niin hänen edesottamuksiaan ja ajatuksenjuoksuaan on aina todella ilo seurata.

Pääkamppailukaksikon käräjöinti teki kyllä tehokasta työtä siinä, miten elävän kuvan se antoi zyglakien tavoista, mutta myös näiden suunnattomasta kärsivällisyydestä ja harkintakyvystä. Päällikkö vastaan päällikkö. Tietäjä vastaan tietäjä. Kaikki hahmot ja kaikki paukut otettiin käyttöön, jotta parempi huominen rakentuisi.

Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut tästä kuviosta näin selkeää ja elävää kuvaa. A+ no notes.

… liha will return?

Kirjaudu sisään vastataksesi
Guardian sanoo:

8.3.2025 10:14

Todella hyvä. Toistan aiempia siinä, että tässä oli jotain ihanan selkeää poliittisista kiemuroista huolimatta, ja se sitoi irtonaisina tarinan läpi kulkeneet zyglak-juonen suortuvat ihailtavan selkeäksi kokonaiskuvaksi. Juonessa ei ole itsessään ollut mitään vikaa, mutta vasta nyt kun avainpelaajat ovat kaikki samassa paikassa, on tätä helpompi myös lukea erinäisten hahmojen voima-, valta- ja henkilökohtaisten suhteiden kautta. Jatkosuunnat ovat tosi selkeitä nyt! Tyylikkäältä tuntuu myös se, että zyglakien liitto Klaanin kanssa, joka voisi helposti tuntua lukijanäkökulmasta helpolta, oikealta ja hyvältä vaihtoehdolta, ei ole yhtään läpihuutojuttu. Tyydyttävää oli se että niin rakastettu fanisuosikki kuin Flygel tarjosi rauhan vaihtoehdon, mutta zyglakien ikiaikaisella historialla ja sorron ja kärsimyksen kierteellä oli myös tosi vahva vasta-argumentti tähän.

Zyglakien Atlantis on tosi kiehtova ja hieno mysteeri, joka tuo niihin aika siistiä uutta kontekstia. Samoin tämä teki hyvää työtä jälleen yhtenä salaisena Dynamo: Äiti -tiiserinä. Väkevää temaattisten suurten linjojen piirtelyä, että Meixez sai unisukelluksessa yhteyden juuri omaan äitiinsä.

Kirjaudu sisään vastataksesi

Vastaa Peruuta vastaus

Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.

Kummitusten suon reuna-alueet

Huomiskäräjät

Bio-Klaani

4 thoughts on “Huomiskäräjät”

Vastaa Peruuta vastaus

Bio-Klaanin yhteinen tarina