Suojelijat

Musta Käsi

Mexxi joutui tekemään epämääräisen akrobaattisen liikkeen, väistääkseen hänen eteensä kaatuvan metallisen tukipalkin. Vain vaivoin jalkansa pois tieltä saanut toa huokaisi syvään ja katseli jälleen ympärilleen. Hän oli odottanut illalta suuria paljastuksia ja tarkkaa tutkimustyötä, eikä laisinkaan sotilastukikohdan remontoimista.

“Äläkä nyt huokaile siellä. Meidän täytyy saada edes vähän tilaa työskennellä”, muistutti jossain betonikasan takana tavaroita penkova Xen.

Toa tiesi, että vahki oli oikeassa. Tieto ei kuitenkaan tehnyt työstä yhtään sen mieluisampaa. Lievästi tympääntyneenä Mexxi tarttui maahan kaatuneeseen rautapalkkiin ja alkoi raahaamaan sitä kohti suurehkon laboratorion oviaukkoa. Työnnettyään romun rytinällä jonnekin päin kompleksin portaikkoa, Mexxi vilkaisi pitkälle, lattiaan pultatulle pöydälle jätettyä kommunikaattoria päin. Valo litteän laitteen kyljessä oli yhä punainen. Ei siis vieläkään yhteydenottoja.

“Kolme tuntia jo… eikä yhtäkään vastausta”, Mexxi murehti. Xen nosti päätään betoninlohkareista ja tuhoutuneista huonekaluista koostuvan kasan takaa. “Et kuulosta kovin luottavaiselta.”

“Minä näin osan niistä nimistä. Harva niistä kuului kellekään, joka vielä hengittäisi. Pahoin pelkään, että kontaktilistasi ei ole enää aivan ajan tasalla.”

“Joku vastaa”, Xen tuumi itsevarmana, “Me autoimme monia vielä sodan jälkeenkin. Eivät kaikki ole voineet unohtaa.”

Kaksikon katseet kohtasivat. Mexxi ei voinut olla ihailematta tuoreen ystävänsä optimistisuutta.

“Toivottavasti niin.”

Xen vilautti toalle vielä kannustavan hymyn, ennen kuin katosi taas romun keskelle. Tavaraa alkoi lentelemään huoneesta käytävän puolelle vaarallisella tahdilla. Kaksikko oli päättänyt sijoittaa laboratoriosta irtoavan sälän portaikon puolelle. Tilaan oli kuitenkin vaivattominta saapua hissillä.

Labraan osuneiden tuhojen määrä oli kaikesta huolimatta yllättänyt kaksikon. Toki, tuhot olivat suurimmillaan kompleksin ylimmässä kerroksessa (ja lähimpänä tuhoutunutta reaktoria), mutta kokonaisten seinien puuttuminen ja irtaimiston löytyminen pieninä murusina oli silti enemmän, mitä Xen oli osannut odottaa.

Tavaroiden siirteleminen oli nostattanut huoneen täyteen pölyä. Betonia olkapäiltään karisteleva vahki alkoi tottuneeseen tapaansa nostamaan huppuaan päänsä suojaksi. Kädet hapuilivat hetken punamustaa yläselkää, mutta tuloksetta. Xen irvisti tajutessaan hukanneensa elintärkeän vaatekappaleensa. Hän ei sietänyt ajatusta, ettei hän voisi piilottaa kasvojaan tarpeen tullen. Siitäkin huolimatta, että kiireinen päivä oli estänyt häntä edes aluksi huomaamasta sen puuttumista.

Mexxi oli jo hetken seurannut vierestä Xenin hapuilua, virne suunpielillään. Reaktio oli lähes identtinen niihin kahteen kertaan, kun toa oli hukannut hattunsa. Mexxi oli tuntenut olonsa orvoksi molemmilla kerroilla. Toisaalta se tuntui myös kovin huvittavalta, huomoiden, miten turhia kapistuksia päähineet lopulta kuitenkin olivat. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun toa vakavasti harkitsi nahkaisen koristeensa vaihtamista kypärään.

Toa huomasi kuluttaneensa taas kokonaisia minuutteja huonetta täyttävää romukasaa tuijottaen. Väsymys painoi jo naisen niskassa ja toan työteho laski hetki hetkeltä. Mexxi oli ainoastaan tyytyväinen huomatessaan, että myös Xen oli lopettanut kaiken työnteon. Vahki istui lattialla, seinään nojaten, hymyillen romukasasta löytyneelle kirjalle.

Mexxi rojahti vahkin viereen uupuneena. Toa antoi istuuntumisen myötä valahtaneen stetsoninsa tippua syliinsä. Syvän väsyneen huokauksen jälkeen toa pakotti silmänsä pysymään auki, nähdäkseen kunnolla Xenin kirjan. Keskiaukeamalla komeili kultahaarniskainen toa. Mexxi näki välittömästi tilaisuutensa kiusoitteluun.

“Älä sano, että nuori vahki on iskenyt silmänsä suureen metrulaiseen sotasankariin.”

Xen nauroi ja töytäisi vierustoveriaan kyynärpäällään (miltei) kipeästi kylkeen.

“Typerys. Tietenkin olen”, vahki kikatteli, “Mutta en tähän kaveriin, en. Eihän hän edes käytä tyylikästä hattua.”

Mexxi häkeltyi Xenin suorasukaisuudesta. Puna toan poskilla sai vahkin räkättämään entistäkin kovempaa. Punamustan naisen nasevat vastaukset tulivat joka kerta Mexxille kuin puun takaa. Vahkin vahingoniloista katsetta välttääkseen Mexxi naulitsi katseensa takaisin vanhan rintamatoverinsa kuvaan. Kuvan sankarin harteikkuus kieli välittömästi kyseessä olevan jonkinlainen satukirja, eikä suinkaan mikään historiallinen teos.

“Mutta silti ihailet täällä lattialla mokomaa hatutonta… ja selkeästi tyylittömämpää sankaria?”

Xen tuijotti aukeamaa vielä hetken ja läimäisi sitten kirjan kiinni. Mexxi näki nyt värikkäät kannet, joihin oli tyylitellen maalattu koko Toa Mangain jäsenistö. Tutut kasvot vuosien takaa tuijottivat Mexxiä, kuin seuraten tätä katsellaan. Niin monet noistakin kasvoista olivat vaarassa kadota historian hämäriin.

Sininen Huna pisti kuvasta esiin ensimmäisenä. Rurukasvoisen maan toan kanssa käsikynkässä poseeraava veden toa muistutti Mexxiä ystävästä, jota hän ei ollut tavannut hetkeen. Se oli onneksi muuttumassa hyvinkin pian…

“Naho, Kyhrex, Lhikan, Nidhiki…”, Mexxi luetteli ryhmän ylärivin jäseniä, lausuen viimeisen nimen huomattavasti muita happamammalla sävyllä. “Minäkin voisin olla tässä kuvassa… jos olisin ottanut paikan vastaan, siis.”

Xen käänsi katseensa yllättyneenä toveriinsa. “Sinä? Toa Mangai? Miksi ihmeessä oikein kieltäydyit?”

“Mangai ei ollut aivan… legendojen ainesta vielä perustamishetkellään. Oikeastaan, perustamispäätös oli enemmän kuin hätiköity. Ja sitä paitsi, minun paikkani oli Meksi-Korossa. Ilman minua sen väellä ei olisi ollut ketään, kun metsästäjät perääntyivät saaremme läpi. Ja vaikka Mangaista tuli aikojen saatossa mahtavin toa-tiimi historiassamme, niin… koen, että tein oikean päätöksen.”

“Sinä todella välität saarestasi”, Xen lausui kunnioittavasti, “He ovat onnekkaita, kun heillä on kaltaisesi suojelijanaan.”

“Kiitos, Xen. Minä… teen parhaani. He ovat kokeneet kovia. Ja he tarvitsevat tukea.”

Vahki nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kadotti sitten ajatuksensa taas kirjan kanteen. Mexxille oli jo käynyt selväksi, että kirjalla oli Xenille tunnearvoa.

“Sinun opuksesi?”, toa tiedusteli varovaisesti.

“Mmh”, Xen hymähti myöntävästi, “Kuljetin sitä aina mukanani. Olin varmaan jättänyt sen tänne, kun vierailin täällä viimeistä kertaa.”

Xenin sisällä muljahti jokin, kun hän viimein tajusi, missä istui. Hänen edessään oli se pöytä, jolta Niz oli viimeisen kerran puhunut hänelle. Se vähä, mitä Cody oli lopulta suostunut kertomaan hänelle äitinsä viimeisistä hetkistä, viittasi hänen kuolleen tässä kyseisessä huoneessa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Xenin selkää. Vasta Mexxin kysyvä tuijotus palautti hänet maan pinnalle. He molemmat tuijottivat taas hetken kirjan kantta, kunnes Xen viimein rohkaistui.

“Minä halusin aina olla toa. Olla sankari. Kaikki ne videot ekstranetissä, ne maalaukset ja kirjat. Minäkin halusin olla suuri sotilas. Auttaa muita. Tuntea kuuluvani osaksi jotain jaloa ja suurta”, Xen huokaili haikeasti, “Isä aina kritisoi teitä… siitä, miten toa-koodi oli pelkkä hidaste ja miten teillä kaikilla oli hassu fiksaatio lyömäaseisiin-”

“Välineisiin”, Mexxi korjasi, “Toa-välineisiin.”

Xen ei edes vaivautunut vastaamaan. “Mutta minä en välittänyt. Minä ihailin teitä aina. Te ylläpidätte järjestystä kunnialla. Teitä arvostetaan. Piru, Toat vastaan Metsästäjät. Se sota nimettiin teidän kunniaksenne. Me taas saimme niskaamme pelkkää vihaa. Armeijaa ei arvosteta rauhanaikana. Ei laisinkaan. Historia tulee ikuisesti muistamaan vain toat.”

Masentuneisuus Xenin äänessä sai aikaan monia reaktioita Mexxissä. Suurin osa niistä halusi keksiä rohkaisevia sanoja toverinsa lohduttamiseksi. Toan onneksi, vanha viisaus hänen kaupunkinsa turagalta oli jäänyt hänen mieleensä pysyvästi. Ja tämä oli täydellinen tilaisuus laittaa hyvä kiertämään.

“Tiedätkös. Pedro-”

Xen tirskahti. Oli Mexxin vuoro olla reagoimatta toverinsa keskeytykseen.

“-kylämme turaga opetti minulle kieltä kauan kauan sitten. Hän muistutti minua siitä, mitä on olla toa. Katsos, suurin osa ajattelee toaa lajina. Yhtenä mahdollisena askeleena eteenpäin matoranista. Mutta se ei ole aivan totta. Ei ainakaan muinaisina aikoina, silloin, kun toat syntyivät. Sinä et tarvitse naamiota ja elementtivoimia ollaksesi toa. Toana oleminen ei vaadi, että olit joskus matoran. Koska, kuten sanoin, ei toa ole laji. Se on titteli, joka tarkoittaa soturia. Tai suojelevaa henkeä. Ja suojelija voi olla kuka tahansa… lajiin tai alkuperään katsomatta.”

Katsekontakti vahkin ja toan välillä oli rikkumaton. Sanat karkasivat Xenin suusta. Mexxi siis jatkoi.

“Ja kun minä katson sinua, Xen, minä näen nuoren naisen, joka on ottanut suuren vastuun velvollisuudentunnostaan. Naisen, joka on päättänyt tehdä hyvää puhtaasta sydämestään. Ja jos minulta kysytään, se täyttää minusta toan kriteerit.”

Musta ja punainen käsi sipaisivat toisiaan, Mexxin tarttuessa kirjaan Xenin käsissä ja laskiessaan sen syrjään. Xen seurasi sivusilmällä, kuinka tulen toa asetti kirjan varoen viereiselle hyllýlle.

“Joten, Toa Xen, Mustan Käden suojelija, mikä on seuraava liikkeemme?”

Häkeltynyt vahki ei vieläkään meinannut saada sanaakaan suustaan. Lumoissaan toan sanoissa vellova vahki joutui pakottamaan katseensa irti Mexxin hymyilevistä kasvoista, saadakseen puheensa taas luistamaan.

“Noh… aivan… aluksi. Voisimme lähteä vastaanottamaan vieraamme. Ystäväsi on kontannut Arkistojen käytävissä jo varmaan kymmenen minuuttia. Hän on kohta täällä.”

Mexxi vilkaisi ylös ja kampesi itsensä niine hyvineen pystyyn.

“Sinä et koskaan kertonut, että mikä tuo kykysi oikein on.”

“Pitkä juttu, mutta ajattele sitä kanohi Eldana. Yksinkertaisuuden nimissä”, Xen vastasi, tarttuen toan ojennettuun käteen, joka veti hänetkin pystyyn. Toa heilautti päätään kohti hissiä, jolla he pääsisivät odotettua vierastaan vastaan. Xen kuitenkin jäi vielä hetkeksi jälkeen, vilkaisten vielä kerran kohti äitinsä entistä työpistettä.

“Mexxi… kiitos.”

Toa nyökkäsi vastaukseksi, työntäen hattuaan takaisin päähänsä kulkiessaan.

“Mitä vain suosikkikenraalilleni.”

“Ja ihan vain tiedoksesi”, Xen jatkoi omahyväisyys äänessään, “Saat kiittää tuota söpöä hymyäsi siitä, etten avannut suutani, kun tapasimme Lhikanin päivällä.”

Mexxi ei aluksi ymmärtänyt, mistä vahki puhui, mutta paha aavistus nousi pitkin hänen selkäpiitään.”

“Minä olen nähnyt ne iltapäivälehdet”, Xen heitti huolettomasti, “ja minä todella todella toivon, että ne ovat yhtä puppua, kuin luulen niiden olevan.”

Mexxi nielaisi kauhusta. Xen repesi nauruun toan ilmeen nähdessään.

Kirjasto, kerrosta alempana

Vanha maan toa ja Mustan käden entinen kenraali Nurukan istui mukavassa, mutta vanhassa nojatuolissa hyvä kirja kädessään. Hänen tuolinsa vierellä oli pienoisella pöydällä pienoinen laavalamppu, joka näytti aivan Ga-Metrun meduusalampuilta, mutta se oli oranssi ja jotain muovimaista ainetta – ei siis elävä. Viskilasi oli myös puolillaan laavalampun vieressä – Mustan Käden tuntien se saattoi hyvinkin olla jotain Selakhian aikaista tavaraa.

Toa oli totutellut elämiseen täällä uudessa kodissaan. Vai pitäisikö sanoa vanhassa, kun hän oli tullut sinuksi menneisyytensä kanssa. Muistot jotka vain yhtäkkiä alkoivat tulvia hänen päähänsä tuntuivat nyt hieman järkeenkäyvemmiltä. Hän oli nyt kokonaisempi ja elinvoimaisempi, kuin moniin vuosiin. Toaa kyllä vähän pelotti se, että jollain taholla tässä maailmassa oli voima muokata muistoja ja poistaa niitä. Maan henki näki niistä joskus painajaisia, vaikka nukkuikin nykyisin yönsä suhteellisen levossa.

Nurukanin kirja oli H. J. Keltionin Valon ja Varjon tanssin ensimmäinen kirja, koska kirjasarjan ensimmäinen osa oli julkaistu kauan aikaa sitten eikä loppua ollut vielä näkyvissä. Nurukanista perinteinen sankaritarina oli varsin rentouttavaa tämän viime viikkojen myllerryksen jälkeen. Olihan hän tutustunut seikkailuillaan vaikka mihin olentoihin. Esi-isiensä henkiä naamiossaan asuttavaan kääpiötoaan, matoraneihin, jotka harjoittivat merirosvousta, keltaiseen jättiläiseen, joka oli obsessoitunut höyryhärveleistä, outoon steltiläiseen tohtoriin ja tämän tonttumaiseen apulaiseen ja klaanilaisiin jotka olivat olleet hänen mukanaan tällä matkalla.

Nyt toalla oli kuitenkin täysin uusia ystäviä.

Ja yksi noista ystävistä rymisteli juuri huoneeseen lopen uupuneena.

“Luojat soikoon, että on ollut pitkä päivä”, mutisi kivääriään nurkkaan asetteleva hopeahaarniskainen vahki. Nurukan nosti katseensa kirjastaan, seuratakseen hetken Codya, joka väänsi parhaillaan kaikkein suurimpia haarniskanpalasiaan huolettomasti lattialle.

“Et usko, miten pirusti työtä pelkän ruumiinavaushuoneen raivaamisessa oli. Armas kenraalimme ei ole tainnut kuulla kahviatauoista.”

Nurukan hymähti ymmärtäväisesti. Hänen oma työpäivänsä oli jo takana päin. Kansiopino hieman syrjemmällä osoitti, millaisen rumban läpi toa oli itse päivänsä aikana käynyt.

Kuolemanväsynyt Cody naksautteli metallisia selkänikamiaan ja rojahti tuolille maan toaa vastapäätä. Vahki sulki välittömästi silmänsä, mutta jatkoi kuitenkin hidasta keskustelua.

“Noh, mitäs tänne?”

“Lueskelin juuri tässä tällaista hauskaa kirjaa. Tuntuu hieman liian kesyltä verrattuna siihen mitä täällä on tapahtunut.
Lohikäärmeitä, prinssejä ja prinsessoja, armeijoita ja pahoja pimeyden lordeja. Ja paljon noitia jostain syystä. Kuolleista herätettyjä ei tässä opuksessa vielä ole, mutta jostain kuulin, että niitä voisi olla tulevaisuudessa. Muttei kuitenkaan samassa mittakaavassa kuin täällä Kädessä”, Nurukan kertoi. Hän laittoi kirjan syrjään pöydälle ja nappasi viskiä lasistaan. Jääpalat olivat jo sulaneet kiitettävästi.

“Hah! Meno kieltämättä muistuttaa välillä vanhoja tarinoita. Täällä kotona talsiminen tuntuu yhä jotenkin satumaisen epätodelliselta”, vahki pohti, venytellen jalkojaan makeasti.

Nurukan siemaili viskiään. Se maistui savuiselta ja vanhalta. Mutta hyvältä, koska viski paranee vanhetessaan. Vahva alkoholi nipisti toan ruokatorven päätä hiukan.

“On tämä kyllä hyvää viskiä. Suorastaan maagista, että näinkin hyvää tavaraa on vielä olemassa tässä maailmassa”, vanha maan toa tuumi.

“Vanhempaa kuin sinä”, Cody naurahti, “Ja se sanoo jo paljon.”

Nurukan naurahti. Tuntui kun kaikki menisi taas hyvin elämässä, vaikka työtä Mustassa Kädessä olikin paljon. Järjestön komentotorni pitäisi kunnostaa ja se pitäisi saada elämään. Paljon oli ehtinyt tapahtua siitä kun valon toa kutsui hänet seikkailuun salaperäiselle tehtävälle Eteläisen mantereen pikkusaarelle.

Toa oli hiukan ajatuksissaan ja Cody näki sen hänen kakamaltaan. Toan katse harhaili viskilasissa ja kirjassa, mutta toa ei tuntunut keskittyvän mihinkään muuhun paitsi ajatuksissaan harhailuun.

“Jokin painaa yhä mieltäsi? Vieläkö muistosi ovat palaamassa?”

“Muistelen tässä tämän seikkailuni alkua. Umbra kutsui minut tehtävälle Avra-Nuin saarelle, jossa meidän piti voittaa paha makuta. Meitä oli kuuden vanhan soturin ja kuuden nuoren soturin joukko ja me puolustimme saarta makutan zyglak-joukkoja ja muita hirvityksiä vastaan”, maan toa kertoi uppoutuneena muistojensa transsiin.

Väsymyksestään huolimatta hopeinen vahki ei voinut olla osoittamatta mielenkiintoaan vanhan kenraalin muisteloihin. Jo tovin hän oli odottanut tilaisuutta päästä kuulemaan tämän kertomuksia.

“Kuulostaa aivan alulta jännittävälle tarinalle. Vähän kuin tuossa kirjassasi.”

Nurukan nyökkäsi tyytyväisenä. Ehkäpä tässä oli tilaisuus pienelle tarinatuokiolle.

“Katsos. Muutama kuukausi sitten Umbra kutsui mi-”

Hieman tympääntyneenä toa keskeytti tarinansa ennen kuin se oli alkanutkaan. Vahki oli noussut seisomaan kesken kertomuksen.

“Hissi tuli”, Cody murahti, “Vieraamme taisi saapua.”

“Mmh. Kenties siis joku toinen kerta”, tuumi Nurukan ja kulautti viskilasinsa yhdellä hörpyllä tyhjäksi ja nousi sitten itsekin seisomaan. Cody oli jo astellut vanhalle puiselle ovelle, avatakseen sen valmiiksi. Ajoitus oli täydellinen. Kolmen “toan” kolmikko asteli lampsien sisään kirjastoon.

“Ajattelimme, että täällä olisi vähän mukavampi keskusteluympäristö. Labrassa on vielä vähän tekemistä”, Xen tervehti kaksikkoa, astuen huoneeseen ensimmäisenä. Hänen perässään astuivat huoneeseen vanhat ystävykset. Mexxin rinnalla tilaa saapui tarkastelemaan veden toa sinisessä Hunassaan. Jokainen matoran tunnisti hänet sota-ajan julisteista. Nurukan ja Cody tunnistivat hänet uskollisena sotatoverina. Lempeä hymy, laatuaan sellainen, jota ei Codyn kasvoilla useinkaan nähnyt, levisi yksisilmäisen komentajan metalliselle naamalle.

“Kenraali Naho! Siitä on aivan liian pitkä aika.”

Sinihopeiseen haarniskaan pukeutunut nainen vastasi Codyn odottamattomaan halaukseen ja vielä irtaannuttuaan päätyi kättelemään vahkia.

“Cody, niin todellakin on. Joskin… se on ihan vain toa Naho nykyään. Mitä minun suosikkikomentajalleni oikein kuuluu?”

“Nooh. Kävin vähän ihmettelemässä Xialaista yöelämää. Tiedäthän. Joskus miehen vain täytyy käydä maan alla.”

Veden toa virnisti vilpittömästi. “Ja miltäkäs siellä näytti? Löysitkö ketään kivaa vortixxia pitämään seuraa sinne maan alle?”

Cody hohotti avoimesti Nahon heitolle. “Ja hitot. Liskot ovat yhtä pelottavia, kuin aina ennenkin. Voittoa tavoittelevat kusiaiset ovat yhtä epäilyttäviä, kuin entinen vihreä käärmeystävämme.”

Naho nyökkäsi, ymmärtäen Codyn sodan viimeisiin päiviin osoittavan viittauksen. Toan huomio hakeutui kuitenkin jo Codyn rinnalla seisovaan maan toaan. Hahmoon, jota Naho ei alunperin ollut odottanut tapaavansa.

“No katsos vain. Mex ei huijannut. Kenraali Nurukan, ilmielävänä.”

Musta käsi kohtasi sinisen ja kaksikko puristi käsiään tuttavallisesti.

“Olen pahoillani, jos en ala jakamaan ihan hirveästi sotamuistoja, Mangai. Vanha muistini ei vielä anna myöten ihan niin kauas historiaamme.”

Naho hymyili ymmärtäväisesti, viittoen kohti takanaan seisovaa tulen toaa. “Mexxi tässä juorusikin minulle jo tilanteesi. Olen vain iloinen, että olet kuin oletkin elossa. Sinun olemassaolostasi on tullut tietyissä piireissä melkoinen urbaanilegenda.”

Mexxi pyöritteli silmiään Nahon juoruamissyytöksille. Xen lähinnä tarkkaili tyytyväisenä vanhojen tuttujen jälleennäkemistä. Naho kävi katseellaan läpi vielä kerran koko ympärillään seisovan nelikon. Toa nyökkäili tyytyväisen näköisenä itsekseen.

“Joten. Musta Käsi on siis todellakin aloittamassa uuden marssinsa. Lhikan vaikutti suhteenne toiveikkaalta. Ja minä olen valmis yhtymään hänen uskoonsa.”

Xen katsoi veden toaa kiitollisena ja päätti sitten alkaa purkamaan tilannetta. “Sinä olet siis Mangain yhteyshenkilömme tutkimusten ajan? Aiotko jäädä seuraamme?”

Naho raapi leukaansa hieman mietteliäänä, vaikka hänellä olikin jo vastaus valmiina.

“Enköhän. Näinä päivinä otan kaikki mahdollisuudet poistua toimistosta. Lhik mokoma mahtailija omii kaikki kenttätyöt. Sitä paitsi, niin kauan kun tuo yksi kuumapää on kaupungissa, aion ottaa siitä kaiken irti.”

“Yhä ylpeänä isoista urotöistä, Naho hyvä? Jos oikein muistan, se olin minä, jonka ansiosta selvisimme Nui-Kanjonin piirityksestä”, Mexxi vastasi napakasti.

“Ilman sinun riehumistasi emme koskaan olisi tippuneet sinne, joten ei lasketa, sisko”, Naho heitti takaisin. Xeniä jo melkein huoletti kaksikon välien kiristyminen. Aina siihen asti, kunnes molemmat toat puhkesivat nauramaan. Hetken kiherrettyään Naho vakavoitti itsensä ja kääntyi puhuttelemaan suoraan Xeniä.

“Tämä vahki. Oletan, että olette aloittaneet tutkimusten järjestelyt.”

“Kyllä vain”, Xen nyökkäsi, “Ruumiinavaushuone on jo käyttökunnossa, eikä laboratorionkaan raivaamiseen enää pitäisi mennä kauaa. Odotamme käytännössä vain yhteydenottoja entisiltä tutkimusosastolaisiltamme. Tarvitsemme ammattilaisen tekemään ruumiinavauksen.”

“Ja kuinkas se on mennyt. Kukaan ottanut vielä yhteyttä?”

Xen kaiveli selkänsä varustelokeroa ja kaivoi sieltä litteän kommunikaattorinsa. Sekä hänen, että Mexxin yllätykseksi entinen punainen valo sen kyljessä vilkkui nyt vihreänä. Joku yritti soittaa heille juuri sillä hetkellä.

Xen vilkaisi kohti odottavaa Nahoa ja asetteli tämän jälkeen kommunikaattorin lattialle, joukkion keskelle. Vahki napsautti sormiaan napakasti ja utuinen hologrammikuva ilmestyi huoneen keskelle, paljastaen äärimmäisen huonon kentän keskeltä soittavan pakarikasvoisen matoranin.

“Kuul*krrh*ko minua? Kenttä on onne*krhh*on. Kompleks*krrh* sulkeutui ympäriltäni *krrh*. Näyttää sil*krrh** että olemme samoil*krr* jäljillä kenr*krrh*li Xen. Mutta joku muukin on *krrh* -perässä.”

“Kuka tämä oikein on? Saamme sinusta hädin tuskin selvää”, Xen puoliksi huusi kohti hologrammia. Cody oli nostanut oman rannetietokoneensa esiin ja komentaja näpytteli oranssina hohtavaa näyttöään kuumeisesti. Näytti kestävän hetki, että matoranin viestintälaite vastaanotti Xenin puheen.

“Professor*krrh*i Mavrah. Olen tiedepää*krrh*kkö Nizin vanha ystäv*krrh*.

“Missä oikein olet? Voimme tulla hakemaan sinut.”

“*Krrrh*-tornissa. Kiirehtikää. Tämä paikk*krrh* karmii minu-”

Kuva muuttui entistä rakeisemmaksi ja ääni muuntautui vähitellen täysin staattiseksi. Yhteys oli jo käytännössä täysin käyttökelvoton. Xen nosti merkitsevän katseen kohti tietokonettaan edelleen naputtelevaa Codya.

“Saitko sen?”

“Kyllä”, Cody nyökkäsi, “Viesti näyttää tulevan Ta-Metrusta. Läheltä Coliseumia. Odotas iiihan hetki, niin tarkennan… oho.”

“Oho?” kyseenalaisti Nurukan, joka huolestui välittömästi vahkin vakavoituneesta ilmeestä.

“Signaali… näyttäisi tulevan vahkien komentokeskuksesta. Vanha tuttumme ei huijannut. Hän todella taitaa olla tutkimassa samaa juttua.”

“Mutta kuinka?”, ihmetteli Naho, “Kaikki tapaukset koskien vahkeja on pidetty visusti poissa julkisuudesta. Professorin ei mitenkään kuuluisi tietää tästä.”

“Mavrah… on ehkä välkyin kaveri, jonka olen koskaan tavannut”, Nurukan murahti, “En väitä muistavani hänestä vielä ihan hirveästi, mutta hän työskenteli ajoittain Kädenkin leivissä.”

Xen nyökkäsi, vahvistaen Nurukanin muistelmat. “Ja osaltaan hänen ansiostaan alunperin ratkaisimme arkkikranojen mysteerin. Entistä suurempi syy etsiä hänet välittömästi ja tuoda hänet tänne. Taisimme juuri löytää asiantuntijamme.”

Mexxi yhtyi Xenin selvitykseen. “Mitä me sitten odotamme?”

Naho oli sillä aikaa painanut sormen korvalleen, kuin odottaen yhteydenottoa. “Ja minä käsken paikallisia toa-partioita vetämään kaikki vahkit pois komentotornin välittömästä läheisyydestä. Jos ne ovat sulkeneet keskuksensa omatoimisesti, se kielii, että ne yrittävät estää tutkimustyötä tapahtumasta. Meillä voi olla käsissämme laajempikin ongelma.”

Cody viittoili kohti tilan kattoa, samalla kun huolestuneet Xen ja Nurukan vaihtoivat kenraalillisia katseitaan. “Minulla on alus yhä parkissa tuolla ylhäällä. Menemme sillä.”

Xen oli jo kääntynyt kohti kirjaston ovea, viittoillen koko muuta konkkaronkkaa seuraamaan.

“Tästä se myllytys alkaa. Lähdetään hakemaan meille professori.”

7 thoughts on “Suojelijat”

  1. Se tunne kun Mustan Käden tukikohdassa on enemmän fantasiasettiä kuin Keltionin fantasiakirjassa.

    Tosi kiva saada nämäkin hahmot olemaan hetki tekemättä mitään ja vain sosialisoitumaan. Hahmodynamiikka toimii tosi kivasti. Vähän pelottaa, että todennäköisesti NÄMÄ KAIKKI KUOLEVAT kun niillä on niin kivaa.

    Pedron opetus toista oli tosi kaunis puheenvuoro. Ylipäätään pidän tavasta, miten raottelet pikkuhiljaa sotadetaljeja enemmän ja enemmän.

    Mitä kieleen tulee, tuolla oli joitakin anglismeja, kuten pilkutettuja lauseenvastikkeita. Urbaani legenda erikseen jne. Ilmeisesti meni aika myöhään tämän kirjoittamisen kanssa.

    Plus, tässä viestissä on niin paljon shippauspotentiaalia. Mutta senhän sinä jo tiesitkin.

  2. Shippaus.

    Minullekin pisti silmään pilkkujen ja lauseenvastikkeiden keskenäinen suhde, mutta toisaalta se on (ainakin minun kohdallani) muodostunut jo niin kiinteäksi osaksi Joy-tyyliä, ettei siitä välttämättä ole haittaa? En tiedä. Ei se hirveästi häiritse.

    Viesti toimi hyvin faktojen ja hahmojen suhteiden ilmoittajana olematta liian ekspositio. Juonellisesti tämä on menossa tosi kiinnostaviin suuntiin; niitä odotellessa.

    Ja vielä kerran shippaus.
    Shippaus.
    Matoro x Xen OTP.
    Hih.

  3. Minä voisin yrittää olla inhimillinen ja väittää, että kykenisin oikeasti opettelemaan suomen pilkutuksen, mutta niin pitkään englanninkielisen tekstin kanssa työskennelleenä en yksinkertaisesti osaa olla rytmittämästä tekstiä pilkutuksella. Lauseenvastikkeiden pilkuttamatta jättäminen vie minulta tekstistä siihen rakennetun rytmin ja värin. Voisin olla pahoillani, mutta olen tässä vaiheessa oppinut olemaan realisti.

    Also. Kommenteista kiitosta.

  4. Olipas söpöilyä.
    Minä kyllä pidän Mustan Käden juonellisesta suunnasta. Se mikä alkoi MYSTISENÄ MILITÄÄRIORGANISAATIONA on lopulta paljastunut lähinnä menneisyyden raunioiksi, joka yrittää päästä epätoivoisesti omille jaloilleen.
    Hauskaa myös miten nopeasti tämä hahmodynamiikka on saatu toimimaan vaikka puolet näistä tyypeistä on ihan uusia tuttavuuksia.

Vastaa