Bio-Klaanin linnoitus

Matoran-Umbra heräsi oudosta unesta. Hän oli tavannut toa Umbran jossain Karda Nuiksi kutsutussa paikassa. Mukana oli ollut myös varjomainen lintuhahmo, joka raakkui ja oli mennyt hänen kimppuunsa. Lisäksi olento oli puhunut jotain siitä, että hän ei tiedä oikeata menneisyyttään.

“Mitä se edes tarkoitti?” pyöri pikkumiehen mielessä. Kuin suuri kysymysmerkki.

Oli aamuyö, mutta hän ei saanut nukuttua. Hän oli taas hiestä märkä. Peitto lensi lattialle ja Umbra hyppäsi perässä.

“Voisin lähteä yöretkelle selvittämään päätäni. Ehkä jokin klaanin yökukkujista voisi olla seuraksi tai jotain”, hän puhui itsekseen. Yleensä kahviossa oli sinne nukahtaneita tyyppejä tai siellä jostain oudosta puhuvia henkilöitä keskellä yötä. Huhuttiin, että jotkut asuivat kahviossa!

Fikou nukkui kopassaan. Kahu oli taas mennyt yölliselle retkelleen. Ehkä se ei nyt toisi biohanhen raatoa mukanaan. Lintu toi usein asioita retkiltään. Kerran se toi nazorakin raajan. Ehkä rahi oli silloin löytänyt klaanin vihollisia ruoakseen.

Ylisuuri matoran hiipi hiljaa kämppänsä läpi. Kukaan ei ollut tarvinnut vielä tätä päämoderaattorin lukaalia mihinkään. Hänen retkensä tutkimusmatkoille olivat myös hiukan estyneet kun hän moderaattorien mukaan tarvitsi jonkin koulutuksen ennen matkaa.

“Ihmeellisen byrokraattisiksi ne ovat menneet viime aikoina”, hän mutisi ääneen.

Matoran avasi oven. Puuovi narisi saranoissaan. Koiramainen fikou ei onneksi herännyt, se siitä puuttuikin, että lemmikki lähtisi hänen matkaansa. Ei tällä kertaa.

Linnoituksessa oli täysi hulina. Matoraneja ja toia juoksi ympäri portaita ja tuntui kun maailma olisi loppumassa.

“Nazorakit ovat ampuneet Viidakkosaaren tohjoksi!” joku tärtäläinen huusi.

Itku ja kirkuminen sekä yleinen kaaos olivat läsnä Bio-Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat poissa, he olivat varmasti adminien kanssa hätäkokouksessa.

Umbra käveli käytävää pitkin ikkunalle, jossa oli joukko tuttuja katsomassa kaukana olevaa paloa, jonka musta savu näkyi varoittavana esimerkkinä Bio-Klaaniin. Äksä, Blezer ja Bloszar olivat hänelle tuttuja lähinnä kahvion hillomunkkien ääreltä.

“Niin monet lajit kuolivat sukupuuttoon”, Blezer mutisi. “Niin paljon kuolemaa ja hävitystä”.

“Ötökät haluavat että antaudumme niiden niveljalkojen alle”, Äksä puristi nyrkkiään.

“Nazorakeilla on Tronie ja meikäläisiä. Tämä vain vahvistaa haluani taistella heitä vastaan. Olen jo kehitellyt erilaisia aseita öttiäisiä vastaan. Olen kehitellyt niitä yöt ja päivät”, Bloszar sanoi varjoista.

“Älkääpäs vaipuko synkkyyteen”, Umbra aloitti. “Bio-Klaani kyllä puolustaa meitä ja me sitä. Olemme kaikki sotureita”.

“Sinäkö soturi? Olet aika hintelä ollaksesi soturi”, Äksä naurahti.

“Senkin talonmies. Olet hyväkin puhumaan”, Umbra näpäytti. “Istut vain kahviossa juomassa karhuhaita ja sitten pelaat pokeria”.

“Itse olet joku moderaattorin kaima ja käytät sitä hyväksesi, että saat käyttää sen tavaroita”, titaani napsautti.

“Lopettakaa kinailu. Maailma palaa ja me olemme muurien suojissa turvassa, mutta kuinka pitkään?” violetti mies päästi suustaan. Sitä sopi kyllä miettiä, sillä Allianssi oli osoittanut mahtinsa.

Kuka heitä suojelisi jos he eivät itse siihen kyenneet? Kuka pitäisi julmat niveljalkaiset poissa?

Kuinka kauan menisi ennen kuin linna sortuisi kuin palikkarakennelma…

Onu-Metru, Mustan Käden tukikohta

Maan kenraali istui nojatuolissa hyvä gendopolislainen savuviski yöpöydällään. Hän vahti ystävänsä, konetoa Delevan unta. Mekanisoidun ystävän unet eivät näyttäneet kauhean mukavilta, niin monet hikikarpalot nousivat miehen punaiselle naamiolle. Hän pyöri levottomasti pedissään ja välillä säpsähti hereille, mutta kaatui sitten nopeasti horteisiinsa.

Pieni annos po-metrulaista viinaa johon oli laitettu pikkiriikkinen loraus kredipselleeniä olisi pitänyt auttaa nukkumisessa, mutta se näytti vain pahentaneen toan unia. Toa nousi usein istumaan ja katsoi ystäväänsä lasittunein punaisin silmin ja toisti lausetta: “Sinusta tulee yksi meistä” ja kaatui sen jälkeen takaisin tajuttomuuden ja unen rajamaille. Todellisuuden ja unimaailman häilyville rajaseuduille.

Nurukan oli jostain löytänyt mekaniikasta kertovan kirjan, joka kertoi Mekaniikan tutkijoista ja heidän keksinnöistään. Sen oli ilmeisesti kirjoittanut vahkien keksijä Onu-Matoran Nuparu joskus vuosia sitten. Sen oli pakko olla vuosikymmeniä vanha kun se löytyi Käden kirjahyllystä.

Kirjassa vilisi nimiä Doktor Viktor Von Nebulasta Niziin ja siellä oli maininta heidän tutkimustöistään ja keksinnöistään. Nelikätisistä mekaanisista mekkotappajaista kirjassa ei tuntunut olevan sanaakaan.

Ehkä vastaus ei löytynyt näistä vanhoista kirjoista. Angien varmaan tietäisi, jos häntä jututtaisi paremmalla ajalla ja nainen olisi paremmalla tuulella.

Kenraali kaatoi viskiä kurkkuunsa. Savun maku ja vuosikymmeniä vanhan juoman pehmeys valtasivat hänen suunsa, kurkkunsa. Se poltti ja hiveli hänen makunystyröitään. Tämänkin juoman oli joku valmistanut ennen Sotaa ja nyt hän joi sitä.

Kaksoisauringot olivat menneet maillensa jossain maan pinnalla. Kaiken järjen mukaan Käden kenraalin pitäisi olla nukkumassa. Mutta hän ei voinut nukkua. Ei kaiken sen jälkeen.

Kaikki oli mennyt niin väärin jo siitä Umbran kutsusta lähtien. Kutsusta Avra Nuin saarelle voittamaan “Makuta”. Mitä toa ei ollut kertonut tai tiennyt oli se, että koko tyranni oli valon toan puolikas, joka kutsui itseään KraUmbraksi tai joksikin vastaavaksi. Nurukanin muistot tuolta retkeltä olivat perin hajanaiset, mutta hän muisti väläyksiä sieltä täältä. Varjoja ja väläyksiä, koska niitä Kra tuntui hallitsevan.

Saarella oli kuuden toa-veteraanin tiimi, vastassaan epätodennäköinen pienen zyglak-armeijan ja “makutan” illuusio-olentojen joukko. Epätodennäköisyyksien liitto.

Kenraalilla oli vieläkin vaikeuksia käsitellä saaren tapahtumia. Kaikki oli tuntunut kuin todentuntuiselta painajaiselta, mutta yksi heistä oli silti kuollut. Ja zyglakit olivat menettäneet johtajansa. Kuin ihmeen kaupalla he olivat selvinneet, mutta he olivat joutuneet eroon Ruthakasta ja Aknokasta, jotka lähtivät viemään maan toa Ornokan ruumista Välisaarten alla sijaitsevaan kyläänsä.

Matka oli tämän jälkeen ollut meripainotteinen ja he olivat kohdanneet kääpiötoa Samolin ja joukon skakdiryöväreitä, joille he antoivat kunnolla turpaan.

Tämän jäkeen he olivat kohdanneet Metorakkin skakdi-joukot ja voittaneet heidät sekä pelastaneet Matoron. Matka oli johtanut siitä Bio-Klaaniin.

Mitäköhän sillekin järjestölle nyt kuului? onu-kenraali mietti. Hän ei ollut ajatellut Bio-Klaania pitkään aikaan, vaikka olikin teknisesti sen jäsen. Mustan Käden pitää kyllä tehdä jossain vaiheessa liitto Bio-Klaanin kanssa asioista. Me tarvitsemme erinäisiä liittolaisia, vaikka järjestö onkin sodassa sen Allianssin kanssa.

Lopulta Kenraalin keho ja mieli antoivat periksi ja häntä alkoi väsyttää. Hän saisi nukuttua muutaman tunnin ennen aamun rientoja. Onu-toa sulki silmänsä ja siirtyi unimaailmaan, keskelle muistojen mysteerejä…

Feterra-asema

Sheelika käveli ympäri Zorakin tukikohtaa. Hän oli jättänyt valon toan nukkumaan köytettynä ja lopen uupuneena. Mies oli nukahtanut pian naisen suudelman jälkeen joko uupumuksesta tai helpotuksesta. Varjotar ei tiennyt uskoiko moderaattori oikeasti rakastuneensa vai oliko se vain hetken huumaa. Kaipuuta valoon ja lämpöön yksinäisyyden pimeydestä.

Salamatar oli useinkin tehnyt tällaisia operaatioita, joissa hän suostutteli yleensä miehet tekemään asioita Mestarin hyväksi. Jokin valon toassa kuitenkin säälitti häntä. Ja sai aikaan vihaa hänessä. Ristiriitaisia ajatuksia. Umbra kun oli linkki hänen entiseen elämäänsä, elämään, johon ei ollut paluuta.

Joskus Sheelika mietti, minkälainen hänen elämänsä olisi jos hän olisi saanut jäädä klaaniin. Mutta varjot söivät hänet. Hän oli murhaaja ja petturi heidän silmissään. Piraka.

Varjot olivat lähes kirjaimellisesti syöneet hänet Varjojen mestarin hovissa. Painajaismaiset koetukset tulivat yhä Sheelikan uniin, vaikka hänen mielensä pyrkikin unohtamaan ja piilottamaan kokemukset varjoihin. Niihin samoihin varjoihin, jotka olivat häntä kiduttaneet. Hän takoi niistä itselleen haarniskan, piikikkään, myrkyllisen haarniskan. Haarniskan, jonka ansiosta häntä ei voitaisi satuttaa.

Sheelika käveli Toa-Suvalleen, kupolimaiselle rakennelmalle, jossa hänen erilaiset voimanaamionsa olivat tallessa ja josta jollain oudolla ilveellä hän pystyi vaihtamaan kanohinsa lennosta. Kuusikulmion muotoinen rakennelma oli kuin temppeli, monissa paikoissa ne olivat pyhiä paikkoja matoran-kansalle. Mutta ei täällä.

Sheelikalle ja tämän Mestarille Suva oli vain työkalu. Se pystyi pitämään sisällään kuusi voimanaamiota, naamiota jotka Mestari ja tämän toa olivat valinneet tarkkaan. Karisman naamio, Häiveen naamio, Hiljaisuuden naamio, Hylkimisen naamio, Aineettomuuden naamio ja Lentämisen naamio oli laitettu paikoilleen ympäri Suvaa. Ne olivat kaikki osoittautuneet perin hyödyllisiksi erilaisilla tehtävillä.

Toat usein karttoivat Shelekiä ja Crastia, koska niitä pidettiin moraalittomia. Silti soturit pystyivät hyvillä mielin kantamaan karisman ja mielenhallinnan naamioita, naamioita joilla he voivat vaikuttaa muiden mieliin. Nainen ei pitänyt itseään pahemmin Toana, sillä toat olivat hyviä ja jaloja, palvelivat usein Mata Nuin hyveitä ja periaatteita. Varjon ja salaman lumoojatar palveli vain Mestariaan. Mestaria, joka oli antanut hänelle elämän ja paikan tässä maailmassa.

Nainen katsoi Suvaansa. Sen kaunista, hopeista pintaa, josta välkkyi sinistä valoa. Siihen oli kaiverrettu matoraniksi jotain kaunista, mutta aika oli syönyt tekstiä pois. Zorak oli hankkinut Suvan jostain ja modifoinut sen sopimaan paremmin tukikohtansa sisustuselementteihin.

Mestarin uusin lelu tai palvelija oli jossain muualla. Hänellä oli viimein rauhaa olla aivan itsekseen. Ei tarvinnut kuunnella sen robottihärvelin juttuja. Mokomakin idiootti, Sheelika mietti.

Varjotar mietti, mitä Mestarilla oikein olisi hänelle. Hän tiesi, että jokin tehtävä hänellä olisi Mestarin suuressa suunnitelmassa, mutta eihän sitä hänelle kerrottu ainakaan suoraan. Skakdi oli työskennellyt viime aikoina paljon jossain omissa saleissaan.

Hän käveli laboratorioiden ja muiden käytävien läpi kohti omaa kamariaan. Olisi aika mennä levolle ja keräämään voimia. Av-Toan kuulustelua ja luottamuksen saamista olisi jatkettava, mutta siihen hän ei pystyisi väsyneenä.

Sheelikan kammio oli pieni, mutta tarpeeksi kodikas hänelle. Siellä oli hänen iso pylvässänkynsä, joka oli verhoiltu tummin värein. Hänen sänkynsä silkkilakanat olivat myös tummia, samoin pehmeät tyynyt, joihin oli hyvä painaa päänsä.

Vaikka hän olikin varjon olento, piti hänkin mukavuuksista.

Pylvässängyn vieressä oli hänen yöpöytänsä, joka muistutti enemmänkin lipastoa. Sen päällä oli outo laavalampun ja sähkölampun yhdistelmä johon hän laittoi usein virran sormiaan napsauttamalla. Tällöin hänen salamansa alkoivat tanssia lampun sisällä olevassa putkilossa, joka oli täynnä jotain outoa nestettä.

Sheelika laittoi viittansa roikkumaan naulakkoon. Myös hattu löysi paikkansa metallisesta viritelmästä. Häntä väsytti ja hän halusi vain nukkua.

Toa otti peitellyn peittonsa reunasta ja kömpi ihanien vällyjen väliin. Hänen ajatuksensa kävivät hetkellisesti testikammiossa roikkuvassa av-toassa. Miten erilaiset heidän osansa olivatkaan kun moderaattori oli vankina ja hän vapaana. Nainen mietti mitä Mestari oikein halusi hänen tekevän vastaisuudessa nyt kun heillä kerran oli toa vankina.

Uni tuli kuitenkin nopeasti ja hänen mietiskelynsä korvautui unimaailman seikkailulla.