Kolmikko laskeutui loivaa, auringon kellastaman ruohon peittämää mäkeä. Ämkoon lumihuippuinen ja -rinteinen vuori oli heidän takanaan. Tuuli puhalsi heitä vastaan jokilaaksosta, jonka niittyjen ja satunnaisten puiden keskeltä paistoi heidän määränpäänsä, Nui-Koro.
Joen varrelle rakennettu Nui-Koro oli suurin asutuskeskus Klaanin linnakkeen lähiympäristön ulkopuolella. Muurien ja vartiotornien ympäröimän kaupungin kymmenet olki- ja harvemmat tiilikattoiset talot olivat kuin sikoja karsinassa. Kaiken tämän keskellä kohosi emakko, suuri katedraali, jossa kaupungin pormestari piti majaansa. Katedraalin yhteydessä oli myös pieni varuskunta, jonka lipputangossa liehui Bio-Klaanin sinivalkoinen lippu.
Klaanin linnakkeen korkeimmat tornit näkyivät pieninä tikkuina utuista taivasta vasten kaukana edessäpäin. Heillä oli vielä runsaasti matkaa taitettavana. He saapuivat valtatielle. Täälläpäin valtatiekin oli oikeastaan vain muutamien metrien levyinen hiekkatie, jolla heinillä lastatut kärryt köröttelivät verkkaisesti.
Nui-Koro, saaren suurin kaupunki Linnakkeen jälkeen
Pian kaupungin kiviset muurit kohosivat heidän edessään. Suuri puuportti oli kiinni alituisen nazorak-uhan vuoksi. Klaanin tunnuksilla varustettua haarniskaa kantanut vartija päästi kuitenkin järjestön jäsenet passejakaan kyselemättä sisään.
Kaupungin keskusaukion vilkkaudesta päätellen oli markkinapäivä. Kymmenet matoranit, vortixxit sun muut värikkäät olennot kävivät kiivasta tinkimä-inttämistä toistensa kanssa monenlaisista tavaroista ja elintarvikkeista. Auringonpaisteelta suojasivat torikojujen raidalliset katokset, joita jatkui silmänkantamattomiin.
Trio raivasi tietään läpi meluisan torin. Tavaraa tyrkytettiin, kolikot kilisivät, biomekaaniset pulut nokkivat ruuantähteitä maasta ja taapersivat päätään nytkyttäen pakoon kun niitä lähestyi. Paistettujen, biomekaanisten muikkujen rasvainen käry leijui ilmassa. Joku tuli kysymään lanttia alkoholijuomaa varten. Jotkut tuijottivat kummallisen näköistä kolmikkoa, varsinkin eriskummallista Makea, kuin eivät olisi ennen heidänlaisiaan olleet nähneet. No, harva varmaankin oli.
Torin keskellä oli suunnaton vesiallas. Se oli täysin pyöreä, ja varmaan puolipallon mallinen pohjakin sillä oli. Neljättäkymmentä metriä oli sen halkaisija. Sitä ympäröivä kivijalka oli niin matala suhteessa mukulakiviseen aukioon, että altaaseen saattoi kompastua helposti, ja se luultavasti myös tulvi sateella. Sitä ympäröi neljä lipputankoa, joissa liehuivat värikkäät viirit.
Kolmikko saapui pian goottilaismalliselle (vaikka sitä sanaa ei tässä universumissa käytetäkään) katedraalille, joka oli läheltä vielä suurempi ja vaikuttavampi kuin miltä se muurien ulkona vaikutti. Se langetti varjonsa viilentämään kolmannesta koko suuresta torista. Puista pariovea vartioi pari Toia. Heille ilmeisesti maksettiin palkkaa liikkumattomana ja mykkänä pysymisestä. Make tökkäsi toista sormellaan. ”Patsaita.”
”Kaupungin kirjasto on tässä katedraalissa”, Kepe kertoi. ”En tosin ole varma päästetäänkö sinne ketä tahansa. Meidän täytyy anoa audienssia pormestarilta.” Hän oli juuri astelemassa koputtamaan ovea kun huomasi siihen naulatun paperin. ”Suljettu sunnuntaisin”, siinä luki. Kepe hakkasi ovenkarmia päällään.
”Ei kai auta kuin etsiä majatalo”, Snowie ehdotti. Suunnitelma pantiin täytäntöön.
Maisema oli klassisen sumuinen. Muutama suuri laiva kellui paikallaan sidottuna kiinni kahteen suuriin, betonisiin laitureihin. Muutama muu laituri oli autio. Kaikenkokoisia puulaatikoita oli kaikkialla. Muutama niistä nostettiin massiivisen nosturin avulla yhden laivan kannelle. Lastaus oli lähes suoritettu. Vain parisen kymmentä torakkaa oli työskentelemässä. Loput joko vartioivat tai laiskottelivat.
Muutama Nazorak istui pienien laatikoiden päällä erään suuremman laatikon ääressä. Heillä oli käsissään jonkin sortin pelikortteja. Laatikon päällä oli kainelaisia juomatölkkejä ja patukoita. Pienikokoisin, pipomaiseen päähineeseen pukeutunut torakka iski korttinsa pöytään. Ne nähtyään kolme körilästorakkaa laskivat omansa kyrsiintyneinä. Riemuitessaan voittajatorakka ei huomannut pelitovereidensa huomanneen hattunsa alta pilkottavaa korttia. Isokokoisin, ankkuritatuointia olkapäällään kantava torakka lähestyi häntä uhkaavasti…
Eräs Nazorak istui yksin vartiotornin huipulla siaitsevassa pienessä rakennelmassa. Se katseli tylsistyneenä ikkunalasien läpi satamaan. Ilman sumua näköala olisi luultavimmin ollut erittäin nautinnollinen. Torakka naputteli pöytäänsä sormenpäillään. Pöydällä lojui kaikenlaisia papereita, kolkon pöytälampun valaisemana. Tämä päivä oli ollut tylsä. Torakka päästi kyllästyneen huokauksen, kääntäen tuolinsa ympäri. Antaen jaloillaan vauhtia, tämä rullasi tuolillaan huoneen toisessa päässä siaitsevalle jääkaapille, avaten jääkaapin oven, ja ottaen sieltä juomatölkin. Oven suljenttuaan torakka rullasi takaisin työpöytänsä ääreen. Tämä naksautti tölkin auki. Muutama juomapisara jennähti pöydälle. Torakka imaisi ainakin puolet tölkin sisäälöstä kerralla. Siemausta seurasi komea röyhtäisymäinen äännähdys. Torakka nojasi vasemmalla kyynärpäällään pöytään. Tällä kertaa sormien naputtelun kohteeksi joutui juomatölkki. Nazorak oli valmiina uuteen siemaisuun, huomaten kuitenkin jotain merellä. Torakka laittoi tölkin sivuun, avaten työpöytänsä ylälaatikon. Pian tämä sai kahmittua käteensä kiikarit. Se suuntasi kiikarinkatseensa näkemäänsä kohteeseen. Laiva. Se ei näyttänyt yhdeltäkään rekisteröidyltä Nazorakien laivalta. Sitä oli kuitenkin vaikea hahmottaa kokonaan, koska sumu.
Torakka havaitsi punaista kirjoitusta laivan vasemmassa kyljessä. Laiva alkoi tulla paremmin esiin sumusta. Laiva näytti kovasti siltä, jonka Skakdit olivat ilmoittaneet kaapatuksi. Torakka heitti kiikarit pöydälle, syöksyen ylös tuolistaan kohti seinällä olevaa isoa, punaista nappia. Pian hälytyskellot pirisivät pitkin satama-aluetta. Korttihuijaritorakka välttyi täpärästi siltä, että hänen leukansa olisi vedetty niskaan. Kaikki aseen omaavat lähitorakat vetäisivät ne esille, siirtyen pian laiturin luo. Pian laiva ilmestyi kaikkien näköpiiriin. Se liikkui ihan kuin se olisi ajelehtinut. Laivaan oli maalilla ja pensselillä sutaistu teksti ”Yön Timo II”. Hitaasti mutta varmasti paatti asettui laiturin viereen. Tunnelma oli jännittynyt. Kaikki olivat hiljaa. ”Aluksen miehistö, astukaa ulos paatistanne kädet ylhäällä ja tunnistautukaa, tai avaamme tulen”, johtohahmotorakka huudahti. Pian mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo astui laiturille. Nazorakit kohdistivat aseensa piiput tiukasti tähän. Äksen puhunut torakka viittoi hahmoa nostamaan hupun päästään. Kaavun alta ilmestyi tumma käsi, joka laski hahmon hupun alas niskaan.
Torakat laskivat aseensa pettyneenä tunnistaessaan Amazuan. ”Yarrrrr”, Amazua nosti hupun alta toisenkin kätensä. Siinä oli iso koukku. ”Amazua”, äskeinen torakka totesi, ”sinuakin näkee”. Torakka puhui palkkasoturille melko tuttavallisesti, vaikka tätä ei Nazorakien alueilla paljon oltu nähty. Hermostuneet Matoranpiraatit astuivat esiin kapteeninsa perässä. Amazua asteli päättäväisesti laiturin pään portaita ylös. ”Yhteys Skakdien päätukikohtaan”, palkkasoturi tokaisi Nazoraksotilaalle. ”Entäs nuo”, torakka kysyi palkkasoturin perään. ”He ovat… ”kumppaneitani”. Kohdelkaa heitä hyvin.” Nazoraksotilaat loivat Matoraneihin ihmettelevän katseen. Amazua asteli kohti viestintäpistettä. Hänestä itsestään hänen äskeiset sanansa kuulostivat vastenmielisiltä. Kumppanuus… pah.
Jäsenmääränsä puolesta kiivasta tahtia vähenevä kaksitasosiipitorakkain parvi hyöri epämääräisesti metsän yläpuolella samalla kun piristeitä nauttineen marakatin tavoin torakan selästä toiseen loikkiva vihreänkirjava Matoran Kaita repi vihollistensa lentovermeitä kappaleiksi. Parin pään verran normaalia matorania kookkaampi hahmo nauroi lujaan ääneen pudotellessaan huutavia torakoita yksitellen viidakon siimekseen.
Yllätyksen suomasta edusta huolimatta Ämkoon veljeskunnan valttikortti ei kuitenkaan ehtinyt pysäyttämään kaikkia lentäjänazorakeja. Yksi jo kertaalleen siipeensä osuman saanut torakkalentäjä päätti käyttää äkkinäisesti syntyneen kaaoksen hyväkseen ja laski kulkunsa kohti viidakon kattokerrosta. Pian torakka kiitikin oksien seassa väistellen parhaansa mukaan puita ja muita esteitä.
Matoran Kaitan armoille jääneet torakat koittivat parhaansa mukaan järjestäytyä vastaiskuun, mutta vastustajan taistelutekniikka tuntui tekevän ajatuksenkin mahdottomaksi. Jonkinlaisen elementtivoiman avuin tuulispään lailla torakoiden kimppuun aina uudestaan ja uudestaan hyökkäävä kolmoismatoran oli jo hetki sitten kohottanut esiin valtavan viikatteen ja ketjuaseen muotoisen aseensa, ja nyt ketjuviikate sekä sitoi että silppusi lentäviä torakoita miltei luonnottomalla nopeudella. Lähitaistelu tällaista vihollista vastaan oli yksinkertaisesti mahdotonta.
Norsupäästäisellä ratsastava kolmikko huomasi saaneensa apujoukoista huolimatta yhden torakan peräänsä. Ämkoo murahti jotain puoliääneen, painosti ratsuunsa lisää vauhtia ja kehotti matoraneja pitämään tiukasti kiinni. Norsupäästäinen yritti uupumuksesta ja lihaskivusta huolimatta tehdä työtä käskettyä ja loikki päättäväisin mielin pakosalle.
Torakka alkoi kuitenkin tulittaa. Nopea rahi onnistui kuin onnistuikin väistämään ammukset, mutta Ämkoo tiesi vallan hyvin tilanteen koituvan ennen pitkää kolmikon tappioksi jos asiaan ei tulisi muutosta.
”Hypätkää kyydistä”, Ämkoo komensi äkkiarvaamatta matorankumppanejaan. ”Mit-”, Otlek aloitti, mutta teki työtä käskettyä Enkin kiskaistua tätä olkapäästä. Matoranit katosivat äkkinäisesti viidakon kätköihin samalla kun Ämkoo pakotti ratsunsa vaihtamaan suuntaa.
Torakka ei osannut odottaa tilanteen äkkinäistä muutosta. Kaikesta huolimatta nazorak kuitenkin naurahti. Olihan sillä sentään siivet. Maan tasolla matkaansa taittava kummallinen rahi ei ratsastajansa kanssa pärjäisi lentäjätorakalle alkuunkaan, sillä eihän maasta käsin voinut edes hyökätä…
Tai niin torakka ainakin luuli.
”Hyppää!” Ämkoo komensi päästäistään ja pian valtava kärsäpeto sinkosi itsensä ylipitkien takaraajojensa avulla taivaalle. Loikan aikana Ämkoo tarttui erääseen puuhun heittäytyen sen oksalle ja jättäytyen täten ratsunsa kyydistä. Suuret verenpunaiset silmät omaavan röhkivän eläimen matka taivaalle kuitenkin jatkui, ja Norsupäästäinen lähestyikin torakkaa uhkaavasti.
Nazorakin itsevarmuus koki kolauksen suurten silmien ja törisevän kärsän tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Torakka nielaisi ja ampui räjähtävän ammuksen kohti ilmojen halki kiitävää hirviötä.
”Käytä kärsää!” kuului käsky viidakkopuun oksalta.
Silloin nazorak pääsi todistamaan Norsupäästäisen kenties toiseksi erikoisinta kykyä. Päästäisen kärsä otti lähestyvän ammuksen vastaan, kuului puolityhjän pillimehun ääni ja energia-ammus yksinkertaisesti katosi eläimen sisälle.
”Puske se alas!” komensi Ämkoo seuraavaksi.
Torakka onnistui viime hetkellä väistämään, eikä Norsupäästäinen onnistunut tönäisemään vihollistaan alas taivaalta. Voitonriemuisesti virnuileva torakka latasi aseensa ja valmistautui ampumaan kohti rahia, joka lähti painovoiman vaikutuksesta putoamaan takaisin kohti maata. Torakka painoi liipaisinta ja uusi energia-ammus lähti matkaan aseen piipusta.
Silloin putoavan päästäisen kärsä törähti äänekkäästi ja rahin hetki sitten nielaisema energiapallo lähti lentoon. Kaksi ammusta räjähtivät ilmassa osuessaan toisiinsa ja räjähdyksen aiheuttama tuulispää heitti huutavan torakan alas. Viidakon eri kerrosten läpi kivuliaasti putoava torakka vaikeroi ja tömähti lopulta viidakon pohjalle.
Nazorak nousi viimeisillä voimillaan pystyyn, yski savua ja katseli hädissään ympärilleen vain nähdäkseen viereensä ilmestyneen ja vaarallisesti tuijottavan kärsäeläimen.
Ei hiivatti kun laulattaisi, Snowman aprikoi. Harmi, ettei lauleskelusta ole hyötyä taistelussamme Klaanin puolesta.
Linnut lauloivat, heinät heiluivat tuulessa ja aurinko kapusi horisontin takaa. Snowie katseli edessään vaappuvia Makea ja Kepeä ja koetti pysyä reppunsa ja laukkunsa kanssa heidän perässään.
Ottaa kohta kunnon päälle, Snowie tuumi. Nämähän ovat pahempia kuin Guartsu.
Vanhukset Welsix ja Olthal korjasivat ja hoitivat Zyglakien aseita pöydän ääressä. Harvat Zyglak joukosta osasivat käsitellä aseitaan yhtä hyvin kuin Welsix ja Olthal jotka olivat hyvin kokeneita erilaisten aseiden kanssa, joten moni heistä jättivät aseensa heidän huoltoon. Vanhukset tekivät työtä ilomielin, sillä heillä oli muihin Zyglakeihin verrattuna paljon enemmän vapaa-aikaa ikänsä takia ja jokin harrastus ajanvietoksi on aina plussaa.
”He eivät tee näitä kivääreitä kuin silloin ennen”
”Ei niin. Liian keveitä, tuntuu kuin leikkisi leluilla.”
”Ja erittäin rujo käsityö. Ote ei ole yhtä hyvä verrattuna niihin mitä me käytimme silloin ennen.”
”Sangen. Muistatko myös ne elegantit, hienosti hiotut puuviimeistelyt?”
”Hyvin elegantteja.”
”Oletko muuten tavannut nuoren johtajan vaimoa?”
”Olen, varsin vaisu tyttö.”
”Varsin, ei lainkaan tavallisen Zyglak-naisen tapaista, mutta mitä voi sanoa.”
”Sangen.”
”Siitä puheen ollen, miten sinun pojan kanssasi menee? Yhä siellä suolla rämpimässä?”
”Jos se on mitä poika tahtoo, ei sille voi oikein mitään. Poika on yhä yhtä villi kuin silloin poikasena. Lapsenlapsia näkee kyllä harvoin eivätkä vanhat luuni kannata minua pitkissä matkoissa enää yhtä hyvin.”
”Samaten. Pojantyttöni on saanut kiintymyksen Selakhilaanilaisiin sotamaalauksiin”
”On hyvä, että tytöllä on terveellinen harrastus”
”Kyllä, kovin. Vien niitä aina tuliaisiksi hänelle. Luuletko, että Klaanissa olisi paljon niitä?”
”Olen kuullut, että kaupungissa asuu monia Selakhilaaneja, yksi niistä jopa moderaattori.”
”Hei, mitä te täällä istutte vielä?”
Mutta ennen kuin Olthal ehti vastata, kahden vanhuksen keskeytti heitä nuorempi, mutta silti verrattain kokenut nais-Zyglak, Vasell. ”Teidän kuuluisi olla kokoontumispisteessä ilmoittautumassa viisitoista zeliä sitten.”
”Ah, paljon anteeksi”, Welsix vastasi rauhallisena, ”aika aina tahtoo kulua nopeammin keskustelussa.”
”Niin, puhuimme juuri äsken Selakhilaanilaisista sotamaalauksista”, Olthal lisäsi.
”Miten vain”, Vasell vastasi välinpitämättömästi, ”nouskaa nyt ylös siitä.”
”Noh noh, eipä olla kärsimättömiä. Eihän tässä mitään kiireitä”, Welsix nousi ylös Olthalin kanssa hyvin huolettomasti ja alkoi kävellä kokoontumispisteeseen Vasellin kanssa.
Zakaz
Kaksi matkalaista jatkoivat matkaa Zakazin kuumalla erämaalla, Zaiggeran osoittamaan suuntaan.
”Kertoiko hän kuinka kaukana kylä vielä on?” Pegghu kysyi Domekilta ohimennen.
”Muistaakseni ei maininnut”, Valon Toa vastasi ja silmäili viereistä jyrkkää, kivien täyttämää mäkeä satunnaisesti eikä yrittänyt aloittaa keskustelua.
”Hei Domek?”
”Niin?” Domek vastasi hyvin keveästi.
”Kenen huivi se on?”
”Minun tietenkin”, Valon Toa vastasi huolettomasti ja löysensi huiviaan hieman.
”Ei vaan, Zaiggeran huivi. Kenelle se kuului?”
Valon Toa oli hiljaa.
”Anteeksi jos-”
”Ei, ei se mitään”, Domek vastasi paljon alakuloisemmin mutta yritti pirteämmältä jottei toisi syyllisyyden tunnetta Matoralaiselle. ”Ei se mitään…”
Valon Toan puhuessa hän kuuli yhtäkkiä ääniä kaukaa ja pysähtyi paikalleen.
”Mitä nyt?” Pegghu kysyi, mutta pian kuuli itsekin ääniä kaukaa.
Ääni kuului yhä ja yhä kovemmin ja selkeästi. Se oli moottoriajoneuvojen ääni ja se lähestyi heitä. He kääntyivät äänien lähteen suuntaan ja näkivät kaukana heidän takaa
joukko Skakdeja moottoripyörien selässä, jotka ajoivat heitä kohti.
Pian kuin he huomasivatkaan moottoripyöräilevät Skakdit ovat piirittäneet heidät. Domek yritti pysyä rauhallisena samaten myös Pegghu, mutta vain pitäessään aseensa kätensä lähettyvillä.
Skakdit huutelivat ja räyhäsivät ajellessaan ympyrää, mikä vaikeutti Domekin yritystä seurata piiritystä valppaana. Skakdien moottoripyöräjengi viimein pysähtyi paikalleen, antaen viimein matkalaisille mahdollisuuden nähdä piirittäjänsä paljon tarkemmin.
Jokaisella heillä oli päällään musta nahkatakki, johon oli kuvioitu palava Skakdi pääkallo aurinkolaseilla. Osalla moottoripyöräilijöillä on samanlaiset aurinkolasit, mutta muuten jokainen näyttää täysin erilaiselta toistensa kanssa. Moottoripyörät itse ovat hyvin vanhanaikaisia risteilypyöriä.
Pyöräilijöiden joukosta käveli matkalaisten eteen isokokoinen, lihaksikas Skakdi jolla oli naurettavan näköinen ja kokoinen kolmioaurinkolasit päässä ja pukeutunut turkkikaulusteiseen nahkatakkiin.
”Hei sintit”, kolmioaurinkolasinen Skakdi puhui hyvin mörisevällä äänellä ja katseli heitä alas, ”tiedättekö kenen maalla te olette?”
”Niin! Tiedättekö missä te olette!” yksi pyöräilijöistä huusi perään paljon kimeämmällä äänellä, mutta toinen Skakdi hänen vieressä läpsäytti häntä ohimoon. ”Turpa kiinni kun pomo puhuu.”
”Anteeksi jos olemme tunkeilleet ilman lupaa”, Domek yritti keplotella heidät eroon tilanteesta, mutta pysyi silti valppaana.
”Niin, emme tee tätä toisten”, Pegghu seurasi mukana, mutta ase silti kätensä lähettyvillä.
Kolmioaurinkolasinen jengin pomo kumartui hieman heitä päin. ”Ketä Karzahnia luulet meidän olevamme…?”
”Pomo, potkitaan näiden hampaat irti!” yksi moottoripyöräilijöistä huusi.
”Ei, heitetään ne Syväläisille!” toinen huusi.
”Ei, haudataan hiekkaan ne kaulaan saakka!”
”Ei, nipistetään niiden olkapäitä!”
”Suu kiinni Lekuri”
Pegghu piti aseen otteesta paljon tiukemmin.
”Moottoripyöräilijöitä…?” Domek vastasi. Jengin pomo otti lasinsa pois ja tuijotti heitä hetken. Yhtäkkiä hän alkoi nauraa erittäin huvittuneena. ”Hyvä vastaus, sintti!”
Muut Skakdit nauroivat mukana, mutta matkailijat yrittivät päättää pitäisikö heidän nauraa mukana vai ei.
”… Mutta ei aivan”, jengin pomo sanoi hilpeästi, ”Hessu! Lekuri! Sam! Kharlinn-siskot!”
Kuusi Skakdita nousivat moottoripyöristä. Domek ja Pegghu palauttivat otteensa aseisiinsa.
Skakdit ottivat erilaiset soittimet esiin.
”Hetkinen, mitä?”
”Soita se, Sam”
Jengin pomo otti takistaan mikrofonin. Kolme nais-Skakdita tekivät samoin ja muut alkoivat soittamaan soittimiaan.
Jengin pomo alkoi nauramaan mikkiin.
”HAHAHAHAHA! OLEN ROTAKK, RIKOLLISUUDEN KUNINGAS!”
Sitten kolmiolasinen Rotakk, moottoripyörä jengin pomo, alkoi laulamaan…
~~~
00:17 Skakdijengi koko Zakazin mahtavin
ryöstää kylät, tappaa kansan, on kammottavin.
Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin
peloissansa alleen laskeen ilomielin
kun Pirut Irnakkin hyökkää ja ottaa minkä tahtoo, haluaa ja tarvitsee,
kun Pirut Irnakkin tappaa, ryöstää, riistää, sieppaa, murhaa, kaiken saa.
Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen
hallitsee koko saaremme täydellisen
ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.
Skakdijengi koko Zakazin mahtavin
valtaa pitää, rankaisee ja vie sinapin.
Matoranit, Toat, Xian Vortixxitkin
pakenevat kun pyörä moottorisin
esiin ajaa, kaiken ryöstää, talot polttaa, kaiken ottaa minkä haluaa tai tarvitsee.
Esiin ajaa Irnakkin Pirut, karkoittaa pelkurit ja saa minkä ansaitsee.
~~~
01:40
Osa jengiläisita nousivat moottoripyörästään ja alkoivat tanssia selvästikin hyvin kauan pitkään kehitettyä, harjoiteltua ja koreografittua tanssirutiinia.
~~~
01:48 Pakenevat vätykset me tuhoamme.
Pyörillämme niiden yli ajelemme.
Kaikki jotka meitä kehtaavat vastustaa,
heidän ruuminsa hautaamme hiekkaan.
Palasina, kuolleina, makaavat ikuisuuden kunnes Suuri henki unohtaa.
Riekaleina, sirpaleina, ohuina suikaleina autiomaassa saavat palaa.
Rotakkin armeija pirullinen, vaarallinen
hallitsee koko saaremme täydellisen
ja ryöstää, murhaa, riistää, tappaa, hirttää, kaiken murskaa tieltään.
~~~
”Teidän vuoronne!” Rotakk huusi matkalaisiin päin lopettaessaan viimein tanssiahtelunsa.
”Mi-mitä?” Domek ja Pegghu vastasivat yhtä aikaa. Kumpikaan heistä eivät kyenneet käsittämään mitä juuri tapahtui ja miksi.
”Minä kerroin meistä, joten kertokaa te nyt teistä”, Rottakk sanoi ja heitti mikrofoninsa heille. ”Jos te haluatte elää vielä.”
”Mi-mitä?”
Domek päätti tarttua mikkiin. Tässä vaiheessa ei enää ollut paljon menetettävää.
”Öhm”, Valon Toa aloitti, vaikka ei tiennyt miten pitäisi. ”Nimeni on Toa Domek, Valon Edustaja…? Eh, nimi kuin… Ehlek? Mutten silti ole… Ehlek?”
”Pojat, hoidelkaa heidät”
”Ei hiivatti.”
[spoiler=Lue tämä heti, senkin piru]Laulun säkeistön kirjoitti Makuta Nui, joten paljon kiitoksia hänelle[/spoiler]
Keetongu juoksi Takomon pimeitä teollisuuskujia pitkin Ternok ja Ontor hartioillaan ja Cordak-tykki kädessään jälleen kerran. Hänellä oli pato murrettavana. Manu oli luultavasti saanut jo Möröt evakuoitua, sillä Tongu oli juossut jo jonkun aikaa; tehdas oli hyvin suuri. Matkanteko oli kuitenkin ollut edellistä huomattavasti helpompaa, sillä Manu oli houkutellut rautalieriöt mukaansa ja Zorakilla oli hommansa Guartsua vastaan. Tehdashalli odotti kohtalon iskua.
Viimein keltainen kyklooppi saapui sähkölaitoshallin kulman takaa kuivuneen joen betonivahvisteiselle tormälle. Loppumatka oli ollut helppo suunnistaa, sillä mädän kalan löyhkä pisti nenään jo teollisuusviidakon sisällä.
Keetongu katsoi rautavahvisteista patovoimalaa ja sen betonisia muureja kuin strategi taistelukenttää. Sitten hän katsoi Cordak-tykkiä. Seitsemän räjähtävää ammusta odotti rummussa.
”Minun pitää tehdä tehtaanpuoleiseen valliin reikä, jos haluan veden virtaavan sinne”, Tongu mutisi, ”Eikä tämä muuten juuri auta. Siihen menee ainakin kolme panosta. Jos haluan tuhota padon kunnolla neljällä panoksella, minun pitäisi seisoa keskellä patoa. Lappeella osuvat panokset eivät tee tarpeeksi tuhoa. Mutta en voi olla uomassa, kun pato murtuu!”
”Yksinkertaista: teet ensin valliin reiän, kierrät padon toiselle puolelle ja ammut sen sieltä. Hieman kauempana ylävirralla on huoltosilta. Q sanoi, että sitä käytettiin ennen padon rakentamista,” Ontor sanoi ja osoitti ylävirtaan. Huoltosilta jäi suuremman padon taakse, eikä Tongu nähnyt sitä täältä.
Hän kuitenkin luotti Matoranin sanaan ja ampui kolme panosta yksittäislaukauksina törmään. Räjähdykset kaikuivat seinistä ja kivenmurikat lensivät ilmaan. Savuavan aukko oli parin kymmenen metrin levyinen, ja sen takana maa laskeutui alaspäin. osa vedestä virtaisi varmasti sitä kautta tehtaisiin, sillä alauoma ei ollut juuri sitä leveämpi ja patoaltaaseen oli talletettu pientä järveä vastaava vesimäärä.
Tongu kiipesi Matoranit olallaan patosillalle ja hyppäsi sen vastakkaisen kaiteen yli törmälle. Vesi oli aivan laajennetun altaan reunalla ja huoltosilta alle puolen metrin korkeudella vedenpinnasta. Silta oli ollut ennen korkeampi, ja raaka-aineita ja tuotoksia vievät laivat olivat päässeet jokea pitkin sen ali. Keetongu käveli sillan keskivälille. Pato oli nyt viidentoista metrin päässä.
”Onneksi Cordak-panokset toimivat myös veden alla”, Tongu sanoi ja tähtäsi. ”Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!” Ternok sanoi. Kyklooppi otti neuvosta vaariin, kumartui ja upotti aseensa veden alle. Jättiläisen valtavilla käsivarsilla se olikin helppoa. Tongu otti varmistimen pois suurella kahvalla ja ampui.,
Vapautuvat veden voima yllätti hänet ja Matoranit ennen kuin hän ehti ajatellakkaan asiaa. Liikkeelle lähtevät vesimassa murskasi heti lopunkin padosta ja kun aukko suureni, se vetäisi tykin Keetongun yhä veden alla olevista käsistä. Jätti pomppasi pystyyn ja juoksi muutamalla loikalla pois sillalta. Ajatus oli sekunnin murto-osasta kiinni, kun virta huuhtoi sillan tolppineen päivineen mukaansa. Pauhu peitti kaiken muun alleen. Suurin osa siitä virtasi pääuomaa pitkin mereä kohti ja vetäisi uoman rannoilta puut juurineen, mutta huomattava määrä virtasi Keetongun räjäyttämästä aukosta tehdasalueelle. Ensimmäiset hallit romahtivat ja vesi virtasi valimoihin ja pannuhuoneisiin. Höyryt täyttivät ilman.
”Guartsu ei varmaan ollut tuolla kun se romahti”, Ontor sanoi, kun yksi rakennelmista luhistui veden vaikutuksesta. ”Eversti on sitkeää tekoa”, Tongu sanoi.
”Mistä lähtien sinä olet kutsunut häntä ”Guartsuksi”, Ternok kuiskasi Ontorille vähän ajan päästä. Ontor virnisti.
Aukiolla seisoi reilun tusinan verran erikokoisia- ja näköisiä hahmoja riviksi järjestäytyneinä. Kirjavaan joukkoon kuului Matoralaisia, pari Toan kokoista hahmoa sekä joukko isompia otuksia. Rivissä oli edustettuna melkein kaikki sateenkaaren värit, mutta jonkinlaista yhtenäisyyttä toivat sinisellä koristellut, valkoiset rintapanssarit, jotka eivät näyttäneet istuvan oikein kenellekään.
”Öh, eiköhän joku sepistämme saa noita vähän istuvimmiksi” rivin edessä seisova Bladis sanoi joukkiolle. ”Kapurasta en tiedä, mutta ainakin Pehhak, Judis ja pari muuta ovat käytettävissänne.”
Vastaukseksi moderaattori sai huojentunutta muminaa. Bladis kääntyi ympäri ja katsoi seuraavan kontin sisältöä. Kanoka-laukaisimia.
Pitänee antaa Matoralaisille, pikkuiset tuskin ovat hyödyllisimmillään etulinjassa, moderaattori aprikoi. Vaikka toisaalta, osa noistakin on aika tulisia luonnoltaan. Ehkä vain kysyn halukkaita, kuka minä olen heidän puolesta päättämään.
Bladis oli ajatellut vapaaehtoisten varustelun sotaa varten olevan huomattavasti heppoisampaa kuin paperitöiden, ja pitikin itseään onnekkaan päädyttyään kyseiseen työnjakoon Samen kanssa. Skakdi oli kuitenkin saanut huomata, että panssareita, aseita ja varusteita oli liian vähän, ne olivat vääränkokoisia, huonosti huollettuja, huonolaatuisia, tai muuten vain skakdilaisittain ilmaistuna skarrarrar. Lisäksi Allianssin merivoimat saartoivat Klaanin saarta melkoisen tehokkaasti, eikä kaupanteko ja uuden välineistön hankinta meinannut onnistua. Satamassa näkyi joka päivä aina vain enemmän tyhjiä laituripaikkoja.
Joten ehkä Same sittenkin veti pitemmän korren, Bladis tuumi mielessään.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Moderaattori huohotti väsyneenä pöytänsä ääressä. Kyniä, kumeja ja klemmareita lojui pitkin poikin. Sota alkoi viedä veronsa. Lisäksi kiireellisten papereiden pino näytti paksummalta kuin aamulla.
Se oli olennon nimi. Vai oliko? Olento rääkkäsi aivojaan ja käytti viimeiset oman tahtonsa rippeet muistaakseen, mitä tuon kohtalokkaan tapaamisen Diereuen kanssa tapahtui. Laboratorio. Hän muisti laboratorion. Se oli maan päällä. Se oli lähes tyhjä. Tyhjiä, jättimäisiä lasikupuja. Niissä oli kylttejä. Kylttejä. ”Projekti Suoja II (Ei aloitettu)”. Kyllä, hän oli varma siitä. Sitten Nareu oli…
Koeh nk lö
J uer let o v rma e ä
T l v ä ist mi e
K e k l
A L I R D N
Pr k i P r
Saari
Eräst Le-Matoran pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti jälleen marjapuuhun. Matoranin monen tunnin uutterasta työstä huolimatta se oli vielä pulloillaan marjoja. Matoran huokaisi ja laskeutui tikkailta toivoen, että pomo ei jälleen laskisi palkkaa. Raadanta marjaviljelmillä oli jo tarpeeksi kamalaa ilman huonoa palkkaakin.
Kävellessään kohti kyläänsä Le-Matoran huomasi tien keskellä kuopan. Miksi kukaan kaivaisi kuopan keskelle kävelytietä? Ärtyneenä Matoran päätti kiertää kuopan, mikä onnistui helposti, koska se oli vain muutaman metrin leveä.
Matoran katsahti vahingossa kuopan pohjalle.
Se oli virhe.
Kuopan pohjalla oli jotain, mitä oli mahdotonta kuvailla. Se peitti koko pohjan. Matoran tarkensi katsettaan ja näki marjapuun, tikkaiden ja pomonsa osia kuopan pohjalla. Hämmentyneenä Matoran meinasi jo juosta karkuun, muttei voinut. Kohde kuopan pohjalla muutti muotoaan. Värejä. Muotoja. Asioita, jotka hän tunnisti ja asioita, joita hän ei tunnistanut.
Kirkaisua muistuttava ääni halkoi ilman, kun Matoran imeytyi massaan.