Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.
Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.
Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.
Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.
Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.
Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.
Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.
”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.
”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.
Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”
Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?
”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”
Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.
”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”
Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”
Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”
Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.
”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”
Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”
”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”
”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”
”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”
Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”
Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.
Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen. ”Keitä olet tuonut eteeni?”
”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”
”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”
Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.” ”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”
Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.” ”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”
Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.” ”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”
”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”
”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”
Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.
”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —” ”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”
Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.” ”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”
”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.” ”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”
”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”
Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.
”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”
”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”
”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.” ”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.
”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”
Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.
”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”
Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…” ”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”
Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?” ”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”
Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.
”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”
”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —” ”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”
Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”
Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”
”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”
Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”
”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”
Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?” ”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?” ”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”
Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”
Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.
”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”
Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?” ”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”
Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.
”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi. ”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…” ”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”
Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.” ”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”
Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”
Fatizaxkin rauhoittui paikalleen
”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”
”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin. ”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.
Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.
Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.
”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”
Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.
Valtavan merihirviön kuori koostui useasta kappaleesta, joista osa limittyi toistensa päälle. Muutama tällainen päällekkäinen kuorenkappale oli vuosisatojen saatossa luutunut yhteen – niin, että ne olivat yhtä, liikkumatonta massaa. Tällöin T’haokin kuoren väleihin jäi syviä onkaloita, jotka olivat usein zyglakinmentäviä. Katto oli matala ja kuorenkappaleiden väliin jäävä tila pimeä ja ummehtunut, mutta liskokansa oli kautta aikain lukinnut saaliitaan ja nääntyneitä vihollisiaan niihin. T’haokin kuoreen entisaikain zyglakit olivat nakuttanet koloja, ja koloihin he olivat iskeneet pitkistä luista veistetyt kalterit.
Alkeellisten kaltereiden taakse moni suuren saaren matoran ja toisaalta kulloinkin epäsuosiossa olleen heimon zyglak oli nälkiintynyt. Pakoja yritettiin vain harvoin: vankien elinajanodote oli usein pidempi kaltereiden sisä- kuin ulkopuolella. Levottomina aikoina sellit saattoivat olla suhteellisen ahtaitakin. Mutta nyt vain yksi niistä ei ollut tyhjillään, ja sielläkin vieraita oli vain yksi.
Yksinäisen onkalon merkillinen asukki kilisi ja kolisi. Se maalasi jotain sellinsä kattoon. Se kilisi ja kolisi aina liikkuessaan, koska siitä roikkui lukuisia helyjä ja taikaesineitä. Karhunkynsiä, kalan kalloja, savisia idoleita ja puisia medaljonkeja. Ne roikkuivat seinämaalarin pitkästä hännästä, ja ne roikkuivat hänen pitkästä kävelysauvastaan. Samoin ääntä piti myös hänen selkänsä merkillinen kalakoriste. Ahvenmainen keinoevä oli sidottu sojottamaan taaksepäin, ja se kulki hänen hartiastansa hartiaan.
Muutenkin sellin ainut vieras näytti oudolta. Harva olisi sitä edes zyglakiksi arvannut, ellei sitten hännän perusteella. Suomuviitta roikkui sen niskassa ja lajilleen ominaisen pitkän pään hän oli piilottanut massiivisen kalankallon sisään. Kuolleen merenelävän silmänaukoista tuijottivat zyglak-vanhuksen vihreät silmät.
Ja nyt ne tapittivat seinämaalausta. Se oli osa kuvitusten sarjaa, joka eteni sellin katosta lattiaan. Niihin oli kuvattuna liskokansan ikiaikaista tarustoa: Meren äiti kaikkine lapsineen, suuria petoja ja valtavia saaliita. Syvimmät ja salaisimmat onkalot. Lukuisat henget ja voimahahmot.
Vanha zyglak katsasti kättensä töitä ja nyökytteli tyytyväisenä. Ennen kuin hän vajosi sen syvemmälle oman rituaalitaiteensa pauloihin, lisko keskeytettiin.
”Tietäjä Fatizax!”
Kalankalloinen zyglak käännähti sellin kaltereiden suuntaan nimensä kuultuaan. Kilinää ja kolinaa.
Vihreät silmät pullistuivat kuopissaan, kun liskojäärä huomasi vierailijansa.
”Metsärannan Racxel, päällikkö suuri, minua tapaamassa! Hullu maailma! Ruodot kertoisivat, vaan minkäs teet, kun eivät anna lukea! Kreeh-heh-heh!”
Kaltereiden toiselta puolelta Fatizaxia katseleva liskotar ei ollut varma, puhuiko vanha shamaani itselleen, vaiko ehkä hengille tai jumalille.
”Tervehdys, kunnioitettu tietäjä”, Racxel vastasi muodollisesti, mutta ilmiselvän pakotetusti. Selliin sullottu shamaani nyökytteli ja ravisutteli sauvaansa. Sen kalankallo valahti silmille, mutta Fatizax virnuili leveästi päähineensä alta. ”Tänne se tuli minua tapaamaan, kotikalan uumeniin, vihoviimeiseen koloon! Viskasivat minut tänne, vaikka olen tietäjistä mahtavin! Kreeh-heh, aika kieroa! Ja vielä että sinä kävisit minua katsomassa!”
Racxel tuhahti äänekkäästi.
”Puhuttuani skakdien kuriirin kanssa ymmärsin, että jotain on tehtävä. Mutta Kurielez ja Rhak’elakkin lahko eivät tee mitään kansamme hyväksi!” sininen zyglak puisteli päätään. ”Yritin puhua heille, mutta Kurielez väittää Meren isän kieltävän kaiken. Pelkäävät vain oman asemansa puolesta, typerät pelkurit.”
Tietäjä Fatizax katsoi vierastaan velmusti. ”Kreeh-heh-heh, ellen aivan väärin muista, se oli korkean tytär Racxelin itsensä puolisovainaa, joka auttoi Kurielezin valtaan…”
”Minun ja Zyxaxin liitto oli omassa ajassaan järkevä!” Racxel ärähti. ”Vaikka en muistelekaan ukkoa lämmöllä, niin ainakin hän kanavoi heimojen pelon, vihan ja uskonnollisen heräämisen Bio-Klaania vastaan. Hän nosti zyglakit Allianssin täysivaltaisiksi jäseniksi.”
Shamaani sellissään kuunteli kilisevää kalloaan nyökytellen Metsärannan Racxelia, joka jatkoi vielä. ”Se on paljon enemmän, kuin mitä Kurielez ja hänen väkensä saattaa ilmoittaa ansioikseen.”
Vihreät mulkosilmät kalakallon sisuksista tuijottivat Racxelia jatkoa janoten, joten sininen liskotar avasi jälleen terävähampaisen kitansa: ”On selvää, mille tielle Rhak’elakkin lahko on meidät johtanut.”
”Henget itkevät!”
”Ja kaikki heimot kärsivät.”
”Ja!” tietäjä huudahti ”Heittivät tosien jumalten toden palvelijan selliin, kreeh-heh! Totuuteni oli heille liikaa, yhtä ovat sokeita kuin ahne laaksojen Guus!”
Racxel muisti hyvin, kuinka Fatizax oltiin tuomittu harhaoppiseksi ja vangittu. Pian sen jälkeen, kun heimot olivat valinneet Zyxaxin edustamaan heitä, pohjoisten vuonojen heimon julma johtaja oli määrännyt kaikki tietäjät käyttämään Rhak’elakkin huntua ja omistautumaan Meren äidin sijasta Meren isälle. Vanha jäärä Fatizax oli – täysin ennalta-arvattavalla tavalla – tullut mieluummin paiskatuksi selliin kuin taipunut uusiin painotuksiin.
Racxel oli osallistunut muutaman shamaanin painostukseen itsekin. Yhtenäinen oppi vaikutti siinä tilanteessa voimalta, Metsärannan päällikkö muisteli Zyxaxin valtaannousun aikaa. Mutta vallan antaminen lahkolle oli typerä virhe, eikä lainkaan heimojen eduksi.
”Tulin tarjoamaan sinulle vapautta, sekä hakemaan sinusta liittolaista.”
”Mutta minulla on jo niin monta ystävää!” Fatizax huudahti maireasti. ”Meren äiti! Kotikalan sieluvahti! Sarvipäiden synnyttäjä ja routamaan henkiopas! Iso-atrain Artelax!”
Ennen kuin Metsärannan heimopäällikkö ehti reagoida siihen, miten tietäjä luetteli henkiolentoja, vankisellin shamaani jatkoi riemastuneena. ”Ja he kaikki tahtovat minut ulos täältä, ruotoja lukemaan ja oppeja jakamaan! Rahhh, mennään jo!”
Typeristä pelkureista ei ollut Metsärannan Racxelille apua. Ehkä sekavasta shamaanista olisi.
”Muutama ehto ensin, tietäjä”, sininen lisko lausui. ”Sinun täytyy tehdä, mitä käsken.”
Fatizax kalisutteli sauvaansa ilmassa, ja heilutteli sitten häntäänsä. Keskipitkän kilinähetken jälkeen shamaani nyökkäsi Racxelille. ”Henget… ovat samaa mieltä.”
”Sinun on myös annettava anteeksi kaikille, jotka ovat kääntyneet Rhak’elakkin lahkon puoleen ja tahtovat tulla takaisin oppiesi äärelle. Tarvitsen sinua yhdistämään meitä… en aiheuttamaan erimielisyyksiä.”
Shamaani raapi leukaansa. ”Minun nuotioni äärelle saa kyllä tulla, jumalille ja hengille jätän tuomiot, oppikoot harhailijat heiltä!” Fatizax myöntyi, mutta jatkoi vielä mutisten. ”Paitsi se yksi luopio Lergelaz, mokoma joutaisi verkon painoksi…”
Sininen naaraslisko jätti viimeisimmän kommentin huomiotta. Tietäjä vaikutti riittävissä määrin yhteistyökykyiseltä.
”Ennen kaikkea tarvitsen sinua henkimaailman yhteyksiesi tähden”, Racxel vielä varmisti.
”Kreeh-heh-heh! Kalaonneako toivot? Vaiko ehkä hyviä säitä?”
Racxel siristi valkeita silmiään. ”Minä luulen, että sinä tiedät täsmälleen, mistä puhun.”
”Ilman muuta, suuri päällikkö Racxel, ilman muuta.”
”Hyvä. Siinä tapauksessa…”
Metsärannan Racxel otti askeleen ja asettui kaltereiden viereen. Hän katseli niitä ylhäältä alas ja alhaalta ylös.
”Nämä kalterit ovat pitäneet vankinaan lukuisia matoraneja ja nälkää näkeviä zyglakeja…”, Racxel mietti ääneen ja piti pienen tauon. Hän asetti pitkät kyntensä sellin kaltereita vasten. ”Mutta eivät Metsärannan heimon mahtavinta.”
Racxelin siniset kourat tarttuivat kovetettuihin kaltereihin. Lisko asetti kummatkin jalkansa tukevasti lattian mutaiseen massaan. Terävät kynnet upposivat lattiaan. Sitten alkoi vääntäminen.
Valtavan liskopedon kourat kiskoivat kaltereita eri suuntiin. Lihaksikkaat raajat pullistuivat ja kaikki väljyys Racxelin käsiä koristavien korujen ja raajojen väliltä katosi.
Fatizax katsoi näkyä ja alkoi räkättää. ”Kyllä, kreeeh-heh! Juuri niin, tyttö! Kreh-heh-heh!”
Racxel puri hampaitaan yhteen ja keräsi kaikki voimansa.
Pieni räsähdys. Ensimmäinen sirpale singahti vääntyneestä kalterista, ja sitten tuhannet. Kaksi kalteria katkesivat liskon voimien edessä.
”Ha ha, kreeh-heh-her! Aivan, kyllä! Kiitos Meren äiti, kiitos Metsärannan tytär!”
Sininen lisko Racxel huohotti ja availi ja sulki kouriaan. Hetken tasaamisen jälkeen hän nosti valkosilmäisen katseensa shamaani Fatizaxiin.
”Nyt meidän on liikuttava nopeasti.”
Hunnutettu zyglak kuurasi vanhoja maalauksia ison teltan edustalta. Ylitietäjä Kurielez oli määrännyt hänet puhdistamaan liiat henkihahmot pyhistä maalauksista. Rhak’elakk tuli saada keskiöön.
Lisko poimi pesusienen ämpäristä likoamasta. Ikiaikainen zyglak-perinne oli tuottanut paljon pyhiä maalauksia, joten korjailtavaa oli paljon.
”Ylitietäjä Kurielez! Ylitietäjä Kurielez!” hän kuuli huudettavan, ehkäpä jostain ruokatelttojen luota. ”Ylitietäjä!”
Kuuraamishommiin päätynyt lahkolainen mietti, mitä mahtoi olla tekeillä. Oliko T’haok kenties nousemassa ennenaikaisesti pintaan?
”Ylitietäjä Kurielez!” hätääntynyt ääni jatkoi. Tuliko se sittenkin sellien suunnalta? ”Ylitietäjä! Vanki on karannut!”
Uh-oh.
Lahkon lisko laski pesusienen maalausten äärelle, ja kaivoi tikarin vyöltään. Meren isä vaati palvelijoiltaan taas paljon.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Racxel ärähti kovaäänisesti. ”Jäämme kiinni! Kaikki muut uivat jo merellä!”
Fatizax ei vastannut, vaan kumartui hyräillen pöydän puoleen. Tietäjä penkoi tavaroitaan.
Kaksikko oli kulkenut selleiltä vähän matkaa T’haokin onteloita pitkin tilaan, jossa säilytettiin vankien tavaroita. Vaikka T’haokilla asusti lähinnä Kurielezin lahkolaislojalisteja, pyhä pelko tietäjä Fatizaxin muinaisia luonnonvoimia kohtaan oli saanut Kurielexin takavarikoimaan suuren osan shamaanin taikakaluista.
Metsärannan Racxelin kärsivällisyys oli koetuksella. Muutama muu zyglak, jonka Racxel oli puhunut puolelleen, olivat paenneet T’haokin salakäytävien kautta aivan aikataulun mukaisesti. Liskottaren vastavapauttama shamaani tahtoi kuitenkin hidastella rituaaliesineidensä äärellä.
”Täällä he ovat!” kaikui vihainen ääni jostain kauempaa ontelon mutkan takaa. Lahko oli aivan heidän kannoillaan.
”Fatizax!”
”No nyt!” tietäjä huudahti ja nosti kaiken muun rojun joukosta esiin pienen talismaanin. ”Mennään, Metsärannan tytär, mennään!”
Kaksi zyglakia ottivat jalat alleen ja lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä ääni oli kuulunut.
T’haokin onkalo kaarsi vasempaan. Ensin loivasti, sitten jyrkästi. Lopulta niin jyrkästi, ettei kumpikaan karkulaisista huomannut mutkan takana väijynyttä lahkolais-zyglakia. Kurielezin kätyri loikkasi käyrä puukko kourassa Racxelin kimppuun.
Taistelevat liskot rojahtivat maahan ja kierivät käytävällä muutaman kierroksen. Kun oli lahkolaisen vuoro olla päällä kolmannen kerran, Racxel ponnisti itsensä hännällään pystyyn ja mäjäytti väijytyspapin seinää vasten. Metsärannan sininen liskosoturi avasi kitansa ja puri hunnutettua lajikumppaniaan päähän.
Kurielezin lahkolainen rääkäisi kauhuissaan, kun Racxelin hampaat upposivat hänen nokkaansa. Sininen soturi tarttui pappia hartioista ja käänsi tämän kehoa oikealle. Puremaansa päätä hän pakotti vasempaan.
Tilannetta sivusta seurannut Fatizax pudisteli päätään. ”Ei ole hyväksi valuttaa verta pyhissä saleissa… mutta mitäs toisaalta olivat mänttejä.”
Racxel vastasi äkäisellä mulkaisulla, ja jatkoi juoksua. Tietäjä seurasi perässä, mutta hidasti kulkuaan kaivaakseen jotain vyöltään. Racxel huomasi viivästyksen.
”Tule nyt!” hän murisi. ”Pakoreittimme on aivan kulman takana!”
”Kreeh, heh, tyttö sentään… Minun täytyi varmistaa, että tämä talismaani oli tallessa!” tietäjä perusteli toimiaan. ”Sinä tarvitset minua, ja minä tarvitsen tätä! Tämä on kaikista voimallisin esineeni! Välttämättömyys siihen, minkä tahdot minun tekevän!”
Kahden zyglakin päästessä pakokäytävänsä suuaukolle, shamaani Fatizax nosti mainitun taikakalun esiin. Talismaaniksi se oli aika iso ja outo. Se oli tehty huovasta ja taidokkaasti koristeltu.
Se oli nelisakarainen.
Ja se oli myös hattu.
”Mitäs kökkäreen börgälettä!” henkiolennon ääni kuiski jostain taikakalun syövereistä.
Linnaketta ei oltu koskaan suunniteltu kovin laajamittaiseen sotaan. Läpi vuosien sen muurit olivat enimmäkseen estäneet onnettomia villiraheja eksymästä kaupunkiin. Toki sen yli kymmenmetriset kivimuurit kykenivät kilpistämään monenmoisten rauhanrikkojien aikeet, mutta nazorakein tulivoimaa vastaan kivimuurit olisivat vain hidaste. Se tosiasia oli omiaan nakertamaan kaupunkilaisten uskoa selviytymiseen.
Admin piteli kiinni purppurakaavustaan estääkseen sitä liehumasta liikaa tuulen mukana. Metrejä leveällä muurinharjalla puhuri oli kova. Näkymä kaupungin pohjoispuolen pelloille oli pilvinen. Se oli ollut toasta aina kaunis, vaikka metsää olikin nykyisin paljon vähemmän. Vuodesta toiseen hän oli muurinharjoilta seurannut, miten linnaketta ympäröiviä maita oltiin asutettu. Pienet mökit olivat levinneet pohjoiseen joen kumpaakin rantaa, tuoden mukanaan puutarhat ja pienet tiet. Jokaisesta niistä jotkut olivat löytäneet kodin, kiitos Bio-Klaanin. Heillekin pitää linnakkeessa olla tilaa, kun Allianssi jatkaa etelään etenemistään, hän pani merkille huolissaan. Heidän suojakseen kaupungin muurit olivat alun perinkin rakennettu. Nyt tilaa hädin tuskin olisi. Tawasta se tuntui kammottavalta. Jokainen, joka ei saisi suojaa linnakkeesta, olisi Bio-Klaanin pettämä.
Vuori, joka kohosi kaukana horisontissa, oli jo kauan sitten tuntunut majesteettiselta muistutukselta siitä, miten pieni Tawan linnake lopulta oli. Aikanaan kyse oli ollut jylhän maamerkin kunnioittamisesta, mutta nyt uhka oli konkreettinen. Sen – kutsui sitä sitten Mt. Ämkooksi tai Guartsuvuoreksi – siluetti muistutti heitä aina sodasta.
Tawa ei tiennyt, kumpaa nimeä inhosi enemmän.
Jossakin noilla mailla linnakkeen ja vuoren välissä samosi Guardian, toa mietti. Hän ei aikonut uskoa mitään muuta vaihtoehtoa.
”Tulitkin aikaisin”, sanoi mirukasvoinen turaga, joka saapui vartiohuoneesta muurille. Hänen rintapieleensä oli kiinnitetty hopeareunuksinen siniussal. Niitä löytyi vain yksi kappale linnoituksesta, ja se kuului Klaanin vartioston komentajalle, turaga Vak-Nektakarille.
”Helei, Vak”, admin vilkaisi häntä. Miehellä oli päällään yksinkertainen, mustasta nahkasta tehty turagankaapu. Sitä koristavat ketjut olivat haalistuneita. Vakin ryhti näytti painuvan kumarampaan vuosi vuodelta. Hän alkoi näyttää vanhalta, toa noteerasi. Turaga huolehti aivan liikaa, etenkin nyt Vartioston vastuunkantajana.
”Pohjoisesta tulleiden joukosta on löytynyt muutamia loistavia muurareita”, turaga kertoi matalalla äänellään. ”Olemme saaneet vallien vahvistustyöt hyvään vauhtiin. Teemme siitä hieman kaarevamman, jotta tykinammukset kimpoilisivat siitä pois.”
Lähdettyään moderaattorin virasta Vak-Nektakar oli ryhtynyt kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut kenellekään yllätyksenä, ettei hän viihtynyt politiikassa. Hän oli ollut aina toiminnan mies.
Kun Vartioston koko oli nelinkertaistettu sodan alussa, se oli myös siirretty pois moderaattorien suorasta alaisuudesta. Paisunut organisaatio oli tarvinnut oman johtajan, ja Vak oli ollut enemmän kuin helpottunut päästessään pois eläkkeeltään. Po-musiikki ja liskojen hoitaminen olivat käyneet lopulta pitkästyttäviksi.
”Kiitos, että olet niin positiivinen. Kaikki eivät ajattele samoin”, Tawa sanoi. ”Onko vartiostolla kaikki, mitä se tarvitsee?”
”Ei, neiti admin. Ei ainakaan linnoitustarpeista. Meillä on käynyt aina välillä toiakin auttamassa. Mutta tiedättehän te, aina voisi olla lisää miehiä ja aseita. Etenkin aseita.”
Salaman toa veti kädet puuskaan ja katsoi kauas metsiin. Kaikki Telakasta poliisivoimiin ja Vartiostoon pyysivät lisää aseita. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Tawasta vain tuntui käsittämättömän turhauttavalta vastata kaikille, että ei, aseita ei yksinkertaisesti ole enempää, eikä niitä saada kuin hyvällä onnella.
”Aseita en voi, ikävä kyllä, luvata paljoa. Tiedät varmasti, millainen pula sellaisista tarvikkeista on”, Tawa selitti.
”No, vähäaseista yhteiskuntaahan me yritimmekin saada aikaan”, Vak huokaisi ja katseli vuorta. ”Se oli aina todella kaunis idea, Tawa.”
”Niin”, admin vastasi.
”Sääli, etteivät kaikki jaa ideaamme. Niin kauan kuin muilla on aseita täytyy itsekin aseistautua”, turaga mietti. ”Ehkä meidän olisi pitänyt tunnustaa se jo aiemmin. Sitähän Guardiankin tapasi sanoa. Että Klaani ei voisi kuvitella ikuisesti olevansa vaaran ulottumattomissa.”
Salamatoan rauhanomainen yhteisö kaatuisi siihen, ettei aseita olisi tarpeeksi. Guardian olisi ylpeä Kohtalon ironiantajusta.
”Mitä hyötyä on haaveilla sodattomasta maailmasta, jos ei ole valmis edes yrittämään?” admin vastasi hiljaa. Uskoiko hän enää siihen yhtä järkähtämättömästi kuin ennen? Tawa ei ollut enää varma. Hän oli kerran lukenut sananparren, että idealismi ei kestä tulikosketusta, mutta oli aina halunnut uskoa sen olevan väärässä.
Guardian oli jossakin tuolla, hän katseli saartaan. Elossa, kuolleena, kukaan ei tiennyt. Se nakersi naisen toivoa pahemmin kuin sadat nazorak-leuat.
”Meillä on kyllä cordak-tykkejä, samoja mitä Telakan pojat käyttävät. Ammuksista vain on aina pulaa. Sitten on vanhanmallisia sähikäislaukaisimia, sellaisia rhotukalla toimivia. Olemme myös tehneet paljon jousia ja muita sellaisia. Kaikkea on kuitenkin liian vähän siihen nähden, mitä meillä on vastassa.”
”Kuulostaa kekseliäältä”, Tawa vastasi. ”Värvätkää lisää väkeä rakentamaan niitä sekä ammuksia. Bio-Klaani kyllä maksaa palkat heille.”
”Anteliasta. Mitenkä muuten on, onko niitä xialaisia miinoja vielä varastossa? Kunnon miinakenttä linnoituksen ympärille taatusti pitäisi torakat poissa.”
”Ette miinoita linnakkeen ympärystää ennen kuin lähialueet ovat evakuoitu”, admin määräsi. ”Saatamme olla sodassa, mutta emme ota tarpeettomia riskejä.”
Vak kohautti olkiaan.
”Kaikella kunnioituksella, Tawa, en usko, että selviämme, ellei Klaani muutu. Emme ole koskaan kohdanneet mitään näin suurta uhkaa. En halua kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, mutta minusta sodassa on oikeutettua käyttää kaikkia keinoja, mitä meillä vain on. Me puolustamme kuitenkin taistelemisen arvoista aatetta!”
Tawa nojasi muurinharjaan ja katsoi kaukaisuuteen. Kaksoisauringot olivat harmaan pilviverhon peittämät. Maan turaga nojasi kävelykeppiinsä.
”Olen saanut sinulta aina rehellisen vastauksen, Vak. Uskotko, että me voimme voittaa?” admin kysyi.
Turaga naputteli leukapieltään. ”Onko uskollani merkitystä?” hän kysyi.
”Valtakunnat nousevat ja kaatuvat uskosta”, toa vastasi.
”En usko, että voimme voittaa, mutta en näe muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää. Olemme kaikki näiden muurien sisällä yhtä lailla vankeina”, kertoi Vak vakavana.
”Mutta onko siinä mitään järkeä?” Tawa parahti. ”Toworu ja Harkel ja moni muu on jo kuollut. Moni tulee kuolemaan. Joskus mietin, onko tämä sen arvoista. Mitä jos vain lähtisimme ja aloittaisimme alusta jossain muualla? Antaa torakoiden pitää tämä saari, voimme etsiä uuden. Henkemme ovat arvokkaammat.”
”Nazorakit eivät vaikuta halukkailta päästämään meitä.”
”Niin. Emme edes tiedä, mitä ne haluavat”, Tawa kertoi. ”Kenraali ei ole esittänyt vaatimuksia. He eivät edes vastaa mihinkään viesteihimme. He eivät halua neuvotella.”
”Ei muakakaan neuvottele saaliinsa kanssa”, Vak vastasi. ”Nazorakit eivät voi hävitä tätä sotaa. Vaikka me saisimme heidän hyökkäyksensä torjuttua, he olisivat edelleen turvassa pesässään, ja silti heitä olisi sata kertaa meidän määrämme. He voisivat yrittää uudestaan ja uudestaan, ja lopulta voittaisivat.”
”Kiitos, että olet rehellinen”, admin katsoi vanhaan ystäväänsä. ”Me puhumme liian harvoin.”
”Olemme kiireisiä.”
”Niin. Palkkasin vähän aikaa sitten itselleni sihteerin. Kaikki se kirjanpidon ja aikatauluttamisen määrä alkoi käydä ylivoimaiseksi.”
”Enpä olisi uskonut. Sinulla sihteeri?”
”Minulle tulee karmean huono omatunto, jos unohdan jotakin. Tuntuu jatkuvasti, että joku Klaanissa tarvitsee jotakin. Sihteeri on helpoin tapa säilyttää mielenterveyteni.”
”Minulla on onnekseni vain pari sataa alaista”, turaga hymähti.
”Minun pitää jatkaa kierrostani pian”, admin sanoi ja kaivoi esiin pitkän listan. ”Käyn tänään läpi kaupunkia. Ehkä se helpottaa. Monet ovat vielä alamaissa viimeaikaisten huonojen uutisten jäljiltä. Se, että tapaan heitä, piristää monia.”
”En tiedä, olenko koskaan sanonut, mutta arvostan sinua valtavasti, Tawa. En usko, että Klaani olisi tällainen ilman sinua. Sinä se osaat valaa toivoa ja sopua. Minä itse en pystyisi hymyilemään ja rohkaisemaan aina.”
”En minäkään”, Tawa vastasi. ”Mutta jonkun on pakko hymyillä.”
Klaanin kaupungin keskipäivä oli ruuhkainen. Aukiolle pystytetyllä torilla myytiin kalaa ja jauhoja, joita lähiseutujen matoranit myivät hyvällä hinnalla kaupunkiin. Torin laidalla poliisipari piti tilannetta silmällä. Joukossa oli käsityöläisiä ja epätoivoisia arvoesineidensä kaupittelijoita. Hinnat olivat kohonneet valtavasti viime viikkoina, Tawa mietti huolissaan. Klaanilla oli omat, suuret ruokavarastot, joita pitäisi alkaa pian levittää.
Admin purppuraviitassaan sai kyllä tilaa kulkiessaan läpi ruuhkan. Kaupunkilaiset tervehtivät häntä, ja hän hymyili heille takaisin. Kaikesta huolimatta hänen alamaisensa rakastivat häntä. Se antoi Tawalle voimaa jatkaa eteenpäin. Niin kauan kuin klaanilaiset uskoivat häneen, hänen velvollisuutensa oli olla vahva.
Tawa pysähtyi herkullisen tuoksun ympäröimälle kojulle, joka mainosti myyvänsä tuoreita leivonnaisia. Suurisilmäinen ko-matoran kysyi varovaisesti adminilta, maistuisiko tälle aidot kermasarvet Steltin tapaan.
”Nämähän ovat erinomaisia”, admin maistoi sokerileivosta. Se oli kenties paras kermasarvi, minkä hän oli koskaan syönyt. ”Missä tämä on leivottu?”
”Tuota, eräs leipuri tuolla vähän kauempana kaupungista tekee ne”, matoran kertoi. ”Laitanko teille kokonaisen pussillisen?”
”Kyllä, kiitos. Voisitko välittää leipurille kiitokseni? Nämä ovat kerrassaan loistavia.”
”Uh, toki, neiti admin. Vien terveiset leipurille.”
Admin pyyhki sokeria suupielistään jatkaessaan matkaansa. Hänellä oli edessä vielä monta kohdetta läpi kaupungin. Asepajoja, avustusjärjestöjä, monenlaisia ryhmiä jotka kantoivat kortensa kekoon Klaanin puolesta. Tawa koki tärkeäksi, että hän osoittaisi näille kiitoksensa henkilökohtaisesti.
Lisäksi kierros saisi hänen ajatuksensa pois viime päivien ankeudesta. Hän ei ollut vieläkään puhunut Visokille, eikä halunnut ajatella kahta muuta adminia.
Yhtä adminia. Se toinen ei ollut enää tittelin arvoinen.
Tähän mennessä se ei ollut onnistunut, sillä hänen aatoksensa palasivat aina heihin.
Satamaan tullessaan hän kohtasi paljon väkeä ja huutoa. Väki tungeksi erään pienen laiturin ympärillä, missä vene valmistautui ilmeisesti lähtemään matkaan. Paraikaa alusta pakkasi joukko pakolaisia – enimmäkseen matoraneja. Tawa tunnisti pitkän, veneen kannella saapastelevan le-matoranin perämies Un-Takiksi. Hän oli yksi tärtäläisinä tunnetusta merirosvojoukosta, joka oli pidätetty Klaanin lähivesiltä. Veneessä näkyi myös veden toa, jonka admin muisteli kuuluneen samaan joukkoon.
”Minne olette menossa?” Tawa hihkaisi heille ystävällisesti, astellen väkijoukon läpi veneen viereen.
”Kauas pois täältä!” huusi Un-Tak ja sai marginaaliset hurraahuudot miehistöltään. Pakolaiset, joista osa oli jo pakkautunut alukseen, lakkasivat pakkaamasta adminin ilmestymisestä kiinnostuneina.
”Tulevatko he mukaasi?” toa kysyi, vilkaisten pakolaisjoukkoa.
”Hekin haluavat pois tämän typerän sodan alta! Rumisheressä on rauhallista ja mukavaa!” perämies sanoi.
”Emme halua kuolla, kun torakat tulevat”, säesti ta-matoran, joka piteli käsissään köysinippua.
”Te olette suuressa vaarassa, jos lähdette avovesille”, Tawa kertoi. ”Tiedätte sen, tiedättehän?”
”Die Pira on tämän kolmen sakarain nopein ja ketterin alus”, vastasi Un-Tak. ”Et voi pitää meitä täällä, jos haluamme lähteä. Minä en ole mikään siivoojaorja eivätkä he halua kuolla!”
”En aio estää teitä, mutta pyydän, harkitkaa tätä. Te olette vaarassa, jos lähdette merelle.”
Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut nähdä nazorak-aluksen partioimassa merta silläkin hetkellä. He kaikki kyllä tiesivät hyytävät tarinat kalastusaluksista, jotka hyönteiset olivat syösseet merenpohjaan.
”Klaaninne on uppoava laiva”, totesi tärtäläinen. ”Matkaan, miehet! Meillä on kaikki valmiina! Osa laiturin väestä pakkautui Die Piran kannelle, mutta eivät kaikki, jotka olivat paikalle sitä varten tulleet – he epäröivät.
”Pelkurit! Te kuolette täällä!” Un-Tak suuttui, kun näki, että osa olikin jänistämässä.
”En toivo uppoamistanne, mutta pelkään, että niin käy, emmekä me voi pelastaa teitä. Haluatteko todella antaa kaiken sattuman varaan?” admin vetosi lähtijöihin vielä viimeisen kerran. Se sai muutaman muunkin eroamaan joukosta – pelosta vai kunnioituksesta, sitä ei osannut toa sanoa.
Die Pira irtosi laiturista mukanaan tärtäläispari ja kaksi tusinaa pakolaista. Enemmän heitä oli kuitenkin jäänyt laiturille. ”Onnea matkaan”, hän sanoi hiljaa itsekseen ja todella toivoi olleensa väärässä varoituksissaan.
Jos he kuolisivat, olisiko se hänen syynsä? Hän olisi lopulta voinut kieltää heitä lähtemästä? Tawa jäi yksin ajatuksensa kanssa lähtiessään rannasta. Tapaamisia päivälle oli vielä useita.
Klaanin ensimmäinen ja vanhin todellinen ”asetehdas” sijaitsi kaupungin reunoilla muurien ulkopuolella, melko lähellä Telakkaa. Mustanpuhuva rakennus oli ruosteessa ja selvästi nähnyt parempia päiviä. Sen peltikatosta sojotti savupiippuja ryppäänä taivaalle, ja vain yhdestä niistä muodostui taivaalle musta pilvi. Tehdas oli tehty hyvin kauan sitten, mutta sen alkuperäinen rakennuttaja oli lähtenyt aikoja sitten. Hänen mukaansa Bio-Klaanin ”suhteettoman” tiukat ympäristömääräykset olivat estäneet kaiken bisneksen. Tawa oli kuullut miehen hankkineen ölynporauslautan Xian aluevesiltä pian sen jälkeen.
Ovea vartioivat kaksi karua ja julmasti irvistävää robottia, jotka tekivät liioitellun sotilastervehdyksen tunnistaessaan adminin. Se sai toisen konemiehen kämmenen lentämään kivenheiton päähän.
”Helei? Oletko täällä, Zeruel?” Tawa huhuili astuessaan sisälle suureen tehdashalliin, joka oli täynnä mitä erilaisempia laitteita. Enimmäkseen niiden muotokieli oli harmaata, rujoa ja improvisoitua.
Kumaraselkäinen, haalistuneen mustanpuhuva hahmo ilmestyi sivuhuoneesta.
”Ha ha ha, Tawa!” entinen paha diktaattori hörähti. Kolmimetrinen jättiläinen nojasi metalliseen kävelykeppiinsä vaivalloisesti. Iän näki hänen haarniskastaan: kaikki kiilto oli sen metallipinnasta kadonnut aikoja sitten, ja tilalla oli ajan kuluman ja lukemattomien naarmujen luoma karhea pinta. Hänen suuri, repaleinen viittansa makasi paksuna hänen leveillä harteillaan.
Zeruelin kasvoton naamio oli uurteita täynnä, ja hänen mustat sarvensa olivat kuluneet lyhyiksi.
”Tuota, ovivahdiltasi irtosi taas käsi”, admin huomautti.
”Surkea 35”, Zeruel tuhahti. ”Täytyy hitsata se tällä kertaa tiukemmin. Ha ha ha!”
Tawa katseli ympärilleen Bio-Klaanin yhdistettyyn metallinkierrätyskeksukseen ja asetehtaaseen. Tai, no. Tehtaaseen. Mutta se tuotti noin kolmetoista asetta enemmän kuukaudessa kuin mikään muu asia Klaanissa, joten sai luvan kelvata. Ensisijaisesti tehtaalla kuitenkin tehtiin kaikkea muuta: varaosia Laivastolle, uuneja, suihkuja, takseja ja monia muita esineitä.
Koneiden ääni kuului etäisenä rakennuksen toisesta suuresta konehallista, jossa varsinainen tuotanto tapahtui. Zeruelin oma puoli oli pikemminkin romuvarasto, kirpputori ja hullun tiedemiehen paja. Toki hän johti koko tehdasta, mutta eläköidyttyään Klaaniin entinen kyborgikeisari ei enää nauttinut hallitsemisesta siinä määrin kuin mitä hän nautti luomisesta.
Siivoamisesta hän sen sijaan ei nauttinut, ja sen näki. Zeruelin elämän suurin katastrofi aikoihin oli ollut Killjoyn putoaminen hänen sulattoonsa, kun tämä oli ratkonut välejään admin Guardianin kanssa. Vahkimiehen karrelle palaneita riekaleita sai siivilöidä oikein hyvästä metallista vielä viikkoja tapauksen jälkeen, eivätkä kaikki osat olleet varmaankaan vieläkään sulaneet. Ajatus siitä, että missä tahansa metalliesineessä, mikä Klaanista löytyi, saattoi olla palanen Killjoyn pakaraa sai tehtaanomistajan höhöttelemään itsekseen.
”Vartiosto pyysi lisää aseita”, admin kertoi. ”Mutta teillä on varmasti valtavasti tehtävää muutenkin.”
”Kyllä me työt saamme tehtyä, mutta raaka-ainetta ei tahdo riittää”, Zeruel köhi. ”Malmikuljetuksia ei ole saatu pitkään aikaan, pirulaisia nuo torakat. Olemme järjestäneet keräyksiä ja kaapineet kokoon kaiken kierrätysmetallin, mitä on helposti löytynyt lähiseuduilta, mutta ei se riitä pyörittämään tätä paikkaa kovin pitkään. Laivaston poikien osat vievät paljon rautaa!”
Ei se Tawaa yllättänyt. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi. Kaupungin resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen siihen, mitä heidän olisi pitänyt saada aikaan.
”Ymmärrän”, toa vastasi. ”Oletteko olleet yhteydessä ortoneihin? Heistä voisi olla apua.”
”Emme ole kuulleet maanalaisten kaupungista viikkoihin. Kenties hekin ovat paenneet ötököitä. Hyviä kaivajiahan ne torakanpirulaiset ovat.”
”Ehkä meidän pitää selvittää heidän tilanteensa”, admin mietti. ”Iniko on ollut usein heihin yhteydessä. Ehkä kysyn häntä lähtemään pienellä joukolla tutkimaan, mistä on kyse.”
”Sitä varten pojat voivat ottaa minun uuden Nöpöni”, Zeruel sanoi ylpeänä ja osoitti pajan perällä seisovaa jättiläiskonetta. ”Se vaatii vielä vähän virittelyä, mutta pitäisi käydä moiseen.”
Tawa nyökkäsi. ”Pärjäätte tehtaalla hienosti. Minä selvitän, mitä voimme tehdä orton-asialle.”
Jälleen yksi asia tehtäväksi, hän huokaisi. Ehkä hän ei ehtisi murehtia lainkaan, jos keksisi itselleen tarpeeksi paljon työtä.
Aivan kuin hän voisi olla murehtimatta.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Tawa pääsi listallaan viimeiseen kohtaan. Kyseessä oli Vahtikoirat-nimitystä käyttävä vapaaehtoisjoukko, mutta admin ei tiennyt aiheesta sen enempää. Joukkio oli perustettu vain viikko sitten, ja he olivat anoneet audienssia Guardianin kanssa siitä asti.
Toivottavasti he eivät pety, kun kyseessä onkin eri admin, salama-toa mietti kävellessään läpi rauhallisen asuinalueen. Kaupungin asukkaat tervehtivät häntä hymyillen – siellä täällä esiteltiin epävarmoja kysymyksiä tulevasta. Hän vastaili niihin miten parhaiten taisi. ”Kyllä, toki me selviämme”, ”Ei, nazorakit eivät voi kaivautua Klaaniin alhaalta käsin”, ”Kyllä, ruokaa riittää varastoissa pitkäksi aikaa.”
Se, että hän henkilökohtaisesti vakuutteli tavallisille kaupunkilaisille tilanteen olevan hallinnassa, vaikutti toimivan. Tawa alkoi lähes uskoa siihen itsekin.
Ampumaradalta kaikuvat laukaukset kertoivat Vahtikoirien olevan harjoittelemassa. Se oli sama rata, jolla Guardianillakin oli ollut tapana harjoitella. Ei sillä, että Klaanissa olisi ollut kovin laajasti ampumaratoja tai ampumaharrastusta. Vaikka kaupungissa asuikin joukko Välisaarten parhaita taistelijoita, ei heidän kykyjään kovin usein ihailtu. Klaanin sankareissa oli parempiakin ihailtavia ominaisuuksia kuin heidän kykynsä tappaa.
Sodan aikana olennaisimmaksi ominaisuudeksi vain usein osoittautui kyky tappaa, toa murehti. Ka-bla-blam, kaikui yhteislaukaus katoksista.
”Kolme laukausta polvelta! Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Ka-bla-blam. ”Laukaus seisaalta Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Kaa-bla-blam. ”Patruunat ulos! Lataus!” Klik, klik, kuumia rhotuka-kapseleita lenteli kivääreistä, ja uusia sellaisia työnnettiin sisään. ”Valmiina!”
Huutaja oli Omeran, joka tunnettiin paremmin ”Sota-Omppuna.” Se johtui hänen tavastaan saada Zakazin sisällissota tuotua joka ikiseen keskusteluun mistä hyvänsä aiheesta. Toisinaan oli kyse sodan suuresta vaikutuksesta purkkiruoan yleistymiseen, toisinaan taas postkardalaisen taiteen hiipumiseen. Ei ollut aihetta, missä tuo sotaveteraani ei nähnyt traumaattisen konfliktin kynsiä.
Katoksessa oli kaksikymmentä skakdia, joille hän huuteli komentoja. Sadan metrin päässä edessäpäin heitä tuijottivat maalitaulut, joihin oli piirretty nazorakien siluetteja. Paksuissa puulevyissä oli siellä täällä mustia, hiiltyneitä osumanjälkiä. Palanut, kitkerä tuoksu levisi niistä.
”Jokainen ammus, joka ei tapa, on hukkaan heitetty mahdollisuus!” Sota-Omppu huusi miesten ladatessa. Vanhojen rhotuka-kiväärien lataaminen oli hidasta – patruunat piti poistaa, ja sitten rumpuun työnnettiin uudet. Yhdellä latauskerralla sai kahdeksan kuolettavaa laukausta, mutta harjoituksissa he käyttivät kivääreitä huomattavasti matalatehoisimpina, jolloin energiapatruunasta riitti laukauksia nelinkertainen määrä. ”Muistakaa, että toverinne takarivissä pitävät teidät turvassa ladatessanne – mutta jos ette ole valmiita, kun heiltä loppuvat ammukset, alkaa kaatua miestä! Puolitoista minuuttia, siinä ajassa teidän pitää olla valmiita.”
Omeran oli hieman kyrmyniskainen hahmo mustavihreällä haarniskalla, josta roikkui kuivia lehtiä maastovärinä. Hänellä oli päässään aavikonkeltainen kypärä, jossa oli aukot hänen harjalleen. Kolhuista ja mustumista päätellen kypärä oli palvellut Zakazilta saakka. Skakdiksi Omppu oli yllättävän pienileukainen, mutta pyrki kompensoimaan sitä syvällä, miehisellä bassoäänellään, joka olisi sopinut Bayrakin elokuvan päähahmolle. Omeranin oman tarinan mukaan hänen äänensä ei ollut alunperin sellainen – se oli vain odottamaton sivuvaikutus eräästä kovasta iskusta kaulaan, jonka hän oli saanut.
Tawa jäi seuraamaan harjoituksia ovelle. Ne tuntuivat kestävän aivan liian pitkään. Loputtoman tuntuisten sotilaskomentojen ja yhteislaukausten jälkeen Sota-Omppu antoi käskyn lopettaa. He alkoivat keräämään patruunoja uudelleentäyttöä varten – sekin oli yksi etu, kun käytettiin pienitehoisia energiapulsseja: ammuttaessa patruuna ei kärventynyt käyttökelvottomaksi, vaan sen saattoi uudelleenladata.
”Öh, neiti admin”, Omeran huomasi vasta nyt hiljaisen tarkkailijan. ”Me, tuota, olimme kyllä voineet keskeyttääkin.”
”Helei”, Tawa tuli pidemmälle. Hänen piti nostaa purppuraviittaansa helmaa, ettei se olisi tarttunut kivikynnykseen. ”Ei se mitään. Halusin seurata harjoituksianne ilman, että tiedätte sitä. Olen huomannut, että läsnäoloni saa monet hermoilemaan.”
Toiset vahtikoirista jatkoivat aseensa puhdistamista juuri noteeraamatta toaa, mutta osa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt nousta ja tehdä kunniaa. Jotkut yrittivät jatkaa kivääriensä huoltamista parhaansa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään – ei sitä joka päivä näe Bio-Klaanin ihailtua johtajaa ilmielävänä ja läheltä. Admin oli huomannut, miten moni muutti heti käyttäytymistään hänen läsnäollessa – kaikki yrittivät olla mahdollisimman kohteliaita ja hienoja. Se oli hieman hullunkurista, mikä sai ukkosneidon hyvälle tuulelle.
Guardiania olisi moinen joukko tervehtinyt jämäkällä asennolla ja sotilastervehdyksellä. Ainakin se oli sotilaille helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä itse, miten reagoida. Silti se sai adminin hieman murheelliseksi. Niin se olisi saanut Guardianinkin.
”Komentaja Omeran ja Vahtikoirien ensimmäinen komppania, palveluksessanne, neiti admin!” tumma skakdi esittäytyi filmitähden äänellään.
”Lepo vain”, Tawa sanoi. ”Vahtikoirat, vai? Hilpeä nimitys sotilasjoukolle.”
”Olemme Viimeisen Vartijan uskollisia seuraajia”, komentaja kertoi. ”Suoraan sanottuna, toivoimme, että eversti Guardian itse ehtisi vierailemaan luonamme, mutta hänelläkin on varmasti paljon tehtävää. Salainen tehtävä pohjoisessa ja sitärataa”, hän iski silmää kuin olisi muka tietänyt jotakin.
”Niin. Niin hänellä on”, salaman toa vastasi varovaisesti. Hän kääntyi katsomaan skakdijoukkoa, joka oli kokoontumassa lähtemään – joukossa oli joitakin vanhoja miehiä, Omeranin ja Guardianin kaltaisia kaiken nähneitä sotilaita, mutta enemmistö heistä toi Tawalle enemmän mieleen Bladiksen. He olivat nuoria skakdeja, joiden silmissä paloi vielä ripaus viattomuutta ja uhkarohkeutta. Mikä pahinta, heistä näki vakaumuksen. He olivat sotilaita, jotka uhraisivat henkensä uskollisuudestaan Guardianille.
Tawa huokaisi. He ihailivat vain kuvaa ja ajatusta Vartijasta. Suurta klaanilaista sotasankaria.
”Näytitte osaavanne asianne hyvin”, Tawa kertoi sotilaille. Hän oli ensin harkinnut kehuvan heidän ampumataitojaan, mutta se olisi tuntunut väärältä.”Haluan kiittää teitä henkilökohtaisesti valmiudestanne taistella Bio-Klaanin puolesta. Kaupunkimme… kaupunkimme puolustus nojaa teidän kaltaisiinne vapaaehtoisiin, jotka uskovat siihen, että me voimme voittaa ja selvitä.”
Ne sanat kumisivat tyhjyyttään. Tawa näki nuoret skakdit huutamassa, ampumassa ja kuolemassa hänen ja Guardianin nimessä.
”Eläköön, Bio-Klaani!” innostui yksi nuorista skakdeista huutamaan. Pian hänen hurraahuutoihin yhtyivät monet muutkin. ”Eläköön! Eläköön! Torakoita turpaan!”
Tawan oli pakko kääntyä selin iloitsijoihin ja ottaa heistä etäisyyttä, sillä hän yritti parhaansa mukaan olla kyynelehtimästä. Voitonlaukaukset pamahtelivat ilmaan ja sotilaat vannoivat ikuista uskollisuuttaan samalla, kun hänen Guartsunsa oli… jossakin, ehkä kuolleena tai haavoittuneena, ja Harkel makasi haudassa, samalla tavoin everstin inspiroimana…
”Anteeksi, minun on mentävä”, Tawa sanoi Omerannille ja keräsi kaiken tahdonvoimansa hymyyn.
”Selvä. Hyvä että kävit! Olisi tosi hienoa, jos sanoisit vielä eversille, että ehtisi tapaamaan meitä kun palaa!”
”Sanon”, toa lupasi, mutta oli jo astelemassa rivakasti pois ampumaradalta viitta maata siintäen. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt puhumaan jokaiselle vastaantulijalle, ei kyselemään heidän kuulumisia ja rohkaisemaan heitä. Hän vain hymyili kulkiessaan heidän ohitseen. Hymyili hymyä, joka peitti epävarmuuden ja surun ja pelon paljon paremmin kuin kanohi Hau saattoi ikinä.
Vasta Admin-tornin suojiin päästessään hän saattoi kadottaa kasvoiltaan hymyn, jonka hän oli kilvekseen loihtinut. Hän vilkaisi hiljaista aulaa, jonka seinillä adminien toimistot olivat. Kaikki neljä. Visokin ovi oli kiinni, mutta Tawa ei olisikaan valmis puhumaan tälle. Guardianin ovi oli myös kiinni, vaikka Tawa toivoi koko sydämestään sen äkkiä avautuvan. Takimmainen tiloista oli muutettu varastoksi, joka oli tällä hetkellä täynnä kuivattuja elintarvikkeita. Sen ovenpielestä oli revitty irti kyltti, jossa oli aikanaan komeillut Ämkoon nimi.
Tawa huokaisi syvään ja asteli huoneeseensa. Hän heitti purppuraviittansa naulakkoon ja silitti Nöpöä, joka istui hänen työpöytänsä itsevaltiaana.
”Sinä se vain olet nukkunut”, Tawa piristyi hieman. Ussal-rapu pyöritti silmiään.
Nainen vilkaisi takanaan avautuvan ikkunan näkymää koko kaupungin ylitse. Koko päivän risteily ympäriinsä tuntui hänen jaloissaan, mutta ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltamasta surun poluille. Hetken hän vain katseli kotikaupunkiaan käteensä nojaten ja miettien kaikkea sitä hätää, mihin hän ei ollut vastannut, ja kaikkia niitä, joita hän ei ollut rauhoittanut.
Sellaisina hetkinä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja yksinäiseksi.
Koputus oveen keskeytti hänen mietteensä. Sisään tuli kohteliaan tauon jälkeen ga-matoran Pakari kasvoillaan. Hän piti käsissään kansiota, joka oli varustettu admin-sinetillä.
”Hei, Xela”, Tawa hymyili sihteerilleen. ”Luulin, että olit jo lähtenyt.”
”Neiti admin, olin juuri lähdössä”, matoran sanoi. Hänen äänensävynsä oli Tawan harmiksi aina kovin viileän asiallinen. Xela oli loistava järjestelemään hänen kaaoksen valtaamaa kalenteriaan, mutta matoran ei osannut lainkaan ottaa rennosti adminin ollessa paikalla. Tawa oli yrittänyt sanoa tälle, ettei häntä tarvinnut teititellä, mutta matoran ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. ”Mutta hieman ennen kuin saavuit kuulin jotakin, mikä on tärkeää.”
”Kerro toki”, Tawa sanoi.
Matoran epäröi hetken.
”Tuota, nazorakit upottivat jälleen yhden aluksen. Se pakolaisvene, joka lähti päivällä satamasta, nähtiin saavan osuman torpedosta merellä. Myös pelastusvene upotettiin. Heitä ei pystytty pelastamaan.”
Tawa laski katseensa ja nielaisi. Hän oli ollut oikeassa yrittäessään estää heitä, mutta se ajatus ei tuonut hänelle lämpöä.
”Minä annoin heille luvan siihen”, toa sanoi hiljaa.
Xela ei oikein tiennyt, miten vastata.
”Ei se ole teidän vikanne”, hän lopulta vakuutti. ”Se oli nazorakien vika.”
Tawa nousi ja kääntyi kohti merelle antavaa ikkunaa. Hän katseli hetken sen aavaa autiutta, mutta kun näki sielunsa silmin matoranien hukkuvan, hän käänsi päänsä.
”Minä olisin voinut kieltää heitä. Vakuutin monta heistä jäämään – mitä jos olisin ollut sitkeämpi? Mitä jos olisin yrittänyt vielä kerran, ja olisin saanut heistä edes yhden enemmän jäämään? Mitä jos olisin voinut tehdä niin, mutten tehnyt?”
”Neiti admin”, Xela sanoi hitaasti. ”M-me kaikki ihailemme teitä niin paljon juuri siksi, miten paljon välitätte. Kaikista. En tiedä, miten me selviäisimme ilman teitä.”
”Mutta…” Tawa parahti. Hänen visiirinsä sisäpintaan putosi kyynel.
Xelan ammattimainen ilme säröili, kun hänen suupielensä kallistuivat varovaiseen hymyyn.
”Te olette vahvin ja hienoin henkilö, jonka tiedän”, matoran vakuutti. ”Vaikka aina ei onnistuisi pelastamaan kaikkia voi silti välittää heistä. Ei kukaan pysty pelastamaan kaikkia. Ei edes Toa.”
Tawa istui pöytänsä taakse ja silitti Nöpöä ajatuksissaan. Rapu kurkoitti hänen poskeaan, muttei yltänyt niin korkealle. ”Kiitos, Xela”, toa vastasi lopulta. ”Et tiedä, miten paljon tarvitsin sitä, että joku sanoisi minulle tuon.”
Meri oli autio – ei sieluakaan seilaamassa halki vetten, ei yhtäkään eksynyttä matkaajaa tai tuntemattomuuksiin suuntaavaa seikkailijaa.
Oli vain ikuinen aallokko, tulossa ei mistään ja menossa ei mihinkään.
Ja kaksoisaurinkojen valo.
Taivas, alituisessa liikkeessä, oli tarina ei kenellekään. Auringot nousivat ja laskivat, kipusivat ratojensa huippukohtaan ja laskeutuivat näkymättömiin.
Kerta toisensa jälkeen, väsymättä. Alkusysäys – niin kaukana, että sitä oli mahdotonta kuvitella – oli asettanut valopallot liikkeeseen, eikä niiden tanssin sallittu katkeavan milloinkaan.
Aika oli kadottanut merkityksensä kauan sitten.
Vaan yksi tarkkailija oli uskaltautunut hakeutumaan autiolle merelle, yksinkertaiselle luodolle. Yhdelle lukemattoman monesta; ehkä kulkija oli valinnut tämän perusteetta, tai sitten sillä oli ulkopuoliselle tavoittamaton merkitys.
Matoran suuntasi katseensa taivaalle.
Korkeuksissa ei aluksi näkynyt mitään…
… mutta sitten äärettömyyksistä ilmestyi varoittamatta sulka, musta kuin hiili.
Sitä seurasi toinen. Joukkoon liittyi kolmas.
Sulan tähän maailmaan tuonutta ei näkynyt. Lintujen raakuntaa, jota tällaisessa paikassa saattaisi uskoa kuulevansa, ei ollut. Pikimusta, höyhenenkevyesti alas leijaileva kappale oli ilmestynyt tyhjästä.
Usea muu seurasi sisartensa toimia ja materialisoitui taivaalle yhtä selittämättömästi.
Merkki jostakin? Viesti tuntemattomalla kielellä? Vaiko vain sattumaa; pila, jonka kaikkeus oli suorittanut ainoalle itseään havainnoivalle?
Matoran nappasi yhden taivaista alas leijuvista sulista käsiinsä.
Aallot iskivät rantahietikkoon kerta toisensa jälkeen. Ehkä ne kuluttaisivat sen lopulta pois, ehkä eivät – ja ehkä joku olisi jäljellä tapahtumaa katsomassa, ehkä ei.
Ne, jotka olivat olleet täällä niin kauan kuin matoran, tiesivät, ettei vaihtoehdoilla ollut kovinkaan suuria merkityseroja.
Merkitys itsessään oli vain aaltojen kuljettama kertomus, jolla vangitut viihdyttivät toisiaan.
Kaikki oli jonkin vuoksi – ja kun kaikki oli, mikään ei ollut.
Kaikessa olevassa oli heijastus kaikesta muusta.
Paitsi yhdessä.
Kaukaisuudessa – sitä oli mahdotonta mitata, kuinka monen kion päässä – pisti merestä esiin metallinen torni.
Kiinni tornissa oli monia muita samanlaisia, ja nekin yhdistyivät toisiin.
Metallipalkit työntyivät ulos rakennelmista, asettuivat lomittain, muodostivat valtaisia verkostoja, joiden ympärille kohosi uusia torneja.
Massiivinen kuolonkoneisto valtasi uutta alaa, kasvatti itseään syömällä sisäänsä kaiken, mikä sen eteen vain sattui.
Kone kuivatti merenkin ympäriltään.
Aallot ei mistään, matkalla ei mihinkään, törmäsivät yllättävään esteeseen ja hajosivat maailmanjärjestystä uhkaavalla tavalla.
Koneisto ei kuulunut tänne – se oli selvää jokaiselle epäonniselle matkaajalle, joka sen kaikkinälkäisen muodon horisontissa havaitsi.
Koneisto ei kuulunut tänne, koska se muuttui. Se kasvoi. Se laajeni.
Kaksoisauringot nousivat ja laskivat, aallot kulkivat ikuista matkaansa – se oli luonnollista, se oli hyvää, sen kuului olla.
Mutta tämä tikittävä, raksuttava kompleksi oli ulkopuolinen.
Koneiston sisuksissa murskaantuivat ne luodot, jotka se oli onnistunut ahmimaan itseensä.
Liukuhihnat kuljettivat toisaalle jalostetun aineksen, mutta kone ei sitä tarvinnut – se syntyi itsestään, ilmestyi yhtä vailla selitystä kuin taivaista putoavat sulat.
Sulat, jotka löysivät tiensä jopa koneiston syvimpiin huoneisiin – ne ahtautuivat sisään pienistä rei’istä, joita ei ollut vielä täytetty, ja tekivät matkaa alemmas.
Mikä niitä odotti koneiston syvyyksissä?
Jos ne olivat viestejä, tavoittaisivatko ne vastaanottajansa?
Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.
Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.
”Napo hei…”
Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.
Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.
Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.
Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.
Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?
Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?
Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.
Melkein rutiininomainen…
Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.
Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…
Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.
Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.
Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.
Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?
Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.
Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.
Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…
Ämkoo. Mäksä.
Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.
Miekkapiru.
Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.
Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.
Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.
Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.
Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.
Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten
Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.
Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.
Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.
Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.
”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.
Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.
Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.
Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.
Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.
Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.
Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.
”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.
Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.
Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.
”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.
Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.
Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.
Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.
Ei toivottua reaktiota.
Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.
Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.
”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”
Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.
”Mekään keitä puhuvat solasta?”
”Ei, va.. ..dasta.”
”Dynastia?”
”S..ta!”
”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”
Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.
”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.
Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.
Tai niin hän ainakin luuli.
Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.
Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.
Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.
Välisaaret, nykyhetki
Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.
Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.
Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.
”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”
Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.
”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”
Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.
Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.
”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”
Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.
”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”
Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.
”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.
Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”
Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.
”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”
Monologia rytmitti lyhyt huokaus.
”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”
Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.
”…niin.”
Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.
”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”
Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.
”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”
Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.
Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.
Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.
Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.
Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.
Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.
“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.
“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”
Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.
Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.
Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.
Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.
”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”
Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.
“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”
Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.
”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.
”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”
Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.
”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.
”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”
Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.
”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”
“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”
Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.
Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.
”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”
“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.
Hän oli menossa liian pitkälle.
”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”
Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.
”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”
Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.
“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.
Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”
Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.
”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”
Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.
Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.
”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.
“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.
“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.
Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.
Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.
Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.
”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”
Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?
Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.
Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.
Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.
“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.
”Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”
Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.
”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.
Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
”Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”
“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.
Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.
”Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.
”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”
Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.
”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”
“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.
Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.
”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.
Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.
Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:
”Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…”
Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.
Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.
Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.
“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.
Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.
”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”
Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.
Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.
”Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”
Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”
Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.
“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”
Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.
”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”
Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.
”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”
Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”
Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.
”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”
“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.
Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.
”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.
“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.
”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”
Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.
”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”
Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.
”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.
”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”
Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.
“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”
Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”
Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.
”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”
Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.
”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”
Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.
Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.
Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.
Alempana
Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.
Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.
Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.
Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.
“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.
Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”
“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.
Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”
“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.
”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”
“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.
”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”
Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.
Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.
”Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”
Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.
”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”
Umbra tuijotti hajamielisesti seinäänsä. Siihen oli kiinnitetty lukemattomia paperilappuja. Niihin oli piirretty voimakkaalla väriliidulla kuvia kasvoista, paikoista ja asioista, joista hän ei ollut varma. Sinne tänne oli ripoteltu sanoja ja kuvauksia. Päivien myötä niitä oli kertynyt tusinoittain.
Taideseinä oli kasattu matoraninkorkeudelle yhdelle entisen päämoderaattorin huoneen tyhjistä seinistä. Lipastoja oli työnnetty sivuun, ja kirjapinoja oli työnnetty sängyn alle. Outo matoraninkaltainen olento esitteli niitä vieraallen.
”Nämä kaikki ovat sinun muistojasi?” Matoro kysyi.
“Uskon niin”, pikku-U kertoi. ”Vaikka en näitä oikeasti muistakaan.”
Olivatko ne hänen muistojaan? Umbra ei ollut varma. Hän koki kyllä tuntevansa ne, muistavansa ne kasvot, mutta ei osannut sanoa miksi tai miten. Oli kuin ne olisivat olleet jostakin kaukaisesta, puoliksi muistetusta unesta.
“Olen pitänyt kirjaa näistä hautajaisista asti”, rurukasvo kertoi.
Matoro nyökytteli. Oli outoa muistella Umbran kanssa Umbran hautajaisia, joissa he olivat olleet molemmat mukana.
”Mistä tiedät, etteivät nämä ole, tuota, pelkkää unta?”
“Tiedät varmaan sen tunteen, kun olet jostain todella varma ja tiedät sen olevan totta. Uskot sen olevan totta. Se on jotain, jota on vaikea selittää.”
”Ja väität… että nämä ovat myös Toa Umbran muistoja?” jään toa kertasi sitä, minkä pikkumies oli tälle jo kertonut.
“Ei ole sattumaa, että meillä on sama nimi”, Umbra kertoi. “Olen ollut yhteydessä hänen mieleensä ja uniinsa siitä lähtien kun saavuin tähän maailmaan.”
”Siinä ei ole mitään järkeä”, Matoro ihmetteli, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt unikuviin. Hän tunnisti niistä monta. Siellä oli Suga Siniparta ja monia vanhoja kasvoja. Sellaisiakin, jotka he olivat tavanneet vain ohimennen matkoillaan. Toiveiden kiven temppelin vartija vihreässä kaavussaan.
Ja monta kuvaa hänestä itsestään. Todella, todella monta.
“Sinun kasvosi ovat liian monessa kuvassa. Se ei voi olla sattumaa”, Umbra kertoi. “Uskon, että voit olla minulle avuksi.”
”No, elin vuosia siinä uskossa, että tunsin hänet melko hyvin”, toa kertoi. ”Tunnen monta näistä asioista, joita olet piirtänyt. Moni näistä on vanhoja Klaanilaisia. Darkkis ja Vak ja monta muuta.”
Hän kuljetti kättään läpi paperilappujen mietteliäänä. ”Osasta en osaa sanoa mitään. Tuo tuossa saattaa olla Sheelika, mutta mitä järkeä siinä olisi? Entä…”
Hän kauhistui, kun seuraava kuva tuijotti häntä silmiin.
”… oletko nähnyt unia Aft-Amanasta?” hän kysyi kauhistuneena.
”Mustat siivet yllä taivaan. Kraa, ne toistelivat”, Umbra kertoi. “Aft-Amana kuulostaa etäisesti tutulta.”
”Tässä ei ole mitään järkeä”, jään sotilas toisti ja kääntyi katsomaan jaloon Ruruun, jonka silmissä hän pakostikin havaitsi häivähdyksen hänen ystäväänsä. Kuitenkaan ne kasvot eivät kuuluneet sille Umbralle, jonka hän tunsi.. ”Mikä… mikä sinä olet?”
“Olen jotain, jonka olen unohtanut”, violetti mies kertoi itsevarmasti. “Muistot ovat outoja asioita.”
”Sinäkö et oikeasti muista mitään muuta kuin sen, mitä olet jo kertonut? Miten vain ilmestyit rannalle pari kuukautta sitten?”
“Silloin kun Feterrat saapuivat, saavuin minäkin.”
Jään toa pudisti päätään ja astui kauemmas seinästä. ”Minulla on vaikeuksia saada kiinni koko tästä asiasta. Vaikuttaa varmalta, että sinulla tosiaankin on väläyksiä minun tuntemani Umbran muistoista… mutta miksi? Puhuitko koskaan hänen kanssaan? Mitä mieltä hän oli sinusta ja koko asiasta?”
“Me puhuimme ja tunsin yhteyden häneen. Olen ehkä nähnyt samoja unia kuin hän.”
”Mitä te puhuitte?”
“Sinun Umbrasi oli kovin hämmentynyt. Minun oli vaikea saada hänestä irti mitään.”
”Mutta hän ei kuitenkaan pitänyt sinua valehtelijana”, toa totesi. ”Miten hän suhtautui koko asiaan niin… tyynesti? Voiko kyseessä olla… muistotallennus? Jokin, en tiedä. Oletko puhunut Visokin kanssa?”
“Adminin vai? Ei, en ole. Admineilla on muutenkin niin paljon töitä. Ja uskon, että meillä Umbrilla on jonkinlainen syvempi yhteys. Sitä on vaikea selittää.”
“Visokki voisi varmaan auttaa sinua”, Matoro mietti. “Mutta en tiedä voiko hän auttaa sinua sielullisissa asioissa.”
“En koskaan maininnut teoriaani, että meillä Umbrilla on sama sielu.”
”Miten se edes toimisi?” toa kysyi. Mata Nuihin uskovat tiesivät, että sielu oli jokaisen olennon ydin – ja ainoa asia, joka menisi takaisin Punatähdelle kuoleman koittaessa. Oppi ei juuri jättänyt sijaa yhteissielulle.
“En ole perillä sieluista, koska en ole mikään filosofi tai teologi. Minun on toimittava uskoni johdattamana. Uskon, että olen Umbra ja olemme jotenkin samaa kokonaisuutta haudatun kanssa”, hän piti tauon ja huokaisi. “Hautajaisten jälkeen on tuntunut jotenkin tyyneltä, vaikka luulisi, että itkisin tai jotain. Kuulostan ihan joltain psykopaatilta…”
Matoro ei tiennyt, uskalsiko ajatella sitä mahdollisuutta, joka hiipi hiljaa hänen mieleensä. Turhaan toivoon tarrautuminen oli osoittautunut tuhoon tuomituksi… mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeen kysyä:
”Uskotko, että Umbra on kuollut?”
“Siitä minun olikin pitänyt kertoa. Yksi yö muurilla partioidessani näin voimakkaan valojuovan välkähtävän sieltä missä hänen Suvansa sijaitsee. Olen saanut sen käsityksen, että Suvat ovat yhteydessä Toauteen. Siihen sisimpään, mikä on Toa”, Umbra oli kiihtynyt. Oli vihdoin joku, jolle kertoa asiasta. “En usko, että hän on kuollut.”
Matoron sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Mahdollisuus siitä, ettei Umbra olisikaan kuollut, tuntui aivan liian hyvältä ollakseen totta. Hän ei halunnut antautua sellaiselle ihastuttavalle harhatoiveelle. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pakkomielteitä ja pettymyksiä.
… mutta jos asia tosiaan oli niin, eikö jään toan pitäisi tehdä jotakin?
”Mutta et ole voinut… aistia häntä viime aikoina, niinhän?” toa pysyi skeptisenä.
“Valon Toiin saa henkisen yhteyden unen kautta, tai ainakin olen itse saanut. Meidän linkissämme on ollut erilaisia häiriöitä. Kun olitte Metru Nuilla näin unia hopeisista sotureista, jotka odottivat heräämistään. Oli myös jakso kun en nähnyt kuin utua ja painajaisia”, Umbra sai sanottua. Hän oli huojentunut kun sai viimein kerrottua asioitaan ulos.
”Viimeisin painajainen näytti tältä”, hän jatkoi ja otti seinästä kuvan. Hän ojensi lapun toalle.
Matoro huokaisi. Hän tunnisti sen välittömästi Avhrak Feterraksi.
”Oletko yrittänyt tehdä tutkimusta?” toa kysyi. ”ZMA ja Feterrat. Käsittääkseni Klaanin mysteereistä kenties jahdatuin. Modet ainakin ovat asiaa penkoneet…”
”… mutta jos uskoo Umbran olevan kuollut, eipä tapausta juuri tutkita”, matoran vastasi. ”Pitäisikö minun kertoa tästä teoriastani muillekin? Uskoisivatko moderaattorit?”
”En tiedä”, Mustalumi vastasi. ”Luottamusta ei ole juuri nyt liikaa linnakkeessa. Tietysti kannattaa kysyä, mutta petturihuhut taitavat työllistää heitä aivan tarpeeksi.” Matoro lähes halusi lähteä taas yhdelle tuomitulle tutkimuksen polulle etsimään ystäväänsä, mutta nyt visio tyrehtyi nopeasti. Joskus ennen hän ei olisi välittänyt ”mutta”-äänestä, mutta nyt se tuntui vain järkevältä.
Mutta miksi sinä edes saisit ZMA:sta mitään sellaista selville, mitä muut eivät?
Mutta mitä tekisit Feterroille, vaikka löytäisitkin ZMA:n piilopaikan?
Mutta mitä jos löytäisitkin Umbran kuolleena?
Mutta mitä jos oletkin väärässä eikä pelastusyrityksellä olisi mitään toivoa?
“En tiedä kuinka tehokkaasti he edes etsisivät Umbraa kun Samekin tietää ritarikunnasta”, Umbra sanoi alakuloisena. “Sota ja petturitutkinnat ylityöllistävät jo nyt moderaattoreita aivan liikaa ja tämä on lopulta vain omaa tulkintaani asioista. Lähempänä uskoa kuin todistettavaa asiaa.” Ritarikuntalaisuuden muistelu tuntui pahalta ja jääsi hänen sisimpäänsä. Mutta sellainen Umbra oli ollut.
”Jos et suunnittele mitään pelastusoperaatiota… miksi oikeastaan kysyit minua? Tai siis, halusitko, että auttaisin sinua jossakin?”
“Aivan. Olin jo unohtaa vallan. Jotain kuvia en välttämättä tunnista, kuten tuota… Feterraa. Eivät ne olleet täällä tuollaisia”, Umbra kertoi. “Ja on hyvä puhua jonkun kanssa. En tunne sinua kovin hyvin, mutta arvostan sitä, että voin puhua kanssasi. Ja tunsimme kuitenkin Umbran omilla tavoillamme.”
Matoro hymähti, kun katsoi kaikkia niitä kuvia. Oli hassua kuulla, ettei ne piirtänyt tuntenut häntä – vaikka niistä niin moni oli hänen ja Umbran seikkailua iloisilta ajoilta. Monen monta tuttua paikkaa ja kasvoa.
Liiankin tuttua. Hän palasi katsomaan yhtä kuvaa, jossa näki itsensä.
Itsensä kanohi Suletu kasvoillaan.
Se oli jo päivän toinen kerta, kun toan sydän jätti lyönnin välistä.
”… oletko varma tästä kohtauksesta? En tunnista, mistä se on, ja olen aika varma, että sinulla meni naamio väärin. Umbra ei ole koskaan nähnyt minulla tätä Suletua”, Matoro osoitti liitupiirrosta.
“Nämä unet eivät usein valehtele. Näissä unissa, joista piirrän on jotain omalaatuistaan, realismia. Ja ne jäävät syvälle mieleen senkin jälkeen kun menen aamutoimiin. Useimmat unet vain haihtuvat pois kun nouset sängystä ja teet aamun askareita”, violetti mies selitti.
“Ja tuo taitaa olla eiliseltä”, hän kertoi.
”Mutta Umbra ei tiedä, että minulla on tämä naamio!” Matoro vastusti.
“Sitten tässä koko jutussa on jotain outoa, tai olen piirtänyt sinulle vain väärän kanohin.”
Matoro katsoi tarkemmin kuvaa. Hän etsi siitä muita pielessä olevia yksityiskohtia. Ympäristöä ei tunnistanut, mutta se näytti Bio-Klaanin rannalta. Taustalla leimusi tulipalo, ja jään toalla oli Suletu ja sytytetty ionimiekka.
Ei vihreäteräinen, kuten Umbra muistaisi, vaan punateräinen, josta valon toa ei voi tietää.
”… tuo miekka. Muistatko sitä tarkemmin? Kuvaile minulle kaikki, mitä muistat siitä”, Matoro laskeutuu matoranin tasolle.
Umbra pinnisti muistiaan. “Muistan, että miekan terä piti jotenkin aktivoida. Sen kuparisesta kahvasta piti painaa tai jotain. Siitä tuli jokin ääni ja energia- tai plasmaterä. En ole fyysikko”, hän kertoi.
Matoron ilme oli pelkkää epäuskoa. Ei siinä ollut yksinkertaisesti järkeä, että… että outo matoran voisi ”muistaa” mitään sellaista.
”U-umbra ei tiedä myöskään siitä miekasta”, Mustalumi protestoi. ”Mutta on myös epäuskottavaa, että se olisi sattumaa, sillä kuvauksesi on yksinkertaisesti oikeassa. Onko sinulla tähän teoriaa?”
“Olen jo pitkään epäillyt sitä, että olenko toisesta maailmanne versiosta. Tämän teorian muodostin siitä, että saavuin Yön aikaan portaalikanuunalla Klaanin lähimetsään. Tykki katosi, mutta löysin sen taas, rikkinäisenä. Näytti, että se todella oli laite, jolla pystyi vaihtamaan maailmaa”, matoran kertoi. “Tosin nyt alan olla epäuskoinen tästä.”
“Tuntuu niin käsittämättömältä. Vaihtoehtoisia maailmoja.”
”Se… se ainakin selventäisi montaa näistä oudommista kuvista”, Matoro jatkoi ulottuvuusteoria-ajatusleikkiä.
”Kaikki nämä häijyt karikatyyri-Guardianit ja sympaattiset Sheelikat saattavat olla… vaihtoehtoisen Umbran muistoja? Asioita maailmasta, jossa jokin meni eri tavalla? Olen kuullut, että on suurnaamio, jolla voi tehdä jotakin sen kaltaista. Avata portaaleja muihin versioihin todellisuudesta.”
Se toi Matoron mieleen monen monta muistoa. Nimdan sirujen vaikutuksen alaisena hän oli nähnyt monen monta maailmaa ja tapahtumaa, jotka eivät olleet hänen maailmastaan. Purppuran piiparin pilli sai hänelle kylmät väreet vielä kauan traumaattisen kokemuksen jälkeenkin.
”Mitä jos nämä ovat vain Umbran visioita tulevaisuudesta? Ei, ei se toimi – ne yksityiskohdat Suletusta ja ioniterästä eivät voi olla vain visioita. Ulottuvuusteoria tuntuu olevan ainoa rationaalinen selitys”, jään toa pohdiskelee ääneen.
“Mieleeni on herännyt paha aavistus. Ehkä näillä on enemmän tekemistä minun kanssani. Onko mahdollista, että nuo ovat minun muistojani? Ei, ei se voi olla totta.”
Hän muisti varjopyörteen ja punaiset silmät. Mutta muistiko hän ne oikeasti vai olivatko ne vain traumaa? Vai unta? Shokkia jostain kauheammasta?
”Sinun muistojasi vaihtoehtoisesta todellisuudesta?” Matoro kysyi.
“Voi olla. Tiedätkö, on todella vaikeaa olla kun ei voi olla varma edes siitä mikä on. Tämä asia vaivaa minua ja ajattelen sitä todella usein. Yritän piilottaa sen hymyn taakse, mutta olen oikeasti köyhä sisältä. En tiedä mikä olen tai mitä tämä tarkoittaa”, pikkumies piti tauon. Hänen oranssi sydänvalonsa löi kiivaammin ja hikikarpaloita valui hänen jalolta rurultaan.
”Luulen, että tarvitsisit oikeasti jonkun sellaisen apua, joka on koulutettu kallonkutistaja. Sinuna en ottaisi minulta mitään neuvoja, jotka koskevat ajatuksenjuoksua”, Matoro kertoi. Hän vain tuijotti piirroksia entistä hämmentyneempänä. Mitkä niistä olivat tapahtuneet, mitkä eivät? Ilmeisesti suuri osa asioista oli mennyt melko samalla tavalla kuin hän muisti. Ilahduttavan suuri osa. Eikä hän nähnyt juurikaan kuvia palavasta ja tuhotusta Klaanista, sekin oli plussaa.
Lisäksi, hän tajusi. Jos kuvat kerran ovat Umbran silmin… ja yhdessä niistä on hän, joskus tulevaisuudesta…
Toisen ulottuvuuden versiot heistä ainakin tapasivat uudelleen kaiken jälkeen, Matoro mietti iloisena, vaikkei uskaltanut moiseen ajatukseen paljoakaan toivoa asettaa.
Pimeämpi paikka
Umbra säpsähti hereille lihaskramppien voimasta. Hän heräili usein verenkiertohäiriöihin ja outojen asentojen tuomiin kouristuksiin. Toa ei koskaan tottuisi sellaiseen nukkumiseen, niin nukkuivat vain viidakon rahit.
Av-toa koetti muistaa näkemäänsä. Hän oli nähnyt unta taas, mutta uni tuntui todellisemmalta kuin koskaan. Oli kuin hän olisi ollut läsnä unessa, mutta se tuntui hupsulta.
“Matoro”, hän sanoi hiljaa, ajattelematta. Miksi hän oli vaihtanut naamiotaan unessa? Cencord oli parempi kuin Suletu…
Taivaankannella kalpeat tähdet väistivät hiljalleen nousevan auringon oranssin hehkun tieltä. Keskitaivas oli vielä syvänsininen. Harsomaiset pilvet vaelsivat jossain sen laitamilla.
Toisessa päässä oli vain kipua. Toisessa tajunta yritti pitää otettaan.
Suoraan yläpuolella lensi hävittäjä. Sen piippu ei syössyt savuvanaa tai kipunoita, sen moottorien jyly ei tukkinut korvia; oikeastaan potkurit eivät edes pyörineet.
Hävittäjä pysyi tasaisesti yläpuolella ja lensi suoraa kurssia.
Käsi nousi sitä tavoittamaan, mutta se oli tavoittamattomissa.
Jonkun aikaa se vielä lensi lähellä. Ehkä minuutin, kenties kaksi tai vaikka tunnin. Ennen pitkää hävittäjän kurssi kuitenkin alkoi nousemaan ja se kääntyi hieman vasemmalle.
Useimmissa Lohrak-hävittäjissä oli istumapaikat kahdelle matoralaiselle; yksi ohjaamossa ja toinen ammuntapesäkkeessä. Tähän oli kuitenkin saatu mahtumaan kolme. Ohjaamossa ta-matoralaisen Morthankin vieressä istui suuriviiksinen poliisi. Ampumakuvusta katseli raukeasti onu-matoralainen Weedol. Matoralaiset hymyilivät surullisena.
Hävittäjä ei ollut todellinen. Jos asiaa mietti, näkyivät pilvet hieman sen lävitse.
Ilma-alus otti hiljalleen korkeutta ja katosi ennen pitkää ohueen pilvistöön.
Tajunta höllensi otettaan. Kipukin siirtyi jonnekin taaemmas.
Toinen aika, toinen paikka.
Keltainen hahmo roikkui Tahtorakin selkäsuomuissa. Suolainen vesi roiskui kaikkialle. Vauhkoontunut eläin alkoi rauhoittua; sen uinti kävi määrätietoisemmaksi.
Saarelta nousi savupatsas. Lintuparvet lensivät poispäin. Latvukset rysähtivät maankamaraan.
Sitä ei tohtinut edes ajatella.
Pieni ruskea hahmo piipitti jotain korkealla äänellä, josta oli mahdotonta ottaa tolkkua. Pikkuruiset kädet viittoilivat karkeatekoiseen tukkimajaan, joka oli romahtanut myrskytuulessa. Tongun keltaiset kourat raivasivat asumuksen hetkessä. Seuraavana päivänä heimolaiset tarjosivat kalaa ja hedelmiä.
“Kam-pe-la”, toisti painokkaasti korkealla äänellään sininen pikku-ukko ja ravisteli lituskaista kalaa silmän edessä, “Kam-pe-la!”
“Gamm-Peng-Llang.”
Olento piipitti vielä jotain ja nyökkäsi hyväksyvästi. Kala päätyi halsteriin ja nuotiolle. Se oli vain suupala, mutta maistui taivaalliselta.
Kyläläisten piipitys oli normaalia kiihtyneempää. Niiden viestinnästä sai kuitenkin jotenkin selville, että saaren toisen puolen kylän oranssi asukas oli lyönyt meikäläisten ruskeaa ukkoa aidanseipäällä. Nyt kyläläiset olivat menossa lyömään naapureitansa yhdessä seipäillä päihin.
“Toa! Toa!” ne huusivat yhteen ääneen, ja tarjosivat pitkää, karkeatekoista kilpeä ja isoa keihästä.
Se ei käynyt päinsä. Atolliketju jatkui pitkälle pohjoiseen. Oli aika etsiä parempia ystäviä.
Satamassa oli useampia veneitä, osassa oli purjeetkin. Keltainen hahmo saapui sinne kuitenkin uiden. Tongun punnertaessa ylös puiselle laiturille kalamyyjät kaatoivat tiskinsä ja pakenivat kirkuen. Kyklooppi sai selittää pitkään kangertelevalla murteellaan, ennen kuin simpukkahaarniskaiset matoralaisvartijat lopettivat keihäiden aggressiivisen heristelyn.
Kylä oli edellistä suurempi, siellä oli jopa muutama kivestä tehty maja ja suuri kota, jossa istui muita vanhempia kyläläisiä puolikaaressa nuotion ympärillä. Keetongu tuotiin majaan, ankarasti mutta ei pakotettuna; karskit atollivahditkin päättelivät, ettei kaksimetristä merihirviötä kannattanut suututtaa liian ahkerasti.
Tongua ei pyydetty istumaan mutta hän teki niin silti, koska uimamatka oli ollut pitkä. Kylänvanhimmat höpisivät lähinnä keskenään, osa loi tulijaan kiivaan, osa kiinnostuneen katseen. Lopulta kehän laitimmainen sininen matoran nousi pystyyn.
“Onko tämä Tuurangan jättiläisiä, jonka kotaamme tuotte? Koskaan en ole moista kohdannut, ja vain tarinat puhuvat etelän saaren asukkaista. Mikä tuo sinut pois omiesi luota?”
Kalastajakylän asukkaat eivät olleet tienneet eivätkä kyselleet. Nyt kysymys aukaisi patoutuman, asiaa ei voinut enää padota.
“Toranga. Toranga. Se… M’borgaum terrang, lauma pihti-piraka-pahoja. Tappoivat. Tuho… Gurrm-kee-gatoranga!” hän parkaisi ja lysähti sitten alas. Matoralaiset kavahtivat ja puhuivat sitten kiivaasti.
“Tarkoittaako tämä, että se elämän viejäin lauma, jonka Wanta Nuin kauppiaat kertoivat nähneensä matkalla etelään kolme kuuta sitten, oli matkalla Tuurangalle? Miksi ne haluaisivat tuhota yhden saaren niin kaukana kaikesta?” pauhasi punainen matoralainen.
“Ja pitäisikö meidän vahvistaa rajojamme? Jatkavatko ne syvemmälle etelään? Olemmeko vaarassa?” tivasi ruskea kylänvanhin ja heristi sauvaansa.
“Jos elämän viejät tosiaankin tuhosivat Tuurangan jättiläissaaren, ei meillä ole niille vastusta”, sanoi musta, “jaa jos ne haluaisivat viedä meidät, ei niille olisi ollut ongelma tehdä sitä matkalla etelään. Ei hätäännytä.”
Vanhukset katsoivat kodan lattialla hytisevää suurta hahmoa.
“Olet kokenut kovia”, sanoi sininen, “tarjoamme sinulle suojapaikan. Mutta puhut kieltämme, joten oletan, että olet tavannut muita tohungoita matkallasi Tuurangalta. Puhukaamme myöhemmin siitä, mitä kotisaarellesi tapahtui.”
Viikot kuluivat. Matoralaiset hyväksyivät uuden asukkaan, kylänvanhimmat pitivät siitä huolen. Ennen pitkää hän kertoi mitä tiesi; sininen vanhus oli hyvä kuuntelemaan, ja tarjosi kuumaa juomaa, joka viritti mielen. Keetongu oli kysynyt elämän viejistä, mutta matoran oli vain pudistanut päätänsä.
“Ne ovat olentoja valottomasta pohjoisesta Wanta Nuin takaa, yksi Varjon seitsemästä vitsauksesta. Uskon, että ne oli lähetetty saarellesi, mutta en tiedä miksi. Mutta Wanta Nuin shamaanit voivat tietää, sillä he ovat matkustaneet kauas ja jotkut ovat käyneet jopa Salatuilla saarilla.”
Tongu vietti aikaansa auttaen kyläläisiä toimissaan. Hän korjasi majoja, keräsi ajopuuta ja veisti veneitä. Hän sai olla mukana suurella kalastuskatamaraanilla ja oppi käyttämään purjetta; askareissa pikkumiesten kieli jäi paremmin mieleen. Illalla kylä kokoontui suureen kotaan ja sen ympärille ja ilman täyttyi tarinoista, lauluista ja tanssista. Puhuttiin suuresta hengestä, pohjoisen pimeydestä ja suurista mantereista. Mutta keltaisista jättiläisistä ei juuri kukaan osannut sanoa mitään.
Proomu sai katamaraaninkin näyttämään pieneltä. Kauppiaat lastasivat siihen kookospähkinöitä ja saaren käsityöläisten taidonnäytteitä. Paluumatka kuluisi nopeammin. Kapteeni oli saanut värvättyä vankan soutajan.
“Palaan kyllä” Tongu sanoi vanhalle ga-matoralaiselle, “olette olleet minulle kuin koti.”
“Se, joka ei anna kodittomalle sijaa, on itse hukassa”, sanoi vanhus, “mutta uskon, että matkasi jatkuu Wanta Nuilta pohjoiseen.”
“Siltikin tulen jos voin.”
Kaupunki levittyi suuren punaisen kallionkielekkeen ympärille. Mausteiden tuoksu ja kukkojen sekä maha-vuohien äänet olivat aina läsnä kapeilla kujilla ja pengerteillä. Tongu luuli näkevänsä omaa kansaansa basaarissa, mutta jäteillä oli matoralaisten kasvot.
“Ei ole kohteliasta tuijottaa”, sanoi matruusi, joka oli tullut mukaan näyttämään paikkoja. “Vaikka taidat itsekin kääntää aika paljon katseita. Nuo ovat titaaneja pohjoisemmasta, isolta mantereelta. Luotettavaa väkeä, mutta joskus sotaisia.”
“Titaaneja”, Tongu mietti, “luulin, että pohjoisessa asuu vain matoralaisia.”
“Ha, ei suinkaan! Mutta pakko kyllä myöntää, että ajattelin itsekin noin ennen kuin lähdin merille. Onko sinulla yhtään rahaa?”
Jätti taputteli vyötäisillään olevassa narussa roikkuvaa pussukkaa. Kapteeni oli antanut hänelle pienen pesämunan. Soutusuoritus oli ollut luultavasti eteläisten merien ennätys.
“Hyvä. Konklaavi tykkää, jos tuot mukanasi suitsukkeita tai madu-hedelmiä tai jotain. Ja muista tingata!”
Seuraavana aamuna, ennen ensimmäistä kukonlaulantaa, saapui kyklooppi kallion laella sijaitsevalle temppelille. Hän nousi ylös pitkät punaiseen kiveen hakatut portaat, kävi läpi pylväikön ja astui aulahalliin. Siellä oli hiljaista, mutta sanottiin, että varhain liikkeellä olijat palkittaisiin. Tongu istui odottamaan atriumin laidalle lattialle.
Välillä ohitse kulki matoralaisia. Vanha valkoinen kyläläinen mustassa viitassa lakaisi aulan perällä olevan syvennyksen, jossa oli korkea Suuren Hengen patsas. Molemmissa kylissä, joissa Tongu oli asunut, oli ollut vastaava, joskin pienempi. Toisaalla ruskea matoralainen hartiaviitassa keskusteli kiivaasti kumppaninaan kaapuun pukeutunut virkaveljensä, jolla oli kaulassaan kolmiomainen riipus. Suitsukekauppias pystytti kojunsa istuvan jätin viereen; hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin basaarissa.
Valokivitoimisen aurinkokellon näyttäessä kolmannen tunnin kuluneen saapui hahmo kyklooppia hakemaan. Vanhan matoranin olkapäällä istui paksu, sinisiipinen lintu. Viittaa hänellä ei ollut, mutta shamaanin koko keho oli valkoisten maalijuovien ja kädenjälkien peitossa.
Lintu päästi remakan naurun. Punainen mies ei sanonut mitään. Tongu nousi ja ojensi korin, jossa oli hedelmät ja suitsukkeet. Matoralainen otti sen vastaan mykkänä ja poistui ovesta, josta oli tullutkin. Kyklooppi päätti seurata. He kävelivät jonkin aikaa kivisiä käytäviä. Mies jätti korin eräällä seinällä olevalle luukulle ja veti narusta; seinän sisältä kuului kolinaa. Lintu naurahti. Sitten taas kaksi käytävää ja muutama käännös, kunnes shamaani aukaisi ruosteenpunaisen oven ja astui huomattavan pieneen huoneeseen. Tongun ei auttanut kuin ahtautua mukaan. Maalinen matoran ei vieläkään sanonut mitään, mutta ahtaus ei tuntunut häntä haittaavan. Hän veti seinässä olevan narahtelevan kahvan alas, kuului kolinaa ja huone alkoi jyrähtäen laskeutua. Kyklooppi hätkähti, mutta hillitsi itsensä, kun vaitonainen kanssamatkustaja ei ollut milläänsä.
Jonkun ajan kuluttua huone pysähtyi. Shamaani aukaisi oven ja kolmikko astui hämärään käytävään. Seinät olivat luonnonkiveä. Matoran otti soihdun telineestä, kookaburra nauroi ja kolmikko jatkoi eteenpäin. Tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, mutta opas tunsi reitin hyvin. Keetongulla ei ollut tietoakaan siitä, miten kaukana maan alla temppelistä he olivat.
Hieman suuremmassa luolatilassa shamaani pysähtyi. Hän kaivoi laukustaan kaksi taikinapalloa. Toisen hän pisti poskeensa ja pureskeli. Sanaakaan sanomatta hän nyökkäsi, osoitti yhtä luolasta haarautuvaa tunnelia ja ojensi pallon Tongulle. Jätti otti sen vastaan ja katsoi miestä. Shamaani hymyili vienosti, katse oli hyväntahtoinen mutta jotenkin poissaoleva. Tongu kumarsi hiukan ja astui vanhuksen osoittamaan kammioon.
Luola oli vain hieman kykloopin päätä korkeampi ja hyvin pitkä. Seinät olivat kauttaaltaan värikkäiden maalausten peitossa. Keltainen mies käveli pidemmälle, mutta luola ei ottanut päättyäkseen. Aikansa taivallettuaan hän saapui pienelle valokehälle. Luolan katossa oli hyvin kapea pyöreä aukko aina maanpinnalle saakka; jätti olisi voinut tukkia sen yhdellä sormella. Valokanavan alla oli kenties luusta valmistetulla telineellä pitkä puuputki, joka oli sekin käsittämättömien maalausten peittämä. Tongu tunnisti sen puupuhaltimeksi, jota hän oli nähnyt kaupungissa soitettavan. Kuten miltei jokaiselle, joka kohtaa yksinäisen soittimen autiossa tilassa, hänelle iski voittamaton mielihalun puhaltaa keuhkojensa pohjasta. Keltaiset sormet tarttuivat suukappaleeseen, keuhkot täyttyivät ilmasta… Mutta silloin kuului lehahtava ääni. Shamaanin kookaburra lensi tunnelista, istui didgeridoon päähän, naurahti varoituksen ja nokkaisi toista kättä, jossa vanhuksen ojentama taikinapallo oli.
Tongu huokaisi, rapsutti paksua lintua, nuuhkaisi palleroa ja laittoi sen suuhun. Se turrutti makunystyrät välittömästi, luola tuntui pimenevän entisestään, edessä erottui naurulinnun timanttisilmä kun se hyppäsi ilmaan ja laskeutui jätin olkapäälle, kynnet ottivat kiinni selkälevystä, lupa oli annettu, ja keltainen jättiläinen puhalsi putkeen sävelet jotka tärisyttivät koko luolaa.
Ja silloin ne heräsivät henkiin. Hahmoja ja muistoja, tulevia ja menneitä, virtasi esiin seinistä. Maalausten kudelma selkiintyi kerralla, hetket elon päivistä tuonpuoleisiin virtasivat kivestä ulos.
Aavehävittäjä matkasi aamutaivaalla.
Cordak-ammukset osuivat patomuuriin ja vesimassat lähtivät liikkelle kuin hidastettuna.
Viherkeltainen soturi kertoi pohjoisesta saaresta, jossa oudoinkin kulkija voisi olla kuin kotonaan.
Laivastolaiset joutuivat neuvottelemaan tuntitolkulla paikallisten tullivirkailijoiden kanssa, että saivat laskeutua Tahtorakilla kaupungin laidalle. Täkäläiset vaihtoivat hallitusta ja sopimuksia aivan liian tiuhaan.
”Tähdet ovat kauniita”, varjojen herra sanoi.
”Niin.”
”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.”
Suuri höyrykone oli omaa suunnittelua. Potkurin pyörittäminen sai pellit irtoamaan hallin katosta.
”Aikapoika”, Guardian sanoi mahtipontisella äänensävyllä. ”Aikamatkustaja menneisyydestä! Maailmasta, jota kehitys ei ole vielä pilannut!”
Keltaiset kourat nappasivat kiinni aluksen perälaidasta.
Fexialaiset siirtokuntamainarit olivat selvinnähden helpottuneita saadessaan kauan kaivatut ruoka- ja juomalähetyksensä. Vastalahjaksi saaduista helyistä saisi hyvän hinnan Bruturagassa. Klaani saisi vastiketta Laivastoon upotetuille rattaille.
Kyläläiset tarjosivat suurta, karkeatekoista kilpeä ja pitkää keihästä.
Sähkösäilän heilautuksella Mustalumi jäädytti räjähteet. Nyt oli aika juosta niin pirun lujaa.
Kevyt ilma-alus lensi läpi Maailman Muurien kuusiokulmaisen aukon, jonka hahmottaminen läheltä oli miltei mahdotonta. Edessä kerääntyi myrskypilviä.
Välkkyvät ammukset sinkoilivat sinne ja tänne. Villiintyneet Tahtorakit talloivat niin pihtileukaisia perkeleitä kuin paimeniaankin.
Hiekkaan kadonnut laivastolainen löytyi sankareiden helpotukseksi pian. Kaukau edellä Ternok kaivettiin maa-aineksesta. Sydänvalo paloi, mutta silmät naamion takana olivat kiinni.
Banaania. Se saakelin hienohelma pitää minua pilkkanaan.
Panssarilasin takana Zorak von Maxitrillian hymyili sanomatta sanaakaan.
Lohrak-hävittäjä räjähti kappaleiksi. Hopeahaarniskaisen konetorakan puolikasvoilla oli julma virnistys.
Hahmo otti pitkillä, kaavun peittämillä jaloillaan jäykkiä, vieterimäisesti joustavia askelia. Olento hengitti ensiksi raskaasti sisäänpäin ennen kuin henkäisi tuskaisesti ja vihloen ulospäin.
Torakkaeverstin elittihaarniskan rannepanssari aukesi ja ojensi torakan käteen pistoolin.
Ensimmäinen luoti teki kuhmun kulkupelin perään.
Kaksi muuta upposivat nilkkaan.
Kipu levisi kehon joka soluun, jokainen tuntoreseptori alkoi kirkumaan, ei voinut kun päästää irti, antaa jäljelläolevan adrealiinin tehdä tehtävänsä… silmä sumeni, jalat pettivät alta, selkä rysähti peltiin mutta se oli merkityksetöntä, kipu peitti ajatukset luotien jäytäessä lihaa, luuta ja rustoa, ja sitten näkyi vain mustaa.
Torni. Se, joka suojaa valkoista kuningasta. Se, joka suojaa valkoista kuningatarta. Se, joka suojaa kansaa kuin rautamuuri.
Sinua tarvitsemme vielä puolustamaan itseäsi heikompia.
…ja keltainen jättiläinen syöksyi luolasta ja horjahti rähmälleen matoralaisvanhuksen eteen. Kookaburra lehahti takaisin shamaanin olkapäälle.
“Saitko vastauksen kysymyksiini, suuri lapseni?” kysyi vanhus lempeästi.
“Minä…”
“Tamairu-Vâ näyttää meille sen, mitä kannamme sydämessämme”, sanoi shamaani, “monet tulevat tänne uskoessaan tiensä olevan risteyksessä. Mutta usein he ovat tehneet valintansa jo vuosia sitten. Sillä eikö ole niin, että sydämessäsi jo tiesit, ettei visorak-lauman kohtaaminen johtaisi kuin turhaan kuolemaan?”
“Niin…”
“Ja että jossain kaukana, toisessa ajassa, on kansa, jota velvollisuutesi on suojella? Joukko, jonka yhtenäisyydelle ei löydy vertaista? Kohtalo, joka siivu kerrallaan paljastuu päivien pimetessä?”
“Mutta. Viime kerralla… Vuosia sitten et sanonut mitään. Katosit. Kun tulin luolasta, jouduin etsimään tieni maan pinnalle itse.”
“Kaikki sanoja ei lausuta ääneen, ja joskus ne puhuvat lujemmin! Ja jos vanha mieleni oikein muistaa, viime kerralla olit lyhyempi eikä nilkkasi jättänyt perässään veristä vanaa. Sillä nyt, Keetongu, on aika palata. Koti odottaa!”
Telakka
Aamuseitsemältä Telakan väki oli yleensä unenpöpperöistä ja istuskeli taukohuoneessa teemukillisen parissa miettien, mitä taas uuden päivän työtehtäviin kuuluisi.
Ei tänä aamuna.
Ei sillä, että kovin moni olisi erityisesti nukkunutkaan. Laivaston vastarinta sodassa oli ollut viime aikoina pistoiskuja allianssin kaukopesäkkeisiin tai tiedustelulentoja kaukana vihollisten yläpuolella. Mutta tänä yönä matkaan olivat lähteneet kolme Kane-raa täynnä toia, kaksi etevää Lohrak-paria ja itse Telakan herra Keetongu mukanaan kauan valmisteltu iskuryhmä erityisvalmisteisella häivealuksella.
Nyt vain yksi Lohrak oli palannut. Pilotti Soak ja ampuja Hanbar istuivat hallin seinää vasten vierekkäin käärittyinä shokkipeittoihin ja katselivat tyhjyyteen. Sairasosaston ylihoitaja Yilda, syysruskan värinen matatu-kasvo, istui penkillä hiljaisten laivastolaisten vieressä ja puhui näille rauhoittavalla äänellä. Sinivalkopunainen toa, Telakalle hyvin tuttu tohtori Kupe mittaili välinesalkkunsa käsissään heidän edessään aamutaivasta katseellaan.
Laivaston komentoketjun toiseksi ylinnä oleva vanha Tehmut katsoi lentäjäkaksikkoa ja sitten heidän hävittäjäänsä, joka oli vedetty sisälle kiskoilla kulkevalla laskeutumisvaunulla. Hän oli saanut pojista irti, että Lohrak-pareista toinen, Weedol ja Morthank, eivät olisi palaamassa tehtävältä. Lohrak-tiimi oli tiivis ja tilkitty, ja sen jäsenet olivat olleet todella läheisiä; Tehmut ei kysellyt enempää. Edellisen kerran Laivasto oli menettänyt jäseniä sodassa Nui-Koron harhautuksen aikana. Se, että vainajia tulisi liikaa, tiedostettiin kyllä jatkuvasti, mutta tällaiset uutiset olivat aina yhtä murskaavia.
Pari metriä edempänä hallin suuaukosta seisoi Telakalla harvinainen näky – tai harvinainen lihana ja verenä, vaikka tämän kuvia hymyili kymmenien aluksien kyljistä. Sähkön toan Hau-naamio kiilsi varhaisaamun valossa kultaisena. Punainen visorak seisoi jännittyneillä hyönteisjaloilla tämän vierellä.
Visokki ei voinut kuin hiljentyä. Myös adminit tuijottelivat pohjoista aamutaivasta kohti hiljaisen odottavaisina. Tawan hengitys höyrysi hallan aamussa, ja hän kääriytyi tiukemmin violettiin villakangasviittaansa. Visokin kuoreen kylmä ei purrut.
Tawa katsoi hetken parasta ystäväänsä valvotun yön kehystämillä silmillä. Visokki yritti, kuten aina, parhaansa mukaan näyttää hänelle rohkealta ja toiveikkaalta. Jos hän olisikin vain vielä keksinyt sanoja tukemaan sitä.
Pienen matkan päässä päivystävästä administosta tuore klaanilainen Sulfrey odotti myös lisätietoja. Hän katseli hermostuneena Tawaa. Tilanne oli kuin pienoisversio Sulfreyn saapumisesta Bio-Klaaniin: sihteerikkö ihaili etelän suurkaupunkia ja sen linnakkeen ideaaleja, mutta oli päässyt käymään paikan päällä ensimmäisen kerran evakkona, sotaa paetessaan.
Nyt hän oli aivan puhe-etäisyyden päässä idolistaan, mutta he olivat täällä yhdessä odottamassa epävarmoja uutisia.
Harkel, missä viivyt…
Tawa kääntyi katsoakseen takanaan olevaa joukkiota ja pysähtyi matoranin tuijotukseen. Hän nyökkäsi tervehdyksenä tälle, ja, kun tämä ei vaikuttanut liian hylkivältä, käveli varoen pikkunaista kohti.
”Hei”, admin tervehti rauhallisella äänellä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikkien odotustensa vastaisesti Sulfrey ei mennyt aivan lukkoon, vaan vastasi ihan normaalilla äänellään.
”Ei…”
Tawa kumartui matoralaisen tasolle ja hymähti ymmärtäväisesti. ”Niin, ei tietenkään ole… sinähän olet nui-korolaisia?”
Komau-kasvoinen matoralainen nyökkäsi. ”Olen Sulfrey, siniviittojen kirjanpidosta.”
Siniviittojen, huomasi Tawa toistuvan äänettömästi huulillaan. Hän olisi halunnut vakuutella suurkyläläiselle, että syytä huoleen ei ollut, mutta ei luottanut kykenevänsä uskomaan itsekään sanoihinsa tarpeeksi.
”Tiedän, että olet huolissasi”, Tawa sanoi. ”Minäkin olen. Nyt meidän täytyy kuitenkin vain odottaa, eikö niin?”
Sulfrey ei vastannut, nyökkäili vain hiljaisena pienen merkitsevän hetken. Tawa huokaisi hiljaa ja käänsi kasvojaan hieman pois tästä.
”Olen pahoillani, jos minusta ei ole juuri nyt apua.”
”Ei, vaan kiitos paljon”, Sulfrey vastasi hätäisesti. ”Sinä autat paljon, kaikkia…”
Soperrustaan häpeillen Sulfrey nyökkäsi, kääntyi ja asteli syrjään, eikä huomannut kuinka Tawa nosti kättään häntä kohti ja oli sanomassa jotain, mutta hiljenikin täysin.
Harkel, olisit edes kertonut minulle ajoissa, että olet lähdössä, matoralainen vielä huokaili mielessään. Olisin palannut Päättisiltä aiemmin…
Tawa katseli keltaisen pikkunaisen kaikkoamista, pudisti hiljaa päätään, nousi seisomaan ja asteli takaisin Visokin vierelle.
Hallin oviaukon sisäpuolella lämpimässä valossa päivystivät lentäjä-ässä Ämtur ja pitkänhuiskea Walsinats. Huolestuneita ilmeitä vaihdettiin. Paikalle kokoontui pikku hiljaa muitakin Laivastolaisia; uutiset kaatuneista Lohrak-lentäjistä kiersivät synkissä katseissa, mutta Tongusta, Ontorista, Ternokista ja muista ei kukaan tiennyt mitään.
Huomiota laivastolaisten joukossa herätti admineista se, joka ei Telakan alueilla useimmiten liikuskellut, eikä tarvinnut olla viinen terävin tulinuoli ymmärtääkseen, miksi. Visokki vilkaisi epäluuloista laivastolaisjoukkoa ja kääntyi taas kiitorataa kohti.
Jos hallin edustan tunnelma oli muille jo ahdistava, tunsi visorak sen moninkertaisena ja jo kauan muita aiemmin. Juuri nyt hän ei kokenut olevansa paikallaan keventämään kenenkään muun tuntemuksia.
Vaan silloin hän havahtui nähdessään pisteen, joka lähestyi kiitorataa keltaiselta taivaalta. Visorak naksautti pihtihampaitaan voimakkaasti yhteen saadakseen kaikkien huomion.
Laivaston Kane-ra lähestyi pohjoisesta savuvanaa vetäen. Kriisitilanteessakin Telakan kenttävastaavat saivat ohjausketjun käyntiin: signaalilippuja heiluteltiin ja tulijoille osoitettiin laskeutumisvaunu; väkijoukko väisti sen ympäriltä.
Kane-ra hidasti ilmassa ja laskeutui suoraviivaisesti mutta taitavasti lavalle, joka jarrut kirskuen ohjasti aluksen sisälle. Mutta kaikki ei ollut kuin olisi odottanut; kansitykin tilalla lentopelin katolla makasi selällään keltainen jättiläinen, joka puristi pitkillä käsillään tiukasti ajokin kylkiä.
Heti vaunun pysähdyttyä matalasti kirskuen Keetongu nosti itsensä vaivoin istumaan. Kykloopin toisessa jalassa oli märkä kangasrätti, jonka väriä saattoi vain arvailla.
“Hävittiin!” hän karjaisi. “Harkel on kuollut. Ja Weedol ja Morthank! Jos heidät tunnette. Auuh.”
Vaikka keltaisen jätin sanat olivat pysäyttäviä, ei tuntunut siltä että kukaan olisi vielä tajunnut niitä tai ottanut niitä vastaan.
Eikä kukaan ymmärtänyt pysähtyä vilkaisemaankaan nui-korolaista sihteeriä, joka toivoi kaikesta sydämestään, että oli kuullut väärin.
Ovi aukesi ja ulos hyppäsi Samol kantaen Ternokia, joka oli yhä veltto; Ontor loikkasi perästä ja häntä seurasivat Iniko, Troopperi, Agnes ja Paltak väsyneinä. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, kantoi kääpiötoa pienen miehen Kupelle.
Tawa juoksi Visokin vierelle saapuneita vastaan. Adminit jakoivat epäuskoisen katseen. Toalla tuntui olevan vaikeuksia saada mikään mielessään muovailtua sanoiksi, joten visorak otti vastuun. Hätäinen viesti kaikui kaikkien tulijoiden mielissä.
”Missä loput ovat?” Visokki kysyi. ”Muut alukset?”
“Tulevat tulevat”, Tongu murahti ja yritti kavuta alas katolta, “Aarh! Kaikki helvetin tulet…”
Kupe ja Samol asettelivat Ternokin kylkiasentoon tohtorin pienimmille paareille. Lääkintä-toa jätti matoralaisen hetkeksi hoitajan hoiviin, viittoi Samolin peräänsä ja harppoi kiireisesti saapuneiden luokse.
”Muita haavoittuneita?” hän kysyi kovaäänisesti koneesta astuneilta toilta.
“No minä”, jätti vaikersi katolta, “mutta tehkää tilaa seuraaville…”
Joukko kääntyi katsomaan takaisin pohjoiselle taivaalle, josta seuraava alus lähestyi. Lippuja heiluteltiin, rata tyhjennettiin ja pian toinen Kane-ra rysähti talliinsa jokseenkin enemmän alkuperäisen näköisenä ja ilman kattomatkustajia.
Vasta aiemmin saapuneen taakse pysähtyneen Kane-ran ovi aukesi, ja ulos asteli totutun sekalainen seurakunta: toat Kyberi, Geetee, Santor ja heidän perässään Snowie ja pilotti Sehalk.
Tohtori Kupe nyökkäsi Samolille. Kääpiötoa asettui selkä ensimmäisen Kane-ran etupeltiä vasten ja risti kätensä. Kupe loikkasi tanakan heimosoturin kämmenille, ponkaisi tämän nostamana aluksen katolle ja kumartui siellä makaavan keltaisen jättiläisen vierelle tutkimaan tämän vammaa lähempää.
Samalla työnsivät Telakan syövereistä Tehmutin johtamina Laivaston matoranit esiin Tongun suuren työtuolin, jonka muhkea selkänoja oli käännetty taakse. Se tuotiin Tongun aluksen eteen ja kuin sanattomasta sopimuksesta alkoivat klaanilaiset nostamaan suurinta haavoittunutta potilaspedille.
Käskyjä ei tarvittu. Samol ja Tawa tukivat Tongua jaloista, Santor ja Snowie kannattelivat alaselkää, Geetee ja Iniko nostivat hartioista, Troopperi ja Kyberi auttoivat painon kannattelemisessa. Kupe katsoi, etteivät auttajat satuttaneet runnottua nilkkaa ja antoi neuvoja.
Visokki kipitti pois auttajien tieltä ja jäi sivulle katsomaan, kuinka toat alkoivat siirtää kivunparahduksia parhaansa mukaan tukahduttavaa jättiläistä. Visorak ei onnistunut piilottamaan tuskailuaan täydestä hyödyttömyydestään tilanteessa, eikä tunnetta auttanut yhtään se, kuka se oli, jonka avuksi hänen olisi juuri nyt pitänyt pystyä taipumaan.
Ähinän, puhinan ja parin kivunkarjahduksen jälkeen jättiläinen saatiin nojatuoliinsa huoahtamaan. Keetongu sulki ainoan silmänsä ja avasi sen uudestaan. Hän huohotti syvään ja katsoi muita synkkänä. Jalka ei tosiaan auttanut vieläkään ajattelemaan, mutta koko tilanteen synkkyys alkoi taas puskea esiin – ehkä kenties pahempana täällä rakastetulla kotiseudulla kauniissa aamuruskossa.
Klaanilaiset seisoivat hallin suuaukoilla tuijotellen toisiaan jättiläisen kantamisesta hengästyneinä. Kun välitön tekeminen kiitoradalla loppui, oli läsnäolijoilla aikaa siirtää huomionsa seuraaviin aluksiin. Tai siis niiden puutteeseen.
”Hetkinen”, Walsinats laski päässään. ”Sanoitte, että toinen Lohrak putosi… mutta entä kolmas härkä ja häivealuksemme?”
”Metsässä… toivottavasti”, Snowien alakuloinen ääni vastasi aivan Tawan vierestä. ”Hän jäi… Gee jäi jälkeen. Samoin loput kulkupeleistä, ja veljeskuntalaiset, ne kulkivat varmaan omaa reittiä… ja Kangoonkin jouduimme jättämään omilleen.”
Keltainen admin kääntyi huolestunein silmin lumimiehen puoleen.
”Mitä tapahtui?”
”Se maldito konetorakka ampui meidät alas! Kaikki pudonneet lennokkimme…” Santor Snowien takaa kirosi. ”Mutta en ollut pimeässä metsässä… kerro tarinasi, Snowie.”
Lumimies nielaisi. Hänen katseensa siirtyi Tawasta Santoriin, ja sitten taas Tawaan.
”En minä sitä tarinaksi sanoisi… mutta sankari meillä on! Gee pelasti meidät kaikki jättäytymällä jälkeen.”
Väkijoukko ympärillä hiljeni kuulemaan. Lumimies huomasi saaneensa lisää yleisöä, mutta piti katseensa Tawassa jatkaessaan. ”Kuten Santor sanoi, putosimme… en ymmärrä, eivätkä kai muutkaan, miten ne tiesivät meidän tulevan, mutta torakat olivat valmiina. Ne pudottivat meidät melkein saman tien, mutta Gee oli valmiina pelastamaan meidät. Mutta hän… Niin. Guardian jäi jälkeen ostaakseen meille aikaa. Hän tahtoi pelastaa meidät, ja myös kostoa…”
Tawan kanohilta oli luettavissa vain hämmennystä ja pelonsekaista odotusta, ja Snowie jatkoi tilanteen avaamista. Lumimiehen puheenparsi oli paljon tavallista hitaampaa.
”Hän oli todella vihainen, koska… koska Ämkoo tappoi Harkelin.”
Tawan katse oli nauliutunut jonnekin Snowien silmiin. Nainen pudisti vain päätään hitaasti, aivan kuin se olisi voinut saada Snowien muuttamaan sanomaansa ja näkemäänsä. Snowie näytti säikähtäneeltä juututtuaan katsomaan naisen kasvoja, ja hänellä kesti joitakin hetkiä pakottaa uusia sanoja ulos.
”Me törmäsimme Mä- Ämkoohon vaellettuamme metsässä hetken verran…” Snowie jatkoi jälleen, mutta piti sitten pienen tauon. Hänenkin katseensa oli etäinen, ja tovin lumiukon mieli oli aivan toisaalla. Kukaan ei kuitenkaan keskeyttänyt ennen kuin Snowie palasi asiaan. ”Ämkoo odotti meitä metsässä, ja Gee käski meitä muita pois. Me lähdimme.”
Kaksi viimeistä sanaa Snowie lausui kuin syytetty oikeussalissa. ”Me lähdimme… paitsi Harkel. Hän tahtoi varmasti auttaa Guartsua, ja palasi siksi takaisin. Ämkoo kuitenkin…”
Lumimies piti tauon ja nielaisi. Hetkeksi hänen katseensa kohtasi Sulfreyn suuret silmät.
”Sitten Ämkoo tappoi Harkelin, ja minä ja Tongu pakenimme, ja Ämkoo myös, ja Gee lähti Ämkoon perään. Sitten me juoksimme, ja hyppäsimme, ja muut saivat meidät kyytiin, ja sitten me taas pakenimme. Anteeksi, en osaa kertoa enempää, se- se oli vaikeaa, eikä-”
”Ei se mitään”, Visokin lannistunut, mutta rauhallinen ääni keskeytti. ”Kiitos, Snowie. Kiitos todella paljon.”
Lumipallero katsoi Visokkia ja nyökkäsi niiskaisten. Hänen silmänsä alkoivat kostua, kun hän näki lähemmäs astelleen pikku sihteerin ilmeen. Snowien huuli alkoi väristä, kun hän kumartui hiljaisena häntä kohti astelevan keltaisen matoralaisen äärelle. Sulfrey pysähtyi voimattomalta ja niin ohuelta näyttäen seisomaan aivan Snowien eteen, eikä lumiukko epäröinyt hetkeäkään sulkea hänet pieneen, hellävaraiseen halaukseen.
Hallin suuaukolle levittäytyi painava hiljaisuus, ja vain Sulfreyn nyyhkytyksen pienet äänet kuuluivat vaimeina vasten lumiukon olkapäätä.
”Ja”, Snowie sopersi tarrautuen tiukemmin matoralaiseen, ja antoi itsekin tunteiden vuotaa ulos, ”ja- ja ennen kuin pääsimme taas alusten kyytiin niin jätimme kengurun metsään…”
”Ei… ei se mitään”, Visokki toisti väsyneenä. ”Snowie… olit niin rohkea tänään.”
Hetken aikaa kaikki juuttuivat katselemaan nyyhkyttävän lumiukon ja matoralaisen pientä hiljaista hetkeä, kunnes päättivät astella sivummalle kaksikosta.
“… mutta entä Morthank ja Weedol? Pudottiko se kyborgi heidätkin? Entä mitä tapahtui Ternokille?”
Kysyjä oli taaempana pysynyt ko-matoran, jolla oli tuima ilme ja yksi sininen olkasuoja. Hän katsoi haastaen tulijoita.
“Se upseeritorakka, en muista numeroa”, ärisi Tongu, “Tiputti toisen härän, tappoi Weedolin ja Morthankin, ampui meidät alas ja minua jalkaan. Se sama piru oli kuulemma taistellut Ämkoonkin kanssa joskus. Ja Ternok… Tehkää nyt joku hänelle jotain!” hän sanoi ja katsoi Kupea. “Se oli onnettomuus. He räjäyttivät pommimme.”
Lääkäri-toa oli kyykistynyt jättiläisen tuhdin jalan vierelle ja raotti hätäsiteenä toimivaa siniviittaa varoen pinseteillään. Miehen lääkintä-kanohi hehkui himmeää valoa, johon keskittyminen tuntui heikentävän Tongun kipuja.
”Ei hätää”, Kupe sanoi lempeällä äänellä. ”Apua on tulossa.”
Vaitonaisen pilottikaksikon sohvan vierellä ylihoitaja Yilda tunnusteli kylkiasennossa rauhallisesti makaavan Ternokin takaraivoa varovaisesti hansikoiduin käsin. Muut laivastolaiset pysähtyivät tuijottamaan toverinsa tilannetta synkän hiljaisen hetken.
”No… saitteko te edes sitä?” Ämtur lopulta huudahti. ”Kai se konetorakka on yhtä lailla maissa?”
“Tuskin”, Tongu jurotti alaiselleen, “Tyhjensin kyllä kolme lipasta ryteikköön mutta osuin heittämällä sen tykin. Muistaakseni. Vaan tuskin me sitä saimme, jos ei se toinenkaan paskiainen aikoinaan.”
Klaanin juuriadmin oli katsellut pitkän tovin hiljaisena aamuista taivaanrantaa kohti. Nyt Tawa kuitenkin kääntyi kohti hallin suuaukolla olevaa joukkoa ja katsoi heitä sillä tapaa, että klaanilaiset eivät voineet olla pysähtymättä odottamaan tämän sanoja.
”Kiitos teille kaikille”, Tawa lausui. ”Teitte paremmin kuin kukaan olisi voinut. Nyt… levätkää. Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne. Haluan vielä puhua yön tapahtumista kanssanne…”
Hän kääntyi katsomaan Keetongun kivuliasta ilmettä, ja jatkoi: ”Mutta en usko, että nyt on oikea aika sille. Pyydän, levätkää.”
Sähkön toa nyökkäsi kuunnelleille klaanilaisille ja laivastolaisille, ja vielä kerran työhönsä keskittyvälle tohtorille. Sitten hän lähti astelemaan hallin läpi. Visokki lähti hetkeksi astelemaan hänen peräänsä ja pyysi tätä odottamaan, mutta turhaan. Joko Tawa ei kuullut tai sitten kieltäytyi kuulemasta.
Parin kerran jälkeen Visokki luovutti, huokaisi hiljaa ja kääntyi muiden pariin.
Tehmut astui esiin joukosta. Vanha mies katsoi kulmat kurtussa kohti poistuvan toan selkää ja kääntyi sitten visorakin puoleen.
“Mitä seuraavaksi?” hän kysyi admilta, “haluatteko, että lähetämme hetimiten etsintäpartion?”
”Tuota… en… en ole varma.”
Visokki jäi toljottamaan laivaston vanhan ukon Hunaa hetken hämmentyneenä. Ei ollut salaisuus, että admineista hänellä oli heikoimmat tiedot Telakan vahvuuksista ja toimintatavoista.
Lisäksi juuri nyt hän olisi vain halunnut juosta Tawan perään ja kysyä lähinnä, että miksi. Vaikka kyllä hän tiesi paremmin kuin hyvin, mikä oli hätänä.
Tehmut siveli Hunansa leukaperiä puhuessaan. ”Emme varautuneet tällaiseen lopputulemaan – oikeastaan meillä oli melkein juhlat valmiina – mutta saamme kyllä koneita ilmaan, jos tarvis on…”
“Ei kannata”, Tongu murahti, “Ne ammutaan alas… Gee ei halua, että tapatamme ketään vuokseen.”
”Ei, ei haluaisikaan”, Visokki sanoi katsomatta Tonguun päin. ”Onko teillä muita tapoja? Jotain, joka ei lennä?”
Tehmutia häiritsi aika tavalla, että keskustelukumppani puhui pään sisään. Hän puntaroi hetken, pitäisikö hänen kertoa adminin sanat muille paikallaolijoille, mutta ne taisivat olla kohdistettu muidenkin ajatuksiin.
“Eipä kyllä”, hän sanoi, “Jotain rahtausjuttuja… ei niistä ole kyllä hyötyä.” Tehmut mietti hetken ja sanoi sitten terävämmin, “Me emme ole varuskuntaparakki, vain joukko lentäjiä ja insinöörejä, jotka tekevät sen mitä täytyy.”
”Ymmärrän kyllä. Anteeksi, en taida tietää tarpeeksi siitä, mitä teette sanoakseni mitään kovin järkevää. Guardianin kanssa lähteneistä veljeskuntalaisistakaan ei taida olla mitään havaintoa?”
“Ne jäivät sinne metsään, kun Guartsu käski meidän jatkaa…” sanoi Ontor, joka seurasi tarkkana vierestä, kun Kupe tutki Ternokia, “silloin kun Ämkoo tuli tiellemme. Sen jälkeen ei havaintoa.”
Visokki pysähtyi hetkeksi miettimään. Uhka vai mahdollisuus? ”Eli toivoa on vielä… entä jos heillä on joku ratkaisu?”
“Niin, ja onhan Geekin kova eränkävijä… Siellä saarellakin, kaikkien niiden torakoiden kanssa, monta päivää”, jatkoi Ontor, joka tukalasta tilanteesta riippumatta luotti ihailemaansa adminiin.
“Mutta jos siellä on Morthankin ja Weedolin tappanut torakka ja Harkelin murhannut miekkapiru, joutuu hänkin tiukalle…”, mietti Tehmut ilottomana.
Visorak katsoi hyönteissilmillään synkeästi Laivaston kakkosmiestä ja teki päällään eleen, joka oli tulkittavissa pieneksi nyökkäykseksi.
”Yrittäkää keksiä jotain”, Visokki sanoi, ja adminin äänen kaiun kadottua Tehmut tajusi, että näitä sanoja muut eivät tainneet olla kuulemassa. ”Anteeksi, en vain oikeasti tiedä, mitä se voisi olla, mutta luotan teihin. Ja…”
Visokki katseli uupunutta joukkoa, joka alkoi vähitellen ymmärtää olevansa välittömän kuolemanpelon tuolla puolen. Tehtävältä palanneet toat ja lentäjät katselivat hiljaisina lääkäri-toan ja päähoitajan rauhallista työskentelyä haavoittuneiden parissa. Snowie ja Sulfrey pysyivät hiljaa sivummalla, eikä kumpikaan ollut sanonut hetkeen edes pientä sanaa.
”… ja pyydän, voitteko pitää heistä huolta? Minusta tuntuu, että minun täytyy etsiä Tawa.”
Tehmut nyökkäsi ja teki epämääräisen puolisotilaallisen hunöörieleen. Hän huokaisi syvään katsellen hetken, kuinka hämähäkkijalkainen admin asteli hallin läpi jo kaikonneen ystävänsä perään. Sitten Tehmut kääntyi väkijoukkoon päin. Hän ei kokenut olevansa mikään johtajaluonne, mutta pomo oli loukkaantunut, administö vähintäänkin hajallaan ja moderaattorivoimista ei jälkeäkään. Tästä tulisi pitkä päivä.
“No niin, kaikki. Sillä mennään mitä annettu on. Ämtur, Walsinats, hakekaa yksi pienemmistä Nöpöistä, tuota tuolia on turha lähteä tuollaisenaan kantamaan sairaalasiipeen. Ja… vaikkei tämä nyt tosiaankaan ole paras hetki juhlimiseen, niin pieni hiukopala ei varmasti tee kenellekään pahaa. Vasemman siiven neuvotteluhuoneesta löydätte ruokaa, jolla oli tarkoitus juhlistaa Tulikärpäsen tuhoa. Mutta ottakaa sentään ne juhlalakanat ja serpentiinit ensin alas.”
Kaupunki
Kiivaassa askelluksessaan toa havahtui vasta minuuttien päästä ystävän äänen kaikuun.
”Tawa! Odota!”
Visokki sai hänet kiinni Moderaattoriväylän jalkakäytävällä. Varhaisaamun matalat auringot piirsivät jalkojen alla vilisevien mukulakivien väliin raskaita, teräväreunaisia varjoja. Hiljaisella kadulla ei astellut vielä kuin muutama vartiomies ja ruuanjakopistettään valmisteleva valkokaapuinen krikcit-seurakuntalainen. Katuteltan suuaukon liepeet aukenivat, ja muutaman evakon väsyneet päät vilkaisivat admineita.
Sähkön neito odotti paikallaan, kun visorak kiiruhti hänen vierelleen. Heti kun tämä oli mukana matkassa, Tawa jatkoi vaitonaisena matkaa ripein askelin.
”Minulla oli aavistus, että jokin olisi pielessä”, Visokin äänen hiljainen kaiku sanoi, ”mutta en uskonut, että näin pahasti.”
Maailma pimeni hetkeksi, kun he kävelivät läpi muurinaukosta Moderaattoriväylän varrella. Vallin toiselta puolelta paljastui hehkeän syksyisen kaunis Keskisuuren kasteen aukio, jonka kirkkaan vihreät niityt tulivat admin-tornin kahden varjon halkomiksi.
He jatkoivat kävelyä aukiota kehystävän polun sileillä kivillä. Sanallakaan varoittamatta Tawa pysähtyi yhtäkkiä ja kumartui nurmen ja polun rajalla olevan kukkaistutuksen ääreen. Kukkien edessä pieni matoralaisen patsas piteli kädessään valokiven sirua, jolla se osoitti admin-tornin suuntaan.
”Mutta emme me olisi voineet tietää sen paremmin kuin Geekään, että se menisi näin, Tawa. Itsensä syyttäminen ei johda mihinkään rakentavaan.”
Tawa hiveli yhtä patsaan edessä olevista kukista kämmenselällään. Sinikukintoisen tarhapetunian pienimmät lehdet olivat alkaneet jo käpertyä kylmyydessä.
”Avde teki tämän”, Visokki sanoi jääkylmästi Tawan viereltä. ”Avde on syyllinen.”
Toa vastasi vihdoin, mutta myöhässä ja epätavallisen hiljaa.
”Avde on siis syyllinen kaikkeen, mitä meille tapahtuu?”
”Tawa, en tarkoita sitä niin. Hän ei koske torakoiden sotastrategiaan… ei hän työskentele niin. Minä tarkoitan Ämkoota. En tiedä siitä Geen puhumasta miekka-asiasta kovin paljoa, mutta eikö se ole selvää?”
Sähkön toa nousi varoittamatta kukkien ääreltä ja jatkoi matkaa aukion läpi visorak perässään. Admin-tornin varjojen välisellä alueella aurinko häikäisi taas heidän silmiään pienen hetken. ”Ei Ämkoo olisi mennyt nazorak-propagandaan. Ei edes kidutettuna ja aivopestynä. Me molemmat tiedämme kyllä, että hän on Avden naruissa. En ole ehtinyt miettiä sitä paljoa, mutta se sopii täydellisesti profiiliin taas yhtenä tapana, jolla Avde yrittää rikkoa meidät sisältä päin…”
Vartijat kohensivat ryhtiään rautaporteilla, kun adminit saapuivat. Tawan nyökkäys sai heidät avaamaan tien kaksikolle.
”Enkä olisi yhtään yllättynyt, jos hän manipuloi Ämkoota ihan vain satuttaakseen Guartsua!” Visokki sanoi synkästi. ”Gee on kuitenkin ottanut tämän koko petturijutun todella raskaasti. Avde kyllä tietää, että Gee on tullut jo aiemminkin omiensa pettämäksi, joten hän päätti iskeä siihen kaikin tietäminsä tavoin. Eikö olekin päivänselvää, että Avde haluaa Geen menettävän kontrollin ja luottamuksen klaanilaisiin?”
Portaikko ylimpään kerrokseen kalisi alla kolkon metallisesti. Violetin villakangasviitan liepeet hipaisivat Visokin silmien edessä jokaisen portaan reunaa Tawan askeleilla.
”Tawa, emme saa antaa hänen päästä ihomme alle. Emme, vaikka hän kaivaisi esiin henkilökohtaisimmat kipupisteemme. Mitä syvemmälle hän kaivaa, sitä tiukemmin hän saa istutettua loisensa meihin!”
Vieläkään marssiaan hidastamatta tai ryhtiään rentouttamatta Tawa nousi viimeiseltä portaalta puulattialle ja laski kätensä huoneensa ovenkahvalle. Nainen jätti oven huolimattomasti takanaan auki astellessaan sisälle. Visokki seurasi epäröimättä.
Suljetut verhot värjäsivät hämärää Tawan huoneessa syvän punaiseksi. Visokki vilkaisi Nöpön koria ja löysi pikkuruisen vielä aamu-uniltaan vilttikasan keskellä. Ruuanmurusten pikkuinen polku johti korilta ruokakupille.
”Tawa, emme saa langeta siihen, mitä hän yrittää. Hän haluaa kaaosta ja sekasortoa. Hän haluaa meidät toisiamme vastaan. Että me annamme hänelle…”
Visokki jäi tuijottamaan Tawaa, joka oli nostanut hiljaisena käsiinsä valokuvakehyksen ikkunanpuoleiselta seinältä. Sähkön neito käänsi kuvaa verhojen välistä pakenevaan ohueeseen valokiilaan ja katseli sitä pää painoksissa.
”Tawa”, Visokki sanoi hiljaa. Hän otti lähestyviä varovaisia askelia ystäväänsä ja johtajaansa kohti.
”Tawa, puhu minulle.”
Visokki ei nähnyt lasin kirkkaasta heijastuksesta, mitä hyllynsä valokuvista Tawa katseli. Sen kullatut kehykset oli koristeltu kaiverruksilla terälehdistä ja piikikkäistä köynnöksistä.
”Tawa, sinun täytyy puhua minulle”, Visokki sanoi. ”Minua pelottaa, Tawa. Minusta tuntuu siltä, kuin emme olisi puhuneet kunnolla viikkoihin. Minusta tuntuu siltä kuin etääntyisin sinustakin joka päivä. Et ole kertonut minulle aikoihin mitään kaksoisolennostasi, ja…”
Visokki otti syvän henkäyksen ja pysähtyi muutaman metrin päähän Tawasta.
”Hän pelottaa minua, Tawa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä hän on. Tiedän, että hän ei ole ollut vielä vaaraksi kenellekään, mutta sen jälkeen kun hän ilmestyi, minusta on tuntunut siltä, kuin välissämme olisi läpinäkyvä seinä. Siltä kuin… en olisi koskaan tuntenut sinuakaan oikeasti.”
Tawa piti katseensa tiukasti valokuvassa, jota hän piteli nyt molemmilla käsillään. Naisen hengitys raskautui, ja hänen olkapäänsä alkoivat täristä.
”Mitä jos Avde on… senkin takana? Hän haluaa napsia meidät yksi kerrallaan pois. Ensin kaikki se aika, jonka vietin vankina hänen maailmassaan vain siksi, koska tein hänen kanssaan sen järjettömän vaihtokaupan. Tajuatko, kuinka hyvä kauppa se oli vain hänelle? Hän sai minulta jonkun mystisen muiston Klaanin saaren Nimda-havainnosta, jota minä en itse muista… kun minä taas sain häneltä pelkkää pelkoa ja vainoharhaa! Kuusi petturinimeä, joista vain yksi on oikea. Mitä muuta sellainen on kuin manipulaatiota?”
Viha tihkui Visokin äänestä, kun hän jatkoi puhumistaan. ”Tawa, ehkä… ehkä hän yrittää vaikuttaa sinuunkin peilikuvasi kautta? Nyt kun hän on saanut Ämkoon nukekseen, hän käänsi hänet Geetä vastaan, ja nyt hän-”
Visokin sanat katkesivat ilmaan, kun hän säikähti hämärän huoneen lattialle pirstaloituvaa valokuvakehystä. Valoa heijastava lasi hajosi kauniisti kuuteen palaseen Tawan jalkojen juureen.
Visokki nosti säikähtäneenä katseensa Tawan kasvoihin. Toa seisoi yhä samassa asennossa, josta hän oli tyynesti pudottanut kehyksen lattialle. Nyt nainen hengitti raskaasti suun kautta eikä edes vilkaissut ystävänsä silmien suuntaan.
”Tawa, miksi sinä…”
Visokki katsoi sirpaleiden keskellä olevaa valokuvaa, ja pysähtyi sanattomana. Pudotuksesta rypistyneessä mustavalkoisessa otoksessa paistoi ainoa kuva heistä neljästä yhdessä.
”Kuunteletko sinä itseäsi?” Tawa kivahti ja sai visorakin perääntymään säikähtäneenä.
”Tawa…”
”Ymmärrätkö sinä YHTÄÄN, mitä tapahtuu?” Tawa pusersi vihaisia sanoja ulos suustaan. ”Kuuntelitko sinä Telakalla mitään muuta kuin omaa ääntäsi?”
Visokki avasi pihtejään hiljaa ja yritti katsoa Tawaa silmiin pienen hetken, mutta ei pystynyt siihen. Liikaa kipua virtasi häneen toan visiirin läpi.
”Tämä ei ole jonkun pahan teatterinpitäjän näytelmää, Visu. Tämä on meidän elämäämme. Näetkö sinä noiden kaikkien helvetin teorioiden takaa, mitä sille tapahtuu?”
”Tawa… pyydän, rauhoitu ja kuuntele mi-”
”Kuuntele sinä näitä sanoja”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä, ”Ämkoo tappoi Harkelin. Nyt hän on saattanut tappaa Geen.”
Visokki jäätyi paikalleen. ”Ei, Tawa, emme voi-”
”Ämkoo. On saattanut. Tappaa. Geen”, Tawa toisti. ”Me elämme nyt elämää, jossa tuo on lause, joka voi olla jo totta. Eikä se ole vain Avden pahaa suunnitelmaa, joka pysäytetään pysäyttämällä hänet. Se on nyt todellista, Visokki. Etkä- etkä edes sinä voi ottaa sitä pois!”
Visokin katseesta hehkui pelkkää epätoivoa. Ääni, joka kurkotti tiensä Tawan tajuntaan alkoi sopertaa ja hiipua yhä hiljaisemmaksi. ”Ei, Tawa… emme voi katsoa sitä noin. Emme voi antaa Avdelle sitä valtaa. Juuri tätä hän-”
”Äläkä puhu minulle sanaakaan Avdesta!” Tawa huusi. ”Tällä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Hän ei voi muuttaa kenenkään luontoa… enkä usko, että edes Nimdalla. Eivät ne sirut voi olla selitys ja ratkaisu kaikkiin maailman helvetin ongelmiin! Demonit ja taikuus voivat minun puolestani vaikka hallita maailmaa ja olla syypäitä kaikille sodille…”
Tawa hengitti yhä raskaammin. Tärisevä hengitys ja sanat sekoittuivat vapisten, ja Visokkia teki pahaa kuunnella.
”… m-mutta aina lopulta me teemme tämän kaiken itsellemme! Ja sitä ei Avde voi pakottaa! Sitä hän ei voi suunnitella.”
”Tawa… pyydän… älä hyväksy tuota. Hän haluaa lyödä railon välillemme. Hän-”
”Visu…” Tawa keskeytti kuiskauksella, ”en halua puhua sinun kanssasi nyt.”
”… Tawa… minä- minä olen pahoillani.”
”Minä tiedän, että olet”, Tawa sanoi raskaalla äänellä, ”mutta siitä ei ole nyt juuri mitään apua. Ja mitä pidempään olet täällä, sitä enemmän tulen vain sanomaan lisää asioita, jotka satuttavat sinua. Eikä se ole Avden syytä… sillä me teimme tämän aivan itse.”
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään sulkea heidän mieltensä välillä olevaa yhteyttä. Visorak kääntyi poispäin toasta, asteli hiljaisin askelin ulos ja työnsi oven kiinni.
Ääneen heränneen ussalin kaksi silmää varsien päässä nousivat korista katsomaan keltaista toaa, joka nojasi ikkunaan kädet vasten kasvojaan. Rapujalkojen kipitys johti pikkuisen äidin suurten keltaisten jalkojen juureen.
Ja ussal inahti surumielisesti, kun lattialla sen silmien edessä lojui rypistynyt kuva, jossa sarvipäinen kanohi hymyili skakdin, toan ja visorakin vierellä jo kauan sitten menetettyä hymyä.
