Burnakin raato kujalla aamulla. Maha revennyt rapujalan alla.

Linnoitus pelkää minua. Olen nähnyt sen naamion alle.

Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.

Kaikki shippauksen ja surmaamisen saasta kuohuu heitä vyötäröön asti, ja moderaattorit ja adminit huutavat: “Pelasta meidät!”

Ja minä kuiskaan: “Ehkä.”

… se nyt on kuitenkin työtäni.

Tapaus Hotelli – Toinen päivä

Neito tuijotti minua silmiin tulisella katseellaan. Tumppasin tupakkani kämmenselkääni. Aivan kuten tumppasin tunteenikin. Ei minulla ole aikaa rakkaudelle. Olen omistanut itseni tälle kaupungille. Tälle syntien linnoitukselle.

Nostin neidolle hattua, kuten herrasmiehet tekevät. Tiesin ettemme koskaan voisi saada toisiamme. Tiesin, etteivät huulemme koskaan kohtaisi. Mutta sen uhrauksen minä olen valmis tekemään. Koska olen ainoa, joka voi. Koska olen ainoa, jonka sydän riipivästä kivustakin huolimatta kestää sen.

Jätin postitoimiston neidon kylmästi taakseni. Hänen vihreät kasvonsa ja maskiinsa kiinnitetty niittyjen kaunein kukka kummittelivat mielessäni vielä matkallani läpi sateisen torin. Kirjeeni on varmasti turvassa hänen hellässä huomassaan.

“Nascosto”, minä kirjoitin kirjeen päälle. “Nascosto.” Ah, kuinka sensuelli nimi. Sinne toimeksiantajani halusi minun lähettävän tutkimukseni. Uskon, että hänen toverinsa on tyytyväinen löydöksiini, mutta työ ei ole vielä tehty. “Pahin on vielä edessä”, ajattelin. Kuinka oikeassa olinkaan.

Palasin kaupunkini synkkiä katuja pitkin asunnolleni. Toimeksiantajani oli jättänyt minulle viestin. On lähtenyt hoitamaan asioita toisaalle. Pyysi minua jatkamaan hetken ilman häntä. Sytytin tupakan. “Tietenkin”, ajattelin sätkän savutessa huulessani. “Tietenkin minä jatkan.”

Deekoo tuijotti minua ikkunalaudalta taas tänään. Ei uskaltanut tulla lähelleni. Hän on yhä vihainen. Kenties sanani häntä kohtaan olivat karut, mutta mitä mies voi tehdä vihalle sisällään? Kyllä hän leppyy. Hän aina leppyy. Tässä armottomassa maailmassa meillä on vain toisemme.

Kävin taas illalla hotellin raunioilla. Romuttuneenakin se piti sisällään lukemattomia salaisuuksia. Polttajien motiivit tulisivat paljastumaan vakaissa käsissäni. Oikeus johdattaisi minut heidän työnantajalleen.

Pilvien takaa esiin tuleva kuu hymyili minulle tänään. Onnetar oli jälleen kanssani. Revolveri löytyi hakkeen keskeltä. Sen valmistaja oli raaputettu pois, mutta vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Zakazlainen, siitä olin varma. Aion viedä aseen kontaktilleni. Hän jäljittää kyllä sen omistajan.

Kiedoin harmaata takkia tiukemmin ympärilleni. Syystuuli oli kylmä. Yhtä kylmä, kuin sydämeni. Nousin taas kellotorniin iltani päätteeksi. Sieltä minä katsoin, kuinka kaupungin likainen yöelämä luikerteli taas ulos limaisista luolistaan. Ja siellä, heidän joukossaan näin taas hänet. Naisen vihreässä naamiossaan.

“Älä huomaa minua”, minä toivoin. “Älä huomaa, että salaa sinua kaipaan.” Hän hymyili kuulle taivaalla ja minä hymyilin hänelle. Se tuntui hyvältä. Hymyileminen.

Tornista laskeutuminen oli vaikeampaa, kuin olin kuvitellut. Haavani siteiden alla viilsivät vielä. Veden tohtori oli paikannut minut kunnialla, mutta aikani metsien ylväänä soturina olivat takuulla ohitse.

Asuntolan käytävällä törmäsin taas pimeään ystävääni. Mies kaasunaamarin takaa tervehti minua. Ja minä tervehdin häntä. Mysteerinen konemies vietti nykyään paljon aikaansa yksin. Epäilyttävää, mutta hän on ystäväni. Siksi en ryhdy toimiin.

Deekoo nukkui jo palatessani taas kotiin. Nostin trenssini henkarissa kaappiin sen lukemattomien identtisten tovereidensa joukkoon. Siistin sen lahkeet vielä joutessani. Päivä oli ollut pitkä, mutta minulla oli silti aikaa. Suljin kaapin perässäni ja heitin hattuni kohti naulakkoa. Se jäi hakaan ensimmäisellä yrityksellä. Niin tarkka heittokäteni oli.

Sade alkoi taas ropista ikkunaani. Olin saapunut kotiin sopivasti välttääkseni sen. Sammutin huoneistoni valot ja tuijotin yksinäisenä ulos ikkunastani.

“Minä olen etsivä, jonka tämä kaupunki ansaitsee”, kuiskasin itselleni, “Mutta en etsivä, jota he tarvitsevat juuri nyt.”

Kolmas päivä

Tänä aamuna minä kuulustelin viimein ”sitä matorania”. Hän on epäilyttänyt minua alusta asti. Aivan liian pitkä ollakseen tavallinen kansalainen. Mustavioletti. Käyttää samaa nimeä, kun suojelijoidemme päällikkö. Mutta hän ei murtunut. Vain todelliset valheen mestarit voivat vastustaa keinojani. Tuntien jälkeen päästin hänet menemään, mutta vannoin tarkkailevani häntä. Yksikään liike ei jäisi minulta huomaamatta.

Myös toiset uudet kasvot ovat herättäneet huomioni. Hattu ja hame. Volitak kasvoinaan. Hän näyttää rehdiltä. Ei mitään epäilyttävää. Poistin hänet mahdollisten epäiltyjen listalta.

Lounastin tänään Puis un sac, l’hommessa. Ystäväni kaasunaamarissa liittyi seuraani. Vaihdoimme kuulumiset. Hänkin työskentelee mysteerin parissa. Sanoi, että voisi kaivata apuani. Lupasin auttaa. Kaltaiseni mestarietsivä osaa työskennellä kahden tapauksen kanssa samaan aikaan.

Ystäväni halusi jotain ulos karanteenista. Hän luottaa kykyihini. En aio tuottaa pettymystä.

Sanoi, että siellä on titaanin ruho. Rautaisen miehen teknologinen ihme. Ystäväni menetti erään sen sisälle. Oli kaatunut mahtavan vihollisen miekkaan. Kunpa olisin ollut paikalla silloin. Olisin iskenut pahan maahan yhdellä väkevällä iskulla!

Ystäväni ei tilannut mitään. En usko, että hän on syövää sorttia. En minäkään. Söin silti. Se on tuska, joka miehen on kestettävä. Kuin mies. Se tuska.

Syötyäni lähdin kävelylle satamaan. Siellä mietin Tapaus Hotellin yksityiskohtia. Miksi juuri hotelli? Mitä salaisuuksia se pimeyden rakennus oli pitänytkään sisällään? Mitä se oli tehnyt ansaitakseen rankaisevat ja armottomat liekit?

Kaivoin taskustani savukkeen, mutta tuuli sammutti viimeisen tulitikkuni. Heitin sätkän veteen. Sauhu olisi kelvannut, mutta minut on tehty kärsimään. Nielin pettymyksen. Jatkoin eteenpäin. Koska minun täytyy. Koska kuka suojelisi kaupunkiani, jos en minä?

Deekoo oli tänään hieman paremmalla tuulella. Hän osoitti pienen karvaisen käsimerkin minulle, kun saavuin taas asuntooni. En välittänyt. Heitin hänelle pähkinän.

Muistan yhä päivän, jolloin voitin hänet Xialaisessa pokerissa. Taitoni siinä pelissä ovat legendaariset. Voitto oli minulle tietenkin helppo. Säälin apinaa. Sen häkki oli pieni. Se tuijotti minua vetisin silmin. Omatuntoni ei sallinut jättää sitä. “Diddyking”, sen nimi oli. Mutta Deekoo sopii sen arvolle paremmin. Onhan hän sentään suuren etsivän uskollinen apuri.

En saanut taaskaan unta, joten nousin taas kirjoittamaan. Olin käyttänyt viimeiset lanttini kirjoituskoneen musteeseen. Ei enää savukkeita minulle, mutta tapausten dokumentointi menee addiktioiden yläpuolelle. Merkintäni saavat siis jatkua.

Neljäs päivä

Tänä aamuna poistin kellon seinältäni. Se ei valvottaisi minua enää yhtään yötä. En normaalisti antaisi aikaraudan häiritä minua, mutta Tapaus Hotelli on saanut minut astumaan rajojeni yli. Stressi tekee minusta herkän. Paitsi sydämestäni. Se on yhtä kylmä, kuin rannan kylmin kivi.

Kävin karanteenissa tänään, kuten ystävälleni lupasin. Näin titaanimiehen vain vilaukselta. Vastaanotossa sanottiin, ettei sitä voitu luovuttaa ilman ylläpidon lupaa.

“Oikeus ei vaadi lupaa!”, minä lausuin. Mutta vastaanotto ei taipunut. Olen lisännyt heidät hotelliepäiltyjen listaan. Korruptio on syvällä kaupungissani. Mutta minä olen tullut pelastamaan heidät itseltään!

Muistelin tänään taas menneisyyttäni. Voi, kuinka traaginen se onkaan. Vähempi mies ei olisi kestänyt sitä, mitä minä olen. Sillä minut on maailma kovettanut. Xian karu kasvatti. Saapunut maailmaan ilman armoa. Maailmaan, jota ruskean hyönteisen raivo uhkaa.

Eivät ole vyöryneet sisään vielä. Tietävät minun olevan täällä. Ovat älykkäitä pirulaisia nuo ruskeat tuholaiset. Tajuavat, etteivät voittaisi tulitaistelussa. Koettavat tulla salaa. Viiltää, kun olen nukkumassa. Mutta ei onnistu sekään, ei todellakaan. Deekoo vahtii selustaani uskollisesti. Tekee sen vielä salaa. Näyttää siltä, kuin nukkuisi.

Tilaamani kyltti oli saapunut tänään. Naulasin sen asuntoni ulko-oveen.

Yksityisetsivä, se sanoi puisella petsatulla pinnallaan. Yksinkertainen. Kaunis. Ei se enempää vaatinut. Nyt jäisin odottamaan uusia toimeksiantoja. Niitä odottaessa selvittäisin kuitenkin Tapaus Hotellin. Uskon, että minulla on uusi johtolanka.

Yhteyshenkilö oli jäljittänyt aseen. Pettämätön vaistoni oli ollut oikeassa. Ase oli zakazlainen. Lähetin tehtaalle kirjeen. Vaadin saada tietää heidän myyntitietonsa. Vihreäkasvoisen naisen käsi kosketti omaani, kun ojensin kirjeen hänelle postitoimistossa.

Tukahdutin tunteet sisälläni ja jatkoin matkaani. Keräsin taas katseita matkalla kotiin. He epäilevät. He kaikki epäilevät! Voi kuinka he tietäisivätkään. Tietäisivät huivin taakse piiloutuvasta suojelijastaan. Mutta mies ei pröystäile teoillaan. Sillä minä olen varjoissa. Ja varjoissa minä olen vahvin.

Vielä yksi yllätys sisältyi päivääni. Puntti tulitikkuja oli jätetty kyltin komistaman oveni viereen. Sen päällä oli lappu, joka sanoi vain ”- K”.

Minulla on siis salainen ihailija. En ole yllättynyt, mutta en saa päästää häntä liian lähelle. Seurani on vaarallinen. Kuolema kulkee kantapäilläni.

Yöllä päätin myös, että lahjoitan kelloni pois. Kuulen sen, vaikka suljin sen lipastoni sisälle. Pettämätön kuuloni on kirous siinä, missä se on lahjakin.

“Tik, tok.”

Kärsin siis vielä yhden yön. Koska pystyn siihen. Koska olen tämän kaupungin vartija.