Bio-Klaani

Linnapihalla vankkurit odottivatkin Matoroa jo. Menopeli näytti ensisilmäyksellä puulaatikolta, joka tasapainotteli pienten rapujalkojen varassa. Lastausovet olivat vankkurien takaosassa, ja etupuolta koristi puinen ajurinpenkki. Laitteen lautoihin ja lankkuihin oli kaikesta päätellen tehty kaiverruksia matoralaiseen tyyliin, mutta vuosien sateet ja paisteet olivat hioneet niistä enimmät pois. Loputkin koristeet olivat muuttuneet likipitäen lukukelvottomiksi useiden tervausten myötä. Ajokin etuosassa odotteli valjastettuna kaksi tanakkaa Uusallia; vahvaa ja paksujalkaista elikkoa, jotka oli epäilemättä jalostettu kuormien vetämiseen nopeuden kustannuksella. Niiden kehot olivat sinivihreät ja liikkeet uneliaat.

Toa katseli vankkureita kädet lanteillaan. Tuolla ei ajeta erityisen lujaa, eikä kyllä metriäkään maastossa, hän ajatteli. Juuri niin epäseikkailullinen kulkupeli kuin mahdollista. Tawa oli kyllä antanut hänelle luvan olla hyödyksi sodan rattaissa linnoituksen ulkopuolella, mutta pohjoiseen lähettämisen sijaan tehtävä olikin huomattavan tavallinen. Yksi vaivainen viilto kurkussa, ja Matoro arveli joutuneensa seikkailun ja sotimisen viimeiseen varaketjuun. Laiskasti kuplia puhaltelevat kuorma-ussalit tuntuivat ivaavan toaa: tämä on nyt sinun maailmasi; huolto ja kuljetus.

Kenetköhän toisen raukan ne ovat puijanneet tänne kanssani, Matoro mietti. Vaarattomalle seikkailulle.

”Hei, terve!” vankkurien takaa esiin lampsiva Snowie tervehti iloisesti. ”Sinäkös lähdet kanssani matkalle? Se on kyllä kiva, minua vähän jännitti lähteä näin vaaralliselle seikkailulle, mutta jos sinä olet matkassa niin eiköhän homma suju ihan hyvin!”

Niin, no… Matoro tuumi ja heilautti kättään tervehdykseksi. ”Hei.”

”Olen aika ylpeä että uskallan lähteä tälle reissulle”, lumiukko höpötti. ”Viimoisin visiitti kaupungin ulkopuolella ei mennyt ihan putkeen… mutta kyllä tämä tästä! Minä käyn vielä hakemassa vähän varusteita tuosta linnan puolelta, mutta kohta taidetaan päästä liikkeelle!”

Matoro moikkasi nopeasti rapuja, jotka näyttivät jo hieman kärsimättömiltä siinä valjastettuna. Kun Snowieta ei kuulunut hetkeen takaisin, toa päätti jo loikata vankkurien ohjaajan paikalle tutustumaan siihen, miten ajopeli toimi. Siitä oli ikuisuus, hän oli viimeksi ajanut mitään mikä liikkui alle 40 k/t (kioa tunnissa).

”Noniin!” linnakkeen ovelta saapuva lumiukko hihkaisi ja ähisi itsensä ylös ajurinpenkille Matoron viereen. Toa katsoi kanssaklaanilaisensa päähän ilmestynyttä ruskeaa lierihattua. Se oli suurilierinen ja nukkavieru päähine. Tuoko on nyt ne varusteet…

”Sain tosiaan tällaisen läpäreen matkaan”, Snowie selitti ja kaivoi laukusta paperinpalan.

”Tähän onpi kirjattu seikkailumme tehtävät. Kröhöm… Ensinnäkin, meidän on mentävä Lännentietä Kofo-Koroon hakemaan kuivattua kalaa ja uutisia rukikorolaisilta… Toisekseen, tehtävänämme on tarkistaa, että tiellä ja sen varren kylissä ei ole mitään Allianssi-metkuja. Ja kolmannekseen…” Snowie piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Meidän tulisi myös selvittää, missä määrin etelän kylissä ollaan kiinnostuneita linnakkeen turvasta. Tämä on vissiin vähän arka aihe, kun ovat siellä kalakylässä niin ylpeää väkeä…”

”Allianssi-metkuja?” Matoro tarttui kiinnostavimpaan aiheeseen.

”Niin, tai siis, ööh, sotaoperaatioita”, Snowie sopersi vastaukseksi ja laittoi tehtävänantopaperin taas laukkuunsa. Hän tarttui rapuvankkurien ohjaksiin ja jatkoi ”Meikäläisistä lounaaseen on vaikka miten paljon matoralaisia, mutta Allianssi on ollut aika hiljainen sillä seudulla. Tarkistetaan, ettei tilanne ole muuttunut. Skakdit ovat kai häärineet sillä alueella hieman… Mutta viime kuuleman perusteella Lieggimiehet eivät ole olleet erityisen sotajalalla.”

”Okei, eli siis tämän ei pitäisi olla kovin riskialtis homma?” Uhh, eikö joku matoran voisi yhtä hyvin hoitaa tämän?

”Ei pitäisi!” lumiukko vastasi hymyillen. ”Sopiiko muuten jos..?” hän kohotti ohjaksia kysyvästi. Matoro nyökkäsi vastaukseksi ja Snowie ohjeisti ussaleita lähtemään liikkeelle. Matka alkoi. Sitten lierihattuinen lumiukko jatkoi taas: ”Mutta että, vaikka tämä ei olisi kaikista vaarallisin tehtävä, niin kyllä minä silti olen aika ylpeä itsestäni, että uskallan lähteä, kun se viime kerta meni niin penkin alle… kuulitko sinä siitä?”

Vankkurit liikkuivat natisten Linnapihan halki, ja portti avattiin. Matoro tervehti muurinharjan vartioita, jotka vilkuttivat innostuneesti takaisin.

”Eeeen varmaan? Tuota, liittyykö tämä siihen tapaukseen, kun… hävitimme Geen metsään?”

Snowie nyökkäsi hitaasti. ”Joo… minulla oli kova tarve todistaa itselleni, että voin kantaa korteni kekoon taistelussa Allianssia vastaan, ja olin sitten iskemässä klapeja pönttöön Tongun pommikoneessa kun yritimme räjäyttää sen torakoiden ilmalaivan, mutta siellä olikin sitten kyborgia vastassa ja Ämkoo, ja koko homma meni… no, pieleen. Isosti pieleen.”

Matoro huomasi, että asia ei ollut Snowielle ihan helpoimmasta päästä, ja antoi tämän jatkaa vastaustaan rauhassa.

”Guartsu joka tapauksessa jäi jälkeen”, lumiukko nielaisi. ”Hän varmisti, että me muut pääsimme pakoon. Mutta että… tunsin itseni aika tyhmäksi kun olin lähtenyt sinne reissuun ihan vain todistaakseni itselleni jotain. Tiellähän minä vain olin. Lumiukko pommikoneessa…”

Snowie työnsi lierihattua takaraivolleen ja hymyili. ”Tämä homma sopii minulle paljon paremmin! Vankkureissa on enempi sopiva tahti.”

”No… ettekö kuitenkin pysyneet ilmassa? Että kyllä siinä hiilenlappaajakin teki jotain oikein.”

”Emme kovin kauaa, tai siis alastulo oli melkoista rytinää… mutta, niin, se ei varsinaisesti ollut minusta kiinni.”

”No et sinä varmaan täysin hyödytön voinut olla? Kyllähän kaikki jostain aloittaa. Vaikka sitten vain siitä että auttaa muita siinä sivussa”, Matoro yritti piristää.

Lumiukko kohautti olkiaan. ”Ehkä! Kiitos! Ainakin sain vähän, hmm, suhteutettua omaa rooliani tässä sotkussa. Lopetin yrittämästä liikaa, ja sen jälkeen olenkin saanut aikaiseksi vaikka mitä! Löydettiin Kepen kanssa yhdet kummitukset, ja sitten estin Kapuraa puukottamasta… niin hei, miten kaulasi voi?”

Matoro pyöräytti silmiään. ”Minusta ihan hyvin, mitä nyt vähän käheä olo, mutta Kupe ei ollut samaa mieltä. Kuulemma sen pitää antaa parantua rauhassa. Ikään kuin menisin satuttamaan sen välittömästi uudestaan tai jotain.”

Lumiukko nyökytteli mukana, tajuamatta lainkaan, että Snowien ”tärkeä seikkailu” oli Matoron ”parantumista rauhassa”.

Klaanilaiset jatkoivat rupattelua, kun kauniit etelämysterysnuilaiset maalaismaisemat vaihtuivat rauhakseltaan heidän ympärillään. Kivetyn tien ympärillä levisi kukkuloiden, metsätilkkujen ja puutarhojen sikermä, minne oli ripoteltu yksittäisiä maalaistaloja sinne tänne. Monet tämän seudun matoranit olivat kaupungissa tuttuja torikauppiaita. Vähän etelään näkyi Jakkeran viinitila, mikä oli saaren toiseksi suurin heti Germidryxin tiluksien jälkeen. Seudulla oli monia muitakin maa- tai rahitiloja, jotka tuottivat erikoisempia tuotteita kaupunkilaisille. Sadot oli kuitenkin pääasiassa jo korjattu, ja niityt odottivat paljaina tulevaa talvea. Kauempana kukkulalla näkyi mahi-vuohien lauma ja unelias paimen, joka luki kirjaa.

”Onko paikallisia pyydetty vielä linnakkeeseen? Jos Allianssia alkaa näkyä täällä enemmän, tällaiset yksittäiset talot eivät ole oikein turvassa”, Matoro mietti ääneen.

”Pyydetty kyllä, vastattu ei… tai näin minä olen asian käsittänyt”, Snowie vastasi. ”Se on aika mutkikas tapaus, koska totta kai Tawa ja muut haluavat kaikki täältäkin turvaan, mutta kotikaupunki alkaa olla pakattu aika täyteen. Niin saattaahan se olla niinkin, ettei täkäläisiä ole maaniteltu niin paljon kuin ehkä pitäisi.”

”No, toisaalta täkäläiset asuvat lähellä. He pääsevät turvaan melko lyhyellä varoitusajalla. Olisin ehkä enemmän huolissani kaukaisemmista seuduista.”

”Pohjoisen väki taitaa olla jo muuriemme sisällä, tai siltä osin kun saimme heidät turvaan… Sama homma itärannikolla.”

”Onko meillä edes tilaa kaikille tämän suunnan asukkaalle? Täällä on kuitenkin monta isoa paikkaa. Taku-koro ja Ruki-koro ja ne.”

Lumiukko kohautti hartioitaan. ”Pakkohan sitä, eikö?”

Hetken mietittyään lumiukko vielä jatkoi. ”Miten teillä muuten silloin… Metru-Nuin sodassa. Mihin kaikki ei-taistelijat menivät? Kun siellä on niin paljon porukkaa! Tai siis, en minä sitä kaupunkia kovin hyvin tunne, mutta…”

Matoro katseli maaseutua heidän ympärillään. Unelias tienoo oli jotain aivan muuta kuin hänen nuoruusvuosiensa sodan maisema.

”No, eihän sieltä oikein pois päässyt. Sama juttu kuin meillä täällä. Metru Nuita ei tarvitse edes piirittää – pitää vain vahtia meriportteja. Se kaupunki on umpikuja. Coliseum toimitti sen suurimman linnoituksen virkaa, mikä ei koskaan murtunut. Heidän Klaaninsa. Mutta eivät sinne kaikki mahtuneet. Moni meni asumaan maan alle. Pinnalla ei ollut turvallista oikein koskaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten syvälle Metru Nuin alaiset tunnelit menevät.”

”Kuulostaa aika hurjalta…” Snowie vastasi varovaisesti. ”Luuletko, että tämä sotamme on sinulle helpommin sulatettavissa, kun olet mennyt jo sen ison myllyn läpi? Vai voiko tämä muuttua yhtään helpommaksi?”

”Metru Nui oli… sulatettavissa. Meinaan, ei se ollut minun kotini. En minä oikein edes tuntenut ketään sieltä silloin. Toki siellä taisteltiin kaikkien vapauden puolesta, mutta silti. Tiesi että pääsee kotiin sen jälkeen.”
Mielikuva näistä niityistä tykistön kyntämänä autiomaana kävi hänen mielessään.
”Meillä täällä se on… noh, vähän vaakalaudalla.”

Lumiukko nyökkäsi. ”Nyt mentiin kyllä aika syvän päädyn aiheisiin. Olisitko halunnut jutella jostain muusta?”

---

Rapuvankkurit olivat siitä kätevä matkanteon muoto, että eväitä pystyi syömään liikkuessa. Ussalien käynti on tasaista ja väsymätöntä. Puolenpäivän aikoihin klaanilaiset söivät lounaansa, vuorotellen sitä, kumpi käytteli ohjaksia. Matoro oli pakannut matkaansa Kahvion leiväksiä, ja Snowiella oli mukanaan paksu leivänkannikka sekä termoksellinen kuumaa keittoa. Juuri kun parivaljakko oli saanut eväänsä syötyä, he kohtasivat ensimmäiset vastaantulijansa.

Tietä pitkin ratsasti joukkio matoralaisia Ussalien selässä. Rapuajajista ensimmäinen huudahti klaanilaisille: ”Terve teille! Mihin tie vie?”
”Kofo-Koroon”, Matoro vastasi. ”Liikumme Bio-Klaanin asialla.”
”Mihinkäs te?” Snowie pisti väliin.

Matkalais-matoralainen pysäytti Ussalinsa hieman ennen kohtaamista vankkureiden kanssa. ”No sinne Klaaniin, kuinkas muutenkaan. Osa porukasta on halunnut muuttaa sinne jo Bole-Koron tapauksen jälkeen, ja nyt kun meidänkin kulmilla nähtiin skakdeja, niin todettiin että sota on pikkuisen liian lähellä kotia…”

Matoro ja Snowie vilkaisivat toisiinsa.
”Mistä olette kotoisin?” Mustalumi kysyi.

”Ryytilästä!” huudahti ussal-letkan viimeinen. ”Rakkaasta, autioituvasta Ryytilästä!”
Klaanilaiset tiesivät Ryytilästä lähinnä sen, että maankuulu Ryytilän yrttisekoitus tuli sieltä. Kylä sijaitsi Kofo-Koron länsipuolisella rannikolla, ja paikalliset saivat elantonsa pienistä puutarhoistaan. Jos sekin oli tyhjentymässä, niin klaanilaisten ruokakin muuttuisi ankeammaksi, Snowie mietti.

”Osaatko sanoa enempää niistä skakdeista?” Matoro kysyi.

”En, onneksi! Mutta ei parane odotella, että niitä tapaa”, matoran kertoi.

”No, me emme nähneet yhtään tässä suunnassa, että toivottavasti loppumatkanne menee hyvin”, Matoro vastasi. Ehkä joku muu osaa kertoa aiheesta.

Matkalaiset ohittivat toisensa vaihtamatta sen enempiä kuulumisia, hyvästelivät toisensa vain. Klaanilaiset valpastivat kuitenkin katseensa, kenties nämä tienoot eivät olleet niin turvallisia kuin he olivat aiemmin ajatelleet.

---

Hetken aikaa matka jatkui taas rauhakseltaan, eivätkä klaanilaisetkaan jutelleet sen ihmeempiä, vaan nauttivat kotisaarensa eteläosien maalaismaisemista. Useimpien peltojen elonkorjuu oli jo takanapäin, mutta muutamat myöhäiset larnikset ja neppuset odottivat vielä nostamistaan.

”Mites…” Snowie aloitti taas hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Sinäkin sait näppeihisi Nimdan sirun. Minullakin meni vähän penkin alle kun löysin yhden.”

”Hetkinen, löysit?” Matoro näytti hetken puhtaasti tietämättömältä, kunnes pinnisteli muistiaan. ”… siis se juttu Ämkoon kanssa? Olen kuullut lähinnä jonkun maininnan. Miten se koko homma siis meni?”

Hymy hiipi Snowien suupieliin. Matoron oli helppo huomata, että lumiukko oli toivonut kysymystä.

”Niin, etsimme yhtä sirua Välisaarilta Ämkoon kanssa, ja siinähän kävi sitten niin, että sillä saarella oli myös nazorakien tukikohta… Ämkoo ei ollut vielä siinä vaiheessa niiden kelkassa, joten hän kyllä piti minut ihan sinänsä turvassa, mutta sitten me hajaannuimme, kun hän priorisoi tehtävää ja minä halusin auttaa paikallisia matoralaisia. Onni onnettomuudessa, niillä matoralaisilla nimittäin olikin se siru! Vaikka eivät kyllä oikein tienneet mistä oli kyse, siinä oli varmaan tapahtunut joku tietokatkos joskus kauan sitten… ja sitten minä sain niiltä sen sirun lahjaksi, ja… öh… annoin sen Avdelle.”

Hetken prosessoinnin jälkeen kuului vastaus.
”… ihanko Avde pyysi kauniisti?” Matoro ei ollut varma, kuinka vakava hänen kysymyksensä oli.

”Ei, kun lähetti sen pelottavan valkoisen miekkanukkensa asialle! Se läpsäisi minua miekalla! Sinäkin… sinäkin taisit muuten kohdata sen?”

”E-ei puhuta siitä. Yritän unohtaa.” Se sai hänet turhauttavankin tietoiseksi mekaanisemman kätensä kylmästä tuntumasta.

”Okei. Mutta sinullakaan ei tainnut mennä Nimdan sirun kanssa ihan putkeen?”

Matoro huokaisi. Mistä edes aloittaisi?
”No… mitä olet kuullut?”

”En minä näistä kamalan tarkkaa kirjaa ole pitänyt, mutta tietysti Kepen kanssa yritämme pysyä jutuista kartalla… niin että, sinä kai löysit yhden Nimdan sirun jostain temppelistä… vai miten se meni… ja sitten vaihdoit sen Abzumon kanssa, vai, eikun… Jossain välissä tappelit sen nuken kanssa..?”

Matoro katseli rapuvankkureita ajavan Snowien mietiskelyä, mutta ei keskeyttänyt. Ehkä tämä on hänelle jonkinlaista Nimdan-löytäjäin ja Marionetin-kohtaajain vertaistukea?

”Ei, hetkinen, jonkun siipaleen athistit antoivat teidän mukaanne? Mutta sitten sinulta jäi yksi siru Metru Nuille… Ja joku ilmalaiva putosi? Miten se nyt oikein meni?”

”No, löysimme yhden Metru Nuilta. Tai no, minulla oli niitä parhaimmillaan kolme, mutta, noh, Makuta Abzumo ja sellaista… Vähänkö surkea reissu.” Snowielle oli melko selvää, että toa lähinnä kierteli ja kaarteli. Ehkä hän ei kyselisi ikävistä asioista. Vaan!

Snowie piiloutui ajurinhattunsa lierin alle pieneksi hetkeksi, mutta ilmestyi pian sen alta muikea ilme kasvoillaan. Se, mitä Matoro oli eniten pelännyt, oli tapahtumassa. Hänestä oli tullut haka tajuamaan, kun hetki lähestyi.

Snowie hymyili maireasti. ”Mutta hei…” lumiukko aloitti.

Tällä kertaa Matorolla ei ollut poistumistietä tilanteesta. Ei polttavampia keskustelunaiheita, joihin vaihtaa.

”Kuulin vähän juttua, että tapasit Metru Nuilla… jonkun… tyypin..?”

Ei tekosyytä poistua huoneesta tai lähteä asioille.

”Öö, joo?” Matoro yritti sanoa hyvin kasuaalisti, epäonnistuen siinä surkeasti. ”Yksi vahki vain. Aika outo juttu.”

”Ai yksi vahki vain?”

”Aaah miksi kaikki ovat kuulleet tästä. Okei, aika söpö vahki. Sääli, että olemme jotain tuhannen kilometrin päässä toisistamme joten siitä on turha haaveilla sen enempää!” hän sanoi enimmäkseen vähätelläkseen aihetta kuin siksi, että olisi oikeasti uskonut niin.

Snowie nyökytteli ärsyttävän ymmärtäväisesti. ”Aivan, aivan, suuria tunteita, suurta lempeä. Ei savua ilman tulta, jeh?”

Metafora saattoi mennä täysin ohi? Ainakaan Matoro ei reagoinut siihen. ”No, ehkä tästä haaveileminen on terveellisempää kuin, en tiedä, Nimdan kosmisista voimista… okei, myöskin, jätin yhden siruista Xenille koska luulisi että Metru Nui olisi turvallisempi säilytyspaikka kuin Klaani. Ja minua turhauttaa, kun oletetaan, että jätin sen koska en ajatellut selkeästi! Ei sillä, että satun olemaan lievästi rakastunut samaan henkilöön pitäisi olla mitään tekemistä asian kanssa…”

”Eli…” Snowie piti pienen tauon. ”Eli se on rakkautta?”

”Mitä edes on rakkaus? Mitä järkeä on edes rakastaa jotakuta, joka ei ole osa välitöntä elämääsi?”

Lumiukko nyökytteli päätään hitaasti, kenties näyttääkseen syvälliseltä. Pian hänen oli kuitenkin palattava ajurille sopivampaan elekieleen. Lumiukko suoristi ryhtiään ja käänsi katseensa tiehen. ”Ei kai kukaan järjestä puhunutkaan? Tai siis, mikä nyt on välitöntä… oikeastaan – ja minä en nyt tiedä kuinka paljon tämä on minun ja kuinka paljon Zeeronin ajattelua – mutta kuinka paljon asioilla täytyy olla joku merkitys tai miten niiden täytyy osua kohtalohommiin yksiin, vai voisivatko ne vain olla? Voisiko rakkaus vain olla, ilman mitään välttämättömyyttä? Tai en minä tiedä, ehkä asia näyttäytyy aika erilaisena tyypille, jota seuraa tähti taivaalla.”

Matoro ei vastannut ihan heti, joten Snowie jatkoi.

”Tai siis sanoit itsekin että söpö. Kuinka söpö??”

”Öööh, vähän xialaisen näköinen. Tai, niinhän vahkit ovat… mutta hän on paljon kivempi kuin mitä xialaiset nyt yleensä. On myös aika katastrofi henkilönä? Omistaa hitosti kirjoja. Niin tosiaan, Killjoyn tytär, ei uskoisi!”

Snowie suoranaisesti mykistyi hyvin harvoin ja reagoi yleensä yllättäviin tai pelottaviinkin tilanteisiin pälättämällä niitä näitä. Mutta…
”…Killjoyn tytär?” hän lopulta sanoi, epätyypillisen pitkän tauon jälkeen.

”Öh, Killjoy ja sen vaimo rakensi Xenin. En minä tiedä miten se toimii.”

Snowie hieroi hetken leukaansa. ”Kyllä… kyllä sen niin täytyy olla että… että tämä on… tosi iloinen juttu! Iloisia perheuutisia!”

Matoro mietti hetken, kuinka paljon kertoisi. Sen, että mainitun vaimon sielu on nyt osa psykopaattia, joka yrittää tuhota maailman? Vai että Killjoysta on tullut kansainvälinen terroristi?
”Öh, joo, iloisia perheuutisia”, hän lopulta vastasi. Hän päätti luikahtaa tilanteesta ”tarkastamaan” jotakin vankkurien takaosasta. Troopperin ryhmältä saadut rintamaraportit olivat juuri sopivaa lukemista, kun mielen halusi muualle.

Seuraavien matkantekotuntien ajan klaanilaiset saivat kuunnella hiljaisuutta ja lintujen laulua. Iltapäivän aikana vastaantulijoitakin oli vähänlaisesti, muutama etelän kylien matoran ja yksi peikko täyden kalakuorman kanssa. Istuskellessaan vankkurien takaosassa Matoro katseli loittonevaa kalakauppiasta. Vaikka Bio-Klaani oli monimuotoisimpia paikkoja, joissa toa oli koskaan käynyt, ympäröivä maaseutu oli melkoisen matoran-voittoista.

Kun tie vei vankkurit pienen metsikön läpi, oli Matoro huomaavinaan varjoissa skakdin hahmon. Se osoittautui kuitenkin nopeasti vänkyräksi katajaksi, ja Mustalumi päätteli olevansa riittävän seikkailunjanoinen ja tylsistynyt palatakseen taas vankkurien etuosaan, vaikka sitten keskustelemaan suhteestaan Xeniin. Matoro loikkasi alas vankkureilta ja kiskoi itsensä muutamalla hölkkäaskeleella ajurinpenkin tasalle. Onnekseen hän huomasi Snowien huomion olevan seuraavissa vastaantulijoissa.

Tietä pitkin kulki kaksi matoralaista, joiden rinnalla mönki jonkinlainen punainen liskorahi. Muhkealla matelijalla oli harittava katse ja täysi kuorma sälää selässään: oli lamppua, oli tynnyriä, oli juureskimppua… lisko oli selvästi täyteen lastattu, vaikka kyllä matoralaisetkin olivat liikenteessä runsailla kantamuksilla. Kävelijöistä ensimmäinen, jolla oli ruskea mahiki ja sininen tötteröhattu, vilkutti vastaantulijoille. ”Terveeks!”

”Terveeks vaan!” Snowie vilkutti vastaan.

Vankkureihin kiipeävä Matoro heilautti hänkin kättään.

Seurueet vaihtoivat keskenään kuulumisia, mutta mitään uutta tietoa klaanilaiset eivät seudun tilanteesta saaneet. Matkalais-matoralaiset kertoivat olevansa kauppamatkalla, eivätkä olleet edes kiinnostuneet myymään klaanilaisille mitään kuormasta. Kaupungista sai kuulemma paremman hinnan, ja sitä paitsi osa lastista oli jo korvamerkitty kaupungin kauppiaille, ja olisi viheliäinen rupeama selvitellä näin tien päällä, mitä tavaraa sopi myydä.

Matoro kiinnitti huomiota siihen, että matoralaiset olivat koko keskustelun ajan valppaina ympäristön suhteen. Erityisesti akaku-kasvoinen ta-matoralainen piti katseensa metsän laidassa, piippua sytyttäessäänkin. Vaaraa ei näkynyt, mutta tunnelma tien päällä oli varautunut.

Snowie kiinnitti huomiota siihen, että matoralaisten liskojuhta söi pysähdyksen aikana tienposkesta pensaallisen kukkia. Näppärä matkasalaatti.

Kofo-Koro

Myöhäisillasta he olivat jo aika lähellä Kofo-Koroa, kun kylä tuli näkyviin pienen harjanteen takaa, sen verran matalia olivat sen rakennukset. Osa alati lähenevän kylän taloista oli kupolimaisia, osa taas harjakattoisia, mutta suuria rakennuksia olivat vain temppeli ja kaupungintalo kylän keskellä ja viljamakasiini sen laidalla. Mikään niistä ei näyttänyt siltä, että ne toisivat turvaa vihollisen hyökätessä, Matoro huomasi ajattelevansa. Eikä Kofo-Korossa ollut muurejakaan, aita vain pitämään husi-kanat sisäpuolella.

Koron kokoa oli entistä vaikeampi arvioida, koska siellä oli selvästi paljon enemmän väkeä kuin mitä talomäärästä olisi voinut päätellä. Rapuvankkureita ja telttoja oli kasattu ”keskustan” ympärille. Osa pakolaisista oli asettunut kodiksi, ainakin toistaiseksi, kun taas toiset olivat eittämättä jatkamassa matkaa itään.

Klaanilaisten yritys päästä kärryillä pidemmälle vaikutti tuhoon tuomitulta, kun kaduilla oli jo kaikenlaisia menopelejä omasta takaa. Snowie yritti hetken ohjata heidän laitteensa läpi, mutta kolmannella yrityksellä kaksikko päätti luovuttaa ja luottaa siihen, että Klaanin siniravulla varustetut vankkurit jätettäisiin rauhaan, vaikka he jalkautuisivatkin.

”Lukiko siinä, missä rukikorolaiset tapaisivat meidät?” Matoro kysyi.

Snowie kaivoi tehtävälappusen laukustaan ja tihrusti hetken. ”Ei… mitäs tehdään?”

”No, aloitetaan temppeliltä. Olen ehkä tavannut kylän turagan joskus? Tai sitten se oli joku naapurikylä. Vähän noloa, etten muista.” Ei näillä seuduilla tullut paljoa käytyä, silloin kun kaikki oli vielä hyvin…

Kaksikko loikkasi ajurinpenkiltä maahan ja lähti kävelemään kohti temppeliä. Ussaleita he eivät kytkeneet liekaan, he olivat oppineet luottamaan näihin rapuihin. Väkeä oli tosiaan liikenteessä melkein kuin Klaanin kaduilla.
”Minä kun luulin, että saaren väki oli kokoontumassa Bio-Klaaniin…” Snowie oli ymmällään. ”Mutta täällähän on ihan sama tilanne kuin kotona!”
Matoro ei vastannut heti mitään, katseli vain. ”Onhan tämä suuri saari, ja väkeä on lopulta aika paljon. Kaikki tuskin haluavat Bio-Klaaniin, tai ainakin pysyvät sieltä poissa mahdollisimman pian.”

Snowie näytti hämmentyneeltä ja katseli ympärilleen. Ne muutamat matoralaiset, jotka vastasivat hänen katseeseensa, näyttivät olevan ihmetyksissään hekin. Muutaman kasvoilla kävi hetkellisen hämmennyksen jälkeen häivähdys älynvälähdystä – aivan kuin he olisivat tajunneet jotain Snowien nähtyään.
”Tuota, olen kuullut että sinä olet eräänlainen anekdootti näillä päin”, Matoro kuiskasi. ”Niillä on siellä Klaanissa kaikkea outoa, kuten elävä lumiukko…”
”Ahaa…?” Snowie rapsutti takaraivoaan.
”Taitaa valitettavasti liittyä siihen, että kaikki eivät halua Klaanin kaupunkiin. Jotkut pitävät… tavanomaisemmista asioista.”

Muutama matoralainen tervehti Matoroa, joka vastasi kiusaantuneena nyökäten. Se oli suhteellisen tavallinen reaktio saarella, missä monet Klaanin toista olivat kansan suussa sankareita. Ja oikeastaan syy miksi hän piti enemmän sivukaduista.

Tällaisessa syrjäisemmässä paikassa, missä klaanilaiset ja toat olivat harvinaisempia vieraita, katseet olivat yleensä tasainen yhdistelmä kunnioitusta ja huolta – koska toilla oli taipumus saapua vain, kun jotakin ikävää tapahtui.

Näistä ulkopuolisista reaktioista huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä, Matoro mietti – Snowie aloitti vastaantulijoille juttelemisen, ja kyseli ruki-korolaisten sijaintia. Melko pian kävi ilmi, että kalakylän väki ei ollut vielä saapunut, vaan olisi odotettavissa vasta huomenna. Hetken mietittyään parivaljakko päätti joka tapauksessa käydä tapaamassa kylän johtajaa – varsin mukava, joskin hyvin huolestuneelta vaikuttanut ilman turaga – ja kysellä tältä tarkemmin pakolaisten määrästä, kylän ruokavarastoista ja sensuuntaisesta.

Nukkumapaikkaa sen sijaan ei löytynyt. Sellaisesta luksuksesta kuin ”sängyt” ei voisi haaveilla tänäyönä. Onneksi ilta vaikutti melko leudolta, eikä pieni kylmyys vaivannut heitä (tai ainakaan toista heistä, sillä Snowie oli nopea tarkentamaan, ”ettei ole itse asiassa varsinaisesti lumiukko.”)

Kaksikko päätyi nukkumaan vankkurien katolla. Matoro loikoi makuualustaksi kaivetulla viltillä kädet selkänsä takana ja katseli tähtitaivasta. Sen tuijottaminen sai hänet hymyilemään pienemmän Umbran kanssa suoritetun tähtijahdin jälkeen. Hän miet-
”Hei pelataanko ennustusta?” Snowie keskeytti hänen ajatuksensa.
”Ennustusta? Että mitä?”

Snowie kierähti selältään kyljelleen Matoroa kohti. ”Ai niin, unohdan aina välillä, että kukaan ei osaa pelata ennustusta. Tai siis kukaan paitsi minä ja Kepe! Me olemme leireilleet aika paljon, ja hän on sitten kertoillut minulle tähdistä kaikenlaista, mitä mata-kansa niistä lukee. Kepelläkin on kaukoputki, tiesithän sinä? Mutta tosiaan, Kepe kertoi minulle kaikenlaisia ennustusjuttuja, mutta sitten päätimme, että on ehkä hauskempaa keksiä niitä vähän niinkuin itse.”

”… miten sitä sitten pelataan? Ihan vain keksit ennustuksia? Eikö se ole vain… tarinoiden keksimistä?”

”Ah, no siis! Ennustuksen pelaamisessa käytetään tähtien merkityksiä, mutta jos se on vaikeaa tai tylsää niin sitten ei käytetä. Se on vähän niinkuin askartelua! Ensimmäisenä ennustaja aloittaa meidän tähdestä… eikun. Niin, me olemme aina aloittaneet Kepen tähdestä, mutta me voimme kyllä aloittaa sinun tähdestäsi tällä kertaa. Joka tapauksessa on hauskaa että aloituspiste liikkuu, niin saadaan aina eri ennustukset. Mutta sitten katsotaan siitä sellainen suunnilleen suora viiva tuolle isolle, tiedätkö tuolle punaiselle tähdelle, ja katsotaan mitä tähtiä siihen väliin osuu. Niinkuin vaikka, hau-kuvio, ja vesitähti, ja aamuntähti… ja sitten keksitään niistä ennustus! Kuten että ’Kepe, sinä tulet suojautumaan vedeltä… aamulla!’ Okei, vähän hölmö esimerkki, keksisinköhän parempaa…”

”Eikö ihan oikea ennustaminenkin toimi noin… tai siis, onhan niillä isot tähtikartat ja pyhät tekstit… mutta sama ajatus? Liikkuvien tähtien suhde muuhun taivaaseen?”

Snowie näytti mietteliäältä. ”Niin, kyllähän me saimme idean tähän siitä, kun Kepe yritti selittää minulle miten noita tähtiä oikeasti luetaan…”

”Ööh, en minäkään tiedä miten se oikeasti toimii, kai sitä on turagana aikaa opetella”, Matoro sanoi aavistuksen poissaolevana. ”No onko mikään noista ennustuksistasi toiminut?”

”Ei! Tai siis, ehkä sattumalta joskus myöhemmin, mutta me tosiaan pelaamme ihan omaksi huviksemme, emme me… hmmm. Luuletko sinä, että sinun pitää joskus osata ennustaa oikeasti? Kun sinusta…. tulee… turaga?”

”Öh, mistä minä tietäisin, en ole vielä siellä asti. Olen käyttänyt tähtiä lähinnä… öh, konkreettisemmin… tiesitkö että löysimme Umbran toa-tähden taivaalta?”

”Joo! Tai siis en! Tai siis… kuulin että Umbra on elossa! Mutta en tiennyt että se tehtiin tähden kautta, tai että sinä teit sen!”

”Öh, minä ja se… matoran joka sanoo olevansa Umbra?… mutta niin, ehkä se on tähdistä ennustamista konkreettisimmillaan.”

Snowie näytti mietteliäältä köllöttäessään siinä vankkurien katolla. ”Mahti homma että saimme tietää Umbrasta, ja siis että hän on kunnossa! Mutta… se ei ehkä ole varsinaisesti ennustamista, vaan… nykyistämistä… tai siis tiedon hankkimista nykyhetkestä. Mutta tulevaisuuden ennustaminen, se kuulostaa vaikeammalta.”

”Mutta sitähän ennustaminen yleensä on – yritetään saada tietoa omasta kohtalosta, sillä hetkellä. Ja ehkä tehdä fiksumpia valintoja sillä tiedolla.”

”Hmm… jotain tällaista Kepekin minulle kertoi. Siksipä ennustuspelin loppupistekin oli tuo punainen tähti, se kai liittyi jotenkin kohtaloon, eikö?”

”No, yleensä tavallinen ennustaminen aloitetaan siitä. Se matkaa ympäri taivasta, lähestulkoon satunnaisesti ja riippuen siitä, missä tähdistössä se on minäkin aikana, erilaisia vihjeitä se antaa. En kyllä tiedä sen tarkemmin siitä itse tulkitsemistesta.”

”No sehän on aika lähellä ennustuspeliä, sitten. Mutta…” Snowie piti mietteliään tauon. ”…miksi se on punainen?”

Jaa-a. Se oli kyllä aika hyvä kysymys, Matoro mietti.
”Ehkä se on tulipallo?”

”Ehkä… onko punainen kohtalon väri, jotenkin?”

”Miksi kohtalolla edes olisi väri?”

”Niin… välillä minusta vain tuntuu, että värit ovat hurjan merkityksellisiä, tai ainakin niiden jotenkin pitäisi olla. Ja kun kohtalokin tuntuu niin tärkeältä jutulta, kun Isä Rusko ja muut sanovat että se määrittelee kaiken – ja kaikki on aika paljon – niin pitäisikö sillä sitten olla väri. Mutta sitten taas toisaalta jotkut sanovat, tai siis ainakin Zeeron sanoo, että oma kohtalo määritellään itse, ja että Nimda liittyy siihen, ja Nimda on sininen, niin olisiko se sittenkin sininen? Tai siis… minä en suoraan sanottuna ihan kamalan hyvin ymmärrä, onko kohtalo punaisesta tähdestä luettavissa oleva juttu, vai onko kohtalo sinisillä taikasiruilla itse piirrettävä asia. Mikä se edes on…. Matoro, mitä sinä ajattelet kohtalon olevan?”

Yötaivasta tuijottelevalla Matorolla kesti hetki rekisteröidä, että puhetulvan perään oli isketty kysymys. Aika iso kysymys.

”Varmaan niin kuin tie tai joki? Sen mukaan kulkeminen on helpompaa kuin että ei…”

”Kuulitko muuten, että kun me evakuoimme pohjoisen väkeä ja nazorakit ampuivat ohi, niin ne pommittivat Rapujoen niin reikäiseksi, että siihen muodoistui uusi järvi? Kesti aika kauan että se täyttyi, niin Rapujoki oli aika surullinen puro pari päivää… Figan kukat meinasivat kuolla! Voikohan kohtalolle tehdä samoin? Pistää sen katkolle tai vaihtaa uomaa? Jos se on kuin joki?”

Mitenköhän Nimda asettuu tähän metaforaan. Patoaako se Kohtalon joen, vai hajottaako se sen tuhansiksi pienemmiksi virroiksi?

”No, kun sota on ohi, meille jää siitä uusi järvi. Nuikorolaiset voivat muistella siinä luistellessaan, että jäipähän sodasta joku hyväkin asia”, Matoro mutisi ja jatkoi tähtiin tuijottamista ja puhui puoli-itsekseen. ”Osaisikohan Oraakkeli lukea tähdistä kohtaloita? Eivätkö oraakkelit ole sellaisia tulevaisuuden näkijöitä?”

”Oraakkeli… odotas, olikos hän sama kuin Ennustaja?”

Matoro kohotti kulmiaan. ”Ennustaja?”

”Niin. Ennustaja, Bio-Klaanin Hyveiden Näivettäjän kirkon maltillisen siiven päämies. Manalalainen uskontokunta, suorittavat riittejään siinä samassa varattavassa kabinetissa, missä Kapura piti teille niitä roolipelisessioita.”

”Mitä?”

”Niin niin, seurakunta on pieni, mutta innokas ja omistautunut, ja tekee ansiokkaasti diabolityötä. Jäseniä on alle 20, mutta he saivat kerättyä evakoille melkein yhtä paljon telttoja kuin Suuren Hengen seurakunta. Kuulemma! Ennustaja on Isä Ruskon hyvä ystävä.”

Matoro käänsi katseensa taivaankannesta keskustelukumppaniinsa.

”… mutta osaako hän ennustaa?”

”En itse asiassa tiedä. Ehkä se on vain hänen nimensä, tai koodinimensä, tai jotain.”

”Niin tämä on varmaan eri henkilö. Oraakkeli on yksi athisti. Äh, ei se ollut tärkeää.”

”Okei!”

Snowie suoristi hattunsa lieriä. Se oli mennyt pötköttäessä kurttuun. ”Sori jos olin vähän sekava noiden värien kanssa äsken. Punainen määrätty kohtalo ja sininen itse valittu kohtalo… en tiedä mikä minuun iski. Zeeron sanoi, että kannattaa joskus lausua tällaisia intuitiivisia juttuja ääneen.”

Toivottavasti tämä vitsi ei mene liian pitkälle, sieniukko on sentään vähemmän esiintyvä sivuhahmo.

”No mutta”, Snowie kohautti olkapäitään. ”Lempivärini on varmaan joka tapauksessa vihreä. Sen kosminen merkitys on Kepe.”

Matoro oli aika pitkään hiljaa. ”… niin että suuret kosmiset merkitykset ovat Kohtalo, vapaus ja… Kepe?”

Lumiukko nyökytteli, kaikesta päätellen hyvinkin tyytyväisenä itseensä.

”Entä keltainen, eikö se ole yksi pääväreistä?”

”Selviää varmaan ajan kanssa. Hei, pelataanko sitä ennustusta?”

Matoro eläytyi hetkeksi Kepen elämään. Heillä oli tavallaan aika paljon yhteistä, klaanilaisia jään toia kun olivat. Molemmat olivat kiinnostuneita oppimaan uutta ja näkemään uusia paikkoja, mutta toisaalta heidän taitoprofiilinsa olivat melko erilaiset. Juuri nyt Matorosta kuitenkin tuntui siltä, että suurin ero hänen itsensä ja Kepen välillä oli tottumus Snowieen matkakaverina.

”Eli mitenkä se alkaa? Toa-tähteni löytämisestä?”

Snowie nyökkäsi.

Sen Matoro löytäisi vaikka silmät kiinni. Toa-tähti oli tietysti aina melko lailla pään yläpuolella, ei tismalleen, mutta sinne päin. Se erottui aavistuksen verran sinertävänä verrattuna muuhun tähtitaivaaseen – heikko väri oli niiden epäsäännöllisen liikkeen lisäksi toinen tapa erottaa toa-tähdet. Klaanin saaren yllä levittäytyvä tähdistö oli tietysti tavallista värikkäämpi ja kirjavampi, kun sieltä erotti niin monen toan tähdet. Matoro osoitti yhtä tähteä tuosta joukosta.
”Tuo tuolla, tuo kirkas ja hailakan sininen”, Matoro osoitti. Tähden osoittaminen ei ollut erityisen hyödyllistä, mutta jokseenkin kokeneena tähtitaivaan katselijana Snowie kyllä löysi sen. Ei siitä ollut Kepen tähteen kovin paljoa matkaa.
”Ja sitten… Initoi on tuolla”, Matoro veti kuvitteellisen viivan omasta tähdestään siihen punaiseen. ”En tiedä, tunnistanko noita kaikkia kuvioita tuossa välissä.”

Snowie tihrusti toan osoittamaan suuntaan. ”Tuo ensimmäinen taitaa olla suomustetun riuttarosmon tähdistö. Ehkä saamme ison kalansaaliin? Päätetään mieluummin niin, eikä esimerkiksi siten että meidät suomustetaan.”

”Ainakin olemme menossa kalastajaseudulle. Tuon seuraavan minä tunnistan, se on Vantorin Sirppi. Sanotaan, että se syttyi taivaalle silloin kun Toa Jovan ja Viisi muuta sankaria täyttivät kohtalonsa.” Matoro piti pienen tauon, ja muisteli legendaa. ”Eikö tuo ole nyt vähän dramaattinen tällaiselle matkalle? Luulisi, että se ennakoisi suuria tekoja tai taisteluita.”

Lumiukko nielaisi. ”Voisiko sillä olla jotain muita merkityksiä? Taistelutähdistö kuulostaa pahalta.” Ennen kuin Matoro ehti vastata, Snowie kuitenkin innostui. ”Hei, hei, tuo seuraava on tuttu! Tuo mikä on juuri ennen punatähteä. Se on Turaga Seldon Sauva. Tiedäthän, Seldo oli suurin esiaikojen Viisaista, se jonka sanotaan keksineen itse ennustamisen, eli oli vähän niin kuin ensimmäinen ennustuspelin pelaaja. Mutta kyllä hän keksi paljon tärkeämpiäkin asioita, niin kuin hiivaleivän.”

”Ehkä se tarkoittaa jotakin suurta oivallusta tai uuden tiedon löytämistä?” Matoro mietti.

”Tai hiivaleipää.”

Yö oli muuttunut yllättävän kylmäksi loppua kohden. Snowie, joka näytti vielä nukkuvan, oli näköjään kaivanut päälleen vankkurin pehmusteina olleet turkiksetkin. Viluinen lumiukko, Matoro virnisti mielikuvalle noustessaan. Vesipullon korkin alle oli muodostunut toinen, jäinen korkki yön aikana.

Matoro ei viitsinyt herättää Snowieta, ja otti vapauden kaivaa tämän laukusta retkikeittimen, jota lumiukko oli ylpeänä esitellyt tälle eilen jossakin matkan viimeisellä kolmanneksella.

Pieni lämpökivellä varustettu ja veivattavalla kammella toimiva aparaatti osasi keittää vettä, mikä oli sellaisena koleana aamuna yksi parhaita kuviteltavissa olevia taitoja. Heillä oli eväspaketissa mukana jonkin verran jotakin teetä. Ilmeisesti jotain korviketta, yrttiä mitä kasvoi Lehu-metsässä, koska oikean teen saaminen oli muuttunut aika hankalaksi.

Teemuki kädessä ja puoliksi viltin alla oli hyvä seurailla heräävää Kofo-Koroa. Aikaisimmat olivat jo lähteneet itää kohti heidän ohitseen, ja katosivat aamu-usvaan. Sellaisissa hetkissä oli jotakin ihastuttavan yksinkertaista, olivat Matoron mietteet. Sellaiset hiljaiset aamut taivasalla olivat ainaisten seikkailujen parasta – mutta helpoiten unohdettavaa – antia.

Juuri kun toa oli saanut kupposensa tyhjäksi, Snowiekin alkoi heräillä. He söivät yhdessä aamiaisen ja laskeutuivat menopelinsä katolta valmiina kohtaamaan päivän. Ennen liikkeellelähtöään he vielä ruokkivat ussalit – erityisen limaista merilevää suoraan Visulahdesta.

Klaanilaiset tarpoivat torin kulmille. Kofo-Koron markkinat olivat kylän kokoon nähden suuret, sillä se oli keskeisellä sijainnilla ja perinteinen kauppapaikka. Klaanilaiset otaksuivat sen olevan paras paikka tavoittaa Ruki-Koron väki, kunhan nämä saapuisivat. Jos kalastajat olisivat varhain liikenteessä – ja kalastajat yleensä olivat – he saattaisivat ehtiä Klaanin kaupunkiin kohtuulliseen aikaan illasta. Eikä Matoron ja Snowien odottelu pitkäksi osoittautunutkaan: he seurasivat Kofo-Koron heräilevää torielämää alle tunnin verran, kun aukion laidalle jo ilmestyi useita mahi-vuohien vetämiä vankkureita. Siniset matoralaiset tuntuivat hieman eksyneen oloisilta maakulkuneuvoissa, jotka oli kalapalkkiota vastaan lainattu Ryytilän rahtiasemalta sopimuksen mukaisesti. Ensimmäisessä vankkurissa istui kahden sinisen plyysityynyn muodostamalla valtaistuimella vanha turaga yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin punainen olkanauha. Seuraavia ohjastivat lammasmaisesti torin vilinää seurailevat ryytiläiset vuohikuskit, osa heinänkorsi suussaan, osalla myös yksi kalakylän asukkaista kyydissään. Viimeisenä käveli pitkä veden toa kattavasti erinäisin ulokkein koristellussa haarniskassaan.

Torin reunalla olleet klaanilaiset huomasivat tulijat nopeaan, eipä paikalla ollut montaa muuta toan pituista hahmoa ensinkään. Matoro tökkäisi Snowieta ja heilautti kättään rukikorolaisten suuntaan. Hän ohitti leivonnaisia myyvän kojun ja tuli tervehtimään toista toaa ja tämän seuralaisia.
”Hei”, hän viittoi. Matoro muisti tavanneensa Nautildan joitakin vuosia sitten, kun suurimmat ongelmat tällä seudulla koskivat merirosvoja ja rahi-petoja.

”Joo, moikka vaan minunkin puolesta!” Snowie lisäsi.

Pormestarin nauhaa kantava sininen turaga näytti hieman nyreältä, kun Matoro oli osoittanut huomionsa ensiksi viimeisenä tulevalle toalle. Hän oli kun ei olisi huomannutkaan klaanilaisia. Nautilda sen sijaan kosketti kädellään pitkän kypäränsä otsaketta ja tervehti jään toaa.
”Huomenta”, hän sanoi ytimekkäästi.

Matoro tajusi etikettinsä olevan hieman ruosteessa – hän ei ollut viime aikoina ollut paljonkaan tekemisissä perinteisten arvojen turagoiden kanssa – mutta ennen kuin hän ehti tehdä diplomaattista korjausliikettä, Snowie avasi suunsa.
”Hauska nähdä koko kööriä! Teillä olisi kuulemma kalaa myytäväksi, ja meillä on, odottakaas…”

Muut seurasivat vaiti, kun lumiukko kääntyi klaanilaisten rapuvaunujen puoleen ja kaivoi sen takaosasta monta pitkää ristiakselia täynnä rattaita.

”…millä maksaa! Ja sitten tietty olisi varmaan hyvä jutella mitä tehdä sotajuttujen kanssa.”

Snowie ei oikein tiennyt, mitä tekisi pitkillä rahatangoilla, joten hän laski ne kömpelösti maahan.

Ruki-Koron turaga ei sanonut vieläkään mitään, mutta hänen hyvin tuntevat huomasivat kyllä, miten tämän katse vetäytyi magneetin lailla kohti Bio-Klaanin varallisuutta.

Matoro astui hieman eteenpäin ja nyökkäsi Ruki-Koron johtajan suuntaan. ”Turaga”, hän nyökkäsi ja yritti sammuttaa kuvaannollista tulipaloa. ”Voimmeko keskustella seudun tilanteesta teidän kanssanne?”

”Se on ymmärtääkseni tämän tapaamisen tarkoitus”, sanoi turaga rauhallisesti, ”eteläisten kylien välisten kauppasuhteiden toteuttamisen ohessa.”

”Voimme kertoa läheisen merialueen tilanteesta, jos teillä on annettavana tilannekatsausta mantereen puolesta”, sanoi Nautilda.

”Meillä on suhteellisen hyvä käsitys Nui-Koron ja Lehu-metsän tilanteesta”, Matoro vastasi. Heillä oli jossakin vankkurin mukana useita Troopperin väen Klaaniin lähettämiä tiedusteluraportteja, mitä Matoro oli painanut mieleensä matkan aikana. Hän olisi kyllä mieluummin ollut tekemässä niitä kuin puhumassa niistä. ”Siirrymmekö toisaalle torilta puhumaan?” hän kysyi Turagalta.

”Eikö raatihuoneella ole Sinivihreä Huone tälläisia tilanteita varten?”

”Eikö?” kysyi Matoro ihmeissään. ”Tai siis voihan siellä olla?”

”Siellä on ja siellä nämä kai yleensä hoidetaan, kuskit voivat alkaa lastaamaan tavaroita jo”, sanoi Nautilda. Raatihuone oli puinen rakennus, joka oli varmaankin kylän suurin, mutta Klaanin kaupungissa se olisi kadonnut muiden kattojen joukkoon. Siinä oli pieni pyöreäkupuinen kellotorni keskellä – universaali raatihuoneen merkki. Porstuan vasemmalla puolella oli Raatikamari ja oikealla Sinivihreä Huone. Antiikkihuonekalut olivat suurimmaksi osaksi matoran-kokoa, mutta lainaamalla kaksi tuolia Kamarin puolelta saatiin kolmelle suuremmalle neuvottelijallekin istuimet. Ketään ei tuntunut suuremmin kiinnostanut joukkion tunkeutuminen hallintorakennukseen, vahtimestari vain nyökkäsi ja jatkoi ristisanatehtävänsä ratkomista.

Matoro avasi tilanteen asettamalla pöydälle kartan saaren eteläisistä maista enemmän omaksi avukseen. Hän oli omimman alansa ulkorajoilla, mutta ei antanut sen haitata.
”Jos minä avaan ensin tilannetta sellaisena, kuin me sen Klaanista näemme”, hän sanoi ja katsoi rukikorolaisia. ”Kuinka paljon olette kuulleet Nui-Koron tapahtumista?”

”Tiedämme, että he ovat evakuoineet kyläänne, samoin kuin muukin saaren pohjoisosan asutus. Ja että Nazorakeilla on varuskuntia Suurkylän läheisyydessä. Näillä alueilla niistä ei ole tehty havaintoja”, sanoi Turaga.

Matoro nyökkäsi. ”Ne eivät ole vielä uskaltautuneet voimalla Lehu-metsään. Meillä on siellä melko vahva joukko klaanilaisia, ja organisoimme kaupungin taistelukykyistä väkeä parhaamme mukaan. Nähdäksemme me pystymme käymään sissisotaa metsässä pitkäänkin, minkä pitäisi estää nazorakien suuremmat liikkeet etelään.”

”Ja mitä Nazorakit taivoittelevat? Koko saaren vai Bio-Klaanin valtausta?” Pormestari kysyi.

”Me emme tiedä tarkalleen”, Matoro myönsi. ”Toverini tässä oli yhdellä Nazorakien valtaamalla saarella tästä etelään, missä kuulemma koko väestö oli orjuutettu?”

”Joo, tosiaan…” Snowie mutisi. ”Meno siellä oli aika ankea. Tapiirikin oli pistetty pakkotyöhön!”

”Tapiirikin?” kysyi yksi rukikorolaista kauhuissaan.

Lumiukko nyökytteli vakavana. ”Nyt se kyllä asustaa kotilinnassa. En ole nähnyt sitä vähään aikaan, mitä lie kolttosia keksinyt…”

”Huh.”

”On myös mahdollista, että Nazorakeilla on jotakin oudompia tarkoituksia, mutta sen imperiumin koko historia on yhtä ja samaa – ne tulevat saarelta saarelle, ja kuluttavat saaren loppuun ennen kuin ne siirtyvät seuraavan uhrin kimppuun. Minun on vaikea nähdä, että heillä olisi halua kompromisseihin”, Matoro puhui.

”Ja entä skakdit?” kysyi Nautilda. ”Jos ette ole unohtaneet, niin tiedätte, että meillä on sakki niitä sotavankeina pakkaamon kellarissa. Pelastimme ryhmän teikäläisiä niiltä ei kovinkaan kauan aikaa sitten. Ne tuntuvat pitävän läntistä osaa saaresta, mutta ne eivät vaikuta erityisen hanakkailta siirtymään määrätietoisesti kohti rannikon viimeisiä kyliä.”

”Kenraali Gaggulabion komppania on, tuota, vanhoja tuttuja”, Matoro olisi naurahtanut, ellei tilanne olisi ollut kuolemanvakava. ”Mitä minä heistä tiedän, niin he tekevät vain sen vähimmän, mitä he voivat. Hyvä palkkasoturikapteeni ei uhraa miehiään, jos voi sen välttää. Luulen, että ne nauttivat palkkaa nazorakeilta ja yrittävät lähinnä päästä helpolla, ja keskittyvät mieluummin ryöstämään helppoja kohteita kuin haastamaan oikeasti puolustettuja paikkoja. Ainakin toistaiseksi.”

”Sopii mielikuvaa, minkä heistä sain. Saimme myös sotasaaliiksi muutaman niiden moottoripyörän.”

”Ja nyt ne syövät kahden kyläläisen verran kalatuotteita taakkanamme”, sanoi turaga.

Ei tosin mitään sellaista, mitä itse suostuisit syömään, mietti Nautilda tietäen kuitenkin, ettei sitä kannattanut sanoa ääneen.

”Me voimme kyllä keksiä vangeille jotakin tekemistä kaupungissa, jos niistä on teille harmia”, Matoro ehdotti vilpittömästi.

Seurasi hankala hiljaisuus. Nautilda ja hänen turagansa eivät voineet mitenkään suostua tähän tarjoukseen. Kummallakin oli ylpeytensä kylästään, vaikka ylpeys olikin laadultaan erilaista. Toa piti kylänsä historian ensimmäisiä sotavankeja merkkinä tyrskynratsastajiensa kyvykkyydestä – ja mietti sotavankien mahdollista arvoa neuvottelutilanteessa Allianssin kanssa. Turagalle olisi ollut mieluisampaa, jos haisevan pakkaamon haisevassa kellarissa ei olisi lainkaan haisevia skakdeja syömässä perkeitä, mutta vankien luovutus Bio-Klaanille ei tullut arvovaltapoliittisista syistä mieleenkään.

”Pärjäämme sotavankiemme kanssa, kiitos kysymästä”, vastasivat vanha ja nuorempi nainen yhteen ääneen ja katsahtivat kiusaantuneina toisiaan.

Matoro nyökkäsi ja koki parhaaksi liikkua nopeasti seuraavaan asiaan. ”Onko kylänne suunnalla ollut viime aikaisia havaintoja skakdeista? Tai nazorakien laivastosta?”

”Skakdien laivoja on näkynyt joskus kauempana rannikoista, mutta ne eivät ole olleet aktiivisesti vihamielisiä. Niitä ei aina erota alueen perinteisestä laivakannasta. Nazorakit taas tunnistaa helposti – niiden laivat ovat merelle vieraita ja ne ampuvat kysymättä. Alkusyksystä niitä oli enemmän, ja mietimme vakavissamme, kutistuvatko turvalliset pyyntivedet olemattomiin. Mutta nyt on ollut rauhallisempaa. Emme ole nähneet mitään pariin viikkoon, ja sanovat, että niiden isoin rautalaiva on seilannut kokonaan muille vesille”, raportoi Nautilda.

”Saartorengas on löyhentynyt myös meidän suunnassamme”, Matoro varmisti. ”Lentäjämme ovat varmistaneet, etteivät pystyneet paikantamaan niiden lippulaivaa, Rautasiipeä, mistään lähivesiltä.” Matoro mietti hetken, olivatko Ruki ja muut vangit edelleen aluksella – mutta ymmärsi, ettei asiaa kannattaisi ottaa puheeksi rukikorolaisten kanssa.

”Ja siis, tuota”, Snowie liittyi taas keskusteluun, ja kaivoi klaanista mukaansa saamat paperit esiin. ”Yritämme saada selvyyttä lounaisen tienoon asukkaiden suunnitelmista laajemminkin. Te nyt tietysti edustatte vain Ruki-Koroa, mutta minulla lukee täällä papereissa, että… Bole-Korosta on tullut kymmenisen evakkoa, Lehu-Korosta vähän enemmän, Ryytilästä ja Han-Korosta muutama tyyppi… mutta osaatteko sanoa, millä aikataululla näiltä main ollaan liikkumassa Bio-Klaaniin turvaan? Kun pohjoisen ja Kiltainmaankin väki alkaa olla meillä. Vastaantulevan liikenteen perusteella jotkut matkalaiset ovat evakuoitumassa parahultaisesti, mutta aika paljon liikkeellä oli myös väkeä, joka ei näyttänyt kiirehtivän.”

Lumiukon valkoinen sormi liikuskeli neuvonpitolaisten keskelle levitetyn kartan yllä ja naputteli paikkoja niistä puhuessaan.

Turaga hieroi leukaansa ja katsoi karttaa. ”No, maalaiset liikkuvat minne haluavat omalla tahdillaan”, tämä sanoi nyrpeänä, ”tämä saari kuuluu vielä niin sanottuun vapaaseen maailmaan.”

”Nuo kylät eivät ole vielä Allianssin hallinnassa, mutta vihollisen tukikohdat uhkaavat niiden ympäristön elämää”, sanoi Matoro avuliaasti.

”Saamme niistä vierailijoita silloin tällöin. Mutta… Bio-Klaanin turvaan? Liikkumassa? Oletatteko, että kaikki kansat haluavat sinne? Kuinka paksut ovat muurinne – ja kuinka ruokitte koko saaren ilman pohjoisen peltoja ja lounaan kalavesiä?”

Snowie nojautui hämmentyneenä taaksepäin. ”Oho, en ollut ajatellut sitä noin. Onhan meillä vähän ahdasta ja tietysti se on ruoan riittämisen kannalta kätevää, että olette vielä kalavesillänne, mutta luulin että tahdotte kuitenkin Tawan suojelukseen…”

Matoron oli pakko myöntää itselleen, että rukikorolaiset olivat aivan oikeassa, ja että se oli ehkä Klaanillekin parempi, jos kaikki eivät olisi siellä… mutta sen myöntäminen ei sekään sopinut.

”Voitte ajatella sitä tälla tavalla: Milloin te haluatte siirtyä Metru Nuin ja Turaga Dumen suojelukseen? Tai Karda-Metrun ja Kazimbaliksen suojiin?” sanoi Nautilda hyisellä äänellä.

Matoro ei suoraan sanottuna tiennyt, miten vastata vertaukseen.

”En tiedä etelästä, mutta minulla ei ole Metru Nuin passia…” Snowie sopersi.

”Eipä ole Nazorakeillakaan Bio-Klaanin passia”, sanoi Nautilda.

”Pahoittelut, te teette tietysti omat päätöksenne asiasta”, Matoro yritti hieman korjata tilannetta. ”Toverini vain yritti sanoa, että olette tervetulleita, kuten muutkin.”

Snowie nyökytteli vieressä.

Turaga katseli klaanilaisia viisailla keltaisilla silmillään. Nautilda vilkaisi kylänvanhintaan – tässä asiassa kalastajakylän kaksi maailmaa hyvin erilaiselta kannalta katsovaa mahtinaista olivat samanmielisiä. ”Niin”, rikkoi turaga hiljaisuuden, ”kaupankäynti. Meillä on säilykkeitä, helppo kuljettaa, säilyy pitkään, toimii kenttämuonana. Kuivattua ja suolattua, saaren pitkän perinteen mukaisesti. Ja tuoretta, sillä teillä on jään toa mukananne, eikä kuljetus Bio-Klaaniin ole ongelma. Rautua, kupajaa, teräahventa, seitiä. Ja rukia. Säilykkeessä on myös kalmaria ja kristallihaita.”

Matoro lähinnä vilkaisi avuttomana Snowieta ottamaan vetovastuun kalakaupoista. Syvä huokaus – tämähän oli oikeasti se tehtävän merkittävin osa, kaikesta sotakeskustelusta huolimatta. Eikä hänestä ollut tässä osassa juuri mitään hyötyä. Koko retki alkoi tuntua enemmän joltakin katumusharjoitukselta kuin hänen taidoilleen sopivalta tehtävältä.

”Ai joo, ne ristiakselit”, Snowie ähkäisi, ja kumartui huoneeseen kantamansa käteisen ääreen. Hän alkoi laskeskella ääneen ratassummia, mutta sen verran hitaasti, että muuan riuska ruki-korolainen kalastaja otti hommasta komennon. Lannistunut lumiukko hyväksyi matoralaisen loppusumman koko saaliista.

”Erinomaista”, sanoi turaga, ”On ilo asioida kanssanne. Uskon, että palaamme asiaan seuraavan kuljetuksen kanssa kolmenkymmenen kuunkierron jälkeen. Suuren Hengen siunausta.”

”Suuren Hengen siunausta teille ja kylällenne”, Matoro vastasi. Jos kukaan meistä on enää hengissä kolmenkymmenen kuunkierron kuluttua

Rukikorolaiset ja Klaanilaiset erkanivat eri teille raatihuoneelta. Vankkureita näytettiin vielä lastattavan, joten Matoro ja Snowie jäivät vielä hetkeksi torille. Snowie tahtoi kokeilla paikallista murkinaa, ja lounasaikakin oli kohta käsillä. Hän huomasi pian skakdi-torimyyjän isossa lierihatussa, jonka piiraista levisi suorastaan satumainen tuoksu.

Snowie oli jo silmäilemässä erinäisiä venhäisiä ja rukiisia herkkuja, kun torimyyjä jäätyi kuin elementti-iskusta.

Matoro katsoi skakdia hieman epäuskoisena. Oli kuin aika olisi pysähtynyt.

”… Gesfon Kannibaali?” hän sanoi.
”… Mustalumi?” skakdi otti askeleen taaksepäin. Kesti sekunnin, kun hän sysäsi koko myyntipöydän klaanilaiskaksikon päälle ja pinkaisi juoksuun.

Matoro kirosi jotakin hukattuaan monta sekuntia pöydän nostamisessa. Snowie oli hautautunut leipäkasan alle, mistä hän ei välttämättä ollut edes harmissaan.

Alkoi hyvin improvisoitu takaa-ajo läpi ainakin kahden tai kolmen korttelin, kun skakdi Gesfon, jonka hattu oli jäänyt rikospaikalle, yritti karistaa toan kannoiltaan. Isoa skakdia eivät paljoa matoralaisten väkijoukot hidastaneet, ja hän onnistui kaartamaan suurten ”Osuusliike Pohjolan Leipomon” vankkurien taakse.

Matoro seurasi aivan hänen kannoillaan. Hänkin kaartoi vankkurien taakse… ja olisi tullut kolmen skakdin murhaamaksi, jos ei olisi ehtinyt loihtia hätäistä jääseinämää itsensä ja undercover-liekkimiesten väliin. Seinä pirstaloitui saman tien, kun rosvot ryntäsivät sen läpi.

Hitto.

Takaa-ajon suunta kääntyi, kun Matoro otti asiakseen poistua paikalta hyvin nopeasti skakdit kintereillään. Joko herrasmiesmäisyydestä tai halusta säilyttää asiakkaansa skakdit eivät, yllättävää kyllä, ampuneet. Toa juoksi pian takaisin Snowien luokse (joka oli vasta noussut leipäkasasta) ja ehti vain sanoa, että nyt lähdetään ja vähän äkkiä, ennen kuin korstot ilmestyivät taas näköpiiriin.

Ne juoksivat nopeasti torikatua pitkin heitä kohti. Matoro ei ollut aivan varma, tiesikö kukaan heistä tällä hetkellä, mitä edes tapahtui, ja päätyi yksinkertaiseen suunnitelmaan.
Mukulakivinen katu sai välähdyksellä jääkerroksen, ja muuttui luisteluradaksi skakdien jalkojen alla. Näiden juoksu muuttui hallitsemattomaksi syöksyksi suoraan klapikauppiaan puupinoon, joka kaatui enimmäkseen skakdien päälle.

Koko toriväki tuijotti tilannetta lähes hengittämättä. Skakdit viskoivat klapeja päältään, mutta näyttivät rauhoittuneen. Matoro otti pari askelta näitä kohti, kädet sivuillaan.
”Tuota, mitä helvettiä te oikeastaan teette täällä? Eikö Labiolla ole teille parempaa tekemistä kuin… piirakoiden myymistä?”

Skakdit katsoivat toisiaan. Ilmeisesti Gesfon, pahamaineinen sotarikollinen ja piraka, oli jonkinlaisessa johtajan asemassa.
”No skararar ei, tämä sota on aika hiton laimea homma”, hän murahti lopulta.
”Niin, tällainen sivutienesti vain, ei me täällä aiottu tehdä mitään pahaa vielä”, toinen säesti.
”Siis… te myytte ruokaa etelän kyliin? Kai tiedätte, että se päätyy Klaaniinkin?” Matoro kysyi typertyneenä.
”Joo, siellähän parhaat rahat tehdäänkin.”
”M-mutta tehän… tai siis nazorakit…” Matoro yritti jäsentää typeryyttä.
”No ei ne välitä kakuista. Syö vain sieniä ja sellaista.”
”Eikun…” toa sanoi vielä, mutta päätti olla hiljaa. Se, että nämä ääliöt toimittivat ruokaa Klaaniin oli outoa mutta olisi kaikkien etu, jos se jatkuisi.
”No… aselepo siinä tapauksessa. Mutta te olette ihan hiton kuolleita jos täällä tapahtuu mitään outoa”, Matoro sihisi.
”Okei okei”, Gesfon mutisi. ”Ei aleta ryttyilemään vielä, kyllä me päästään siihenkin. Muuttuu toiseksi ilme sitten!” Hän heitti klapin toan suuntaan enemmänkin symbolisesti, ja teki lähtöä leipäkojuaan kohti tovereidensa kanssa.

”Ja, ööh, jos voisi tilata jotain suolaista myös!” Snowie huikkasi vielä palkkasotureiden perään. Lumiukko näytti hyvin pöllämistyneeltä – kohtaamisesta pelästyneeltä, mutta ehkä myös varovaisen toiveikkaalta niiden suolaisten herkkujen suhteen.

---

Paluumatka sujui rauhallisesti. Typerän torikohtaamisen jälkeen skakdeista tai muistakaan Allianssin korstoista ei näkynyt jälkeäkään, ja vastaantulevaa liikennettäkin oli vähemmän. Selvästi enemmän Lännentiellä oli matkalaisia matkaamassa kohti Bio-Klaania kuin sieltä pois, vaikka kaikki tienoon asukkaat eivät ilmeisesti olleetkaan kiinnostuneita evakuoinnista.

Vankkuri heilui ja tärisi hieman vähemmän, nyt kun se oli täynnä kalaa. Matoro kanavoi aina muutaman tunnin välein jääenergiaansa säilömättömään saaliiseen, mutta muuten hänellä ei ollutkaan vankkurien kyydissä muuta tekemistä kuin miettiä turhalta tuntunutta reissua.

Pyöritteli hän asiaa päänsä sisällä miten päin hyvänsä, tuntui toan ajan haaskuulta istua vankkureiden kyydissä uneliaalla maaseudulla. Epäonnistua diplomatiassa, ja ostaa kaloja. Tilanne skakdien kanssakin oli yltynyt tappeluksi vain, koska he olivat tunnistaneet toisensa.

Snowie huomasi kanssamatkalaisensa pahantuuliseen taittavan ilmeen. ”Hei, Matoro.”

”Hmm?” toa havahtui mietteistään.

”Haluatko maistaa?”

Lumiukko tarjosi hänelle suolaista piirakanpalaa. Matoro katsoi leivonnaista epäillen. Miltä mahtoikaan maistua pirakan piirakka, ja miltä hänestä tuntuisi syödä sitä.

”Tämä on herkkua!” Snowie rohkaisi. ”Ja meillä on sitä kaksi pussillista vielä. Maistan ainakin juuston ja tuoreet vihannekset ja jonkun metsäsienen.”

”Ei kiitos.”

Lumiukko laittoi piirakan taitellun paperipussin päälle ja tarttui taas ohjaksiin molemmin käsin. ”Matoro…”

Toa hieman yllättyi nuotista, jolla Snowie sanansa lausui.

”Asia on nyt sillä tavalla”, Snowie kertoi ”että sinun on maistettava tätä piirakkaa. Tai jotain kalaa tuolta vankkureiden perältä. Tai edes katsoa seuraavan kerran kunnolla, kun sanon että hieno maisema!”

”Ai, anteeksi, en tarkoittanut olla katsomatta aiemmin.”

”Ei sillä ole minulle väliä. Tarkoitan, että se olisi sinulle hyväksi! Ota välillä iisisti! Pysähdy ihailemaan kauniita asioita. Pysähdy maistelemaan herkkuja!”

Matoro suoristi ryhtinsä. ”Se on aika vaikeaa, kun olemme sodassa. Tuntuu väärältä olla jouten ja päästä niin helpolla.”

”Siksi minä yritänkin tässä auttaa sinua. Tämä reissu tuntui sinusta ehkä hieman… pienesti… ajanhukalta?”

Matoro nyökkäsi.

”Okei”, Snowie jatkoi. ”Ehkä diplomaattisesti emme onnistuneet kovin hyvin. Enkä tiedä maksoimmeko tuosta kalasta hirveää ylihintaa… varmaan itse asiassa maksoimme.”

Matoro mietti vankkurin sisällä heiluvaa kalansaalista, ja koko heidän matkaansa. ”En minä tiedä, koko operaatio tuntuu aika irralliselta joukolta kohtaamisia. Tapasimme matoralaisia, emme oppineet juuri mitään, taistelin parin skakdin kanssa, eikä siitäkään seurannut mitään, ja aivan hyvin joku muukin olisi voinut hakea nämä kalat.”

Lumiukko kohautti olkiaan. ”No joo, mutta toisaalta näimme hurjan hienon liskon, ja komeita hattuja, ja olihan se aika hassua, kun ne skakdit liukastuivat siihen klapikasaan. Ehkä… ehkä joskus sattumanvaraiset kohtaamiset ovat ihan kelpo sisältöä elämään. Olen ihan varma, että sinullakin oli hyviä hetkiä.”

Matoro nojautui taaksepäin ja mietti. Hän oli päässyt tuijottelemaan tähtitaivasta, ja ajamaan skakdeja takaa. Viettämään aikaa tien päällä klaanilaisseurassa. Aamuinen korviketeehetki palautui hänen mieleensä.
”…olihan tässä hetkensä”, hän myönsi. ”En yritä väittää, ettetkö olisi oikeassa, tarkoitan vain, että näinä aikoina on vaikeaa elää hetkessä ja nauttia pienistä asioista. Ja satunnaisista seikkailuista. Ympäröivä maailma tekee kaikesta siitä… harmaata.”

Snowie nyökytteli. ”Tiedän kantavani raskasta taakkaa olemalla näin syvällinen.” Sitten hän nauroi. ”No ei, vaikeaa tämä on minullekin, varmaan kaikille. Ruoka ja kaikenlaiset hupsut jutut puhuttelevat minua niin voimakkaasti, että pääsen tässä varmaan helpommalla kuin moni muu, kuten sinä, joiden sydämiä ohjaavat isommat asiat. Ehkä lumiukoilla on päässä kahvia ja pullaa siellä missä toilla asustavat velvollisuus ja kohtalo? Mutta siksi yritänkin tässä auttaa.”

Matoro naurahti. ”Kiitos…”

”Älä vielä kiitä! Kiitä kun olet…” lumiukko poimi taas piirakanpalan viereltään ”…maistanut tätä!”

Toa tarttui leivonnaiseen ja maistoi. Se oli rapeakuorista voitaikinaa, sellaista mitä Klaanissa sai enää harvoin, ja sen kultaisen kuoren alta paljastui suoranainen makujen harmonia: sipulia, pippuria, sulaa juustoa, kaalia, kanttarellin kaltaista sientä, ja vielä lisää mausteita niin, että siitä jäi pitkään viipyilevä jälkimaku. Maistuiko se niin hyvältä siksi, koska hänet oltiin saatu huijattua keskittymään elämykseen niin vahvasti, vaiko siksi, että se oli vain loistavaa piirakkaa? Vai siksi, että Klaanin tarjoilut olivat muuttuneet yksitoikkoisemmiksi? Vai oliko hänellä vain nälkä?

Äh, mitä väliä sillä lopulta oli, hän mietti mutustaessaan leivonnaista. Aika hyviä piirakoita hänen arkkivihollisensa leipoivat.