Bio-Klaani, satama

Pahasti vaurioitunut höyrylaiva lipui laituriin. Jos pyörät olisivat olleet yleisempiä matoranien keskuudessa, se olisi tömähtänyt rauhallisesti tyhjiä kumirenkaita vasten. Nyt BKS Hildemarin ja laiturin väliin jäi vain muutama pari kumisia rapujalkoja. Kukaan ei tiennyt, mistä ne olivat peräisin.

Hai nousi laiturille ja huokaisi syvään. Rukikorolainen vartija parkkeerasi tarakavansa viereen ja taputti tätä kuonoon. Vesiliskoa ei tarvinnut sitoa kiinni. Ga-matoran katsoi Haita tiukalla katseella, joka viesti, että pankkivekselin olisi parasta ilmestyä pieneen siniseen kouraan tai kengurulisko ei pysyisikään rauhallisesti paikoillaan. Ja Hain pitäisi vielä maksaa laivansakin korjaaminen.

Veden Toa mietti, pitäisikö hänen mennä pankkiin vai Admin-siipeen. Periaatteessa tämä oli ollut Klaanin tehtävä, ja Tawa ei varmaankaan jättäisi häntä asiassa yksin… Mutta jotenkin tehtävän kulusta pääadminille raportoiminen kuulosti paljon, paljon pahemmalta kuin skakdimotoristejen saarrettuna oleminen.

Kyber laski kätensä Hain olkapäälle. “Kyllä se siitä, veli. Et sinä tämän asian kanssa yksin ole.”

“Kiitos, Kyber, ihan oikeasti… Mutta en nyt tiedä, kaiken tämän jälkeen.” Ga-matoran naputti jo jalkaansa. Vaderi mulkaisi tätä vihaisena.

“Tawa ymmärtää kyllä”, Kyberi lisäsi, “Tiedät, että hän on sellainen.”

Santor puristeli nyrkkejään sanomatta mitään. Kapher katseli taivaalle. Yksissä tuumin Tanssiorkesteri lähti kohti linnoitusta verokarhu kannoillaan. He kävelivät läpi Admin-aukion, astuivat matalaa profiilia pitäen linnoituksen porteista sisälle ja kysyivät respasta Admintornin tilannetta. Tawa oli kuin olikin paikalla, eikä tämä tieto yllättänyt ketään. Oli yleinen mielipide, että juuriadmin teki liikaa töitä ja että hänen pitäisi siirtää rutiinihommia alemmille tasoille. Oli kuitenkin selvää, että jos toimisto olisikin yhtäkkiä tyhjä, klaanilaiset joutuisivat ennen pitkää paniikin ja epätoivon partaalle. Koko Klaani tuntui nojaavan sähkön toattaren mahonkipöydän peruskallioon.

Hetken oven takan odoteltuaan yhtye ja ruki-korolainen astelivat toimistoon sisään. Vartijat tarkistivat heidät päällisin puolin, vaikka klaanilaiset toki tunnistettiinkin. Tawa istui työpöytänsä takana juuri niin kuin kaikki olivat odottaneetkin. Nöpö järsi perunaa jossain pöydän juuressa ja syöksyi nuolemaan Kapherin varpaita. Peikko nosti rapukääpiön korkealla keikkuvan päänsä päälle.

“Helei”, Tawa aloitti tuttuun tapaansa. “Huomaan, että pääsitte tehtävältä takaisin päällisin puolin kunnossa. Hyvin tehty. Ja sinä olet yksi Ruki-Koron Tyrskyratsastajista, eikö? Olet tervetullut linnoitukseemme.”

Yhtyeen jäsenet kumarsivat hiukan. Ga-matorainen ei. Hän pysyi hiljaa.

“Päivää, neiti admin”, Hai aloitti, mutta piti katseensa johtajan pöydän etupaneelissa. “Kyllä, me olemme kunnossa. Saimme rukikorolaisilta apua Gaggulabion joukkoja vastaan.”

Hai vilkaisi syrjäsilmällä matorania. Tämä kohotti hieman toista kulmaansa.

“Tai no, suoraan sanoen he pelastivat henkemme, kun eksyimme suolle ja moottoripyöräskakdit saartoivat Hildemarin. He menettivät ratsujaan ja haluavat korvauksia, ja piru vie, anteeksi zakazini, he myös ansaitsevat sen. Emme olisi täällä ilman heitä. Olen pahoillani.”

Tässä vaiheessa tyrskynratsastaja astui eteenpäin aivan Tawan pöydän eteen, nyökkäsi ja ojensi juuriadminille kirjeen. “Minä olen Almand, Ruki-Koron Tyrskynratsastajista, kuten huomasitkin. Tuon viestin Toa Nautildalta. Toivomme, että kunnioitatte yhä vanhoja liittosopimuksia tiukentuneessa sotatilanteessa.”

Tawa kiitti ja luki kirjeen, joka oli kirjoitettu Hildemarilla Klaanilaisten katseiden välttäessä. Hän veti lomakkeen pöydän laatikosta, kirjoitti siihen hieman merkintöjä protosorsansulkakynällä ja ojensi sen Almandille.

“Kiitän miehillemme tarjoamastanne avusta taistelussa Allianssia vastaan”, Tawa aloitti (hän ei sentään käyttänyt Nautildan kirjeessä ollutta termiä ‘uhkarohkeat sekundasankarit’) ja lisäsi: “Voit käydä nostamassa sopimuksen mukaisen summan Santorinaukion pankista. Valitettavasti Nui-Koron pankin piste on suljettu miehityksen takia. Syvimmät osaanottoni menettämienne ratsujen puolesta.”

Ga-matoralainen tarkasti lomakkeen ja sujautti sen haarniskansa taskuun. “Kiitoksia teille, admin”, hän sanoi, “Toivon, että keihäänkärkenne pysyvät teräviä. Huomaan, että pohjoisen puolustuksella näin ei ollut.”

Tawan ilme pysyi tyynenä. “Niin. Mutta joskus perääntyminen ja turvan hakeminen on oikea ratkaisu.”

“Sotia ei voiteta piileskelemällä, kuten toallamme on tapana sanoa”, Almand vastasi koppavasti. Tämä oli tarpeeksi Santorille.

“Hyvähän teidän etelässä asuvien on sanoa!” SUPER Toa sanoi turhankin lujasti ja astahti eteenpäin. Hai toivoi, että tämä ei olisi tehnyt niin. “Sinun on parasta olla edes vähän kunnioittavampi neiti juuriadminia kohtaan, matoran!”

“Kaikki hyvin, Santor”, Tawa lausui lujasti, “Kuuntelemme toki mielellämme muiden saaren kylien puolustuspoliittisia kantoja.”

“Se on super toa, neiti”, Santor sanoi, vaikkei kyllä katsonutkaan Tawaa silmiin.

“Super Toa Santor, piti sanomani”, sähkön admin lisäsi ja pyöräytti silmiään väsyneenä.

Almandin oli pakko kokea empatiaa juuriadminia kohtaan. Oli varmasti kamala homma johtaa tälläistä sirkusta varsinkin sodan alla. Toki Ruki-Korossa oltiin kuultu klaanilaisten sankariteoista ja seikkailuista, mutta yleisin mielipide oli, ettei moinen kohkaaminen tuskin johti pitkällä tähtäimellä mihinkään.

“Kiitoksia ajastanne, neiti admin. Kyläni tarvitsee minua. Toivon, että olemme tulevaisuudessa yhteydessä rauhaomaisimmissa merkeissä. Näkemiin!” hän sanoi ja nyökkäsi. Toimiston ovella hän kääntyi vielä seikkailijoiden puoleen ja laukoi: “Älkää eksykö enää suolle!” Ovi sulkeutui ennen kuin kukaan oli lähelläkään keksiä nasevaa vastalausetta, kuten arvata saattoi.

Almand käveli valkoseinäisiä käytäviä pitkin atriumiin ja astui itäportista Admin-aukiolle. Kellotornin taulu näytti puoli yhtä. Matoran asteli kypärä kainalossaan aukion halki ohi pohjoisen evakkojen telttojen ja päiväasioilla olevien asukkaiden vilinän. Pohjoislaidalta vei lyhyt kadunpätkä Santorinaukiolle, joka oli pieni neliskulmainen torintapainen kaupungin pohjoismuurin ja linnoituksen koilliskärjen varjossa. Aukion eteläreunalla oli Selvä Pyy -niminen illanviettopaikka ja sen kaakkoiskulman koverajulkisivuisessa talossa sijaitsi Tawastia-niminen klubi, jossa esiintyivät Klaanin kovimmat Po-yhtyeet. Aukion tärkein rakennus oli kuitenkin sen vastakkaisella laidalla oleva Bio-Klaanin Pankki, joka oli niin steltiläinen että sattui.

Pankin korkeille oville nousi marmoriportaikko, jonka molemmilla puolilla oli kivinen kivileijona. Porrasten yläpään pylväikön päällä lepäsi kolmimainen fasadi, jossa klassiset amorann-hahmot pitelivät palvoen suuria hammasrattaita. Päärakenteen takaa näkyi vielä pyöreäkupolinen holvitorni, jonka pinaakkeli oli huolellisesti kiillotettu.

Jotenkaan rakennus ei kuitenkaan vakuuttanut rahan ja rikkauden vallasta. Ehkä se johtui siitä, että pankki oli pienen kyläkoulun kokoinen. Tai ehkä siitä, että sitä reunusivat korkeammat asuin- ja juottolarakennukset. Mutta luultavasti kuitenkin siitä, että puolen korttelin päässä oli valtava ja arkkitehtuurisesti monipuolinen Bio-Klaanin linnoitus.

No, nirppanokat valittaa, järkinais käy toimeen ja hakee rahansa, Almand ajatteli ja kipusi aika matalat portaat ylös. Sisällä oli kyllä kattokruunut ja tiskit olivat turkoosia nahkaa ja messinkiä, mutta jotenkin kokonaisvaikutelma oli tungettu ja unelias. Tiskin takana poikkeuksellinen lyhyt aristokraatti kiillotti taskukelloaan. Jonoa ei ollut, joten rukilainen asteli hänen luokseen, tervehti ja ojensi vekselin. Aristokraatti hymähti, tarkisti shekin takapuolen, katsoi sitä valoa vasten ja lyllersi holviin. Koska holvi ei kovin suuri ollut, virkailija palasikin pian pienen ratassäkin kanssa. Almand tarkisti säkin painon tiskillä olevalla vaa’alla, näki sen hyväksi, allekirjoitti luovutusasiakirjan, kiitti ja asteli aurinkoiselle aukiolle.

Kun rukilainen nyt kerran oli vieraassa kaupungissa ja kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, hän päätti katsella vähän ympäriinsä. Admin-aukion telttaleiristä tyrskyratsastaja osti kolme unssia kylmäsavuporoa (kotopuolessa syötiin lähes aina kalaa) (omilla rahoillaan tietenkin, ei juuri nostamillaan. Minä roistona te häntä oikein pidätte?) ja kyseli Jokkmokk-nimiseltä, poronsarviselta evakolta tietoja pohjoisen tilanteesta. Saaren tilanne vaikutti epätoivoisemmalta kuin Ruki-Korossa uskottiinkaan. Almandin oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hän tunsi pienen pientä vahingoniloa: Pohjan matoranit kehuskelivat aina olevansa paljon etelärannikon pellejä kovempia ja sisukkaampia.

Uutiset sisäistettyään Almand käveli takaisn satamaan itämuurin vierustaa kulkevaa Moderaattoriväylää pitkin. Lokin karjuivat ja outoon haalariin pukeutunut ukkeli puuhasi jotain hiiltyneen rakennuksen raunioissa. Laituri, jonka vierelle vesikengu ja Hildemar oli parkkeerattu, näytti olevan tupaten täynnä matoraneja. Almand lähestyi kummeksuen hämminkiä. Laiturin päädyssä lipevänoloinen le-matoran möi kansalaisille lippuja, joilla pääsi näkemään aidon Tarakavan. Pientä lisämaksua vastaan liskolle sai syöttää silakan.

Matoran pysäytti kohteliaasti Almandin, kilisytti kassaansa ja väläytti hehkuvan hymyn. “Onko neiti rohkea? Uskaltaako neiti kohdata syvyyksien liskohirviön? Haluaako Hän syöttää behemotille silakan? Kaksi ratasta, erikostarjous vain neidille!”

Almand ei viistinyt edes vastata. Hän päästi lyhyen vihellyksen ja kaksi pientä naksahdusta kielellään. Tarakava lopetti silakoiden ilmasta nappaamisen, lipui rantaan ja täräytti le-matoranin harkitun kevyellä mutta silti vastustamattomalla vasurilla satama-altaaseen. Kansan syvät rivit hurrasivat, kun Almand iski kypärän päähänsä hyppäsi liskon kaulan ali, otti kiinni valjaista, pyörähti vesikengun niskassa olevaan satulaan ja porhalsi kohti ulappaa.

Ruki-Koro
Muutamaa tuntia aikaisemmin

Klaanin lounaisrannikon tuntumassa, paikassa, jossa maa vaihtui mereksi jyrkkänä kalliona, nousi tyrkskyjen keskeltä laajana kallioluotona Ruki-Koron kylä. Kalastajakylä oli luonnonmuovaamaan vallihaudan ja veitsenterävien kallioiden takana hyvin suojassa vihollisilta niin kauan kuin kolmea mantereelle johtavaa kivisiltaa puolustettaisiin. Kylän törmissä oli piilossa monta pientä luonnonsatamaa ja valkamaa, joissa kyläiset pitivät hupipaatteja, troolareita ja kanootteja. Nyt yhdessä niistä oli myös lauma tarakavoja. BKS Hildemar oli jo jatkanut matkaansa jätettyään sotasaaliin ja sankarivainajaliskot satamaan.

Tyrskynratsastajat purkivat varusteita ja irrottivat satuloita vesiliskojen selistä. Kuolleiden eläinten ruhot olivat lautalla satamassa. Tarakavat veivät kuolleet lajitoverinsa pois. Kukaan ei tiennyt, mitä ne vainajilleen tekivät. Liskot eivät olleet kyläläisten kotieläimiä tai lemmikkejä. Ratsun ja ratsastajan välillä oli syvä luottamus, ja tarakavat tulivat kun niitä kutsuttiin näkinkenkätorvilla.

Valkaman laiturin perällä kyyhötti seitsemän skakdipanttivankia jalat ja kädet köytettyinä ja jokseenkin uitettujen koirien näköisinä. Turpiin saaneet palkkasoturit välttelivät pitkän veden toan katsetta tämän arvioidessa tilannetta. Ruki-Korolla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut panttivankeja, eivätkä kylän rikostilastot nyt muutenkaan kovin rankkoja olleet. Ei noita röhjäkkeitä kuitenkaan avovankilaan voinut jättää.

“Viekää vangit kalasäilyketehtaan kellariin”, Nautilda sanoi yhdelle matoraneista, “Sen parempaa turvasäilöä meillä ei ole. Ovi nyt kuitenkin on rautaa ja ikkunoissa kalterit eikä kukaan jaksa syödä sitä purkkirukia viikkoa kauempaa.”

“Miten varmistamme etteivät ne karkaa? Olen kuullut, että jos skakdeja on useampi, ne voivat käyttää elementtivoimia”, puhuteltu Tyrskynratsastaja kysyi.

“Niitä voimia taitaa olla vain sodanaikaisilla upseereilla ja erikoistapauksilla, eikä tämä roskasakki liene peruskorstoa kummoisempaa. Joutavat katselemaan tiilenpäitä vaikka loppuiäkseen, jos minulta kysytään. Minä menen nyt arvon pormestarin puheille. Pärjäilkää!”

Toa otti atraimensa. Veden soturin terässaappaiden räpyläkärjet taittuivat pohjan sisään tuoden Nautildalle entistäkin lisää pituutta. Hän käveli ylös kylään kallionhalkeamaan hakattua portaikkoa. Itse Ruki-Koro koostui muutamasta ristikkäisestä kadusta. Asumukset olivat lähinnä perinteisiä lehtimajoja, joskin mukaan toki mahtui muutama kivi- ja puutalokin sekä muita suuremmat kalankäsittely- ja purkkiruokaruukit. Keskusaukiolla oli patsas, joka esitti kerran pormestarin hengen pelastanutta mahtiparantajatoaa. Muistomerkin jalustan kiveen oli vuosia sitten iskettu miekka.

Nautilda astui sisään muita koreampaan ja tilavampaan lehtimajaan, jossa oli monen monta huonetta ja lisäsiipeä. Toan piti kävellä kyyryssä, jottei hänen kypäränsä tekisi reikiä kattoon.

Olohuoneessaan, takkatulen ääressä, istui pormestari. Ga-matoran oli ikääntynyt ja hänellä oli yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin olkanauha. Nautilda kumarsi hyvin vähän. Pormestari ei kääntynyt toansa puoleen. “Murhaajia mukanaan virta vie, mitä satamaan kulkeutuukaan”, hän sanoi, ja kääntyi sitten nojatuolissaan soturin puoleen. “Istu, ole hyvä”, hän lisäsi nyökäten kohti hieman kolkompaa tuolia. Matoranin silmissä oli viisas katse.

“Olet siis palannut runouden pariin?”

“Satuimpa näkemään laivanne ja saaliinne. Panttivankeja, Ruki-Korossa? Neuvotteluetuudesta voi tietenkin olla apua jos ajat käyvät tiukiksi, mutta kehotan sinua ja ratsastajia oleman käymättä sotajalalle tätä… ‘allianssia’ vastaan kovin innokkaasti. Zyglakit ovat vähäjärkisiä petoja, mutta niiden muiden kanssa voisimme yrittää neuvotellakin. Eikä seitsemän skakdisuuta ruokittavaksi ole mikään ilon aihe tässä vaiheessa vuodenkulkua, vaikkemme niitä lihottaisikaan.”

“Rouva, Allianssi on täysin avoimessa sodassa Bio-Klaania vastaan. Sanovat, että diplomatiaan vastattiin vain ja ainoastaan luodeilla. Ja huhut pohjoisen evakuoimisesta ovat totta ja Kaya-Wahi on Nazorak-imperiumin valtaama. Minusta näyttää siltä, että joudumme turvautumaan aseisiin ennen pitkää.”

“Ehdotatko siis lisää puolustuspainostusta? Tyrskynratsastajat ovat olleet kokonaan sinun projektisi, ja se on vienyt paljon kassavaroja. Oletko mielestäsi oikea henkilö päättämään asiasta? Pitäisikö kalastusvälineistä takoa sotakirveitä?”

Nautilda puri hammasta. Asiat menivät aina näin pormestarin kanssa. Kaikki oli kiinni rahasta, pienistä pirullisista rattaista. Pormestari oli hyvä rahan kanssa. Hänen hallintakautenaan kylän työttömyys oli pudonnut nollaan. Johdolta oli saanut helposti lainan, jolla oli pystynyt ostamaan pienen kalastuspurkin Bio-Klaanista tai pohjoismantereelta, ja eikun verkko vesille ja velat kaloilla kuittatavaksi. Rukilaisilla oli monopoli. Proomut veivät säilykkeitä Klaanin kaupunkiin ja sitä kautta virtaa ylös aina Nui-Koroon asti. Parhaimmillaan Zyglakien hiljaiselon aikaan kauppa ylettyi pohjoisessa aina Tahtorakin askelmalle saakka, ja etelän kauppaliitot ostivat vuosittain suuria saaliita. Tai ostivat ennen.

“Bio-Klaani maksaa meille kyllä palkkion vanhojen kyläsopimusten mukaan”, Nautilda sanoi. Kyläsopimukset olivat olleet pitkälti pormestarin käsialaa. “Lähetin Almandin klaanilaisten matkaan. Hän palaa ennen iltaa. Uskon, että tällä menolla Tyrskynratsastajat maksavat itsensä takaisin.”

“Hmm, onkohan noin? Jos hakkaatte henkilöitä palkkiota vastaan, eikö se tee teistä samalaisia kuin panttivangeistamme? Sinä olet kylämme suojelija, Nautilda. Et palkkasoturi.”

“He ovat ajaneet pohjoisen väen kodeistaan ja polttaneet kylät. Sanovat, ettei Rolho-riissä ole enää kiveä kiven päällä. Tho-Koro tuhottiin täysin jo kuukausia sitten. Minusta tuo ei ole sama asia. Ollenkaan.”

“Olet kuin veljesi. Eikö oma kansasi merkitse sinulle mitään?”

“Rouva, minä haluan vain maailmasta paremman paikan elää. Mitä muuta voimmekaan tehdä?”

“Niin, me kaikki. Sinun tiesi on soturin tie. Mutta onko se Ruki-Koron suunta? Niin en soi käyvän. En nyt enkä huomenna.”

Nautilda nousi, kumasi jopa hieman edellistä vähemmän ja astui ulos. Ilma haisi kalalta ja suolalta. Taivaalla lokin muoto piirtyi mustana vaaleansinistä seesteistä syystaivasta vasten.