Katse avautui tyynelle merellä, se ikuinen tuttavuus. Avoin, rauhoittava, kuten myös säälimätön. Pidempään kuin kukaan elävä, se muistutti asioista – hyvistä sekä huonoistakin.

”Kuuletko sinä sen?”

”Minkä?”

”Se on palannut taas. Se hienovarainen kaiku, kun laine pyörii. En ole kuullut sitä pitkään.”

Kaksi soturia, takana erämaa ja edessä avara meri. He eivät olleet puhuneet pitkään aikaan, ei edes ennen kuin toinen heistä oli vaipunut pitkään koomaan. Jopa nytkin kun hän, tuo Toa, oli herännyt, ei Matoralainen tiennyt miten oikein vastata toverinsa puheisiin.

”Kaikki nuo sinisen sävyt. Et varmaan ymmärrä kaikkea sitä, tai kykene edes näkemään”. Toa otti syvän hengähdyksen ja antoi maiseman sinisen juureutua mielessään. ”Miksen osannut tajuta tätä ennen?”

”No, uni aina palauttaa perspektiiviä asioille”, tulen matoralainen vastasi. Toverillinen iva piileksi hänen puheessaan, jonka Toa onneksi löysi ja myös vastasi täsmällisellä hykerryksellä. Hiljaisuus vallitsi taas, se oli yhtä rauhoittava kuin tukala.

Toa otti syvän henkäyksen, hän halusi nauttia kaiken hetken minkä hän oli viimein saanut monien taistelujen jälkeen, kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin.

”Olen aina rakastanut merta, synnystäni asti olen oppinut sen”, toa sanoi. Matoralainen kuunteli hiljaa. Hänkin ymmärsi jollain tapaa syvimmässään Toan tunteen.

”En aina ollut Valon taitaja, tiesitkö? Ennen olin yhtä kuin merta, kun olin vielä Matoralainen. Vesi oli elementini. Mutta sain olla jotain muuta kuin se miksi synnyin, mutta ei kai kaikkia juuria voi tai tarvitse kitkeä. Tämä meri on kyllä ainoa asia josta en luopuisi”.

Tulen matoralainen vilkaisi hetken valon Toaa, mutta käänsi katseensa takaisin mereen.

”Aikamoinen muutos” oli ainoa vastaus minkä Matoralainen keksi, eikä silloinkaan ollut täysin varma, oliko se parasta mitä hän voisi sanoa. Puheensävy oli siis oltava niin epäironinen kuin voisikin.

Mutta Toa hymyili, joten ei kai yritys liian kamala voinut olla.

Pian Toan ilme synkkeni, ja hän katsoi merta eri tavalla kuin minuutti sitten.

”Juuri täällä se tapahtui, rannalla kuten tämäkin”, Toa sanoi. ”Vuosia sitten hän sanoi minulle: Jos haluaa voittaa Totuuden, täytyy olla ‘Ideaali’. Jos haluaa kohdata menneisyyden, täytyy katsoa eteen ja tehdä mitä täytyy.”

Toa oli kryptinen puheissaan, mutta Matoralainen antoi sen olla, ja Toa jatkoi.

”Mutta nyt hän on poissa. Meri oli samanlainen silloin kuin nytkin. Mutta jostain syystä, tunnen rauhaa. En tiedä, kykenenkö olemaan se mitä hän toivoi; olla Ideaali, mutta on tehtävä parhaani”, Toa lopetti.

”Minulla oli ystävä”, Matoralainen lisäsi, ”hän sanoi, että yritykset eivät ole koskaan merkki tappiosta”

Toa nyökkäsi hiljaa ja hymyili.

---

Valon Toa työnsi veneen mereen, matoralaisen auttamana.

”Jäätkö varmasti tänne?”, toa kysyi tulen matoralaiselta.

”Olen kaupunginvartija”, matoralanen vastasi, ”tehtäväni on suojella heikompia. Eivätkä täällä työt koskaan lopu.”

Toa hymähti ja siinä viimeisellä sai veneen puskettua mereen ja asettui sen päälle pikaisesti. Hän jätti viimeiset jäähyväiset tuolle saarelle ja jatkoi matkaansa etsimään sitä legendaa, jota edes hän ei tuntenut.

Matoralainen piti kiinni Toan huiviin palasesta, punaisesta kuin hänen oma naamionsa, ja palasi aavikolle.