Bio-Klaani
Tornikahvila
Kaikista Toa Muothkan kokemista Bio-Klaanin kaupungin ruokapaikoista pohjoissen kaupunginmuurin kupeessa oleva Tornikahvila oli kaikkein ankein. Ruoka oli liian kevyttä, leipä liian vaaleaa, kalustus epäkäytännöllisen kiemuraista ja tarjoilijat kysyivät joka välissä, oliko hänellä kaikki hyvin; Ihan kuin kokeneella Toa-korpisoturilla menisi huonot jalkapanssareihin heti sivistyksen keskellä. Oli asiassa kuitenkin hyviäkin puolia. Tornikahvila oli nimensä mukainen, eikä pohjoiseen aukeavien ikkunoiden edessä ollut muita rakennuksia. Muothka katseli vuorta. Paikalliset kutsuivat sitä johtajiensa mukaan kuka xialaisittain Mt. Ämkooksi, kuka poliittisista syistä Guartsuvuoreksi. Nuikorolaisille se oli Avermai-Nui, mutta Muothkalle se oli aina ollut Vuori, Vuori isolla alkukirjaimella. Toa ei ollut vuoren asukki. Hän viihtyi pohjoisen ylängöillä ja tuntureilla, joilta vuoren näki aina. Täällä muurit, talot ja usein myös väki olivat tiellä vieden huomion pois maasta. Täältä katsottuna korkeahko poimu maankuoressa kuitenkin oli pala vanhaa elämää, osa jotain ikuista, joka oli ollut Muothkan mukana aina.
11 kuukautta aiemmin
Ulvova tuuli kuljetti talven ensihiutaleita ja pakotti jäkälää särpivän porotokan painautumaan lähemmäksi toisiaan lämpohukan minimoimiseksi. Kulkuset kalkattivat sarvirahien kauloissa, kun näennäisen vapaat elikot kokosivat ravintovaroja talvea varten. Paimentajaa ei näkynyt, syyserotus oli takana ja kevääseen oli vielä monta kuukautta. Tokka oli yksin erämaassa, ja tunturin laelta sitä vartioi vain kömpelö, sammaleisista rakkakivistä koottu kasa, jonka patsaaksi tunnistamiseen vaadittiin verrattain vilkas mielikuvitus. Askeettinen korpitaiteilija oli viimeistellyt luomuksensa asettamalla sen päähän leveät poronsarvet.
Alempana rinteellä suuri punaruskea hahmo lähestyi tokkaa lehdettömän tunturikovikon ja peikonkivirykelmän takaa. Tämä tuhkakarhu oli yleisempää lauhkeiden alueiden alalajia paksuturkkisempi. Alkava talvi ajoi sen ahtaalle, Rol-Horiin mehiläistarhaajat olivat ajaneet sen pois pesiltä ja mustikkasato alkoi kadota hankien alle. Metsästäjän vaistot olivat heränneet voimakkaassa rahi-pedossa, ja naaras puolitoistavuotisen sonnin seurassa oli ajautunut erille tokan pääjoukosta, pois pitkien sarvien kantamalta. Meripihkasilmät kiiluen otso syöksyi juoksuun, epätasaisessa maastossa panikoituneet sorkkaeläimet eivät ehtisi karkuun.
Niiden ei tarvinnut. Tuhkakarhun reitti ei ollut enää samanlainen kuin äsken. Maankieleke iski sitä kylkiluihin, valli erotti sen ateriasta. Kurahten nalle yritti päästä jaloilleen, mutta vaistot hyydyttivät lihakset kuluneen rautaisen kirveenterän painautuessa hitaasti sen kaulaa vasten. Meripihkasilmä kääntyi ylöspäin, tumma varjo peitti utuisen auringon. Parta tuulessa liehuen sarvekas mustaoranssi maan soturi laski vielä toisen jalkansa pedon kyljelle.
”Tule esiin”, Toa Muothka ilmoitti selkeällä ja lujalla äänellä, ”Tiedän missä piileskelet. Tulin edeltä. Tunnen sinut. Tule esiin!”
Tokka juoksi tunturin taakse. Karhu urahti. Muutaman sadan metrin päässä kurussa välähti liekki. Punamusta hahmo nousi esiin kolmen toisiinsa nojaavan peikonkiven alta. Jos Muothka sarvineen ja kirveineen oli kunnoitusta herättävä hahmo, tunturissa matkaaja tuntisi olonsa vieläkin hermostuneemmaksi Toa Ursangan seurassa. Tulen soturi piiti hartioillaan paksua likaisenpunaista turkisvaatetta, joka jatkui pään yli vedetyksi turkishatuksi; Se oli tehty valtavasta nyljetystä tuhkakarhusta. Toan selässä oli salkoase, jossa oli niin nuijalle, hilparille kuin nuijallekin ominaisia piirteitä. Punaiset silmät katselivat hupun pimennossa olevan naamion silmänrei’istä.
”Voit päästää hänet”, synkkä ääni sanoi, ”tiedät kyllä, ettei se saalista enää tuota tokkaa. Vaikka minusta sen kyllä pitäisi. Hän on henkihieverissä. Teikäläisillä riittää kyllä karjaa.”
”Tämä on kansamme elinkeino. Jos annamme petojen mellastaa lauman keskellä, syö talvi pian meidän kodistamme”, Muothka vastasi ja nosti kirveen. Jalan hän piti yhä vaitonaisen karhun kyljellä.
”Sinun kansasi”, Ursanga sanoi, ”laumojen paimentaminen kuluttaa maan. Luonnonkierron on edettävä.”
”Jossain muualla niin voi olla, mutta ei minun silmieni alla! Meillä on tekemistä. Näin sinun laskeutuvat kurua alas, vaikka ystävästäsi päätelleen et huomannutkaan minua. Minulla on pohjoisrinteellä puut, kierrämme sitä kautta. Kurmana on takuulla jo perillä.” Muothka nosti jalkansa, maavalli laskeutui. Suuri tuhkakarhu vingahti ja perääntyi korvat luimussa.
Ursanga ei vastannut, sanoja ei tarvittu. Kaksikko lähti kiertämään tunturia. Lumisade ei ollut kova ja tiheä, suurimmat pilvet olivat vielä kokoontumassa jossain ulappojen yllä, mutta kova tuuli piiskasi niin tunturikiviä kuin saaren pohjoisia rantojakin, joiden viimeissä niemenkärjessä sijaitsi Enkerost, Pohjavarustus, jonka alkuperäinen nimi oli haipunut jo aikoja sitten historian hämyihin. Kerrottiin, että sen oli pystyttänyt lonkeronomadien armeija vartioasemaksi ratsastuksellaan pohjoiseen, mutta kromadien rakennustaidosta kertoi enää musertuneet tornit, rikkonaiset seinät ja laaja säänpieksemä kivilattia, josta tarkkanäköinen tuijottaja saattoi vielä erottaa sotaretkestä kertovia kaiverruksia. Varustus ei enää tarjonnut puolustuksellista hyötyä, eikä siellä ollut edes kattoa pään päälle, mutta pohjolan soturit olivat pitäneet siellä käräjiä niin kauan kun kukaan muisti. Toista tuntia taivallettuaan toakaksikko nousi ylös mutkittelevaa ja jäkäläistä pengertietä. He astuivat aikoja sitten murskaantuneen porttiholvin lohkareiden lomitse. Muothka laski halkonsa hiilenmustaamaan tuulensuojaan ja Ursanga iski niihin sormia napsauttamalla tulen; Hän teki saman myös pitkälle honkapiipulleen. Vanha linnotus oli autio, veden toaa hassuine hattuineen ei näkynyt missään, vaikka yleensä hän saapui käräjille ensimmäisenä.
”Rannikko on jäätynyt sitten edellisen käynnin”, Ursanga sanoi katsellessaan jäiselle ulapalle, ”se on voinut hidastaa häntä, jos hän on lähtenyt uimalla.”
”En usko”, Muothka sanoi, ”Kurmana ei lähtenyt askelmasta. Maa kertoo sen minulle.”
”Eipä auta kuin odotella”, Ursanga totesi ja pössytteli piippuaan.
Tuli ilta, tuli yö. Muothka veti taljan yllensä, Ursangalle kylmyys ei tuottanut ongelmia. Tuli paloi hiilloksella ja lennätti kipunoita yötaivallee tanssimaan punaisen tähden kanssa. Aamun sarastaessa kuului pengertieltä askelmia. Toat nouisivat aseet käsissä muurintyngän päälle.
Alhaalla oli matkamies, tunnistamaton, mutta pitkä. Yllä tällä oli yksinkertainen, kauttaaltaan hiekkakiven värinen haarniska ja kasvoillaan samansävyinen jalo Huna, näkymättömyyden naamio, mutta Ursanga ja Muothka kiinnittivät eniten huomiota värikkääseen monisakaraiseen huopahattuu, joka keikkui toan pienen pään päällä räikeänä vastalauseena hiekanruskeaa vastaan. Kiven Toa nojasi keihääseen, joka oli tavallista Matoran-mallia, joskin kiireessä uudistettu lisäämällä kolme kertaa pidempi varsi. Tulija nosti avokämmenen pystyyn tervehdykseksi.
”Hyvää huomenta, pohjoisen soturit! Minä olen Korpraun. Ööö, Toa Korpraun, anteeksi vain. Tuon surullisen viestin. Askelman herra Harkama on kuollut.”
Kukaan ei sanonut mitään. Muurilla toat laskivat aseensa.
”Hän taisteli kauan”, Muothka sanoi.
”Niin taisteli”, Korpraun vastasi alhaalta, ”Mutta toissa yönä sairaus vei hänen elämänsä. Kurmana jatkaa hänen työtään kylänvanhimpana. Minä olen askelman toa.”
”Antoi myös hattunsa, huomaan”, Ursanga sanoi, ”Tuot surullisia uutisia. Arvaan, että Kurmana kertoi sinulle… käräjistä. Parasta että kiipeät ylös.”
Muothka heitti pari halkoa nuotioon. Ursanga pössytteli piippuaan. Korpraun pyöritteli vasta saamaansa vanhaa hattua käsissään.
”Kurmana sanoi, että Askelman vartijan on käytettävä Hattua”, hän sanoi nostamatta katsettaan päähineestä, ”hän sai sen aikoinaan Harkamalta.”
”Perinteisiin ei tule suhtautua kevytmielisesti”, Muothka vastasi, ”olemme aina eläneet ahtaalla. Emme selviäisi ilman esi-isien keräämää taitoa ja kylänvanhinten elämänkokemusta, toisin kuin etelän ja mantereiden väki, joille Mata Nui on antanut suotuisemmat maat viljellä ja varjella.”
”Oletko katkera?” Korpraun kysyi vanhalta maan toalta.
”Katkera? Minä? En! Täällä voin vaeltaa rakkakivikossa aamun pikkutunteina ja nähdä kaksoisaurinkojen loisteen jäkälillä. Voin seurata tokkaa tunturiin ja kokea hiljaisuuden, josta etelän linnan asukeilla ei ole tietoakaan. Voin tuntea lämpimän kiitollisuuden, kun tuon eksyneen vasan paimenelle syvältä kairasta. Täällä elämä on todellista. Kovaa mutta palkitsevaa.”
”Täältä löytää ystäviä, jotka ovat uskollisia kuin peruskallio, jos osaa etsiä yllättävistä paikoista”, Ursanga lisäsi. Muothka antoi hänelle merkitsevän katseen.
”No, miksi Kurmana valitsi sinut? Kylänne on Pohjan suurin”, Muothka kysyi siirtäen keskustelun takaisin uuteen kiven toaan.
”Eikö tuo ole vähän henkilökohtainen kysymys?” Korpraun kysyi.
”Ei”, Muothk sanaoi. ”Sinun taitaa olla parasta kertoa hänelle säännöistä”, Ursanga sanoi tälle.
”Niin, säännöt”, Muothka sanoi, ”tai miksi niitä nyt haluaa kutsuakaan. Pohjalla on kolme Toaa niin kauan kuin kukaan muistaa; vaikka ketju ei olekaan aina mennyt turagoitumisen ja toa-kivien kautta. Kurmanalla oli tuuria! Mutta hän ansaitsee sen. Mökki kylänperällä, perunamaa, hiljainen elonehtoo, se on paljon pyydettyä soturilta. Vanhalla Muriganilla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Hän oli yksi meistä ennen Ursangaa. Zyglakit katkoivat hänen kaulansa.”
”Tiedän”, Korpraun sanoi hiljaa, ”olin paikalla. Ne destralin matelijat heittivät hänen päänsä muurin yli. Minä olin silloin kaupunginvartioston kersantti. Olemme aina eläneet reunalla. Teidän ei tarvitse kertoa minulle kovasta maailmasta.”
”Noin, vastasitkin jo kysymykseen,” Muothka sanoi. Korpraun näki pienen pilkahduksen maan toan silmäkulmassa.
”Ne säännöt”, Ursanga sanoi.
”Aivan, säännöt. Sääntä yksi. Me tapaamme täällä kuudesti vuodessa. Minä tuon puut, Ursanga tuo tulen (mikä ei vaadi häneltä kovin paljon panostusta, sanompa vain) ja toisinaan hunajaa (jonka laillisuudesta ei aina ole takuita). Kurmanalla oli tapana tuoda tuoretta kalaa, mutta emme odota sinulta samaa. Poronjuusto ja kuivaliha kelpaavat hyvin.
Sääntö kaksi. Emme ota koskaan rattaita vastaan palveluksista. Kylien ja kairan asukkaat tarvitsevat meitä ja he tietävät sen. Voit luottaa saavasi kyläläsiltä vastapalveluksia kun sitä tarvitset.
Sääntö kolme. Meidän välillämme ei ole salaisuuksia. Tämä saattaa kuulostaa typeryydeltä, vanhan jäärän höpinältä… Mutta niin on oltava. Tämän saaren kylät ovat laajalla alueella, eivätkä kansalaisten mielipiteet aina vastaa toisiaan. Meidän on tehtävä toisin. Jakautuneina me kaadumme. Jakautumattomina me kaadamme takaisin mereen zyglakien ryöstöretket, ajamme pois roudan talven taittuessa ja nostamme auringon taivaalle kaamoksen jälkeen.”
”Aika dramaattista, eikö vain”, Ursanga sanoi.
”Totta se siltikin on”, Muothka vastasi.
”Seeelvä”, Korpraun sanoi, ”En minä odottanutkaan tämän olevan pelkkää kivipaasien paiskaamista vihollisten niskaan. Enkä minä kyllä osaa edes luoda kiveä, kun näin pitkillä jaloillakin kävely tuottaa vähän vaikeuksia.”
”Asialle pitää tehdä jotain hetimiten”, Ursanga sanoi.
Klink. Klonk. Kop.
Homma alkoi sujua. Korpraun otti keihäänvarrella vastaan Ursangan aseen iskut Muothkan katsoessa vierestä. Po-matoranit olivat tunnettuja voimastaan, mutta toana oleminen nosti sen aivan uudelle tasolle. Kontrollissa oli silti vielä hiottavaa. Tulen toa ei tosiaankaan ottanut tosissaan, mutta ei myöskään kohdellut noviisia kuin kofotintin poikasta.
Ottamalla keihään haarukkaotteeseen Ursanga sai kuitenkin lingottua Korpraunin aseen tieltään ja potkaisi Toaa polveen. Korpraun kellahti karjahtaen muurintynkää vasten.
”Sinun kannattaisi vahvistaa varsi metallilla”, Ursanga sanoi ja auttoi hänet jaloilleen, ”Eikä tuolla lyhyellä terällä tee mitään. Zyglakit nauravat sille.”
”Keihään on tarkoitus olla heitettävä. Se ei saa olla liian raskas tai huonossa tasapainoissa. Näin!” Korpraun selitti. Hän otti heittoasennon, syöksyi eteenpäin muutaman askeleen eteenpäin ja kiskaisi salkoaseen lentoon. Keihän suhahti läpi muurin ainoasta ikkuna-aukosta, jonka kaari oli vielä jäljellä; se jatkoi kauas kairalle.
”Ei paha!” Muothka sanoi ja nousi katsomaan aukosta.
”Kelpo heitto”, Ursangakin kehaisi. ”Vaan nytpä sinulla ei olekaan enää asetta! Kuolit!” hän jatkoi ja tökkäsi Kopraunia rintapanssariin aseensa kärjellä.
”Just joo. Voitin Pohjankisojen keihäänheiton neljänä vuotena putkeen, mutta tuo taisi mennä vieläkin pidemmälle. Vai että ei asetta? Kai minä aina voin luoda uuden kivestä?”
”Ei kannata”, Muothka sanoi, ”moinen kuluttaa elementtivoimat nopeasti loppuun, eikä sinulla olisi edes sitä asetta minkä läpi voisit sen kanavoida.”
”Hmm, entä jos ratkaisu onkin ilmiselvä? Lisää keihäitä? LISÄÄ KEIHÄITÄ?”
”Saattaisi toimia”, Muothka totesi, ”Vaan enpä ole kuullut moisesta taistelutyylistä. Joudut kehittelemään sen itse.”
”Siispä niin teen! Vaan nyt, herrasväki, suonette anteeksi jos käyn noutamassa kepakkoni tuolta alhaalta.”
Korpraun asteli alas pengertietä. Muothka heitti puun nuotioon ja Ursanga kaivoi piippunsa esiin.
He olivat hetken vaiti.
”Pojalla on hyvä asenne. Minun on silti myönnettävä, että Kurmanan… eläköityminen on kova isku. Emme voi enää turvata vesialueita liskoja vastaan niin kuin ennen. Ja hän oli aina meistä kauaskatseisin”, Muothka sanoi katsellen liekkejä. Nuotio ratisi.
”Hän on soturi”, Ursanga totesi, ”Mutta sisimmässään vielä matoran. Hän ei ole kuin me, hän kuuluu kisaansa. Urheilija? Askelmalaiset tuntevat hänet ennestään. Hän on yksi heistä.”
”Kurmanassa oli samoja piirteitä, vaikkei hän koskaan mikään keulakuva ollut”, Muothka totesi, ”veden toista pidetään. Askelma saa hänestä hyvän turagan. Toivottavasti heidän toastaankin tulee hänen arvoisensa seuraaja.”
”Pian pelkkä keulakuvuus ei riitä. Poika saa oppia myös työn tekoa. Eikä turvallisuustilanne ole paranemassa. Liskot liikkuvat jo kaukana suolta. Mutta on muutakin. Yksi nalleista toi luolalle haaskan, jonka se oli löytänyt metsästä. Kaksijalkainen rahi. Ruskea, puoliksi syöty, hankala saada selvää.”
”Jaa, piikikäs kiviapina ehkä? Niitä on Pohjoismantereella, yksi olisi voinut uidan tänne, tai joutua salakuljettajien lastiksi.”
”Tämä kantoi kivääriä.”
”Hmmm”, Muothka mietti ja haroi partaansa, ”Ehkä se oli yksi etelän klaanin väestä? Heillä on kaikenlaisia kummia otuksia riveissään.”
”Jäljet veivät pohjoiseen päin. Löysin leirintapaisen, tämä oli liikkeellä yksin. Oli kerännyt näytteitä. Luulisin tiedustelijaksi. Kantoi tätä. Ei ole Bio-Klaanin tunnus. Heillä on Ussal-rapu.”
Ursanga kaivoi turkishuppunsa olkataskusta vihertävänharmaan pienen esineen. Teräväreunaisessa prenikassa oli keskellä tunnistamaton symboli ja sivuilla hyönteissiivet.
”Jaa, enpä ole kuunaan nähnyt moista. Vai näytteitä? Ehkä se oli yksi niistä tietelijöistä?”
”Tieteilijä jolla on massatuotantokivääri? En usko.”
”Hah, Ursanga, vanha karhu… Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että kairassa asuu olentoja, joiden takia kannattaa kantaa mukana kättä pidempää! Mutta en huolestuisi liikaa. Pakkanen tapaa useimmat tunkeilijat enne pitkää. Ja paras olla mainitsematta asiasta uudelle… veljellemme. Zyglakeissa on jo tarpeeksi vastuuta alkuun. Vähän kerrallaan.”
”Selvä, jos luulet sen olevan paras vaihtoehto. Mutta minusta tämä ei tiedä hyvää.”
Muothka nosti katseensa nuotiosta. Hänen sydämensä jätti iskun välistä, kun hän tajusi tuijottavansa suoraan Korpraunia silmiin. Kiven toa nosti maasta Ursanganin löytämän prenikan.
”Niin, niistä salaisuuksista…”
”Miten sinä siihen ilmestyit?” Vanha Toa kysyi yllättyneenä ja yritti raapia kunniansa kokoon.
”Kanohi Huna, näkymättömyyden naamio”, Korpraun julisti ja antoi prenikan takaisin Ursangalle. ”Jalo, sillä suurnaamiota ei juuri löydy. Kurmana piti Matatun, antoi tämän minulle, käytinhän samanlaista Matoranina. Olisin voinut pistää sinua takaapäin. Luulin, että olisit tarkkaavaisempi. Tämä ei sentään poista ääniä.”
Muothka nousi seisomaan ja kumarsi niin, että parta kosketti kengänkärkiä. ”Kunniasanalla, tunsin oloni turvalliseksi, kun meillä oli nuotio ja sinä olit ulkona vahdissa. Olen… pahoillani äskeisestä.”
Korpraun istui nuotion ääreen. ”Älä turhaan! Minun pitäisi kiittää sinua. Ihan tosissaan, ei tämä ole mitään riemujuhlaa. Vastuuta tosiaan. Vaikka siitä onkin vuosia, muistan miten Muriganin kävi. En halua samaa, kenellekkään enkä itselleni. Mitä hyötyä on kuolla taistelussa? Toivon todella, ettemme saa vielä toista vihollista niskaamme!”
”Tervetuloa vain toailun maailmaan”, Ursanga sanoi ja hymyili ilottomasti.
”Naamioista puheenollen”, Korpraun vaihtoi aihetta ja katsoi Muothkan kanohia, ”En tunnista tuota naamiota. Mikä se on?”
”Poronholhouksen suurnaamio”, Ursanga sanoi nopeasti väliin. Muothka mulkaisi tätä pahasti. Liuhuparran ja sarvien kanssa näky oli melkoinen.
”Sinä pidät likaiset tassusi erossa kansani elinkeinosta”, hän sanoi tulen soturille, ”ja tämä on Kanohi Arnu, sopeutumisen naamio. Se tekee käyttäjästä osan maisemaa. Piilottaa näkyville. Katsokaa.”
Hetken aikaa Korpraunin oli vaikea kohdistaa katsetta Muothkaan. Silmät sanoivat vastaan, Kääntyivät pakostakin nuotioon ja merelle ja pilviin. Sitten tunne lakkasi. Mutta hän ei nähnyt maan toaa.
Siinä, missä toa oli äsken istunut, oli nyt ikivanha patsas. Se oli tuulenpieksemä ja sateen kuluttava, toinen käsi puuttui, mutta korkeassa kypärässä – tai ehkä se oli vain päälaki – oli yhä nähtävillä leveät poronsarvet. Katse lähti taas harhailemaan. Kun hän sai taas tarkennettua, patsas seisoi. Sitten vesi nousi kiven toan silmiin ja tämän oli pakko hieraista niitä. Nyt patsast esitti soturia, joka oli nostanut kivikirveen korkealle. Korpraunin oli pakko kääntää katseensa. Muothka palasi ennalleen.
”Okei… Mutta patsaaksi muuttuminen ei varmaan hirveästi miellytä vaivaiskoivikossa tai rakan keskellä?”
”Vaivaiskoivikossa olen paksu lyhyt puu, jonka oksat näyttävät sarvilta, ja rakassa kivikasa, jonka päälle joku on asettanut sarvet, kuten jotkut ovat saattaneet huomata”, Muothka selitti ja mulkaisi taas Ursangaa, joka yski muka piipunpolttoaan.
”Kuulostaa vähän kuin heikommalta versiolta tästä Hunasta”, Korpraun sanoi ja sormeili naamiotaan.
”Heikommalta? Hätiköity mutta ymmärrettävä johtopäätös. Kyllä, voiman tunteva vihollinen voi tunnistaa minut. Mutta naamiosi on jalo, etkä voi pitää itseäsi näkymättömissä loputtomiin. Äänesi kuuluvat kaikille. Kun sopeudun, ääneni muuttuvat milloin miksikin, tuulen huminaksi puissa, veden kuohuksi rannalla tai maan hiljaiseksi valitukseksi. Sopeutuminen tuo minut lähelle maata, auttaa käyttämään maavoimiani tarkemmin. Tunnistan tulijat jo kaukaa, havaitsen muutokset. Tämä naamio ei ole heikko, kiviveli, mutta se vaatii kärsivällisyyttä.
”Muttamutta”, Korpraun jatkoi, ”vielä yksi kysymys. Nuo sarvet ja parta. Tiedän, että monilla kasvaa karvoja naamiossa, tai parta on osaa naamiota niin kuin minulla, ja että porohusaarit sitovat naamioonsa korkeat sarvet lähtiessään rynnäkköön… Mutta nuo eivät ole kiinni naamiossa, ne näyttävät kasvavan suoraan kallosta!”
Muothka hymyili. ”Sen siitä saa kun sopeutuu liian pitkiä aikoja porotokassa.”
”Empä olisi tuotakaan arvannut! Entä sinun naamiosi? Tuon jalo Ruru, pimeänäön naamio, eikö?” Korpraun kysyi nyt Ursangalta.
”Sehän se. Ja toisin kuin ystävämme Muothka, en aio kertoa sinulle, miten käytännöllinen se on tylsästä ensivaikutelmasta huolimatta. Rehellisesti sanottuna vain Rau olisi epäkäytännöllisempi. Silmäni ovat tottuneet pimeään muutenkin. Kanohi-naamioilla voi saada nopeutta, voimaa, suojausta tai erikoisia kykyjä… Ja minä näen normaalia paremmin pimeässä. Minulla oli ennen Hau. Mutta en vaihtaisi nykyisyyttä niihin päiviin. Ikinä.”
”Mitä tapahtui?” Korpraun kysyi.
Tuli muuttui hiillokseksi, joka valaisi pimenevässä illassa Ursangan hupunsisäiset kasvot. Hän tuprutti savua piipustaan ja alkoi kertomaan tarinaansa.
”Kaukana etelässä, tällä samaisella saarella, oli kylä. On luultavasti vieläkin, elleivät Zyglakit ole syöneet sitä. Kylä oli nimettu veden toan mukaan. Tämä toa ei ollut soturi, vaan parantaja, joka palautti kylän pormestarin elämään liskojen rituaaliveitsestä saadun rankan kuumeen houreista. Parantajaa kunnioitettiin suuresti, mutta hän ei kestänyt sitä. Hän jätti kylän, joka jäi ilman suojelijaa.
Eräänä yönä kaupungin krouvissa levännyt vanha matkalainen jätti maksuksi vain kaksi Toa-kiveä. Hän ei antanut vastauksia eikä kysynyt kysymyksiä, vaan poistui aamukasteen aikaan. Toinen kivistä päätyi minulle, toinen siskolleni, veden soturille. Meillä oli Hau ja Pakari, suojeluksen ja voiman naamiot, ja saimme pidettyä Zyglakit puolustuskannalla.
Mutta samalla pormestarin viisaus himmeni ja hän sortui rikkauksiin. Kalavuosi oli huono, kylä joutui näkemään nälkää. Etelän linnoitukselta ei herunut apua. Pormestarimme kääntyi etelän kauppakiltojen puoleen ja saimme ruokaa, jotta selvisimme.
Kauppakillat vaativat kuitenkin maksua. Meillä ei ollut antaa. Pantiksi kelpasivat vain suurnaamiot.
Pormestari kertoi, että kylässä olisi muitakin voiman naamioita. Me uskoimme, pitkin hampain luovutimme kanohimme, mutta pian sen jälkeen meille selvisi, että voiman naamiot olivat kaksi jaloa pimeänäön naamiota, yksi minulle, yksi siskolleni. Silloin tiemme erosivat. Pormestari ei maksanut omastaan vaikka omisti. Kovia sanoja lauottiin. Minä en kadu mitään. Sulatin tulella parantajan patsaan jalustan ja iskin siihen miekkani, jota käytin puolustaessani kylää. En palannut koskaan.
Kaksi kuukautta vaeltelin erämaassa. Palvelin hetken niin Askelmassa kuin Rol-Horiissakin, mutta palkkasoturin kuva ei sopinut minulle. Halusin vakaampaa pohjaa, kunnioittavaa mutta rehellistä. Viimein löysin oman paikkani vuoren itärinteiden luolilta. Siellä oli ystäviä, jotka kaipasivat tulen suojaa ja lämpöä, vaatimatonta väkeä, joka ei tinkinyt periaatteista. Sinne jäin. Meitä ei ole paljon, mutta olemme vahvoja.”
”Garum Ag Barkhu”, Muothka sanoi hiljaa, ”Tuhkakarhun Palvojat. Heillä olisi paljon opetettavaa meillekin. Sanotaan, että he ovat saaren vanhin matoralaiskansa. Heillä olisi meille paljon opetettavaa.”
”Mutta”, Korpraun aloitti, ”Ei salaisuuksia meidän kesken?”
”Ei salaisuuksia”, Muothka vastasi hymyillen, ”mutta joskus ymmärrämme, milloin on kohteliasta olla kysymättä.”
Nuotio nousi takaisin liekkiin ja lennätti kipunoita ylös taistelemaan nousevaa lumisaderintamaa vastaan. Talven selkä ei taittuisi vielä hetkeen. Vain Mata Nui tiesi, mitä kevät toisi tullessaan.