Kaikki kirjoittajan Kerosiinipelle artikkelit

Olipa kerran Pelle Kerosiini, joka loikki pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan.
Retro

Dox etsii Nimdaa Verstaassa

Kommentoi

Outo tila

Dox jatkoi kulkuaan lauman perässä. Puolisääreen ulottuva vesi alkoi jo häiritä askelia kuin harvinaisen löysä tahma. Mistä kummasta vesi oikein oli peräisin? Entä oliko se edes vettä?
Se oli kirkasta, nestemäistä ja läpinäkyvää. Hän uskalsi maistaa sitä; se ei maistunut miltään. Ehkä hieman suolaisemmalta kuin klaanilainen kraanavesi.

Laumaa vesi ei näyttänyt haittaavan. Se eteni tasaista vauhtiaan kohti vieläkin tuntematonta määränpäätään. Doxille alkoi olla jo vaikeaa pysyä sen perässä ja vauhdissa.

Jonkin ajan kuluttua vesi ylsi jo ahdistavasti polviin saakka. Hän vaihtoi juoksuvaihteelle ja saavutti joukon. Vain hopeinen humanoidi reagoi tähän; hän vilkaisi Doxin suuntaan, vain ohimennen.
Pian maastossa näkyi ensimmäinen muutos sitten veden ilmestymisen. Hän näki sen jo pitkästä matkasta, koska oli kiivennyt erään suuren ja nelijalkaisen selkään. Tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan.

Se oli musta viiva, joka halkoi valkeuden vasemmalta oikealle. Se oli noin puolen metrin levyinen, sileä ja siisti jälki maassa. Sillä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä ennen kuin he ylittivät sen.

Dox tunsi paineaallon valahtavan itsensä läpi.

”Nimda.”

Kuiskaus kaikui hänen päässään.

Jonkin ajan kuluttua ilmestyi toinen viiva, veden yltäessä jo sitä kohtaan välinpitämättömän humanoidin kaulaan. Musta suora näkyi lainehtivan veden läpi kuin uimahallin lattia. Tämä viiva oli hieman kapeampi kuin edellinen.

Matka jatkui.

Vesi jatkoi myös. Nousuaan, tosin.

Aivan muualla

Manu yskäisi.

Retro

Tulvatasanko

Kommentoi

Outo tila, josta lienee jo käyneen selväksi, ettei se ole Verstas

Dox seurasi hopeista olentoa ja muita olentoja halki laukeuksien. Aikaa tuntui kuluneen ikuisuus. Häntä alkoi pikkuhiljaa väsyttää. Olennot kuitenkin jatkoivat matkaansa väsymättä, edes tahtiaan hidastamatta.

Jotain alkoi kuitenkin pikkuhiljaa tapahtua. Tai oikeastaan mitään ei tapahtunut. Ympäristö vain muuttui. Ensin Dox vain huomasi jalkapohjiensa kylmenevän. Sitten hän alkoi kuulla joka askeleella lätinää. Jonkin ajan kuluttua hän tajusi seisovansa vedessä kantapäätään myöten.

Vettä oli ilmestynyt jostain. Hän päätteli, että joko sen pinta nousi koko ajan, pikkuhiljaa, tai sitten maanpinta oli huomaamattoman pienen asteluvun verran vinossa ja he kulkivat jonkinlaista järveä tai merta kohti.

Hän ei tiennyt lainkaan mitä ajatella.

”  ”

Hän huomasi jäävänsä hieman jälkeen ja kiihdytti askeliaan. Lätinän tempo nousi.

”Nimda.”

Retro

Feterra-tutkimus jää tauolle

Kommentoi

Verstas

Dox katseli lähestyviä olentoja. Ne erottuivat yhä selvemmin; ne olivat kaikki robotteja tai biomekaanisia. Ulkonäöltään ne vaihtelivat suuresti; osalla oli kaksi pitkää, huteraa jalkaa joilla ne vaappuivat, toisilla taas oli useita pareja lyhyempiä jalkoja. Kovinkaan monella ei ollut mitään käsiä muistuttavaa, vain joillain yksittäinen tarttumaelin, erinäisillä jopa kaksi. Kooltaan ne vaihtelivat metrisestä yli kymmenmetrisiin. Yksikään niistä ei kuitenkaan näyttänyt miltään, minkä hän olisi tunnistanut.

Ne vaelsivat äärettömässä, valkeassa, tyhjässä tilassa. Mutta miksi? Mitä ne tekivät täällä?

Lauma oli jo lähes tavoittanut Doxin, kun hän tajusi, ettei ollut varma siitä, olivatko ne huomanneet häntä. Hän ei kuitenkaan olisi ehtinyt väistää kummallekin sivulle levittäytyvää suurta joukkoa.

Lauma kuitenkin pyyhälsi hänen ohitseen häneen mitenkään reagoimatta. Dox kuitenkin joutui väistämään erään jättimäisen, koppakuoriaiselta näyttävän olennon jalkaa välttääkseen murskatuksi tulemisen. Tuon väistöliikkeen seurauksena hän puolestaan törmäsi toiseen, pienempään, mutta kuitenkin hieman häntä suurempaan olentoon. Olennolla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja siten näytti muita inhimillisemmältä. Se kantoi kädessään jonkinlaista Toa-välinettä muistuttavaa esinettä, joka näytti kiväärin ja kilven yhdistelmältä. Dox katsahti olentoa kasvoihin ja koetti välittää anteeksipyyntönsä tönäisyn johdosta. Keltaisissa, hopeisten, kanohittomien kasvojen ympäröimissä silmissä ei näkynyt tunteenpilkahdustakaan. Olento ei kuitenkaan vaikuttanut uhkaavalta, vaan jatkoi matkaansa hänestä piittaamatta.

Dox oli hämmentynyt. Todettuaan vielä kerran lauman olevan ainoa kiintopiste, joskin liikkuva sellainen, keskellä tyhjyyttä, hän päätti seurata sitä. Jonnekinhan sekin oli menossa.

Lauman viimeiseksi jäänyt hopeinen humanoidi huomasi tämän ja käännähti ympäri.

”,  ”, se sanoi kysyvästi.

VERSTAAN LOKI

…tuloksia Feterran suhteen.jätän kohta koko homman sikseen, kunnes saamme lisätietoja näistä olennoista.

 – Kerosiinipelle

Kepe laski kynän kädestään, ja kääntyi tuolissaan katsahtamaan Feterraa vielä kerran. Hän peitti sen valkoisella kankaalla ja asteli ulos huoneesta ja koko Verstaasta. Hän oli ensi kertaa auringonvalossa päiväkausiin. Portaat ylös, kohti kahviota.

Retro

Feterra ei sorkkaraudalla avaudu

Kommentoi

—

VERSTAAN LOKI
Toisena päivänä helmikuuta Suuren Hengen vuonna…

…Feterraksi kutsutun olennon panssaria on mahdotonta saada auki ruumiinavauksen suorittamiseksi. Olen kokeillut metallista vipuvartta (sorkkarautaa), sähkövirtaa ja jopa räjähteitä; mikään ei ole saanut sitä edes raolleen…

…luovuttaa. Tarvitsemme lisää tietoa näistä olennoista ja niiden heikkouksista. Sitä voisimme saada kuoren sisältä, mistä päädymmekin umpikujaan. Kuten sanottua, on mahdollista että joissain tietyissä, tarkkanrajatuissa olosuhteissa voisi saada…

…rosiinipelle, Verstas.

—

Sinisten Käsien luona ja/tai Verstaassa

Dox tuijotti pimeyttä. Hän tunsi lukemattomat kourat, jotka möyrivät hänen aivoissaan. Siniset kourat… Tuntosarvet…
Hänen teki mieli huutaa.

Valo.

Valo syttyi pimeyteen.

Hän kulki sitä kohti.
Hän oli huoneessa. Tai ei se oikeastaan ollut huone, se oli tila. Ääretön, valkoinen, tyhjä tila. Aivan tyhjä se ei kuitenkaan ollut; sillä oli lattia. Lattiaa ei kuitenkaan tahtonut erottaa ympäröivästä valkeudesta.
Lattia tuntui kylmältä hänen jalkojensa alla. Hän tähysti horisonttiin.

Missä hän oli?

Missään ei ollut mitään. Ei yksinkertaisesti mitään.
Dox istahti maahan ja mietti, mitä nyt tekisi. Miten pääsisi kotiin. Ja mitä ne torakoidit tahtoivat?
Vastaus tähän kysymykseen tuli hänen itsensä suusta, sitä tiedostamattaan:

”Nimda.”

…Nimda?

”Nimda.”

Dox ei ehtinyt ihmetellä tätä sen enempää kun taivaanrantaan ilmestyi jo jotain outoa. Jonkin oudon ilmestyminen vaikutti hyvin kummalliselta, sillä niiden olisi pitänyt näkyä jo paljon pidemmästä matkasta kuin jossa ne nyt olivat.
Ne olivat tummia, erikorkuisia hahmoja, suuri lauma. Ne olivat selvästikin tulossa häntä kohti, sillä ne näyttivät pikkuhiljaa kasvavan.
Niiden korkeus vaihteli noin metristä kymmeneen metriin. Toiset liikkuivat huojuen kahdella jalalla, kun taas osa kulki useammalla.

Lähemmäksi tultuaan ne saattoi tunnistaa mekaanisiksi olennoiksi.

Dox ei tiennyt mitä ajatella.

[spoil]Comeback. Pyrin nyt aktivoitumaan taas ropessa. Huomenna lisää.[/spoil]

Retro

Doxhorror

Kommentoi

Verstas, laboratorio ja leikkauspöytä

Kepe asetti nauhuriin kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän napsautti nauhurin käyntiin ja huokaisi.

”Taistelussa tuhoutuneen Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen, kuollut otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä pimeää huonetta.

Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.

Verstaan synkät syöverit

Dox ei tiennyt mistään mitään. Vain että hirviö oli poissa. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen häneen kajoamatta. Dox katseli pelokkaana ympärilleen. Edes sen jalanjälkiä ei näkynyt pölyisellä lattialla. Hän poimi öljylamppunsa maasta.

Oliko hän kuvitellut kaiken?

Hän vilkuili nurkkien taakse vielä varmistuakseen asiasta. Ei ristin sielua. Jotain kummaa oli tekeillä. Tekeillä paikassa, jossa kukaan ennen häntä ei ollut käynyt.

Hän valitsi käytävän, jota pitkin kuvitteli tulleensa. Se jatkui ja jatkui kiviseinäisenä, kunnes ei näyttänyt enää yhtään tutulta. Hän oli eksyksissä.

Hän tahtoi päästä pois.

Hän tahtoi päästä kotiin.

Mutta mahdollisuudet löytää tie ulos tästä äärettömästä sokkelosta olivat häviävän pienet.
Mitä hän saattoi tehdä?

Hän istahti lattialle epätoivoisena. Kuka voisi pelastaa hänet tästä ahdingosta?
Vastaus tuli pian. Se tuli taskulampun valokeilan muodossa pimeältä käytävältä. Dox huokaisi helpotuksesta, mutta veti huokauksen takaisin huomattuaan mikä taskulamppua kädessään piteli.
Hänen silmissään sumeni.

Hän heräsi leikkauspöydältä kelmeästi valaistusta huoneesta. Häntä ympäröivät lääkärintakkiset hahmot, joista suurimmalla osalla oli hengityssuojaimet.
Hän yritti ensin liikkua, sitten rimpuilla, mutta oli tiukasti kiinni pöydässä vahvoilla siteillä.
Yksi lääkärintakkinen hahmo tuli hänen eteensä.
Hän näki sen torakankasvot.
Hän huusi.

Torakkalekurin viereen tuli musta hahmo, jolla oli uhkaava katse ja siniset kädet.
Hän huusi vielä kovempaa.

[spoil]Guh. Yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja aktivoitua hieman.[/spoil]

Retro

Kepe katsomassa tuhoa

5 kommenttia

Klaanin linnake

Taistelu tuntematonta vastaan oli ohi. Savuavat rauniot ja haavoittuneet klaanilaiset olivat lohduton näky. Mutta Kepe tiesi, että he selviäisivät tästä ja paikkaisivat tuhot. Ennen pitkää. Kaikki jäljet tästä yöstä eivät kuitenkaan koskaan katoaisi. Jokaisen mieleen ja muistoihin oli jäänyt tästä haava, joka ei paranisi siinä missä fyysiset vammat.

Hän katsoi merelle. Aurinko nousi horisontin takaa. Paksu pilvipeite oli väistymässä. Aamu oli tullut. Koko saari voisi hengähtää.

Klaanilaiset alkoivat organisoida häthätää alkaneita pelastustoimia. Kepe, tekniikan ihmelapsena, otti asiakseen paikata linnakkeen fyysisiä vammoja ja korjata järjestelmiä.
Läheisen, taistelulta välttyneen matorankylän asukkaat tulivat sankoin joukoin heidän avukseen.

Linnakkeen portti oli jyrätty. Joku taitava seppä saisi valmistaa uuden, entistä ehomman. Kuin ihmeen kaupalla portin saranat olivat kunnossa, mikä säästi töitä. Pikkuhiljaa hahmottui muitakin vastaavia tapauksia; vauriot eivät suurimmaksi osaksi olleet niin pahoja kuin miltä näyttivät.

Ongelmia tuottivat satunnaiset häiriöt sähkönjakelussa. Päägeneraattoria miettiessään hänelle tuli mieleen Visokin poissaolo. Ehkä jonkun pitäisi lähteä hänen peräänsä? Visokin puute alkoi pikkuhiljaa hahmottua muillekin. Tämä herätti levottomuutta läsnäolleiden joukossa.

Kepe antoi muutamalle avuliaalle matoranille ohjeet kuljettaa tuhoutunut Feterra Verstaalle tutkittavaksi. Siitä voisi saada irti paljon tietoa heidän vihollisistaan. Ja ehkä jopa selville lähestulkoon tuhoutumattoman vihollisen heikot kohdat.

Retro

Dox vaeltaa syvyyksiin

4 kommenttia

Verstas

Dox kulki pimeässä käytävässä öljylamppunsa kanssa. Hän oli syvemmällä Verstaassa kuin oli koskaan ennen ollut. Ilma oli täällä tunkkaisempaa ja paksumpaa. Katosta tipahteli vesipisaroita. Aavemaista kolinaa kuului kaukaisuudesta.

Hän kääntyi toiselle käytävälle. Kylmä ilmavirta puhalsi häntä kasvoihin. Tuolla suunnassa oli siis jotain. Kenties aarteita?
Hän asteli eteenpäin, varovaisesti, askel kerrallaan. Hänestä tuntui jatkuvasti siltä kuin joku olisi tuijottanut häntä. Hän vilkuili jatkuvasti hermostuneesti taakseen, odottaen jonkin pimeässä vaanijan hyppäävän hänen niskaansa.

Ei näin syvällä ei pitäisi asua ketään. Kukaan ei ole koskaan käynyt näin syvällä. Ei täällä voi olla mitään.
Pimeys pimeni jatkuvasti, hänen soihtunsa valo ei kantanut enää kuin metrin. Hän saapui huoneeseen, joka oli hieman käytävää leveämpi. Sen keskellä oli pitkä pöytä täynnä tyhjiä, lasisia pulloja. Seinustoilla oli tynnyreitä ja puulaatikoita, joiden sisällöstä hän ei ollut tietoinen.
Uteliaisuudesta hän kurkisti yhteen. Hiekkaa. Hiekkaa? Ei aarretta?
Turhautuneena hän sulki laatikon. Sitten hän huomasi puisen oven seinustalla. Se näytti houkuttelevalta.

Hän avasi oven kurkistaen varovasti sisään. Huone oli pimeä, kuten hän oli odottanutkin. Mutta jotain oli pielessä. Hän erotti tumman, ihmismäisen hahmon pimeyden keskellä. Se örisi kammottavasti. Se kääntyi häntä kohti. Dox näki sen. Sen valkoiset kasvot.

”Rrrghh….”

Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja raahasi vieressä olleen tynnyrin sen eteen. Jokin mylväisi huoneen sisällä ja alkoi takoa ovea. Lastut lentelivät, kun ovea hakattiin ja yritettiin saada auki toiselta puolelta. Tynnyri pomppi pikkuhiljaa kauemmaksi siitä.
Musta, monihaarainen, pitkäsorminen raaja iski oven läpi. Silloin Dox lähti juoksuun.

Hän juoksi ja juoksi kauhun vallassa, pois, pois. Huomaamattaan hän syöksyi yhä syvemmälle Verstaaseen. Hän sammutti lampun, jotta olento ei näkisi seurata häntä pimeässä.
Hän löysi suojaisan nurkan, jossa oli muutamia tynnyreitä. Hän siirsi niistä pari sivuun ja piiloutui niiden taakse. Ja rukoili.

Olento ilmestyi aavemaisesti laahustaen kulman takaa. Se katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Sitten se alkoi haistella ilmaa.
Se kääntyi hitaasti Doxia kohti. Hänen oli vaikea pysyä äännähtämättä. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämenlyöntinsä paljastaisivat hänen sijaintinsa voimakkuudellaan.
Olento hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Se tönäisi yhden tynnyrin kumoon. Kolahdus kaikui käytävien halki.
Se oli aivan hänen edessään.

Portaat kohti Klaanin sisäpihaa

Kepe kompastui säikähdettyään kauhistunutta huutoa Valvojan lähettimestä.

Retro

Tulkoon valo, sanoi Valvoja

7 kommenttia

Verstas

”Tulkoon valo”, sanoi Valvoja.

Verstaan ovi aukesi päästäen valon tulvahtamaan sisään. Oviaukossa seisoi hyvin hämmentyneen näköinen otus, joka pyyhälsi sisään kuin koira pakkasesta. Ovi sulkeutui sen perässä, ja valonpuute palasi. Otus läähätti. Valvoja tuhahti tympääntyneenä ja sammutti pienet, välkkyvät valonsa.
Dox huoahti helpotuksesta. Hän sytytti öljylamppunsa, ja tarkisti ettei huoneessa ollut hänen ja Valvojan lisäksi muita. Siellä kuitenkin oli. Hän kuuli takaansa hengitystä ja kääntyi, valaisten pedon kasvoja. Vaanija mylväisi ja huitoi ilmaa käsillään. Se sokaistui, mikä antoi Doxille hetken aikaa reagoida.

Dox lähti juoksuun. Hän syöksyi varaston puolelle, hänelle tutuimmalle alueelle. Hän sammutti soihtunsa ja eteni seiniä tunnustelemalla. Hän vilkaisi taakseen. Kaksi silmää kiilui pimeässä häntä etsien. Se ei kuitenkaan nähnyt nenäänsä pidemmälle. Dox luuli jo pelastuneensa, kunnes Vaanija alkoi nuuhkia ilmaa. Se kävi takaa-ajoon halki pimeiden hyllyrivien.
A4, luki erään hyllyn päässä. A5 seuraavassa. A6. A7. A8. A9… Dox jatkoi juoksuaan henkensä kaupalla. A42, A43, A44, A45… Hän kääntyi oikealle, pois pääkäytävältä, kahden taivaisiin ulottuvan varastohyllyn väliin. B45 luki sen toisessa päässä. C45. D45. E45. F45…
Dox alkoi olla jo syvällä varaston uumenissa. Hän kuuli sydämentykytyksen päänsä sisällä. Hän ei jaksaisi enää kauaa.

Dox saapui kaukana ylhäällä ollutta kattoa kannattelevalle betonipilarille. Sen kylkeen oli pultitettu ruosteiset tikkaat. Hän alkoi väsyneenä kavuta niitä ylös, toivoen Vaanijan hukkaavan hänen jälkensä.
Ei. Se jatkoi takaa-ajoa, kiiveten tikkaita hänen perässään. Hän saapui pienelle tasanteelle, jolla oli laatikko. Erittäin lupaavan näköinen laatikko. Hän vilkaisi alas. Maanpinta oli kymmeniä metrejä hänen allaan. Vaanija oli puolimatkassa ylös. Kuola valui sen suusta noroina, pisarat putosivat alas.

Dox kiskaisi laatikon auki. Ei se ollut laatikko, se oli aarrearkku. Sen sisällä oli kymmeniä kankaisia ja metallisia ihmeitä. Tällaista artifaktikokoelmaa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt.
Hän otti käteensä yhden. Se oli metallinen puolipallo, jonka ympärillä kulki nauha. Nauhan alla oli pelikortteja ja tulitikkuaski. Esine oli vieläpä vanha, Suurta Päivitystä edeltävältä ajalta. Sen arvo oli lähestulkoon mittaamaton. Ja kaikki muut esineet arkussa olivat samaa laatutasoa.

Vaanija tarttui Doxin jalkaan. Hänen huomionsa oli herpaantunut liian pitkäksi aikaa. Dox yritti ravistaa olentoa irti, mutta se ei päästänyt.

”Hattuuuhh!” Ignika kuolasi.

Dox vilkaisi esinettä kädessään, näytti hetken hyvin onnettomalta, jonka jälkeen hän alkoi takoa Vaanijaa sillä päähän. Se ulvaisi kivusta ja huitaisi esinettä kädellään. Se putosi alas. Dox katsoi murheellisena sen perään. Hän otti laatikosta toisen, joka näytti korvalääkärin peililtä. Vaanija sai kasvoihinsa kohdistuvaa murjontaa ja päästi otteensa irti Doxin jalasta. Ja samalla myös tikkaista. Se putosi, putosi, putosi, putosi korviaraastavasti ulvoen alla olevaan pimeyteen. Kuului tömähdys, jonka jälkeen oli hiljaista.

Dox riemuitsi. Hän oli päässyt eroon Vaanijasta, ainakin toistaiseksi. Hän hyppi riemusta laatikon ympärillä. Hän ei kuitenkaan huomannut köyttä, johon kompastui. Kompastui, ja tönäisi laatikon alas. Alas tasanteelta. Alas pimeyteen. Pois hänen luotaan.

Tuona yönä Klaanin linnakkeen halki kantautui tuskallinen ulvaisu, jonka vertaista ei siellä koskaan oltu kuultu. Se läpäisi linnakkeen joka ikisen kiven, kantautui sen joka ikiseen kolkkaan. Mutta kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä oli saanut noin pienen olennon aiheuttamaan noin suuren äänen.

Komentokammio

Räjähdys heitti Kepen ja Paacon seinään. Sen hiljettyä jostain kantautui huuto, jonka he selvästi kuulivat, vaikka räjähdys oli saanut heidän korvansa miltei kuuroutumaan.

Arkistot

Vaehran oli täysin tietämättömänä linnakkeen tapahtumista, omassa rauhassaan muuraamassa uutta väliseinää Arkistoihin löytämistään ikonisista kivistä. Hän säikähti äkillistä huutoa, joka sai hänet pudottamaan taltan varpailleen.

Trooppinen saari

Snowman oli varma, että oli kuullut erään tutulta kuulostavan äänen. Mutta hän kohautti olkiaan ja laittoi sen päänsärkynsä piikkiin.

Verstas

Dox masentui. Hän oli joutunut eroon suurimmasta aarteesta koskaan. Kyyneleet valuivat hänen silmistään pudoten alas pimeyteen. Tuona hetkenä hän oli onnettomin olento maailmassa, eikä kukaan ollut lohduttamassa häntä.

Hänen mieleensä tulvahti kuitenkin ajatus. Ehkä ylempänä olisi vielä lisää aarteita? Tätäkin mahtavampia, mittaamattoman arvokkaita?
Hän lähti kiipeämään tikkaita ylös, toiveikkaana.

Jonkin ajan kuluttua hän saapui toiselle tasanteelle. Se oli keskellä täydellistä tyhjyyttä. Ei aarrearkkuja ei mitään. Tikkaat eivät jatkuneet enää tästä ylöspäin.
Hän huomasi kuitenkin sillan, joka jatkui kohti kaukana edessä, näkymättömissä, ollutta seinää. Hän astui sille, se narahti. Jos hän olisi voinut valoisammassa ympäristössä nähdä allaan levittäytyvän suunnattoman varaston, hän olisi saanut pahan akrofobisen kohtauksen.

Sillan metallikaiteet tuntuivat kylminä hänen käsiään vasten. Se oli niin kapea, että vain yksi henkilö saattoi kulkea sitä pitkin kerrallaan. Hän jatkoi matkaansa eteenpäin, silloin tällöin ohittaen suunnattomia pylväitä ja taivaasta roikkuvia köysiä.

Hän saapui ovelle. Ovessa ei ollut kahvaa, mutta se aukesi työntämällä. Se narahti kuulostaen siltä, kuin sitä ei olisi oltu avattu vuosisatoihin. Hän löysi itsensä uudesta huoneesta, joka oli huomattavasti edellistä pienempi. Hän tunnusteli seinää. Kaltereita? Kaltereita Verstaassa? Mikä paikka tämä oli?
Doxin käsi löysi valonkatkaisijan. Se sytytti katon loisteputket, joiden epäluonnollinen valo häikäisi hänet, sekä ympäröivien sellien epäsiistit asukit. Hän oli löytänyt salaoven Klaanin tyrmiin. Hän vilkaisi taakseen, ja huomasi oven kadonneen.

Sellien olennot olivat täysin tunnistamattomia raunioita. Ne kalusivat luita likaisilta metallilautasilta ja joivat astioista, joka toimivat samalla toiletteina. Dox oli kuullut kertomuksia paikasta, jonne Bännityiksi kutsutut henkilöt joutuivat. Nyt hän huomasi sen olevan totta.
Viimeisessä sellissä, joka oli lähimpänä raskaasti panssaroitua turvaovea ulos, oli hahmo, joka ei näyttänyt olleen siellä niin pitkään kuin toiset. Se viittoi kohti vartijan vartiopistettä ja sen takana seinällä roikkuvia sellien avaimia.

”jos päästät mut ulos et saa mitään hahahaa läppä saat hatun”, hahmo sanoi.

Dox mietti hetken vilkuillen seinällä roikkuvia avaimia hahmon tarjousta. Tyrmien vartija oli näköjään poissa, eikä kukaan ei tulisi varmaankaan koskaan tietämään mitään. Sitä paitsi aarre on aina aarre. Mutta ehkä hänen ei pitäisi. Mutta aarre. Mutta moraali. Mutta aarre.

Hetken kuluttua, katsoessaan ovesta ulos ryntäävää, maanisesti nauravaa hahmoa, Doxille tuli äkillinen syyllisyydentunne.

Verstaan varaston pohjalla

Ignika makasi lattialla. Hän oli kuin unessa. Taivaalta satoi kymmeniä ja kymmeniä hattuja hänen ylleen. Hän tunsi ajan pysähtyneen ja leppoisan musiikin soivan hänen päässään. Hän nappasi ilmasta hatun ja sovitti sitä päähänsä. Hän nappasi muutaman lisää. Hän kieriskeli hatuissa. Hän nauroi.