Teknisesti ottaen kaikkialla

Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Xenin laahustavat askeleet veivät hitaasti sitä kohti.

Kellokoneisto täytti koko Xenin näkökentän. Kilometrejä ja taas kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi metri metriltä Xenin raahautuessa vähitellen sitä kohti. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä. Siksi matkaajalta menikin vielä yksi ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuuksia päästä perille.

Mutta Xen ei välittänyt ikuisuuksien työstä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Kellokoneiston tuhannet ja taas tuhannet kullan väreissä hohtavat hammasrattaat viettelivät hänen aistejaan.

“Seis”, sanoi ikuisuus.

Mutta eihän ikuisuus koskaan puhunut, Xen ihmetteli ja pysähtyi.

Nyt, kun hän katsoi tarkemmin, näyttikin siltä, että kellokoneisto oli yhä edelleen kaukana horisontissa. Ikuisuudet eivät olleet vieneet häntä yhtään sen lähemmäksi määränpäätään.

Pieni punainen pallo leijui muutaman metrin hänen edessään. Xen havahtui mahdottomaan todellisuuteen. Missä helvetissä hän oikein oli?

“Valkoinen katsoo nyt toisaalle. Se tarkoittaa, että voimme viimein puhua.”

Ääni kuulosti siltä, kuin se olisi tullut jostain hyvin syvältä ja hyvin kaukaa. Xen oli kutenkin varma, että sen lähde oli hänen edessään leijaileva punainen hehku. “Mikä tämä paikka on?” ja “Kuka sinä olet?” olisivat olleet ne kysymykset, jotka Xen olisi esittänyt, jos hän olisi osannut puhua. Mutta kaukaisuuden kellon paino ja sen raaka voima estivät häntä avaamasta suutaan. Punainen puhuva hehku vaikutti olevan ainoa asia, joka piti häntä irrallaan sen hypnotisoivasta vaikutuksesta. Joten Xen heilautti käsiään merkiksi siitä, että hän kuunteli. Punainen hehku nytkähti ja vaikkei siinä ollut mitään nyökkäystä muistuttavaakaan, Xen automaattisesti tulkitsi sen sellaiseksi.

“Ei enää kauaa, Sanansaattaja. Valkoinen on pian valmis tekemään ensimmäisen siirtonsa. Teidän täytyy olla valmiita.”

Xen ei tiennyt, miksi punainen hohde kutsui häntä “Sanansaattajaksi”, tai kuka oli “Valkoinen”. Mitä ikinä tapahtuikaan, hän ymmärsi sen kuitenkin tärkeäksi, joten hän jatkoi kuuntelemista.

“Hän näkee, missä olette. Hän tietää, mitä teette. Hän kuulee, ketkä ovat kanssanne. Hänen verkkonsa ulottuu kaikkialle. Pysy varjoissa, Sanansaattaja, ja valitse ystäväsi tarkoin. Kuka tai mikä tahansa voi olla vihollinen.”

Hämmentynyt Xen tuijotti, kuinka hohde hänen edessään muutti muotoa sen puheen tahdissa. Ääni puheen takana myös muistutti Xeniä jostakin… tai jostakusta. Hän muisti sen elävästi, mutta ei osannut yhdistää sitä mihinkään.

“Kuuntele sanojani tarkkaan, Sanansaattaja. Silloinkin, kun päivät tuntuvat olevan synkimmillään, niin muista; sinä et ole yksin. Meillä on suunnitelma. Olkoonkin niin, että sen toteutuminen vaatii sinulta kaikkesi. Johda. Taistele. Kerää ympärillesi niitä, jotka ovat valmiita uhrautumaan. Teidän täytyy olla vahvoja, kun aika koittaa.”

Tuhannet kysymykset virtasivat läpi Xenin aivojen ja hän oli verrattaen varma, että punainen hehku myös kuuli ne kaikki. Ja kenties ilman ikiaikaista tikitystä, olisi hehku myös niihin vastannut. Paluu todellisuuteen oli kuitenkin väistämätön. Xen huomasi nyt, että kello punaisen hohteen takana liikkui vauhdilla heitä kohti.

Ikuisuus. Kaksi ikuisuutta. Kolme ikuisuutta. Ikuisuudet kulkivat nyt nopeammin kuin silmänräpäykset. Kello oli tulossa ja Xenin päätä alkoi kivistämään. Aivan, kuten niin monesti aikaisemminkin.

“Kuuntele minua”, vaati punainen hehku, kiire täydentämässä kaikkoavaa ääntään, “Matoran-Professori. Löydä hänet. Hän osaa saattaa teidät alkuun. Kuuntele häntä, silloinkin kun mielesi halajaisi toisaalle.”

Xen kuunteli, mutta myös katsoi. Katsoi, kuinka kello oli jo täyttänyt hänen näkökenttänsä. Hän näki nyt mitä sen keskellä oli. Näki hampaat. Näki hirviön. Sen todellisuuden täyttävä säksätys sai Xenin mielen kirkumaan Puhtaasta hulluudesta. Lihasta irtosi jotain. Sekin rääkyi. Punainen hohde tukahtui ajan väistämättömään paineeseen. Loputtomat rivistöt saavuttivat viimein Xenin kasvot.

Sheriffin makuuhuone, teknisesti ottaen vielä Ta-Metru

Valkeat lakanat irtosivat sängynpäädystä Xenin puristaessa niitä väkivaltaisesti nyrkkiensä sisälle. Naisen silmät rävähtivät auki kaoottisesta hämmennyksestä. Vahkin hengitys oli raskas ja hänen päätään särki jälleen. Tällä kertaa kivistyksen lähde ei ollut kuitenkaan aivan selkeä. Puoli-istuntaan leveällä sängyllä noussut Xen peitti silmänsä ikkunasta tulvivalta valolta ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.

“Painajaisia?”

Koko pienen asunnon levyisen ikkunan edessä paksuja hiuksiaan sitova tulen toa seisoi selin Xeniin. Hiuslenkki suussaan molemmat kädet kurittomalla kuontalollaan Mexxi yritti parhaansa mukaan olla sössöttämättä. Kirkkaan valon pakottamana Xen rojahti takaisin tyynylleen, vetäen punaista paksua peittoa silmiensä suojaksi.

“Paljonko minä oikein join?”, urahteli lievästi pahoinvoiva Xen, joka ei vielä edes yrittänyt järkeillä senhetkistä olinpaikkaansa. Mexxi oli saanut hiuslenkkinsä suustaan viimein sinne, minne se kuului ja toa kääntyi huvittuneena seuraamaan vahkin äärimmäisen hidasta heräämisprosessia.

“Olen nähnyt skakdin kaatuvan vähemmästä. Ja sinä vieläpä kävelit tänne ihan ilman apua. Vaikuttavaa, sanoisin.”

Tieto toleranssinsa säilymisestä olisi lohduttanut Xeniä varmasti enemmän, jos jokainen ajatuskin ei olisi aiheuttanut hänessä oksennusreaktiota. Peittoon käpertyvä vahki aiheutti Mexxissä lähinnä hilpeyttä. Vasemmalle, kulman taakse lampsiva toa napsautti kahvinkeittimensä takaisin päälle ja muutamassa minuutissa tuoreen kahvin tuoksu täytti pienen asunnon. Toiveikas ajatus kuumasta kupposesta sai Xenin taas kuoriutumaan peittokasan alta. Vielä minuutin mittaisen koomailun jälkeenkään vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa varsinaisesti halukas nousemaan ylös. Kahden vihreän kahvikupin kanssa keittiöstä palaava Mexxi ei kuitenkaan jättänyt Xenille paljoa vaihtoehtoja, sillä toa, luultavasti hyvinkin tarkoituksella, laski Xenille tarkoitetun kupin vierelleen pitkälle ikkunalaudalle. Toa myhäili tyytyväisenä punamustan, hiljaa inahtelevan hahmon ilmaantuessa hänen vierelleen kupin ääreen.

Kuului useampi tyytyväinen hörppäys, ennen kuin Xen sai käännettyä katseensa ikkunasta ulos. Kahvikuppi laskeutui Xenin suulta kesken juonnin, tajutessaan, mitä hän ja toa tuijottivat. Muutama pisara kahvia läikkyi valkoiselle ikkunalaudalle kupin laskeutuessa sille liialla vauhdilla.

“Wau.”

“Ei yhtään hullumpi, eihän?”

He olivat korkealla, jonkinlaisessa kattohuoneistossa, päätellen siitä, kuinka matalalla muut Xeniä ja Mexxiä ympäröivät kerrostalot olivat. Punaisten tiilien muodostamat korkeat asuntolat olivat rakennelmina vaikuttavia, mutta ne eivät olleet mitään siihen, mikä oli yksi huikeimmista näyistä, mitä Metru Nuilla oli tarjota.

Keskipäivän auringossa kylpevä Ga-Metru avautui Xenille kaikessa kauneudessaan. Silmänkantamattomiin ulottuvat vesistöt, keinotekoiset kanavat ja koristeelliset purot kimaltelivat auringonvalon tulviessa niihin suoraan ylhäältä. Vaatimattoman kokoisten, mutta täydellisen sileiksi muotoiltujen kauniiden talojen välillä kulki loputtomia virtoja päivän askareissaan toimivia matoralaisia. Hieman kauempana, suurten kampusrakennusten liepeilläl, istuskeli sekalaisia ryhmiä lounastaukoa viettäviä ga-matoraneja.

Xen tunnisti alueen nyt. He olivat vielä Ta-Metrun puolella, mutta vain vaivoin. Edessä aukeava Ga-Metru oli kuin olikin noussut uuteen kukoistukseensa. Edellisen kerran, kun Xen oli nähnyt sen, savusi se yhä sodan jälkeensä jättämistä tuhoista.

Mexxi hörppäsi omaa kahviaan tyytyväisenä toverinsa reaktiolle.

“Dume saa vihata minua ja väkeäni sen, minkä haluaa, mutta linnunpesästäni en luovu. Minä taistelin tämän puolesta. Enkä tarkoita nyt vuokramarkkinoilla taistelemista.”

Askelten ääni kaukaa porraskäytävältä havahdutti maisemiin upputuneen Mexxin vilkaisemaan taakseen. Postiluukusta oli tullut lehti, jo luultavasti aamun varhaisina tunteina, jolloin vahvan alkoholin alainen kaksikko veteli vielä sikeitä. Tottuneesti toa noukki rullalle käännetyn lehden kouraansa ja rojahti pienen makuutilan nurkkaan asetetulle nojatuolille tutkimaan sen sisältöä. Xen puristi nyt taas omaa kahvikuppiaan, siemaillen hitaasti lämmintä nestettä sisäänsä. Vahki alkoi hiljalleen virkoontumaan, mutta terävämmän mielentilansa lisäksi Xen kykeni miltei vannomaan itselleen, että hän oli nähnyt mitä merkillisintä unta. Toan aiemmin esittämä kysymys painajaisista muistui vahkin mieleen. Mihin kamalaan hän olikaan herännyt?

Mutta kuten unilla oli usein tapana, myös Xenin edellisen yön muistikuvat hälvenivät sitä mukaa, mitä vahki niitä yritti muistella. Tyhjennettyä kahvikuppiaan pieneen keittiönpahaseen kantaessaan, Xen tajusi hämmästellä enemmänkin sitä, miten hän hetken mielijohteesta oli päätynyt viettämään ensimmäisen vapaan yönsä Meksi-Koron sheriffin vieressä, kun vielä päivää aikaisemmin sosiaaliset kontaktit oudolta saarelta saapuneen jään toankin kanssa tuntuivat vielä kiusallisilta.

Takaisin kovin ikkunalliseen makuutilaan palannut Xen tajusi nyt viimein vilkuilla kunnolla ympärilleen, Mexxin kurkistellessa vahkin touhuja aika-ajoin lehtensä takaa.

Eihän asunto kovin iso ollut, eikä siellä leveän parisängyn, seinään pultatun televisioruudun ja kirjoituspöydän lisäksi paljoa ollut. Lähinnä Mexxin nojatuoli ja sen vieressä kohoava valkoinen hyllykkö.

Vaikka hyllyn sisältö koostui lähinnä kirjallisuudesta, kiinnitti jokin sen ylimmällä tasolla Xenin huomion. Mexxi väänsi niskojaan niin ylös, kuin vain pystyi, nähdäkseen, mitä Xen tuijotti. Sitten toa tajusi, ettei hänen “työasunnossaan” tainnut olla paljoakaan muuta nähtävää.

“Vanhat revolverini vai?”

Xen nyökkäsi, katse yhä naulittuna kahteen telineillä tuettuihin aseisiin. Pitkäpiippuiset, violetilla nahalla ja erikoisilla riimuilla koristellut aseet näyttivät olevan peräisin ajalta, jolloin vahkeista ensimmäinenkään ei ollut vielä nähnyt päivänvaloa. Xen rojahti sängyn reunalle ja loi kysyvän katseen lehden laskeneeseen toaan. Mexxi näki heti, että Xen huomasi aseiden takaa tarinan.

“Zakazlaista tekoa, ajalta ennen heikäläisten sisällissotaa. Ovat vuodattaneet niin paljon verta, että tuntui väärältä jatkaa niiden käyttämistä oman sotamme jälkeen. Parempia muistuttamaan rauhan hauraudesta tuolla hyllyllä, kuin ulkona matoranien seassa.”

Xen hymähti ymmärtäväisesti, samalla kun Mexxi näki tilanteen sopivaksi häntä jo koko aamun vaivanneeseen kysymykseen.

“Entäs tuo sitten? Jonkinlainen ase sodasta sekin?”

Xenin sormien liike lakkasi kuin seinään. Hän ei edes huomannut näpräävänsä taas medaljonkiaan. Painovoimaa uhmaavasti Xenin naputtelun voimasta korun sisempi, näennäisesti missään kiinni olematon rengas kieppui yhä vinhasti, vahkin nostaessa medaljonkia niin, että he molemmat näkisivät sen kunnolla.

“Se on… vain medaljonki. Isäni vanha, jos tarkkoina ollaan. Teetätti sen ylennyttyään kenraaliksi. Kaipa siinä on jotain symboliikkaa, jota en aivan tajua.”

Mexxi ei kokenut olevansa ekspertti vahkien perhesuhteiden toimimisesta, mutta toan mieleen ei juolahtanut ihan hirveän monta kenraalia, jotka olisivat sopineet Xenin esittämään lokeroon.

“Et kai sinä nyt puhu… Kralhista? Ja ennen kuin loukkaannut, niin ei se eläin, vaan se mies, jonka mukaan ne nimettiin?”

Xen nyökytteli hieman alakuloisena. Mexxi katui sanojaan välittömästi.

“Sillä aikaa kun olin… poissa… häntä alettiin kutsumaan ihan muilla nimillä, mutta kyllä. Oletan, että… te tunsitte?”

Mexxi joutui kaivelemaan ikävien muistojen lokeroitaan nyt oikein ankarasti. Metru Nuin taistelujen viimeiset päivät olivat toistensa kaoottisesti sumentamia.

“Emme koskaan varsinaisesti keskustelleet. Muistan lähinnä, kuinka hän toi teidän kerhonne takaisin sotaan mukaan aika rytinällä. Pelasti Lhikanin perseen aika näyttävästi. Teikäläisiä satoi sinä päivänä kirjaimellisesti taivaalta.”

Sana “teikäläisiä” ei kuulostanut Xenin korvassa kovinkaan miellyttävältä. Vahki ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan keskittyi ahmimaan kaiken infon sodasta, mitä hän Mexxistä irti sai. Kaikkea saaren sotaan liittyvää jo vuosia karttanmut Xen oli kenraalin paikkansa hyväksyessään tajunnut, että hänen alkoi hiljalleen olla pakko tutustua kaiken merkillisen aloittaneen sodan yksityiskohtiin.

“Teatraalista… kuulostaa isältä, joo.”

Mexxi näki välittömästi, että aihe ohi vahkille hankala. Toisaalta hän tuntui olevan täysin keskustelussa mukana, mutta toisaalta sana “isä” aiheutti jokaisella kerralla vahkin sormissa nytkähdyksen, kuin säikähdyksen.

Ennen kuin Mexxi ehti alkaa pohtimaan keskustelulle jatkoa, hypähti Xen pystyyn, kuin tuli olisi äkisti syttynyt hänen alleen. Vahki alkoi hapuilemaan aluetta, jossa olennoilla yleensä sijaitsivat kuuloelimet. Tulen toa seurasi lievästi huvittuneena, kun sätkivä vahki yritti saada vastaanottimensa korviin tunkeutuvan piipityksen loppumaan.

Muutaman hyvin äänekkään sekunnin jälkeen vahki tajusi, että vastaamiseen tarkoitettu pienenpieni nappi löytyi hänen lantioltaan. Piipitys lakkasi ja Mexxi jäi seuraamaan, kuinka Xen otti puhelunsa vastaan. Huolestunut ilme vahkin kasvoilla oli ensimmäinen varoitusmerkki. Toinen oli se, kun korvaansa pitelevä nainen osoitti kohti toan televisiota ja viittoi äänettömästi laittamaan sen päälle.

Mexxi painoi nappia. Uutiskanava aukesi automaattisesti.

“Kyllä, katsomme sitä parhaillaan.”

Ta-Metrulaisiin tehdasalueisiin kuului usein tungetteleva savun katku. Yleensä siihen ei kuitenkaan liittynyt katkenneita voimalinjoja ja laajalle parkkialueelle sekalaisesti levinnyt vartiorakennus. Katkun keskeltä erottui useita erivärisiä hahmoja. Mexxi ja Xen vilkaisivat toisiaan. Toan huuliltä kykeni erottamaan sanat: “Aivan kulman takana.”

Xen vilkaisi kohti sängyn yläpuolelle ripustettua kelloa. Jos puhelun toisessa päässä raportoiva Cody ei olisi ollut Xenin päällimmäinen huoli, olisi vahki luultavasti pysähtynyt miettimään, miksi hänen mielensä valtasi hetkellinen paniikki, vilkaistessaan pyöreää messinkistä ajannäyttäjää. Sen, mitä Xen siitä kuitenkin irti sai, oli, että kello oli kymmenen yli yksitoista aamulla ja että hän lupasi itsensä Codyn luokse vartissa.

Puhelu loppui. Vahki tujotti toaa, joka oli jo noussut seisomaan.

“Minulla on auto. Yksi putki menee siitä aivan vierestä.”

Xen nyökkäsi. Kaksikko juoksi ulos asunnosta sellaisella vauhdilla, ettei Xen ehtinyt huomaamaan hartioiltaan yön aikana irronneen hupun kadonneen jonnekin Mexxin lakanoiden syövereihin.

Savuava kortteli, Ta-Metru

Matoranien sammutustiimi tuli Mexxin punaista leijuautoa vastaan hieman ennen turmapaikkaa. Kun toa viimein sai autonsa poistumaan putken virtauksesta, oli Xen jo valmiina nostamaan auton kyljen yläasentoon, rynnätäkseen rakennusten keskelle. Toa sai huolestuneen toverinsa kuitenkin nopeasti kiinni. Paikan sulkeneet kultahaarniskaiset matoranit tukkivat Xenin tien ja pyysivät tätä odottamaan kärsivällisenä. Mexxin lampsiessa hitaammin Xenin vierelle, toa teki jo merkillisen huomion. Paikalla ei ollut ainuttakaan vahkia.

Lopulta auringonvalossa kiiltelevä hopeinen panssari ilmestyi kulman takaa ja kivääri selässään marssiva Cody vahvisti kaartilaisille, että Xeniä ja Mexxiä odotettiin. Yksi matoraneista ojensi eristysnauhan Xenille, joka nosti sen tarpeeksi korkealle, jotta myös vahkia hieman pidempi Mexxi sai itsensä (ja stetsoninsa) sen ali. Punaisten betonirakennusten välissä kulkeva kolmikko saapui aivan muutamalla askeleella paikalle, jonka Xen hetki sitten todisti uutiskuvasta. Vahkin ei edes tarvinnut kysyä, kun Cody ymmärsi jo alkaa valaisemaan tilannetta.

“Olen pahoillani, mutta minun oli pakko soittaa. Osuin paikalle oikeaan aikaan ja tulimme tulokseen, että tilanne saattaa vaatia meidänkaltaistemme osaamista.”

“Tulimme?”, ihmetteli Xen, “Kuka muu täällä on?”

Mexxi irvisteli jo tajutessaan, kuka tuhon keskellä seisova kultahaarniskainen hahmo oli. Xen ei ollut aivan niin välkky, vaan kolmikko joutui astelemaan aivan toan luokse, ennen kuin Xenin epäilykset heräsivät. Kun toa viimein kääntyi tapaamaan saapuneita, Xen viimein haukkoi henkeään, samalla kun Mexxi aloitti katsekontaktin epätoivoisen välttelemisen.

Punainen käsi puristi Xenin mustaa vastaavaa. Vakava ilme kultaisen Haun kasvoilla tiesi vain ja ainoastaan pahaa. Toa Lhikan näytti väsyneeltä, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki.

“Kenraali Xen, otaksun? Porukkanne virkoaminen tuli otolliseen aikaan. Ehkäpä sinä osaisit kertoa meille, mitä hittoa täällä tapahtuu.”

Xen päästi pienen häkeltyneen inahduksen, kaupungin suurimman legendan pyytäessä hänen apuaan tilanteessa, josta Xenillä ei ollut vielä tiedonmurustakaan. Huomattavasti tavanomaista korkeamalla äänellä lauseensa aloittanut Xen pysähtyi vakavoitumaan kesken lauseen.

“Että mikä onkaan- *krh-krhm* onkaan ongelmana?”

Lhikan päätti olla tarttumatta paikalle tuodun “spesialistin” esittäytymiseen ja sen sijaan päätti vain astua tyynesti sivuun, paljastaen alueen ruudultakin todistetun tuhon lähdettä. Mexxin epäilykset vahvistuivat ja Xenin häkellys muuttui välittömästi huoleksi.

Sauvaton ja yhä savuava Nuurakh makasi maassa siinä kohtaa, missä sen vauhkoontunut vartalo oli kohdannut Lhikanin epäkäytännöllistä kokoluokkaa olevat miekat. Ensimmäinen kysymys olisi varmasti kierrellyt aiheita, kuten toan ja vahkin yhteenoton syy, mutta vahkinruhon syvällisempi tarkastelu herätti paljon ikävämpiä kysymyksiä. Kuten sen, miksi vahkin pää oli revitty auki, kuin näyttämään siltä, että sillä olisi ollut valtavat hampaat omistava kita.

Xen kumartui karmaisevan näyn ylle, mutta käänsi nopeasti katseensa tulen toaan, joka odotti kärsimättömänä Xenin väistämätöntä kysymystulvaa.

“Mitä… mitä sille on oikein tapahtunut?”

“Sain ilmoituksen ympäristöään energiakiekoilla tuhoavasta vahkista neljän aikaan aamuyöllä. Voimalinjat ja lähin vartiotorni tuhoutuivat sen toimintahäiriön aikana, pimentäen läheisimmät neljä korttelia. Paikalle pääseminen oli vaikeaa ja kun viimein löysin vahkin, se repi omaa päätään hajalle ja…”

“Ja?”, kysyi Xen, joka ei ollut varma, halusiko hän tietää vastausta silloin, kun Metru Nuin sotasankari epäröi sanoissaan.

“…ja kirkui. Jos olisin ollut yhtään vähemmän väsynyt paikalle saapuessani, olisin voinut vannoa, että pyysi anteeksi… joltakin. Anoi armoa. Ei “halunnut takaisin”.

Sivummalla seisova Cody oli kuullut tämän tarinan jo kerran, mutta ilme komentajan kasvoilla oli yhä yhtä vakava.

“Ja minä kuulin taistelun äänet matkallani Krikozista putkihubiin. Olemme selvitelleet tuhoja koko aamun. Suljimme alueen ja varmistimme, ettei enempää vahkeja saavu alueelle ennen, kuin olemme tutkineet kaikki vaihtoehdot.”

“Vaihtoehdot?”, ihmetteli Xen, “Onko tällaista odotettavissa enemmänkin?”

“Tämä oli kolmas kerta kahden kuukauden sisään”, Lhikan mutisi väsyneellä äänellä, “Edellisestä kerrasta on muutama viikko… ja nyt tämä.”

“En tahtoisi olla se, joka murtaa jään…”, Mexxi sai viimein sanotuksi, “…mutta eikö ole hieman hullunkurista kutsua vahkeja tutkimaan… toisia vahkeja?”

Ilme Xenin kasvoilla oli hieman pettynyt, samalla kun Cody uskotteli yhä itselleen, ettei toa todella sanonut sitä, mitä sanoi.

“Ah, Mexxi. Päätit kuitenkin avata sanaisan arkkusi?”, tiedusteli Lhikan, jonka suuntaan Mexxi nyt viimein uskalsi jo katsoa.

“Minä en anna muutaman journalistin päähänpiston pilata välejämme, Lhikky. En, vaikka Dume kovasti yrittääkin saada minut pysymään saarellani.”

“Niin… olen pahoillani niistä. Journalisteja olen jututtanut, mutta Dumen päätä ei käännä mikään. Pahoin pelkään, että hänen päätöksensä Meksi-Koron suhteen tulee pitämään.”

Mexxi hymähti hieman surumielisenä, mutta samalla kuitenkin ymmärtäväisenä.

“Uskon, että yritit parhaasi.”

“Mitkä journalistit? Jotain lehdissä?”, ihmetteli Xen ääneen. Lhikan teki mahdottomat ja punastui. Mexxi ryntäsi vastaamaan, ennen kuin toa sanoisi jotain peruuttamatonta.

“Jos… et vaikka tutkisi paikallisia medioita ihan hetkeen, jos saan pyytää… ja mitä tulee alkuperäiseen kysymykseeni, niin-”

“Niin Cody tässä on vanha ystävä, joka on osoittanut, että vahkin ulkomuoto ei tarkoita aina sitä, mitä se antaisi olettaa”, Lhikan täydensi.

Cody oli otettu toan kunnianosoituksesta. Mexxi sattui vilkaisemaan Xeniin, jonka kasvoilta huokui ”muistelepa vaikka viime yötä”. Mexxi kohautti olkiaan lievästi anteeksipyytävästi ja viittoili muita jatkamaan.

“Ja luotan myös hänen sanaansa siitä, että kenraali Xen on pätevä tutkimaan tapausta”, Lhikan koki tarpeelliseksi täydentää.

Hetken taas Nuurakhia tuijotettuaan, Xen kampesi itsensä takaisin ylös, aloittaen samalla rannetietokoneensa näpräämisen. Katse tiukasti näytössä, vahki kuitenkin jatkoi Lhikanilta infon keräämistä.

“Johtolankoja? Ajatuksia siitä, mistä tämä voisi johtua? Mitään muuta tavanomaisesta poikkeavaa?”

Lhikan pudisteli päätään. “Ei mitään. Jokainen hyökkäys on tapahtunut eri kaupunginosassa ja tämän Nuurakhin lisäksi tätä on tapahtunut myös kahdelle Bordakhille. Tapahtumapaikoilla ei mitään yhteistä. Tapaukset joka kerta yksittäisiä. Kahta vauhkoontunutta ei olla löydetty samaan aikaan.”

Kämmentietokoneensa naputteluun tyytyväinen Xen piteli nyt sormeaan taas korvallaan, odottaen vastausta kommunikaatiopyyntöönsä.

“Mutta tällaista ei ennen viime kuukausia ole koskaan tapahtunut?”

“Ei minun muistaakseni”, tuumi Lhikan, mutta Xen ei enää kuunnellut. Hän oli saanut yhteyden Onu-Metruun.

“Nurukan! Kerro minulle, että kaivelet yhä arkistojamme. Meillä olisi pieni tilanne.”

Kuului hetki kohinaa, joka kuulosti siltä, kuin iso paperipino olisi kaatunut. Kaukaa mikrofonista kuului tavaramäärän kanssa hankaluuksissa olevan maan toan ähkintää. Vastausta odottava nelikko tuijotteli hetken taivaalle, kunnes Nurukan viimein pääsi turvallisesti mikkinsä ääreen.

“Juu. Juu olen minä. Ja tätä materiaalia on aivan liikaa.”

“Hienoa”, tuumasi Xen täysin ajatuksissaan, “Kuule. Sota-ajan raportit. Voitko tarkistaa sieltä, miten Metru Nui suojautui vahkien hakkerointiyrityksiä vastaan? Meillä on täällä kaupungilla yksi vauhkoontunut tapaus ja meidän pitäisi saada tietää, miten siihen on päästy käsiksi. Ja mielellään pian, ennen kun joku ottaa vallan omista joukoistamme.”

Kuului taas hetki ähinää.

“Juu. Totta kai. Anna minulle hetki.”

Xen kiitti ja palasi sitten taas henkisesti muiden läsnäolijoiden seuraan.

“Onko meillä syytä olettaa, että tämä on hakkerointiyritys?”, pohti Lhikan, joka ei selkeästi pitänyt vaihtoehdosta. Xen lähinnä pudisteli päätään.

“Yritys? Kyllä tämä minusta aivan onnistuneelta näyttää. Ja mikä ikinä siinä onnistuikaan, myös ilmeisesti teki jotain peruuttamatonta sen ohjelmoinnille. Näiden ei kuuluisi potea omantunnontuskia. Mitä ikinä tapahtuikaan tälle raukalle, pisti sen aivan sekaisin.”

Codya hermostutti jo ajatus paluusta Onu-Metruun, jossa mahdollisesti haavoittuvaisia vahkiyksiköitä odotti hampaisiin asti aseissa. Mexxi ei luonnollisesti jakanut samoja huolia hopeisen komentajan kanssa, mutta kiristynyt tilanne Metru Nuin ja ulkovaltojen välillä ei hänenkään mielestä kaivannut enää lisää muuttujia kaupungin itsensä sisältä.

Kaiuttimeen kytketty kommunikaattori Xenissä räsähti. Nurukan oli palannut mikrofonin ääreen.

“Löytyikö?”, huudahti Cody. Vanha kenraali kuuli sen.

“Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään.”

“Etsi uudestaan”, tivasi Xen, “Olen aivan varma, että ne ovat siellä C-kansiossa. Olen joskus selaillut sit-”

“En minä sitä tarkoita”, Nurukan keskeytti, “Minä kyllä löysin sen, mutta vastaus on ‘ei mitään’. Tämä väittää ihan suoraan, ettei kukaan sodan aikana edes yrittänyt päästä käsiksi vahkien tietokantoihin.”

Nelikko vaihtoi kummastuneita katseita. “Oletko aivan varma, että se on oikea raportti?”, tiedusteli kultainen toa.

“Oliko tuo piru vie Lhikan?”

“Oli”, informoi Xen, “Selitän, kun palaamme. Oletko nyt ihan varma siitä raportista?”

”Satavarma”, vakuutti Nurukan, ”Tässä on oikein Killjoyn leimat ja kaikki. Tämä artikla on tarkistettu kerran jos toisenkin.”

“Selvä juttu. Palaamme sinne ihan pian. Jos kehtaat, niin raivaatko oviaukkoa hieman isommaksi. Niissä tunneleissä menee selkä.”

Nurukanin vastaus häntä dramaattisesti nuoremmalle kenraalille oli myöntävähkö murahdus. Xen tulkitsi tämän puhelun päättymiseksi ja katkaisi yhteyden. Ilme kaikkien puheluun osallistuneiden kasvoilla oli pohtiva.

“Kovin epäilyttävää”, Lhikan lopulta rikkoi hiljaisuuden, “Ei kertaakaan? Metsästäjien eturintamat ohittivat vahkipesän ainakin kolmesti. Luulisi niiden edes yrittäneen ottaa haltuunsa ne pirulaiset, jotka niiden mutatoituneita takamuksia takaisin Odinalle lähettivät.”

Mexxi vilkaisi vaistomaisesti kohti horisonttia ja Coliseumia, jonka läheisyydessä valtava, taivasta halkova torni kohosi. Vahkien latauspiste ja niiden yhdysmieltä kontrolloivan AI:n tukikohta.

“Oli miten oli”, Xen jatkoi, keskeyttäen Mexxin ajatuksenkulun, “Jos herra Lhikan vain sallitte sen, haluaisin viedä tämän raukan tästä Onu-Metruun ruumiinavaukseen. Tätä täytyisi tutkia ajan kanssa.”

Cody odotti Lhikanin vastaavan Xenin rohkeaan pyyntöön kieltäväksi. Yllätyksekseen, komentaja oli kuitenkin väärässä. Kultainen toa nyökkäili ymmärtäväisenä.

“Jos olen ihan rehellinen, niin minulla on tuhat paikkaa, missä minun pitäisi olla, enkä oikeasti voisi uhrata aikaani tekemällä vahkiratsioita ja tuhoamassa todisteita matoranien silmiltä. Turvallisuusriski on kuitenkin todellinen, joten jos luovutan tutkintavastuun teille, lupaatteko raportoida tuloksista tasaisin väliajoin?”

“Totta kai”, vakuutteli Xen, “Tämä on asia, joka huolestuttaa minua yhtä paljon kuin teitäkin. Musta Käsi sitoutuu selvittämään toimintahäiriöiden syyt.”

“Siinä tapauksessa minä ilmoitan Naholle, että hoidatte nyt virallisesti asiaa. Hän ottaa teihin pian yhteyttä ja saatte raportoida tilannetta hänelle.”

Mexxi ilahtui vanhan ystävänsä nimen kuullessaan. Xen nyökkäsi ensin kohti Codya ja sitten Nuurakhin raatoa. Komentaja ymmärsi vihjeen, nosti häntä itseään huomattavasti pienikokoisemman vahkinruhon maasta ja lähti kantamaan sitä kohti Mexxin autoa. Myös Lhikan valmistautui tekemään lähtöä. Miehen katse suuntasi jo kohti Coliseumia. Hän ei kuitenkaan päästänyt Xeniä ja Mexxiä jatkamaan omaa matkaansa aivan vielä. Kultainen toa varmisti ensin, etteivät syrjemmällä odottavat kaartilaismatoranitkaan kuulleet hänen sanojaan. Lhikan kumartui aivan lähelle toan viimeisiä sanoja odottavaa kaksikkoa.

“Ja sanomattakin selvää taitaa olla, että näiden tapahtumien yksityiskohdat on pidettävä pois julkisuudesta. Näinä epävarmoina aikoina emme kaipaa julkista epäluottamusta omia poliisivoimiamme kohtaan. Medialle on kerrottu, että tuhosta epäillään kaasuvuotoa.”

“Ymmärrän”, kuiskasi Xen vastaukseksi. Mexxi ja Lhikan vaihtoivat katseen, jollaista ei oltu vaihdettu sitten Metru Nuin kaaosten vuosien.

Lopulta sheriffi ja kenraali jäivät katsomaan, kuinka Lhikan asteli rauhallisesti pois korttelista ja kaksikkokin päätti lähteä kulkemaan kohti autolla odottavaa Codya.

“Hieman erikoinen alku yhteistyölle, vai mitä?”, pohti Mexxi. Xen ei voinut olla huvittumatta toverinsa mietteille.

“Ja kuvitella, että me olimme hereillä vielä silloin, kun tämä tapahtui. Merkillistä, ettemme kuulleet mitään.”

“Neljältä aamuyöllä”, Mexxi muistutti, “On se hyvä, että osaamme nukkua ajoissa.”

Sarkasmi toan äänessä oli ilmiselvää. Kaksikosta molemmat tiesivät, että heidän edessään odotti unirytmin entistäkin täydellisempi pilaaminen.