Admin-aukio
Kokeellinen Saapas n.1 toimi yllättävän hyvin.
Askellus oli merirosvomaista ja sai keltaisen jättiläisen vaappumaan kuin ankka, mutta ainakin hän mahtui huonetiloihin yhtä hyvin kuin ennenkin; no, hyvin huomioon ottaen sen, että hän oli suurinta osaa väestöstä paljon suurempi ja raskaampi — pienimmät kellaripubit sai rajata ulos valikoimasta joka tapauksessa. Ja olihan sekin saavutus sinänsä, että kulkemista pystyi kutsumaan kävelemiseksi.
Jalkine oli iso, huopainen tötterö, jossa nilkkanivelen kohdalla oli paineilmalla toimiva vaimennin, jonka tarkoituksena oli estää Keetongun elopainon joutuminen paranevan jalan kannateltavaksi. Puisen pohjan takia jalat olivat nyt eripituiset. Kyklooppi harkitsi sandaalin veistämistä terveeseen jalkaan epäkohdan korjaamiseksi.
Harmiton, mutta ehkä hieman apea sade tihutteli Admin-aukion mukulakiville. Torimyyjillä oli hiljainen tunti meneillään, jotkut matoralaiset tutkivat kurpitsoja ja pari skakdia pelasi shakkia kellotornin jalustalla. Viisarit osoittivat neljä yli yksitoista aamupäivällä. Naakat raakkuivat pääoven yläpuolisella räystäällä ja mahi-kärry vieri karvalakkisen ajurin ohjastamana Santorinaukiolta satamaa kohti. Tongu kävi ylös kivisen kynnyksen ja otti linnoituksen eteishallista suosiolla hissin kohti sairaalasiipeä.
Tongu istui pienellä tuolilla Ternokin sängyn vieressä ja katseli violetin naamion visiirin alaisia, levollisen suljettuja silmiä. Tilanne ei ollut muuttunut miksikään viime viikkojen aikana. Ternok ei tarvinnut apua hengityksessä; omat elintoiminnot sinällään hoitivat entisen lentäjän lyhyttä kehoa. Ravinteita hän sai katetrista ja sykettä mittaava, teknologisesti edistynyt laite piippasi rauhallisesti himmeän sydänvalon tahtiin. Pisarat valuivat hiljalleen ikkunaruudun takana. Askeleet kiiruhtivat verhon toisella puolella, mutta täällä puolella aika oli kovin pysähtynyttä.
Ontor kävi täällä päivittäin. Yöpöydän alle tungettu makuupatja kertoi, että joskus vierailut kestivät yön yli. Ternok ei ollut virallisissa hierarkioissa mikään Laivaston tärkein lenkki, mutta hän oli kuulunut niin vahvasti sen peruskuvastoon, aina läsnä oleviin kasvoihin, että jotenkin koko mittava rahti- ja teollisuuslaitos ei millään meinannut pyöriä ilman häntä. Kyseessä ei ollut edes surun järkytys, vaan odottava, petollinen lamaannus. Kukaan ei uskaltanut puhua hänestä toiveikkaasti.
Kovin moni ei uskaltanut oikeastaan puhua Ternokista lainkaan, ehkäpä Tehmutia lukuun ottamatta. Ontor sai osakseen erityisen paljon toverillisia seläntaputuksia, mutta matoralainen oli lähes yhtä rikki kuin sairasosastolla makaava ystävänsä.
Keetongu silitti matoralaisen otsaa. Henkimaailman juttuja. Tietoisuuden tasoja ei korvattu jakoavaimella eikä edes keltaisten jättiläisten salvoilla.
Toimettomaksi Ternokin ystävät eivät olleet jääneet. Ontor oli tuonut kumppaninsa nuuhkittavaksi koneöljyä, hiilibrikettejä ja vahvaa Telakan teesekoitusta sekä soittanut tälle kasetilta Ilmaraptorin ja Tahtorakin potkuriääniä. Tulosta ne eivät olleet tuottaneet, sillä lukko oli syvemmällä. Syvällä siinä kolmessakymmenessä senttimetrissä, jotka jäivät naamion linssin ja untuvatyynyn väliin.
Näinko meille kaikille kävi? Tongu oli menettänyt monta pientä ystäväänsä, ja lähinnä tilanteissa, joissa oli ollut itse vastuussa näiden tehtävälle lähettämisestä. Suurin osa Laivaston kuolleista oli Lohrak-lentäjiä, hurjapäisiä, pelottomia ja ylpeitä. Jotkut olivat kuolleet tai joutuneet vangiksi Torangan pudottua harhautustehtävällä Lehu-metsään. Mutta pahan osuman saadessaan Ternok oli ollut Tongun seurassa — Tongun, Ontorin, Snowien ja Harkelin. Ja pian Harkel tapettiin, ja Guardianista ei oltu kuultu mitään sen yön jälkeen.
Tiedon ja toivon väliaikaisuus leijui Bio-Klaanin yllä kuin myrskypilvi, josta aurinko ei päässyt läpi. Tiesikö Ternok siitä mitään? Eipä kai. Ulkopuoliseen maailman hänellä ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä. Olivatko ajatukset violetin kaukaun takana katkenneet siihen, kun tehtävä vihollisen ilmavoimien pääaluksen tuhoamisesta oli vielä toiveikkaana edessä? Joskus Tongu toivoi, että hänellä olisi vielä ollut se toivo. Että Gee ja Harkel, ja Morthank ja Weedol olisivat turvassa. Mutta historia oli kaivanut uomansa, eikä siihen yöhön ollut enää paluuta.
Jätti havahtui ajatuksistaan oven narahtaessa takana. Katse kääntyi ja haki kaltaistaan ensin ylempää… sitten matoralaisten tasolta… ja lopulta lattianrajasta.
Vihreät viirusilmät tuijottivat takaisin huomattavan matalalta punaisista ilmeettömistä visorak-kasvoista. Sen verran kuin Tongu osasi arvioida, admin ei ollut kovin levänneen näköinen. Kukapa olisi ollut näinä päivinä. Kauankos siitä viime keskustelusta oli ollutkaan?
“Hei”, Visokin ääni kaikui hänen tajunnassaan.
“Hei vaan”, Tongu sanoi. “Hän ei herää.”
“Niin minä kuulin. Kävin etsimässä sinua Telakalta, mutta Tehmut käski tulla suoraan tänne.”
Visokin katse siirtyi vuoteenomaan matoralaiseen ja sitten taas Tonguun.
“Pahoittelut, kun tässä on kestänyt. Minulla on ollut aika paljon muuta ajateltavaa.”
“Ei se mitään. Hän ei karkaa mihinkään. Kupe ja nämä kojeet pitävät hänet kyllä elossa.”
Nähdäkseen potilaan paremmin Visokki nosti etujalkansa vuoteen viereiselle tuolille ja ponnisti ylös. Jotenkin entistäkin ilmeettömämmät viirusilmät kulkivat Ternokia päästä jalkoihin. Tongun oli vaikea sulkea pois mielikuvaa suuresta pedosta vaanimassa saalista, vaikka hän tiesikin, että tämä yritti vain arvioida näkemäänsä.
“Kupe sanoi, että hänellä alkaa loppua keinot tämän tutkimiseen. Ja varmaan myös aika.”
“Niin. Ymmärrän kyllä, että hän käyttää puhtinsa niihin, joilla on selkeät vaivat ja ratkaisut, ja jotka pääsevät täältä omin avuin pois.”
“En ole mikään lääkäri, mutta lupasin sinulle, että vilkaisisin asiaa.”
“No, ei kaikilla tämmöisillä, ööh, porukoilla ole semmoista telepaattia kuin sinä. En yhtään tiedä, mitä voit tai et voi tehdä… Mutta en usko, että se ainakaan huonontaa Ternokin tilannetta.”
“En lupaa mitään”, Visokki sanoi melko rehellisellä kylmyydellä. “Mutta katson, onko mitään tehtävissä.”
Tongu hymyili hienoisesti.
“Sen sijaan lupasit tulla katsomaan, ja tulit.”
Visokki näytti siltä, kuin olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta jäikin vain tuijottelemaan hieman hämillään seinään. Sitten hän pakotti itseensä keskittymistä ja tuijotti syvälle Ternokiin.
“Anna minulle hetki. Saat olla läsnä, mutta tarvitsen ehkä hiljaisuutta.”
“Kun sinä katsot… niin löydätkö sieltä… sisältä… erillisen tyypin? Sielun, tai omakuvan? Jonkun, jonka voit jotenkin konkreettisesti kohdata?”
“Jos sellainen on.”
Sen melko pysäyttävän huomion jälkeen Visokki sulki silmänsä ja oli hetken hiljaa. Seinäkello vain tikitti, sydänkäyrä piipitti, kaupungin äänet vääristyivät ikkunalasin läpi. Tongu havaitsi estävänsä itsensä hengittämästä liian raskaasti.
Sitten Visokki havahtui taas aivan kuin olisi herännyt. Vaikka ei ollut sulkenut edes silmiään.
“Hyviä uutisia. Minusta tuntuu, että… siellä on jotain toimintaa. Kuin todella, todella syvän unen takana.”
Keetongun otsakilpi nousi kuin laakea kulmakarva. “No, sehän on hyvä?”
“Luulisin niin. En vain ole varma, voiko häntä noin vain herättää siitä. Kuinka kauan hän on ollut tässä tilassa?”
“Öö, tuota… melkein kuukauden. Kuinka tarkkaan katselit? Unessa aika menee eri nopeudella kuin muuten ei…”
“Voi kyllä, niin menee”, Visokki tokaisi melko selittämättömällä sävyllä. “Pahoittelut… en ole ihan varma, kuinka kauan meidän viime keskustelustamme edes on.”
Tongu ei aivan ymmärtänyt, mihin se viittasi, mutta nyökkäsi.
“Eli hän voinut olla, omasta näkökulmastaan, unessa vuosia? Vuosikymmeniä?”
Visokin katse riitti myöntäväksi vastaukseksi. Se oli niin outo ja täysin kaiken järkeiltävän yläpuolella oleva ajatus, että Tongu upposi sen pariin hetkeksi.
“Höh”, hän tokaisi. “Kuule. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kauhuissaan. Mutta hän oli… on… iloluonteinen veikko. Se voi olla hyvä uni. Minusta tuntuu välillä, että ottaisin ihan mielelläni vuoden tai kaksi lomaa tästä sodasta. Ja vaikkei se olisikaan mikään onnen kultainen päiväuni, niin on se parempi kuin olla olematta ollenkaan.”
“Niin… niin kai”, Visokki sanoi. “Kuule, minä aion olla nyt aika rehellinen. Tämä ei tule olemaan kovin helppoa, enkä ole aivan varma pystynkö siihen. Mutta…”
Visorak laskeutui tuolilta ja kipitti sängyn vierelle.
“Minä ajattelin kokeilla käydä vähän syvemmällä. Ja… voisi ehkä ainakin auttaa, jos hän näkisi tutut kasvot siellä.”
“Jotka lienevät minun kasvoni”, sanoi Tongu, unohtaen tyystin puhuvansa käytännössä itsekseen. Hän vaihtoi istuma-asentoaan suoremmaksi ja katsoi Visokkia suoraan silmiin, ja sitten Ternokin nukkuvaa hahmoa.
Jestas. Hänkö unisukeltajana? Nimdan sirut ja henkimaailman hommat olivat jääneet armollisesti pois hänen tieltään tähän asti. Tässä oli jonkin verran sulateltavaa.
“Olen tehnyt tätä nyt viime aikoina jonkin verran, ja se on ollut aina aika huono idea. Mutta jos haluat, voit tosiaan… hypätä kyytiin, kun menen syvemmälle. Haluan kuitenkin, että valinta on sinun.”
Tongu räpytteli pari kertaa. Hän oli kuullut epämääräisiä huhuja, lähinnä Snowiesta ja Kapurasta ja Matorosta. Lähinnä huhuja siitä, että jokin oli mennyt aika pahasti pieleen. Mutta hän luotti tässä asiassa, no, ainakin itseensä.
“Olen valmis”, hän sanoi vaikkei tiennyt, uskoiko siihen täysin. “Mitä minun pitää tehdä?”
“No ensi alkuun ota vaikka sellainen asento, että et kaadu ja lyö päätäsi kohta”, Visokki sanoi vakavana. “Ja sitten… en ole aivan varma. Keskity suosikkimuistoosi hänestä. Ehkä se auttaa.”
Tongu oikaisi jalkansa, mitä nyt seinän ja vuoteen välissä mahtui. Hän otti rennon, miltei röhnöttävän asennon ja katsoi nukkuvaa ystäväänsä. Suosikkimuisto? Niitä oli paljon. Osa oli pelkästään onnellisia. Ontor Ternokin olkapäillä pitkän kaavun alla, jotta nämä pääsisivät isolle väelle tarkoitettuun biljardiluolaan Roadassa. Kaksikko valtavan kokoisten sombrerojen alla esittämässä omaa versiotaan perinteisestä dervissitanssista. Mutta olivatko nämä haettua muistoja? Ehkä ne tärkeimmät eivät olleet pelkästään onnellisia. Ontor ja Ternok tarraamassa jättiläisen olkapäälevyistä, kun Cordak-panokset osuivat joen kahlinneeseen patoon kaukana, kaukana kotoa.
Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!
Miten olisi käynyt Nynrahilla, jos yksi tämän maailman pienistä asukkaista ei olisi muistanut veden pintajännitettä?
Kyllä Ternok olikin niin etevä. Sen ajatuksen hän piti tiukasti mielessä.
“Lähtövalmiina?”
“Täysin.”
Visokki nyökkäsi ja asettui lattialle makuuasentoon. Tongua alkoi melko lailla unettaa, eikä sen vastustaminen tuntunut edes mahdolliselta.
Ja kun suuri silmäluomi laskeutui, oli ensimmäinen tunne kuin putoamista.
Tai lentämistä.
Ero taisi olla lopulta vain vivahteissa.
Siellä oli melko kirkasta.
Siellä oli pilviä, joskin ne olivat kaukana jossain ylhäällä, alhaalla ja sivuilla, kuin maalattuna maisemaan. Mikään ei sinällään pitänyt Tongua ilmassa, mutta alhaalla ei toisaalta ollut maatakaan, niin mistä sen tiesi?
“Oho”, hän sanoi.
“Tervetuloa.”
Visokki ei seissyt ilmassa. Tajuaminen, että vieressä oli ylipäätään Visokki, tuli samaan aikaan kuin tajuaminen, että tämä näytti melko lailla erilaiselta. Silmät, kasvot ja pihtihampaat olivat tutut, mutta neljä hyönteismäistä jalkaa oli vaihtunut kahteen kitukasvuiseen raajaan, jotka roikkuivat tämän kehon alta.
Kaksi paria isoja siipiä pörräsi visorakin kehon molemmilla puolilla. Tämän takaruumis kaartui karrelle ja siitä törrötti kaksi pitkää mustaa, sahalaitaista pistintä.
“Tarvitsetko kyydin?” Visokin näköinen lentäjä kysyi.
Tongu katsoi Visokkia kummissaan ja yritti ottaa pari askelta. Liikkumista oli vaikea suhteuttaa melko abstraktiin ympäristöön, mutta ilmavisorakiin verrattuna hän pysyi yhtä kaikki paikoillaan.
“Siltä vaikuttaa. Täällä ei ole juuri mistä ponnistaa.”
“Et ole kovin konkreettisesti kiinni täällä. Sitä varten pitää alkaa pelata unen säännöillä. Anna kun autan.”
Visokki pörräsi jätin yläpuolelle ja heilutteli hieman alaruumiistaan törröttäviä ulokkeita. Hetken epäröiden Tongu tarttui niistä kiinni.
Ja silloin… painovoima iski. Oudossa hahmottomuudessa leijailu muuttui jollain tapaa todelliseksi. Hän ei enää seisonut, vaan roikkui.
Melkoinen määrä lisäpainoa ei tuntunut haittaavan kuskia.
“Noin. Voidakseen lentää pitää pystyä myös putoamaan.”
“Järkeähän siinä”, Tongu mutisi. “Mutta jätetään se väliin.”
Hän vilkaisi alas. Sininen taivas jatkui sinne samalla tapaa kuin kaikkialle muualle. Ajatus siitä, mitä sinne putoaminen aiheuttaisi oli sellainen, johon ei varmaan ollut hirveästi hedelmällisiä vastauksia. Ja sen kysyminenkin tuntui aika tyhmältä.
Visokki alkoi kiihdyttää lentoaan. Hopeisten siipien pärinän lisäksi kuului myös toinen ääni.
“Kuuletko tuon? Se on kuin… odotas… Kirikori II:n moottoriääni. Se oli se alus, jonka Feterrat ampuivat alas Nynrahille. Paitsi että tämä kuulostaa jotenkin elävämmältä, vielä elävämmältä kuin se oikea alus.”
Kaikki lentäjät tiesivät, että lentokoneilla oli sielu.
“Luulen kuulevani”, Visokki sanoi. “Mutta luulen myös, että minä en voi löytää sitä täältä ilman apuasi. Sinulle se on merkityksellisempi.”
“Niin se varmasti on. Ei täällä ole paljoakaan minkä suhteen suunnistaa… Tuohon suuntaan!” jätti heilutteli keltaista varvastaan ääntä kohden. Silloin hän huomasi, että Kokeellinen Saapas oli jäänyt toiselle puolelle. Viileä tuuli helli jalkaa, jota oli kivistänyt viikkokausia. Juuri nyt sitä kipua oli vaikea edes muistaa.
Lentävä visorak kaarsi pehmeästi tuulta vasten sinne, mihin hän oli osoittanut. Sininen taivas jatkui kaikkialle vain pilvenhattaroiden tahrimana. Minkäänlainen horisontti ei rajannut sitä, eikä sellaista kuin ‘ylös’ tai ‘alas’ ollut. Matkalla ei tuntunut olevan alkua, eikä loppua näkynyt missään suunnassa. Silti, jollain tapaa se tuntui matkanteolta.
“Katso tuota pilveä! Se ei ole kunnollinen. Ternok on lentänyt sen verran paljon, lukenut säätä ja olosuhteita, että hän tuntee pilvet unissaankin. Mennäänpä lähemmäs!”
“Jos se on sinusta merkityksellistä. Olen täällä vain apuna.”
Tongu veti kokeellisesti hieman lujempaa toisesta ulokkeesta, ja Visokki kaarsi kohti pilveä.
“Onko okei, jos ohjaan?”
“En ole ihan hirveästi lentänyt elämässäni… tee mitä sinun täytyy.”
“Selvä homma. Lentäminen on helppoa. Täytyy vain vakuuttaa ilmalle, että se haluaa olla mieluummin ala- kuin yläpuolellasi.” Tongu ei voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut lentänyt sitten onnettomuusyön — ja nyt hän oli saanut konkreettisesti kiinni Ternokin ajatuksista. Hän lensi taas.
“En tiedä, olenko hirveän hyvä vakuuttamaan luonnonvoimia toimimaan, miten haluan. Tai hetkeen oikeastaan ketään muutakaan.”
Tongu ei ollut varma, oliko sen pitänyt kuulostaa vitsiltä.
“Mniin. Vaatiihan se suostuttelua… Oikeanmuotoisen osan, eri nopeus ilmalle sen eri puolilla, ja kaikki sujuu taivaitten sääntöjen mukaisesti ja woom, tuhat tonnia puuta kulkee ilman halki. Luonnonvoimat ovat yksinkertaisia… Eivätkä ne toimi niin kuin minä haluan, ne vain toimivat. Henkilöt ovat vaikeampia. Katsos pentelettä!”
He olivat tulleet lähemmäksi pilveä melkein huomaamatta. Moottorin ääni ei ollut kuitenkaan kuuluvampi kuin aikaisemmin.
Pilvessä oli kuin olikin jotain pielessä.
“Se on puuta”, Tongu sanoi ja kopautti pilven pintaa varpaallaan. “Kuin iso ilmalaiva. Ei järin paljoa ikkunoita.”
He kiersivät valtavaa möhkälettä, joka tuntui samaan aikaan fyysiseltä ja vain ajatuksen paksuiselta. Lähempi tarkastelu paljasti lautoja kiinni pitäviä nauloja, siellä täällä näkyi yksittäisiä putkia ja siivekkeitä. Mutta ne eivät muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta, tai lentokelpoista alusta. Tämän mielikuvan ulkopuolinen olisi voinut kyllä saada useammasta kuin yhdestä Laivaston täysin lentokelpoisesta aluksesta.
“Voisin laskeutua sen päälle. Ehkä hän on sisällä.”
Visokki nousi puupilven laitaa ylös ja pörräsi sen puukannella. Oikeastaan oli mahdotonta erottaa yläpuolta sen kyljistä. Tuntui kuitenkin oikeammalta, että Tongu pudottautui alas- eikä sivullepäin. Hän päästi irti roikkumisulokkeista aivan kannen yläpuolella.
Sillä hetkellä, kun kykloopin jalat osuivat lautoihin, hajosi ilmalaiva atomeiksi.
Puisesta kuoresta siementen lailla vapautui yönmustia, sätkiviä massoja, jotka lensivät tai putosivat. Niiden soikeista vartaloista räjähti lonkeroita kaikkiin suuntiin, neljä niistä oli vahvoja ja raajanomaisia.
Yksi verestävä silmä kussakin kääntyi kohti Tongua.
Jätti huusi ja potkaisi vaistonvaraisesti lähempää hirviötä, joka rusahti ja kavahti taaksepäin. Parvi oli kuitenkin saanut vainun, eikä Tongu tiennyt, mitä tekisi. Uhka tuntui täysin todelliselta.
Hirvityksien raajakkeet kasvoivat kuin köynnöksinä kohti häntä valmiina kuristamaan. Ne pyörivät kuin arokierijöiden lailla kohti joka puolelta pitäen kauhistuttavaa, toismaailmallista kirkuvaa ääntä. Olemuksiin repesi avohaavojen lailla vänkyröitä hampaita täynnä suita.
Kaikki kävi niin äkkiä. Tongu tarttui apuun kaartavan Visokin alaraajoista, nosti molemmat jalkansa ilmaan ja antoi tilanteen ohjat adminille. Siivet päristen he sinkoutuivat kauemmas mustien hirvitysten pilvestä.
Painajaislogiikan siivin olennot lähtivät lyllertämään perään kuin kiiveten taivaankantta pitkin. Takaa-ajajien kidoista kuului kurlausta ja huutoa, joka ei kuulostanut miltään, minkä pitäisi olla olemassa. Tongu ähkäisi kiinnittääkseen elävän riippuliitimensä huomion.
“Hoidan asian”, Visokki sanoi kylmän viileästi.
Hän alkoi kaartaa vasemmalle, kunnes sai suoran näköyhteyden takaa-ajaviin olentoihin. Rhotuka kajahti jostain hänen selästään ja osui suoraan keskelle mustaan, möngertävään massaan, joka…
… lähti välittömästi lentämään hirvittävää vauhtia suoraan heistä katsottuna ylöspäin, kunnes oli vain etäinen kirkuva musta piste pilvisellä taivaalla.
Eikä kohta enää sitäkään.
“Hmh”, Visokki sanoi arkisesti. “Myrkkyliitäjä-rhotukoiden piti minusta pudottaa kohteita taivaalta. Kai tuo on sitten… putoamista.”
“Uah. Se tuntuu kyllä toisaalta aika suhteelliselta.”
“Älä mieti sitä liikaa”, Visokki sanoi kaartaen taas alkuperäiseen suuntaan. “Hei hei, hirvitykset, oli hauska tavata.”
Tongulla kesti hetki käsitellä äsken tapahtunut. Ehkä hän ei ollut ollut oikeasti vaarassa, ainakaan Visokin reaktioista päätellen. Silti se oli ehdottomasti tuntunut siltä, ainakin hetken. Uhkaavan tilanteen rauhoituttua rauhoittui myös Visokin liitely.
“Vaikutti aika elävältä muistolta, mitä se sitten olikaan.”
“No oli. Makuta Abzumon juttuja, luulen”, Tongu huohotti, “pojat kertoivat niistä minulle. Se Ath-Nuin tapaus. Kuulemma vuosisadan hävittäjätaistelu. He lensivät niin lujaa, että tulen toilla oli täysi työ imeä ylilämpö moottoreista…”
“Ah, aivan… kertoo aika paljon siitä, miten syvässä päässä olemme, kun jopa Ternok on päässyt näkemään jotain tuollaista.”
“Sanos muuta. Sen piti olla vain hakukeikka, noutaa Matoro ja muut etelästä. En tiedä, olisinko uskaltanut lähettää poikiani sinne, jos olisin tiennyt, että jotain tuollaista on vastassa. Mutta hyvä, että lähetin. Homma meni lopulta nappiin. Abzumon ilmalaiva pudotettiin ja vangit saatiin pelastettua, nämä athistiheput siis. Vissiin Matorollakin oli osansa asiassa, mutta kuitenkin! Ehkä hänelläkin, siis Ternokilla, liittyy tähän muistoon ylpeyttä.”
“Ihmeellistä, miten tuokin tuntuu yhtäkkiä jotenkin yksinkertaisemmalta ajalta…”
“Niin. Seikkailu jossain kaukana. Ja Metru Nuilla ilmalaiva putosi kaupunkiin.”
Sininen taivas ei tuntunut yhtään suoraviivaisemmalta navigoida, mutta Tongu oli kuulevinaan pienkoneen etäisen pörinän taas jostain, ja hän ohjasi Visokin liitoa sitä kohti. Pilvet eivät näyttäneet puisilta ja lonkerohirviöitä sisällään piilottelevilta. Nyt ne näyttivät melko samanlaisilta kuin ulkopuolisessakin maailmassa, mutta jollain tapaa ne olivat selkeämmin muotoja ja hahmoja. Ehkä sellaisia, minkälaisina Ternok ne itse näkisi.
“Kuule… sinä sanoit, että luonnonvoimat ovat yksinkertaisempia kuin henkilöt”, Visokki sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Haluatko hieman tarkentaa sitä?”
“Hmm?”
Tongu oli kysymyksestä hieman hämillään, sillä hänestä asia oli ilmiselvä.
“Tarkoitin siis, ilma on kaikkialla samanlaista. Potkurin pyöräytyksellä pääsee samalla tavalla ylös Klaanista kuin Steltiltä tai Metru Nuilta. Kun sen kerran opettelee, niin asia on hanskassa. Mutta muiden maailman kulkijoiden kanssa touhuaminen, ainahan se yllättää. Sitä eläessään matkustelee vaikka missä, käy kauppaa ja puhuu tyypeille kapakeissa ja majataloissa ja markkinoilla, yrittää pysyä kansan pulssilla. Ja sitten ihmettelee, kun välillä mistään ei tule mitään. Oletko käynyt Etelämantereen sisämaassa?”
“Pari kertaa. Silloin kun matkustelimme Tawan kanssa, tuli vietettyä aika paljon aikaa eri kylissä. Toiset olivat vähän toisia vieraanvaraisempia. Nekin tuntuvat nyt aika yksinkertaisilta ajoilta, vaikka jahtasimme silloin jotain Makutain veljeskunnan hirvityksiä…”
“Tiedän mitä tarkoitat. No, sitten saatat olla perillä siitä, että joskus muinoin, ennen meidän aikaamme, siellä oli vahva ja vauras Greftalin valtakunta. Lähinnä matoralaisten kansaa. Mutta voih! Valtakunnan uskollisessa, tai hallinnollisessa keskusjohdossa tuli kiista siitä, kääntyykö valtakunnalle tärkeän karjaeläimen nimi Vanhasta Mataiasta mahiksi vai mahaksi. Syntyi riita, pari murhaa, julkisia kirouksia, kylät revittiin kahtia… Ja jäljellä on vain raunioita, ja tuuli puhaltaa vanhojen vallien välissä, ja paimentolaiset paimentavat vuohiaan ja varmistavat, ettei kylän nuorimmat ole missään tekemisissä vääräuskoisten kanssa. Kun me käymme heidän kanssaan kauppaa — välillä jurtissakin kaivataan suklaata ja jatkotarinoita ja sen sellaista — saamme kyllä pitää varamme, ettemme vain kutsu vuohia väärällä nimellä. Ja jos oikein tarkkaan katsoo, niin juopa on meidän Klaanissakin. Meillä on leipomo Sokerimahi kautta maha, jossa on kumpikin versio demokraattisesti. Ihme juttu.”
“Onhan se.”
Visokin vastaus kuulosti suorastaan diplomaattiselta sen selostuksen päätteeksi. Heidän seuraamansa moottorin hurina tuntui yhä etäiseltä, kuin muistolta vain.
“Se, miksi tartuin tuohon… noh. Minä vain en ole niin varma, osaanko enää erottaa henkilöitä ‘luonnosta’. Aika eläimellistä käytöstä tuollainen on. Enkä tiedä, onko siinä koskaan ollut mitään järkeä. Se tuntuu lähinnä sopimukselta, jonka joku on joskus kauan sitten tehnyt.”
Hetken he lensivät kaksistaan hiljaa.
“Niin. Minä en usko, että vuohet välittävät siitä, ovatko ne mahoja vai maheja. Vaan kuka tietää? He eivät puhu kieltämme, tai mitään kieltä, jonka voisi kääntää meidän kieleksemme… Minäkään en puhunut kieltämme ennen kuin tapasin ensimmäistä kertaa matoralaisia, jotka opettivat sen minulle. Ja ehkä vieläkin törmää ihmettelyyn, että tämmöinen myyttinen jätti on mekaanikkona… Tai visorak poliittisena johtajana?”
“Niin. Minä kävin vasta muutaman keskustelun, jonka jälkeen on ollut vaikeaa katsoa tällaisia asioita samalla tavalla. Tiedäthän, eläimien ja… ei-eläimien eroa. Enkä tiedä, oliko se sellainen herätys, joka oli pelkästään hyvä.”
“No se. Meinaatko sitä kanisterijuttua? Kun matoranit ja muut tulevat niissä kanistereissa saarille, jostain muualta, mutta eivät muista sitä itse. Oletko ikinä nähnyt sen tapahtuvan?”
Visokki ei vastannut ainakaan sanoilla, hiljaisuudella lähinnä. Tongu katseli ympärilleen.
“Mahdammekohan löytää Ternokin muiston, jossa hänelle käy niin? Kai sekin täällä jossain on. Ihme juttu…”
“En ole varma, mikä osa tuosta sinisestä on merta ja mikä taivasta… kanisteri olisi varmaan meressä, mutta en ole varma siitäkään. Lähinnä kun… minä olen tottunut ajattelemaan, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa. Jotenkin armollisempaa. Mutta kuulin vasta ajatuksen, joka pisti senkin aika kyseenalaiseksi. En minä tiedä.”
“Niinkö?” Tongu sanoi yllättyneesti. “Minusta se on tuntunut jotenkin pelottavalta. Yksin jossain säiliössä… Kai tiedottomana, joidenkin legendojen mukaan ei edes kokonaisena, ja sitten astuu maailmaan valmiina matoralaisena, tai skakdina tai peikkona, ilman muistoja, tyhjänä? Ainoa armo mitä siinä näen, on se, että heillä on vähemmän menetettävää.”
Jättiläinen heilutteli varpaitaan tuulessa. Hän havahtui siihen, että puhe menetyksistä saattoi kuulostaa liian katkeralta.
“Enkä minä sinulle oikeasti kanna kaunaa mistään. Oikeastaan tavallaan vapauttavaa puhua tästä visorakin kanssa. Et kai sinäkään oikein pidä yhteyttä, no, omiisi. Tarkoitan vaan, en halua olla mitenkään piruileva, näissä jutuissa alkaa pakostikin miettimään menneisyyttään, eikä se ole pelkkää riemua se.”
“Ei. Ei ole.”
Hiljaisuus oli jotenkin pysäyttävämpi kuin aiemmat, mutta myös erittäin rehellinen. Koskaan tätä ennen he eivät olleet sanallistaneet sitä ristiriitaa, joka heidän lajiensa välillä oli. Jättiläisestä se tuntui vapauttavalta, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, miltä se visorakista tuntui.
Visokki ei onneksi kuitenkaan pitänyt mykkäkoulua, vaan jatkoi kohta varovaiseen sävyyn.
“Tämä on aika outo kysymys, eikä ole pakko vastata, mutta… onko sinulla paljon muistoja laumastasi?”
“Laumasta. Niin. En ehkä käyttäisi sitä sanaa. Meitä ei ollut ikinä paljon. Sukupolvet kulkivat hitaasti kuin kasvavat kamferipuut ja joessa hioutuvat kivet. Ja jos totta puhutaan, en tiedä miten oikeastaan erosimme vaikka muista etelän kansoista, kun meillä oli taloja, ja talleja, tarinoita ja tapoja. Tai tiedänhän minä. Se on tämä rahijuttu. Minulla oli perhe… he olivat valtavan suuria, suurempia kun voi ajatellakaan, ja minä olin hyvin pieni. Pieni olento tässä suuressa maailmassa.”
“Ja ehkä näen sen saman matoralaisissa. Ehkä siksi minä olen täällä.”
“Luulen ymmärtäväni.”
Suorastaan unisella raukeudella he kaarsivat yhden suuren pilven yli. Tongusta se näytti hieman suutaan ammolleen aukovalta valaalta.
“Perhe, niinkö. Voihan sitä varmasti sellaiseksikin sanoa. Minulle se oli vain jotain, miltä paeta.”
Visokin huomio oli Tongulle jollain tapaa julman silmiä avaava. Kovin usein hän ei ajatellut, että he olivat molemmat omilla tavoillaan visorak-parven uhreja.
“No, niin”, hän sanoi ankeaan sävyyn. “Minun perheeni ja sukuni ei kiertänyt tuhoamassa saaria. Sanottiin, että joskus jotkut lähtivät seikkailemaan, auttamaan maailmaa kyvyillään. Mutta vain harvoin. Ehkä kerran vuosituhannessa. Suurin osa vain teki sitä, mitä oli tehnyt aina ennenkin, tietämättä sen enempää muista saarista, tai matoralaisista, tai siitä, että muut maailman asukkaat saapuvat tänne mereltä purkeissa, ja että se olisi oikea tapa. Muka.”
“En tiedä, mikä on oikea tapa.”
Tongu nyökkäsi.
“Joka tapauksessa, en osaa suhtautua siihen aikaan nostalgisesti, mutta minulla on, loppuviimein, sellaisiakin muistoja, jotka voi irrottaa trauman mustasta kudoksesta.”
“Minä… en yhdistä sanaan ‘perhe’ kovin paljoa hyvää. Mutta ehkä jonkinlaisen merkityksen, edes.”
Visokki huokaisi.
“Jos jostain olen varmempi niin siitä, että maailma ei ole ainakaan reilu.”
“Onko se ollut ennenkään? Silloin, kun Metru Nuilla sodittiin, mistä minä en tiedä mitään, mutta siitäkin moni meikäläisistä, siis klaanilaisista, on ihan arpeutunut, sisältä ja ulkoa. Ja Geekin oli Zakazin sodassa, Same Selakhian sodissa ja mitä näitä nyt kullakin on. Mutta silti, ainakin minun elämässäni on ollut kaikkiaan enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Vähemmän tietty viime aikoina.”
“No katsos… minä kuulin yhden selityksen sille, miksi maailma on tällainen. En tiedä, kuulemma se olisi ehkä erilainen, jos muillakin kuin meillä olisi… perhe.”
Visokin äänestä kuuli epäuskoa. Hän ei ollut vielä aivan selvästi käsitellyt tätä ajatusta täysin.
“Minun perheeni lähinnä aiheutti sotia. En ole aivan varma, onko sekään ratkaisu.”
“Hm. Niin. Vaistonvaraisesti sanoisin, ettei se kuulosta yhtään hassummalta tai siis huonommalta idealta. Mikä pimeys piilee perheettömättömien päissä, kun he kelluvat maailman merillä kolkoissa kanistereissaan? Vaan torakatkin syntyvät emostaan. Minä näin sen. Eikä se tunnu tekevän niistä yhtään reilumpia.”
“Noh… nazorakit eivät käsittääkseni tiedä omasta kuningattarestaan, se on valtionsalaisuus. He uskovat syntyvänsä kanistereista.”
“Oikeastiko? Ihme juttu. En tiedä, onko tuo enemmän kummallista vai kamalaa. Ehkä se on hauskaa. Ne ovat olevinaan niin puhtaita ja kaikkia muita vastaan. Mutta toistavat silti valheellisena tuommoista matoranlähtöistä näkemystä. Uusi juttu minulle.”
“Jälleen, se tuntuu niin mielivaltaiselta. Minä en valehtelematta tiedä enää, erottaako meidän kaltaisiamme vaikkapa matoraneista muu kuin… ne kanisterit.”
Tongu tuijotteli ainoalla silmällään pohdiskelevasti ohi lipuvia pilviä.
“Oliko se, jolta tuosta kuulit, näitä kanisterisyntyisiä, matoran tai muu, vai meitä, no, paremman sanan puutteessa perheellisiä, hurjia rahi-petoja?”
“Niin. Matoran. Ehkä”, Visokki sanoi ja piti mietteliään hiljaisuuden. “En kyllä voi olla aivan varma. Kanisterista tulleita, ainakin.”
Tongu naurahti ilottomana. “Tervetuloa Bio-Klaanin siis.”
Olihan tämäkin taas kumma tilanne, roikkua ison lento-visorakin surullisista raajantyngistä ja lentää taivaalla, jossa ei ollut edes ylös- tai alassuuntaa. Ja käydä läpi maailman mielettömyyttä ja jossain määrin jaettua traumaa.
“Kuule, ehkä minä en kohtaa niin paljon tätä jakoa raheihin ja muihin, kun olen viimeinen keltainen jättiläinen. Sen erikoisuus vetää yli siitä, että olen niin sanotusti eläin. Mutta erot, yleisellä tasolla? Laittaahan se miettimään, ja olen minä sitä miettinytkin. Että maailma on laitettu sillä tavalla pystyyn, että osa tulee säilykkeinä ja osan laatii lajitoverit itse, yksissä tuumin. Mutta jälkimmäisessä ryhmässä on kaikenlaisia vuohia ja sammakoita ja haisunäätiä ja jäniitä, ja me ja torakat ja Icecap.”
Ja Icecapin lemmikki, jätti Tongu sanomatta. Vaikka uskoi, että he molemmat ajattelivat sitä.
“Ja, siinä toisessa ryhmässä niitä, joilla on enempi tapa hallita saaria, laatia kirjoja ja asejärjestelmiä ja sellaista. Onhan se aika kumma epäkohta. Olemme poikkeus. Anomalia, sanoi joku metrulainen antropologi.”
“Mitä enemmän minä olen miettinyt sitä eroa, sitä rumemmalta kaikki on alkanut tuntua. Tiedätkö, se kun näkee jonkin kaavan, ja sitten sitä ei vain voi enää olla näkemättä. Maailmaan voi syntyä yksin jollekin rannalle metallisessa kapselissa, tai sitten pulpahtaa keskelle jotain kamalaa konetta, jota ei pääse pakoon.”
Adminin sävy oli katkera ja hämmentävän rehellinen. Maailma oli toden totta kääntynyt jollain tapaa ympäri, Tongu ymmärsi.
“Tarkoitatko siis koneella laumaasi? Visorakien heimoa?”
“Äsh. Kyllä. Koneet ovat olleet aika paljon mielessäni viime aikoina.”
“Minulla ne ovat lähinnä hyvinä aikoina. Anteeksi. Mutta matoranitkin voivat päätyä saarille, joissa soditaan, tai joihin hyökätään vaikka seuraavana syksynä. Sanotaan, että Suuri Henki ja tähdet ohjaavat kanistereita, mutta tiesivätkö ne, millaiseen liemeen meidän saarelle tulleet matoralaiset ennen pitkää joutuvat? Umbra kertoi minulle, että toa-kanisterit saapuvat tarkasti haluttuun määränpäähän, ja matkustaja voi sisällä kerätä voimiaan tiedottomana. Mutta liekkö johdatus loppuu sitten siihen. Nyt hänkin on poissa.”
Hetken he lensivät.
“No, mutta mitä tulee siihen koneeseen, sinä pääsit pakoon. Olit täällä ensimmäisenä, Tawan kanssa.”
“Kai se on jotain”, Visokki myönsi. “Minä uskoin joskus Suureen Henkeen ja tähtiin, koska… joku muu uskoi, ja sain ne ajatukset häneltä. Mutta en oikein enää tiedä, onko se yhtään rauhoittavampi ajatus, että joidenkin on tarkoitus herätä joltain rannalta yksin.”
Ajatus oli yhtä kylmäävä kuin se oli iso ja käsittämätön. Tongu ei kyennyt edes pysähtymään miettimään, mitä kummaa Visokin selitys noiden ajatuksien saamisesta tarkoitti.
“Tuohon minä en osaa sanoa juuta tai jaata”, hän sanoi. “Tai eitä. Yhtenäisyys on mukavaa, velvollisuutensa voi täyttää vaikka joka päivä, mutta kohtalon kokemukset minulta puuttuvat. Dume sitä kai toitottaa ja athistit vastustavat. Minä en lainkaan tiedä.”
“Kyllä minä ymmärrän, mistä sellaisen kaipuu tulee. Koska tiedän, että ilman on pahempi.”
“Ilman tarkoitusta?”
“Minkä nimen sille ikinä sitten haluaa antaa.”
“Klaani on ainakin antanut tarkoituksen monille. Jälkikäteen. Ilman Suuren Hengen tai tähtien siunausta, koska sinä ja muut adminit ette ole mitään pappeja. Gee oli Zakazin sodassa ja jumalauta Pimeyden Metsästäjissä! Vaikea kuvitella… alempaa poppoota. Hänen koulimisensa siitä tilasta veijarimaiseksi kansanmieheksi on enemmän, kuin mihin moni henkiopas kykenee. Ja minun tarkoitukseni on pitää koneet ilmassa ja rahti liikkeellä. Ja vaikka varmistaa, että moni meidän pienistä matoralaisista saa leipää syötäväksi ja jotain mielekästä tekemistä. Se on minulle tarpeeksi. Harmi, että sen lisäksi pitää nykyään yrittää ampuakin toisen puolen tyyppejä. Ja piruparoille ei edes kerrota niiden emosta.”
Visokki oli sen myötä jälleen vain hiljaa tovin.
“Hyvä, jos sinusta tuntuu siltä, että sinulla on merkitys.”
“… Visokki?”
“Niin?”
“Oletko huomannut, että hän on lentänyt vierellämme kaiken aikaa?”
Visokki havahtui ja katsoi sivulle.
“… en tietoisesti. Mikä on varmaan myös se syy, miksi löysimme hänet.”
Vain muutaman metrin päästä kaksikosta lensi ilma-alus. Kun siihen kiinnitti huomiota, kuului moottorin ääni selvästi. Se oli totisesti hämmentävän orgaaninen: kuin suulla tehtyä pulputusta, pärinää ja suhautteluja. Lentokoneessa oli piirteitä Ilmaraptorista ja Kirikori II:sta, mutta osaa muodoista Tongu ei tunnistanut mistään Laivaston lentopeleistä. Ehkä se oli Ternokin haaveiden lennokki. Pitkistä piipuista tuprusi valkeaa, täyteläistä savua.
Suljetun ohjaamokuvun alla istui Ternok keskittyneenä ohjaten. Hän ei juurikaan kiinnittänyt huomiota vieressä pörräävään siivekkääseen visorakiin ja sen tynkäraajoista roikkuvaan jättiläiseen. Tongu veti hienoisesti toisesta roikuttimestaan ja Visokki kaarsi aivan lentokoneen vierelle. Jätti päästi toisella kädellään irti ja koputti ikkunalasiin. Ternok vilkaisi ja aukaisi ikkunan kammesta pyörittämällä. Purppura kaukau pikku pilotin kasvoilla kurkisti esiin. Tongusta tuntui sanoinkuvaamattoman oudolta nähdä hänet hereillä.
“Niin?” Ternok kysyi, väänsi hitusen nappulaa kojelaudalla ja keskittyi taas ohjaamiseen.
Tongun mieliala lopahti. Oliko Ternok lentänyt täällä niin kauan, että oli unohtanut hänet ja ulkopuolisen maailman?
“Ternok, se olen minä! Etkö muista?”
“Hmm. Oletko nähnyt Ontoria? Hän on varmasti taas vaikeuksissa… En voi jättää häntä hetkeksikään yksin tai hän eksyy tai keksii jotain typerää.”
Ainakin Ternok muisti Ontorin. Hänet jos kenet. Se oli hyvä merkki.
“Ontor on kotona. Hän on kunnossa, mutta kaipaa sinua! Etkö voisi tulla kotiin?” Tongu kysyi melkein anoen.
Ternok keskittyi ohjaamiseen.
“Täällä ei ole maata. En voi vielä laskeutua”, hän totesi lakonisesti, ja alkoi kammeta ikkunaa takaisin kiinni.
“Älä mene vielä! Voimme löytää Ontorin yhdessä!” sanoi Tongu hätäisesti.
Ternok vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta jätti ikkunan raolleen.
“Tuota. Hieno alus sinulla”, kyklooppi jatkoi, ja tarkoitti sitä, mitä sanoi.
“Tein sen itse”, Ternok vastasi katse lentosuunnassa.
“Se on höyrytoiminen, eikö?”
“Jep. Aito asia.”
Varjon lailla he jatkoivat hiljaa ei-minnekään pienkoneen imussa. Matoralainen ohjasti unelmiensa lennokkia kokeneen oloisesti. Eräs asia kuitenkin kalvoi Tongun mieltä, ja sen painoarvo kasvoi painajaismaisesti.
“Tuota, Ternok.”
“No?”
“Jos tuo alus on höyrykäyttöinen, ja sinä ohjaat… Niin kuka lapioi hiiliä tulipesään?”
Ternokin silmät rävähtivät ammolleen ja hänen kasvoilleen nousi kauhistunut ilme.
Moottorit alkoivat sakkaamaan välittömästi. Kone huusi tuskasta ja köhi kuin keuhkotautinen. Valkoisten kiehkuroiden sijaan piiput oksensivat yksittäisiä, mustia pöllähdyksiä. Lentoaluksen nokka kääntyi alas. Alas oli juuri aikaisemmin ollut ylävasemmalle, mutta kun Ternokin unelma särkyi, sai maailma suuntansa.
“Voi ei”, Visokki sanoi ankeasti. “Olisi ehkä pitänyt varoittaa tällaisesta.”
“M-mitä… teinkö minä tämän?”
“Minun vikani, kun en kertonut. Kyseenalaistaminen on täällä vähän vaarallista.”
“Perään äkkiä!” Tongu huusi.
Visokki kaarsi alas Ternokin aluksen häkäpilven perään. Keetongun paino tuntui nyt paljon todellisemmalta, eikä ilmassa kaartelu käynyt niin helposti kuin ennen. Leveät kennosiivet saivat iskeä lujasti, jotta kaksikko pysyi syöksykierteeseen joutuneen vauhdissa.
Kuin huomaamattomasti oli ilma muuttunut. Pilvet eivät olleet enää puhtaan valkoisia. Tuuli ujelsi korvissa. Ternok katosi massiiviseen myrskypilveen alapuolella, ja Visokki ja Tongu syöksyivät perässä. Pimeys ympäröi heidät; salamat iskivät pilven sisällä ja paljastivat kirkkaan violetissa valossaan Ternokin aluksen. Visokki iski siipiään niin nopeasti kuin pystyi ja he saivat kurottua välimatkaa umpeen. Pilvi loppui. Mutta maisema sen takana ei ollut lainkaan sama kuin aiemmin; se oli tuttu Tongulle, Visokille ei. Alapuolella — ehkä reilun kilometrin päässä, mutta alati kohti syöksyen — levittäytyi ruohotasanko, jota täplittivät metsäläntit siellä täällä. Musta joki mutkitteli maiseman halki ja virtasi pimeän, kuolleen kaupungin läpi. Aivan sen läheltä nousi mahdottoman korkea terästorni, joka ikään kuin kaartoi taivaankannen reunaa ja nousi putoavia univieraita ylemmäksi. Sen varresta kasvoi lautasantenneita kuin kääpiä, ja punaiset valot vilkkuivat siinä kuin demoniset silmät. Aivan rakennelman huipusta irtosi äänettömästi lipuen Nazorakien valtava kolmirunkoinen ilmalaiva Koi.
“Voi ei… Se on Nui-Koro! Pidä kiirettä, hän osuu maahan!”
Visokki puri pihtihampaita yhteen ja kiihdytti voimansa äärimmilleen. Tongu pystyi jo hipomaan peräsintä varpaillaan. Mutta alus oli painavampi kuin hän ja Visokki. Se olisi vetänyt heidän kaikki mukanaan.
“Ota jaloistani kiinni! Yritän vetää hänet ohjaamosta!”
“Leukani ovat aika terävät, en tiedä saanko pidettyä niillä jaloistasi kiinni! Ainakaan kovin hellästi.”
“Minua ammuttiin jalkaan, pihdit on siihen verrattuna helppoa”, ärisi Tongu ja heilautti itseään tynkäraajoista roikkuen kuin telinevoimistelija rekillä. Vauhtia saatuaan hän ojensi toisen jalkansa ja Visokki nappasi siitä tiukasti leukapihdeillään. Se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt jätillä oli pitkät käsivartensa vapaina — ja etupaino nopeutti heidän putoamistaan.
Tongu nappasi kiinni Ternokin unilennokin peräsimestä. Se tuntui aivan todelliselta. Potkurit eivät pyörineet. Suuret kourat ottivat kiinni savupiipuista ja vetivät jättiä ja tämän jaloista roikkuvaa hyönteistä kohti ohjaamoa.
Ikkunan rikkominen olisi satuttanut häntä ja Ternokia. Onneksi sivuikkuna oli yhä raollaan. Tongu tunki sormensa sen väliin ja väänsi kunnes koko kupu irtosi ja kieppui villisti poispäin. Takana salama osui kuurouttavasti lentävään kappaleeseen ja räjäytti sen sateeksi sulaa lasia ja vääntynyttä rautaa.
Keetongu ei sitä huomannut. Tottunein ottein hän avasi turvavyöt, jotka olivat Laivaston pienaluksille tuttua mallia.
Ternok oli menettänyt tajuntansa. Hän näytti aivan samanlaiselta kuin sairaalasiiven vuoteella, jossain toisella puolella. Tongu kaappasi matoralaisen syliinsä ja päästi lentokoneesta irti.
“Sain hänet.”
“… aivan? Hyvä!” Visokki sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. Pian Tongu ymmärsi, että tämän näkökenttä ei aivan sallinut Ternokin näkemistä.
“Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kotiin ja löytää Ontor”, Tongu sanoi mietteliäänä.
“Tarkoitatko, että heräisimme? En tiedä, toimiiko se ihan niin.”
“En, vaan siis mennä Klaaniin tässä maailmassa! Nyt meillä on sentään maa, jota seurata. Hän sanoi, ettei voi laskeutua, koska maata ei ole. No, nyt sen pitäisi onnistua. Jatka vaan Rapujokea alavirtaan.”
“Selvä. En ole muuten ennen juuri katsonut saarta tästä kulmasta”, Visokki sanoi vaikuttuneella sävyllä.
“Ternokin mielimaailma on aika todenmukainen, hän on lentänyt Lehu-metsän yli monet kerrat.”
Lentävä visorak, tämän tynkäjalassa yhdellä kädellä roikkuva jätti ja jälkimmäisen sylissä nukkuva matoralainen kiisivät jokilaakson yllä. Uoma leveni ja he näkivät heijastuksensa öisestä Hautajärven peilistä. Koiperhonen katosi jonnekin vuoren suuntaan.
Murheellinen järvi jäi taakse. Joki virtasi nyt metsän siimeksessä — sitä pitkin he olivat viime kerralla lentäneet. Tai siis viimeksi oikeasti. Myrsky vaimeni jossain takana. Metsässä toistuivat samat puut uudestaan ja uudestaan; tärkeämpää oli etäisyys ja se, miltä ne näyttivät ilmasta.
Aikaa oli vaikeaa arvioida. Kului ehkä tunti, ehkä viisi minuuttia. Ennen pitkää meri alkoi näkyä hämärässä horisontissa. Rannalla oli rakennuksia — mutta törmälle rakennettu linnoitus ei ollut sama kuin se, mistä he olivat matkalle lähteneet. Se oli kaiken kaikkiaan paljon pienempi. Oletettava Admin-torni vaikutti noin kolme kerrosta korkealta, ja muurit olisivat voineet olla matalia kiviaitoja. Itäportin alta kulki tie toiselle rakennusryhmälle. Se oli kaupunkia suurempi: Ternokin koti, Telakka.
Tongun ohjeistamana Visokki kaarsi suuren hallin länsipuolelle, hidasti ja laskeutui liki maata, jolloin Tongu päästi irti ja laskeutui jaloilleen Ternok otteessaan. Visokki teki vielä toisen kaarroksen, ja kun hänen tynkäraajansa hipaisivat maata, sumentui visorak vaikeasti kuvailtavalla tavalla. Sitten Tongun silmien edessä oli se Visokki, joka normaalisti käveli Klaanin käytävillä.
Oli mukava tuntea maata jalkojen alla. Kiitoratojen takana sirkat sirittivät pelloilla. Syksy ei ollut täällä niin pitkällä kuin toisella puolella.
Keltainen lamppu syttyi Telakan oven yläpuolella ja ovi avautui. Ulos astui punainen matoralainen, joka näytti huolestuneelta. Tongu tunnisti hänet Morthankiksi, Lohrak-lentueen ampujaksi.
Morthank oli kuollut.
Ternok tosin ei tiennyt sitä.
“Hyvä, että pääsitte. Teidän on paras tulla sisään”, Morthank sanoi ja viittoili heitä peremmälle.
Kuolleen laivastolaisen kohtaaminen ei ollut Keetongulle mukava yllätys. Oliko hän ajatellut tämän muistoa tarpeeksi? Pitäisikö hänen kertoa Morthankille, mitä Nui-Koron tehtävällä kävi? Oliko sillä edes väliä?
“Tuota, etsimme Ontoria…” hän pystyi sanomaan.
“Tiedän. Hän onkin odotellut. Emme tosin arvanneet, että vastaanottaisimme tuollaisen saattueen”, vastasi matoran.
He kulkivat Telakan käytävillä. Mittasuhteet olivat… väärin. Paikka oli paljon suurempi kuin oikeasti. Käytävät olivat leveitä, ovet korkeita ja alukset valtavia. Normaaliakin valtavampia.
“Visokki?”
“Niin?”
“Sinä olet käynyt Telakalla, oikealla Telakalla. Onko tämä paikka suurempi kuin normaalisti?”
“Eeeei kai. Käytävät ovat ehkä leveämpiä?”
“Hmm. Mutta eivät korkeampia?”
“Minä luulen, että en huomaisi sellaista.”
Oliko Telakka tällainen, jos sitä oli tottunut katselemaan matalalta? Täällä kaikki piti mitoittaa isoksi Tongun mittojen mukaan, mutta suurin osa puuhailijoista oli pieniä matoralaisia.
Näin he siis kokivat paikan. Mielimaisema näytti suhtautuvan kuhunkin näkökulmansa mukaan. Katto, joka oli Tongulle toistakymmentä metriä korkealla, oli Visokille ja ilmeisesti Morthankille siinä neljässä metrissä.
Ehkä tätäkään ei kannattanut miettiä liikoja.
Morthank johdatti heidät huoneeseen. Se oli yksi kasarmin majoitushuoneista, jonka nurkissa oli muutamia sänkyjä ja lattialle oltiin levitetty vilttejä. Ontor istui öljylampun valossa kirjoittaen. Hän asetti kirjanmerkin sivulle ja nosti katseensa.
“Hei pomo, hei neiti admin. Hän nukkuu, eikö vain?” sanoi pakarikasvo ja osoitti vuodetta. “Laske hänet sängylle. Kiitos, että pääsitte tänne.”
“Hän lensi sinua etsien, mutta ei voinut laskeutua”, sanoi Tongu ja laski nukkuvan Ternokin sängylle. “Anteeksi, luulen, että on syytäni, ettei hän… ole enää hereillä.”
Kaikki tämä tuntui nyt Tongusta yhtäkkiä vähän liian osuvalta. Sen sanominen ääneen Ontorille tuntui siltä, kuin hänen sydämeensä olisi napautettu vasaralla. Tongu irvisti ja huokaisi.
“En usko, että olisitte päässeet tänne niin kauan, kun hän pystyi lentämään eteenpäin”,. Unet ovat joskus sellaisia”, vastasi Ontor ja laski kätensä aisaparinsa otsalle.
“Hän ei muistanut minua”, Tongu sanoi ja katseli kaksikkoa. “Hän ei oikeastaan juurikaan reagoinut minuun. Mutta sinua hän etsi.”
Ontor nyökkäsi syvään.
“Kun viettää lähes kaiken aikansa toisen kanssa, asioita virtaa kumpaankin suuntaan. Uskallan sanoa, että hänen muistonsa ovat suurimmilta osin hyvässä turvassa. Nyt minun on kuitenkin pyydettävä teitä poistumaan joksikin aikaa. Meidän on oltava hetki kahdestaan. Tämä on matoralaisten heiniä. Katselkaa ihmeessä ympärillenne.”
“Ymmärrän. Pidä hänestä hyvää huolta”, Tongu sanoi.
“Pidän.”
Mielimatkaajat poistuivat huoneesta ja Tongu sulki oven perässään. Hän kävi istumaan käytävällä olevalle penkille. Visokki jäi seisomaan lattialle.
“Kuule”, Tongu mutisi. “Minä olen tuntenut nuo kaksi vuosikausia. Mutta silti vähän väliä sekoitan heidän nimensä. En tietenkään nyt, kun toinen on tajuttomana sairasosastolla ja toinen ei. Mutta kaikessa tohinassa. Kai kaikilla käy joskus niin?”
“En osaa ehkä samaistua… minulle nimet ovat helppoja. Ainakin helpompia kuin nuo naamiot.”
Pihtien välistä kuului tuhahduksenomainen ääni.
“Hankkisivat kaikki edes erilaiset!”
“Ehkä he eivät valitse kasvojaan sillä perusteella. Harvoin niitä tulee mietittyä. Matoralaisten kulttuurissa vaihtokasvot ovat tärkeitä. Ja sitten meitä pidetään kummajaisina. Höh.”
Tongu naputteli sormiaan penkkiin. Oli mukavaa, että oli jotain fyysista ja pysyvää, mitä naputella. Kai tämäkin penkki oli oikeasti olemassa. Varmaan paljon pienempänä.
“Ei kun mitä meinasin sanoa. Muistatko, kun Snowie kävi sillä reissulla, Nimdan perässä?”
“Muistan. Minä ehkä puhuin Snowielle sen aikana.”
“Jaa?” Tongu sanoi, mutta ei kyseenalaistanut kauaa. “Kumma. Ne toivat sen tapiirin mukanaan. Eivät sirua.”
“Tapiirin?”
“Se majailee meillä nykyään. Leppoisa kaveri. Niin, mutta Snowie. Hän sai sen sirun joltain paikalliselta matoran-veijarilta. Avden kätyri vei sen, sirun, mutta hukkareissuksi ei jäänyt, koska he -” Tongu päätti jättää Ämkoon mainitsematta “- kai saivat jotenkin ajettua torakoita sieltä pois, tai ainakin autettua paikallisia. Niin sen veijarin nimi oli kanssa Ternok. Meidän Ternok! Ihme juttu.”
“… niin. Kai se on vain melko todennäköistä, että maailmassa on useampi sen niminen. Mutta kieltämättä ihan jännä sattuma.”
“Ihan hyvä merkki, että muutkin Ternokit ovat kelpo tyyppejä, vastustavat torakoita ja antavat Nimdan jollekin Snowien tyyppiselle. Kun ilmeisesti niistä siruista on yleensä aika vaikea luopua.”
Kyklooppi hieraisi leukaansa.
“Tosin me kai olemme tuhoamassa niitä.”
“Se… on ehkä vähän monimutkaisempaa kuin pari kuukautta sitten.”
“Helppo uskoa. Ja ei meillä taida olla niitä edes hirveän montaa tuhottavaksi.”
“Kuinkakohan monta Visokkia tässä maailmassa on”, admin sanoi yhtäkkiä yllättävän vaisusti.
“Jaa-a? Annettiinko teille pieninä tuollaiset nimet? Alkaako kaikki Vis-tavulla?”
“Ahahaha… ei. Meillä oli nimien sijasta feromoneja. Tämä oli Tawan keksintö. En ole ihan varma, miksi suostuin siihen.”
“Feromoneja? Ehkä ei-visorakeilla olisi ollut haastetta niiden kanssa. Ja torakoilla on ne numerot. Manu ja Abzumohan tekivät ne. Ehkä tapa valloittaa saaria ja polttaa viidakkoa on Abzumon keksintöä.”
“Ehkä”, Visokki sanoi, selvästi ei yhtä vakuuttuneena.
“Ne numerot on varmasti Manun. Vanha kehno varmaan teki niillä laskutoimituksia tai jotain. Ja neljä kättä, luulen. En tiedä, kumman keksintö siitä emosta huijaaminen oli. Mitä luulet?”
“Kysyisin Manulta, jos olisi mitään toivoa, että saan selkeän vastauksen”, Visokki hymähti. “Ja jos tietäisin, missä se on. Voi ei, sinä et ole varmaan edes kuullut tästä.”
“Öö en, mutta kuulostaa jo aika tyypilliseltä”, Tongu taivasteli.
“No siis. Hän… mitä, ei. Äh. Hän on banaani. Ei, en tiedä miksi.”
“Banaani? Huonoa makua siltä mieheltä. Olisi ollut edes mango. Tai kookos.”
“Apina vei hänet.”
Tämä oli liikaa.
“Mitä? Ha. Hahaha. Apina? Hehheh. Kuule. Jos me saamme Ternokin herätettyä -” Tongu viittasi ovelle — “oikeassa maailmassa, niin tuo on ensimmäinen juttu, jonka kerron hänelle. Me matkustimme Manun ja Ontorin ja Geen kanssa puoli tunnettua maailmankarttaa alkusyksyllä. Hän arvostaisi. Apina? No niin justiinsa.”
“Niin, siis”, Visokki sanoi selvästi helpottuneena, että oli saanut asian sydämensä päältä. “Manu on jossain. Ei hänellä nyt hengenhätää voi olla. Se oli vain… joku apina. Mutta niin… toiko jokin erityinen tuon nimiyhtäläisyyden sinun mieleesi?”
“No kun, matoralaisilla, ja muillakin on nimeämispäivä. Iloinen keskitalven juhla. Glögiä ja lahjoja, ja nimiä. Niin minä en ole ikinä saanut uutta nimeä, enkä haluakaan, sain nimeni perheeltäni. Mutta meidän Ternokin nimi oli, itse asiassa, aiemmin Hortuk. Joten voi olla, että se Nimdan Ternok oli alkuperäinen Ternok. Ja meidän Ternok on nimetty maanalaisen vastarintaliike-Ternokin mukaan, tosin vuosikausia ennen kuin Snowie edes tapasi häntä! Onko matoralaisilla salainen Ternokin legenda, jota he eivät kerro meille muille? Onko viidakkosaaren Ternok nimetty jonkun vielä vanhemman, Suuren Ternokin mukaan? Emme saa ehkä ikinä tietää!”
Varma ei Tongu voinut asiasta olla, mutta se saattoi kirvoittaa visorakista jotain naurahduksenomaista.
Ovi avautui. Ontor katseli heitä mietteliäs hymy kasvoillaan.
“Voitte tulla nyt sisään. Olen tehnyt tehtäväni.”
He astuivat takaisin majoitusparakkiin. Ternok oli vielä unessa, mutta hän näytti seesteisemmältä kuin aikaisemmin. Matoralaisen rintakehä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin. Pöydällä oli avonainen kirja täynnä tyhjiä sivuja.
“Uskallan sanoa, että hän muistaisi teidät nyt. Tällä puolella häntä ei kuitenkaan kannata herättää. Pääsette helpommin irti, jos hän on unessa. Minä… uskon, että hän voi palata mukananne oikeaan maailmaan.”
Pakarikasvoinen matoran katsoi terävästi Visokkia. Visokki näytti ainakin ymmärtävän jotain, Tongu huomasi. Ontor jatkoi.
“Ontor, oikea Ontor tarvitsee häntä, enkä voi jättää itseni tarpeita tässä huomiotta. Mutta hän on saanut melkoisen tällin.”
Oikea Ontor puhui harvoin näin syvällisiä. Mutta ääni ei kuulostanut väärältä. Ehkä meistä kaikista tuli syvällisiä näin syvässä päässä.
“Ruumis ilman sielua tuo harvalle lohtua. Hänelle sielu ilman ruumista toi loputtoman matkan. Mutta täällä, hermokeskuksessa, nuo asiat yhdistyvät.”
“Mitä teit hänelle?” Tongu kysyi.
“Samaa mitä yleensä. Tukea. Varmistusta. Muistutuksia. Vitsejä. Vaikka unohtamme asioita, emme aina kadota niitä kokonaan. Ternokin saadessa tällin jotkut ovet sulkeutuivat.”
Ontorin katse vaelteli huoneen seinillä.
“Mutta tämä on hänen kotinsa. Pieni, vaatimaton matoralaisen maja, suurella Telakalla valtavassa maailmassa. En usko, että mikään voi päästä tekemään tuhoja näin syvällä.”
Visokki ja Tongu katsoivat ympäriinsä öljylampun himmeässä valossa uinuvaa huonetta. Tongu… tiedosti sen olemassaolon toisella puolella, muttei käynyt siellä kovin usein. Telakka tosiaan oli suuri, ja sen toimet moninaiset — eikä Ternokia ja Ontoria tarvinnut juuri käskeä töihin. Ternok makasi rauhallisesti omalla sängyllään, eivätkä täällä häntä ympäröineet elossapitolaitteet, vaan arkiset tavarat: sarjakuvalehtiä sängyn alla, muistikirja, pieni roskakori, jonka pohjalla oli pähkinänkuoria. Ternokilla ei ollut edes lentolaseja, sillä visiirinaamiolla niitä ei tarvinnut. Matoralaisen oma tila rajautui pariin kolmeen neliöön. Heti perässä oli Ontorin vuode ja peremmällä Walsinatsin, Ämturin ja Garsonin punkat. Heistä ei täällä näkynyt jälkeäkään.
“Kuulostaa lupaavalta minun mielestäni”, Tongu sanoi, “Miten nuo ovet avataan?”
“Siihen avaimet ovat matkanjärjestäjällä. Uskoisin, että Telakan herra ja Bio-Klaanin admin ovat oikeutettuja tekemään valinnan. Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni. Kiitos kun tulitte.”
Ontor vilautti heille vielä kannustavan hymyn ja poistui makuukasarmista. Oven sulkeutumisäänessä oli jotain lopullista; unimatkaajat tiesivät, ettei sen toiselle puolelle ollut enää menemistä.
“No? Tässä taitaa olla matkamme pää”, Tongu sanoi toiveikkaana.
“Niin on”, Visokki sanoi hieman vaisusti. “Minä luulen, että täältä käsin pystyn kyllä herättämään hänet, jos haluat. Se ei ehkä tuota edes ongelmia.”
Huoli täytti jättiläisen valtavan sydämen.
“Mutta. Tässä on joku mutta. Koukku. Minä huomaan sen.”
“Kysymys ei ole, miten nuo ovet avataan. Se on ehkä tässä vaiheessa suorastaan triviaalia. Voin kyllä sysäistä hänet hereille.”
Visokki ilmiselvästi kipuili sanottavansa parissa, eikä Tongu kokenut asiakseen kiirehtiä sitä. Aika ei tuntunut täällä puolella erityisen konkreettiselta. Tongua jännitti, mitä oli tulossa, mutta hän olisi halunnut kuulla sen silti heti.
“Minä vain, että… haluatko sinä tätä varmasti?”
Tongusta tuntui kuin puulla päähän lyödyltä. Tähän asti kaikki oli mennyt paljon odotettua paremmin!
“Täh”, hän ölähti. “Siksihän me täällä ollaan. Haetaan poika kotiin. Todelliseen maailmaan. Kotiin. Sinne, missä asioilla on väliä. Miksi en haluaisi?”
“Koska minä en voi vannoa sinulle, että hän herää samanlaisena.”
Tongun ilme muuttui ällistyneestä vakavammaksi.
“Kuinka kauan hän onkaan ollut koomassa? Ehkä kuukauden? Hän sai ilmeisesti aika kovan iskun päähän. Olen pahoillani, mutta en voi vannoa, että kaikki on oikeasti kunnossa. Tämä uni, jossa me olemme, se… se voi olla vaikka viimeinen hiipuva ajatus vanhasta Ternokista. Voi olla, että hän ei oikeasti tunne sinua. Tai Ontoria. Tai ketään toisella puolella enää. Ei… ei ole vain nappia, jota voisi painaa ottaakseen tämän kaiken pois. Sillä, että herätän hänet tästä voi olla seuraamuksia.”
Tongu avasi suunsa ja sulki sen uudestaan. Hän heilutteli käsiään eksyneen oloisesti. Totta kai hän oli käynyt päässään läpi kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta Ternokin näkeminen täällä unessa oli nostattanut toivoa. Nyt se valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.
“Mutta hän muisti Ontorin täällä, ja Ontor muisti meidät… Ja tämä Ontor on osa häntä?” Tongu yritti järkeillä. “Joten jos hän, tai se, muistaa, miksei oikea Ternok muistaisi? Ja hän muistaa nämä sängyt ja matot ja penkin ulkona… Minä uskon niin.”
“Muistikuvia on aika vaikea hävittää lopullisesti. Varsinkaan näin tärkeitä. Mutta… se pieni, mitä me näemme täällä… se on aika pieni ja idealistinen osa häntä. Tongu, me emme voi olla varmoja, että se päätyy sellaisenaan hereille. Varsinkin… kun hän on ollut unessa niin pitkään. Voi luoja, niin pitkään.”
Jokin väristys näytti kulkevan Visokin läpi.
“Tiedätkö, minä olin viime viikolla sellaisessa unessa, jonka jälkeen en ole ollut sama henkilö. Se oli tosiaan ainoastaan viikko sitten. Sinun näkökulmastasi se oli ehkä… viisi tuntia. Minulle se oli niin, niin paljon enemmän. Ternok taas, hän on ollut koomassa kuukauden. Kuukauden, Tongu.”
Tongu mutristi suutansa. Hän hengitti syvään.
“Sitten on korkea aika lopettaa se!” hän tokaisi kiihtyneenä. “Eikö sinulle ikinä käy niin? Varmaan käy! Että olet jossain välitilassa, puoliunessa, osittain tietoisena, ja pyörit jossain tyhjänpäiväisessä mietteessä, ympäri ja ympäri, ja ainoa asia, millä pääsee pois, on nousta, nousta ja kävellä ja katsella ikkunasta ulos. Minä vihaan sitä. Kun on niin vaikea nousta, vaikka sillä pääsee irti. Enkä minä tiedä onko se yhtään sama asia kun tämä. Mutta ei hän näyttänyt siellä kovin iloisena lentävän, vaikka hän rakastaa lentämistä! Ja on pieni ja idealistinen veikko. Ja kovaa tekoa.”
“Niin, ei hän… ei hän ehkä täällä pelkästään onnellinen ole, ei ilman Ontoria. Mutta hänellä oli ainakin rauha sillä taivaalla. Jos… jos minä herätän hänet, otan sen pois. En tiedä, osaanko edes selittää tätä, mutta… yritän.”
Visokki huokaisi syvään.
“Me emme voi tietää, minkälaisena hän herää. Me emme voi varmasti tietää, muistaako hän teitä. Tongu, minä en voi vannoa, että jos vien häneltä tämän rauhan pois, hän saa sitä enää ikinä takaisin.”
Tongu katsoi nukkuvan matoralaisen rauhallisia kasvoja.
“Mitä jos hän herää vieraalta sairasosastolta täynnä tuntemattomia naamoja? Linnoituksesta sodan uhan alla?”
“Niin kuin silloin, kun hänen kapselinsa avautui tämän saaren rannalla? Niin, mistä tiedämme, haluavatko he, että kansi avataan väkivaltaiseen, rumaan maailmaan?”
“Minä toivon, että minulla olisi vastauksia, mutta… minä alan ymmärtää, että en ole ikinä ymmärtänyt hänen kaltaisiaan. Kanisterista syntyneitä.”
Ternok nukkui sängyllään rauhallisesti peittoonsa kääriytyneenä. Tongu vain katseli tätä ja kuunteli.
“Silloin kun olin parvessa, kaikki oli vain hajuja ja makuja ja ääniä ja… jotenkin todella likaista ja rikkinäistä ja… en tiedä. Ehkä aitoa, siitä kaikesta huolimatta. Mutta matoralaiset… he tulevat, no liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Vaikka parvessa oli aivan kamalaa, minä edes ymmärsin, miksi se pelotti minua. “
Visokin hiljaisuus oli typerryttävä, vaikka se kesti vain sekunteja.
“Mutta he, hänen kaltaisensa elävät painajaisessa, jota eivät edes itse huomaa. Ja se on ilmeisesti se, miten asioiden kuuluukin heidän kannaltaan olla.”
Tongu irvisti. Mutta matoralaiset… he tulevat liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Ne sanat, ne sattuivat. Visokki jatkoi.
“Niin kyllä minä vain mietin, onko vika minussa, jos haluan herättää heidät siitä painajaisesta.”
Täällä, kaikista paikoista? Mutta samalla… Samalla Tongu ymmärsi.
He — hän ja Visokki — olivat syntyneet tänne, julmaan, likaiseen ja äänekkääseen maailmaan, hyvin pieninä — ympärillään lauma, tai perhe, suoraan ja välittömästi. He olivat kasvaneet siinä. He olivat kasvaneet sen sisään. Mutta matoralaiset… pysyivät. Oli vanhoja matoraneja, kuin Tehmut — köyryselkäisiä, korisevia ja tuikkivakatseisia. Ja oli nuoria ja innokkaita, kuten Ontor ja Ternok. Mutta yhtä kaikki he olivat niin kovin samanlaisia.
Ei poikasia. Ei lapsia. Ja silti heitä oli kaikkialla. Kaikilla saarilla. Siitä ei puhuttu. Mutta kaikki silti tiesivät, että he… eivät loppuisi. Tämä oli heidän maailmansa.
“Ei korvata”, Tongu sanoi ääni särähtäen. “Ei ikinä korvata. Käsiparin voit korvata. Työläisen. Sitä sanaa jotkut käyttävät. Mutta he ovat henkilöitä. He, he ovat minun poikiani, ja jos he eläisivät painajaisessa, minä näkisin sen heidän kasvoiltaan. Vaikka he ovat tulleet kapselista, vaikka heidät olisi sinne taitellut Suuri Henki tai hänen enkelinsä!”
Tongu huomasi hengittelevänsä yhä raskaammin, eikä tiennyt, oliko hänen sanoissaan järkeä.
“… en minä ymmärrä sitä sen enempää kuin sinä. Mutta he eivät kaipaa sitä ymmärrystä. He kaipaavat apua. Ystävää. Turvaa maailmansa raakuutta vastaan. Enkä minä voi tarjota sitä heille aina ja kaikkialla, ja olen saanut huomata sen. Kerta toisensa jälkeen. Mutta se ei ole syy lakata yrittämästä. Ei täällä, ei oikealla puolella.”
Tongu yritti hetken jatkaa, mutta sai aikaiseksi vain surumielisen urahduksen.
“He, he ovat minun poikiani.”
Sen palopuheen jälkeen Visokki oli vain hetken hiljaa.
“Minä ymmärrän ehkä jotenkin, miltä sinusta tuntuu. Kun ei ole enää parvea ympärillä, etsii turvaa ja samaistumiskohtaa… muualta.”
Pihtileukojen välistä pääsevä ääni muistutti jälleen etäisesti naurahdusta, mutta tällä kertaa Tongu kuuli sen takaa kipua, joka oli ollut siinä jo aiemminkin.
“Mutta minun on täytynyt myös kohdata se tosiasia, että he ovat niin erilaisia. Minua kutsuttiin jossain vaiheessa Toa Visokiksi, tiesitkö? Silloin kun Tawa toimi meidän molempien kasvoina… ja minusta ei tiedetty. Se tuntui aika hyvältä. Siihen oli helppo nojata, kuvitella itsensä toana. Sellaisia varten tämä maailma on tehty. Mutta mitä tarkemmin näen tämän kaiken, sitä selvempää minulle on, että he ovat niin todella, todella erilaisia. Minä en ole toa.”
“Toa Visokki?” Tongu sanoi hämmentyneesti. “Ja mitä he sanoivat, kun paljastuit? Tuntuiko se hyvältä?”
“Aika moni ei niinkään sanonut, kuin huusi ja juoksi tosi kovaa.”
“Mutta he tulivat takaisin. Ainakin jotkut. Tarpeeksi… kyläläisiä kaupunkiin. Saaren suurimpaan.”
“Kuinkahan paljon isompi kaupunki se olisi ollut, jos heitä ei olisi ikinä herätetty siihen totuuteen?”
Tongu tunsi kiihtyvänsä, mutta ei voinut lakata puhumasta.
“Äh. Sinä aina haluat tietää! Se on ihan hyvä kaupunki. Se on meidän koti. Lauma! Sitä kaupunkia, jossa sadattuhannet seuraavat Toa Tawaa ja Toa Visokkia ei ikinä tullut, sitä ei ole ikinä ollut, eikä tule olemaan. Se ei ole painajainen eikä unelma. Se on pelkkä tyhjä kysymys. Joskus pitää vaan heittäytyä. Arvata jos ei tiedä. Toivoa parasta! Luottaa siihen, että on laskenut oikein. Minä sanoin, että pitää vakuuttaa ilma siitä, että se haluaa olla ala- eikä yläpuolellasi. No, onko helppoa? Ei ole! Mutta aika monesti on onnistunut! Ja niin voi onnistua Ternokinkin herättäminen, vaikkei varma voi ollakkaan!”
Tongu ei tiennyt, saisiko hän edes huutaa adminille. Ehkä vähemmästäkin oli bännitty. Mutta tämä oli sentään Telakka. Ainakin teoriassa. Ei hän oikeastaan välittänyt siitä. Eikä tässä vaiheessa hän tiennyt, yrittikö vakuuttaa myös itseään.
“Ei tässä ole kyse edes siitä, onnistuuko herättäminen. Minä voin herättää hänet, siitä alan olla varma. Isompi kysymys on, haluaisiko hän sitä. Tai olisiko se edes eettistä.”
Kello tikitti piinaavasti jossain, joko unessa olevalla seinällä tai oikealla jossain sen takana. Tikityksen kaiku kuulosti kylmältä sairaala-akustiikalta, ja tilanteen takana oleva todellisuus saavutti Tongun musertavasti.
“Siinäkin tapauksessa, että hän muistaa Ontorin ja kaikki muutkin ystävänsä, mitä me emme voi varmasti tietää… mitä jos hän herää suurissa kivuissa? Mitä jos hän sokeutuu? Mitä jos jotain sellaista käy? Hänellä on täällä rauha, olkoonkin pelkkää unta. Minä työntäisin hänet todellisuuteen, jossa kaikki voi olla vain rikki… ja pelkkää kipua. Onko se oikein?”
Tongu nielaisi ja ajatteli, ajatteli Visokin syöksemiä mielikuvia. Hän huomasi puhuvansa yhä vauhdikkaammin.
“Sitä voi astua ulos linnoituksesta ja joku voi ajaa yli kärryillä ja sitten joutuu sairaalaan ihan vastaavaan tilaan. Lentokone voi pudota taivaalta tai käsi mennä vähän liian lähelle iskurin mäntää. Niin voi käydä. Meille tai matoraneille tai nazorakeille.”
“Tongu. Ero on siinä, että me päätämme, putoaako se lentokone.”
“Ei. Me päätämme nousta kiitoradalta ylös.”
“Muotoile se ihan miten haluat. Mutta ymmärrä, että se kone ei välttämättä enää ikinä lennä.”
Tongu puri hammasta yhteen.
“Jos hän on kivuissa, me lääkitsemme häntä. Jos hän on sokea, me opastamme häntä.”
Visokki vain katsoi häntä hiljaisuudella, joka oli piinaavampi kuin sanallinen vastaus.
“Ja ei niin käy välttämättä. Ei todennäköisesti”, hän sanoi ääni jo täristen. “Ei sen varaan voi laskea ja jäädä sänkyyn makaamaan!”
“Hän saa lentää täällä. Hänellä on rauha. Ei hän itse tiedä makaavansa sängyssä.”
“Ei hän tiedä mitään muutakaan! Mutta oikeasti, hereillä, hän… välittää maailmasta. Välittäisi. Ei hän haluaisi jäädä siitä paitsi. Oikea maailma on oikea ja sillä on merkitystä!”
“Kummalle sillä on merkitystä? Hänelle vai sinulle?”
Tongu tuijotti suu auki.
“En… Niin. Niin kai sitten. Voihan sen noinkin kysyä.”
Jättiläinen katsoi silmänsä kulmasta kylmästi visorakia ja sitten pää kallellaan Ternokia.
“Mutta jos hänelle on jollain merkitystä, niin… äh, hänelle millään voi olla merkitystä vain, jos hän on tajuissaan tajuamassa sen ja voi kertoa siitä muille. Se on kaikki mitä meillä on. Hah. Kaikki mitä on, eikä se ole vähän, kun se on kaikki. Maailma. Tulevaisuus. Mikä olisi parempi lahja? Mutta… kaipa olet oikeassa. On sillä merkitystä minullekin.”
Hän katsoi alas nelijalkaiseen pihtileukaan.
“Olisin aika huolissani, jos sillä ei olisi merkitystä minulle.”
“Älä ota tätä pahalla, mutta minun nähdäkseni sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä oletat hänen haluavan meidän tekevän. Koska hän ei ole täällä tekemässä tätä valintaa.”
Visokki katsoi Tonguun pitkään.
“Sinä olet.”
“Niin. Niin minä olen. Enkä minä tietenkään olisi tullut tänne, sairaalasiipeen, uneen, minne lie, jos en kaipaisi häntä niin kovaa. Koska minun on vaikea olla, kun hän on täällä, tuommoisena, enkä voi sille mitään tehdä. Se on minun ongelmani.”
Tongu huokaisi syvään tärisevällä hengityksellä. Huokauksen ulos puskeminen tuntui työläältä.
“Mutta kyllä minä silti näen ongelman myös siinä, että hänen taipaleensa katkesi pommiosumaan Nui-Koron lähellä, eikä hän ole siitä edespäin ollut osana maailmaa, hyvässä tai pahassa. Ei se ole oikein. Ei se ole.”
“Se on epäoikeudenmukaista. Se on väärin. Mutta minä en voi vain ottaa sitä pois.”
“Sanoit, että voit”, Tongu ähki. “Että voit yrittää.”
“Voin. Ja voin epäonnistua. Voin tehdä jotain aivan kamalaa jollekulle, joka nukkuu rauhallista unta. Tongu, hän… hän ei ole visorak eikä hän ole keltainen jättiläinen. Mistä minä tiedän, mikä on matoranille parasta? Hän on monimutkainen kasa rattaita, jotka minä saatan rikkoa tällä lopullisesti.”
Tongu laittoi kädet puuskaan ja kumartui Visokin puoleen. Kun hän puhui, hän tiesi kuulostavansa jo vihaiselta.
“Matkan alussa olit sitä mieltä, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa! Ja nyt vierastat heitä koneina! Mikä sinua oikein ajaa?”
Visokin ilme oli kylmä ja vivahteeton.
“Hän on erilainen kuin sinä”, Visokki sanoi vailla tunnetta. “Sillä, mitä siitä on mieltä, ei ole mitään väliä. Mutta sitä ei voi paeta. Tongu, hän ei ole sinä.”
“Minun… minun Ternokini ei ole kasa rattaita. L-lakkaa jo jauhamasta siitä, kuka on tullut mistäkin ja katso häntä. Katso ympärillesi! Sänkyjä! Lamppuja! Lehtiä! Oikeaa elämää! Minkä railon sinä yrität kaivaa meidän välillemme? Minä en tiedä, miksi kukin tulee kanisterista ja kukin ei! Mutta onko sillä väliä? Miksi sillä olisi väliä? Meissä on enemmän samaa kuin eriä. Sinulla oli laumasi, josta halusit pois. Minulla oli laumani, perheeni, jota ei enää ole. Mutta minulla on heidät. Enkä minä välitä piruakaan siitä, ovatko he maailman ulos muljauttamia säilyke-olijoita vai ei. He ovat minun perheeni. Klaani on minun laumani, he ovat minun perheeni. ”
Keltaisen jättiläisen kumea puhe oli alkanut vihaisena, mutta siitä oli hitaasti lähtenyt puhti. Nyt Tongu kuuli oman äänensä, ja kuuli miten surkea se oli.
“He ovat minun, minun perheeni…”
Sen purkauksen jälkeen Visokki oli vain pitkään hiljaa, eikä Tongullakaan ollut enää sanottavaa.
“En minä yritä kaivaa mitään railoa.”
Tongu vain hengitti raskaasti ja katseli Ternokin nukkuvia kasvoja. Hänen rintaansa puristi ja kurkun pohjalla oli jotain.
Visokin äänessä oli entistäkin vähemmän vivahteita, kun hän jatkoi.
” Minä vain haluan, että annat minulle jonkun hyvän syyn tehdä sen, mitä olen kohta ehkä tekemässä. Eikä se voi nojata siihen, mitä Ternok haluaa, tai siihen, mikä on hänelle parasta, koska kumpaakaan ei voi tietää. Sen täytyy olla aika paljon vankempi syy.”
“Minä haluan kertoa hänelle Manusta, jonka apina vei, ja minä haluan kysyä, miten hemmetissä haemme Geen metsästä”, Tongu sanoi hiljaa.
Suuren yksinäisen punaisen silmän luomelle valui rypäleen kokoinen kyynel.
“Minä haluan puhua Ternokin kanssa. Minä kaipaan häntä.”
Siinä tahtojen taistossa, joka keskustelu oli ollut, hetken ylle oli laskeutunut jollain tapaa tappiollinen mieliala, jossa Tongu ei tuntenut edes häivähdystä voitosta.
Siksi yhtäkkiä muutos visorakin ilmeettömässä katseessa olikin niin huomattava.
“Se”, hän sanoi vaisuna, pysähtyi ja käänsi katseensa Ternokia kohti. “On aika hyvä syy.”
“Niin.”
“Hyvä on.”
Silloin adminin vihreät silmät kääntyivät huoneen kattoa kohti, ja… katto aukesi.
Todenmukainen unikuva pienestä huoneesta paljastui kulissiksi, kun paperin lailla suikaleiksi hajoava kattorakenne paljasti tutun sinisen taivaan täynnä valkoisia pilviä.
Valo laskeutui tilan ylle, ja sen kulissien rikkoutumisen myötä Tongusta tuntui siltä, kuin uni olisi ollut päättymässä.
Hän katsoi Ternokia, jonka silmät nykivät kuin olisivat olleet aukeamassa… ja tajusi, että Visokki ei ollutkaan enää hänen vierellään.
Tämän ääni kuului nyt ylhäältä.
“Jos todella haluat sitä… tartu häntä kädestä.”
Tongu nyökkäsi ei kellekkään, polvistui sängyn viereen ja sulki Ternokin pienen käden suureen kouraansa. Ja samassa harsoutuvan unihunnun läpi hän ymmärsi tehneensä niin myös oikeasti.
Se käsi oli niin kovin pieni hänen käteensä verrattuna.
Samalla hän kuuli siipien pörinän yläpuoleltaan. Kitukasvuiset raajat ojentuivat lento-visorakin muodosta kirkasta sinistä taivasta vasten, ja hän otti niistä kiinni vapaalla kädellään.
Lattia irtosi jaloista, kun he alkoivat nousta kohti taivasta. Huone pieneni alla, ja paljastui vain laatikoksi, kulissiksi, jonka ympärillä ei ollut enää edes muuta Telakkaa. Vain sininen, loputon taivas, jonka yllä Visokin ääni kaikui.
“Ja jos epäonnistun… niin se ei ollut sinun syytäsi siksi, että halusit minun yrittävän.”
Tongusta tuntui siltä, kuin hän olisi matkannut todella pitkän matkan todella nopeasti ja läiskähtänyt äkkipysähdykseen oman päänsä etureunaan. Hän ähkäisi, räpytti silmäänsä ja refleksinomaisesti nousi ylös ja loi katseensa sairaalapedille, jossa Ternok…
… oli Ontorin tiukassa halauksessa.
Ternokin silmät olivat auki ja tuijottivat suoraan eteenpäin.
Ja sillä hetkellä Tongu tunsi, kuinka pelko ja tärinä saavuttivat koko hänen kehonsa. Heti kun todellisuus paljastui jälleen unisen udun alta, hän ymmärsi, miten konkreettisia vaikutuksia valinnalla oli. Hän ymmärsi ottaneensa loikan tajuamatta täysin, mitä se saisi aikaan, ja halusi ottaa sen pois välittömästi. Hän katui niin paljon. Niin, niin paljon.
Telakan mestari tunsi itsensä aivan avuttomaksi ja täysin lamaantuneeksi, kun hän katseli Ternokia.
Ei kai, hän ajatteli. Se oli liian pelottava ajatus lopetettavaksi, kohdattavaksi ja laitettavaksi sanoiksi. Ehkä jos hän sulkisi silmänsä ja avaisi sen uudestaan, painajainen menisi pois.
Hän sulki ja aukaisi eikä se mennyt pois. Tämä oli todellista. Hän hengitti yhä raskaammin. Hän laski katseensa alas Ternokin silmistä.
Ne näyttivät niin kovin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, ja Ontor oli puristanut tämän halaukseen ja vain tärisi, eikä Tongu nähnyt tämän kasvoja.
Ja häntä pelotti niin paljon kysyä. Jos hän kysyisi niin hän saisi vastauksen, ja se olisi silloin totta.
Siinä pelossa hän kohtasi Visokin katseen vierellään, ja… jotenkin sai voimaa, jotenkin sai itsensä avaamaan suunsa. Vaikka se pelotti niin paljon.
“Ternok?” hän sanoi heikosti.
Ei vastausta. Hän ei ollut varma, oliko kukaan edes kuullut.
“Onko hän… täällä?” kyklooppi päästi suustaan.
“Kaksi sekuntia ennen sinua”, sanoi Ontor.
Ternok näytti tosiaan räpyttelevän silmiään. Jokin puristi Tongun sydäntä kuin pihdeillä.
“Ternok!” hän huudahti. “Miten voit? Ei, kuule… Manu muutti itsensä banaaniksi. Apina vei hänet. Siinä se. Öh… Ternok?”
“Auuh”, sanoi kaukaukasvoinen matoralainen ja räpsytteli silmiään tiuhemmin.
Se ääni sai Tongun sydämen putoamaan johonkin hänen vatsaansa asti ja lyömään yhä kovempaa.
“Oletko kunnossa, vanha kaveri?” kysyi Ontor ja taputteli ystävänsä poskia.
“Päähän sattuu”, mumisi tämä vastaukseksi.
Tongun läpi kulki pelon vavahdus.
“Ja leukani ovat ihan jumissa”, Ternok jatkoi ja tökki niskaansa nyrkillä. “Missä minä edes, ja siis, mikä apina?”
Jos pääkipu oli verrattavissa leuan jumisuuteen, niin ehkei elämä ollut ihan täyttä tuskaa?
Tongu huokaisi, ja helpotuksen aallot saavuttivat hänet sellaisella voimalla, että hän vain alkoi hiljalleen vollottaa. Se oli kaikkea muuta kuin arvokasta ja hillittyä, mutta hän ei enää välittänyt.
Hän vilkaisi Visokkiin sängyn reunalla. Hämähäkin ilmettä oli vaikea tulkita. Tämä näytti jääneen toden teolla sanattomaksi.
“Eikö meidän pitänyt olla siinä lentokoneessa?” Ternok sanoi käheästi.
“Oltiin jo”, Ontor sanoi. “Se meni kaikkiaan ihan todella metsään”, pakarinaama katsoi Tongua, ja yhtäkkiä hymyili hieman. “Mikä apina?”
“E-en minä tiedä, kysykää Visulta!” Tongu huudahti. “Ternok, sinä otit osuman, ja en tiedä pitäisikö minun kertoa sitä nyt heti, mutta olet ollut nukkumassa aika kauan. Olet Klaanissa. Miten voit?”
“Ahaa. Minun pitää ehkä miettiä tätä”, sanoi Ternok, osoittaen itselleen melko epätyypillistä asennetta.
Hän viettikin pienen hetken miettien. Kaikki kunnioittivat sen hiljaisuutta.
“Minusta tuntuu rullatulta ja mätkityltä ja potkitulta”, hän lopulta sanoi. “Enkä tiedä, olenko ihan kiinni tässä maailmassa nyt.”
“Siinä ei sinällään ole mitään uutta”, sanoi Ontor. Hänenkin kasvoillaan oli kyyneleitä.
Hopeanharmaa pikkuinen kalautti otsansa kevyesti kumppaninsa otsaan. Sitten tämä katsoi ympärilleen ja pomppasi alas yllättyneen Visokin eteen, pujahti tämän pihtileukojen lomasta ja — ennen kuin Visokki ehti selvästi edes tajuta — halasi Visokin punaista turpaa.
“Kiitos, mitä ikinä teitkään”, sanoi maan kansalainen hiljaa pää tämän kuorta vasten.
Visorak ei näyttänyt siltä, että olisi kyennyt varautumaan siihen millään tapaa. Hän vain hengitti syvään, eikä sanonut vastaan tai rimpuillut. Pöllämystyneet vihreät silmät tuijottivat seinään lasittuneina niin pitkään kunnes Ontor päästi hellästi irti.
Sitten Visokki vain nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Tongu ei ollut aiemmin nähnyt häntä jollain tapaa näin haavoittuvaisena. Pihtihampaat aukeilivat, katse sinkoili matoralaisesta toiseen ja kävi yhä selvemmäksi, että adminilla oli vaikeuksia keksiä siihen sanottavaa.
“Minä…” hän aloitti avuttomasti.
Ja mitä pidempään Tongu katsoi adminin reaktioita, sitä selvempää se oli hänelle. Että se, mikä oli vaikuttanut tunteettomalta välinpitämättömyydeltä, oli ollut jotain aivan muuta. Jotain paljon kivuliaampaa. Jotain, jota hänellä ei olisi ollut mitään edellytyksiä nähdä tätä aiemmin.
Visokki ja hän katsoivat toisiaan silmiin sekunnin. Keltainen jättiläinen näki, että tämä vapisi ja hengitti raskaasti, eikä osannut enää pakottaa sitä olemaan näkymättä. Siinä katseessa oli iloa ja toivoa ja muuta rujoa ja todellista, mitä hän ei olisi kuvitellut kykenevänsä ilmeettömältä ötökkänaamalta edes näkemään. Jotain, jota visorak ei selvästikään enää kuvitellut pystyvänsä edes tuntemaan, mutta tunsi nyt, ja kaiken sen kerralla.
Erityisesti tämän kehonkielestä näki jotain haavoittuvaisen eläimellistä ja todella vilpitöntä, kymmenen prototeräslevyn taakse piilotettua.
“T-tuota, olkaa hyvät.”
Tongu kuuli hämmennyksen ja yllätyksen ja ilon ja koko joukon tunnetiloja, jotka kuulostivat olleen jumissa jonkin railon takana ties kuinka pitkään. Niiden ulos tuleminen vaikutti yllättävän hänet itsensäkin, ja hän katseli panikoivasti ympärilleen.
Sitten Visokki pakoili hänen katsettaan jonnekin lattiaan ja alkoi vikkelin jaloin kääntyä ja kiirehtiä poispäin kohti ovea.
Tongu vilkaisi matoralaisia ja ovesta kipittänyttä Visokkia ja nousi lähteäkseen perään. Hän otti harppauksen ja ulvahti. Kokeellinen Saapas oli yhä tiukasti jalan ympärillä, eikä toipilaan raaja kestänyt vielä tällaisia liikkeitä.
Visokki oli jo kaukana. Ei ehkä kannattanut yrittää tällä jalalla. Ehkä myöhemmin.
“Kaikki kunnossa, pomo?” kysyi Ternok hieman tokkuraisella äänellä.
“Kiitos, Visokki”, sanoi jätti, raaputti päälevyään ja katsahti vastaherätettyyn. “Se on tämä jalka vain, mutta eiköhän se parane.”
Hän istahti takaisin tuolille ja katsoi pää kallellaan hetken kahta kapselisyntyistä.
“Ontor, kun ehdit, käyppä hakemassa Kupe. Ja pyydä jotain soittamaan Tehmutille, okei?”
Ontor vastasi vain itkuisella hymyllä. Hän istui Ternokin vieressä, eikä ollut selvästi kiirehtimässä siitä vielä hetkeen pois.
Pihalla pilvipeite rakoili. Sateen viimeiset pisarat valuivat vasten sairaalan ikkunoita. Sininen taivas paljastui hiljalleen.
Kohta olisi taas turvallista lentää.
Kiitos:
Tongu tietty, oli parasta.
Manu ja Kapura teknologia-shitshow’n selvittämisestä, uaaah.
Joe Hisaishi.
Tätä oli Geen kanssa jännää, sujuvaa ja miellyttävää kirjoittaa. Tähtäimessä oli tehdä musiikkien, kuvien ja dialogipainotteisen tekstin keinoin satukirjamaine, Ghibli-elokuvista innoittautunut koherentti kokonaisuus – ja samalla pohtia Bionicle-maailman outouksia.
Kiitos myös Kapuralle ja Manulle teknisestä tuesta ja Joelle Japanista upeasta taidemusiikista.
Tongun ja Visun kanssakäyminen oli onnistunutta ja käsitteli mielenkiintoisen hienovaraisesti niitä jännitteitä, jotka hahmojen välillä on ollut tyyliin vuoden 2016 siitä yhdestä viestistä. Siinä oli mielenkiintoista edestakaisuutta, milloin narratiivi asetti ne vastakkain ja milloin painotti hahmojen yhteneväisyyksiä. Kuvituksella ja musiikeilla luotiin aika tehokkaasti tunnelmaa, joka asetti viestin omaan genreensä.
plus nimi oli täydellisesti sopiva tavoilla, joita ei edes osannut aavistaa ennen lukemista. Hyvä
Tämä oli ihana! Ghiblifiiliksessä onnistuttiin ja kuvat tukivat sitä hienosti. Kaikki olivat hyviä, mutta erityisesti ensimmäinen vei heti oikeaan tunnelmaan. Useassa kohdassa minulla pyöri päässä rulla ghiblianimaatiomaisemaa.
Tämän paikka Kuulapsen jälkimainingeissa antoi kyllä hyvän tilan pohdiskella maailman outouksia. Tongun ja Visun kokemuksien vertailu oli tosi hyvää tavaraa.
Ja sitten se kaikki vedetään yhteen tuolla tapaa. Siinä oli hetken jo aika huolissaan.
Oli ilo lukea.
Mitä enemmän tätä mietin, sitä selvemmin tämä tuntuu oikealta emotionaaliselta payoffilta Kasista ja Kuulapsesta. Ensimmäinen tarjoili hahmoillemme epätoivoa, seuraava hämmennystä, mutta Pikku Koneessa on jotakin… suunnattoman aitoa? Takaisin perusasioihin. Visokki, ajattelet liikaa. Älä epäile aina kaikkea. Joskus asiat saavat olla yksinkertaisia. Ehkä niiden pitäisikin olla. Tavallaan Tongun lopputulema Visokin ongelmiin on jopa huvittavan naiivi ja lapsenomainen: mitä väliä sillä on onko se oikea biologinen perhe vai ei, jos se tuntuu perheeltä se on sellainen. Ja se tuntui todella hyvältä Visokin itseinhon ja epäilyn kierteen jälkeen. Visokki luuli, että hän tarvitsee vastauksia, mutta hän tajusikin, että hänen esittämänsä kysymykset olivat lähtökohtaisesti pielessä. Etenkin Visokin kontrollifriikkiys näkyy tässä hyvin – hän on niin rationaalisen “kun nyt vain ei sattuisi mitään” että on jopa ylivarovainen tekemään mitään, mistä saattaisi seurata riskiä muille. Tavallaan se on hyvä opetus Koneesta, mutta myös vähän pielessä: nähdäkseni myös Visokin kontrollifriikkiyden murtaminen on aika isossa osassa tässä. Hänen on pakko myöntää se, että ei, hän ei pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta se on okei, koska hänen ei tarvitsekaan. Ternokin herättäminen saattaa päätyä katastrofiin, mutta entä sitten? Eikö mahdolliset hyvät puolet ole paljon tärkeämpiä kuin pieni, epätodennäköinen kauhuskenaario? Tongun argumentaatio on oikeastaan aika carpe diem-meininkiä: pitää tehdä parhaansa juuri tässä ja nyt.
Joo, tämä oli tosiaankin se emotionaalinen payoff Kuulapselle, jota kaipasin. Kuulapsi heitti esiin paljon ajatuksia, mutta Visokki tai Kepe eivät suuresti tarttuneet niihin. Visokki ikään kuin keräsi kortteja ja kävi läpi vaihtoehtoja… eikä tajunnut, että suuret totuudet eivät löydy muinaisista legendoista vaan ihan tästä kaikkialta ympäriltä. Tavallaan huvittavaa, että Kondel olisi varmaan ihan samaa mieltä – mutta Visokki (ja lukija) keskittyi tämän osassa voimakkaasti nimenomaan siihen filosofis-uskonnolliseen osaan, koska se kuitenkin oli Visokin, Manun ja Kepen näkökulma – että vastaukset ovat legendoissa eivätkä jonkun keltaisen jättiläisen päässä.
Ylipäätään Visokin high mysterys high magic juonen törmääminen Tongun juoneen luo ihastuttavan kontrastin. Tongun ongelmat ovat paljon arkipäiväisempiä sota-ajan ongelmia. Hänen näkökulmansa Ternokin pelastamiseen on hyvin yksinkertainen. Hieman kuin Avde Kasissa tarinan narratiivista yleensä, Tongu kyseenalaistaa koko Kasi+Kuulapsi-narratiivin mielekkyyden. Mitä väliä sillä kaikella on, jos kuitenkin elämme tässä ja nyt? Ja syy, miksi Tongun filosofia osui kovempaa kuin mikään muu, on sen konkreettisuudessa: Visokki lopulta teki valinnan sen perusteella, ja siitä seurasi hyvää.
Ai että. Onneksi meillä on tarinassa Tonguja, joiden kriisit ovat näin juurtuneita konkreettisiin ja sydämellisiin ongelmiin. Klaanonin metafyysisen kaaoksen keskellä mikään ei tunnu sykähdyttävämmältä kuin iso_jäbä ikävöimässä pikku_jäbä-ystäväänsä.
Hyvä, että Ghibli mainittiin jo aiemmissa kommenteissa, koska se oli ensimmäinen asia, jota ajattelin. Toki se viba on telakkajutuissa aina mukana, osittain varmaan molempien ilmiselvästä rakkaudesta lentämiseen, mutta kuvitukset ja maailman satumainen maalailu pelasivat genreensä erinomaisesti.
Tongu ja Visokki ovat kyllä ilmiselvän mehukas parivaljakko, eivätkä ainoastaan ilmiselvistä Bionicle-syistä. Siinä, missä Visokin ote todellisuudesta on ehkä kaikkein pahiten rikki koko tarinassa (ainakin nyt, kun Matoro on saanut päänsä taas pinnalle), on Tongu oikean elämän liikkumaton järkäle, joka osaa aina muuttaa viisaat ajatukset sanoiksi, kun hänelle vain antaa hieman aikaa.
Koen tulleeni onnistuneesti sadutetuksi. 6/5 would rescue Ternok again.
Sadutetaan ei satuteta!
Noniin, kommentoidaanpas tätä seuraavaksi! Tämäkin on tietty ihan suosikkejani, ja toimi aina vaan paremmin uudella lukukerralla. Hirmuisen monta hyvää asiaa kohtaavat toisensa: sympaattinen klaanilaisen arjen kuvailu, erinomainen kokonaistunnelma musiikin ja kuvien osalta, mainio dialogi… Erityisesti tahdon kehua sitä, miten tämä etenee. Uniseikkailut ovat usein vähän epämääräisiä, mutta tässä on tosi selkeä, eteenpäin kulkeva tahti. Hirmu onnistunut siinäkin mielessä!
Lisäksi tämä on tietty tosi tunteellinen tavalla, joka on onnistunut kontrasti aiempiin Visokki-keskeisiin eepoksiin. Masennus-hämiksemme ja perheinsinööriemme kokemukset olivat tässä niin kovin erilaisia, mutta harmaus ja intensiivisyys tekivät toinen toisistaan kiinnostavampia ja syvempiä kokemuksia. Siinäkin mielessä tosi onnistunut “hahmojen kohtaaminen ja vertailu” -osa, eräänlainen Klaanonin arkkityyppi sekin. On tietysti myös tarinankerronnallisesti upeaa nähdä Tongu, joka on yleensä niin vakaa ja jalat maassa (ei kirjaimellisesti), voimakkaiden tunteiden vietävänä ja kyseenalaistavallakin tuulella.
Lisäksi vasta näin uudella lukukerralla tajusin, että sekä tässä että vaihtoehtomaailmaropessa, joka sentään päättyi “Bionicleihin New Yorkissa”, Tongu on se hahmo, jonka kiintymys maailmaan työntää juonen eteenpäin scififantasia-todellisuuksienvalintatilanteen läpi! Tästä tekee erityisen kiinnostavaa se, että tällaisia metkujahan se Avde juonii… Hmm!