Aurinkoinlasku lähestyi jo. Havumetsikön suojiin rakennettujen kiskojen päätepiste oli pieni puinen asemalaituri ja sen takana siintävät kaksi suurta varastohallia, joiden pääasiallinen tarkoitus oli tarjota katto asemalla työskenteleville lastausvälineille ja ajoneuvoille. Syysmyrskyn jälkeisenä päivänä edelleen kuohuava meri velloi ainoastaan muutaman sadan metrin päässä, mutta sitä oli mahdotonta silmin havainnoida tarkoituksella paksuksi jätetyn puuston vuoksi. Gendopoliksen kaupungin eteläisimmällä reunalla eivät paljoa liikenteen ääneet vaivanneet. Alue oli otollinen sen pitkäaikaisen omistajan tarkoitusperille.

Sopivan suojaisa sijainti suuren asutuskeskuksen kyljessä oli jo vuosikaudet toiminut liitospisteenä asemalle pysähtyneen tavarajunan ja yhden Pohjoisen Mantereen suurimpien satamien välillä. Rautaisen, harmaan ja muotoilultaan vanhanaikaisen junan luona ei kuitenkaan parveillut samanlaista rahtaajien laumaa, kuin normaalisti. Kahden viikon välein syvemmältä mantereelta raaka-aineita kuljettava vaunukäärme oli saapunut käytännössä tyhjänä. Tutkimusta johtamaan saapunut tummanpuhuva skakdi oli kuitenkin nopeasti päätynyt tarkempien havaintojen tekemisen olleen hänen päättelykykynsä ulkopuolella. Terävää leukaansa raapiva nainen ei edes hätkähtänyt, kun toinen skakdinomainen otus, joskin häntä kaksin verroin leveämpi, saapui hänen taakseen tuijottamaan junan umpinaista veturia.

“Minä en ymmärrä vieläkään, miksi murtautumisen jälkiä on näin paljon. Onko osa vain hämäystä vai onko se ryöstetty useampaan kertaan saman matkan aikana?” tutkimusta johtava leuakas ärisi ääneen. Hänen takanaan seisova skakdi ei vastannut mitään, vaan ainoastaan jatkoi tyhjäkatseista tuijotustaan.

Heidän ohitseen kulkeva ryhmä suojakypäräpäisiä matoralaisia lähti kiertämään kaksikkoa kaukaa näistä kärjessä kulkevan huomattua, mitä skakdikaksikossa oli ilmiselvimmin pielessä. He olivat jo oppineet tuntemaan pohjoisesta tunkeutuvan lihan, joka monen Zakazilta saapuvan kehoissa kasvoi ja levisi. Musta massa peitti jo melkein kokonaan henkivartijan roolissa toveriaan seuraavan korsto-skakdin kropan. Tämän hampaat olivat jo paljon pidemmät ja terävämmät, kuin tämän lajille oli ominaista.

Tutkimusta johtavan Rakvan tilanne ei ollut vielä niin vakava. Hänen kasvojaan pitkin kurottelevat lihavanat näyttivät kuin juurilta, jotka vielä etsivät rehevää maaperää. Leukaansa yhden sellaisen suonen kohdalta yhä raapiva skakdi oli jättänyt jo useamman pistoksen väliin huomaamattomuuttaan. Hän oli kuitenkin levollisin mielin siitä, että hänen työnantajansa tuskin saisi koskaan tietää, että hän oli laiminlyönyt ohjeitaan. Hän tunsi olonsa jo nyt paremmaksi, kuin koskaan aikaisemmin vammautumisensa jälkeen. Päivittäisten pistosten ottaminen oli alkanut unohtumaan nopeasti sen jälkeen, kun hänen jalkansa olivat kasvaneet takaisin paikaten sen, mitä vuosikymmeniä sitten räjähtänyt sirpalekranaatti oli hänelle kotisaarellaan aiheuttanut.

Isomman skakdin taustoista Rakva ei edes tiennyt. Ilmiselvä ampumavamma tämän polvessa oli kiinnittänyt monen huomion jo henkivartijan komennuksen alussa, mutta kukaan ei uskonut, että mikään hänen kokoisensa olisi alkujaan vammautunut pysyvästi sellaisesta. Tutkija-nainen ei kuitenkaan edes tohtinut kysyä. Kaksikon suhde oli läheinen, joskin puhtaasti työtoverillinen, eivätkä he paljoa toisiaan nähneet iltaisin, kun asema-alue suljettiin ulkopuolisilta.

“Tarkistitko sydämen?” Rakva lopulta heräsi hiljaisista pohdinnoistaan ja kääntyi viimein katsomaan korstoa hänen takanaan. Vastaukseksi hän sai ensin hyväksyvän murahduksen ja lopulta hitaasti ja varoen tuotettua puhetta, joka yritti välttää ylipitkiä hampaita pureutumasta tämän omiin leukaperiin.

“Säiliö oli avattu, mutta sydän on ehjä.”

“Eli sen lisäksi, että meidät on ryöstetty, tunkeutujat ovat olleet uteliaitakin. Satunnaisen rosvojoukon epäileminen alkaa kuulostaa koko ajan vähän turhemmalta”, Rakva puhisi ja kaiveli lanteille ulottuvan, avonaisen takkinsa sisätaskusta valmiiksi käärityn sätkän ja asetti sen tottuneesti vasten henkivartijansa kummallisena hohtavaa, kirkasta rintakehää. Ei kulunut kauaa, kun skakdin kehosta panssarien ja lihan läpi pakeneva kuumuus sytytti tupakan ja Rakva siirsi sen sitten suunpieleensä.

“Ilman tarkempia laitteita on kyllä ihan mahdotonta sanoa, miten kaikki saalis on saatu ulos. Viisitoista tonnia teollisuusluokan timanttia ilman ainuttakaan toaa suurempaa aukkoa runkoon. Jos tämä todella on jonkun teleporttaajan aikaansaannosta, tarvitsemme ainakin hiukkasluvut vaunujen sisältä varmistaaksemme.”

“Välineitä?” korsto tiedusteli niin vähäsanaisesti, kuin suinkin oli mahdollista.

“Tohtorin lähetys saapuu vasta ensi viikolla. Meidän pitäisi pystyä kasaamaan jotain hänen luotaimistaan, mutta se tarkoittaa, että tämä juna ei poistu asemalta siihen asti… enkä usko, että Puhdistaja antaa sille suostumusta.”

Tohtorin edellisestä lähetyksestä oli jo aikaa. Melkein oman pituutensa levyinen korsto muisti, kuinka hän oli joutunut yksin purkamaan tältä saapuneen lastin merenalaisia miinoja. Läheisen Tae-Wehmuen sataman puolustus oli käytännössä kokonaan pohjoiseen joukkoineen matkanneen meribiologin aikaansaannosta. Skakdi pystyi vieläkin haistamaan kuolleiden merenelävien löyhkän, joka tämän lähetyksen mukana oli kulkeutunut. Hän toivoi hartaasti, että saapuvien luotaimien haju ei olisi yhtä hirvittävä.

Rakva huokaisi syvään junan yhtä perimmäisintä vaunua tuijotellessaan. Aseman päivittäistä toimintaa pyörittävät työntekijät olivat löytäneet korkeintaan matoranin mentävän kolon ja kuraisia jalanjälkiä sen katolta. Rakvan teoria siitä, että kuljetuksen kimppuun oli käyty useiden eri varkaiden toimesta vaikutti koko ajan todennäköisemmältä. Näytti myös täysin mahdolliselta, että junan sisällä kohdanneet ryhmät eivät välttämättä työskennelleet yhdessä. Ainakin yksi vaunujen ovista oltiin revitty voimalla irti jonkin paljon matorania voimakkaamman toimesta.

“Mikä helvetin sotku. Eikä Everstiä tunnu edes kiinnostavan…”

Voimakas tuulenpuuska miltei lennätti tupakan Ravkan suusta. Korstokin nosti kätensä suojaksi heidän ympärillään pöllyävältä hiekalta. Epätavanomaisesti metsän suunnasta kulkeva puhuri sai Rakvan kaipaamaan jo sisälle. Hän oli viivytellyt raporttinsa eteenpäin saattamista jo aivan liian pitkään. Syvään huokaisten hän lähti lampsimaan kohti kaukaisempaa varastorakennusta ja siellä odottavaa esimiestään. Nainen heilautti kättään mennessään jättäen suurikokoisen ystävänsä tuijottamaan junasta ohi kohti Gendopoliksesta pohjoiseen johtavaa metsäaluetta. Hänellä oli tapana tehdä niin aika ajoin. Koskaan ei voinut olla varma, milloin Haamukunnan vakoojat lurkkisivat puiden lomassa, tai milloin pohjoisen maailman konesoturit käyttäsivät niitä suojanaan yllätyshyökkäykselle.

Tälläkään kertaa mitään ei kuitenkaan näkynyt. Skakdi hieroi hetken väsyneitä leukaperiään muistellen haikeasti aikoja, jolloin hän pystyi vielä sulkemaan suunsa ilman, että hän vuodattaisi omaa vertaan. Kun hänkin viimein kääntyi lampsimaan takaisin aseman taukotiloihin, mistä oli alunperin Rakvan luokse tullutkin, puhalsi puhuri uudestaan nostaen taas valtavan annoksen pölyä ilmaan junan ympärillä. Ja nyt, kun kukaan ei enää katsonut metsän suuntaan, lipui sieltä asemaa tuijottava hahmo askeltakaan ottamatta viimein esille. Katsetta ei ollut. Ymmärrettävä muotokin vain hädin tuskin. Kirkkaanpunainen kaapu verhosi taakseen yhdistelmän olemuksia, joita ei oltu tarkoitettu toisilleen.

Rakva joutui astumaan pikaisesti syrjään, kun varastorakennuksen kylkeen pystytetyn valtavan teltan ovet pelmahtivat auki ja esiin marssi kaksi raskaasti haarniskoitua olentoa, joiden keskinäisestä puheesta skakdi ei saanut sanaakaan selvää. Kuparihaarniskaiset olennot kurlasivat ensin jotain toisilleen, vilkaisivat sitten tieltä pois hypänneeseen Rakvaan, jonka sätkän viimeiset sentit tipahtivat hänen suustaan, ja lopuksi sanoivat jotain, minkä skakdi osasi ainoastaan tulkita anteeksipyynnöksi. Panssariensa sisältä kurkistavat pitkäkuonoiset, hieman liskomaiset kasvot kääntyivät kohti kauempana, puiden lomassa siintävää satamaa, jossa näiden sotalaiva odotti. Rakva jäi hetkeksi seuraamaan, kuinka olennot lähtivät marssimaan sitä kohti metsän halki suut edelleen vaahdoten.

Teltasta muutaman metrin päässä seisovat konevartijat seurasivat Rakvaa katseellaan tämän astuessa viimein sisälle. Skakdista oli aina ollut merkillistä, kuinka asema-alueelle myönnetyistä niukoista sotilasjoukoista suurin osa seisoi aina vartioimassa Everstin kenttätoimistoa sen sijaan, että nämä olisivat olleet komennuksella jossain hyödyllisemmässä paikassa. Zadakhien sinisten silmien hohde valaisi muuten hämärää varastorakennuksen kulmausta ja Rakva yritti aina kuin mahdollista pitää katseensa poissa niistä. Hän tiesi, että niiden silmien takana oli paljon enemmän, miltä päällepäin näytti.

Teltan sisällä Rakvaa odotti kartan yläpuolelle kumartunut pitkähkö, käsipuoli po-matoran, jonka sotilastakin lukuisat kunniamerkit kilahtelivat toisiaan vasten, kun tämä nosti katseensa saapuneeseen skakdiin. Miehen Huna oli päälaelta vanhan, Metru Nuin vartioston muinoin käyttämän koppalakin peitossa. Everstin Rakvalle suoma katse oli tyytymätön, mutta ei skakdin tekemisien tai niiden puutteen vuoksi.

“Frostelukset”, mies puhkui. “Opettelisivat matorania ja käytöstapoja. Yksikin päivä vielä noiden kanssa ja pääni halkeaa.”

“Laivan kunnosta päätellen ovat varmaan jo lähdössä kohteeseensa”, Rakva yritti tyynnytellä esimiestään ja istui hieman skakdin pakaroille liian pienelle jakkaralle matoranin ja tämän karttapöydän viereen. “Sitä paitsi, he osaavat kyllä kieltä vähän. Sitä ei vain ole oikein tarkoitettu heidän… kurkuilleen.”

“Niin, niin”, Eversti myöntyi vain puoliksi Rakvaa kuunnellen. Telttaan asennettu komentokeskus ja Everstin henkilökohtaiset tilat olivat viimeisien viikkojen aikana alkaneet sulautumaan toisiinsa. Jääräpäistä linjaa pitävän toiminnanjohtajan petivaatteet olivat levällään teltan nurkassa ja tämän tiskaamattomat kahvikupit täyttivät kaiken muun pinta-alan pöydältä, joka ei ollut sille levitetty kartta tai pieni näyttöpääte näppäimistöineen.

“Noh, antaa tulla. Minä luin jo kirjallisen raporttisi. Onko siihen jotain lisättävää?”

“Lähinnä liittyen sen viimeiseen huomioon”, Rakva suoristi selkäänsä ja etsi katseellaan edellisenä päivänä Everstille jättämää paperinippua sitä kuitenkaan löytämättä. “Meidän… pitäisi varmaan lähettää tieto siitä, että juna ei pääse aloittamaan paluumatkaa ennen kuin olemme saaneet tarvittavat tutkimusväl-”

“Hölynpölyä!” Eversti keskeytti niin, että sylki lensi hänen suustaan. Hänen käsitynkänsä pamautti pöytää niin kovaa, että yksi kupeista oli lentää sen reunalta. “Juna lähtee huomenna takaisin ja tällä kertaa se suorittaa tehtävänsä kunnialla, niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin.”

“Mutta Eversti, mikä estää ryöstäjiä vain iskemästä uudelleen? Jos emme selvitä ensin, kuinka tunkeutuminen tapahtui, emme voi-”

“Niin ei tapahdu uudestaan!” matoran ärjähti järkkymättömästi ja nosti viimein katseensa kartasta hänen edessään istuvaan skakdiin, jonka silmät tollottivat pyöreinä ja pöllämystyneinä. Eversti siirsi putoamisvaarassa olleen astian lähemmäksi pöydän keskustaa ja kopeloi sitten jostain syystä pöytänsä alareunaa tovin, ennen kuin sai rauhoitettua itsensä. Hän hengitti syvään ja puhutteli sitten Rakvaa jo huomattavasti lempeämmällä äänellä.

“Innostuksesi leikkiä etsivää on ihailtavaa, mutta junan täytyy kulkea. Jos juna ei kulje, emme saa materiaaleja ja jos emme saa materiaaleja se on minun pääni, jonka Puhdistaja tulee noutamaan. Sinä et tutki sitä rotiskoa yhtään enempää, vaan korjautat vahingot ja lähetät sen aikataulussaan huomenna matkaan. Onko asia selvä?”

Rakva irvisti niin lujaa, että hänen hampaansa kirskuivat toisiaan vasten. Hän huomasi leukaperiensä pysähtyvän hieman nopeammin kuin normaalisti. Kuin hänen hampaansa olisivat piirun verran pidemmät, kuin niiden olisi kuulunut.

“Rakva?” Eversti tivasi. Skakdi nieli yhä pettymystään, vaikka ei hän paljoa muuta ollut jääräpäiseltä toiminnanjohtajaltaan odottanut.

“Lähettäisit edes vartijoita matkaan tällä kertaa”, nainen sitten puri taas hammastaan ja myöntyi Everstin vaatimukseen. “Miehittämätön kulkuväline on helpompi ryöstää ja edellisen kerran varkaat tietävät nyt, että kuljetuksissa ei kulje mukana vastarintaa. Mitä hyötyä meillä on noista konesotilaistakin, jos emme käytä niitä?”

“Vahkit pysyvät aseman vartiossa”, Eversti piti linjansa. “Jos tahdot vartijan niin saat lähettää sen sinua aina varjostavan kaappisi. Olisipahan kerrankin hyödyksi.”

“Body pysyy minun rinnallani. Hänen pistoksensa ovat alkaneet aiheuttaa… laajaa kasvustoa. Parempi, että joku katsoo hänen peräänsä.”

“Et näytä itsekään kovin hyvältä”, Eversti huomautti. Rakva huomasi raapivansa taas leukaansa ja laski kätensä välittömästi. Sitten hän havahtui siihen, että Everstiltä tosiaan puuttui edelleen tämän toinen käsi. He olivat olleet tällä komennuksella jo viikkoja. Pistosten olisi pitänyt alkaa jo vaikuttamaan.

“Sinä et ole ottanut omiasi”, Rakva sitten huomioi ääneen yrittäen saada yliotetta keskustelun kulusta. Eversti vain nyrpisti kanohiaan ja jatkoi karttansa tutkimista. Skakdi vilkaisi Pohjoista Mannerta ja sen lähisaaria esittävää levitettyä arkkia ja sille asetettuja puisia, pieniä merkkejä. Useimmat niistä olivat rykelminä pitkin mannerta, suurin osa satama-alueilla ja sisämaan kaivauksilla. Ainoa paikka, johon Puhdistaja ei ollut perustanut vielä operaatiota sijaitsi Ota-Metrussa, joka sijaitsi vain muutaman kymmenen kilometriä Gendopoliksesta pohjoiseen.

Huomionarvoisia olivat kuitenkin myös Välisaarien alueella parveilevat merkinnät. Suuri rykelmä valkoisia nappuloita seisoi paikoillaan sikäläistä linnaketta ympäröivillä pienemmillä saarilla. Niiden joukossa oli kuitenkin myös musta nappula, joka vielä sillä hetkellä näytti matkaavan merellä sitä kohti. Joka kerta kun Rakva oli vilkaissut karttaa, oli sille lisätty muutama merkki pohjoisesta virtaavien lisäjoukkojen saapuessa paikalleen. Puhdistajan vuosikymmeniä rakentama infrastruktuuri alkoi kantaa viimein hedelmää. Se tosin tarkoitti myös, että päivä päivältä heidän operaationsa oli vähemmän ja vähemmän piilossa. Junaryöstöjen kaltaiset tilanteet tulivat varmasti yleistymään ja Rakva oli koko ajan enemmän huolissaan siitä, että heidän liikennöinti herättäisi muidenkin, kuin jo heidän tiedossa olleiden vihollisten huomion.

“Meinasitko sinä valittaa vielä jostakin vai joko voisit poistua tuhoamasta telttani kaikkea happea?”

Everstin sanat havahduttivat Rakvan mietteistään. Pitkää työpäivää tehnyt skakdi nousi pystyyn samalla lihaksiaan venytellen. Tämän harja heilahti kerran, kun hän kääntyi kannoillaan, mutta hänen jalkansa jähmettyivät paikalleen välittömästi, kun hän näki, mitä teltan suulla seisoi.

Katsetta ei ollut, ei edelleenkään. Punaiseen kaapuun kietoutunut laiha hahmo tuijotti mahdollisesti Rakvaa, mutta teltan miltei olemattoman valaistuksen vuoksi siitä oli mahdotonta olla varma. Silmien hohdetta ei ollut, sydänkivi ei kuultanut kaavun lävitse. Oli ainoastaan mytty kangasta verhoamassa kaikki, mitä olemus sen alla oli.

Rakva peruutti täristen teltan reunalle, mutta hahmon katse ei seurannut häntä. Sen sijaan se kohtasi nyt skakdin takana seisovan Everstin, joka oli itselleen täysin epätyypillisesti jähmettynyt kauhusta. Hetken aikaa vallitsi ahdistunut hiljaisuus, jossa kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Sitten huoneen täytti ääni, jollaista Rakva ei eläessään ollut kuullut.

“Eversti.”

“Ca- carnadiak”, Matoran sopersi. Väri oli kadonnut miltei kokonaan hänen kanohiltaan. Rakva ei ollut varma kauhistuako enemmän siitä vähästä, mitä kaapusaapujasta tiesi, vaiko Everstin reaktiosta.

“Sokea Seurakunta näkee kaiken, Eversti. Huolimatta jatkuvasta alisuoriutumisesta, sinulle oli luvattu koti avonaisen taivaan alta.”

Naiselle kuuluvassa puheessa oli niin paljon värähtelyjä ja sivuääniä, että Rakvan oli pakko keskittyä kaikella voimallaan siihen, mitä kaavun alta lausuttiin. Kangas liikkui ja velloi, kun Carnadiak nosti yläraajansa yhteen ja paljasti ainoastaan lisää punaista, kun luisevat sormet lukittuivat ja kädet asettuivat ristiin.

“Kuningatar katsoi pyristelyäsi säälien, Eversti, mutta petoksesi on anteeksiantamaton.”

“Petoksesi?” Rakva toisti kaavukkaan sanat ja onnistui sivusilmällään vilkaisemaan irvistelevään Everstiin, joka näytti saaneen hivenen rohkeudestaan takaisin päätellen siitä, että tämä pystyi jo seisomaan vapisematta.

“Sokea Jumalatar näkee kaiken, Eversti. Kahdestoista lapsi tiesi junamme reitin. Curuvarin harhaoppiset oppilaat eivät osaa pitää sormiaan kurissa… etkä sinä osaa salata viestejäsi piiloon kaikkinäkevältä katseeltamme.”

Carnadiakin viimeiset sanat onnistuivat viimein provosoimaan Everstistä vastauksen. Curuvarin halveksinta oli tehnyt tehtävänsä.

“Siskokset repivät sinut kappaleiksi, demoni…”

Po-matoranin sanoilla kesti hetki rekisteröityä Rakvan päähän. Hän alkoi viimein ymmärtää, että Everstin jääräpäisyydelle saattoi olla muukin syy, kuin Metru Nuilta etelään asti selvinnyt sotilaallisuus. Oliko syy sille, miksi tämä ei ollut halunnut turvata junan kulkua kaiken aikaa se, että hän tahtoi sen tulevan ryöstetyksi?

Rakvan katse lukittui Everstiin. He jakoivat katseen, joka kertoi skakdille kaiken tarvittavan. Epätoivo matoranin kasvoilla varmisti, että tätä kohtaan tehdyt syytökset pitivät kutinsa.

“Minä en selvinnyt sodasta jäädäkseni jonkun epämuodostuneen piispan hampaisiin”, matoran mutisi. Carnadiakin tyhjä tuijotus ei kuitenkaan edes värähtänyt. Ei, vaikka Everstin sanoja seuraavat tapahtuivat sellaisella nopeudella, että kukaan normaalit refleksit omaava ei olisi ehtinyt niihin reagoimaan.

Pistooli, jonka Eversti oli ainoalla terveellä kädellään pöytänsä alta kaapannut ehti laueta ainakin viisi kertaa ja jokainen niistä osui maaliinsa. Luodit katosivat Carnadiakin hupun sisään ja tekivät litisevän äänen perusteella kontaktin tämän kallon kanssa. Rakva oli vaistonvaraisesti loikannut maahan teltan nurkkaan pois kaaoksen tieltä. Kun hän viimein uskalsi katsoa, millaista jälkeä ammuskelu oli saanut aikaan, oli tilanne jo ohi. Carnadiak seisoi edelleen samassa pisteessä teltan oven edustalla, mutta Everstin yhä pistoolia puristava, verta vuotava käsi kourassaan. Po-matoran ei saanut shokissaan sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan tuijotti verta vuotavaa tynkäänsä. Hetken päästä nyt täysin kädetön Eversti käänsi katseensa takaisin punaisen kaavun kantajaan ja siihen, kuinka luodeilla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tähän. Rakvalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä oli edes tapahtunut. Hän ei ollut nähnyt Sokean Seurakunnan piispan edes liikkuvan.

“Kuningatar hyväksyy lihasi osaksi parveaan, Eversti. Kudoksesi sykkiköön ikuisesti hänen sydämessään.”

Everstin kauhistunut katse ikuistui lopullisesti hänen kanohilleen, kun asia, jota Rakva osasi kuvailla ainoastaan punaiseksi juurakoksi ilmestyi nyt jo toista kertaa matoranin taakse ja yhdellä äänettömällä sivalluksella irroitti pään tämän vartalosta. Kylmä ruumis mätkähti elottomana teltan lattialle pian pöydän alle vierineen pään perässä. Rakva ei kyennyt enää estämään itseään kiljahtamasta. Hän työnsi nyrkkinsä suuhunsa tukahduttaakseen oman huutonsa sellaisella vauhdilla, että hänen uudet, entisiä paljon terävämmät hampaansa viilsivät rikki hänen rystysiään.

Carnadiakin juuret vetäytyivät hitaasti teltan alla ja palasivat takaisin tämän kaavun alle. Sitten tämä teki ensimmäisen eleensä koko keskustelun aikana ja kumarsi. Ensiksi Rakva luuli, että tämä teki kunniaa juuri surmaamalleen matoranille, mutta teon oikea merkitys paljastui hänelle nopeasti. Viisi luotia, jotka muodostaan päätellen olivat kuin olivatkin osuneet johonkin kovaan, tipahtivat kaavun sisältä teltan lattialle. Sitten piispa viimein soi katseensa skakdiin, joka olisi tahtonut olla missä tahansa muualla.

“Sinä olet Rakva?”

Rakva nyökkäsi. Hän yritti epätoivoisesti olla katsomatta entisen esimiehensä jäänteiden suuntaan.

“Kuinka sinä olisit turvannut kuljetuksemme?”

Carnadiakin kysymyksen konkreettisuus yllätti skakdin, joka reaktiona siihen vilkaisi veripisaroiden tahrimaa karttaa, johon oli selvällä sinisellä viivalla piirretty kaikki Puhdistajan junien reitit.

“Minä… minä olisin perustanut vartioleirit isoimpien solien ja verkkojen katvealueiden varsille ja… miehittänyt junan itsensä tunkeilijoiden varalta…”

Rakva tunsi kaavun alta häntä mittailevan katseen selkäpiissään. Arvioitiinko häntä? Miksi hänen mielipiteellään oli edes väliä? Ainoat kysymykset, mihin skakdi oli saanut vastauksia, liittyivät sellaisiin seikkoihin matoranien anatomiasta, joita hän ei olisi tahtonut. Hänellä oli yhä täysi työ pitää päivällinen sisällään.

“Kuinka paljon lisäjoukkoja se vaatisi?”

“Enemmän kuin meillä on, nyt kun frosteluksetkin lähtevät… en ole laskenut kovin tarkkaan, koska Eversti ei pitänyt tärkeän-”

“Everstin ainoa tärkeänä pitämä asia oli pitää huolta, että Curuvarin uskonsa hyljänneet petturit saivat tietoa siitä, mitä täällä tapahtuu. Älä ajattele hänen metodejaan. Kuinka paljon joukkoja sinä tarvitsisit pitääksesi huolta, että pyhä tarkoituksemme jatkaa aikataulussaan?”

Kyllä Rakvalla vastaus oli, hänen piti vain pohtia sitä hetki. Hänen turhautumisensa siihen, kuinka epätehokkaasti Eversti oli useimmiten hoitanut asioita oli monena yönä kirvoittanut pitkälle vietyjä ajatusleikkejä siitä, kuinka hän itse asiat olisi hoitanut. Hän ei vain ollut odottanut, että hän jonakin päivänä joutuisi jakamaan niitä kenellekään.

“No tuota… kahdeksallakymmenellä miehittäisin jokaisen vaunun ja perustaisin ainakin kolme kriittisintä vartiopistettä.”

Carnadiak jatkoi vain tuijotustaan. Tämän pää kääntyi selvästi vilkaisemaan pöydälle jäänyttä karttaa. Sitten katse siirtyi hitaasti takaisin Rakvaan ja tämän nyt jo hieman toipuneeseen olemukseen.

“Saat kaksisataa. Kuningatar on valmis panostamaan operaatiomme turvallisuuteen. Sinä vastaat tästä asemasta nyt, Rakva. Katso, että olet Everstin laiminlyömien tehtävien arvoinen. Kapteeni ottaa sinuun yhteyttä pian.”

Carnadiakin pää kääntyi ensin kohti teltan ovia ja loput tämän ruumiista seurasi hetken päästä perässä. Tämä alkoi lipumaan pois paikalta ilman, että ainutkaan ilmiselvä askel vietti tätä eteenpäin.

“Olen pahoillani, että jouduit todistamaan tämän. Sokea Seurakunta suree joka kerta, kun yksi Suuren Hengen lapsista ei pääsekään todistamaan tuomiota.”

Punakaapu poistui viimeisien sanojensa saattelemana Everstin silvottu koura yhä otteessaan, mutta rauhaa ja hengähdystaukoa Rakva ei vieläkään saanut. Ulkopuolella vahdissa seisoneet Zadakhit astuivat huoneeseen välittömästi Carnadiakin poistuttua puhdistamaan kahdessa palasessa makaavaa matorania teltasta. Skakdi ei kuitenkaan tahtonut jäädä enää tuijottelemaan jäänteiden kaapimista, vaan rynni ulos heti vahkien väistyttyä ja haukkoi keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Tupakkayskä tarttui ilmasta heti kiinni ja aiheutti kohtauksen, joka ei varsinaisesti auttanut Rakvaa pitämään ruokaa vatsalaukkunsa puolellaa. Yhä tapahtumista kuvottunut skakdi antoi lopulta ylen havupusikkoon, jolle hän ehti vapisevilla jaloillaan rynnätä vain vaivoin.

Hänen harteilleen siunaantunut vastuu takoi hänet kuitenkin lopulta takaisin pystyyn. Rakva ei vieläkään voinut uskoa, että Eversti oli vuotanut junan reitin pohjoisen vihollisille, mutta se vähä, mitä hän Carnadiakista ennakkoon tiesi, sai hänet vakuuttuneeksi, että sellaisia syytöksiä ei heitelty perusteetta. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Sokea Seurakunta puuttui heidän toimiinsa suoraan. Rakva ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että tällaisista kohtaamisista tulisi uusi normaali.

Hänen piti vielä erikseen käskeä itseään hengittämään. Kun hän viimein pystyi seisomaan jalat suorana, hän kiinnitti huomionsa taas kohti puiden välistä hädin tuskin siintävää merenrantaa ja juuri telakalta irtautunutta sotalaivaa, joka johdatti frostelusjoukkoja taas kohti pohjoista. Metsän siimekseen takaisin lipunut piispa oli jättänyt jälkeensä ainoastaan kapeiden juurien vispaamisesta jääneitä jälkiä. Varastorakennuksen kulmalla nojaillut Body oli katsonut ihmeissään, kuinka hänen ohi yllättävän lujaa vauhtia viilettänyt Carnadiak tiputti kaapunsa sisältä metsän reunalle saavuttuaan lihasta täysin tyhjäksi kalutun po-matoranin käden sekä verisen pistoolin.

Metsästä päin puhaltava tuuli viuhkoi taas väkivaltaisesti skakdikaksikkoa päin, kun Rakva viimein harppoi leveän toverinsa rinnalle. Bodylta ei kestänyt kauaa huomata, että hänen uusi toiminnanjohtajansa oli epäterveellisen kalpea.

“Meillä on paljon töitä tehtävänä”, Rakva vastasi Bodyn sanattomaan tiedusteluun. Kaksikosta suurikokoisempi oli jo osannut päätellä, mitä oli tapahtunut. Pysäköityyn junaan katseensa iskeneet skakdit olivat hitaasti palanneet samoihin asemiin, mistä he olivat keskustelunsa aloittaneetkin. Rakva heistä tosin kaksin verroin kalpeampana, mutta myös – ja hän ei tohtinut myöntää sitä itselleenkään – motivoituneempana.

Nappulat everstin veren tahrimalla pöydällä liikkuisivat taas pian. Ja samalla kun tuomionpäivän kellokoneisto työskenteli yötä päivää totuutensa eteen, oli punaiseen kaapuun kietoutunut piispa jo matkalla etelään. Välisaarilla eli muistoja, joiden olisi kuulunut jo unohtua ja Sokean Seurakunnan katse kuihduttaisi ne takaisin historian hämäriin.