Polte
Poltteen tunsi, jos pysähtyi paikoilleen hetkeksikään. Se tunkeutui lattiasta jalkapohjiin ja kulki kehoa pitkin sormenpäihin saakka. Mitä kauemmin pysyi aloillaan, sitä vankempaan otteeseen se ruumista puristi; lopulta oli noustava seisomaan, käveltävä ympäriinsä, juostava pois.
Askeleet jättivät jälkeensä hitaasti pois sihiseviä kuumia painaumia.
Vankiloissaan rypevät kiersivät raivoisasti häkkejään. Ne, joille oli suotu enemmän liikkumavaraa, eksyivät uusille poluille ja kolusivat vanhat uudelleen. Harvalla oli antaa nimeä voimalle, joka pakotti liikkeeseen, mutta kaikki tunsivat sen omalla tavallaan.
Kaikkeuden läpi uhkuva paahde enteili ratkaisun hetkiä. Paine oli kasvamassa liian suureksi. Matkoja alkaisi ja loppuisi; reittejä haarautuisi ja kuluisi umpeen. Totuuden liekki korventaisi pois tieltään valheita; uusia luotaisiin tilalle. Elämän ja kuoleman rajamailla viruvat sielut sysättäisiin ikuiseen haudan lepoon tai palautettaisiin maan pinnalle.
Mutta siihen oli vielä aikaa.
Ja jokainen loppua edeltävä sekunti, tunti, päivä oli piinaavan pitkä.
Kapura kiihdytti askeliaan.
Keskipäivän auringot, jotka olivat kesällä helottaneet tungettelevan kirkkaina, olivat pelkkiä varjoja entisistä itseistään. Enää niiden paistetta ei tehnyt mieli paeta; silloin harvoin, kun oli lämpimämpää, jokaisesta säteestä nautti kuin syksyn viimeisestä.
Pääkadun väenpaljoudessa oli liikaa kaikkea. Liikaa kävijöitä, liikaa keskusteluja, liikaa tarinoita. Jokainen ympäriltä kuuluva lause oli oma narunsa – jos siitä vetäisi ja jäisi kuuntelemaan, ajautuisi keskelle aivan uutta tapahtumasarjaa.
Hän voisi elää koko loppuelämänsä niin. Hyppäisi mukaan jokaiseen mahdollisuuteen ja ratkoisi ongelmia kaikkialla ympärillään kuin kiertelevät toa-soturit aikoinaan. Ravintoloitsijalla oli velkoja, käsitöitä valmistavalla pulaa aineksista. Entinen Pimeyden metsästäjä poti kipua sielussaan ja kaipasi jotakuta viitoittamaan elämälle uuden suunnan. Matoranit halusivat suojelua, toat sparrauskumppanin, skakdit turpiinsa. Tekemistä oli loputtomasti siitä huolimatta, että hänet oli kahlittu Bio-Klaanin kaupungin sisuksiin.
Mutta hän ei voinut nostaa katsettaan siitä, millä oli väliä. Hän tarvitsi itseään enemmän kuin koskaan.
Taguna pysähtyi Admin-aukion laitamille.
Kaupungin koleaan syleilyynsä lukinnut viima ulvoi. Mukanaan se toi vain kaduille ja kujille laskeutuneen viileän harson, jota kesällä voimansa loppuun käyttäneet auringot eivät saaneet väistymään. Talven lopullinen voitto häämötti edessä.
Hän vilkuili kirjavaa väkijoukkoa osittain rutiinin vuoksi, osittain siksi, että olisi tuntunut hölmöltä pysähtyä ilman mitään erityistä syytä. Sitä paitsi tarkkaavaisesti ympäristöään seuraava lainvalvoja oli hyvä turvan symboli. Hänet ohimennen näkevät voisivat sentään olla tyytyväisiä siihen, että jos jotain tapahtuisi, apu olisi lähellä.
Se kai oli hänen ensisijainen työpanoksensa Bio-Klaanin hyväksi näinä aikoina. Tuijottelu.
Eikä hänestä paljon apua kuitenkaan olisi, sillä sitä tarvinnut sanoa ääneen, mitä kaikki pelkäsivät eniten – pommitusta. Linnakkeen muurit pitivät niin vankasti, että kauhujen yön saattoi pessimistikin uskoa jäävän yksittäistapaukseksi. Kunhan petturi savustettaisiin ulos, sellaiset jekut eivät enää pelaisi.
Siitä, kun pommikoneet olivat vyöryneet taivaan halki, oli jo kauan, mutta niiden varjo ei ollut lähtenyt milloinkaan. Se oli kai ollut tarkoituskin.
Hän vilkaisi hetken mielijohteesta pilvettömälle taivaalle, mutta vihollisia ei näkynyt. Hyvä niin. Hän voisi keskittyä olemaan hyödyksi projisoimalla silkalla läsnäolollaan kuvaa siitä, että homma oli hoidossa.
Jouera makasi suola-aavikolla kehoaan raastavien liekkien syömänä. Niiden nälkä ei kaikkoaisi, kunnes hänen rankansa tilalla olisi pelkkä kasa tuhkaa.
Kapura livahti risteyksestä Hagahinkadulle.
Hämärtyvä ilta odotti maltillisesti vuoroaan horisontin takana; auringot olivat vasta laskemaisillaan. Sadetta oli ilmassa, mutta jokainen yksittäinen pisara oli jäänyt tyhjäksi varoitukseksi ei mistään. Jossain vaiheessa niihin lakkasi kiinnittämästä huomiota.
Ei ollut mielelle hyväksi kulkea samoja reittejä joka päivä. Aivot rakastivat rutiineja, koska ne olivat oikoreitti kaikkeen muuhun – kun askeleet ottivat itse itsensä, aikaa riitti kaiken muun pyörittelyyn. Se oli mielihalu, jolle ei saanut antaa periksi. Uusia näkyjä, uusia virikkeitä, mitä tahansa uutta. Tutut reitit toisin päin. Lista sivukujista, joilla ei ollut Bio-Klaanissa viettämiensä vuosien aikana sattunut piipahtamaan.
Sellainen hänellä olikin Arkistoista noudetun kaupungin kartan ansiosta. Ympärillä risteilevien sokkeloiden nimistöön tutustuminen oli tämän tarkoituksen palvelemisen lisäksi paljastanut, että kujia oli nimennyt joku, jolla oli outo huumorintaju tai jotain muuta pielessä.
Mikähän oli Spibaranus.
Bulevardille jatkettuaan hän vilkaisi ylävirralla häämöttävän Rapusaaren suuntaan. Hänen kävelyretkensä olivat muodostuneet salaiseksi rituaaliksi, jolla oli omat sääntönsä, ja niihin vaikutti lukeutuvan, että hän kiersi Pohatu seitsemännen huvilan kaukaa.
Miksi? Heillä olisi ollut paljon puhuttavaa, eikä tilavassa puutalossa ollut mitään vikaa tapaamispaikkana. Ahdasta ei ollut, vaikka evakkoja oli enemmän kuin hän oli onnistunut viime visiitillä laskemaan – fantasiakirjailijoiden palkalla sai paljon parempaa kuin hän oli ollut valmis uskomaan.
Kaipa ongelman ydin oli siinä, että ihmisroolipeli oli liiankin valmis. Pian pitäisi etsiä pelaajia tutuista porukoista tai houkutella mukaan niitä tuttavia, joiden tiedettiin rakastavan huonoja valintoja. Ensimmäiselle pelisessiolle sovittaisiin aikataulu; he kummatkin kiertelisivät juttelemassa pelaajien kanssa yksityisesti ja käsikirjoittaisivat keskenään niin pitkälle kuin uskaltaisivat.
Nyt hän ei halunnut aikatauluja. Ei nyt, kun kaikki muu oli niin epävarmaa.
Taguna kääntyi automaattisesti Kastanjakadulle.
Kosteutta tihkuva aamu ennusti sadetta, joka oli eilen jäänyt tulematta. Taivas revähtäisi auki kuin ylikiehunut kattila ja kastelisi tarkasti Bio-Klaanin kaupungin katujen jokaisen neliösentin. Ulos väärään aikaan eksyvät palkittaisiin ilmaisella suihkulla.
Lenkkipolku oli niin vakiintunut, ettei hän olisi pystynyt muuttamaan sitä edes jostain syystä niin halutessaan. Jalkapohjat olisivat sanoneet hyvästit, hylänneet sekopäisyyteen laskeutuneen muun ruumiin ja hölkänneet matkan loppuun itsekseen.
Kuvittelemassaan skenaariossa hän oli ehdottomasti jalkojen puolella. Joissakin jutuissa oli pielessä niin vähän, että niiden muuttamiselle oli mahdotonta keksiä hyviä syitä. Sillä yhteiskunta pyöri, että tehtiin asioita, joita ei ollut syytä jättää tekemättä.
Jos aamulenkin tiedettä hipovassa täsmällisyydessä oli jokin varjopuoli niin se, että ajatukset karkasivat helposti muualle. Usein siinä ei ollut mitään pahaa – se, että saattoi samalla pelata mielessään mätäkkää itseään vastaan ja miettiä jonkin strategian heikkouksia ja vahvuuksia, ei ollut vain kiva bonus vaan koko jutun juuri. Viime aikoina vikkelät ajatukset olivat vain tahtomattakin livahtaneet juuri tiettyyn aiheeseen.
Kokous. Kokous. Kokous. Ei sitä voinut mitenkään välttää. Kun päivä oli lyöty lukkoon, ajan ulottuvuus oli osannut vain kutistua. Tila kalenterissa hupeni sekä pelottavan nopeasti että armottoman hitaasti.
Jotenkin hänen oli keksittävä, miten kertoa Kissabio-tutkimuksesta siten, että se ei näyttänyt maailman huonoimmalta idealta. Rikostutkija sai osua oikeaan ihan millä menetelmillä ja päähänpistoilla halusi, mutta väärässä ei saanut olla, ainakaan paljon. Ainakaan jos välitti siitä, että vaikutti ammattitaitoiselta.
Jossain vaiheessa hän oli myöntänyt itselleen, että oli myöhäistä kääntää tilanne voitoksi. Nyt piti vain nolata itsensä mahdollisimman vähän esittämällä hyvä selitys sille, miten näin oli päässyt käymään.
Mutta oliko hänellä sellaista? Ei, ei ainakaan vielä, ja kokous lähestyi askel askeleelta. Tulevaisuutta ei voinut väistää mitenkään.
Jouera tunsi sinertävän tulen ahmivan sisuksiaan.
Kapura astui ulos linnakkeesta sateen vaiettua hetkeksi.
Pilvipeite ei rakoillut vieläkään. Koko päivän kaupunkia piiskannut saderintama oli yhä voimissaan. Ainakin tämän yön se vielä jaksaisi jauhaa.
Hänen mahdollisuutensa olla kastumatta eivät vaikuttaneet hyviltä, mutta aivan sama. Sisällä ei jaksanut mädäntyä koko päivää samoja ajatuksia miettimässä. Keho huusi fyysistä toimeliaisuutta. Oli päästävä pois, mihin tahansa muualle; polte hyökyi seinien ja lattioiden läpi ja hukutti sisäänsä.
Adminkadun epätasainen pinta oli täynnä vesilätäköitä. Sade oli ajanut kaupungin katuja pitkin yleensä talsivat sisätiloihin. Oli hiljaista.
Pienen hetken hän saattoi kuvitella olevansa tässä maailmassa yksin, että muurien sisäpuolella levittyvä suhteiden ja vallan verkosto oli pelkkää harhaa. Että sivilisaation merkit ympärillä olivatkin pelkkiä raunioita, joissa kummittelisi jäänteinä menneistä ajoista vain haalistuneita luita ja merkityksensä menettänyttä irtaimistoa.
Olisikin niin.
Taguna kuunteli pisaroiden ropinaa ikkunaa vasten.
Myrsky oli illan edetessä puhjennut uudelleen – pelkkä lyhyt riehunta päivällä ei ollut taltuttanut sen mielihaluja. Nyt sade pyyhki ahkerasti pölyn ja lian kerrosta pois Klaanin kaupungin kaduilta.
Viimeiset illat ennen kokousta hänen olisi kuulunut vastuullisena yksilönä viettää raporttiaan viimeistellen. Töissä oli ollut muitakin kiireitä; ei Bio-Klaanissa tekeminen loppunut. Kun kokouksen ajankohta oli varmistettu, vapaaillatkin oli syytä käyttää siihen, minkä oli ehdottomasti tultava tehdyksi sitä ennen.
Mutta silti hän istui siinä lajittelemassa mätäkkävarastojaan.
Olihan sekin tietyssä mielessä vastuullista toimintaa, ei siinä mitään. Mitä organisoidummalla tulokulmalla asiaa lähestyi, sitä hyväksyttävämmältä tuntui omistaa tuhansia värikkäitä paperiläpysköjä. Raja hulluuden ja harrastuksen välillä oli tismalleen siinä, kuinka siistinä onnistui kämppänsä pitämään.
Olosuhteiden realiteetit huomioiden se oli silti tapana viettää vapaailta hieman kyseenalainen. Myös yksinäinen – työporukkaa oli painunut Selvään pyyhyn, mutta hän oli jättäytynyt joukosta ihan vain siltä varalta, että inspiraatio iskisi raportin suhteen.
Juuri yksinäisyyden tunnetta korttien mekaaninen lajittelu ei auttanut sivuuttamaan. Ensimmäiseen kertaan moneen kuukauteen Taguna ajatteli häntä.
Se oli huono ajatus. Hän pystyi helposti kuvittelemaan, että asiat olisivat menneet toisin; sinä hetkenä koko todellisuus oli pelkistynyt yhdeksi valinnaksi, lähteä vai jäädä. Hän oli painunut Bio-Klaaniin Guartsun mukana ja halusi ajatella, ettei se kaduttanut. Että se toinen elämä oli pelkkä harhakuva, joka ei olisi kuitenkaan tehnyt häntä onnelliseksi; että ajan myötä hän olisi joka tapauksessa lähtenyt, jos ei Klaaniin niin vaikka viljelemään punajuuria Pohjoiselle mantereelle.
Kaikkea ei voinut aina saada, jotain piti aina hylätä ja jotain ottaa itselleen. Oli turha toivoa, että voisi olla toisin.
Joueran ruumiin ympäröi polte, jota ei päässyt pakoon. Mikä ikinä jähmettikään hänet paikoilleen suola-aavikon keskelle, ei suostunut hellittämään; raajat eivät totelleet käskyjä juosta, kieriä, tai tukahduttaa tuli käpertymällä kasaan, mutta myöskään hänen elementtivoimansa eivät rientäneet apuun.
Ilman niitä, ilman linkkejä minuuttaan ja todellisuutta muovaaviin voimiin, hän oli avuttomampi kuin oli ikinä ollut.
Mikään ei auttanut murtamaan kahleita, jotka häntä puristivat.
Kapura oli kuullut siitä vain ohimennen, sattumalta.
Telakan pojilla oli yleensä jotain tähdellistä asiaa tekniikasta. Häntä kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki, mikä auttoi rakentamaan vähemmän räjähdysherkkiä keksintöjä. Siksi hän oli aamulla pysähtynyt hetkeksi näiden pöydän eteen Kahviossa siltä varalta, että sen äärellä olisi tapahtunut häntäkin kiinnostavaa jutustelua.
Mutta sen sijaan hän olikin kuullut, että Visokki oli auttanut näitä hiljattain jossain, jonka luonnetta hän ei ollut saanut selville ollessaan liian häkeltynyt kysyäkseen lisätietoja.
Samapa tuo. Admin, joka oli tarpeeksi hyvässä kunnossa avustaakseen joitain matoraneja, oli myös tarpeeksi hyvässä kunnossa käydäkseen hänen kanssaan lyhyen ja asiallisen keskustelun erinäisistä tärkeistä asioista. Jos Visokin tila oli alun perinkin ollut pelkkä valhe, nyt hänellä oli ainakin jotain, jolla iskeä takaisin.
Ja se keskustelu olikin ainut, mikä häntä oli viime viikot pidätellyt aloillaan. Ilman varmuutta siitä, mitä hänen päänsä sisällä oli tapahtunut, olisi ollut liian uskaliasta tehdä suuria peliliikkeitä.
Mutta jos Avden ja Joueran häntä puristavat kahleet oli viimein katkottu? Jos hän voisi olla varma siitä, että loisen uhkaus oli ollut pelkkä uhkaus? Sitten häntä ei pidätellyt mitään.
Hänen täytyisi tehdä se jo huomenna. Kun ensimmäisen dominopalikan iski alas, aikaa ei ollut paljon. Korttitalon romahtaessa oli vain pieni hetki, jona paeta seinien väliin ilmestyvistä raoista; jos epäröi, jäi alle.
Hän pysähtyi Huonolle satamakadulle ja katsoi merelle.
Täytyi uskoa, että polte helpottaisi, kun jalkansa kastaisi meren viileään syleilyyn.
Täytyi uskoa, että Visulahden tuolla puolen odottaisi jotakin parempaa.
Niin olivat aina uskoneet historian kaikki suurmiehet ja idiootit – heitä erotti vain se, minkä meren laidalta oli pelastuksen kuviteltu löytyvän.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
biisi: vetusta morla – copenhague
kiitos kuvasta: gee
rakastatko taivaan väriä: mitä niistä?
19 ilmestyy: pian
Isoja juttuja edeltävät tiiseriviestit ovat näemmä jo suorastaan vakiintunut rutiini.
Helkkarin siisti visuaalisuus! Liukuväri yhdistettyinä valkoisiin alueisiin loi aika kuvakirjamaisen estetiikan, joka palveli fiilistä mukavasti. Näkökulmien välillä kikkailu palstalta toiselle siirtymällä oli myös mukavan konkreettista. Arvostan myös kovasti sitä, miten tämä aikajanallisesti lutviutuu niin eksaktin tarkasti sekä edeltävään että sitä seuraavaan tavaraan, ainakin jos tietää mihin viitataan.
Täytyy myöntää, että vaikka muu sisältö tässä löytää päässäni helposti paikkansa 19-pohjustuksen tarkoituksissa, ei minulla ole juuri nyt aavistustakaan, mikä Jouera-pätkien agenda on. Valtava hmm!
Tunnelma oli näemmä niin vangitseva, että jätin kokonaan mainitsematta pohatuVII:stä ja Visulahdesta. Helvetti.
Tuo yksi litania erinäisiä klaanilaisilmeentymiäkin on varmaan joku membuviittaus.
Rakastan taivaan väriä – varsinkin sitä tuossa yhdessä kohdassa.
Minulla tuli heti sivun nähdessä mieleen että hmm aika samanlainen kikka kuin dippainssissä. Ja sittenhän sinne taas palattiinkin. Geen maininta kuvakirjamaisuudesta on aika hyvä kuvaus siitä fiiliksestä minkä tämä loi.
Itse sisällöstä on aika vähän sanottavaa. Viestin otsikko kulkee mukana vahvasti, ja sen kautta päästään kaikenlaisiin ajatuksiin.
Teoria: 19 on ehkä joku viesti joka ilmestyy joskus??
mmmmikä
Hyvät visuaalit ja mielenkiintoinen biisivalinta. Tämän jälkeen alan olla varovaisen kiinnostunut 19:stä.
Oranssi on aika jees.
Tässäpä on teaser sanan varsinaisessa mielessä; minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä kokonaisuus tulee kertomaan, pelkästään sen, emt, fiiliksestä? Silleen “fiilis” on ehkä tämän osan merkittävin kuvaus – asioita ei varsinaisesti tapahdu, mutta sen sijaan tietty “19 aesthetic” tulee hyvin selväksi ja pysyy tuoreena koko viestin ajan.
Myös vähänkö siisti kuva (G?), kaksoisaurinkoinlaskut ja -nousut on varmaan top 5 parhaat bionicle jutut.
Traileriviestit ovat kyllä erinomainen tapa pistää Klaanoniin kiusoittelevan viestinsä tyyliä. Tämä(kin) jatkaa genreään erinomaisesti. Kauniita värejä, upea kuvakin. Koin olevani kiusattu. Silleen… tiedätte kyllä miten.
En ole kaikkia pieniä pohjustuksia kommentoinut tällä kierroksella, mutta haluan koukata tähän väliin ihan kun tuota Visulahtea tavallaan vielä odotellaan. Tällainen pieni arvostushetki sille, miten hyvin Kapuran sielunmaisema tihkuu tunnetta, vaikka me emme vieläkään tiedä mitä hän aikoo. Jännittää!
Lisämaininta kyllä siitäkin, että Taguna on mainio. Hyvää menneisyydeltä pakoilua korttipinon taa.