Bio-Klaani
Vähän aikaa sitten

Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.

Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.

“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.

“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”

“Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
“Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”

Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.

“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”

Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.

“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”

Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
“Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. “Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”

“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”

“Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”

Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.

“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”

“Minä tiedän sen”, toa parahti. “En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”

Toa nousi seisomaan. “Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”

Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.

“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”

Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
“Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. “Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”

“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”

Mustalumi vain huokaisi.
“En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”

“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”

Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.

“Ja olen sitten muuten tosissani.”

“No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.”
Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.

“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.

“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”

“Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. “En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”

“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.

“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”

“Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. “Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”

“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”

Toa pysähtyi.
“Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. “Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”

“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”

Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.

“He eivät voi auttaa.”

“Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.

Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.

Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.

Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.

Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.

Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.

Aivan kuin Delta oli sanonutkin.