Kepe istui suurella kivellä hiekkatien reunassa, reppu selässään, toppatakki päällään. Kello lähestyi kahtatoista, mutta silti oli hyvin kylmä ja oli niin sumuista, ettei parinkymmenen metrin päässä ollutta puuta tahtonut erottaa.
Viimein Snowie Make perässään ilmestyi porteilta. Tällä oli mukanaan myös täysi varustus (joskin äärettömän huonokuntoinen sellainen). Vaikka matka suuntautui yksinomaan heidän kotisaarelleen, siitä ei tulisi lyhyt eikä helppo.
”Sinulla on kummallinen käsitys aamunkoitosta”, Kepe aloitti.
”Täytyyhän sitä saada nukkua. Ja tankata matkaa varten. Ja nukkua päälle vielä vähän lisää”, luminen olento vastasi.
Kepe kohdisti katseensa moderaattoriin. ”Make, oletko varma tästä? Tästä huviretkestä tienpientarelle voi tulla yksi vaarallisimmista matkoista joille kukaan klaanilainen on kuunaan lähtenyt.”
Tämä nyökkäsi melko varmana.
He lähtivät tarpomaan tietä. Kolea ilma pisti kasvoihin. Matka eteni jo alkumetreillään hitaasti. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kunnes Snowie tavalliseen tapaansa rikkoi hiljaisuuden.
”Tuota, Kepe. Miksi olet noin hiljainen?”
”Näin eilisiltana jotain mitä en olisi tahtonut nähdä.”
”Verstaaseen ja kautta tai Nimdaan liittyen?”
”Ei. Johonkin muuhun”, Kepe töksäytti lopettaen keskustelunalun.
Tie haarautui. Vanha, puinen tiekyltti osoitti vanhalle ja huonokuntoiselle kinttupolulle Ämkoon vuorelle. He kääntyivät sille. Kuurainen hiekka narisi heidän jalkojensa alla. Maa alkoi hyvin pian kohota ylöspäin, kohti jäistä vuorta.
”Minne me tarkalleen ottaen olemme menossa?” Make kysyi.
”Pieneen Ko-Huna-Koron kylään vuoren rinteellä lähellä huippua. Se on tosin vasta ensimmäinen etappi. Käymme läpi jokaisen matoranien asuttaman alueen saarella. Joudumme kulkemaan jonkin matkaa Nazorakien maiden läpi jatkaessamme myöhemmin saaren toiselle laidalle.”
”Entä miksi kuljemme jalan?”
”Meidän täytyy herättää mahdollisimman vähän huomiota. Emmekä tiedä miten Pimeimmän Klaaninsaaren asukit suhtautuisivat mihinkään ratsua monimutkaisempaan laitteeseen.”
Heidän kulkiessaan yhä korkeammalle pakkanen kiristyi ja lunta alkoi sataa taivaalta. Jään toaa ja lumenkaltaisesta aineesta koostuvaa otusta tämä ei haitannut niin paljon kuin tulielementtistä, eläimellistä moderaattoria.
”Olemme pian perillä”, Snowie totesi osoittaen kaukana lumipyryn keskellä kallionkiellekkeen reunalla juuri ja juuri näkyviä iglunseiniä.
Kepe pakkasi tavaroitaan. Hän lähtisi matkaan pian. He olivat viivytelleet jo liian pitkään. Reppu. Hän täytti sen ruokapakkauksilla, varaparistoilla ja muulla hyödyllisellä. Sidetarpeita. Hänen mieltään häiritsi jokin. Hän koki itsensä levottomaksi.
Hän veti syvään henkeä. Oliko kaikki varmasti pakattuna ja kunnossa? Hän laski repun ovenpieleen odottamaan aamua ja lähtöä Snowien ja Maken kanssa. Selvittämään Verstaan arvoitusta ja häiriötä Klaanin saaren aikajanassa. Kepe katseli Verstaan eteistä. Paikka luultavasti kestäisi kasassa heidän paluuseensa saakka, ellei Allianssi päättäisi lähettää lisää nimdanetsijöitä. Mitenköhän Dox pärjäsi? Mitä ”kaksittain, kätöset siniset” olivat tehneet tälle?
Hän vilkaisi vielä yhteen nurkkaan. Nurkassa oli pöytä jonka päällä oli valkoisen kankaan peittämä suurehko esine.
Kepe asteli sen luokse ja kiskoi kankaan syrjään. Feterran elottomat silmät katsoivat häneen. Hän nielaisi. Rintapanssari oli edelleen murtamaton. Se ei näyttänyt lainkaan vahingoittuneelta, päinvastoin. Reikä oli paikkaantunut. Panssari näytti yhä puhtaammalta joka kerta kun hän katsoi sitä.
Hän raapi päätään. Ja keksi jotain. Hän etsi käsiinsä tyhjän Verstaan loki -lomakkeen ja alkoi täyttää sitä.
VERSTAAN LOKI
…tätä aiemmin tajunnut. Naamoni! Kokeilin käyttää kanohi Friikin molekyylinmuokkausvoimaa Feterran rintapanssarin avaamiseen, jolloin viimein… …käytön jälkeen panssari alkoi pikkuhiljaa irrota, kuitenkin kovasti vastaan pannen. Mikä onnistumisen ilo! Leikkasin rintaosan auki ja hetken… …katsoin sisään. Enkä minä yhtään pidä tästä. En. Pidä.
Kepe kahlasi läpi korkean kirjapinon. Verstas mainittiin vain harvoissa teksteissä ja niissäkin tuolla nimellä. Ne oli siis kirjoitettu vasta hänen tulonsa jälkeen. Niistä ei ollut apua.
Narskahteleva ääni säesti kaapuun verhoutuneen hahmon askeleita, kun tämä kulki kohti kylää anovan, mutta samalla luottavaisen näköinen matoran perässään halki lumisen rannikon ja metsän.
Hän ja Snowie eivät voineet rynnätä suoraan Verstaan syövereihin Nimdaa etsimään. Se olisi liian vaarallista. Täytyi olla jonkinlainen suojakeino. Aika kävi kuitenkin vähiin, jos Allianssi oli jo päässyt sisään. Mutta miten? Doxin avullako? Allianssi ei heti voisi mitenkään päästä Nimdan luokse, missä se olikaan, mutta se saattaisi saada merkittävän etumatkan.
Miten teen sen? hahmo kysyi mielessään. Kuinka minä voin auttaa tätä kansaa? Ja miksi minä sen edes tekisin? Hänen mieleensä kaivertui kuva, joka syöksi hänen tietoisuuteensa ohjeita ja tietoja, joita harva kuolevainen koskaan sai nähdä.
Lisäksi videonauha oli tuonut heidän tietoonsa vielä yhden sirun. Tawa kuitenkin otti asian hoitaakseen; Kepe ja Snowie voisivat keskittyä Verstaaseen.
Matoran ja hahmo saapuivat lumen peittämään koroon. Kymmenien mökkien katot olivat sortuneet lumen painosta. Ruokavarastot olivat tuulen armoilla ja umpijäässä. Sekä karjarahit että matoranit hytisivät jäätävässä kylmyydessä. ”Auta, oi herra”, yksi kyläläisistä sopersi polvilleen vajoten.
Viimein hän löysi etsimänsä. Muuannen tutkija oli tehnyt tutkimusta Klaanin saaren matoranyhteisöjen historiasta. Tawan tuloa edeltäneellä ajalla saaren matoranheimot olivat olleet hyvin primitiivisiä… Kunnes yhdessä pisteessä aikajanalla heidän kehitystasonsa oli kohonnut spontaanisti.
Mitä toverini ajattelevat tästä? Hyväksyvätkö he sen, että käytän haltuuni uskotun artifaktin voimaa tarkoituksiin, joihin he eivät sitä tuhlaisi? Mutta eikö ole oikein, että nämä luonnon armoilla olevat parat saavat joskus apua ja oikeutta?
Miten teen sen?
Ja tämä tapahtui jo kauan ennen kuin Tawa saapui. Ajalla, jolloin saarella ei tiedetty kenenkään käyneen.
Hänen mieleensä poltettiin yhä terävämpi kuva. Se teki miltei kipeää. Hän kohotti kätensä ja kanavoi elementaalienergiansa sen kautta. Jumalaisilla voimilla kyllästetty siru oli yhä hänen nyrkissään. Hän käyttäisi uusia kykyjään vain hieman, riittävästi parantamaan kylän oloja vähäksi aikaa.
Kepe ja Snowie tulisivat selvittämään tämän. Mikä oli vaikuttanut sivilisaation kehitykseen näin äkkinäisesti? Se voisi myös tuoda selityksen Verstaalle. Viimeinkin he saisivat selville sen alkuperän.
Kun hän avasi silmänsä, hän tajusi epäonnistuneensa.
Kepe kulki käytävällä ylipursuava kansio ja videonauha kädessään. Hän oli näyttänyt sen Tawalle. Muinaisen turaga Kezenin mainitsema ”kohde” oli ilmiselvästi yksi Nimdan siruista. Tawa lupasi näyttää kopion nauhasta muillekin admineille heidät nähdessään.
Kepe huokaisi. Nauha ja Verstaan Nimda tulivat klaanilaisten tietoon yllättävän samanaikaisesti.
Hän suuntasi kohti Arkistojen rakennusta. Vaehran, arkistoja ylläpitävä tulen Toa, toivotti hänet tervetulleeksi.
”Ho hum. Mitäs nyt on tekeillä?” Vaehran kysyi. ”Tarvitsen kaikki kirjat, joissa puhutaan tästä saaresta ennen Tawan tuloa. Minun pitää tarkistaa yksi juttu.” ”Miksei minulle koskaan kerrota mitään?” ”Koska olet näiden seinien sisällä kellon ympäri. Tilanne on se, että olemme saaneet vihjeitä Nimda-siruista, joista toinen saattaa olla Verstaassa ja joista toisen nykyinen sijaintipaikka on sangen tuntematon.” ”…Jaa.”
Kepe koppasi kainaloonsa pari kirjaa ja tallusteli lukusalin suuntaan.
”Siinä pinossa oli jotain papereita joita pöydälleni on dumpattu. Kävisitkö ne läpi?” Kepe sanoi ja sulki oven. Vaehran tuijotti paperinippua.
Kepe ja Snowie olivat hiljaa. Kumpikin heistä punnitsi Kepen kertomusta mielessään.
”Tarkoitatko siis…”, Snowie aloitti nielaisten. ”…Että yksi Nimdan siruista voi olla… Verstaassa? Koko ajan nenämme alla?”
”Näin epäilen”, Kepe vastasi. ”Ei kuitenkaan aivan nenämme alla, kuten jo kerroin. Emme voi rynnätä noin vain hakemaan sitä; me emme tiedä mikä sitä vartioi.” Hän viittasi ovelle, jolta he juuri olivat tulleet.
”Kuinka me sitten saamme sen? Ja entä jos Liiga saa tietää?”
”Luulen että se tietää jo.”
”…Mistä niin?”
”Dox ja Valvoja. Valvoja sai tiedon kahdesta tuntemattomasta henkilöstä Verstaan turvalliseksi luokitellulla vyöhykkeellä juuri ennen Doxin katoamista. Se sai myös napattua epäselvän pätkän Doxin niin harvoin kuultua soperrusta. Valvoja?”
Doxin ahdistunut ääni kaikui huoneen joka nurkasta kohinan säestämänä. ”Kaksittain” – kohinaa – ”kätöset siniset” – lisää kohinaa.
”Meille voi tulla kiire”, Kepe sanoi.
”Kai meidän on puhuttava tästä jonkun adminin kanssa?”
”Totta. Lisäksi tahdon nyt tietää mikä on Tawan tietous tästä paikasta. Sitä ennen…” Kepe asteli takaisin pöydän luokse. ”…tutkimme tämän.” Kepe nosti repaleisen videonauhan pöydältä. Hän valikoi siitä mahdollimman ehjän pätkän; videon alku oli täysin tuhoutunut. Hän kaivoi projektorin hyllystä ja viritti nauhanpätkän siihen. ”Katsotaan mitä tästä tulee.”
Joukot taistelivat edelleen. Yhteenotto ei ollut muuttunut yhtään vähemmän kaoottiseksi. Toia oli jäljellä vielä satoja, ja ristiretkeläisiäkin vähintään puolisataa. Valkoinen lattia ei kuitenkaan ollut enää lähelläkään valkoista. Dox ja Hopeinen olivat taistelun keskipisteessä. Heitä vastassa oli Toa, joka ilmeisesti ohjasi kaikkia muita. Siitä hyökyi erilainen pahuuden aalto kuin muista. Sen tummankeltainen panssari kiilsi sädeammusten loisteessa. Sen sinisenä liekehtivistä silmistä paistoi viha.
”Nimda.”
Dox iski, mutta Toa torjui sen käsivarrellaan. Se huitaisi toisessa kädessä pitämällään terällä Doxia kohti, muttei osunut tämän ollessa liian nopea. Dox perääntyi. Hopeisen jatkuva tulitus heikensi selvästi Toan puolustusta. Se joutui keskittymään ammusten torjumiseen, eikä pystynyt siksi hyökkäämään täydellä voimallaan. Dox ei tiennyt kuinka pitkään Hopeisella riittäisi ammuksia. Heidän olisi saatava tämä loppumaan pian.
Verstas
Kepe oli Snowmanin kanssa yhä Verstaan laboratoriossa. Kepe vilkuili hermostuneesti barrikadoidun oven suuntaan, josta edelleen tuntui vetoa. Oli aivan kuin hän olisi odottanut jonkin alkavan jyskyttää sitä toiselta puolelta auki.
Snowie avasi suunsa.
”Tuota…”
Kepe vilkaisi häneen.
”…Saanko (toki saan) kysyä, mitä tuon oven takana on? Ja miten Dox, missä se onkaan, liittyy tähän?”
Kepe huokaisi.
”Luultavasti minun on ennen pitkää kerrottava jollekulle kaikki mitä tiedän tästä paikasta. Voin siis yhtä hyvin tehdä sen nyt.”
Hän asteli umpeennaulatulle ovelle ja tarkisti vielä kerran lautojen pitävän.
Klaanin saari muinaisina aikoina ja Kepen kertomus
Olen tätä paikkaa, jonka Verstaaksi nimesin, tutkimalla saanut selville siitä melko paljon. Se on mielenkiintoinen mutta silti samalla kauhistuttava. Ensinnäkin se on itse Klaanin linnaketta vanhempi. Se siis oli täällä jo Tawan saapuessa. Saattaa olla että hän tietää siitä jotain. Linnake on rakennettu mystisesti suoraan sen päälle, kuin peittämään se.
Aurinko laski horisonttiin. Sitä ei tahtonut nähdä taivaan paksun pilviverhon läpi. Tuuli puhalsi mereltä vielä nimettömän saaren rantakallioille. Kalliolla seisoi yksinäinen, kaapuun verhoutunut hahmo. Aallot löivät kallioon hänen allaan suolaista vettä pärskyttäen. Lunta satoi taivaalta tasaiseen tahtiin. Saarta koetteli kylmin talvi vuosiin. Maa oli valkoinen. Puut lehdettömiä.
Toiseksi, se ei ole vain sokkelo maan alla. Ei pelkkä kummallisten varastojen labyrintti. Se on oma maailmansa ja oma elämänsä. Minulla on syytä uskoa, että paikoitellen se ei edes ole tässä todellisuudessa, vaan jossain aivan muualla.. Aina kun lähden sen syövereihin löydän jotain uutta ja ennennäkemätöntä.
Tämä se on, hahmo ajatteli. Tätä paikkaa olemme etsineet vuosia. Tätä saarta. Olemme viimeinkin, pitkän työn jälkeen, saavuttamassa päämäärämme. Päämäärän, jota olemme tavoitelleet jo vuosikymmeniä.
Saavuin tänne jo pitkä aika sitten. Tuolloin olin vain kiertelevä tutkija vailla vakinaista tukikohtaa. Tämä vaikutti juuri sopivalta minunlaiselleni henkilölle, silloin. En kuitenkaan ole varma miten sain tämän paikan vastuulleni. Täällä ei ollut Klaanin olemassaoloaikana kukaan muu käynyt, pääasiassa siksi, että ovi oli lukossa eikä sitä saanut millään muilla keinoin auki. Minä kuitenkin sain avaimen Verstaan Aaveeksi nimeämältäni olennolta. Miksi juuri minä? Ja keneltä? En muista siitä yöstä juuri mitään.
Ehkä jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa, hahmo ajatteli, joku pääsisi nauttimaan työmme hedelmistä. Emme ehkä me itse. Joukossamme on liikaa niitä, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan. Heitä on aina kaikkialla. Heiltä ei voi välttyä. Lunta kertyi ohut kerros tumman kaavun päälle. Hän ei välittänyt.
Dox ja Ignika tulivat myös Verstaaseen asumaan. He viettivät syvemmällä käytävissä enemmän aikaa kuin minä, ja olivat joskus kateissa viikkoja. He näkivät asioita joita minä en. Katso mitä heistä on tullut; hattujen perään haikailevia petoja. Eläviä todisteita siitä, miten vaarallinen tämä paikka oikeasti on.
Emme kuitenkaan tunne tutkimuskohdettamme läpikotaisin. Siinä piilee vaarallisia voimia. Se voi aiheuttaa paljon tuhoa ja kärsimystä vääriin käsiin joutuessaan. Vääriin. Tuo sana jäi hänen mieleensä. Olivatko hänenkään kätensä sen mahtaville voimille oikeat?
Pidän itseäni eräänlaisena portinvartijana. Verstas voi olla Klaanille suurempi uhka kuin mikään nazorakien, makutojen ja skakdien epäpyhä liittouma. Se joka Verstaan joskus loi oli paha. Pahuus itse. Siksi asetin ikuisen Valvojan tänne. Se on työntänyt aistinsa kaikkialle, ja varoittaa meitä jos jotain mullistavaa tapahtuu.
Entä jos epäonnistumme, hahmo ajatteli. Minkälaisia pimeyden voimia vapautamme kahleistaan? Meillä on käsissämme kyky tuhota maailmoja. Hän katseli taivaanrantaan hiljaisena huomaamatta pienen, vihreän matoranin askeltamista hänen luokseen.
Silloin tällöin syvältä ryömii tänne haavoittuneita, henkihieverissä olevia olentoraunioita, jollaisista ei löydy muualta mitään tietoa. Mistään lähteistä. En tiedä mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt auttaa niitä parhaani mukaan. Ne ovat hyvin monenkirjavia. Osa on pysynyt hiljaa, osa on puhunut tälle maailmalle tuntemattomilla kielillä. Tiesin, että jotain oli tapahtumassa, kun kohtasin taas yhden tehtävämme Ath-Koroon jälkeen.
Matoran aloitti anovasti: ”Oi herra, pelasta kylämme. Talvi uhkaa varastojamme. Kylmyys tappaa karjan. Auta, oi herra.” Hahmo nosti nyrkkiin puristetun kätensä ja avasi sen. Pieni, kuin toisesta maailmasta oleva siru katseli häntä ja hän sitä. ”Nimda.”
Se oli muita olentoja hermostuneempi ja kykeni kummallisella suullaan sanomaan asian, jonka minäkin ymmärsin ja jota nyt siksi suuresti kammoksun. Tämä asia, josta mekään emme tiedä mitään, yhdistää tämän paikan ulkomaailman vihollisiimmekin.
Olento sanoi: ”Nimda.”
Verstas
”Voi olla että viimeinen taistelu käydään näiden seinien sisällä.”
Kepe suuntasi ovelle, joka oli tiukasti monella lukolla kiinni. Hän katsahti Snowmaniin kysyvästi kummallinen hymy kasvoillaan.
”Tahdotko nähdä ne?”
[spoil]Tein ylieeppisen postauksen ja heitin reippaasti klapeja teorioitsijoiden uuniin. Päivän hyvä työ tehty.[/spoil]
Dox ei pitänyt lainkaan suunnasta, johon tilanne kehittyi.
Tyhjyydestä materialisoitui kymmeniä ja taas kymmeniä, sitten satoja Toan kopioita. Keltaisten, raskaasti aseistettujen sotureiden rivistöt kasvoivat kasvamistaan. Kaikkien silmissä paloi sininen tuli.
”Nimda.”
Toat kohottivat aseensa ja avasivat tulen monimuotoisten olentojen laumaa kohti. Nämä tekivät samoin. Harvaa niistä Toien ampumat säteet vaikuttivat aluksi vahingoittavan, mutta pian muutama lyyhistyi maahan. Niillä oli moninkertainen miesalivoima kloonilaumaan verrattuna.
Mutta ne taistelivat vastaan, jokainen niittäen maahan useita Toia. Dox yritti parhaansa mukaan hakea suojaa. Värikkäitä säteitä, luoteja ja teriä viuhui kaikkialla.
” !” kaikui sotahuuto, kun kaksi suurta, voimakasta mutta tunnetun universumin asukkaille täysin tuntematonta armeijaa otti yhteen tuona päivänä.
Dox näki vilaukselta Hopeisen taistelevan yksin kymmentä vastaan. Se torjui kilvellään Toien iskut, kimmottaen muutaman jopa takaisin. Samalla se pyrki itse löytämään aukkoja vihollisen puolustuksesta ja iskemään niihin.
Dox ei tiennyt mitä tehdä. Hänellä ei ollut kykyä vaikuttaa tilanteeseen suuresti. Hänellä ei ollut kuin puukkonsa. Hattukin oli kadonnut. Hän huomasi yhden Toista suoraan edessään. Se tähtäsi häntä, mutta apinaa muistuttava orgaaninen olento iski tämän kanveesiin. Doxia lähestyi nyt toinen oikealta; tämän hoiteli eräs metallinen ja sarvikuonoa muistuttava.
Dox tunsi olevansa velkaa tälle joukolle, joka oli pelastanut hänet jo monta kertaa. Hänen ajantajunsa oli jo mennyt sekaisin, mutta hänen saapumisestaan tähän outoon paikkaan ei ollut kuin korkeintaan muutama päivä. Nämä olennot olivat hyväksyneet hänet joukkoonsa.
Hänen täytyi auttaa niitä jotenkin. Hän tarttui Ikuiseen palkkioonsa ja syöksyi lähintä Toaa kohti raivokkaasti huutaen.
Verstaan labra
Snowie oli astelemassa tutkimukseen syventyneiden Kepen ja Matoron luokse, kun jotain tapahtui.
Maa tärähti, ja Verstaan varastoon johtava ovi läimähti auki. Kylmä viima puhalsi oviaukosta heitä kohti. Kylmä, ensimmäiseksi- ja viimeksimainitut ihmettelivät. Miten rakennuksen sisältä saattoi puhaltaa kylmä tuuli, ellei siellä ollut kylmiötä tai reittiä ulos? Kepeä tämä ei ihmetyttänyt, vaikka kummastunut ilme hänenkin kasvoillaan oli.
”Mi- mikäs tuo oli”, Snowie ihmetteli. ”Se-…” Kepe ehti aloittaa, ennen kuin syöksyi ovelle, paiskasi sen kiinni, piteli sitä jalallaan ummessa samalla kun kurotteli nauloja ja vasaraa pöydältä ja toisella kädellään lankkua. Hätäisesti hän alkoi naulata ovea umpeen näyttäen siltä, kuin tarvitsisi kolmannen käden.
”Öhmm…” Snowie avasi suunsa. Kepe varmisti lankkujen kestävän. ”Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Kumpikaan teistä nähnyt Doxia?”
Outo tila
Taistelu jatkui. Kumpikin osapuoli oli kärsinyt tappioita, mutta mieliala oli yhä korkealla. Dox tunsi verinoron valuvan toista kättään; se ei kuitenkaan ollut hänen omaansa.
Toien ruumiit alkoivat kadota muututtuaan elottomiksi. Hän ei tiennyt, oliko alkuperäinen yhä elossa. Hänen päähänsä pälkähti ajatus siitä, että kloonit olivat ehkä riippuvia alkuperäisestä ja katoaisivat sen tuhoutuessa. Dox väisti sivulta tulleen Toan ammusta ja otti suojaa suurikokoisen olennon ruhon takaa. Hieman isomman kaliiperin ammus pyyhkäisi siltä pään harteilta. Kirkkaanvalkoiseen lattiaan oli ilmestynyt punaisia veritahroja. Joistain kohti se oli peräti koomisen vaaleanpunainen.
Dox isku puukollaan äkillisesti ilmestynyttä Toaa, joka tuupertui maahan. Hän huomasi erään olennon olevan pinteessä ja syöksyi apuun perhosveitsellään leikaten. Yhden toista kaatuessa ja toisen menettäessä kätensä kirahvimainen olento katsahti Doxiin kiitollisena.
Dox tunsi sydämensä sykkeen. Se oli outo tunne. Hän koki jotain, jota joku voisi toisenlaisessa tilanteessa kutsua liikunnan iloksi. Mutta ei tässä verilöylyssä. Hän ihmetteli myös omia taistelutaitojaan; mistä ne olivat tulleet?
Hän näki Hopeisen vähän matkan päässä taistelemassa muita selvästi nopeamman ja voimakkaamman Toan kanssa. Sen silmissä paloi myös muita kirkkaampi tuli. Dox syöksyi apuun.
”Nimda.”
VERSTAAN LOKI …ntena päivänä maaliskuuta Suuren Hengen vuonna…
…eterran panssaria. Viimeisin yritykseni epäonnistui, kuten kaikki aiemmatkin, vaikk… …panssarin ja eritoten käsien materiaali. Se on kestävää ja joustavaa, enkä ole onnistunut määrittelemään sen koost… …aikista kummallisinta on kuitenkin keihään tuottama reikä Feterran kyljessä. Se vaikuttaa paikkautuneen.
Useassakin mielessä. Se oli jo Doxin päätä korkeammalla. Hän kuitenkin yllätyksekseen kykeni hengittämään sitä, eikä se tuntunut lainkaan ilmaa paksummalta. Kylmää se kyllä oli. Ja se sai hänessä aikaan kummallisen, miltei ahdistavan rauhallisuudentunteen. Olentolauma kuitenkin tarpoi pohjassa kuin… vettä vaan.
Lisäksi mustat, valkeaa lakeutta halkovat viivat alkoivat yleistyä. Aina sellaisen ylittäessään hänen päässään kaikui ääni:
”Nimda.”
”Nimda.”
”Nimda.”
Aluksi niin autiossa paikassa tapahtui aivan liikaa Doxin makuun. Hän ei pitänyt liian nopeastietenevistä tapahtumista, varsinkaan liian suurilukuisessa seurassa. Se sai hänet tuntemaan olonsa sekavaksi, kuin meressä tietämättä missä suunnassa on pinta.
Hän raapi päätään. Ja huomasi jonkin olevan pielessä. Puolen minuutin välein kaikuvan ”Nimdan”, mikä se olikaan, varmaan jotain tosi tärkeää, hukutti alleen toinen, voimakkaampi ääni.
”HATTU”
”HATTU”
”MISSÄ HATTU”
Hän huusi. Tai olisi oikein mielellään huutanut, jos neste olisi sen sallinut. Hän ei saanut aikaan kuin kurlauksen, jonka hopeinen humanoidi pani merkille. ”?” Mutta oli jo liian myöhäistä. Hattu kellui kaukana heidän yläpuolellaan veden pinnalla. Dox yritti toteuttaa muinaisen merenpohjan herran taitojaan ja uida sen luokse, mutta neste ei antanut tukea. Oli kuin hän olisi yrittänyt uida ilmassa. Hän ei päässyt uimaan ylöspäin. Hän oli pieni maan matonen, joka haikaili kuuta taivaalta.
Häntä alkoi taas masentaa. Hän tahtoi kotiin.
—
Jonkin ajan kuluttua, Doxin vielä tuijottaessa alati pienenevää mustaa pistettä korkeuksissa, jotain sangen epätavallista tapahtui. Lauma pysähtyi. Kuin seinään. Olennoista jokainen, tai ainakin ne joilla oli vähintään yksi silmä, katsoi eteenpäin. Dox huomasi tämän ja keskitti kummastuneena katseensa sinne minne muutkin.
Maahan, jonkin matkan päähän heistä, aukesi aukko. Valkoinen materia siirtyi pois noin metrin levyisen reiän tieltä. Nyt vasta, hänen huomionsa oli ollut liian kiinnittynyt hattuun, hän huomasi mustien viivojen muodostavan ympyröitä. Ympyrät, pienimmillään halkaisija vain kaksi metriä, piirittivät aukkoa. Oliko tämä paikka koko tämän maailman keskipiste?
Oliko se ”Nimda” täällä?
Aukosta nousi jotain. Jonkin alla oli lisää ainetta, niin että aukko täyttyi jättämättä jälkeäkään. Olento oli humanoidin muotoinen, biomekaaninen ja kantoi kasvoillaan naamiota, joka muistutti Hauta. Naamio oli kirkkaankeltainen, kun taas olennon muu ruumis oli tummempi, noin keskiverron Xialaisen sinapin värinen. Kädessään, kohti maata, se piti hopeista kivääriä.
Toa?
Hopeinen humanoidi astui eteenpäin joukon keskeltä. Doxille kävi nyt selväksi, että vaatimattomuudesta moniin muihin olentoihin nähden se oli joukon johtaja. Se asteli noin viiden metrin päähän toasta.
”, ”, Hopeinen aloitti.
Toa katsoi tätä hetken, kuin äänne äänteeltä prosessoiden. Sitten se vastasi edelleen kivinen ilme kasvoillaan.
”.”
Doxista olisi ollut mukavaa käsittää olentojen puheesta edes jotain, mutta niiden käsittämätön kieli oli mahdotonta ymmärtää ainakin hänen tiedoillaan. Hopeisenkin äänensävy pysyi yhtä tasaisena:
” .”
Toa nosti kiväärinsä ja osoitti sillä Hopeista. Tämä myös nosti oman aseensa. Koko olentojen sekalainen lauma jännittyi. Ehkä oli sittenkin hyvä, ettei hän ymmärtänyt keskustelua. Vai oliko. Hän ei osannut päättää.
Toa teki jotain sangen yllättävää. Tai oikeastaan se ei itse tehnyt näkyvästi mitään. Sen silmiin vain syttyi sininen tuli.