Bio-Klaani
Päiviä ennen Yö Kauhua

Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.

Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.

Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.

Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!

Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.

“Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.

Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.

Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.

“Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.

Mutta sitten ovi avautui.

Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.

Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.

Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.

“Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.

Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.

“T-tuo solmio, Matoro!”

Mutta vastausta ei kuulunut.
Ja Kissabio avasi silmänsä.

Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.

Se

MITÄ SIITÄ?

saattoi

MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?

olla

ÄLÄ KYSELE TURHIA

tikitystä

TAI MINÄ T A P A N S I N U T

---

Kissabio hätkähti hereille ja oli pudota sängystään.

Bio-Klaani
Ystävänpäivä

Kapura katsoi taakseen astuessaan Arkistoihin ja varmisti vielä viimeisen kerran, ettei epäselvä kissaolento seurannut häntä.
Tai kukaan muukaan.

Matorolle hän oli sanonut menevänsä tekemään “sekalaista tutkimustyötä”. Hauskaa oli se, ettei lausahdus mennyt kovin pahasti pieleen. Mutta vaikkei tulen soturi täysin tiennytkään, mitä etsi, oli sen pakko olla kätkettynä johonkin kirjahyllyrivien keskelle. Miksi muuten hänet olisi vallannut pakottava tarve Arkistoihin menemiseen?

Sama oli toistunut koko sen ajan, jonka Kapura muisti Klaanissa viettäneensä. Hämäriä mielikuvia. Pinnalle nousseita muistoja ja välähdyksiä, jotka olivat kuin jonkun toisen elämästä. Hälyttävä varmuus siitä, että kaikki tämä onkin vain valhe. Vain peitetarina. Totuus oli jossain, ja jokin ajoi Kapuraa etsimään sitä.

Mutta parin päivän päästä kaikki oli ohi. Kertaakaan Kapura ei ollut tehnyt asialle mitään, mutta nyt halu selvittää, mistä oikein oli kyse, oli kasvanut liian suureksi. Siispä Kapura oli päättänyt hajamielisen keskustelunsa Matoron kanssa ja suunnannut sinne, mistä klaanilaisen oli kätevintä hankkia itselleen tietoa.

Osittain hän pelkäsi sitä, mikä saattaisi paljastua. Kapura ei rakentanut menneisyyskuvaansa hirveän suureen pinoon faktoja. Hän oli saapunut Klaaniin jostain toana. Useimpiin jäseniin verrattuna vielä varsin myöhään, sillä miltei kaikilla oli muistoja ajalta, jona toa ei vielä ahkeroinut plasmaa ampuvien moottorisahojen ja räjähtävien harppuunojen kanssa. Sepän ammatti antoi jonkinlaisia ajallisia vihjeitä, sillä suuri osa linnakkeen sotureista oli joskus hyödyntänyt Kapuran palveluja.

Ja siinä kaikki sitten olikin. Menneisyys, joka oli niin täynnä aukkoja, että sitä pystyi hädin tuskin kutsumaan menneisyydeksi. Niin naiivi Kapura ei ollut, että olisi luullut toien vain ilmaantuvan maailmaan sattumanvaraisesti. Lisäksi hänellä oli selvästi tietoja ja taitoja, jotka oli opittu jossain. Mutta missä?

Parin päivän ajan hänen unissaan useasti vieraillut symboli lepäsi nyt hyllyllä Kapuran edessä. Karttakirja. Vanha karttakirja, josta pitäisi löytyä… Mitä?

Kapura kurotti kohti karttakirjaa ja sai sen käteensä.

Tulen ja painovoiman toan kädet tärisivät, eikä se johtunut ainoastaan opuksen painosta. Oliko tämä nide ratkaisu kaikkeen? Erään saaren kuva oli pyörinyt selittämättömästi Kapuran mielessä. Mielikuva ei liittynyt mihinkään. Ei nimeä, ei sijaintia. Toa tiesi saaresta ainoastaan sen, että se oli olemassa.

Ja olemassaolo ei ollut riittävä syy piinaaviin uniin.
Jotain oli tekeillä.

Oli ilmeistä, että pinnalle nousevilla muistoilla oli jotain tekemistä Kapuran menneisyyden kanssa. Toa oli kysellyt asioista niiltä, joiden kuvitteli muistavan parhaiten. Tulen soturi oli saapunut Klaaniin vaikuttaen hieman järkyttyneeltä ja pyytänyt päästä jäseneksi. Pian Paja oli rekrytoinut uuden tulokkaan, ja vuosien saatossa tämä oli ammentanut taitojaan kaiken mahdollisen korjaamisessa ja kaikkien halukkaiden raskaassa aseistamisessa.

Muuta ei kukaan tiennyt. Jos toa oli koskaan maininnut menneisyydestään, ei kukaan ollut ainakaan kirjannut mitään ylös. Kapurasta tiedettiin vain, että hän piti moottorisahoista, jotka ampuivat plasmaa. Kyllä hän jostain oli tullut (saareltako?), mutta toa itsekään ei ollut kyseenalaistanut epäilyttävää muistinmenetystään. Ennen tätä päivää.

Saaret vilisivät ohi silmien Kapuran selatessa karttakirjaa. Veljeskunnan saari oli Klaanin lähisaarista ainut, jolla oli teoksessa nimi. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta. Toinen kartta. Ei mitään. Seuraava. Ja sitä seuraava. Pian Kapura huomasi katsovansa Karzahnin lähimaastoa. Turhautunut toa avasi maailmankartan ja onnistui paikallistamaan Klaanin, mutta niin pienen kohteen löytäminen oli mahdotonta.

Oliko se pieni?
Oli.
Kapura oli varma, ettei saarelta löytynyt kiinnostavia maamerkkejä. Ehkä pari matorankylää. Jotain siellä kuitenkin oli.

Klaanin toimintatapoihin ei kuulunut jäsentensä taustojen hirveän tarkka tutkiskelu. Järjestössä oli mahdollista elää miehenä ilman menneisyyttä. Mutta nyt Kapurasta tuntui siltä, kuin kaikkea, jota hän itsestään tiesi, olisi revitty pois. Selatessaan Kapuran käsitys tapahtumista tarkentui. Karttakirja ei ollut asioiden ydin. Mutta sen saaren kartta oli. Joten tutkimustyön oli jatkuttava.

Kapura selasi sisällysluetteloon huomaamatta hahmoa, joka hiiviskeli hänen takanaan. Tavalliset kartat eivät olleet auttaneet. Ehkä erikoiskartoista löytyisi jotain. Sademäärä, ei. Lämpötila, ei. Kapura jotenkin tiesi, että saareen liittyi yksi maantieteellinen ominaisuus, jolla se löytyisi.
Oikea sana hyppäsi toan silmiin.
Kapura unohti hengittämisen hetkeksi katsoessaan sanaa.
Niinkin viatonta sanaa kuin MERIVIRRAT.

Uhkaava yskintä ei saanut Kapuraa lopettamaan työtään. Paina mieleesi sivunumero sanan MERIVIRRAT vierestä. Selaa. Menit yli. Palaa taaksepäin.
Katso lopputulosta.

Kartan yläpäässä oli Klaanin saaren tuttu muoto.
Ja sen alapuolella…
Karttamerkinnät ilmoittivat, että merivirroilla oli jostain syystä tapana viskata ajelehtivat esineet juuri erään tietyn kohteen äärelle. Ja tämä kohde oli sama kuva, jonka Kapura oli nähnyt unissaan.

Kapura jatkoi saaren tuijottamista. Merivirtamaininta teki siitä oikean. Juuri sen takia haaksirikko oli päättynyt tuolle tietylle saarelle, eikö?
Mikä haaksirikko?

Seurasi toinen uhkaava yskäisy. Se ei enää jäänyt varoitukseksi. Kynsikäs käsi tarttui karttakirjan sivuun ja repäisi saaren kuvan kahtia.

Kapura kääntyi katsomaan taakseen.

Ja näki karvaisen pinkin hahmon, jonka toinen käsi piteli yhä repäistyä sivua. Laihan vartalon ja pitkien raajojen jännittynyt asento sekä hampaikas hymy loivat vaikutelman siitä, että se oli saavuttamassa jotain, josta oli jo kauan haaveillut. Olennon leveä hymy kasvoi entisestään, ja sanat purkautuivat ulos sen suusta.

“moi arupak”

Kapura tuijotti vandaalia, jonka kaninkorvat, toa huomasi, olivat kiinni sinisellä pannalla. Mitä?
Sen toa sanoi ääneenkin.
“Mitä?”

Tulija hymyili yhä, mutta nyt sellaisella teennäisellä tavalla, josta kävi ilmi, että olento voisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää raivoisakkaasti. Sen olkapäät tärisivät olennon tiheän hengityksen tahdissa.

“älä esitä etet muista”, se sylkäisi ja tuijotti Kapuraa uhkaavasti.

Kapura aloitti perääntymisen pidellen yhä karttakirjaa, jonka yksi sivu oli halkaistu. “M-mitä?”, toa sopersi ja tunsi kutistuvansa kirjahyllyä vasten.

Olennon silmät olivat pullahtaa päästä. Siltä ainakin näytti. Kapura katsoi punaisiin silmiin, ja hänen kehonsa viesti pakene pakene pakene juokse.

“älä esitä ettet muis ta MISÄ KARZAHNISSA ON KELLO??”

Karttakirjavandaalin ääni nousi huudoksi keskellä lausetta. Nyt viimeistään Kapura päätti liueta paikalta ja nopeasti, mutta pakoaikeet estyivät, kun jokin terävä osui toaa leukaan. Kapura parkaisi ja kaatui taaksepäin. Kaatuessaan hän näki olennon kohotetun jalan, johon kiinnitetyssä luistimessa (mitä?) oli kirkkaanvihreitä verijälkiä.

“MISSÄ KARZAN HISSA ON KELLO?”

Kapura kierähti sivulle ja vältti viime hetkellä luistimen, joka oli osua hänen päähänsä. Toa yritti muistaa, oliko varustautunut Painovoimaterällä, muttei tainnut olla. Kuka muka oletti joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi lukiessaan karttakirjaa?

“ARU PAK MISÄ KEL LO”

Kapura perääntyi onnistumatta nousemaan ylös. Hyökkääjän epämuodostunut keho hytkyi raivoisasti sen valmistuessa seuraavaan iskuun. Viimein toa pääsi ylös, mutta olento syöksyi jo häntä kohti (luistimilla?). Sen nyrkki antoi Kapuralle uuden iskun päähän, ja toa kaatui jälleen taaksepäin. Luistimenisku kylkeen aiheutti terävän kipuaallon. Olennon raivoisa murahtelu oli ainut Kapuran kuulema ääni.

Sitten joku kirkaisi kirjahyllyvälikön toisessa päässä.

Luisteleva kani käänsi katseensa lähes yhtä pinkkiin kissaolentoon. Se virnisti maireasti ja lähti siirtymään kohti uutta saalista. Luistin kiisi Arkiston lattiassa.

Mutta epäselvän pinkin hahmon yllätykseksi saalis ei enää kirkunut. Se katsoi päättäväisenä ja rauhallisena vastustajaansa.

Kani ei enää hymyillyt.
Se kiihdytti luisteluvauhtiaan.

Mutta eteenpäin syöksyi myös Kissabio.

Toimittajan nyrkki iskeytyi kanin päähän.

Vuorovesikartan palanen lensi kaniolion hyppysistä sen maistaessa Kissabion nyrkkiä. Kani putosi maahan murisevaksi mytyksi, joka huitoi ympärilleen luistimilla. Kissabio veti esiin prototeräskyntensä ja kohotti niitä uhkaavasti vältellen luistimeniskuja.

Yhä muristen kani pomppasi pystyyn ja syöksyi kohti Kissabioa, mutta tämä väisti. Olento iskeytyi kirjahyllyyn, mutta kääntyi nopeasti ja syöksyi pian uuteen hyökkäykseen. Luistimenterät ja Kissabion kynnet iskeytyivät vastakkain todennäköisesti typerimmässä taistelussa, joka Klaanissa oli koskaan taisteltu.

Kissabio raapaisi kohti kohotettua luistinta, mutta tunsi pian iskevää kipua toisessa käsivarressaan.
Kaniolento oli purrut häntä käteen!
Kissabio kiljaisi ja hänen keskittymisensä herpaantui. Siitä oli maksuksi kivulias luistimenisku kyljessä.

Taistelijat perääntyivät. Kissabio vilkaisi nopeasti ympärilleen pidellen kättään, mutta hän näki ainoastaan tajuttoman tummanpunaisen toan. Toimittajan verta tippui lattialle puremakohdasta.

Kaniolion murina keskeytti hänet.

Se syöksyi hämmästyttävällä vauhdilla kohti Kissabioa. Toinen luistin nousi ilmaan sivusuuntaisesti ja antoi Kissabiolle iskun, joka lennätti toimittajan monta metriä taaksepäin. Kissa vinkui tuskissaan ja yritti nousta, mutta kivut olivat ylitsepääsemättömiä.

Luisteleva kani lähestyi uudelleen. Sen luistimet jättivät jälkiä lattiaan olennon astellessa kohti Kissabioa ja säilyttäessä jotenkin tasapainonsa.
Se mutisi itsekseen heh.

heh

Kani lähti luistelemaan kohti Kissabioa.

heh

Se antoi uuden luistiniskun suoraan maassa makaavan kissan kylkeen. Kissabio parkaisi.

heh

Kissabio menetti tajuntansa.

Sairasosasto

Kapura ähkäisi kivusta noustessaan ylös.

Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja huomasi makaavansa sairasosastolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Huoneessa ei ollut ketään muuta lukuunottamatta outoa pinkkiä ilmestystä, jonka Kapura yhdisti hämärästi Klaanilehteen. Sitten hän muisti nimenkin: Kissabio.

Mutta mitään muuta hän ei muistanut.

Kapura pysähtyi ajattelemaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Hänen kimppuunsa oli hyökätty, kai… Arkistoissa. Vai oliko? Toa piteli päätään ja yritti pinnistää muistiaan. Arkistot olivat totta. Hän oli mennyt tutkimaan… jotain? Epäselvä kuva karttakirjasta kohosi esiin ja toa yritti pinnistellä muistaakseen. Karttakirja. Hän oli lukenut karttakirjaa. Ja… mitä?

Hän huokaisi. Kissabio kääntyi katsomaan häntä yllättävän iloisena, joskin täynnä siteitä.

“Hei!” kissa maukaisi. “Haluatko osallistua ensi vuoden ystävänpäivähaastatteluun?”

“En”, Kapura mutisi ja yritti näyttää kovista kivuista kärsivältä, mikä oli helppoa, sillä hän kärsi oikeastikin kovista kivuista. “Satutko tietämään, mitä juuri äsken tapahtui?”

“Joo! Joku outo hyypiö hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa!” kissa sanoi hymyillen.

“Ahaa”, Kapura sanoi. “Satuitko näkemään, mitä minä siellä tein?”

“En?” Kissabio sanoi kysyvästi.

“Entä missä on hyökkääjä?”

“Modet veivät hänet talteen”, Kissabio sanoi iloisesti. “Mikä onni, että hänen pakomatkansa johti suoraa päätä Admintorniin! Höpsö ei taitanut tuntea Klaanin karttaa hyvin.”

“On”, Kapura mutisi. Mitä hän oli Arkistoista hakenut? Miksi karttakirja? Outo hyökkäys tuntui-

“Oletko varma, ettet halua haastatteluun?”

“Olen”, Kapura sanoi ja huokaisi uudestaan. Ehkä asia ei ollutkaan niin tärkeä. Hän muistaisi kyllä myöhemmin, jos oli tarve.

Ja niin muistaisikin. Joueran kopeloimat muistot nousisivat myöhemmin pintaan, mutta nyt traumaattinen kokemus peitti kaiken alleen. Mutta lopulta Kapura muistaisi kaiken. Ja nyt muistikin.

Matoro lähti kääntämään viisaria.

Kapura katsoi sivusta ja muisti. Muisti epäselvän kanin hyökkäyksen. Muisti, kuinka se oli kaivannut takaisin kelloaan.

Missä se oli nyt?

Sitä Kapura ei tiennyt, mutta hän lupasi itselleen tuhoavansa ajannäyttäjän niin nopeasti, kuin mahdollista.

Ja kello oli k u u s i.

Bio-Klaani
Päiviä ennen Yö Kauhua

Järkytys haihtui Kissabion kävellessä kohti Klaanilehden toimitusta.

Todennäköisesti hän oli vain lyönyt päänsä liian kovaa siinä omituisessa välikohtauksessa viime ystävänpäivänä. Painajaiset olivat vähän outo oire siitä, mutta toisaalta hän ei ollut mikään lääkäri. Eikä mitään muuta outoa ollut sattunut.
Paitsi että ei.

Kissabio pysähtyi. Nyt hän muisti.

Eräs outo sana oli piinannut häntä kaniolion hyökkäyksestä asti. Mikä sana se nyt olikaan? Kuinka monta kirjainta, neljäkö? Vaiko kuusi? Monia asioita tuntui olevan kuusi.

Mutta muisti ei pelannut.

Sarjakuvataiteilija huokaisi ja jatkoi matkaa. Nyt hänellä oli muutakin mietittävää. Kuten se, miten hankkia rasia Bro-Korolaista suklaata sille komealle jään toalle ensi ystävänpäiväksi. Kyllä muisti aikanaan palautuisi.

Niinhän se aina tekee.