Aihearkisto: Sivutarinat

Klaanonin ropeen kuulumattomat sivutarinat

2: Miksi ne rakentavat leipätaloja

Metru Nui, Esiajat

Lyhyt hahmo hääri Universumin pohjoissakaran keskustassa sijaitsevan ikivanhan Lehtotemppelin puiden alla. Hahmo oli Ko-Matoran, hänen nimensä oli Framholm ja hän oli Metru Nuin kylänvanhin.

Itse asiassa paikka ei ollut enää mikään kylä. Tuntematon voima oli laskenut monista saarista koostuvan kompleksi peruskiven aikana, jota kukaan ei muistanut tarkasti, ja sinne oli muuttanut paljon Matoraneja paikoista, joita kukaan ei muistanut kovin tarkasti. Niin oli tapahtunut ja se oli tuntunut oikealta. Täällä kaupungin keskellä oli aukio, jolla pidettiin toisinaan kyläkäräjiä (Tarkemmin sanottuna kaupunkikäräjiä). Aukion keskellä kohosi kaupungin korkein rakennus, suuri kivinen torni, mutta se oli suljettu korjaustöiden takia. Kaupungin keskus oli myös paikka, jossa juhlittiin kerran vuodessa Nimeämispäivää suuren hengen Mata Nuin kunniaksi. Kyseinen pyhä juhla oli pian, mutta se ei ollut Framholmin toimien syy.

Kyse oli pienestä paketista, jonka Framholm oli löytänyt kylänvanhinten arkistosta teologista tutkimusta tehdessään. Arkistoissa oli toki paljon ikivanhoja tavaroita, jotka olivat varmasti kulkeutuneet kaupungin historian aikana hyllyiltä ja arkistoilta toisille, mutta tämä ruskea pahvilaatikko oli saanut aikaan hassun tunteen hänen ”kylänvanhimman munaskuissa”, pienissä biomekaanisissa gyroskooppivatkaimissa rauhasissa. Tässä paketissa oli jotain erinomaisen tärkeää Metru Nuin tulevaisuuden kannalta. Framholm ei ollut uskaltanut avata sitä, hän oli vain hieman ravistellut sitä saamatta selviä tuloksia sen sisällöstä. Tälläinen mysteeri vaatisi selvästi tiettyjä erikoisjärjestelyjä, ettei se räjäyttäisi vääräuskoisten päitä avautuessaan tai tekisi muuta terveydelle haitallista. Näistä asioista ei vain koskaan tiennyt. Framholm tiesi sen, tai siis ei tiennyt, koska hän oli kylänvanhin. Eikä kylänvanhimpia valittu heppoisin perustein.

Joku rapisi pusikoissa ja esiin hyppäsi resuinen Le-Matoran kantaen mukanaan suurta laukkua ja kaiverrusvälineitä. Framholm heitti paketin nopeasti lähellä seisovan kuusen alle. Kylän kirjuri Sturing kumarsi vikkelästi ja huohotti limenvihreän Mirunsa takaa. Framholm ei aikonut vielä paljastaa kirjurille pakettia: tälläiset asiat eivät kuuluneet kansan tietoon ennen kuin kylänvanhimmat tiesivät niistä kunnolla, ja kaiken lisäksi liian korkean työmoraalin omaava Sturing oli kuuluisa siitä, että hän takoi kaikki tietonsa kanssaeläjiensä kalloon vaikka lekalla, jos nämä eivät muuten kuunnelleet.

”Hyvää iltapäivää, kirjuri”, Framholm totesi rauhallisesti ja toivoi, ettei Sturing olisi huomannut laatikkoa.

”Moi vaan, pomo, mikäs tuo paketti kuusen alla on?” Sturing kysyi heti ja kaivoi esiin kaiverrusvälineensä. Framholm kirosi mielessään. Nyt oli keksittävä jotain tai hänellä olisi kylällinen, tai vieläpä kaupungillinen Matoraneja utelemassa.

”Nimeämispäivän riittejä!” Kylänvanhin valehteli, ”Tutkin vanhoja kirjoituksia, ja Suuren Hengen pyhän lain mukaan nimeämispäivänä on piilotettava paketteja kuusipuiden alle. Edelliset kylänvanhimmat ovat, tuota, tulkinneet kirjoituksia väärin.” Tyhmäkin johtaja tiesi, että uskonnollinen syy kävisi tekosyyksi mille tahansa.

”Voi juku!” Sturing huusi. Kaiverruskynä kävi. ”Kuulostaa kemuilta! Mitä muuta Mata Nui käskee meidän tekemään nimeämisjuhlien riennoissa? Kansa varmasti innostuu!”

”Pitää leipoa leipiä, ja tuota, tehdä niistä hmm taloja”, Framholm sepitti kun ei muutakaan keksinyt. Ainakin jonkun logiikan mukaan järjettömiä väitteitä pystyi tukemaan vielä järjettömämmillä jutuilla.

”Vautsi! Entä miten kansa tunnistaa puun, minkä alle Nimeämispäivän paketit piilotetaan?”

”Se merkitään… Valokivillä.”

”Ja sen valossa juhlitaan yötä myöten?”

”No juu.”

”Tästä tulee paras nimeämispäivä ikinä, pomo! Kerrankin vanhojen tekstien tutkimisesta on hyötyä! Kansa tulee pitämään tästä. Menen heti levittämään sanaa!”

Kirjuri katosi pensaikkoon yhtä nopeasti kun oli tullutkin. Framholm tuijotti tyhjänä hänen peräänsä. Homma oli karannut käsistä, niin kuin se usein Sturingin kanssa teki. Tänä nimeämispäivänä tehtäisiin tosiaan muutakin kun annettaisiin uusia nimiä kunnostautuneille Matoraneille.

”Voi perhanan perhana”, Framholm sanoi hiljaa.


Ta-Metrun teollisuusalueella oli hiljaista. Paikka oli Metru Nuin ainoa, joka, ei ollut täydellisesti jäässä, mutta sielläkin matalin pelti- ja puuteollisuushallien välissä kiemurtelevilla kaduilla oli runsaasti loskaa jä räntää. Peltiseppä istuskeli ruukkinsa portailla tauolla ja poltteli piipullista pikkupakkasessa, joka taisteli uuneista ja ahjoista nousevaa lämpöä vastaan.

Kuten sanottua, oli hiljaista. Savurenkaan leijuivat kadun ympärillä.

Ei pitkään.

Siis hiljaista.

”MUSERTAVAT UUTISET! MATA NUIN LAKIA TULKITTU VÄÄRIN! NIMEÄMISPÄIVÄN KUUSIJUHLAT KESKUSAUKIOLLA! LEIPÄTAL *köh*OJA! LAHJOJA PUIDEN ALLE! VUOSISADAN KEMUT!”

Peltiseppä pössytteli vielä vähän lisää. Kirjuri oli tuttu näky ja varsinkin ääni ihan missä tahansa päin kaupunkia. Aina vauhti päällä.

Mitähän se edes tarkoitti leipätal-köh-oilla? Olisi parasta selvittää asia. Pitäisihän käräjille mennä nimeämispäivänä muutenkin.


Koko kaupunki oli ilmeisesti jättämässä työnteon nimeämispäivän uusien humpuukien takia ja se huolestutti Framholmia. Metru Nuin asukkaat oli pidettävä töissä oman etunsa tähden ja kylänvanhimpana Framholm tiesi sen. Tämä juttu oli valjastettava jotenkin työn etuihin. Sitten kylänvanhin sai loistavan idean. Sitten kylänvanhin unohti kuusen alle jääneen paketin.

Kolme yötä ennen nimeämispäivää Sturing palasi Framholmin luo. Kirjuri oli kolhuilla ja muhkuroilla ja pettämättömän innoissaan.

”Pomo! Koko kaupunki tietää nyt! Kiersin joka korttelin.”

”Liukastuitko monestikin?”

”Vain kolmekymmentä kuusi kertaa, pomo.”

”Laskit ne?”

”Kirjoitin muistiin. Olenhan kirjuri”, Sturing sanoi ja ojensi kylänvanhimmalle savitaulun, johon oli raaputettu tarkat tiedot kirjurin kolhuista.

”Vai tipuit jäihin Ga-Metrussa.”

”Ta-Metrun lämpo leviää sinne. Jää on paikoitellen ohutta.”

”Okei. Koko kylä siis tietää? Loistavaa. Nyt voimme vihdoin lepyttää Suuren Hengen Hänen Armolleen sopivalla Tavalla.”

”Leipätaloilla ja kuusipuilla, pomo?”

”Niilläkin, mutta tärkeintä on kuusipuiden alle jätetyt paketit. Jokaisen on annettava joku lahja oman Metrunsa tuotoksia jollekkin toiselle. Sinä, kirjuri, saat työtehtäväksesi levittää Mata Nuin Tahtoa järjestelemällä asiat niin, että jokainen saa ja antaa lahjat. Ne kerätään nimeämispäivän aattona ja jaetaan nimeämispäivän aamuna. Suuri Henki luottaa kykyihisi.”

”Jukupätkä”, Sturing sanoi ja lähti levittämään sanaa. Framholm myhäili tyytyväisenä. Tämä tekisi hyvää kaupungin taloudelle.


Nimeämispäiväaaton aamu koitti poikkeuksellisen kylmänä mutta valoisana. Kirkkaassa ilmassa Framholm melkein itsekin uskoi uskonnollisiin näkemyksiinsä.

Matoraneja tuli paikalle. Koska moottorikulkuvälineitä ei ollut vielä keksitty eikä myöhemmin universumin munapäiksi paljastuva varjorotu ollut vielä luonut suurta Rahi-petojen eläinkuntaa, suurin osa Matoraneista – paketeista puhumattakaan – saapui paikalle kelkoissa ja pulkissa Matoranien itsensä vetäminä. Metruja yhdistävät vesikanaalit olivat jäässä (joskin Ta-Metrussa niissä ajelehti vain satunnaisia sulavia ja mustuneita jäälauttoja) ja toimivat pääväylinä. Väki keskittyi pikku hiljaa Keskusaukiolle.

Se oli melkoinen karnevaali jo alusta alkaen. Lehtotemppelin puiden aluset täyttyivät isoista ja pienistä paketeista ja Sturing piti niistä tarkasti kirjaa. Monet olivat tuoneen mukanaan omat taikinansa ja yrittivät tavoittaa leipäreseptin, joka soveltuisi parhaiten rakennusmateriaaliksi. Ta-Metrulainen leipuri Pakawe huomasi sokerin, neilikan ja kaardemumman sopivan tasapainon mahdollistavan rakenteen, joka pitäisi kaukana lauma… hyökkääviä Matoraneja, koska muita lajeja ei vielä juuri ollut.

Myös muut kuin rakentamiseen ja Suuren Hengen lepyttelyyn tarkoitettavat ruoat ja juomat siirtyivät juhlaväen elimistöihin. Eräiden Ga-Matoranien mieleen oli täysin tuntemattomasta syystä tullut idea muussata lanttuja tahnaksi ja sekoittaa aine tunnistamattomiin elintarvikkeisiin. Vanha Erdwyn Onu-Metrusta antoi sille nimeksi ”Lanttulaatikko”. Se oli laatikon muotoinen eikä maistunut pahvia pahemmalta.

Framholm siemaili Ta-Metrusta tullutta lämmittävää juomaa, jota valmistajat olivat sanoneet ”terästetyksi glögiksi”. Framholm päätteli terästämisen liittyvät jotenkin Ta-Metrun valimoihin ja joi ahkerasti, olihan teräs tärkeä hivenaine biomekaanisille kansalaisille. Kaikki ympärillä olivat iloisia ja Framholm nukahti hymy huulillaan.


Nimeämispäivän aamu koitti. Tässä vaiheessa perinteisesti kylänvanhin, joka oli koko yön jakanut uusia nimiä kunniakkaille kansalaisille, oli Mata Nuin temppelissä tutkimassa vanhoja kaiverruksia.

Tällä kertaa asiat olivat toisin.

Framholmilla ei ollut aavistustakaan, mitä yöllä oli tapahtunut. Aukio oli autio. Kaikkialla oli paukkukaramellien kuoria ja leipätalojen jäämiä. Kylänvanhin nousi ylös lumipenkasta (Ko-Matoranius oli pelastanut hänet hypotermia aiheuttamalta koomalta, jos sallitte sanaleikin) ja katseli ympärilleen. Matoranit olivat palanneet koteihinsa. Kaikki paitsi yksi.

Framholm hoippui kivitaulua ripeästi kaivertavan kirjurin luo ja istahti hänen viereensä.

”Kirjuri, mitä pirua viime yönnä oikein tapahtui”, hän kysyi väsyneenä.

”Huomenta, pomo! Te nukahditte aika aikaiseen, mutta ei se mitään! Hommat on hoidossa, minä lähetin kaikki kuusen alle jätetyt paketit uusille omistajilleen! Tässä sinulle.”

Sturing ojensi Framholmille paketin, josta paljastui lasinen pallura, jonka sisällä oli vedessä lilluvia valkoisia hiutaleita ja todella taitavasti veistetty Suuren Hengen temppeli. Framholm pisti sen syrjään.

”Sturing, entä nimet! Ketään ei ole nimetty! Unohdimme tärkeimmän! Siitähän tässä alunperin oli kyse…”

Sturing läimäisi Framholmia selkään.
”Eläpä hätäile, pomo! Suuren Hengen lain mukaan kirjurin tehtävä on hoitaa nimeämishommat jos kylänvanhin on siihen kykenemätön. Homma on täysin hoidossa!”

”SINÄ nimesin heidät?” Framholm kysyi. Kauhu alkoi hiipiä hänen mieleensä.

”Justiinsa, söör! Tässä on lista uusista nimistä!” kirjuri sanoi ja kaivoi innokkaasti laukustaan kivitaulun. Framholm silmäili listaa.

”Pakastaa? Talvi? Jaatikko? Oletko ihan pöpi? Nämä on perin naurettavia nimiä! Eikö sinulla ole ollenkaan tyylitajua tai mielikuvitusta?”

”Öh, tuota, ajattelin, että ne kasvattavat itse kunkin metruista identiteettiä…”

”On tällä sentään joitakin järkeviä nimiä, kuten Pekka… Mutta nämä muut… Voooi hiivatti…”

”No, he pitivät itse nimistään! Mutta katsos tuota, muistatko sen Le-Matoranin munapään, Krewan… Minä nimesin hänet Tuuliksi! Hahaha! Tajuatko? Se ikään kuin korostaa ilman Matoranten identiteettiä, mutta todellisuudessa se on tyttöjen nimi! Haluan todellä nähdä hänen ilmeensä kun hän tajuaa sen!”

Framholm avasi ja sulki suunsa pari kertaa. Hän muisti.

”Öh… Sturing. Niistä lahjoista.”

”Pomo, itse asiassa en ole enää Sturing vaan Fabusome.”

”Oliko siellä ihan pohjalla semmoinen ruskea paketti, pieni ja pahvinen… Onhan se tallessa?”

”Jep, odotas, katson tästä listastani… Voit olla varma että kaikki on juuri niin kuin pitää! Hmm… Tässähän se: Vastaanottaja Grakum, Po-Matoralainen merimies.”

”Se… Ei ollut tarkoitettu jakoon… Se pitäisi saada takaisin. Heti. Se on erittäin tärkeää.”

”Mutta pomo, itsehän sanoit, että-”

”Me lähdemme hakemaan sen nyt.”

”Eikö se olisi väärin Suuren Hengen tah-”

”Tämä on tärkeämpää! Missä se merimies asuu?”

”Tärkeämpää kuin Suuren Hengen ilmoi-”

Framholm läimäisi Stu- Fabusomea nopeasti naamion.

”Me voimme antaa sille merimiehelle lahjaksi vaikka höyrytankkerin jos saamme tuon paketin takaisin. Nyt. Missä se asuu?”

”Vanhojen Vaskipuhaltimien kadulla! Numero 54B12!”

”Kumijalka alle, kirjuri!”

”Mitä?”

”Se on vain sanonta. Tarkoittaa tosi nopeasti liikkuvia jalkoja tai jotain.”


Hu-ha-phuu. Hu-ha-phuu. Kaksi Matorania juoksi kasvavassa hangessa Po-Metrun tasankojen halki. Kirjurin kunto oli kaiken ympäri juoksentelemisen jälkeen huomattavasti parempi, mutta kylänvanhinta ajoi eteenpäin tieto siitä, että paketti oli jotain todella tärkeää.

He saapuivat Vanhojen Vaskipuhaltimien kadulle ja löysivät oikean talon. Framholm rynkytti ovikelloa olan takaa ja viiksekäs Po-Matoran avasi oven.

”Grakum? Lahjasi oli mennyt väärälle-”

”Ei paikalla”, Po-Matoran sanoi, ”Hän lähti aamulla merelle. Sataman jäät saatiin vihdoin murrettua.”

”Jättikö hän pakettinsa tänne? Se on pieni, suorakaiteen muotoinen ja ruskea…”

”Hah. Vanha merikarhu ottaa aina kaikki tavaransa laivalleen. Ei luota kehenkään, ei edes minuun, vaikka olen hänen veljensä.”

”Niinhän me kaikki”, Framholm sanoi ja paiskasi oven kiinni.

”Satamaan!” hän kivahti Fabusomelle. Kaksikko pisti juoksuksi. Satama ei onneksi ollut kaukana. Itse asiassa oli melkoinen ihme, että Po-Metrussa oli satama, sillä kiven Matoranit eivät erityisemmin nauttineet vedestä tai merillä olemisesta. Mutta poikkeuksia oli aina.

Matoranit pääsivät vihdoin rämpimisen ja liukastelun jälkeen satamalaiturille. Grakumin paatti oli poissa satamasta; kirjuri osasi kertoa, missä sitä pidettiin. Mutta nyt oli liian myöhäistä, sillä satamassa ei ollut muutakaan venettä, jolla olisi voinut lähteä takaa-ajoon hyytäville vesille.

”Sturing, on-”

”Fabusome, pomo.”

”-ko sinulla kaukoputkea? Teillä kirjureillahan on aina semmoista tavaraa laukuissa. Toivon saavani sen paatin vielä näköpiiriini.”

Fabusome ojensi laukkunsa kätköistä kylänvanhimmalle kaukoputken. Framholm rullasi sen pitkäksi ja tiiraili merelle.

”Tuolla! SS Merimakkara XXXI! Onko se Grakumin vene?”

Fabusome kävi nopeasti läpi savitauluja kaupungin veneliikenteestä.

”Jep. Se on hänen kolmaskymmenesensimmäinen laivasa.”

”Mitä edellisille kävi?”

”Upposivat ahtojäiden tekemiin vahinkoihin nimeämispäivänä.”

”Ohhoh.”

Kaukana merellä, minne pystyi näkemään vain kaukoputkella, kuului Räks. Peeveli! Taas!Shuuup. Plopplop. Pelastusveneeseen! Jättäkää omaisuutenne ja pelastakaa itsenne! Splash! Woosh!

Plup.

Kaukoputki putosi Framholmin jalkoihin. Kylänvanhin lysähti maahan.

”Se siitä sitten”, hän sanoi hiljaa.

”Mitä siinä paketissa edes oli?”

”En koskaan ehtinyt saada selville.”

”Ei kai se sitten ole niin tärkeää.”

”Minusta tuntuu, että se oli.”

Fabusome päätteli, että nyt ei ollut aika paljastaa, millaisen uuden nimen hän oli antanut kylänvanhimmalle.

”No hei, pomo… Ainakin meillä oli tosi hauskat kemut. Hyvää nimeämispäivää.”

1: Kaupunki, joka ei nukkunut

Pimeys väistyi yhteistyökykyisesti, kun keihäsmäinen valokiila halkaisi sen. Varjot pakenivat kohti nurkkia, kun kauan kiinni pysyneen pahvisen laatikon kansi nostettiin auki. Ilmassa tanssivia pölyhiukkasia pitkin sillan muodostava valonsäde yhdisti kirkkaan ulkoilman tunkkaisen pimeyden kehtoon. Pahvisen laatikon koruttomasta tummanruskeasta pinnasta näki, että se oli odottanut avaamistaan kauan. Ehkä vuosia. Ehkä vuosituhansia.
Laatikon ympärillä rapistuva käärepaperi oli ollut ehkä joskus kovinkin värikäs, mutta nyt sen sävy toi mieleen syksyn viimeiset lehdet.

Laatikon kantta raottava siro sininen kämmen siveli käärepaperia sormenpäillään. Pari jadenvihreitä silmiä katseli hämmästyneenä, kun ulkomaailman valo paljasti paketissa kauan piilotelleen salaisuuden. Tämä paketti oli matkustanut pitkän matkan.

Minua vanhempi pahvilaatikko, avaaja pohti. Hullun siistiä!

Jos paketin sisältö olisi osannut puhua, sillä olisi riittänyt tarina jos toinenkin kerrottavaksi.

Tämä on tarina, jonka paketti olisi kertonut.


Merituuli työnsi pakkasen kylmän ja elottoman voiman etelää kohti. Matkallaan se työnsi pois viimeisetkin jäänteet kesästä. Talven ensimmäiset hiutaleet laskeutuivat iltapäivän aurinkoinlaskun punaoranssiksi maalaamalta taivaankannelta. Pilvipeitteen lämmin punahehku heijasteli menneen kesän helteitä, mutta lämpö oli poissa.
Talvesta ennustettiin kylmintä vuosisatoihin.

Kylä eli ja kuhisi. Oikeastaan se ei ollut enää kylä, mutta kukaan ei tiennyt vielä, miksi sitä olisi kutsunut. Vähitellen lumeen peittyvillä kaduilla tepasteli sadoittain kirjavia matoraneja. Liikehdintä oli sekavaa – suurin osa matoraneista oli vasta muuttanut kauas pohjoiseen etelän verkkaisemmilta pelloilta ja metsiltä. Kaikki eivät olleet selviytyneet merimatkasta kauas pohjoisimman sakaran kärkeen, mutta lupaus vehreästä maasta ja kaksoisaurinkojen kotisatamasta oli ajanut pieniä matkalaisia eteenpäin voimalla, joka herätti kunnioitusta.
Lopulta se oli saavutettu. Saari oli sitä, mitä vanhimmat olivat luvanneetkin. Ja enemmän.

Lämpimät kesät toivat kuitenkin mukanaan myös pohjoisen maailman pelkoa herättävät talvet. Jonain päivänä matoranit vannoivat oppivansa valjastamaan luonnonvoimat puolelleen.

Kaikki oli pohjoiseen vasta saapuneille matkalaisille uutta ja ihmeellistä. Korkealle puidenlatvojen yläpuolelle ulottuvat kivi- ja rautarakennukset keräsivät lunta ja routaa vielä varsin paljaisiin ja alastomiin rakenneosiinsa. Valo alkoi kaikota aurinkojen mukana, mutta kyläläisiä ei suinkaan lannistettu noin helposti. Katujen asukkaat alkoivat jo ripustella valokiviä puista ja talojen katoista. Kellertävän keinotekoinen kristallivalo täytti kadunkulmat, mutta kylän keskiön täyttävät taivasta kohti kurottavat rakennukset jäivät täysin pimeiksi. Niistä kaikkein huomiotaherättävin seisoi aivan keskellä nuorta kylää. Se oli itseasiassa aivan tämän saaren sydämessä.

Valtavat kivipalkit ja niiden muodostama hämähäkin seittiä muistuttava kehikko tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Tuuli puhalsi onttojen rakenteiden läpi. Luonnonvoimia uhmaava torni haki vielä muotoaan. Sen rakenteet olivat joistain kohdin kaksoisaurinkojen ytimiäkin tiheämpää laavakiveä, kun taas osa rakenteista oli peitetty pelkällä puulla. Autio ruohokenttä tornin ympärillä kumisi tyhjyyttään.

Kunnioitusta herättävän ”pilvenpiirtäjän” rakennustöiden arveltiin kestävän vielä kuusi aurinkoinkiertoa. Tornilla ei ollut vielä nimeä, mutta etelään asti kuulluissa legendoissa sitä kutsuttiin ”Mata Nuin tikapuiksi”.

Auringonlaskussa kiiltelevä kivijätti oli nuoren kaupungin – ja ehkä koko matoran-rodun suurin saavutus. Tähän asti.
Ehkä jonain päivänä tikapuut oikeasti kantaisivat ylös Mata Nuin ja Suurten Olentojen luo.

Auringot nuolivat Hopeisen meren ja iltataivaan rajaa. Talviyö ja sen kaiken alleen peittävä kaamos voittivat taistelun. Ylhäältä ”Tikapuiden” huipulta kaupungin valokivin valaistut kadut näyttivät kuin suurilta kiiltomadoilta. Rakennusten varjot seisoivat pimeinä. Vain joidenkin puumökkien seinillä hohtava kolmen hyveen merkki toi valokivillään pilkettä mustaan yöhön. Tämä oli vanha merkki. Vanhin.

Tänä yönä sen pyhää kolminaisuutta kunnioitettin hiljaisen hartaasti.

Viileä tuuli viilsi keskustassa seisovan tornin kattorakenteita kuin näkymättömän miekan jäänkylmä terä. Ylhäällä tornin huipulla oli pienen kaupungin tai suuren kylän yöllisten äänten kuuleminen entistä vaikeampaa. Lumisade muutti Mata Nuin tikapuiden kivistä luurankoa yhä valkoisemmaksi. Kaksi hahmoa, nuori mies ja nuori nainen, kävivät keskustelua.

”Uskomaton näkymä”, nainen kuiskasi. Tuuli söi sanojen kuuluvuutta, mutta mies nyökkäsi.

”En ole koskaan ollut näin korkealla!” nainen hihkui. Tummansininen ga-matoran tasapainotteli aivan järeän kivipalkin reunalla. Musta kaulahuivi viuhui tuulessa kuin lippu ja purppuraisen Mahikin posket punertivat pakkasesta. ”Kaikki näyttää niin pieneltä!”

”Onpa nättiä”, mies sanoi hymyillen hermostuneesti. Harmaa huna-kasvoinen onu-matoran oli ystäväänsä lyhyempi ja heiveröisempi. Mies seisoi ga-matorania kauempana tornin reunasta. Näky reunalla ilomielin tanssahtelevasta naisesta hieman hirvitti häntä. Mies hivuttautui hitaasti lähemmäs vanhinta ystäväänsä. Musta käsi oli jo koskea ga-matoranin olkapäätä. ”Tule kauemmas reunasta”, hän kuiskasi ystävänsä takaa.

”Älä nössöile”, nainen hymähti. ”Tämä on aivan kuin kotona etelässä, kun tasapainottelin aitojen päällä.”
”Joo, mutta tässä aidan toisella puolella ei odotakaan pari lahopäätä lehmää, vaan ISOIN PUDOTUS IKINÄ MISSÄÄN”, mies intti hampaat irvessä. ”Jos sinä horjahdat ja putoat, kestää vuosi ennen kuin olet edes puolivälissä tornia!”
Nainen hihitti hiljaa. ”Eihän se niin…” hän oli jo sanomassa. Hänet keskeytettiin.

”Tai muistatko, mitä Vanha Mestari sanoi painovoimasta?” mies vaahtosi. ”Entä jos olemme niin korkealla, että putoatkin YLÖSPÄIN?”
Nainen kääntyi ystäväänsä kohti ja hymyili. ”Joo, suoraan Mata Nuin syliin.”
”MINÄ EN VITSAILE, puron tyttö!” mies kivahti. ”Tiedäthän, miten taivaalta putoaa välillä kiviä? Silloin kun Mata Nui on vihainen. Tiedäthän, miten ne syttyvät pudotessaan tuleen ja osuvat välillä lehmiin, kun ne ajattelevat syntisiä? Entä jos sinun jalkasi sanoo että SLIP ja… ja ja ja sinä putoat WHOOH ja sytyt tuleen FISS-BUMM?”

Mies ei ollut koskaan kuullut naisen nauravan yhtä kovaa. Hänellä oli vaikeuksia käsittää, mikä tässä äärimmäisen vakavassa puheenaiheessa oli millään tasolla huvittavaa.
”Hyvä on, hyvä on”, nainen sanoi hengästyneenä naurusta ja astui kauemmas reunasta. ”Sinä kyllä pelkäät pikkuasioita.”

”Minä olen onu-matoran. Luoja ei tarkoittanut minua tosi tosi korkealle. Itseasiassa tosi tosi kauas tosi tosi korkeasta.”

”Te myyrät olette hassua väkeä”, nainen sanoi.

Mies olisi tuhahtanut ja pitänyt luennon rasistisista ennakkoluuloista tai poliittisesti epäkorrekteista lempinimistä, jos kumpikin äsken mainituista konsepteista ei olisi ollut esimatoraneille yhtä hyödyllinen kuin opastekyltti sokealle.

Mies ja nainen istuivat alas. Pienet silmät katsoivat ensin toisiaan ja sitten tähtiä. Aikaa kului.
”Tänään on taas se päivä, eikö olekin”, nainen sanoi heilutellen jalkojaan tornin reunalla.
”Mikä niistä”, mies kysyi hölmistyneenä.
”Muistatko Vanhan Mestarin tarinan?” ga-matoran. ”Tänä päivänä kauan, kauan sitten Mata Nui antoi matoraneille kaikkein isoimman lahjan.”

Mies keskittyi katselemaan tähtiä. Hän ei täysin ymmärtänyt, mitä nainen haki. Avaruuden tuike vei hänen kaiken huomionsa. Silloin hän muisti vain, että Vanha Mestari oli joskus väittänyt tähtien olevan siivekkäitä enkeleitä.
Makutoja, Mata Nuin taivaallista sotajoukkoa, joka suojeli siivillään ja miekoillaan matoraneja korkeuksista.

Historia ei ollut vielä opettanut, että enkeleillä oli tapana langeta.
”Ei muistu mitään mieleen.”

”Hölmö poika”, nainen hymähti. ”Tämä on se päivä, jolloin Mata Nui antoi meille elämän.”
Lumisade oli loppunut. Mies aprikoi sanoja, joita hän oli miettinyt pitkään. Hän kouraisi mustalla kädellään tornin lumista reunaa. Se oli kylmä.
”Mata Nui on antanut minulle paljon lahjoja”, mies sanoi. ”Elämän. Kauneimman maailman, mikä meillä voi olla.”
Hän kääntyi katsomaan naista. ”Ja parhaan ystävän.”
Nainen katsoi kysyvänä, mutta hymyili. ”Niin?”
”Sinä olet parasta, mitä minulle on sattunut”, mies sanoi ja nosti panssarinsa taskusta jotain. Se oli pieni laatikko, joka oli kääritty punaiseen paperiin. ”Haluan kiittää sinua siitä. Haluan antaa lahjan. En ehkä yhtä hyvän kuin Mata Nui, mutta…”

Nainen oli hiljaa.
”Minä tiedän, mitä siinä paketissa on. En halua sitä.”

Mies meni vaisuksi. ”M-miksi?”

”Sinun olisi pitänyt jättää se saarellemme. En voisi koskaan, koskaan ottaa sitä sinulta.”

”Mutta minä vaadin!” mies tuhahti. ”Haluan, että sinä pidät sen. Sinä. Ei kukaan muu.”

”Minä sanoin, ystävä”, nainen vastasi vakavampana. ”Pidä se. Se kuuluu yksin sinulle. Mata Nui tarkoitti sen sinun kannettavaksesi.”

Mies näytti lannistuneelta. Hän laski hitaasti pienen paketin taaksensa. Hänen ymmärrykseensä ei mahtunut, mikä paketin sisällössä oli niin ihmeellistä.
”Kai on edes jotain, jota voin antaa sinulle?” hän kysyi vaisusti.
Nainen mietti pitkään ja hartaasti. Hänen katseensa kiersi ympäri tähtitaivasta.
”Anna minulle nimi”, hän lopulta vastasi.

Mies näytti siltä kuin matalallalentävä kuolonpeippo olisi osunut häntä otsaan. Tietenkään hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kuolonpeipot olivat, sillä muuan puolijumalan voimat omaava hullu tiedemies ei ollut vielä luonut kyseistä biologiaa ja kaikkea elämää olemassaolollaan pilkkaavaa lintulajia hyvin sekavana iltapäivänä.
Mies nosti kättään hitaasti ylös ja nieleskeli sanoja, joita oli sanomassa.
”… mitä?”

”Mata Nui antoi meille paljon lahjoja. Paljon, kauniita, kauniita lahjoja. Mutta hän ei antanut meille nimiä.”
”Mutta, mutta… vanhimmat sanovat, että se on jumalanpilkkaa!” mies sanoi varoen.
”Vanhimmat voivat olla ihan rauhassa”, nainen hymähti. ”Mata Nui ei luonut meitä nukeiksi, joilla leikkiä tai nappuloiksi, joilla pelata. Hän antoi meille vielä yhden lahjan tänä päivänä. Saamme valita. Hän antoi meidän valita… uskommeko häneen.”
Nainen taputti ystävänsä olkapäätä. ”Minusta se on pientä verrattuna nimeen.”

Mies puri hammasta. Keskustelu oli muuttunut yhä vaikeammaksi. Lisäksi tuuli alkoi kylmentyä. ”Miksi minulla olisi oikeus valita sinun nimesi?”
Naisen hymyssä oli kuitenkin vielä lämpöä. ”Koska sinähän sitä käytät. Haluan kuulla sinun sanovan sen. Uudelleen ja uudelleen.”

”Hy… hyvä on. Haluan vain yhden vastalahjan.”
Naisen kulmat nousivat kiinnostuneena.
”Haluan, että… sinäkin annat minulle nimen.”

Nainen ja mies, Vicandra ja Lazoren, istuivat katolla vielä pitkään. Tänä talvisena yönä he kiittivät Mata Nuita kaikesta.
Lazorenin lahjapaketti peittyi vähitellen lumeen, kun talviyö näytti todellisen voimansa. Vaikka sen sisältö oli tärkeääkin tärkeämpi, kumpikaan matoraneista ei juuri nyt välittänyt. Heillä oli kaikki, mitä he tarvitsivat.

Tarina olisi voinut jäädä tähän. Paketti olisi voinut jäädä avaamatta.
Kuten usein sanottiin, Mata Nuin tiet ovat tuntemattomat. Paketille oli määränpää.

Polkua, jota pitkin se sinne kulkeutui, kutsuttiin historiaksi.